Ken Wilberin ohjaamana kohti integratiivista lääketiedettä nr. 2

Palveleeko biologisoiva lääketiede materialistista elämäntapaa, jolle on eduksi, että ihmisten aineellinen kuluttaminen koko ajan lisääntyy? Georg Henryk von Wright jo aikoinaan 60-luvulla kirjoitti: Yksilö vieraantuu omavaltaisten byrokraattien hoitamasta persoonattomasta sosiaalisesta koneistosta. Hänen elämismaailmansa on aidattu niin ahtaaksi, että hänen ”Todellinen vapautensa” typistyy narsisitiseksi antautumiseksi statuksen ja hyvinvoinnin ulkoisille symboleille, joita kulutustavarat ja aineellinen omistaminen tarjoavat. Tässä maallistuneessa materialisoituneessa kulttuurissa Wrightin mukaan myös menestyneet ovat olleet häviäjiä: kaikki kokevat elämänsä tarkoituksettomaksi. Luonnontiede on von Wrightin mukaan materialistisen maailmankatsomuksen palvelija.

Emäntä ajattelee, että perinteinen kaiken biologisoiva lääketiede instituutiona on ollut kumartamassa tätä kaiken esineellistävää, sairautta tuottavaa, pelkästään määrälliselle tutkimukselle rakentuvaa järjestelmää ja hän huomaa, että hän on ollut peräti hyvässä seuraassa. Luonnontiede on hyvä renki, mutta huono isäntä. Elämän perimmäisissä arvoissa ja hyvän sekä pahan kysymyksissä uskonnoista yksilö voi eittämättä löytää itselleen syvempiä merkityksiä kuin luonnontieetestä.

Lääkäri, myös hammaslääkäri, on omassa ammatissaan ihmistieteilijä, joten hänen täytyy kyetä irtaantumaan luonnontieteestä integratiiviseen ajatteluun, jota esimerkiksi Ken Wilberin Integraalitiede edustaa. Emännälle hyvä lääkäri on aina ennen kaikkea ymmärtävä ihmisenviranhaltija, jolla on oman koulutuksensa kautta tärkeimpänä työvälineenä luonnontieteellinen ja ihmistieteellinen tutkimus.

Kuten on tullut jo esille, Siirtolan Emännän mielestä naulaongelma ei ole pelkästään lääkäreiden, vaan se on koko materialistisen kulttuurimme ongelma. Yksipuolinen materialistinen maailmankatsomus läpäisee kulttuurimme läpikotaisin. Yhteiskunnalliset instituutiot on rakennettu ensisijaisesti luonnontieteellisten määrällisten tutkimustulosten varaan. Hallinnan harha ja sen luomat hierarkiset valtainstituutiot kiehtovat ilmeisesti ihmistä. On pelottavaa heittäytyä kokemukselliseen todellisuuskuvaan, jossa ihminen ei voi naulata itseänsä yhteenkään yksittäiseen tieteenfilosofiaan saatikka hallinnanharhaan, vaan hän joutuu kohtaamaan todellisuuden dialogisesti,  vain vain osittain ennustettavana, systeemisinä, jatkuvasti itseään uudistavina ja luovana verkostona.

Vasara kädessä maailma tuntuu turvalliselta kohdata. Niinpä sankoin joukoin istutuutiomme ovat täyttyneet ihmisistä, jotka seisovat ojennuksessa työpaikoillaan vasara kädessä etsimässä nauloja. Emännästä tuntuu valitettavan usein siltä, että olemme olleet läpikotaisin länsimaisen materialistisen, luonnon kannalta tuhoisan, luonnontieteellisen, yksipuolistavan propagandan hapattamia. Ja happaminta on yhteiskunnallisten rakenteiden hierarkioiden huipulla. Ihanteemme ihmisestä, joka tauotta tekee pitkiä työpäiviä ilman kahvitaukoja ja viidentoista minuutin ruokatunnilla on yksinkertaisesti sairas. Liian moni länsimainen ihminen on uhrannut oman tai perheensä jäsenten terveyden materian alttarille.

Statusstressi on Alain de Bottonin mukaan voima, joka ylläpitää sairaita yhteiskunnallisia rakenteitamme. Materialistisen illuusiotamme ruokitaan erilaisilla ”Minustako miljonääri?”-tyyppisillä ohjelmilla, jossa ihmisiä oikein kasvatetaan statusstressiharhaan, jossa rikkaus ja onnellisuus samaistetaan. Ei ihme, että osaa nuorisostamme ei houkuttele paikka tässä happamassa vasaranheiluttajien joukossa.

Kaikesta määrällisestä tiedon valtavasta määrästä huolimatta ihminen – sekä köyhä että rikas – voi huonosti. Virtuaalinen Ville on ahdistunut, syömishäiriöinen, epäoikeuden mukainen ja masentunut. Psykologi Bruce Alexander väittää, että tällainen pröystäilevän, epäoikeudenmukaisen, addiktiivisten, pahoinvoivien ja epäoikeudenmukaisten ihmisten kulttuuri vallitsi aikaisemmin vain Roomassa ennen sen hajoamista. Vastauksia hänkin lähtee Wilberin tavoin hakemaan humanistisista tieteistä ja tieteiden integraatiosta, tieteenaloista, joihin materialistiselle maailmankuvalle rakentuvan kulttuurimme rahaviertoja ei ohjata.

Tilanne on sinänsä äärimäisen hankala. Mikäli ihmiset alkavat kunnioittaa omaa kokonaisvaltaista terveyttään, järjestelmämme on menevä lopullisesti kaaokseen. Talouskasvun kannalta kun on olennaista, että ihmiset puurtavat ”epäitsekkäästi”, statussymboleista unelmoiden, oman terveytensä uhraten. Aineelliselle talouskasvulle rakentuvan järjestelmän kannalta on hyvä, että ihmiset luulevan vapauden olevan sitä, että he voivat istua raskaan työrupeaman jälkeen kolmensadan neliön kämpässä, poreammeessa yrttikylpyjä ottamassa ja punaviinilaseja kallistamassa. Onko meillä tällä hetkellä olemassa realistisia vaihtoehtoja? Järjestelmähän romahtaa, kun ryhdymme kunnioittamaan omia rajojamme ja lähdemme toteuttamaan syvällisempää käsitystä vapaudesta. Halpaa onnellisuutta kun ihminen voi, perustarpeet tyydytettynä, rakentaa kohtuullisessa elämäntavassa omasta sisäisyydestään.

Emäntä ei keksi muutta kuin sen, että järjestelmä menee kaaokseen. Joudumme romahduksen kautta rakentamaan uuden järjestelmän, jossa vapaaehtoisesti kohtuulistamme elämämme ja samalla ryhdymme ajattelemaan huono-osaisempia ihmisiä ja luonnon hyvinvointia enemmän kuin omaa Nokia-osakkeitamme. Kun kykenemme kokonaisvaltaisempaan ajatteluun toisen hyvä ei olekaan enää itseltäni pois. Ehkä maailmankuvan murroksen jälkeen golfretki Intiaan tai kotielokuvateatteri eivät olekaan niin tärkeitä onnellisuutemme kannalta. Onnellisuutta tuottaakin enemmän statussymoleista kilvoittelun sijaan sisäinen kilvoittelu ja lähimmäisistä välittäminen, yhteisölliset kauniit kokemukset. Ihmiskunta on selvinnyt aikaisemminkin vaikeista ajoista.

Tarvitsemme kohtuulliseen elämään tiedettä, joka hyväksyy maailman monet näkökulmat, unohtamatta empiiristä luonnontiedettä. Tarvitsemme kipeästi kulttuuria, joka rakentuu itseänsä ohjaaville ihmisille, jotka tunnistavat omat aidot tarpeensa ja uskaltavat sanoa ääneen omat sisäiset tuntemuksensa. 1800-luvun venäläinen filosofi Nikolai Berdjajev oli sitä mieltä, että suurin epäoikeudenmukaisuutta yhteiskunnassa ylläpitävä voima on oman mielipiteen häpeäminen. Kohtuullisuuden kulttuuri rakentuu ihmisten varaan, jotka riisuvat egonsa naamiot, laskevat vasaransa hetkiksi pöydille ja sanovat miltä heistä tuntuu. Ja mikä parasta Emännästä näyttää siltä, että tämä onneksi olevan parhaillaan tapahtumassakin. Elämme aikaa, jossa joka päivä tapahtuu heräämisiä. Poliitikot tulevat olemaan vanhentuneiden yltiömaterialististen ideologioittensa kanssa lähivuosina pulassa, ennustaa Emäntä. Emännän ei käy kateeksi heidän haasteellinen työnsä.

Ken Wilberin mielestä kysymys siitä, missä sairaus sijaitsee, on hyvin mielenkiintoinen. Entä jos onkin niin, että moni ihminen sairastaa, koska koko biosfäärimme, luontomme ja ympäristömme kärsii? Tai lapsen neuroottinen käyttäytyminen johtuu siitä, että hänen vanhempansa ovat alkoholisoituneet. Perinteisellä lääketieteellä on ollut taipumus biologisoida järjestelmän ja ympäristön ongelmia yksilöiden ongelmiksi. Suomessa psykiatri Martti Siirala on kirjoittanut taakoista, joita kulttuurissamme siirretään yksilöiden kannettaviksi. Ihminen voi sairastua yhteisönsä hänen päälleen kaatamasta taakasta. Ihmisen olotila voi parantua paljon sillä, että ihminen tietoisesti kieltäytyy kantamasta muiden tarpeettomia taakkoja, vaikka taakkojen kantamisessa vahvat voivat auttaa. Tämän päivän ongelma on, että taakkoja on siirretty erityisesti heikkojen, kuten lasten, kannettaviksi.

Ehkä se, että ihmiset ovat kiinnostuneita myös vaihtoehtoisista hoidoista, kertoo tarinaansa siitä, että ihmiset eivät halua ottaa vastaan turhia taakkoja itselleen kannettaviksi? Moni tavallinen kansalainen tiedostaa ”asiantuntijoita” paremmin todellisuuden monet näkökulmat. Siksi ihmiset haluavat olla dialogissa muidenkin alojen asiantuntijoiden kanssa kuin vain lääkäreiden kanssa. Tämä on Emännän mielestä tervettä, edellyttäen, ettei tällöin jää informaation puutteen vuoksi saamatta mitään tärkeää lääketieteellistä hoitoa. Ken Wilberin mukaan lääketiede hoitaa sairautta ja vaihtoehtoiset hoidot oikeastaan persoonaa, ja hänen mielestään näin on oikeastaan hyvä. Hän kuitenkin tarjoaa vielä paremman ratkaisunsa, integraalin lääketieteen, joka hoitaa sekä sairautta, potilaan persoona ja vielä lisäksi lääkäriäkin.

Ken Wilber kuvaa omaa metafyysistä näkemystään integraalista lääketieteestä panoraamakuvaksi, jossa katsotaan maailmaan 50000 jalan korkeudesta. Tällöin todellisuus näyttäytyy erilaiselta kuin perinteisessä luonnontieteiden ohjaamassa lääketieteessä. Se lähtee liikkeelle ajatuksesta, että kukaan ei voi olla sataprosenttisesti väärässä. Lukemattomat ihmisten tutkimusmetodit ovat osittain oikeassa: Näin mm. kemia, fysiikka, hermeneutiikka, toimintatutkimus, meditaatio, neurotieteet, systeemiteoria, shamaaniretket, kaaosteoria, energiahoidot ja monet muut suuntaukset ovat jokainen omalla tavallaan ja osittain oikeassa. Kaikki ovat paloja, joita yhteen kokoamalla saa näkyviin totuutta. Ken Wilberille olennaista on, että minkälainen voisi olla se viitekehyksellinen rakenne, joka antaa tilaa erilaisille osatotuuksille. Ratkaisuksi Wilber tarjoaa omaa Integraaliteoriaansa. Munkki Serafim kirjoittaa, muuten, kirjassaan ”Vapaus”,  että yhdessä osatotuudessa eläminen on valheen pirullisen muoto.

Ken Wilberille ei ole tärkeää, mikä teorioista on oikeassa ja mikä väärässä. Sen sijaan hän mielestään olennaisin kysymys on, minkälainen on universumi, joka synnyttää valtavan määrän erilaisia lähestymistapoja mm. ihmisen hyvinvointiin liittyvissä kysymyksissä. Minkälainen voisi olla viitekehys, joka antaa sijan monenlaisille perinteille? Hänen vastauksensa on Integraaliteoria. Siirtolan Emännän vastaus tähän on ihmisen subjektiivisesta, toiminnallisesta näkökulmasta, Sisäinen teatteri: mietiskelevä, erilaisilla todellisuusnäkökulmilla leikkiminen.

Erään ”downshiftarin” vastaus Björn Wahlroosille

Björn Wahlroosin, ehkäpä humoristisen puolen, mielestä vapaa-aikaa pitäisi verottaa ja downshiftarit ovat tämän päivän kommunisteja. Downshiftaava Siirtolan Emäntä lähettää lämpimiä terveisiä Nallelle täältä Kuhmon perukasta, Kuumusta. Hän yrittää valottaa Nallelle hieman oman ”downshiftaamisensa” periaatteita.

Emännän mielestä downshiftaajan eli leppoistajan periaatteita ovat mm. seuraavat:

1)Downshiftaaja elää vähemmän kuluttavaa elämää, jossa hän pyrkii säästämään luonnonvaroja tuleville sukupolville. Hän ei ole ”kuluttaja” vaan hän on ”säästäjä”.

2)Puhdasrotuinen downshiftaaja ei laiskottele, hän vain tekee asioita, jotka vähemmän rasittavat luontoa. Hän esimerkiksi kerää ruokaa lähiluonnosta, hän tekee vapaaehtoistyötä, hän osallistuu kulttuurisen, aineettoman pääoman lisäämiseen esimerkiksi taiteen tekemiseen.

3)Downshiftaaja on irrottautunut statusstressistä. Eräs tärkeimpiä luontoa vahingoittavia ajattelumalleja on se, että ihminen samaistaa oman identiteettinsä ja sen arvon omistamiinsa materiaalisiin hyödykkeisiin. On vapauttavaa, kun ei tarvitse kadehtia naapurin kotielokuvateatteria, hänen Indonesian matkaansa tai minkkiturkkiansa.

4)Downshiftaaja tavoittelee oman itsensä ja luonnon kanssa harmonista elämää. Hän pohtii henkisiä ja hengellisiä kysymyksiä ja kuuntelee omaa sisäistä ääntään.

5)Downshiftaaja hoitaa terveyttään esimerkiksi kuuntelemalla juuri tätä sisäistä ääntään, pohtimalla ravintotottumuksiaan ja kunnioittamalla omaa sisäistä rytmiään. Kun useammat näin tekisivät, vähentyisi terveyspalveluiden tarve huimasti. Stressisairaudet kuormittavat tämänpäivän terveydenhoitojärjestelmäämme.

6)Downshiftaaja toteuttaa omia lahjojaan monipuolisemmin. Hän tavoittelee inhimillistä työkulttuurista muutosta, jossa ihmisen työtä ei yksipuolisteta liiallisessa määrin ja jossa huolehditaan työn oikeanlaisesta rytmityksestä, riittävästä työnohjauksesta ja kaiken työn arvostuksesta.Työ itseisarvona on downshiftarille tärkeää, eikä se ulkoinen status, jota se hänelle mahdollisesti tuottaa.

Siirtolan Emäntä ei siis laiskottele. Nykyään hänellä ei ole edes televisiota. Hän keskittyy kirjoittamiseen, lukemiseen, hyötyliikuntaan, ruumiillisen työhön, opettamiseen, haitarinsoittoon ja hammaslääkärintyöhönsä. Hän toteuttaa itseään monipuolisemmin kuin koskaan aikaisemmin. Jako työhön ja vapaa-aikaan onkin Emännän mielestä keinotekoinen ja seurausta siitä, että ihminen on leikannut itsensä irti aidosta elämästä.

Siirtolan Emäntä tiedostaa, että ”downshiftaaminen” ja ”downchillaaminen” ovat kaksi eri asiaa. Se, että Emäntä on vapaaehtoisesti ”köyhdyttänyt” elämänsä on siis täysin eri asia kuin se, että ihminen joutuu elämään köyhyydessä. Emäntä pitää kuitenkin tärkeänä, että länsimainen ihminen ei myisi köyhällekään tällaista rikkaan ihmisen kuluttavaa elämäntapaa jonakin tavoiteltavana elämäntapana.

Onko downshiftaaja Siirtolan Emäntä kommunisti? Ei, sitä hän ei ole. Hän on äänestänyt jotakuinkin kaikkia puolueita, vasemmistoliitosta kokoomukseen. Hänen mielestään todellisuus on moniääninen dialogi, jossa on kuunneltava yhä tarkemmin maailmankaikkeuden ääniä. Minkään nykyisen puolueen ideologia ei vastaa hänen poliittista kantaansa. Kaikki puolueet yhdessä vastaavat parhaiten Emännän poliittista kantaa.

Onko Siirtolan Emäntä idealisti? Luultavasti on. Asia on kuitenkin niin, että maailma muuttuu vain ihmisten kautta, joilla on uudenlaisia visioita maailmamme tulevaisuudesta. Tämän hetkiselle aineelliselle talouskasvulle, kestämättömälle kuluttamiselle ja kulutushyödykkeille rakentuva todellisuudessa eläminen kuluttajana vasta suurta illuusiota onkin. Kupla puhkeaa luultavasti nopeasti, jos kaikki downshiftaavat, mutta ehkä näin olisi parasta. Tällöin emme ehdi syödä etukäteen kaikkea lastemme ruokaa.

Ilman downshiftaamista kuplastamme kasvaa vielä isompi, ja sen puhkeamisella on vieläkin rajummat ja vakavammat seuraamukset. Tälla hetkellä Emännän mielestä tulisikin keskittyä pohtimaan entistä enemmän sitä, kuinka kuplamme puhkeamisen seuraukset minimoidaan. Tällaista työtä tekevät esimerkiksi ihmiset Aalto yliopiston ennakkoluulottomat ihmiset www.degrowth.fi :ssä.

Pienentynyt taloudellinen kasvu vähentää terveydenhuollon kuluja?

Degrowth.fi: Toimittajan olisi syytä tarkentaa, että valtion tehtävänä tulisi pikemminkin olla hyvinvoinnin mahdollistaminen kuin hyvinvointipalvelujen tarjoaminen. Kasvuun perustuvassa yhteiskunnassa, jossa vapaa-aika on kuluttamista ja työaika on kulutusvoiman lisäämistä, hyvinvoinnin haasteet liittyvät kiinteästi juuri henkilökohtaiseen ja yhteisölliseen hyvinvointiin käytettävän ajan riittämättömyyteen. Kasvupakottomassa yhteiskunnassa hyvinvointia taas pyritään rakentamaan muutoinkin kuin ostopalveluiden kautta.

Aivan, eikö asia mahda olla  niin, että kun elämää kohtuullistettaan, on mitä suuremmalla todennäköisyydellä mahdollista kohtuullistaa myös sosiaali- ja terveyspalveluiden menoja.  Siirtolan emäntä väittää, että tämänhetkinen yhteiskuntajärjestelmä, joka rakentuu kasvulle, rakentuu myös pahoinvoinnin ja sairauksien kasvulle. Esimerkiksi yhä useampi terveydenhuollon työntekijä siirtyy hoitopuolelta potilaaksi.  Emäntä muistaa,  kuinka terveyskeskuksessa 25 vuotta sitten istuttiin usein kahvilla ja naurettiin. Palkkaa saatiin vähemmän, mutta työssä oli enemmän iloa. Ehkä silloin hoito ei ollut yhtä tehokasta kuin tänä päivänä, mutta yhteisillä kahvihetkillä oli oma työnohjauksellinen merkityksensä.  Lisäksi tällaisessa työnteossa kunnioitettiin ihmisen luontaista lepo- ja aktiviteettirytmiä, jolloin ihmiset jaksavat tehdä töitä pitempään.

Kohtuullinen elämä mahdollistaa toisenlaisen hoivan kulttuurin, jossa ihmiset luontaisesti ja vapaaehtoisesti välittävät toisistaan.  Näin ainakin Siirtolan emäntä haluaa uskoa. Hän epäilee  elämänsä leppoistaneen ihmisen tarvitsevan vähemmän sosiaali- ja terveydenhuollonpalveluita.  Elämänlaadun paranemisen ja sisäisen rytmin kuuntelun myötä kansalaisilla on vähemmän stressi- ja kuormitusperäisiä sairauksia (esim. monet tukikudossairaudet, masennus, addiktiot).

Koko koulujäjärjestelmän tulisi tukea entistä paremmin järjestelmää, jossa syntyy itseohjautuvia itsestään psykofyysisisesti huolehtivia kansalaisia.   Emäntä ehdottaakiin, että koulut siirtyisivät tietopainotteisesta koulunkäynnistä uuteen kultuuriin, jossa korostettaisiin ihmisen tunne- ja itseilmaisutaitoja sekä ongelmanratkaisukykyjä. Eikö tällaisessa itseohjaukseen kykenevässä ihmisessä synny luontainen uteliaisuus ja into itseilmaisuun, monissa myös halu tieteellistekniseen opiskeluun.

Emäntä on sitä mieltä, että tämän päivän talousjärjestelmä on tragikoominen itseään ruokkiva tehokkusjärjestelmä, jossa ensisijaiseksi on muodostunut rahan tehokas pyörittäminen. Emännän mielestä on erinomainen asia, ettei nuoret halua osaksi tällaista yhteiskuntajärjestelmää. Emäntä jopa ajattelee hiljaa mielessään, että suurenmoinen asia, kun nuorilla on enemmän järkeä kuin usealla aikuisella! Aikuisetkin voisivat opetella kuuntelemaan enemmän arkijärkeään.

Elämmekö uuden uljaan ihmisen syntymän aikoja?

Tällä kertaa Taloussanomissa oli Siirtolan emäntää ilahduttava uutinen, jossa kerrottiin, että työkulttuurissa on globaalisesti tapahtumassa muutos, jossa ihmiset alkavat yksilöitymisensä myötä arvostaa muitakin asioita kuin kuluttamista.  Aiurena on Skandinaavia, jossa perinteisesti vahvat sosiaaliset tukiverkostot ovat auttaneet yhä useampia ihmisiä saavuttamaan uutta ymmärrystä elämän arvojärjestyksistä.

Googlasin hiukan uutisen lähteenä käytetyn Ronald Inglehardin ajatuksia, ja kylläpä sieltä löytyikin mielenkiintoista ajateltavaa. Tämä amerikkalainen politiikan tutkija  painottaa, että länsimaissa, teollistumisen myötä, syntyi viime vuosisatojen aikana uusi uljas rationaalinen ja maallistunut ihminen, jonka maailmankuva rakentui instrumentaaliselle rationaalisuudelle eli välineelliselle järjelle. Tätä teollistumisen muutosta johti Amerikka.   Nyt kuitenkin näyttää siltä, että ihmisten keskuudessa on tapahtumassa arvosiirtymä ja globaalin johtokeskuksen siirtymä. On syntymässä uusi jälkiteollinen ihminen, jolle on tärkeää oma yksilöityminen ja itsensä toteuttaminen sekä vapaa-ajalla että työpaikalla. Tätä muutosta näyttäisi olevan ohjaamassa Skandinaavia.

Inglehard väittää, että uskonnot eivät ole kuolleet. Sen sijaan hänväittää, että Skandinaviasssa kulttuuri on imaissut itsensä kristilliset arvot, lähimmäisen rakkauden ja köyhistä huolehtimisen, ja siksi kristilliset rituaalit ovat olleet tarpeettomia.  Sen sijaan uskontojen traditionalistiset muodot ovat Pohjois-Euroopassa näivettymässä, vaikkakin paikkakuntakohtaisia eroja on. Ehkäpä tilalle on tulossa uusia monikulttuurisia suvaitsevaisempia hengellisyyden muotoja, sillä edelleen suurin osa pohjoismaalisia uskoo Jumalaan.

Eipä tästä näkökulmasta  tämä alteregoni Mielentilojen treenaajan uraputkesta poistuminen ja yksilöitymisprosessi kirjoittaen ole  mitenkään outo prosessi, vaan se saattaa olla eräs tyyppiesimerkki  uuden jälkiteollisen identiteetin yrityksestä ilmaista mahdollisimman tyhjentävästi itseään. Länsimaisesta ihmisestä on mitä ilmeisemmin tulossa itseohjautuva jatkuvan muutoksenalainen prosessi. Oikeastaan Mielentilojen treenaaja voi olla tyytyväinen. Hän on todennäköisesti hyvin trendikäs. Itseilmaisua janoavia tarinoita on maailmassa yhtä monta miljoonaa kuin ihmisiä, joten nähtäväksi jää, tulemmeko viettämään lähivuosisatoina vielä iloisia monikulttuurisia karnevaaleja, jossa juhlitaan yksilöitymistä ja ihmisen luovuutta.  Eikä juhlia juhlita pelkästään kirjoittaen, vaan myös tanssien, musisoiden ja maalaten. Yksilöityminen ja ihmisen kehittyminen itseohjautuvaksi vaatii  tukiverkostonsa, ja sitä meidän nyt kannattaisi kansallisesti hoivata ja globaalisesti  kehittää.

Oletteko muuten kiinnittäneet huomionne siihen samaan kuin Siirtolan emäntä, että kansa vaikuttaisi tällä hetkellä olevan valistuneempaa kuin poliittinen johto. Eduskuntatalossa näytetään pippaloivan edelleen jo kuolemaa tekevän Amerikan mallin mukaan. Sen sijaan yhä useampi sivistynyt keskiverto kansalainen puolestaan yrittää löytää uutta yksinkertaisempaa kohtuullisempaa elämäntapaa ja  luovaa muotoa omalle potentiaalilleen! Eipä siis kovinkaan kummallista, jos äänestysprosentit koko ajan hiipuvat. Onko tämä poliittisen eliitin” junasta putoaminen” juuri äänestäjän vaihtoehdottomuuden tunteen ytimessä.  Näyttää siltä, että yhteiskunnallinen hiljainen vallankumous on tapahtumassa horisontaalisesti tavallisten ihmisten keskuudessa, etenkin nuorison parissa, ja talous ja politiikka joutuvat seuraamaan väistämättä tätä ihmisten asenteissa, uskomuksissa ja arvoissa tapahtuvaa muutosta.

Jos haluamme yksilöitymistä tukevan järjestelmän airuena pysyä (vaikkemme kai virallisesti olekkaan skandinaaveja), täytyy meidän pitää huoli tukiverkostoistamme, joita poliitikot vielä jälkijunaisesti yrittävät historialliseksi jäävän teollisen Amerikan mallin mukaisesti murentaa. Meillä elää edelleen valheellinen myytti, jossa uskotaan, että köyhätkin rikastuvat rikkaiden siivellä. Viimeiset 20 vuotta näyttävät tilastoineen aivan toista. Hyvinvointivaltiossa ihmisellä on oikeus kohtuulliseen perustoimeentuloon. Se on hänen sosiaalinen oikeutensa, jota parhaillaan murennetaan.

Emännästä tuntuu siltä, että maailmaa ohjaa edelleen enimmäkseen talousasiantuntijat, joilla ei ole ymmärrystä maailman tämänhetkisestä ekologisesta tilasta. Tarvitsemme edelläkäyviä poliitikkoja  ja innovatiivisia integratiivisia taloustieteilijöitä,  jotka uskaltavat irrottautua eliitin valtakulttuurista ja pystyvät näyttämään kohtuullisuuden esimerkkiä omassa elämässään.

Itseisarvoinen leppoinen elämä rakentuu taloudelliselle perusturvallisuudelle. Siksi kansalaisten perustoimeentulosta ja -palveluista on pidettävä edelleen kaikella mahdollisella tavalla kiinni.  Tiedän, että tämän yhtälön ratkaiseminen on vaikeaa. Tarvitsemme erillistieteiden sijaan luovia integratiivisia ajattelijoita ja täysin uudenlaisia tapoja ajatella. Eräs esimerkki uudesta ajattelusta on ”degrowth”, jossa suurimmat aineelliset uhraukset tekee maailman rikkain kolmannes, johon minäkin kuulun.  Tuloaan tekee myös biomiimiset järjestelmät, joissa tuotteiden elinkaaressa syntyvä kaikki jäte on voitava uusiokäyttää.

Selvää on, ettei Siirtolan emäntä ainakaan ei voi osallistua ilman untaan menettämättä  kulutusjuhliin. Aineellisella kasvulla on rajat, jotka on jo ajat sitten ylitetty. Emäntä osaa sen verran matematiikkaa.

Työninhoko meitä vaivaa, Jari Sarasvuo?

Siirtolan emännän mieleen nousi muutama ajatus tästä ”työninhosta”, jota Jari Sarasvuo hehkuttelee Talouselämä- lehden haastattelussa. 2000-luvun alussa psykohistorioitsija Juha Siltala kirjoitti työuupumukseen vaivaamasta Suomen kansasta, joka oli valmis karkaamaan eläkkeelle mahdollisimman varhain. Ehkä niihin aikoihin kansaa todella vaivasi vielä työninho?

Olen ollut huomaavani, että me elämämme leppoistaneet ihmiset emme elä enää siinä harhassa, että luulisimme tulevamme pelkästään työn ulkoisen palkitsevuuden (=rahaa) kautta onnellisemmiksi. Statusstressi rahanperässä juoksemisineen on monelle meistä jäänne entisestä elämäntavasta. Kysymys ei siis ole työninhosta vaan työn sisäisestä palkitsevuudesta ja kuluttavan elämäntavan kyseenalaistamisesta. Näyttää huolestuttavasti siltä, että suuri osa vallankahvassa olevia yhteiskunnallisia vaikuttajia elää edelleen tätä vanhentunutta elämäntapaa, jossa ekologisesti tuhoisan elämäntavan statussymbolein osoitetaan muille ihmisille oman elämän arvokkuutta. Vai onko poliitikkoa tai yhteiskunnallista vaikuttajaa, joka näyttäisi omalla esimerkillään kansalle, että onnellista elämää voi elää kohtuullisemmin?

En pelkää työntekoa, mutta sitä ei ohjaa enää ensisijaisesti raha, vaan työn sisäinen palkitsevuus. Elän täällä perukassa puuseen ja kantoveden varassa yksinkertaista, mutta samanaikaisesti varsin  tyytyväistä elämää. Toki tiedostan, että oman koulutukseni kautta kuulun niihin etuoikeutettuihin, jotka voivat toteuttaa omaa persoonaansa vapaasti ja samanaikaisesti saan  kohtuullisen elannon työni kautta. Toisaalta olen tietoisesti vähentänyt aineellisia tarpeitani, mikä mahdollistaa henkisen vapauteni.  Haluan tehdä töitä eläkeikään saakka, jos elinpäiviä minulle suodaan, ja juuri siksi haluan sen mitä teen olevan itsessään sisäisesti palkitsevaa. Tämän päivän terve trendi taitaa olla, että ihmiset ovat väsyneet kuluttamiseen. He tahtovat enemmän työtä tai vapaa-aikaa, jossa he voivat toteuttaa itseään. Tätä ajatusta tuetaan ihan tieteellisen tutkimuksen kautta: Ihminen tulee sitä onnellisemmaksi, mitä paremmin hän toteuttaa omia mahdollisuuksiaan, eikä siis siitä, mitä enemmän hän kerää itselleen krääsää ympärilleen tai mitä enemmän hän matkustelee lentokoneella ympäri maailmaa.

Yhteiskunnallisten vaikuttajien olisi hyvä lukea seuraava tarina. Se on tarina stoalaisen filosofian edeltäjästä, kyynikko Diogenesiksestä. Diogenes istui eräänä päivänä ateenalaisen torin laidalla kivellä syömässä niihin aikoihin halveksittua halpaa ja yksinkertaista ruokaa, linssejä, kun eräs tärkeä ministeri kulki ohi. Ministeri jäi katsomaan Diogenestä ja tokaisi: ”Voi sinua, miespoloinen, jos oppisit olemaan alistuvaisempi ja palvoisit keisaria hieman enemmän, sinun ei tarvitsisi syödä linssejä.” Diogenes lopetti syömisensä ja kohotti tiukan katseensa kohti kalliisti pukeutunutta arvokasta herraa ja vastasi: ”Voi sinua, velipoloinen, jospa oppisit syömään linssejä, ei sinun tarvitsisi alistua ja palvoa niin paljoa keisaria”. Luulen, että tänä päivänä moni valistunut kansalainen on pysähtynyt kuuntelemaan hiljaisuutta, jossa hänen silmänsä ovat avautuneet näkemään epäekologisille illuusioille rakentuvan elämäntapamme absurdiuden. Sen sijaan onko tätä samaa asiaa oivaltanut monikaan statusstressin hyörinnässä oleva kiireinen ”työtä inhoamaton” poliitikko tai yhteiskunnallinen vaikuttaja?