Mitä tehdä kun kuolema kolkuttaa ovea

Kun kuolema kolkuttaa ovella, ja elämäsi on epävarmaa, voi olla aika pohtia joitakin olennaisia kysymyksiä elämässäsi.  


KIRJOITUSHARJOITUS

(kirjasta Fighting from Within – Martin L. Rossman)

Pohdi kirjoittaen seuraavia asioita. Mikäli et jaksa kirjoittaa, voit pyytä jotain läheistä toimimaan kirjurina.
Mitkä ovat olleet tärkeimmät arvosi ja uskomuksesi?
Mitkä ovat asioita, jotka haluaisit välittää eloon jääville ihmisille?
Minkälaisia asiat toivot heidän muistelevan, kun he keskusteleva sinusta?
Mitä haluaisit hautakivessäsi lukevan?
Minkä perinnön haluaisit jättää jälkeläisillesi?  Muistatärkein perintö ei ole aineellista.
Voitko vielä tehdä jotakin sen eteen, että tämä perintö realisoituisi?

WP_20141202_007[1]

Harjoitus ei välttämättä sovellu hänelle, jolla kuolema on liian lähellä. Usein kuoleva kun halua vetäytyä yksinäisyyteen. Harjoitus sopii parhaiten henkilölle, joka pelkää kuolemaa. Hän kokee, vaikka vaikean sairausdiagnoosin jälkeen, elämänsä uhatuksi.  Sairas saattaa  vielä elää kohtuullisen hyvää elämää, mutta joutuu elämään kuoleman läheisyyden tuottamassa epävarmuudessa. Voi olla, että kuolema vain kolkutti, mutta ei edes avannut vielä ovea. Silti monelle on hyväksi pohtia näitä kysymyksiä.

Keskustelin puolisoni kanssa melanoomadiagnoosin jälkeen hautajaisistani, mikä oli hyvin helpottavaa ja jopa liikuttavaa. Se tuntui hyvältä. Tämä voi puolestaan nk. terveestä tuntua odolta. On hämmentävää, että joku haluaa puhua kuolemastaan ja hautajaisistaan, vaikka tilaisuus saattaa todellisuudessa olla vielä kovinkin kaukana. Puolisoni suhtautui puheisiini empaattisesti ja omalla tavallansa humoristisesti. Sekin tuntui hyvältä.

Aivosyöpää parikymmentä  vuotta sairastanut, ja muutama vuosi itse sairauteensa kuollut lääkäri, David Servant-Schreiber sanoi kirjassaan, että kuolema itsessään ei ole kivuliasta. Tavallisemmin se on elämänvoiman vähittäistä hiipumista, kun elimistömme toiminnot samalla hidastuvat. Ruokahalu ja jano katoavat. Kivut ja pahoinvointi häviävät. Suu kuivuu, jota voi auttaa jääpalalla tai imemällä kosteaa kangaskappaletta. Kuoleva harvoin haluaa keskustella, vaan usein hän usein tahtoo vain nauttia toisen ihmisen kädestä pitämisestä, musiikista  tai ikkunasta tulevista valonsäteistä. Usein kuoleva ikään kuin ottaa etäisyyttä toisiin ihmisiin, monesti hän on levollinen ja joskus jopa lievästi euforinen.

Suurimmat lohdun sanat kuolemasta, olen löytänyt  kirurgi Bernie Siegeliltä. Hän kirjoittaa kirjassaan, että kuolema ei ole epäonnistuminen.  Sen sijaan epäonnistumista on se, ettemme ota elämän haastetta vastaan. Siegel on kiinnittänyt huomionsa siihen, että on pieni joukko ihmisiä, jotka paranevat, vaikka heidän ei kuuluisi lääketieteen tilastojen mukaan parantua. Nämä ihmiset yleensä energisoivat lääkäriä.  Lääkäri itsekin kun on lääkäriopinnoissaan melko tyhjän päällä oman elämänsä ja kuolemansa suhteen. Lääketieteellinen biologinen ihmiskuva ei ole antanut hyviä eväitä elämiseen.  


Siegel jatkaa, seuraavasti: ”Ihminen joka ei usko ihmeisiin, ei ole realisti. Se, että käytämme termejäspontaani paraneminentai nk. ’ihmeparantuminen’, johtaa meitä harhaan ja hämmentääikään kuin ihmisen täytyisi olla jotenkin onnekas parantuakseen. Asia ei ole kuitenkaan näin, vaan ihmisen täytyy tehdä paljon sisäistä työtä.” Poikkeukselliset potilaat kieltäytyvät olemasta sairautensa uhreja. Sen sijaan he ottavat vastuun omasta elämästään ja kouluttavat jatkuvasti itseään.  Heistä tulee oman hoitamisensa asiantuntijoita.


Joskus masennus voi liittyä sairauteemme.  Koska emme ole koskaan eläneet, ruumiimme tahtoo kuolla.  Masennus ja syöpä ovat enemmän tai vähemmän naimisissa keskenään, ja trauma voi olla heidän vanhempansa tai lapsensa. Kuoleman tahtomme voi olla Siegelin mukaan tietoista tai joskus tiedostamatonta. Elääksemme meidän täytyy löytää itsestämme elämäntahto. 

Arnold Hutchnecker kirjoittaa kirjassan (The Will to Live), ettäSyöpä on osittaista antautumista kuolemalle ja syöpä on solutason epätoivoa.Jotkut muutkin tutkijat ovat väittäneet, että hyvin monella ihmisellä ennen syöpää on elämäntilanne, jossa hän kokee toivottomuutta ja avuttomuutta.


Siegelin mukaan ihmisillä, jotka elävät onnellista ja tyydyttävää elämää, on vain kymmenesosa sairauksista, joita epätyydyttävästi elävillä on. Tämä ei tarkoita tietenkään sitä, että meidän tarvitsisi ottaa syyllisyyttä siitä, ettemme ole löytäneet onnellista elämää. Jos emme ole saaneet kokea hyväksyvää rakkautta ja läsnäoloa, eikä kukaan ole antanut meille työkaluja sisäiseen työhön, on selvää, että elämämme tarkoitus voi olla hukassa. Kulttuurimme kun ei ole arvostanut sisäisen työn tekemistä.  Koskaan ei ole kuitenkaan myöhäistä lähteä etsimään omaa elämäänsä.


Monen masentuneen kuolemantahdon olemus paljastuu hienosti  Siegelin kertomasta hänen kolleegansa potilastarinasta. Se kertoo masentuneesta miehestä, joka menee psykiatrille hymysuin  kertoakseen, ettei tarvitse enää terapiaistuntoja:  Minulla on nyt syöpä.  Minun ei ole ollut vaikeaa samaistua tähän tarinaan. Syöpäni on auttanut minua löytämään elämäntahtoni. Oma elämäni oli melkoisissa solmuissa ennen ensimmäistä syöpääni.

Mikäli ihminen kokee, ettei hänen elämänsä ole elämisen arvoinen, heikkenee hänen elämäntahtonsa, ja tätä kautta hänen vastustuskykynsä.   Tiedän varsin hyvin, että elämäntahtoni ei ole kaikkivoipainen. Voi olla, että kuolen vielä syöpääni lähivuosina tai jopa lähiviikkoina, kuka tietää, tai sitten elän satavuotiaaksi (eräässä tutkimuksessa muistini mukaan mainittiin useita satavuotiaita, joilla oli ollut useampia syöpiä).  

cropped-kukkia.jpg

Tiedän, minussa on edelleen osa, joka tahtoo kuolla, mutta olen pyrkinyt tekemään sopua tämän osani kanssa.  Juuri tämä osa minua on tyrkkinyt minua oman itseni näköiseen elämääni! Uskon, että voin kuolla jonakin päivänä onnellisempana kuin mikäli olisin kuollut joitakin vuosia sitten.  Ilman sisäistä työtäni kuoleman läheisyys olisi luultavimmin täyttänyt mieleni vain epätoivoisilla ajatuksilla! Näin uskon, mutta en tietenkään tiedä.  Asian tiedän varmuudella, vasta sitten kun olen kokenut kuolemani. Jos sittenkään.


Lääketieteelliset toimenpiteet ovat antaneet minulle lisäaikaa, jota olen käyttänyt itse itseni parantamiseen. Olen tehnyt paljon meditaatiota, rukoilua, vertaistyötä ja kirjoittamista kasvaakseni haavoittuneena tarinankertojana, jolla olisi annettavaa myös muille eikä vain omalle itselle.


En usko, että kuolemanpelkomme voitetaan vain toisen ihmisen tsemppauksella tai omien myönteisten ajatusten viljelyllä.  Tarvitsemme reppukaupalla toisen ihmisen hiljaista ja hyväksyvää läsnäoloa, omaa hyväksyvää läsnäoloa suhteessa omiin tiloihimme sekä  avoimmutta tutkia sisäistä kokemusmaailmaamme. Meidän on uskallettava sisukkaasti kohdata pahimmat haamumme, herätettävä henkiin kuolleet unelmamme ja meidän on löydettävä elämäntahtomme, toivomme.


Meidän on muutettava koko elämäntapamme itseämme ja lähimmäisiämme kunnioittavaksi.  Tämä tapahtuu työstämällä itsehoidollisin menetelmin, vaikka hyväksyvän läsnäolon,  taiteen ja uskontojen avulla eepostamme, identiteettiämme kannattelevaa tarinaa.  Tarinan työstäminen on pikemminkin taiteellinen projekti, aukeaminen ja antautuinen jollekin itseä suuremmalle, eikä akateeminen tieteellinen näyttötyö.Tätä eivät taida edes kaikki lääketieteen ammattilaiset ymmärtää.


Mikäli emme ole saaneet riittävästi hyväksyvää läsnäoloa, kannattaa omia traumoja työstää aluksi vaikka ryhmässä  kokeneen vetäjän kanssa tai tai yhdessä terapeutin tai sielunhoitajan kanssa.  Kohdataksemme itsemme, tarvitsemme vahvoja aikuisia turvallisia ammattilaisia ja/tai vertaisihmisiä, tai  sitten itsessämme olevia aikuisia turvallisia osia, tukemaan sisäistä prosessiamme.  Jos meillä itsellämme ei ole kokemusta lempeästä ja hyväksyvästä rakkaudesta, voimme saada hyväksyvän ja turvallisuuden toisen ihmisen kautta. 

Silti vanhat traumat voivat aktivoitua uudessa kriisissä aivan niin kuin minulle kävi.  Pelko voi hetkeksi halvaannuttaa kenet tahansa,  mutta kimmoisuutemme  lisääntyy sisäisen työn avulla. Tämä jälkeen on mahdollista löytää yhä helpommin levollisuutta vaikeinakin hetkinä. Voit elää enemmän tätä hetkeä ja hyväksyä jokaisen hetken sellaisena kuin se avautuu. Sisäinen työ ei koskaan kuitenkaan tee meistä täysin eheitä. Olemme tuomitut ikuiseen keskeneräisyyteen. Tämänkin joudumme hyväksymään.


Kadehdin ihmisiä, jotka osaavat tehdä arjen yksinkertaisuudella ja pienillä elämän asioilla elämästään taideteoksen, ilman minkäänlaista akateemista tietoa. Tulee taas mieleeni tämä runonlauja Huovisen Jussi, jonka pitkään jatkunut ei-akateeminen elämä, on ollut melkoinen taideteos.


Syöpä on yleensä tarinamme käännekohta.  Kuoleman äänen kolkutus voi auttaa monia elämään. Jotta saamme sairaudestamme, vaikkapa syövästä ystävämme, tai  ”voitamme taistelijana sairautemme”, on meidän varjeltava sisällä olevaa elämäntahtoamme. Ei ole helppoa kuolla, jos ihminen kokee, ettei hänen elämällään ole ollut koskaan edes mitään merkitystä eikä hän ole edes elänyt omaa elämäänsä.


Voin kuolla levollisesti, koska olen elänyt. Olen ollut läsnä itselleni ja ympäröivälle maailmalle. David Servant-Schreiber kehoittaa meitä viimeiseen hetkeen saakka tekemään jotakin hyvää jollekin toiselle ihmiselle tai luontokappaleelle.  Näin voimme kokea, että  pienellä elämälläni on ollut sittenkin merkitystä.

Monella liittyy kuolemaan henkisiä tai hengellisiä kokemuksia, jossa ihminen kokee olevansa osa jotakin suurempaa tietoisuutta. Kristinuskon ystävänä kutsun tätä Jumalaksi. Olen sitä mieltä, että itse kukin saa itse valita omat eheyttävät vertauskuvansa. Niitä löytyy myös muista uskonnoista ja elämänfilosofioista

Rakkaus puhuu monin kielin.

Syövän kokonaisvaltainen hoito -ryhmä on facebookissa.

Lähteitä:

Rossman, Martin L. (2003-04-15). Fighting Cancer From Within: How to Use the Power of Your Mind For Healing. Henry Holt and Co.. Kindle Edition.Servan-Schreiber MD PhD, David (2009-11-23). Anticancer, A New Way of Life, New Edition (Kindle Locations 3660-3666). Penguin Publishing Group. Kindle Edition
Siegel, Bernie S. (2011-08-30). Love, Medicine and Miracles: Lessons Learned about Self-Healing from a Surgeon’s Experience with Exceptional Patients (Kindle Locations 444-447). HarperCollins. Kindle Edition.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s