Näkymiä Helsingistä ja saippuaoopperoista

Iloitsen aina Helsingin vierailuistani.  On toisenlainen kokemus tulla katsomaan kaupunkia ja sen rakkaita nyt, kun aikaa on kulunut toistakymmentä vuotta täällä asumisestani.  Mietin, miksi Helsinki näyttää nyt niin paljon kauniimmalta ja sen ihmiset entistä rakkaimmilta.

WP_20150702_010[1]

Helsinki on toki muuttunut. Mielestäni siitä on entistä enemmän tullut värikäs kulttuurikaupunki.  Toisaalta ennen kaikkea olen itse sisäisesti muuttunut.  Näen pääkaupunkimme nyt vuosien jälkeen eri tavalla.  Voisin oikeastaan karrikoiden väittää, että aikaisempi elämäni oli mieletöntä mindless saippuaoopperaa…   Kompuroin ihmissuhteissani ja sisälläni velloin erilaiset tunnetilat masennuksesta suureen ahdistukseen, intohimoon  ja innostukseen.  Ja identiteettitarinani, se joka epätoivoisesti halusi yrittää kannatella sieluani, oli katkonainen.

Kuhmosta, Kainuusta, olen löytänyt yksinkertaisen elämän arjen kauneuden, jonka jälkeen tarinani on tullut seesteisemmäksi. Rakkauteni mieheen on muuttunut intohimoisesta arkisen kauniiksi ja hyväksyvämmäksi.

Mietin helsinkiläisnäkymää katsoessani, että meillä on oikeastaan kummallinen kulttuuri.  Myymme normaalina elämäntapana elämäntyyliä, joka on traumatisoituneen ihmisen saippuaopperatarinaa. Tällaiselle tarinalle, sellaiselle kuin minunkin tarinani oli, on tyypillistä, se että siinä on monia alkuja ja monia loppuja.  Sielulle tällainen elämäntapa voi olla raastavaa.

Ajassamme ei ole ollut  trendikästä elää eheää tarinaa, jossa ihminen löytää oman sielunsa.  Tällaisessä tarinassa hän voisi  elää enimmäkseen yhä tyytyväisempänä sinkkuna, tai vaikkapa  jo nuoruudessaan löytäen sielunkumppanin, jonka kanssa elää eheää tarinaa  myötä- ja vastoinkäymiseen.   Sen sijaan mieletön henkisen poissaolon ulkonaisuuksiin keskittyvä elämäntapamme, rakentaa tarinoistamme rikkinäisiä. Tällöin oppimamme automaattiset tunnelatautuneet kokemustilamme ohjaavat elämäämme, emmekä me tilojamme.

Monet meistä eivät  löydä koskaan sisäisyyttään, koska kultuurimme on opettanut meille vain ulkonaista statussymbolien ja mielihyvän tavoittelua.  Kukaan ei ole tukenut meitä peillänsä apua, jotta löytäisemme läsnä olon itsellemme. Saippuaoopperoiden ihmisinä olemme monet kadottaneet oman minuutemme. Toistamme vain toistemme klooneina oppimiamme käyttäytymismalleja.

Vedän oikeastaan mielettömästä mindless-elämästä yhtäläisyysmerkit statusstressiin. Kun ihmiset keskittyvät vain keskinäiseen kilpailuun,  elämykselliseen ja aineelliseen päämääräsuuntautuneeseen toimintaan, kadottavat he samalla tämän hetken.

Kun katson ikkunasta näkymää, muistelen itseäni samalla nuorena äitinä.  Näen entistä kirkkaammin nyt sen. Elin elämää, jossa minulla ei ollut omaa minuutta lainkaan.  Elin elämää, jossa yritin matkia muita. Halusin elää niin kuin kuuluu elää.  Ei ihme, että elin hetkittäin melkoisen ahdistunutta elämää, joka nyt näkyy varjoina omissa pojissani.

Mikä karmeinta, kannustetaanko tai jopa vaaditaanko meiltä olemaan osallisia tässä varjoihmisten tehokkuuselämäntavassa? Oikein korkeimmalta taholta meille asetetaan jatkuvasti yksipuolistavia tehokkuusvaateita. Polkekaa, ihmeessä, polkeka, polkekaa!  Lisätkää vauhtia!  Yksipuolistavat taloustieteilijät tehokkuusvaateeineen ovat aikamme pappeja, jotka pilkkovat yläkerrassa hymyillen, tarinoitamme saippuaoopperoiksi.

Tehokkuuselämäntavassamme meille on onneksi annettu jotakin hyvää.  Demokratiamme tarjoaa meille tietoisen läsnäolon tilaisuuden.  Demokratiamme antaa mahdollisuuden laajemmille näkökulmille.  Sitä ei kuitenkaan anneta meille, vaan meidän on itse valloitettava vapautemme.

Ei ole koskaan liian myöhäistä olla länsä toinen toisilleen.  Ei ole koskaan liian myöhäistä punoa uutta yhteisöllisyyttä ja olla läsnä omille lapsilleen.  Voimme aikuisena korjata niitä tummia jälkiä, joita olemme talloneet toinen toistemme ja lastemme tarinoihin.  Kun opimme kuuntelevan, tietoisen, ei-arvottavan läsnäolon, voimme saada korjattua suuressa määrin ne katkokset, joita lastemme, läheistemme ja itsemme välille on saippuaoopperassamme syntynyt.  Voimme muuttaa näin tarinamme käänteen saippuaoopperasta kasvutarinaksi, tarinaksi, jossa elämän vaikeat vaiheet punotaan yhteisöllisesti kauniiksi väreiksi, osaksi elämän väkevää tarinaa.

Kun kulttuuriimme kehitty enemmän tietoista hyväksyvä läsnäoloa, ei meidän tarvitse enää polkea niin kovaa vauhtia saavuttaaksemme asioita, jotka ovat oikeasti arvojemme mukaisia.  Ja ennen kaikkea läsnäolon kulttuurissa on aikaa ja kykyä olla läsnä omille lapsilleen, jotka näin voivat kasvaa ihmisiksi, jotka paremmin ratkovat ongelmia (myös niitä, joita epätoivoisessa saippuaoopperoiden elämäntavassamme olemme rakentaneet).

Elämme paraikaa kulttuurisessa tarinallisessa suuressa narratiivisessa käänteessä.  Millaisen käänteen globaali tarinamme saa, riippuu ennen kaikkea  meistä ruohonjuuritasolla olevista ihmisistä. Elämäntapamme on suurin poliittinen tekomme.   Haluammeko jatkaa saippuaopperoissamme,  polkien tehokkuuspyörien numeroina, koko ajan nopeampaa ja nopeaampaa.  Vai haluammeko kansalaisillemme kokonaisvaltaisia henkisen kasvun tarinoita, elämää kannattelevia yksilöllisiä  arkisen yksikertaisia tai moniulotteisempia eepoksia.

Pieni arkinen kasvutarina on minun silmässäni huomattavan paljon esteettisempi kuin jatkuva saippuaooppera elämä aineellisten statussymbolien keskellä. Vähemmän voi toden totta olla enemmän. Todellinen yksilöllisyys ja yhteisöllisyys kasvaa ilmapiirissä, jossa ihmisillä on aikaa sisäisydelle – oman sydämen kuuntelulle.

Tällaisia ajatuksia nousee mielestäni, samaan aikaan kuin katselen Kallion kirkkoa ikkunasta.  Nainen paistattelee päivää kesäisen auringon alla naapuritalon katolla.

Täällä Kalliossa elin yksinhuoltajana kolmekymmentä vuotta sitten.  Tuossa, aivan kivenheiton päässä. Tänne päättyi erään pikkutytön tarinan. Hän kasvoi epävarmaksi nuoreksi naiseksi. Ja täältä alkoi toinen tarinani ja se päättyi Tölöstä  Sipooseen, josta alkoi jälleen uusi tarina,  joka kiersi eri paikkoja ja päättyi takaisin Helsinkiin, josta jatkui taas uusi tarina eri paikkakunnilla.

Rikottu nuoren naisen sydän oli ja pysyi näissä tarinoissa rikkinäisenä.  Sitten alkoi se tarina,  joka päättyi Jyväskylän kautta Kuhmoon.  Kuhmossa, korpisoiden karpaloiden keskellä, hilajaisessa hämärässä,  punoin vanhan tarinani vihdoin kokonaiseksi, ja nyt katselen tyytyväisenä kypsänä Itkijänaisena Kallion kirkkoa.  Olen tyytyväinen tarinaani.

Sydämeni täyttää kiitollisuus. Jos odottamattomia käänteitä elämässäni vielä tulee, on minulla nyt apeutuneen äänellä itkijän naisellisia taitoja, niitä, joilla osaan yhä paremmin punoa tarinaani yhteisöllisesti jälleen kokonaiseksi.  Mikä parasta tällaisesta taidosta en hyödy pelkästään vain itse. Kyvystäni tunnen olevani hiljaista velkaa monille opettajilleni, rakkaille lähimmäisilleni, ystävilleni ja myös itselleni.

Olen kasvanut tarinani asiantuntijaksi, yhä täysmitaisemmaksi Itkijänaiseksi.  Kaadan kannustani kultaa kalmojuurilleni, kantajilleni.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s