Märehtivästä hautomisesta sisäisen maailman peilaukseen

Minä en ole murheeni. Sen sijaan olen se, joka aistii, havainnoi ja tutkii murhettani.
Sillä, kuinka prosessoimme sisäistä todellisuutamme, on merkitys sekä mielialaamme että luovuutemme.  Kun passiivisesti vatvomme ja haudomme tietoisuudessamme epämiellyttäviä elämän uhkakuvia ja näkökohtia, samaistumalla tunnetilaan, ruokimme masennusoireitamme.
Kun otamme taiteilijan tutkivan, leikillisen ja peilaavaan asenteen  uhkakuviin ja negatiivisiin ajatuksiin liittyviin tunnetiloihimme, ruokimme itsessämme olevaa luovuutta ja tilojemme integraatiota.
Trauman ja siihen liittyvän dissosiaation voi paitsi medikalisoida myös estetisoida. Näinhän kirjoitin muutama blogi sitten.  Wendy Ann Greenhalgh (Mindfulness and Art of Drawing-kirjan kirjoittaja) sanoo haastatteluussaan :
Perinteisissä hyväksyvän läsnäolon harjoituksissa se (mielen rauhoittaminen) tapahtuu tavallisesti keskittymällä hengitykseen tai kehon tuntemuksiin.  Luovassa hyväksyvässä läsnäolossa  (creative mindfulness) tämä tehdään kiinnittymällä tiettyyn luovaan aktiviteettiin, kuten piirtämiseen tai luovaan kirjoittamiseen. Opetan luovia aktiviteettia ruumiillisena toimintona:  Miltä tuntuu pitää kynää kädessä, miltä tuntuu piirtää, miltä tuntuu kirjoittaa, ja kannustan luovuuteen, jossa tarkkailemme myös omaa hengitystämme.  
Tunteitamme estetisoivalla, luovalla, asenteella emme vain liikutu, vaan tulemme liikutetuksi.  Emme vain todista, vaan tulemme todistetuksi.   Tällä asenteella avaamme sydämemme: siedämme hyväksyvästi yhä paremmin elämän ennakoimattomuutta,  epävarmuutta ja monimerkityksellisyyttä. Hypnoterapeuttina korostan luovaan, itsehypnoottiseen, flowtilaan antautumista.  Mielikuvituksella ruokimme ongelmiamme, mutta taitavasti käytettynä,  voimme yhtälailla myös korjata ikäviä kokemuksia.
Estetisoivalla asenteella voimme tutkia luovasti myös tilojemme lisäksi ihmissuhteitamme.  Voimme antaa tunteillemme esteettisen muodon, jolloin voi olla mahdollista yhdessä kokea tunteita. Tulemme yhdessä liikutetuksi ja todistetuksi.  Tällä taiteilijan asenteella on mahdollista kutoa kokemuksiamme yhteisiksi taiteellisiksi yliyksilöllisiksi kokemuksiksi.  Emme ole enää vain minä, vaan myös minäme (vrt. psykiatri Dan Siegel).
Processed with MOLDIV
#sisainen teatteri  #tietoinen hyvaksyva lasanaolo #tietoisuustaidot
Voimme yhdessä tulla liikutetuksi kuvin, sanoin, äänin, liikkein. Pienen, pienin palasin, voimme löytää turvan itsestämme ja kohtaamme elämättömän elämämme: Löydämme kadonneita palojamme.  Kun elämme ”dissosioituneena”, poissa olevana ajatuksissamme, kadotamme osan elämäämme.  Kokoamme itsemme luovuutemme, meditaation  ja mietiskelyn avulla kokonaisiksi ihmiseksi, omaksi itseksemme, ainutkertaiseksi taideteokseksi. Sitähän meistä jokainen on!
Tara Brach kertoo eräässä podcastissä dissosiaatioilmiötä valaisevan zen-tarinan parhaista leikkikavereista, Ocho-pojasta ja Sandro-tytöstä (tiedä häntä miten nimet kirjoitetaan), jotka kasvavat jo pieninä lapsina rakkaudellisesti yhteen. Kun toisistaan erottamattomat ystävykset kasvavat teini-ikään, Sandron isä ilmoittaa, että Sandro pian vihitään naapurikylän pojan kanssa.  Molemmat vaipuvat epätoivoon, koska he eivät kykene ikipäivänä kuvittelemaan, että eroaisivat koskaan toinen toisistaan. He rakastavat syvällisesti toinen toisiaan. 
Ystävykset päättävät karata.  He sopivat tapaamisen yöllä joen rantaan, jossa heitä odottaa vene. Pitkin jokea he soutavat kaukaiseen kylään, jossa he aloittavat yhteisen perhe-elämänsä. Rakastavaiset elävät uudessa ympäristössä vuosia kolmen lapsensa kanssa.
Eräänä yönä Ocho löytää  Sandron itkemästä keittiön pöydän äärellä. Sandro tunnustaa, ettei hän ole voinut unohtaa kotikyläänsä ja vanhempiaan.  Hänellä on valtava ikävä yhteisöänsä.  Ocho tunnustaa, että hänkin on kärsinyt tästä ikävästä vuosia. 
He päättävät palata kotikylään.  Ocho menee Sandron vanhempien kotiin. Hän koputtaa ovea, ja Sandron isä avaa oven.  Ocho kertoo, mitä on tapahtunut, ja kertoo että satamassa veneessä on odottamassa  isoisää kolme lapsenlasta ja anteeksiantoa aneleva Sandro.   Isä hämmentyy tilanteesta, ja väittää kiven kovaa, että Sandrohan on kotona.  Siitä lähtien kun Ocho katosi, nuori nainen  on ollut sängyssä ja vain itkenyt  päivästä toiseen ikäväänsä.  Sandron isä suostuu kuitenkin lähtemään kotona olleen  iloisen Sandron kanssa satamaan, jossa odottaa toinen Sandro lapsineen.  Seurauksena on iloinen perhetapaaminen, ja perhe on jälleen kasassa.
Niinpä niin. Itselleni herää tarinasta kysymys, kuinka moni meistä itkee kotona kadotettuja puoliaan?  Pistä osasi tanssiin, ja kokoa itsesi jälleen omaksi itseksesi! Mistä tiedät, että olet oikealla tiellä?  Siitä, että elät yhä täyteläisempää ja läsnäolevampaa elävää, ja oma ainutkertainen yksilöllinen luovuutesi avautuu. Et haudo enää ajatuksiasi, vaan opit ottamaan niihin peilaavan, luovan, leikillisen suhteen. Taide on turvallinen tapa käsitellä tunteita.
Hautovasta ja peilaavasta tavasta käsitellä kipeitä tunteita löytyy lisää asiaa täältä:
Luettavaa:
Sisäinen teatteri – Luova kirjoittaminen tietoisuustaitona, Kuumussa Virtaa Oy, 2013
Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s