Minustako tohtori?

Muslimi Haeri, joka nojaa tietonsa Sufi-tietämykseen, (Journey of Self: A Sufi Guide to Personality) väittää, että profeetallisen perinteen mukaan ihmiskunnalle on olemassa kahdenlaista ​​tietämystä. Toinen tyyppi perustuu tosiasioihin ja informaatioon, ja se liittyy eksistentiaalisiin todellisuuksiin ja käsittelee syy- ja seuraussuhteita. Se nojaa tosiasioihin ja on objektiivista. Toinen tietämisen tyyppi on monimutkaisempaa, ja se on pysyvämpää luonteeltaan. Tämän tyyppinen tieto liittyy psykologisesti tai kulttuurisesti laajempaan tai sisäiseen tiedostamiseen, ja perimmäiseen todellisuuteen. Tämän tiedon juuret ovat ihmisen sydämessä, ja sillä on yhteys jatkuvaan päivittäiseen ponnisteluun ja se piirtyy meidän sisäisestä olemuksetamme. Sisäinen tieto, Haerin mukaan hienovaraista ja moniulotteista verkostonomaista, ja tätä tietoa ruokkii ulkoinen tieto ja informaatio. Mitä enemmän kehitämme tätä luontaisen tietämisen tapaamme, sitä paremmin voimme oikealla tavalla absorboida, jäsentää, suhteuttaa ja hyödyntää ulkonaista tietoa ja informaatiota. (Kirjasta Integral Development: Realising the Transformative Potential of Individuals, Ronnie Lessem, Alexander Schieffer.)

Viime syksynä ystäväni Suomen Akatemiasta sanoi, että minun pitäisi tehdä väitöskirja. Kuulemma tietoa, kun minulla riittää, uskottavuuteni tätä kautta lisääntyisi.  Seuraavassa johdantoa siihen, miksi en, ainakaan toistaiseksi, ole ryhtynyt väitöskirjan tekoon.

Perinteisesti lääketieteilijä on sisäistänyt niin kutsutun empiirisanalyyttisen tieteen perinteen, René Descartesin perinnön, jossa mieli ja ruumis on erotettu toisistaan.  Nykyään vielä marginaalissa olevassa integratiivisessa lääketieteessä, ylitetään parhaillaan kovaa vauhtia tätä perinteistä ruumis/mieli-jaottolua. 1900-luvulla olimme vielä palasiksi pirstottuja ihmisiä, joiden tunteet eivät olleet merkityksellisiä. Nyt olemme punomassa itseämme jälleen sosiaalisiksi yhteisöllisiksi kokonaisiksi ja tunteviksi ihmisiksi.  Tähän käsitteitä voi löytää erilaisista tieteenfilosofisista ja uskonnollisista perinteistä, kuten buddhalaisuudesta, kristinuskosta ja islamista.

Kun löydämme sisäisen viisautemme ja hyväksyvän läsnä olevan suhteen omaan ruumiisiimme, näemme kirkkaammin monia kulttuurisia uskomuksia, jotka ovat liittyneet elämäntapaamme. Niihin perustuen nk. asiantuntijat ovat käyttäneet yksipuolistavaa valtaa suhteessa meihin.  Mielitajumme, ”sydämen viisautemme”, kehittyessä, ollessamme näin läsnä olevampia omalle sisäiselle kokemusmaailmallemme, näemme yhä selkeämmin länsimaisen vallankäytön rakenteita.

Länsimaissa edelleen pitää poliittista ja yhteiskunnallista valtaa vanhoillinen hierarkinen materialistinen uskomusjärjestelmä, tämä siitä huolimatta, että yhä useammat kansalaiset ovat löytäneet dialogisen transmodernismin kaltaisen suhteen todellisuuteen. Uudessa elämäntavassa ihminen ei elä postmodernin ”kaikki-käy” menttaliteettia. Hän ei myöskään ole ”ylijärkevä”, kaiken numeroiksi kääntävä, vaan yhä useampi ihminen osaa tarvittaessa potkaista logaritmit helvettiin.  2000-luvulla entistä useampi kansalainen kykenee peilaamaan taitavasti realiteettitajuaan erilaisiin viisausperinteisiin sekä omiin  luoviin ja  leikillisiin puoliinsa.

2000-luvun alun ihmiselle on kehittynyt hyväksyvän läsnäolon kautta yhä enemmän mielitajua. Hän ei ota uskomuksiaan annettuina, vaan hän kykenee peilaamaan niitä omaan sydämeensä.  Tämä merkitsee eetisyyden ja henkisyyden nousemista jälleen uuteen arvoonsa.  Toki edelleen nämä ihmiset ovat marginaalissa, vaan idealisti puoli minua uskoo, että he tulevat olemaan muutaman vuosikymmenen kuluttua yhä suurempi ryhmä. Tällä hetkellä valitettavasti elää vielä sen nationalistinen vastapooli nousuansa.

Transmodernismin henkisyys ei ole kilpailuhenkistä tai sotaista, jossa pyrittäisiin aggressiivisesti osoittamaan omaa uskonnollista paremmuutta tai ylemmyyttä. Sen sijaan sen henki lepää dialogisuudessa, siltojen rakentamisessa erilaisten uskonnollisten ja ei-uskonnollisten viisausperinteiden välille.

Uusi tulokas tietoisuustaitoineen ei miellytä kaikkia.  Esimerkiksi tieteessä ja poliittisessa asiantuntijuudessa on vallinnut hierarkiset vallankäytönrakenteet, eikä kaikkia valta-aseman saavuttaneita miellytä oman paikansa menettäminen hierarkiassa.  Moni on rakastunut valta-asemaana. Olen nähnyt kokonaisvaltaisesti viisaita lääkäreitä, mutta olen nähnyt  myös monia mielettömiä (mindless) lääkäreitä, jotka keskittävän turhan paljon energiaansa oman taloudellisen asemansa tai valta-asemansa pönkittämiseen. Kaupalliset intressit näkyvät yhä enemmän hammaslääkäri- ja lääkäripäivillä, joista on tullut yhä enemmän kaupallisten yritysten rekrytointi päiviä.

Ilokseni olen huomannut erityisesti USA:ssa, yhä useampi lääkäri näyttäsi olevan vapaaehtoisesti siirtymässä hyväksyvän läsnäolon ja erilaisten viisausperinteiden ohjaamaan dialogiseen kulttuuriin. Hyväksyvä läsnäolo ja esim. luova reflektiivinen kirjoittaminen ovat tunkeutuneet lääkäreiden peruskoulutukseen. Luulen, että monet tekevät käänteen työssään, paitsi potilaittensa takia, myös itsensä takia. Kun löydät hyväksyvän läsnäolon,, hoidat tutkimusten mukaan paremmin, paitsi potilaita, myös itseäsi. Tällä hetkellä hierarkkiset institutionaaliset vallankäytön rakenteet ovat latistumassa.

Hierarkioiden latistuminen ja objektiivisen asiantuntijaroolin merkityksen väheneminen  ovat meille lääketieteen ammattilaisille onneksi. On rakasta pönkittää omaa egoa hierarkkisissa vanhoillisissa järjestelmissä. Amerikkalainen Rachel Naomi Remen on kirjoittanut siitä, kuinka kuluttavaa on lääkärille tehdä töitä vain objektisoivassa asiantuntijaroolissa. Tämäkin rooli on joissain tilanteissa toimiva (esim. teho-osasto), mutta kokemukset tällaisesta dissosiatiivisesta, itsensä etäännyttävästä, roolista voivat olla hyvin traumatisoivia.  Siksi työnohjaus ja tilanteiden purkua täytyisi jatkuvasti tehdä, mikäli lääkäri joutuu olemaan paljon tällaisessa dissosiatiivisessa roolissa.

Parhaillaan on nousemassa  hitaasti, mutta varmasti lääkärikunta, joka kykenee jälleen poikkitieteelliseen ja monikulttuuriseen yhteistyöhön. Valitettavasti tietoisuustaitojen tuoma käänne näyttää olevan todella hidasta meillä Suomessa.

Hyvä lääkäri on kautta aikojen osannut olla läsnä potilaansa tarinalle.  Tämä on oikeastaan terveydenhuollon ammattilaisen etuoikeus ja tilaisuus kokonaisvaltaiselle henkiselle kasvulle. Kun osaamme olla läsnä sekä omalle sisäiselle todellisuudellemme että potilaamme tarinalle, tarjoutuu meille tasavertaisen dialogin mahdollisuus, jossa molemmat kasvattavat vastavuoroisesti toinen toisiansa.  Tarinamme kohtaavat ja ne molemmat muuttavat muotoaan.  Lääketiede tarjoaa lääkärille hänen tärkeimmät työkalunsa, mutta parantaminen on kokonaisvaltaista vaikuttamista ja jotakin paljon enemmän kuin vain näyttöön perustuvan menetlemän soveltamista.

Minussa on tärkeä, ehkä uppiniskainenkin osa. Se on sellainen, joka kokee, että jos ryhtyisin tekemään väitöskirjaani, haluaisin ansaita ja osoittaa paikkani, ja osaamiseni tärkeyden, osana sen tieteellisiä hierarkioita. Sen vuoksi, että suhtaudun lähtökohtaisesti kriittisesti nykyisten lääketieteellisten instituutioiden valtaa käyttäviin hierarkioihin, olen mieluimmin tietokirjailija. Sellaisena voin kokea itseni vapaaksi tieteellisten ja erilaisten viisausperinteiden käsitteiden hyödyntäjäksi : luovaksi tietoa tunnetiloihini peilaavaksi, erilaisten näkemysten yhdistelijäksi. Tunnetilamme kun ovat kokonaisvaltaisen viisautemme ytimessä.

Tietokirjailijana minulla on oikeus muovata omaa maailmankuvaani ihan siitä viisausperinteestä käsin, minkä sydämeni katsoo kulloisenakin hetkenä oikeimmaksi.  Otan samalla näin ohjaukseeni kokemuksellisen ruumiini, sosiaalisen ruumiini, enkä alistu nurisematta valtaa pitävien hierarkkiseen järjestelmään, passivoivan politiikan tahdottomaksi ruumiiksi. Itseohjautuvana, elämässäni eettiseksi pyrkivänä ihmisenä, haluan jatkuvasti tutkia tunteitani, joita tieto herättää.

Epäilen vahvasti, että minusta ei tule koskaan tohtoria.  Olen ja pysyn vapaana tietokirjailijana. Minulle on tärkeämpää olla uskollinen omalle sydämelleni ja sisäiselle kokemukselleni, sekä luovuudelleni, kuin vain tieteellisille viitekehyksille ja niitä ohjaaville vallankäytön rakenteille.  Mikäli lääketieteelliset instituutiot muuttuvat kokonaisvaltaista, monikulttuurista, viisautta kunnioittaviksi, voin muuttaa mieleni.

Tämä ei tarkoita sitä, ettenkö kunnioittaisi monia lääketieteen tohtoreita ja ettenkö pitäisi lääketiedettä hyödyllisenä. Arvostan sen rinnalla vaan liikaa myös muita viisausperinteitä. Käyn omalta osaltani yksinäistä ja  rauhan omaista sotaani tieteellisiä, vanhoillisia, yksipuolistavia vallankäytön hierarkioita vastaan.  Kuumun vaatimaton metsätilani on yliopistoni. Siellä sijaitsee yksinäinen tutkijankammioni.

Uskon, että tulevaisuus on integratiivisen lääketieteen. Sisäisyyden harjoittaminen elää parhaillaan noususuhdannetta. Myös tieteen harjoittaja voi, näin vakaasti uskon, lähivuosina jälleen säilyttää uskottavuutensa ja samalla tunnustaa olevansa henkinen, halutessaan myös sielu. Tällä voi olla kokonaisvaltaisesti ihmistä ja hänen yhteisöänsä parantava merkitys.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s