Minä ja Skolimowski – kahden mielenteatterin ohjaajan mietteitä nr. 26

Hypoteesini on, että juuri Mieli II on se tila, jossa liikutaan esimerkiksi luovassa terapeuttisessa transsitilassa tai hypnoositilassa. Tässä tilassa kykenemme paljastamaan torjuttuja osiamme.Voimme assosioida tässä tilassa vapaasti erimuotoista ja laatuista faktaa ja fiktiota. Voimme ilmaista tunnettamme verbaalisesti, kehollisesti, kuvina tai ääninä. Juuri tässä tilassa erilaisten symbolien ja metaforien avulla meissä voi tapahtua yllättäviä ja merkittäviä muutoksia tietoisuutemme kognitiivisissa perusrakenteissa. Oikeastaan tämä prosessi on myös oppimista. Opimme ilmaisemaan itseämme ja pirstoutunutta ristiriitaista minäämme sanallisesti tai sanattomasti. Tässä luovassa transsitilassa tapahtuu taiteellisen itseilmaisun lisäksi merkittävät terapeuttiset kokemuksemme. Terapeuttiset muutokset kognitiivisissa rakenteissamme eivät siis läheskään aina edes tapahdu verbaalisten käsitteitten ulottuvissa, vaan ne voivat tapahtua erilaisina tunnepitoisina integroitumisilmiöinä, kuten katarsiskokemuksina tai taiteellisina itseilmaisuina, jolloin saatamme siirtyää jo Mieli III:n alueelle. Saatamme siis nousta tässä Mieli II:n luovassa sisäänpäin kääntyneessä transsitilassa Mieli III:een ja tuottamme näin itsellemme jotain olennaista uutta syvällistä transpersonaalista sanatonta tai sanallista oivallusta.

Luovassa tilassamme uskallamme päästää hetkeksi irti otteemme Mieli I:stä. Skolimowskin mukaan se tapahtuu transkendentaalisen mielikuvituksen kautta. Henkilökohtaisesti olen tähän saakka kättänyt Jungin käsitettä ”aktiivinen imaginaatio tai mielikuvitus”, mutta ehkäpä jatkossa siirryn käyttämään tätä transkendentaalista mielikuvitusta, koska ehkä se käsitteenä vastaa paremmin tätä meidän molempien mielenteatterissa käytettyä luovuuden välinettä. Ja kyllähän Jungkin puhui mielen transkendentaalisesta funktiosta, jolla hän tarkoitti mielen tiedostamattoman ja tietoisen osan yhdistymistä. Transkendenttaalisessa luovuudessa erilaisten mielikuvien, analogioiden, metaforien ja symbolien kautta muodostetaan uutta ymmärrystä todellisuudesta. .

Huomaan muuten, että oma heijastava, reflektiivinen, mielenteatteriprosessini seurasi melko hyvin R.A. Whiten luovuus ”reseptiä”:

  1. Aloitin prosessini valmisteluilla, johon kuului kaunokirjallisuuden, pskyologian ja filosofian lukemista. Ruokin siis itseäni metaforilla, symboleilla, mielikuvilla ja analogioilla. Tutkin peilejäni, esimerkiksi joidenkin filosofien ja kirjailijoiden ajatuksia.
  2. Inkubaatiovaihe – annoin ajatusteni ”muhia” mielessäni (annoin tilaa tiedostamattomalle mielenosalleni). Menin vaikkapa lenkille, leivoin tai lähdin marjastamaan.
  3. Inspiraatiovaihe – heittäydyin spontaaniin ”transsitilassa” tapahtuvaan automaattiseen kirjoittamiseen, jossa alkoi syntyä uutta ymmärrystä todellisuudesta. Psykoanalyyttisesti ajatellen tämä vaihe oli vaistojeni ja intuitioni ohjaamaa primaariprosessia.
  4. Verifikaatiovaihe – Tein tietoista ”meta-analyysiä” eli peilasin vielä uudelleen tietoisesti kirjallista aikaansaannostani. Tämä oli psykoanalyyttisesti ajatelle tietoisen mieleni sekundaariprosessia. Sidoin siis primaarifunktion kautta tiedostamattomasta mielestäni vapautuneen informaation ja energiaan tietoiseen mielleni.

Nykyinen kulttuurimme keskittyy tähän sekundaariprosessiin ja unohtaa kuinka tärkeä osa ihmisen hyvinvointia on tämä primaariprosessi, inspiraatiovaihe. Jos primaariprosessia harrastetaan esimerkiksi taiteellisena itseilmaisuna, tehdään sitä ikään kuin ”erillisenä” mielentoimintona, ilman että saavutettua muodon muutosta integroidaan ja analysoidaan sekundaariprosessissa aktiivisesti osaksi ihmisen ymmärrystä. Toki tätä yhdistämistä tehdään terapiassa, mutta mielestäni sitä voitaisiin myös opettaa tekemään itseohjautuvasti vaikkapa jo koulussa.

Henkilökohtaisesti nautin suunnattomasti mielenteatteriprosessissani siitä, että sain yhdistää mielin määrin faktaa ja fiktiota. Yksilöityminen ei ole minulle tieteellinen prosessi vaan se on luova leikki, joka liikkuu Mieli I:n, II:n ja III:n alueela. Ulkoinen todellisuus ei ole Skolimowskille eikä minulle jotakin passiivista tuolla olevaa. Sen sijaan voimme olla aktiivisia erilaisia uusia muotoja Mieli III:lle tuottavia sen luovia osia. Kun leikin inspiratiovaiheessani transkendenttisella mielikuvituksellani, peilaten muita ihmisiä, muuttuu todellisuuteni koko ajan sen mukana, minkälaisia metaforisia käsitteitä muita peilaten siitä itse aktiivisesti luon. Tämä luovuus on jo lapsella, ja halutessamme voimme säilyttää tämän kykymme. Jokaisen uuden oppimamme käsitteen jälkeen todellisuus voi aueta uudella tavalla. Todellisuus siis koko ajan muuttaa muotoaan oman prosessini mukana. Näin onnistuneessa suhteessa itseeni olemalla, maailma on minulle jatkuvassa tulemisen tilassa. Jokaisen uuden metaforisen käsitteen omaksumisen jälkeen prosessini on hieman edistynyt ja todellisuus näyttää hiukan uudenlaiselta. Uusien oivalluksiemme arvoa ei määrittää se, onko kyseessä ”fakta”, vaan sen sijaan sen määrittelee, kuinka hyvin tämä asia palvelee yhteistä hyvää ja edistääkö se elämää ylipäätään.

Voin seurata jatkuvalla käytännön elämäni tapahtumien verifikaatiolla seurata, kuinka hyvin tietoisuuteni uusi muoto vastaa todellisuutta. Mitä paremmin ne palvelevat elämää edistäviä päämääriä, sitä tyytyväisempi olen elämään. Me olemme aktiivisia osallistujia todellisuutemme luomisessa, ja se millaiset käsitteet siitä itsellemme todellisuudesta luomme, vaikuttaa millaisia toimijoita olemme. Maailma ei ole pelkästään sitä mitä se on, vaan se on myös sitä mitä minä olen. Vastuullisuutemme tulee siitä, että tiedämme olevan osallisia maailmastamme.

No, oliko yllä oleva Skolimowskin ja minun ajattelu pelkkää hölynpölyä, josta ei ole minkäänlaista faktanäyttöä? Transpersonaalisella psykologialla on pitkät perinteet. Myöskään mielenteatteriajatus ei ole uusi. Jungin mielenteatterin peruskäsite on kompleksi. Kompleksi on pirstoutuneen mielen perusyksikkö. Kompeleksi vastaa mielenteatterini yhtä mielentilaa, johon keskittyy tietyt muistot, ideat todellisuuden perusluonteesta ja mielikuvat. Jungilla tämä kompelksi muodostuu yhden tai useamman arkkityypin ympärille. Jung ei ole ensimmäinen tiedemies, joka on tutkinut mielen pirstoutumista osiksi tai tiloiksi. Ennen häntä asiaa on pohtinut mm. Pierre Janet, William James, F.W.H. Myers, Morton Prince, T.W. Mitchell, William McDougall. Sittemmin perinnetä on jatkaneet mm. Ernest ja Jopsephine Hilgrad, Stephen Braude, Helen and John Watkins,. Skolimowski oli ensimmäinen filosofi, jonka ajattelusta löysin tämän ajatuksen näin syvällisesti hahmotettuna.

Olennainen yhteinen tekijä hänen ja minun ajattelussa on, että ihmistietoisuus on osa suurempaa tietoisuutta, ja se on jatkuvan luovan muutoksen alainen. Hypoteesini on, että eheän ihmisen tietoisuuden kehittymisprosessi on virtaava; informaatio kulkee itseään reflektoiden kevyesti ja helposti tiloista toisiin. Tällöin meille ei jää mitään ikäviä ristiriitaisia tiloja mieleemme kummittelemaan. Psykosomaattiset ja psyykkiset ongelmamme ovat ”jumeja” tässä informaationkulussa. Olen sitä mieltä, että Skolimowskin ajattelu luo mielenkiintoisen tieteenfilosofisen pohjan Egostate-terapiasta luomalleni itseohjaukselliselle mielenteatterimallille. Toimiiko tämä mielenteatteri myös muilla ihmisillä kuin minulle? Se jää nähtäväksi. Työni arvo määräytyy käytännöstä saamieni kokemusta kautta. Olen hyödyntänyt egostateä hypnoterapiassa, kokeillut eheyttävää ego state eli mielenteatterille rakentuvaa eheyttävää kirjoittamista ryhmissä ja tällä hetkellä ohjaan ensimmäistä lähes yksinomaan kirjoittaen tapahtuvaa eheyttävää yksilöprosessia. Tulevaisuus tulee näyttämään, miten menetelmä toimii käytännön psykologisena välineenä. Muutaman vuoden kuluttua olen huomattavasti viisaampi.

Itsereflektiivisen prosessini läpikäyneenä, voinko nyt sitten sanoa, että minulla ei ole enää ongelmia? Olenko nyt tasapainoisempi ja vapaa huolista? Tuskinpa vain, mutta minusta on tullut luovempi ja toteutan omaa potentiaaliani paremmin kuin aikaisemmin. Minulle maailma ei ole enää ahdistava ”joko-tai” maailma, vaan se on ”sekä-että” maailma. Voin toimia välillä hyvinkin spontaanisti, ja joskus puolestaan kurinalaisesti. Voin olla sosiaalinen, tai välillä erittäin sisäänpäin kääntynyt. Voin olla joskus pahantuulinen ja välillä hyväntuulinen. Olen usein ekologinen, mutta joskus edelleen satunnaisesti holtiton kulutuskäyttäytymisessäni. Voin olla välillä lapsellinen ja leikkiä, ja toisaalta hetkittäin huomaan olevani kypsä aikuinen. Kaikki riippuu siis siitä, minkälainen näytelmä mielennäyttämölläni on meneillään ja kuka mielentiloistani on esiintymässä. Uskon, että minusta on tullut entistä parempi teatterini ohjaaja.

Samaistan itseni Leo Tolstoin kirjan Anna Kareninan erääseen sankariin, Leviniin. Hän kärsi minun tavoin vuodesta toiseen epäuskosta ja sisäisestä epävarmuudesta sekä mielen jatkuvasta levottomuudesta ja sisäisestä ahdistuksesta. Kirja päättyy kuitenkin hienosti siihen, kuinka Levin yhtäkkiä oivaltaa kaiken elämän perimmäisen tarkoituksen. Se kuvaa analogiana erinomaisesti läpikäymääni prosessia ja sen tämän hetkistä tilannetta, joten loppukoon tämä Skolimowski-pohdiskelu samaan mihin, Tolstoi on päättänyt Anna Kareninansa.

Levinin sisäinen prosessi paljasti hänestä jotakin uutta. Seuraavassa Levin kuvaa, kuinka hänen maailmansa sisäisen merkittävän eheyttävän kokemuksen jälkeen oli muuttunut:

Samoin kuin ennenkin olen kiukutteleva kuskilleni, samoin kiistelevä ja sopimattomasti lausuva ajatuksiani, samoin on pysyvä muuri minun sieluni kaikkein pyhimmän ja muitten – myöskin vaimoni – välillä, samoin olen syyttävä vaimoani oman pelkoni vuoksi ja katuva sitä, samoin kuin ennenkin on järjelleni oleva käsittämätöntä, miksi rukoilen, ja kuitenkin olen rukoileva – mutta minun elämäni, mitä ikinä minulle sattuneekin, ei enää ole tarkoituksetonta kuten ennen, vaan sillä, sen jokaisella hetkellä, on nyt varma hyvän tarkoitus, joka minulla on valta kätkeä siihen.”

Mainokset

Skolimowski ja minä – kahden mielenteatterinohjaajan mietteitä nr. 24

Skolimowski-Sarvela peilauksen loppusuoraa

Platon mukaan, kun sielumme inkarnoituu epätäydelliseen kehoomme, unohtaa se osan tiedostaan. Tämä muisti kuitenkin vähitellen palaa, kun mieli yhdistää itseensä maallisia muotojen kopioita. Oppiminen on siis oikeastaan prosessi, jossa sielumme palauttaa mieleensä asioita sen maallisten muotojen kautta. Tieto on siis Platonin mukaan oikeastaan muistamista.

Kun vapautamme itsemme tiedon maallisista esteistä, pystymme palauttamaan muistimme tietoa. Oikea tieto on löytynyt, kun ihminen kykenee havainnoimaan luomakuntaa kokonaisuutena. Kun ihminen tämän kykenee tekemään, alkaa hän elämään myös hyveellistä elämää.

Neron voisi siis ajatella Platonin ajattelun mukaisesti olevan henkilö, joka kykenee paljastamaan tehokkaasti kollektiivisen ja yksilöllisen tiedostamattoman latenttia monimutkaista tietoa ja viisas nerosta tulee silloin, kun hän pystyy integroimaan sen vielä osaksi tietoisuutensa rakenteita. Tämän logiikan mukaan, esimerkiksi suuret säveltäjät eivät itseasiassa sävellä itse musiikkiansa, vaan poikkeuksellisen herkkyytensä kautta, he pystyvät palauttamaan muistiimme äärettömässä tietoisuudessa jo olevaa unohdettua suurenmoista musiikkia. Tätä ajattelutapaa noudattaen tietoisuus ikään kuin täydellistää itseään evoluutiossaan niitten ihmisten kautta, jotka kuuntelevat ja kehittävät jatkuvasti omaa herkkyyttään.

Skolimowskin mukaan empiirisanalyyttinen tieteemme on hävittänyt sen koherenssin, jonka Platonin ajattelu oli luonut. Olemme hävittäneet kokonaisen itseytemme mukana henkisen kotimme ja eheyden tunteemme. Koherentti minuutemme on pirstottu palasiksi. Mikäli ihminen ei tunne kuuluvansa johonkin, tuntee hän itsensä joka paikassa muukalaiseksi. Näinhän on juuri postmoderni aikamme tehnyt. Tiede ja monikulttuurisuus ovat pirstonut monet meistä erillisiksi hämmentyneiksi ristiriitojen ahdistamiksi ihmisiksi. Olemme informaatiotulvan keskellä perverssisti haudanneet osia kollektiivisesta tietoisuudestamme sen tiedostamattomaan. Samanaikaisesti yhä useampi on kadottanut uskonsa yhteen totuuteen. Myös oma uskoni tieteen tai yhden uskonnon erinomaisuuteen ja kaikkivoipaisuuteen on kadonnut. Tiede ei sinänsä ole yhtään sen viisampaa kuin taide, uskonnot tai tarinat. Viisautta tiedosta tulee silloin, kun ihminen käyttää näitä perinteitä evoluutiota rikastuttaen elämää edistävästi. Tieteen lisäksi  muutkin asiat, kuten myytit ja tarinat tarjoavat meille eheytymisen välineitä. Samoin hengelliset merkitykset.

En usko, että tietoisuutemme pirstoutuminen on pelkästään huono asia. Aikaisemmin persoonan pirstoutumista on pidetty patologisena, ja sitä se edelleen mielestäni on, mikäli ihminen ei kykene kommunikoimaan eri osiensa kanssa. Tänä päivän kuitenkin osaksi pirstoutunut mieli on yhä yleisempää. Eheä persoona syntyy yksilöitymisprosessissa, jossa muodostuu koherentti mielentilojen ryhmä. Ihminen yksilöityessään kykenee tällöin yhä paremmin ohjaamaan ja tiedostamaan oman egonsa samaistumisen sen eri mielentiloihin. Uskon, että ristiriitamme on juuri voima, joka nostaa meitä ylöspäin tietoisuutemme spiraalissa, jossa syntyy vanhoja ja uusia entistä integroituneempia tietoisuuden mielentiloja. Paloiksi hajonnut tietoisuuttemme ikään kuin  nostaa itsensä ristiriitoijensa voimalla koko ajan uusille tasoille, kun osaamme hyödyntää oma henkilökohtaista elämänkerrallista tietoamme ja  vuosituhansien viisausperinnettämme. Käytännön psykologisella tasolla voimme siis käyttää hyväksi ristiriitojen luomaa energiaa omassa prosessissamme, esimerkiksi mielenteatterissamme.

Skolimowskin ja Platonin ajattelu kurottautuvat eri suuntaan. Platonin malli oli alaspäin suuntautunutta. Ihminen yrittää kiinnittää ajattelunsa sen alapuolella oleviin muotoihin. Skolimowskin oma malli puolestaan on ylöspäin suuntautunut. Se kuvaa sitä, kuinka prosessi jatkuvassa tulemisen tilassaan muokkaa olemista uusiksi ontologisiksi ja hengellisiksi muodoiksi.

Omiin hypnoterapiakokemuksiini heijastaen olen sitä mieltä, että voimme kurottautua mielenteatterimme luomassa yksilöitymisprosesseissamme kahteen suuntaan. Kun kurottaudumme menneisyyteen luovan peilaavan ajattelumme kautta, vapautamme tilasidonnaista muistiamme ja annamme näille kokemuksillemme uuden muodon ja halutessamme myös nimen. Teemme näkymättömistä autobiografisista tiloistamme näkyviä mielentiloja. Normaalistihan, etenkin traumaattisissa tilanteissa, siirrämme elämämme aikana kokemuksiamme tietoisen mielemme ulottumattomiin. Psykologiassa puhutaan dissosiaatiosta ja sen mukanaan tuomasta osittaisesta amnesiasta eli muistinmenetyksestä.  Emme ota käyttöön koko tietoisuuskapasiteettiamme, koska torjumme osan tiloistamme esimerkiksi pitämällä kyseistä kokemusta epärationaalisena tai kokemukseen liittyvä tunne on liian raskas käsiteltäväksi. Näin onnistumme tekemään käsittelemättömistä asioista epätoivottuja torjuttuja vieraita mielentilojamme, joita joku satunnainen virike, esimerkiksi ääni tai haju voi houkutella esiin. Tällöin emme kykene ohjaamaan mielenteatteriamme, vaan sen näyttämön voin vallata joku tunnistamaton satunnainen mielenosa. Ylöspäin suuntautuvassa teatteriprosessissamme tuotamme uutta yksilöitymistämme edistävää oivallusta keskustelemalla erilaisista teemoista, vaikkapa arkipäivän ongelmista tai yhteiskunnallisista ilmiöistä, eri mielentilojemme kanssa. Yritämme tällöin tehdä keskenään ristiriitaisesta mielentilojemme joukosta koherentimman itseyden. Teemme  ikään kuin itsellemme ryhmäterapiaa; sovittelemme erilaisen maailmankatsomuksen omaavia osiamme toisiinsa. Parhaassa tapauksessa tässä prosessissa tuotamme itsellemme kokoa ajan uutta ymmärrystä elämästä ja samalla uusia entistä integratiivisempia mielentiloja.

Omaan käytännönkokemukseeni sekä kirjalliseen peilaukseeni viitaten väitän, että mielenteatteriprosessin synnyttämät uudet muodot, mielentilat, eivät ole tasa-arvoisia ontologisia vanhojen ontologioiden kanssa, vaan prosessissa syntyy uusia entistä integroituneempia tiloja. Maagisten, myyttisten ja luonnontieteellisten näkemysten yläpuolelle syntyy uutta integratiivisempaa, vanhaa tietoa yhdistävää korkeampaa ymmmärrystä. Muun muassa Roberto Assagioli ja Ken Wilber ovat rakentaneet omat tietoisuuden spektrinsä tästä yksilöityvän mielen hierarkisuudesta. Jokainen meistä ihmisestä voi olla mukana tietoisuuden evoluutiossa, jossa muistaminen käy aina seuraaville sukupolville vain koko ajann helpommaksi, koska menneiden sukupolvien ajattelijat helpottavat nykyistä työtämme. Voimme hyödyntää heidän ideoitaan omassa luovassa ajattelussamme, jota kautta meidän on helpompi päästä uusille integratiivisimmille tasoille. Kieltämättä on aika kiehtova ajatus, että luova evoluutio täydellistää itseään meidän ihmisten kautta.

Skolimowski jakaa mielen Mieli I:een, Mieli II:een ja Mieli III:een. Hän siis luokittelee hieman toisin, kuin mitä psykoanalyysissä on luokiteltu (tietoinen/esitietoinen/tiedostamaton). Seuraavassa teen rohkeasti eri mielentilojeni leikillisessä vuorovaikutuksessa tuotetun oman tulkintani hänen rakentamistaan mielen käsitteistä. Mieli I on perinteinen, kapea-alaisesti ajateltu Mieli. Se on tämä tavallinen ”diskurssiivinen” mieli, jota jokainen meistä osaa käyttää. ”’Auto on punainen” on esimerkki Mieli I:n toiminnasta. Mieli I:n luoma maailma on kylmä, esineellinen. Tämän mielen toiminta on passiivista ja jäykkää. Ajattelen tämän mielen toimivan empiirisanalyyttisen logiikan mukaisesti. Se on siis se mieli, johon monien meidän tietoisuutemme rajoittuu, ellemme anna tilaa luovuudellemme. Uskon, että silloin kun tietoisuutemme rajoittuu Mieli I:een, liikumme jäykässä faktojen rajoittamassa todellisuudessa. Haluamme hallita elämää. Toisaalta tämä Mieli on olennainen osa luovien ideoitten ankkuroinnissa todellisuuteen. En siis suosittele, että heitämme Mieli I:n syrjään, sillä ilman sitä realiteettitajumme katoaa. Voimme siis ”verifioida”, varmentaa, luovan mielemme tuottamaa tietoa empiirisanalyyttisen luonnontieteellisen perinteen kautta.

Mieli II on mieli, jossa on mukana kaikki yksilön herkkyydet. Sen kieli kertoo meille esimerkiksi kauneudesta, totuudesta ja hyvyydestä. Ajattelen Mieli II:n kielen olevan hengellisiä ja filosofisia metaforia, runoja, myyttiä ja tarinoita. Voimme leikkiä erilaisilla todellisuuden tulkinnoilla. Mieli II on tila, joka monella meillä toimii ilman sen olemassaolon tiedostamista. Se on juuri se mieli, joka on aktiivinen silloin kun olemme jatkuvassa luovassa tulemisen tilassa. Mielenteatterissani Mieli II on eri mielentilojeni välinen spontaani aktiivinen improvisoitu vuorovaikutus. Tein sisäisen näytelmäni kautta osasta entisestä tiedostamattomasta tai esitietoisesta mielenosistani entistä tietoisempia. Mieli II on tekemisessä kognitiivisten rakenteittemme kanssa. Tietoisuutemme kognitiivisen muodon muutos ja ymmärryksemme laajeneminen tapahtuvat juuri Mieli II:ssa erilaisten symbolisten leikkien ja toimintojen, kuten aktiivisen mielikuvituksen avulla. Tieteellisesti uudempi fysiikka, systeemiajattelu, fenomenologia ja hermeneutiikka ovat Mieli II:en tieteenfilosofisena pohjana. Mieli II:en päämäärä on saavuttaa ymmärryksen ontologia.

Kuka ohjaa elämääsi?

Joidenkin mielestä voi osapersooniksi ihmisen jakava mielentila-ajattelu tuntua kummalliselta ”huuhaalta”. Ehkäpä hieman prosessoin nyt lukijalle ja samalla itsellenikin selvemmäksi sitä, mistä on oikein kysymys.

Uskon, että eri mielentilojen takana on ainakin kaksi asiaa.

Ensinnäkin kysymys on ihmisen tilasidonnaisesta muistista. Huumattu rotta (Pert,Candice) oppii kulkemaan sokkeloisen labyrintin läpi. On huomattu, että rotan muisti on tähän tilaan sidottu; se kykenee suoriutumaan samasta tehtävästä paremmin silloin, kun se on tässä samassa huumatussa tilassa. Eli kun minulla on joku mielentila päällä (esim. Rouva Otsaryppyni ahdistus), rajoittaa tila minun fysiologiani toimimaan tietyn opitun mallin mukaisesti. Ajatukseni lähtevät vatvomaan opittuun tapaan vanhoja ikäviä ratkaisemattomiksi kysymyksiksi osoittautuneita asioita. Ahdistuksen tilani laukaisee siis minussa opitun fysiologisen toimintatavan. Eli käyttäydyn ikään kuin olisin saanut ahdistusta tuottavaa lääkettä, vaikka kysymyksessä onkin oikeasti omat emotionaaliset molekyyleni, jotka vain vaikuttavat minussa. Saatan jumittua sisäiseen maailmaani, enkä kykene tuottamaan juuri mitään hyvää ympärilleni. Nykyään olen oppinut tunnistamaan kyseisen reagointitavan, mikä auttaa minua pääsemään irti siitä. Voin siis hallita ainakin  johonkin rajaan saakka emootiomolekyylieni toimintaa.

Emootioittemme eräs tärkeä tarkoitus evolutiivisesta näkökulmasta katsottuna on auttaa meitä muistamaan joitakin asioita ja unohtamaan toisia. Kun esimerkiksi pelkäämme, on hyvä muistaa kuinka aikaisemmin olemme toimineet vastaavassa tilanteessa.

Yhteenvetona emootiomme ja muistimme ovat kytkeytyneet toisiinsa tilasidonnaisiksi ryppäiksi. Meidän on päästävä eroon vanhoista ajattelumalleista, joista ajattelemme, että joku emootio tapahtuu vain aivoissamme. Candice Pertin sanoin, jokainen emootio koetaan koko organismissa eikä pelkästään vain kehossa tai päässä. Meillä ei ole erikseen kehoa ja erikseen mieltä. Pert väittää, että kehomme on meidän tiedostamattoman mielemme ilmaisu. Tunnemolekyylit vaikuttavat koko kehossamme, ja siksi ahdistus voi muuttua keholliseksi oireeksi. Kysymyksessä ei siis ole mikään ”luulotauti”, kun elimellistä syytä ei löydy sairaudellemme. Selkäsärkymme voi olla ”piilodepressiota”. Käsittelemättömät tunteemme voivat siis saada kehomme oireilemaan. Siksi ei ole mitenkään ihmeellistä, että hypnoterapiassa voidaan sanojen avulla auttaa purkamaan tunteita, ja niihin liittyviä kehollisia oireita.

Eroamme elämistä siinä mielessä, että meillä on ainutlaatuinen tietoisuus. Meillä on matelijoiden aivorunko, joka huolehtii perustoiminnoistamme, kuten hengityksestä, verenkierrosta ja lämmönsäätelystä. Meillä on tämän rungon päällä limbinen järjestelmä, jolla on keskeinen merkitys emotioissa. Se mikä meistä tekee inhimillisiä on aivojen massiivinen kuorikerros, jossa sijaitsee järkemme. Eroamme eläimistä siinä, että voimme oppia kokemuksellisen viisautemme avulla säätelemään tunteitamme.

Minusta on kauhistuttavaa kuunnella, että ”Ihmiset ovat vaan aggressiivisia. Se on geeneissämme. Siksi tapamme toisiamme.” Tällöin ihmisestä on poistettu se tärkein ja arvokkain osa, mikä tekee meistä inhimillisiä. Me voimme oppia käsittelemään aggressiivisuuttamme, ja siirtämään näitä tunteita toimintoihin, jotka eivät vahingoita toista ihmistä. Voimme projisoida siis vihan tunteemme marginaalisiin ihmisryhmiin tai sitten viha voi olla luovuutemme energiaa. Aivojen kuorikerros saa aikaan myös sen, että voimme olla aktiivisia päämääriin suuntautuneita ihmisiä. Meidän ei tarvitse olla aivobiologiamme uhreja, vaan voimme kehittää kehomieltämme siten, että luovuutemme avulla saavutamme ihmeellisiä taiteellisia ja tieteellisiä päämääriä. Olemme osa evolutiivista ihmeellistä itsensä jatkuvasti ylittävää elämää, jossa voimme oppia myös ylittämään itsemme luoden ympärillemme kauneutta ja hyvyyttä. En suostu uskomaan, että ihmiset ovat perusluonteeltaan ahneita ja keskenään kilpailevia. Minun mielestäni meidät on luotu ylittämään itsemme arkisissa askareissa, taideteoksissa ja tieteessä.  Jokainen voi löytää oman luovuutensa kanavan.

Kun mielialamme on korkealla, on meillä taipumusta tehdä hyvää. Näin tapahtuu omalla kohdallani silloin, kun korkeamman tason integratiiviset ”korkeamman viisauden” mielentilani ovat ohjaksissa. Esimerkiksi kun gnosis-viisautta edustava Sofieni hallitsee mielikehoani, saatan jopa kokea epifanisia pyhältä tuntuvia kokemuksia. Haluan vaikuttaa myötätunnollani maailmaan.

Juuri ihmisen kykyyn asettaa itselleen tietoisia päämääriä liittyy tämä toinen tapani synnyttää itsessäni mielentiloja. Voin aktiivisesti harjoitella erilaisia roolinottoja. Voin yhdistää mielentilojeni joukkoon jonkun uuden osapersoonan, joka opiskelle toisen ihmisen ajattelua. Näin kävi juuri silloin, kun rakensin itselleni Reginen. Regine on filosofi Sören Kierkegaardin ystävä, ja hän on integroinut itseensä tämän filosofin ajatuksia. Tai voin yhdistää luovassa prosessissani mielentilojeni joukkoon jonkun myyttisen symbolin, kuten ”Kuoleman Joutsenen” jai ”Sofien” , ja miettiä millä lailla se vaikuttaa elämääni. Tällöin kysymys on arkkityyppisistä roolinotoistamme. Ajattelen nykyään niin, että oma itseyteni syntyy näitten traumaattisten, historiallisten tilojeni ja (symbolisten) roolinottojeni välisessä vuorovaikutuksessa. Minun itseyteni on siis puhdasta dialektista virtausta, jossa vaikuttaa sekä historiani (esim. traumoissa syntyneet dissosioituneet tilani), että sosiaalisesti omaksumani roolinotot.

Dissosiaatiolla tarkoitetaan sitä, että traumaattisessa tilanteessa ihminen ottaa tunne-etäisyyden tilanteeseen, jolloin hän unohtaa tapahtuneen. Näin syntyy meissä tunnetiloja, joihin meillä ei ole hyvää kommunikaatioyhteyttä. Esimerkiksi järkyttävässä onnettomuustilanteessa joku ihminen voi toimia täysin järkevästi ja hoitaa asiat melkeinpä yliluonnollisen tunteettomasti. Tunteet hänellä kuitenkin on, mutta hän on irroittanut ne tilanteesta. Jotta ihminen voi hyvin, tulee hänen saavuttaa kommunikaatioyhteys myös tähän käsittelemättömään tunnetilaan.

Eheä ihminen on sellainen mielentilojen joukko, joka kommunikoi hyvin. Niin kauan kun kommunikaatioyhteyttä traumaattisiin mielentiloihin meillä ei ole, tulevat ne kummittelemaan mieleemme ahdistavina muodottomina tunteina, inhottavina pimeinä vieraina. Uskon, että pahuus meissä jokaisena on potentiaalisena, mutta voimme päättää lähdemmekö ruokkimaan sitä osaa vai valitsemmeko itsellemme toisenlaisia käyttäytymismalleja roolinottoineen.

Terveet lapset yleensä elävät dissosiatiivisissa tiloissa enemmän kuin aikuiset. Näin muuten tein myös minä. Unohdin päivittäin koulukirjoja ja läksyjä, kun elin niin omassa sisäisessä maailmassa. Tämä lasten luonnollinen dissosioitumistaipumus johtuu ilmeisesti siitä, että heidän tietoisuutensa tietoinen osa on huomattavasti rajoittuneempi kuin aikuisella. Heille jokainen uusi kokemus on ihme, jonka kanssa voi leikkiä mielessään siten, että sen pystyy linkittämään kokemuksellisesti oman tietoisen mielensä osaksi. Mietin, olenko omassa mielentilojeni teatterissani siirtynyt leikkiväksi lapseksi uudestaan. Olen siis jälleen lapsenkaltainen, Homo Ludens, ajatuksilla leikkivä ihminen. Lukija päättäköön, olenko taantunut vai edistynyt. Kirjoittaessa olen dissosioituneena muusta todellisuudesta eräänlaiseen transsitilaan, ja leikin mielikuvitusmaailmassani faktoilla ja fiktioilla, juuri tässä oman tietoisen ja tiedostamattoman mieleni rajapinalla. Integroin prosessissani passiivista tietoa kokemukselliseksi tiedoksi. Minua kiehtoo ajatus siitä, että tässä ohjaamassani teatterileikissä kehomieleni jatkuvasti jälleen rakentuu ja muuttaa virtauksen tavoin muotoaan. Olen nykyään mielenteatterini aktiivinen ohjaaja. Olen hän joka ohjaa virtausta.  Totta tosiaan, Kuumussa Virtaa!

Terveisin,

Varoittava esimerkki

(Tällaisia pohdiskeluja syntyy, kun ihminen leppoistaa elämänsä ja muuttaa keskelle korpea)

Molecules of Emotion, Candace B. Pert 1997