Elämän kova koulu

Vieraskynäilijänä puolisoni,  Ari Huotari,  Siirtolan Isäntä, kuumulainen”aboriginaali”.


Siinä sitä ollaan. Isä ja kuopuksensa äidin haudalla.
Isä on ottanut lakin päästään ja on maailmaa kokeneen näköinen. Nöyrtymäänkin jo oppinut. Minä itsetietoinen, turhan tuiman näköinen ja maailmaan – isäänkin – paljolti kriittisesti suhtautuva. Olenpa kuitenkin lähtenyt käyttämään isääni Lentiiran hautuumaalla. Kuvan on ottanut silloinen vaimo.

Kuvanottovuosi on 1987. Isä on siinä 71-vuotias. Hän eli tuon jälkeen vielä melkein seitsemän vuotta, kunnes sotaveteraanille tuli viimeinen iltahuuto. Hänen viimeinen iltahuutonsa sattui vielä kansalliselle veteraanipäivälle. Esikoistyttäreni syntyi kolme viikkoa myöhemmin.

Tänään on kulunut isäni syntymästä päivälleen sata vuotta. Silloin ei maailmaan syntyvän lapsen ja synnyttäjän tilaa seurattu sykettä ja hapensaantia mitaten. Sauna lienee isäni synnyinpaikka. Itsenäistä Suomeakaan ei vielä ollut. Pari vuotta myöhemmin Kuhmo jäi itsenäistyneen maan sisällissodan taisteluista syrjään, mutta yleisen levottomuuden ohella Pohjois-Suomessa sattui kato, ja isän kotona syötiin pettua. Isän vatsa ei sitä kestänyt ja mummonsa oli patistellut isäni vanhemmat hakemaan Sotkamosta sukulaistalosta jauhoja, että pari-vuotias poika pysyy hengissä.

Nykyään on tapana mainita sosiaalisessa mediassa ”elämän kova koulu” parhaana opettajana. Isällä se varsinainen koulu jäi neljän viikon kiertokouluun, rippikouluun ja aliupseerikouluun. Aliupseerikoulu sattuikin sopivasti, sillä puoli vuotta myöhemmin alkoi talvisota. Isä itärajan kasvattina kirjaimellisesti puolusti kotikyläänsä, koska Kuhmon rintamalla vihollisen pääjoukko tuli rajan yli hänen kotikylänsä kautta – siinäpä meille mallia siitä elämän kovasta koulusta!

Jatkosotaankin isä lähti Kuhmon korkeudelta eli eteni kohti Rukajärveä. Joutuipa jatkosodan ensi viikkoina näkemään kaatuneen nuoremman veljensäkin taistelun jälkeen muiden kaatuneiden joukossa. – Siinäpä meille taas elämän kovaa koulua!

Jatkosodasta isä tuli ilman fyysisiä naarmuja – henkiset naarmunsakin hän taisi vuosien mittaan hoitaa kohtuullisen hyvin. Oli löytynyt vaimo rinnalle ja perhe kasvoi. Aluksi isä toimi savottahommissa työnjohtajana, mutta otti lopulta vastaan ”kylmän tilan” Kuumusta toiselta puolelta Kuhmoa , eli kasvavan perheen kanssa raivasi kainuulaiseen korpeen vuosien mittaan tilan rakennuksineen ja peltoineen. Tila täytti sille tarkoitetun tehtävänsä, eli antoi lypsykarjatilana elannon sen aikaa, että lapset varttuivat aikuisiksi kotona ja hakeutuivat vasta sitten muualle leivän perässä.

Isällä oli varmaan toiveita, että joku lapsista jatkaisi tilalla. Unelmat taisivat kariutua vuonna 1973, kun isä sai heinäkuisena yönä puhelimitse tiedon, että toiseksi vanhin perheen lapsista ja pojista vanhin, jo perheen perustanut Raimo oli kuollut autokolarissa. – Siinäkin meille mallia elämän kovasta koulusta!

Isä oli tasainen puurtaja. Ei mikään työssä riehuja, mutta ikään kuin huomaamatta arjen asiat tuli pyöritettyä. Karjakeittiö lämpeni aamulla varhain, lehmille järjestyi heinäsylykset ja appeet eteen, pihanurmet siirtyivät niittämisen ja luokokuivauksen jälkeen rehusuojaan. Traktori- ja konetyöt isä jätti poikien tehtäväksi, eikä hankkinut ajokorttia – silti aina pääsi sinne minne tarvittiin, tarpeeksi sopuisa kun naapureitakin kohtaan oli.

Joskus murrosikäisenä näin isän astelevan hetteeltä tuovaa polkua vietyään maitotonkat sinne jäähtymään. Paluureissulle hän oli ottanut pienehkön halkosylyksen ja astelussa ei ollut kiireen tuntua, kun hän katseli maisemia. Jokin siinä rauhallisuudessa ja kiireettömyydessä ärsytti – nyt olen itse samanlainen!

Avioliitosta en niin tiedä, voiko sitä ainakaan alkutaipaleeltaan sanoa onnelliseksi. Isä joissakin tilanteissa väistyi suosiolla puolisonsa tieltä ja olipa joskus poistunut pirtistä ihan luudan avittamana. Vaan vuosien mittaan mielenkuohut äidilläkin asettuivat, ja äidin sairastuessa parantumattomasti isän hätä ja tuska olivat ilmeiset. Kahdeksan vuotta hän asui Kuhmon keskustassa leskenä – ja sopeutui siihenkin. Kerrostalonaapureiden kanssa hän oli tullut kai hyvin toimeen, koskapa isän hautajaisissa laskettiin taloyhtiön puolestakin oma kukkaseppele.

Paljon isä jätti jälkeensä: liuta meitä lapsia, kädenjälkiä melkoisen määrän kotitilallemme, säännöllisiä kalenterimerkintöjä usealta vuosikymmeneltä, valokuvia, jopa yhden sotaperinnehaastattelunkin. En isän eläessä kuvitellut oppineeni häneltä paljoakaan – nykyään arvostan paljon sitä kaikkea hänen saavuttamaansa ja minullekin huomaamattani opettamaansa ja välittämäänsä. Ehkä minun elämänkouluni ei olekaan ollut niin kova – isäni ansiosta.

Kiitos, Väinö-isä!

Mainokset

Yksi kommentti artikkeliin ”Elämän kova koulu

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s