Ajatuksia onnelliselta pitkää työuraa tavoittelevalta leppoistajalta

Tänään olen yhteiskunnallisella päällä, joten taidan kirjoittaa blogini tästä teemasta.

Jotkut filosofit väittävät, että olemme siirtymästä modernista ja postmodernin pessimismismin ajasta transmoderniin, uudenlaisen optimismin, aikaan. Transmoderin tietoisuustaitoja omaavan ihmisen arkea on hyväksyvä ja leikkiviä suhde omaan monipuoliseen minuuteen sekä muihin ihmisiin, kuten työyhteisön erilaisiin jäseniin.

Uudessa kulttuurissa organisaatiotaan ohjaava johtaja huolehtii siitä, että hänen verkostossaan olevat ihmiset kasvattavat tietoisuustaitojansa ja kanavoivat voimavaransa yhteisesti hyväksyttyihin organisaation tavoitteisiin. Tällaisessa organisaatiossa ihmiset kuuntelevat ja ymmärtävät arvostavasti toinen toisiansa, koska ihmisten välistä erilaisuutta pidetään voimavarana eikä hankaluutena. Ihmiset ymmärtävät myös omien tunteittensa merkityksen arvojensa ohjaajina. Siksi he kuuntelevat niiden viestejä. Totuus löytyykin yllättäen sisältämme eikä itsemme ulkopuolelta.

Työnteko ei ole uudessa kulttuurissa pelkästään ryppyotsaista kilpailua statussymboleista eikä pelkää voiton tahkoamista, vaan tietoisuustaitoja omaavassa työyhteisössä voiton rinnalla on vähintään yhtä tärkeinä asioina merkityksellinen työ ja/tai voimaannuttava työyhteisö. Työpaikalla voidaan välillä levätä ja pitää hauskaakin, koska tämä lisää ihmisten luovuutta, tehokkuutta ja vähentää heidän sairastavuuttaan.

Monet ajattelevat, että tietoisuustaidot ovat vain hippien ”huuhaata”, kuten  meditaatiota, erilaisia hiljentymiskäytäntöjä, jossa mieli ”puhdistetaan”. Tämä onkin omalla tavallaan totta. Mieli ei kuitenkaan puhdistu sillä, että torjutaan ajatuksia (Pois tämä inhottava ajatus! En saa ajatella pahaa työtoverista!). Sen sijaan se puhdistuu kun suhtaudumme hyväksyvästi ja jopa humoristisesti omiin tunnepitoisiin ajatuksiimme. Sillä ajatuksemme eivät ole tosiasioita, vaan ne ovat vain ajatuksiamme! Kun opimme kuuntelemaan tunteitamme, löydämme oman aidon arvomaailmamme. Suurin ongelma vielä tänä päivänä on, että monet luulevat edelleen satunnaisia päähänsä pälkähtäviä ajatuksiansa faktoiksi.

Tietoisuutemme on kuin samea lampi. Kun ihmisellä ei ole tietoisuustaitoja, hän sukeltaa vedessä täysin sattumanvaraiseen suuntaan automaattisessa, tunnetilojensa satunnaisessa, ohjauksessa. Tietoisuustaitojen harjoittamisen tarkoitus on puhdistaa mielemme samea vesi, jolloin henkilö voi itse ohjata omaa sukellustaan kirkkaassa vedessä. Ihmisestä kasvaa tietoisuustaitojen avulla itseohjautuva. Kun työntekijä vapautuu ajatustensa automaattisesta ohjauksesta, kykenee hän suuntaamaan erilaisia tunnepitoisia ajatuksiaan. Hän ohjaa tietoisesti ja eettisesti niitä, eivätkä ne enää satunnaisesti ohjaa häntä.

On olemassa tietoisuustaitojen harjoittamisen tapoja, joissa mieli täytetään erilaisilla näkökulmilla. Näitä voi olla oman persoonan erilaiset minätilat, ja niiden tunnepitoiset näkökulmat (vrt. Sisäinen teatteri). Tietoisuustaitoinen ihminen tajuaa, että saamme olla asioista montaa eri mieltä, koska juuri erilaisten egon osien, minätilojen, spontaanissa mielikuvituksellisessa ja leikkivässä vuorovaikutuksessa tietoisuutemme samea vesi alkaa kirkastua. Luovuutemme menee ongelmanratkaisutaidoissa järkevän minämme edelle tai vähintääkin tasa-arvoiseen suhteeseen sen rinnalle. Tämä johtuu siitä, että kyky oman tietoisuuden luovaan heijastukseen, itsereflektioon, on keskeinen tietoisuustaitomme.

Transmoderni ihminen ei siis ole pelkästään minä, vaan hän  on me- muotoinen minuus. Hän on joustava, virtaava ja leikkivä minuus, joka kykenee sopeutumaan erilaisiin olosuhteisiin rikkomatta kuitenkaan omia tietoiseksi tekemiänsä arvojansa. Hän ei ole enää ”massaihminen”, joka toimii yksiarvoisesti auktoriteettien valtauskomusten mukaisesti. Moderni länsimaalainen kulttuuri kasvatti keskiarvoille rakentuvan normiminuuden, yksipuolisen egon, joka tukahdutti ihmisen monipuolisuuden. Se myi omat arvonsa kansalle itsestään selvyytenä tekniseen tieteeseen kätkettyinä.

Mutta kansaa ei enää naruteta! Tämän päivän moniarvoisessa kulttuurissa on noussut yhden egon tilalle monitilainen minuus ja tiedon integraatio. Tietoisuutaitojen avulla saavutamme oivalluksen siitä, että leikin ja luovuuden kautta voimme moniminuuksina paljastaa ristiriidoista oman aidon itseytemme. Saamme olla montaa mieltä asioista ja me eri ihmiset voimme perustellusti valita erilaisia oikeita elämäntapoja.

Todellinen luovuus vaatii hiljaisia hetkiä, leikkiä ja mielikuvitusta. Mikäli yhteiskunnallisena tavoitteena on työurien pitäminen, täytyy yhteisömme pitää huolta siitä, että ihmiset tietoisuustaitojen kehittymisen kautta kokevat elämänsä kokonaisuuden, työ mukaan lukien, merkitykselliseksi.

Parhaillaan työtä määritellään kulttuurissamme uudelleen. Työntekoa ei ole vain se, että tahkotaan rahaa. Työtön ei ole välttämättä transmodernissa maailmassa työtön, vaan hänkin on työvoimaa. Palkkatyön ulkopuolella oleva ihminen voi hyödyttää hänkin yhteisönsä: Hän voi onnellistuttaa itseänsä ja yhteisönsä osallistumalla vapaaehtoistyöhön.

Selvää on, että moniarvoiseen maailmaan siirtyminen ei tapahdu ilman kasvukipuja. Kun yhä useampi ihminen haluaa elää elämäänsä itseänsä ja ympäristöänsä kunnioittaen, jää moderni Nallen ja hänen kumppaniensa maailma, ja sen moderni utopia jatkuvasta aineellisesta talouskasvusta vain yhdeksi menneeksi utopiaksi muiden joukkoon. Ehkä transmodernissa maailmassa määritellään vielä tämä ”vapaamatkustajuuskin” toisella tavalla. Se kuka eilen määriteltiin vielä vapaamatkustajaksi, voi huomenna olla arvostettu yhteisönsä jäsen ja päin vastoin.

Kun kierrätämme mahdollisimman paljon tavaroita ja vältämme tarpeetonta kuluttamista, paljastaa moderni maailmankuva mahdottomuutensa. Uudessa välittämisen kulttuurisessa ihmisiltä tullaan vaatimaan paljon yhteistä tahtoa ja yhteisöllisyyttä, vapaaehtoista toisista välittämistä. Toisaalta kun kuuntelemme itseämme, kehomieltämme sekä toisia yhteisömme jäseniä, on todennäköistä, että psykosomaattiset sairaudet ja monet stressisairaudet vähenevät. Ehkä tulevaisuudessa osa terveys- ja sosiaalihuollon palveluista tullaan korvataan osittain vapaaehtoisin voimin? Selvää on, että joudumme pienentämään julkisia kuluja ja suuria kipeitä säästöjä joudutaan tekemään. Tämä ei välttämättä vähennä onnellisuuttamme, vaan se todennäköisesti lisää sitä. Luulen, että moni nukkuu yönsä paremmin, kun esimerkiksi taloudellisesti hyödyttömät varattomat mummot ja papat eivät ole yhteisöllensä vain kilpailutettavaa ongelmajätettä, vaan heistä taas aidosti välitetään.

Olen huomattavan paljon optimistisempi kuin Nalle ihmiskunnan tulevaisuuden suhteen. Näen ympärilläni satoja hyväntahtoisia ihmisiä, jotka haluavat tehdä vapaaehtoistyötä. Vaikka he edustavat erilaisia arvomaailmoita, näyttäisi heillä olevan yksi yhteinen tahto: He tiedostavat jo törsäkuluttamisen mahdottomuuden; koska he haluavat antaa elinkelpoisen maapallo jälkeläisilleen perinnöksi. He tajuavat, että ehkä seuraavaksi jätteitämme ei lähdetä kuitenkaan viemään Afrikan ja Aasian sijaan Marsiin. Viisaampaa on rajoittaa kuluttamista. Sitä paitsi monet meistä haluavat olla läsnä lapsilleen ja toinen toisillensa. Aika on heille rahaa ja paitsi raha, myös tieto on heille valtaa. Eikä pelkästään teknistieteellinen tieto, vaan kokonaisvaltainen viisaus.

Transmodernissa elämäntavassa työ on osa elämää eikä vain tapa hankkia rahaa. Jospa monet leppoistajista haluavat jatkaa monipuolista, uudelleen määriteltyä työuraansa, elämänsä loppuun saakka, niin kauan kuin terveyttä vaan riittää.  Kun työtä tekee itseään, esimerkiksi rajojansa ja samalla terveyttään kunnioittaen, siitä ei ole kiire pois.

Minusta näyttää siltä, että on kasvamassa uusi sukupolvi, joka on paljon meitä vanhempiansa viisaampi. Muutos ei ehkä vielä näy suuren suurena, mutta uskon, että yhä useampi on havahtunut. Pinnan alla ruohonjuuritasolla jo kuohuu. Joka päivä tapahtuu heräämisiä: Ihminen toisensa jälkeen tajuaa, että elämässä on tärkeintä saadakaikille  arjen jokapäiväinen leipä, ja pieniä halpoja eettisiä kokemuksia ja elämyksiä.

Piti kirjoittaman selkeä ja lyhyt blogi, ja tässä sitä taas ollaan! Luovuuteni päästi minätilat vauhtiin… Seurauksena kasvoi yllä olevan kaltainen mielleyhtymäketju.

Mainokset

Itsekkyys hyötykäyttöön…kirjoittaa Suomen Kuvalehti

Vai oikein geenitutkija ja psykologit ovat Journal of Public Policy and Marketing -lehden artikkelissa sitä mieltä, että ihminen on niin vaan perusteellisesti geeneiltään itsekäs eläin. Tämän kertoo meille Suomen Kuvalehti. Näiden tutkijoiden mielestä ihmisten statussymbolikilpailuvietti tulisi ohjata siihen suuntaan, että sitä ohjattaisiin kilpailuun ekologisista asioista (Kummalla on hienompi sähköpolkupyörä, minulla vai naapurilla?). Tämä ei ole sinänsä täydellisen typerä idea, mutta se kyllä rakentuu mielestäni aika oudolle, vanhalle  ja virheelliselle perusolettamukselle.

Vai olemme geeneiltämme ahneita? Hohhohhoijaa….Tämä uskomus on yksi niitä myyttejä, jotka ylläpitävät epäterveitä yhteiskunnallisia rakenteita. Ihminen kun on ainut eläin, joka kykenee oman tietoisuutensa itsereflektioon. Hän voi kehittää tietoisuustaitojaan, jolloin hän voi itse valita, haluaako hän käyttäytyä kilpailevasti vai eikö. Moderni hierarkioille ja keskinäiselle kilpailulle rakentuva valtamyytti antaa meidän ymmärtää, että olemme geenejemme tahdottomia uhreja. Usein tällä perustelemme ja selittelemme ahnetta käyttäytymistämme ja näin pakenemme vastuutamme muista ihmisistä ja luontokappaleista.

Kannattaa pitää mielessä, että sosiaaliset tapahtumat aktivoivat geenejämme. Voimme ohjata tunteitamme kehittämällä tietoisuustaitojamme, ja pystymme tätä kautta vaikuttamaan omaan kehoomme, uskomuksiimme, arvoihimme ja käyttäytymiseemme. Voimme halutesamme rakentaa maailman sellaiselle uskomukselle, että ihminen on yhteisöllinen ja toinen toisestansa välittävä sosiaalinen eläin. Kysymys on vain siitä, haluammeko itse ohjata elämäämme, vai annammeko kulttuurisille myyteille vallan.

Ihminen ei ole passiivinen omien geeniensä uhri, muuta kuin rajallisessa määrin. Toki on puhtaasti geneettisiä sairauksia, mutta moniin sairauksiin voimme itse vaikuttaa omalla tietoisuudellamme. Nykyään tehdään paljon tutkimusta siitä, kuinka mielemme sisältö vaikuttaa fyysiseen olemukseemme (esim. kuinka psyykkiset traumat vaikuttavat syöpägeenien aktivoitumiseen). Ihminen  voi kehittämällä tietoisuustaitojaan vaikuttaa paitsi uskomuksiinsa ja arvoihinsa, myös fyysiseen terveyteensä.

Voimme valita halutessamme tietoisesti sellaisen elämäntavan, jonka perusta on, että itsekäs ryppyotsainen kilpailu on epäsopivaa käyttäytymistä. Silti saatamme hyväksyä vaikkapa leikillisen kilpailun ja itsensä kanssa kilvoittelun. Voimme perustellusti olla sitä mieltä, että valtaa pitävään kilpailukulttuurin liittyy liian paljon vastenmielisiä ilmiöitä, kuten ekologista tuhoa sekä ihmisluonnon ongelmia (addiktioita, ahdistusta). Silloin kun meillä on tietoisuustaitoja, olemme vapaita valitsemaan omat arvomme, jotka ohjaavat käyttäytymistämme. Voimme perustellusti valita erilaisia tapoja elää.

Minusta näyttää siltä, että ehkä olemme siirtymässä aikaan, jossa leikillisyys tulee jälleen muotiin, ja keskinäinen ryppyotsainen kilpailu jää vähemmälle.  Luulen, että kansansivistyksemme alkaa olla sillä asteella, että ihmiset ovat alkaneet oikeasti miettimään, minkälaisen elämäntavan osaksi he haluavat kasvattaa lapsensa. Kumpi on tärkeämpää, läsnä oleminen lapsille ja yhteisöllinen välittäminen vai statussymbolit ja kilpailu organisaatioissa? Yhä tietoisempina ihmisinä teemme erilaisille arvoille rakentuvia elämäntapavalintoja, ja yhä suurempi osa meistä valitsee totisen kilpailun sijaan leikillisyyden,  läsnäolon ja yhteisöllisen vastuullisuuden kulttuurin.

Tietoisuustaidot facebookissa.

Tunnottomien ihmisten ekososiaalinen muodonmuutos

Elämme kulttuurissamme parhaillaan muodonmuutoksen aikaa, ja uskon vakaasti, että mielikuvitus, esteettiset yhteisölliset arki- ja luontokokemukset ovat nousemassa jälleen arvoonsa. Ihmiset alkavat tiedostaa yhä enemmän heihin iskostetut vallankäytön rakenteet. Emme enää suostu siihen, että meissä asuu vain yhdentyyppinen ”ego”, asiantuntijoiden luutunen käsitekielen määrittelemä ”oikeanlainen” sellainen.  

James Hillmanin ( A Terrible Love of War) ajatuksia lainatakseni, an-estetisoidussa kulttuurissamme haikailemme elämäämme estetiikkaa (-an -etuliite tulee latinasta ja viittaa sanaan ”ilman jotakin” ja anesthesia viittaa tuntoon). Emme enää halua olla tunnottomia, tunteettomia ja kylmiä, samanlaisia kuin anestesisoidut sotilaat, joille kaikki on yhdentekevää. Monet heistä elivät/elävät sietämättömän todellisuuden traumaattiset kokemukset läpi pystyyn kuolleina, kuin unessa, ilman tunteita.

Jospa olemme saaneet elää viime vuosikymmeninä pääsääntöisesti Eroopassa niin rauhallista elämää,että olemme alkaneet lopullisesti toipua sodan kauhuista. Haluamme vähitellen kuunnella muutakin kuin luutuneita, tunteettomia, teknisiä kertomuksia. Tahdomme lapsillemme vanhemmat ja koulutusjärjestelmän, joka ei kasvata luontoa ja ihmisluontoa väheksyviä sosiopaatteja, vain faktoja ajattelevia tunteettomia robotti-ihmisiä, sotilaita. Haluamme jälleen leikkiä ja olla luovia, esteettisiä ja eettisiä, yhteisöllisiä, toisistamme ja luonnon hyvinvoinnista välittäviä ihmisiä.

Koska anestetisoitujen länsimaisten ihmisten suhde elämään ja ympäristöönsä on ollut teknistä, esineellistävää ja mielikuvituksetonta, siitä on puuttunut esteettistä ja eettistä herkkyyttä. Taide-elämyksistäkin on tullut vain myytäviä elitistisiä luksushyödykkeitä tai ”taviksille”tarjottavia halpakopioita. Monet ihmiset ovat tällaisessa kulttuurissa lakanneet ajat sitten tuntemasta. Yhä useamman seinälle on nostettuna taideteos oikeastaan materialistisena, oman minuuden kuoleman, symbolina.

Ihmiset, erityisesti keski-ikäiset ja vanhemmat ihmiset, elävät vielä anestesisoituna tätä päivää jäljennösten ja kopioitten maailmassa, jossa mikään ei tunnu miltään, kun kaikki on jo koettu, mutta vain alkuperäisten kokemusten massaviihdekopioina. Ne merkit, kuten ahdistus ja pelko, jotka voisivat kuljettaa heidät todelliseen aitoon, tuntevaan elämään, lääkitään. Tunteva, jos hän ei ole itse saanut itseään tunteettomaksi, anestetisoidaan lääkkeillä. On selvää, että luutuneiden ja teknisten ajatusten täyteen kyllästetyn tunteettomien ihmisten suhde maailmaan muuttuu väkisin sosiopaattiseksi ja moraalittomaksi.

Ajat muuttuvat. Päivä päivältä useammat ihmiset eivät enää tyydy kokemusten jäljennöksiä, vaan he haluavat todellisia vereviä, käsinkosketeltavia arjen esteettisiä omia elämyksiä. He janoavat sosiaalisia, ekologisesti kestäviä tunnekokemuksia, joissa he kokevat voivansa liittyä toinen toisiinsa yhteisönä. Ihmiset haluavat luoda ja jakaa arjessaan kauneutta, esimerkiksi taidetta, musiikkia, käsitöitä, puutöitä. He haluavat olla esteettisiä, eettisiä, muihin luontokappaleisiin sekä itseensä kohdistuvaan myötätuntoon kykeneviä ihmisiä.

Olen huomannut, että toiset puhuvat käytännön läheisesti ekososiaalisesta käänteestä ja jotkut toiset minun tapaan transmodernismista. Historia on näyttänyt meille, että mikä eilen oli hullua, saattaa tänään ollakin täysin normaalia. Ehkä me sodanjälkeiset sukupolvet tarvitsimme anestesioidun kulttuurimme, jossa palvonnan kohteeksi muodostui kuluttaminen ja rahan poikiminen. Se oli meidän selviytymisstrategiamme sietämättömiin sodan jälkeisiin tunteisiin. Hukutimme itsemme kuolleeseen materiaan, koska viikatemies toi talvi-ja jatkosodan jälkeen järjelle käsittämättömän kuoleman tavalliseksi vieraaksi jokaiseen perheeseen. Vaiettu suru jäi vaeltamaan meihin kuollutta materiaa palvovana kultttina. Toisen maailmansodan jälkeisessä kulttuurissamme on ollut paljon normaaliutta, joka tänään, ja vielä selvemmin huomenna, nähdään sairautena.

Sodan jälkeisessä ajassamme on toki myös paljon hyvää, joka on auttanut meitä yhteisöllisesti nousemaan uuteen, laajempaan, kollektiiviseen moniarvoiseen ja -näkökulmaiseen tietoisuuteen. Esimerkiksi valtamyyttimme, kuolleen kielen läpäisemä luonnontiede, on mahdollistanut entistä kehittyneemmän realiteettitajun. Se muuttui valitettavasti yksipuoliseksi järjen monologiksi, kun muut osat anestesioisdussa ihmisissä surkastuivat. Materialismille rakentuvan kuluttavan elämäntavan, omistamiemme tarpeettomien esineiden kautta, yritimme löytää itsellemme kadottamaamme arvoa. Meitä jopa kannustetettiin yhteisömme yksisilmäisten asiantuntijoiden ohjaamana ja ohjeistamana narsistiseen, omaa etua ajavaan, keskinäiselle kilpailulle rakentuvaan elämäntapaan. Olemme monet siinä sivussa kadottaneet myötätunnon itseämme, toisia luontokappaleita ja ihmisiä kohtaan.

Nyt on syntymässä uusi sukupolvi, joka haluaa muutakin kuin kilpailua, talouskasvua ja kustannustehokkuutta. Siksi vanhan kulttuurin hierarkiat tekevät parhaillaan kuolemaa. Haluamme ympärillemme elinvoimaisen vuorovaikutuksellisen hengittävän elämäntavan, jossa erilaisilla elämäntavoilla ja viisauksilla on arvonsa.

Uudessa kulttuurissa arvostetaan leikillisyyttä, mielikuvitusta, arjen viisautta, henkisyyttä, hyvyyttä ja kauneutta, myös arkista, yksikertaista kauneutta. Uuden sukupolven ihmiset ymmärtävät, että ongelmia ei voi ratkoa samoilla näkökulmilla, joilla ne ovat syntyneet. Tarvitsemme erilaisten teoreettisten ja arjen näkökulmien runsautta ja luovuutta. Ihminen haluaa toteuttaa nyt itseään monipuolisesti. Moniminuus on uuden ajan minuus. Se on minuus, joka on joustava: se on luotu sopeutumaan erilaisiin elämäntapoihin.

Masentavasta maailmasta kohti Eedeniä

Siirtolan Emäntä on viime aikoina voinut huomattavan paljon paremmin kuin joitakin vuosia sitten. Yksi hänen suurimpia oivalluksia oli, ettei hän ollutkaan masentunut vaan valtakulttuurimme on oikeastaan masentava. Hän on viime aikoina miettinyt, jospa onkin niin, että parantuakseen masennuksestaan, saattaa ihminen joutua sanoutumaan irti maailmankuvasta, joka rakentuu mm. masentaville arvoille ja kaiken kontrolloimisille.

Kaiken kontrolloivalla maailmallamme on nimittäin ilkeitä varjoja. Joillekin se synnyttää illuusion, että he ovat avuttomia ja heidän elämänsä on hallitsematonta. Toisille kontrollin tunne luo harhauskon siitä, että heidän täytyy kontrolloida kaikkea. He yrittävät epätoivoisesti hallita myös sellaisia asioita, jotka eivät ole hallittavissa. Mikä mielenkiintoisinta, molemmat nämä ovat masentuneisuuden merkkejä siis sekä avuttomuus ja kaiken kontrolloiminen.

Kun Emäntä tajusi nykyisen maailmankuvamme kontrolliharhan, alkoi hän eheytymään: Hän saavutti vihdoin tunteen oman elämäänsä ohjaamisesta. Emäntä on muuten jo pitkään vierastanut sanaa ”elämänhallinta”. Elämää kun ei voi hänen mielestänsä hallita, sen huomaa vaikkapa viimeistään silloin kun sairastuu syöpään, saa kolmenkymmenen vuoden työuran jälkeen yllättäen potkut tai kaatuu portaissa, ja joutuu pyörätuoliin loppuelämäksi. Sattuma nakkelee meitä, mutta voimme elämän sattumuksien keskellä olla oman elämämme ohjaajia.

Emäntä on pohtinut Siirtolassa kiikkustuolissaan leivinuunin lämmössä syvällisesti tätä kontrollin kysymystä. Hänen mielestänsä hallinnalle rakentuvan maailmankuvan ytimessä on materialistinen maailmankatsomus: Tämä tohtorinhattuisten tärkeitten ihmisten luonnontieteellisen vallankäytön maailma, joka on myynyt itsensä sateenvarjojärjestelmäksi kaikille elämänaloille. Sen sisällä sitten vallankahvassa olevat asiantuntijat ohjaavat arvovallallaan toisia kansalaisia – uusavuttomia. Asiantuntijat ovat tietämättään tai tieten tahtoen tehneet suuren osan kansaa ja joskus itsensäkin uusavuttomiksi, jotka tarvitsevat joka asian ratkaisemiseen erikoisalan asiantuntijaa.

Mitä kovempaa Emäntä kiikkuu, sitä enemmän hänestä tuntuu, että elämme totta tosiaan masentavassa asiantuntijoiden kulttuurissa, jossa emme suostu hyväksymään elämän ennustamattomuutta ja todellisuuden sumeutta. Emme hyväksy kultuurissamme sitä, ettei elämä kaikkine ilmiöineen mahdu luonnontieteellisen maailmankuvan sisään. Masentunut ihminen ja masentava kulttuuri eivät hyväksy elämän monimerkityksellisyyttä: maailmankuvien moninaisuutta ja niiden rikasta ihmeellistä tanssia. Se yrittää masentavasti mahduttaa kaikki asiat asiantuntijoiden masentaviin mittoihin ja taulukoihin. Juuri siksihän Emäntä aina kerta toisensa jälkeen muistuttaa lukijoillensa potkaisevansa aina välillä logaritmit helvettiin. Ja näinä hetkinä elämä maistuu elämältä!

Emäntä on pitkään myös miettinyt, että kulttuuri, jossa ihmisen arvo on rinnastettu suorittamiseen ja asemaan materialistisessa valtahierarkiassa, on oikeastaan aika primitiivinen. On kummallista, että ihan fiksujenkin ihmisten suusta Emäntä on kuullut ihmiskuntaa vahingoittavia uskomuksia: ”Usko nyt: Ihminen on ahne luonnostaan. Me olemme täällä taistelemassa ja kilpailemassa keskenämme. Evoluutio sen on osoittanut!” tai ”Se että, kasaan itselleni paljon omaisuutta, ei ole keneltäkään pois! Köyhätkin siinä sivussa rikastuvat.” Toki evoluutio on ihme, ja suurimpia ihmeitä on ihmistietoisuuden ihmeellinen evoluutio. Kun ihminen siirtyy suorittamisesta takaisin läsnäolon kulttuurin, hänen tietoisuutensa voi alkaa elää omaa suurenmoista evoluutiotaan, ja hän saa samalla kutsun takaisin Eedeniinsä. Mikä parasta, sinne ei tarvitse mennä Mercedeksellä vaan jotkut pääsevät sinne vaikkapa aasilla ratsastaen.

Me monet aikuiset ylpeilemme jälkeläisistämme, silloin kun he menestyvät; matkustelevat ympäri maailmaa, valmistuvat nopeasti ammattiin tai saavat hienoja arvosanoja. Toki tällainen menestys voi olla kiva juttu. Vielä mukavampi juttu Emännän mielestä olisi, että lapsistamme tulisi onnellisia eettisiä toinen toisensa huomioivia kansalaisia. Olisipa mahtavaa kun lapistani kasvaisi kypsiä tasapainoisia ihmisiä, jotka saavat iloa siitä, että he tuntevat juurevuutensa, kohtalon yhteytensä toinen toisiinsa, luontoon ja koko maailmankaikkeuteen.

Ihminen voi kasvaa onnelliseksi vaatimattomissakin aineellisissa olosuhteissa, kun hänellä vain tarjoutuu mahdollisuus toteuttaa omaa ainutkertaista ihmisyyden potentiaaliansa ja luovuuttansa mahdollisimman hyvin. Emäntä on jo pitkän aikaa sitten tajunnut, ettei akateemisuus tee ihmisestä välttämättä onnellista saatikka viisasta. Viisautta tuottaa sen sijaan kyky omakohtaiseen ajatteluun ja omista kokemuksista oppiminen, tiedon sisäiseen heijastamiseen. Ja onnellisuutta tuottaa monet pienet asiat, kuten toisten ihmisten auttaminen. Onnellinen voi olla vaatimattoman elämän keskellä elävä, joka on löytänyt tarkoituksen elämällensä. Emäntä uskoo myös, että onnellisuutta tuottaa enemmän mielekäs työ kuin paksu palkkapussi.

Toki Emäntä ymmärtää, että joillekin ihmisille tällainen ajattelutapa onnesta tuottaa pahaa mieltä. Onhan valtavirrassa paljon onnellisuusharhassa eläviä ihmisiä, jotka ovat rakentaneet egonsa jatkuvan suorittamisen ja oman omaisuutensa varaan. Tämä ei ole mikään ihme – onhan jota kuinkin kaikki viralliset instituutiomme materialistista elämäntapaa ihannoivan ajattelutavan läpitunkemia. Viimeisenä tämän materialistisen muodonmuutoksen on tehnyt Corporation University. Ahneudesta on tehty länsimaisessa kulttuurissamme hyve. Emäntä uskoo, että koettaa vielä aika, jolloin trendikkäät ihmiset kilpailevat siitä, kuka se vähiten tuhlaa maapallon uusiutumattomia luonnonvaroja.

Emännän mielestä nykyinen talous- ja asiantuntijakriisi kertoo tarinaansa siitä, että on syntymässä uusi virtuaalinen maailmankylä. Elämme muodonmuutoksen keskellä, josta syntyy uusi dialoginen kulttuuri ja horisontaalisempi vuorovaikutus. Ihmiset alkavat jälleen uskoa asiantuntijoiden rinnalla omaan arkijärkeensä ja intuitioonsa. He ottavat takaisin itselleen sen, minkä asiantuntijat ovat heiltä varastaneet: oman itseohjautuvuutensa. Vanhat hierarkkiset materialistisen maailmankatsomuksen valtarakenteet ovat sortumassa. Olemme aloittamassa maailmanlaajuista tasavertaisempaa dialogia keskenämme, jossa alamme kuuntelemaan myös muiden kulttuurien tavallisten viisaitten ihmisten, vaikkapa intialaisen köyhän naisen ääntä. Hänelläkin, sorretulla ja väheksytyllä, voi olla tärkeää sanottavaa meille.

Vaikka tiede on tehnyt meille paljon hyvää, on se ollut mukana luomassa ekologisesti kestämätöntä elämäntapaa. Nyt tarvitaan yhä enemmän ihmisiä, jotka uskaltavat käyttää arkijärkeänsä ja irrottautua tieteellistä sekä länsimaisen tuhlailevan elämäntavan hybriksestä. Mikä parasta, Emännästä näyttää, että näitä heränneitä ihmisiä näyttää syntyvän ympärillä yhä enemmän. Kansa ei ole tyhmää. Näyttäisi siltä, että he ovat jopa viisaampia kuin heidän asiantuntijansa. Jokainen haluaa lapselleen hyvän maailman. Emäntä uskoo, että olemme siirtymässä parempaan aikaan. Tie ei varmasti tule olemaan helppo, mutta paluu Eedeniin on toivon tie. Saatamme vielä onnistua pelastamaan maapallon jälkeläisillemme.

Sielun vapaus on tietoisuutta

Siirtolan Emäntä on tullut siihen päätelmään, että elämme aikaa, jossa länsimaisten perheiden lapsista harva koskaan saavuttaa sitä elintasoa, mitä heidän vanhempansa ovat saavuttaneet. Tämä voi olla monelle vaikea asia. Samaistammehan helposti identiteettimme omaisuuteemme. Olemmehan tottuneet siihen ajatukseen, että aina uuden syntyvän sukupolven tulisi olla vauraampi kuin edellisen. Emäntä tarkoittaa siis AINEELLISTA elintasoa. Harva lapsista saavuttaa sitä materialistista elintasoa, joka meillä nyt on. Oikeastaan tämä aineellinen ”köyhtyminen” on Emännän mielestä hyvä asia. Me ihmiset joudumme tarkistamaan omia arvojamme. Yhä useampi on jo oivaltanut, että emme voi jatkaa luonnonvarojen haaskausta.

Maailmankylän uusi kansalainen joutuu rakentamana uuden identiteetin, sellaisen, jossa hän ei määrittele omaa identiteettiänsä omistamansa omaisuuden kautta. Hän joutuu ohjelmoimaan itsensä uudelleen siten, että hän kunnioittaa luontoa ja ihmisluontoa, myös muiden kulttuureiden ja vähemmistöjen ihmisluontoa. Jospa tämä uusi uljas kansalainen ei ole ”työholisti,” joka kuormittaa kovalevynsä siten, että hän menee rikki jo ennen aikojansa. Sen sijaan hän kenties on ihminen, jonka ei tarvitse kilpailla ja voittaa ollakseen arvokas. Uljas uusi maailmankansalainen tajuaa, että jo liian pitkään eläneessä Zeuksien, Ateenien ja Aresten sotaisassa kilpailuvaltakunnassa hän vie itsensä ja lapsensa ennen aikaiseen hautaan.

Uuden maailman kansalainen tajuaa, että maailma on epätäydellinen ja hän itse on haavoittuvainen. Elämä ei ole jotakin joka täytyy ansaita jatkuvalla puuhastelulla, vaan se on lahja, joka meille jokaiselle on annettu toteutettavaksi. Siirtolan Emäntä ei ole koskaan voinut hyvin maailmassa, jota asiantuntijat yrittävät kaikin mahdollisin keinoin kontrolloida kansalaisiaan. Ne ihmiset, joita hän eniten ihailee, eivät ole läheskään aina asiantuntijoita, vaan he ovat ihmisiä, jotka ovat toteuttaneet eettistä autenttista itseään luodakseen maailmasta kauniimpaa ja parempaa. Tällaisia pieniä suuria ihmisiä on ihan lähelläkin… Ensimmäiseksi tulee mieleen kai viimeinen suomalainen kotoansa runonlaulannan oppinut mies ja itsekseen pienenä viulunsoiton opetellut Jussi Huovinen Kuivajärven vienalaiskylästä. Emännästä näyttää siltä, että hän on toteuttanut aktiivisesti aitoa itseyttään antamalla kulttuurista ja taiteellista muotoa kokemalleen. Pieni ihminen voi olla suuri, silloin kun hänen ponnistelujaan motivoi itsensä toteuttaminen eikä vain oman egonsa pönkittäminen.

Siirtolan Emäntä on oikeastaan hyvin mielellään vaikuttamassa yliopistojen ulkopuolella. Hänen silmissään yliopistot ovat kärsineet inflaation. Ehkä juuri siksi, että häneltä on kadonnut usko yliopistojen ja niiden tiedon erinomaisuuteen. Viimeinen pisara Emännän epäluottamuksen oli se, että näitä valtahierarkioita (epäterveine lieveilmiöineen) on alettu ohjaamaan ja johtamaan kaupallisin intressein. Voiko kohtuullisempaa ihmiskunnan elämää ohjata tällaiset insituutiot? Kuka voi tuotteistaa taloudellisesti hyödynnettäväksi sen, että ihmiset eläisivät inhimillisempää, kohtuullisempaa ja autenttisempaa elämää? Voiko kohtuullisempi elämä, säästäminen ja vähempi kuluttaminen olla kaupallisesti orientoituneitten yliopistojen intresseissä? Emäntää kiinnostaa enemmän sellainen tieto, jossa ihmiset kuuntelevat sydämen viisauttaan sekä toisiansa, ja oppisivat erottamaan egonsa tarpeet oikeista aidoista tarpeistaan. Ei sen puoleen, toki tällaisia ihmisiä on yliopistoissakin, mutta nykyinen yliopisto instituutiona ei Emännän mielestä istu tällaiseen kohtuullisemman elämän ajatukseen.

Todellinen sielun vapaus on tietoisuutta. Uuden ajan kansalainen tarvitsee dialogikumppaneita, jotka auttavat maailmankansalaisia kasvamaan tietoisuustaitoisiksi aidoiksi ihmisiksi. Egokeskeinen nykyinen kiireinen maailma tähtää asiantuntijoiden kontrolliin ja turvallisuuteen. On kuitenkin niin, että sielumme haluaa elää. Siihen tarvitaan tilaa, rauhaa ja hiljaisuutta. Sielumme ei suostu siihen, että asiantuntijat varastavat sen itseohjautuvuuden.

Siirtolan Emäntä ei yhtään ihmettele, että tällaisessa maailmassa moni voi pahoin. Elääksemme tarvitsemme sielun vapautta – ja nimen omaan sielun! Yksi tämän maailman nurjia puolia on, että kaikki on kavennettu materialismiin, ja meiltä on varastettu sielumme. Ei ihme, että moni tuntee olonsa tyhjäksi, koska heille ei ole opetettu mitään muuta tapaa elää. Koulusta saakka meille opetetaan ”faktaa”, jota voidaan ”taloudellisesti tuotteistaa”. Ei ihme, että moni meistä kulkee maailmassa sieluttomana orpona ja juurettomina kuluttajana, jonka identiteetti on kutistettu siihen, kuinka hyvin hän palvelee herra Materiaa.

Siirtolan Emäntä on kuitenkin toiveikas. Hänestä maailmassa on merkkejä siitä, että ihmiset eivät enää halua elää ”resurssina”, ”kuluttajina” tai ”tapauksina”. Yhä useampi haluaa olla jälleen sielu, joka vaeltaa omalla ainutkertaisella polullaan elämän tarkoitusta etsimässä. Polku on aina enemmän tai vähemmän kivinen. Jokainen kohtaa sillä enemmän tai vähemmän kärsimystä, sairautta ja kuolemaa. Ja juuri siksi me tarvitsemme toisiamme, oppaita, jotka auttavat meitä löytämään tarkoituksen elämälle silloin, kun liikumme haparoiden pimeässä. Ollessamme yksin meidän sisäämme kasvaa liian helposti vihaa ja ahdistusta, ja saatamme lähteä tiedostamatta toteuttamaan varjomme itsekkäitä, joskus jopa demonisia, päämääriä. Siksi kenties, ettei meille ole kukaan opettanut muuta tapaa olla.

Tietoisuustaidot, ongelmanratkaisutaidot, luovuus ja läsnäolon taidot ovat tärkeitä taitoja, joita sydämenviisautta omaavat oppaamme voivat meille opettaa. Siirtolan Emännän mielestä ne ovat alkamassa olevalla aikakaudella huomattavasti tärkeämpiä taitoja kuin mitkään kaupallisesti hyödynnettävät faktat, vaikka nekin tärkeitä toki ovat. Leipää meillä vielä on, kun se vaan jaetaan oikeudenmukaisesti, mutta monien sielu näkee tämänhetkisessä maailmassa nälkää.