Keskusteluja kuoleman kanssa

Melanoomadiagnoosin jälkeisinä kuukausina pohdin myös hetken aikaa melko tiivisti omaa kuolemaani. Tuntui oikeastaan helpottavalta avoimesti keskustella aiheesta puolisoni kanssa.  Kävimme läpi mm. mitä järjestelyjä puolisoni tekisi kuolemani jälkeen ja mihin haluaisin tulla haudatuksi.

Vaikka osoittautui melko pian, ettei kuolemaa tulisi todennäköisesti tapahtumaan aivan  lähiaikoina, ehkä vasta hyvinkin pitkän ajan kuluttua, tuntui helpottavalta rikkoa kuoleman tabu.  Saan ja voin rauhallisesti keskustella omasta lähdöstäni. Eräässä tutkimuksessa muistan lukeneeni, että monilla satavuotiaalla on ollut useampia syöpiä. Eli teoriassa on vielä mahdollista, että minäkin elän vielä satavuotiaaksi.

Ehkä monelle kuolemaan liittyvät keskusteluaiheet ovat vaikeita, koska meitä ei ole opastettu käymään keskusteluja tästä teemasta. Ilokseni huomasin, ettei puolisollenikaan tämä teema ollut kielletty. Hän uskalsi avautua vuorovaikutukseen myös näissä asioista.

Sen olen oivaltanut sekä elämästäni että kirjallisuudesta, että samoin kuin sairaus on yksilöllinen tapahtumien ketju, jokainen kuolema on ainutkertainen tarina.  Silti meistä jokainen askeltaa omaa polkuaan kohti samaa päätepistettänsä, kuolemaa.  Pitkällisen sairauden, lyhyen sairauden, väkivallan tai onnettomuuden tuottama kuolema ovat tietysti luonteeltaan erilaisia.

Joitakin yhteisiä piirteitä sairauteen kuolevien tarinoissa usein on. Kun ihminen oivaltaa kuolevansa ja antaa tälle yhä enemmän tilaa, usein hän alkaa eristää itseään sosiaalisista kontakteista. Hän ei halua nähdä enää työtovereitaan tai ystäviään. Jotkut haluavat eroon jopa perheenjäsenten vierailuista. Rintasyöpään kuoleva äitini katkaisi kontaktit muihin ihmisiin, vaan lähiomaiset hän kutsui tervetulleeksi vuoteensa viereen.  Välillä hän oli sitä mieltä, ettei halua lastenlasten näkevän häntä kuolemassa, mutta sitten hän taas muutti mielensä. Lapsenlapsetkin olivat tervetulleita.

Kuoleva usein mietiskelee ja muistelee menneisyyttään. Tämä piti äitini kohdalla paikkansa; keskustelimme paljon äitini kanssa meidän ja hänen oman lapsuutensa tapahtumista. Hän oli kovasti huolissaan isästäni. Mistä löytää uusi tyttöystävä tälle, koska hän epäili puolisonsa elämän hankalaksi ilman naista. 

Usein kuoleva ihminen myös arvottaa elämäänsä. Onko hän ollut tyytyväinen sen kaareen, ja onko asioita, joita hän on katunut ja olisi tehnyt toisin. Äitini tuntui olleen melkoisen tyytyväinen elämänkaareensa, vaikka toki hänenkään elämä ei ollut vain yhtä suurta ilon juhlaa.

Hyvin lähellä kuolemaa, ihminen ei ole usein enää läsnä ulkopuolisille ihmisille.  Joskus ihminen kokee näkyjä, harhoja tai hallusinaatioita. Erään läheiseni äiti näki enkeleitä. Aina harhat tai hallusinaatiot eivät ole kauniita, joskus ihminen voi nähdä vaikka vihamiehiänsä tai muita ikäviä näkyjä. Jotkut käyvät näkymättömiä keskustelujaan muille näkymättömien hahmojen kanssa.

Olen usein miettinyt, että tarkoittaako kristinuskon paratiisiin pääsy sitä, että ihminen lähtee täältä elämästä kylläisenä ja tyytyväisenä eikä kiroten elämäänsä. Amerikkalainen lääkäri Bernie Siegel sanoo tämän saman omalla kielellään:  Ihminen voi valita kuoleman ja oman tuhoutumisen tai rakkauden ja eheytymisen (healing). Voimme tuhoutua tai voimme lähteä eheämpinä, parantuenina.  Sairaskin ihminen voi minun maailmankuvassani parantua, vaikka hän ei fyysisesti parantuisikaan.

WP_20141202_007[1]

Henkiset harjoitteet elämän aikana ovat päivittäistä palkitsevaa työtä, jota teemme saavuttaaksemme levollisuutta elämäämme ja lähtöömme. Kuolema tapahtuu oikeastaan vain silloin, kun ihminen ei ole rakkaudessa liittynyt toisiin luontokappaleisiin. On ollut helpottavaa oivaltaa, että rakkaus voi olla kiivas ja kyltymätön, väkevämpi kuin Tuonela. Minussa rakkauden voima ja kuoleman pelko käyvät jatkuvaa taisteluaan, ja uskon, jonakin päivänä olen löytänyt lopullisen levollisuuteni.

Kun meillä on keskinäistä rakkautta, kuolema menettää merkitystään.  Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, ettemmekö joutuisi käymään läpi suruprosessiamme. Omaan eheytymiseemme tarvitsemme syvällistä luopumiseen liittyvän surun läpikäymistä. Tämän surun joutuu käymään läpi sekä sairas että tavallisesti myös hänen omaisensa.  Suruprosessiin kuuluu usein kieltämistä, vihaa, kaupankäyntiä, alakuloa ja lopuksi hyväksymistä. 


Oivallamme, ettei kuolema merkitsee samaa, että olisimme epäonnistuneet elämässä. Minulle on tullut tunne, että moni luulee elämän olevan suoritus ja kuolema pahin epäonnistuminen. Se on mielestäni hyvin surullista. Meidän kulttuurimme on opettanut meille, että ikään kuin elämän suurin tarkoitus olisi elää mahdollisimman pitkä elämä.  Se on mielestäni elämän ja sen mysteerion halveeraamista. 

Eräs ihailemistani amerikkalaisista lääkäreistä eli Bernie Siegel kirjoittaa seuraavan tarinan kirjassaan  ”Love, Medicine and Miracles” : … Pian kuitenkin huomasin voivani ammentaa voimaa potilailtani. Havainnoin kerran erästä miestä ja naista. Miehellä oli kuolemanvakava sydänsairaus ja naisella pitkälle levinnyt rintasyöpä, ja näin heidän tukevan henkisesti toinen toisiaan. Kun huomasin, että moni potilaani yrittää auttaa toinen toistaan, oma avuttomuuteni tuntui jotenkin vähenevän… Muistan erään ampumahaavoista ja sen kipeistä murtumista kärsineen kuolevan naispotilaani myötätunnon.  Hän oli huolissaan minun pitkistä työvuoroistani. Kun sanoin hänelle, ”Nähdään myöhemmin”, kuoleva potilaani hymyili ja letkautti, ”Toivon niin”. Minun tunteeni lähestyvästä tappiosta haalistui, sillä huomasin, ettei kuolemanpelko ollut vallannut tämän ihmisen henkeä. Sittemmin aloin halata potilaitani, miettien, että he tarvitsivat minulta vahvistusta.  Myöhemmin löysin myös sanani;  ”Minun täytyy halata sinua”, tiesin, tein sen siksi, että itse jaksaisin jatkaa työtäni. Ja vaikka potilaani olisivat olleet olivat hengityskoneissa, tavoittelivat he minua tavallisesti kosketuksella tai suudelmalla. Samalla minun syyllisyyteni, väsymykseni, ja epätoivoni haihtuivat. Tajusin, potilaani ovat pelastaneet minut.

Väitän, että on huomattavan paljon onnekkaampaa elää lyhyempi, mutta tarkoituksellinen elämä kuin pitkä merkityksetön elämä. Tietysti joskus nämä kaksi yhdistyvät, se on hieno juttu se. Jäljelle jääneille voi olla ylitsepääsemättömän vaikeea ymmärtää, miksi nuori ihminen, joka on täynnä vielä elämäntahtoa joutuu lähtemään. Uskon, että surutyössä uskontojen vertauskuvallinen kieli ja niiden kuoleman ylittävä ikuinen hyväksyvä rakkaus, voivat tähänkin tuoda lohtua.

Kuolevassa tapahtuu tietysti myös fysiologisia muutoksia.  Ruumiin lämpötila laskee, tai joskus ihminen kuumeilee, verenpaine laskee, pulssi muuttuu epäsäännölliseksi, hengitystiheys nousee ja sen syvyys muuttuu, ihonväri muuttuu, mikä näkyy erityisesti huulissa ja kynsissä.  Joskus, juuri ennen kuolemaa, kuolevan energiataso voi nousta; hän haluaa vaikkapa nousta sängystään ja lähteä kävelemään. 

Vähitellen kuolevan ravinnontarve vähenee, joten hän alkaa kutistua. Mikä parasta, hän ei tavallisesti kärsi tästä. Melko usein tähän syömättömyyteen liittyy jonkinasteinen lempeän euforian kokemus. Äitini kutistui kutistumistaan, ja hänen ruumiinsa oli kuoleman tapahtuessa mielestäni kuin nuoren kauniin tytön.

Äidilläni ei ollut tietääkseni näkyjä tai hallusinaatioita, eikä hän yrittänyt nousta sängystä. Sairauden loppuvaiheessa hänellä oli todennäköisesti aivoissa etäpesäke, joten hän oli viimeiset viikot täysin poissa tältä planeetalta.  En tietenkään voi tietää, mitä hän tällöin koki ja näki. Vieressä olijalle hän näytti levolliselta. Hän ei ilmoittanut missään vaiheessa tarvitsevansa kipulääkkeitä, ei vielä silloinkaan kun hän oli henkisesti vielä läsnä meille omaisille.  Hänen fysiologiansakaan ei kertonut meille mitään kivuista.Tämä ei ole tavallista, vaan kuoleva tarvitsee usein tehokasta kivun lievitystä.

Olin äitini vuoteen vieressä, kun hän kuoli.   Isä oli viereisessä huoneessa työhuoneessaan. Huomasin äitini hengityksen yhtäkkiä muuttuvan, se muuttui jotenkin hyvin pinnalliseksi ja nopeaksi, ja sitten se alkoi korisemaan. Juoksin hakemaan isän paikalle, ja yhdessä saatoimme äitimme tuonpuoleiseen.  Äitini veti viimeisen hengenvetonsa 24.8.2006.

Pidimme yhdessä isäni kanssa äitiäni kädestä kiinni lähdön aikana. Hänen kuolemansa jälkeen tunsin itsenikin hieman euforiseksi ja olin jälleen jossain muualla, jälleen kerran kuin unimaailmassa. Psykologian käsittein, dissosioiduin tapahtuneesta.

Äitini viimeiset ajat kertoivat minulle tarinaa suuresta rohkeudesta. Muistan hänen viimeisen puhelunsa ystävätterilleen, joissa hän kertoi kuinka hyvin häntä kohdeltiin: Äiti kertoi heille, että hänellä on asiat erinomaisen hyvin ja että häntä palvellaan kuin kuningatarta. Uskon, hän teki meille omaisille suuren palveluksen: Ainakin minä otin suuren askeleen eteenpäin kuolemanpelkoni voittamisessa.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s