Skolimowski ja minä – kahden mielenteatterin ohjaajan mietteitä nr.23

Evoluution periaatteista ja onnesta

Skolimowski varoittaa, että meidän tulee varoa kaikenlaisia ihmisymmärryksen kahlitsemista muodollisiin lakeihin. Eräs tällainen on objektiivisuuden kosminen laki. Meidän elämäämme ei ohjaa suinkaan muuttumattomat kosmiset lait. Tällainen laki ajatuksena on ristiriidassa itseään emergentisti ylittävän evoluution kanssa. Prigoginen mukaan ainoa laki on muutoksen laki; luonnonlaitkin ovat jatkuvassa muutoksen tilassa. Jos jotain säännönmukaisuuksia löytyy, ne eivät ole absoluuttisia.

Jos lakeja olisi, kivettäisivät ja jäykistäisivät ne evoluution olemuksen. Me kun emme ole pelkästään tahdottomia evoluution nukkeja, joiden toiminnassa ei ole minkäänlaista koherenessia. Evolutiivisessa muutoksessa on siis säännönmukaisuuksia. Esimerkiksi meillä on muutoksessamme laki, jota buddhalaisuudessa kutsutaan ”karmanlaiksi”. Se tarkoittaa sitä, että teoillamme on kumulatiivisia seurauksia – joskus tekemämme yksittäinen valinta, saa aikaiseksi kokonaisen tapahtumaketjun. Näitä evolutiivisia muutoksen säännönmukaisuuksia Skolimowskin mukaan kuvaa paremmin sana periaate kuin laki. Nämä periaatteet kuvaavat, kuinka muodonmuutoksemme tapahtuvat. Karmanlain lisäksi universumimme on luova, avoin ja yhteistoiminnallinen.

Skolimowski välttää moraalin sitomista mihinkään lakeihin. Hän kulminoi moraalikäsityksensä metaforaan puun kukkimisesta. Kun puu kasvaa otollisissa olosuhteissa ja  saa riittävästi ravinteita sekä kosteutta juurtensa kautta, voi puu kukkia mahtavan kauniisti. Puu tarvitsee juurensa, jotta se voi tuottaa kukkia. Samaan tapaan me ihmiset tarvitsemme moraalin, joka muodostaa juuret ihmiskunnan tietoisuuden kukkimisille. Meidän täytyy yksilötasolla olla herkkiä ja moraalisesti vastuuntuntoisia toimijoita. Kun olemme kiinni todellisessa olemisessa, olemme juurevia ja samalla olemme kukkivaksi tulemisen tilassa.  Mitä tietämiseen tulee, herkkyytemme on kohdallaan silloin, kun kykenemme käsitteelliseen monipuoliseen ajatteluun ja pystymme jatkuvasti suhtautumaan kriittisesti erilaisiin tiedollisiin näkökulmiin.  Me kykenemme jatkuvaan tiedon heijastamaan. Tietäminen ei kuitenkaan ole ainoa herkyyden ilmaisumuoto; voimme ilmaista sitä myös esimerkiksi taiteiden ja kädentyön kautta. Kukin voi löytää oman yksilöllisen tapansa toteuttaa evoluution ihmettä.

Mitä omaan mielenteatteriini tulee, pyrin ravitsemaan itseäni lukemalla mahdollisimman monipuolisesti erilaista kaunokirjallisuutta (myyttejä, tarinoita), hengellistä kirjallisuutta,  filosofista kirjallisuutta ja tieteellistä kirjallisuutta. Pyrin myös olemaan ravitsevassa suhteessa ympäristööni täällä keskellä korpea ja pyrin myös todentamaan potentiaaliani sosiaalisena toimintana (hoitotyö, Mielenterveysyhdistys, Naisyrittäjät). Pyrin siis rakentamaan mahdollisimman monipuolista peilipintaa tiedon jatkuvaan heijastamiin ja käytännön elämän toimintaan. Olen pyrkinyt parantamaan kykyäni vaihtaa erilaisia näkökulmia, ja pyrin olemaan entistä tietoisempi siitä, minkälaisen näkökulman todellisuuteen valitsen. Onni on näkökulman vaihtamisen taitoa. Harvoin enää saan ”takapuolireaktioita”, joissa jokin tunnetila saa aikaiseksi satunnaiseen toimimattomaan näkökulmaan sitoutumisen. Toki uskon, että näitäkin hetkiä vielä on ja tulee, sillä olemmehan kaikki inhimillisiä. Vain yli-ihminen, Kristus- tai Buddha-ihminen, kykenee ottamaan tiedostamattoman mielenosan niin hyvin haltuunsa, että hän kykenee kaikissa tilanteissa levollisuuteen. Uskon, että osa onnea on armollisuus itseä kohtaan. Tällöin kykenemme  hyväksymään oman epätäydellisyytemme.

Oman tietoisuuteni evoluutiossa ei ole mitään muuta lakia, kuin jatkuvan muutoksen laki. En ole kuitenkaan tahdoton evoluutioni uhri, vaan voin ohjata sisäistä muutostani. Miten ravitsen omaa elämänpuutani, sitä kauniimmin se kukkii. Voin ravita sitä esimerkiksi hiljaisuudella, luontokokemuksilla, musiikilla, kirjallisuudella ja sosiaalisilla suhteilla. Juuri ravitsemalla itseäni, pystyn emergentisti ylittämään aikaisempaa käsittellistä ymmärrystäni. Jos tietoisuudellani olisi jokin laki, tarkoittaisi se käytännössä sitä, että sitouttaisin itseni yhden egonosani, mielentilani, näkökulmaan. Uskon, että tällainen sitoutuminen yhteen näkemykseen tekisi elämästäni kivettynyttä ja ahdistavaa. Sen sijaan oma tapani vapautua egoistani, on ollut leikkiä erilaisilla mielentilojeni näkökulmilla, jota kautta olen pystynyt vapauttamaan itseni jatkuvaan transsendenttiseen evoloutiiviseen muutosprosessiin.

Avatar-elokuvassa oli suuri elämänpuu, jonka osia kaikki avatteret olivat. Näin minäkin uskon asian olevan metaforisesti. Me ihmiset olemme sidoksissa toinen toisiimme ja koko luomakuntaan, ja voimme omalla vastuullisella toiminallamme olla vaikuttamassa siihen, että tämä elämänpuumme pysyy hengissä. Olemme interaktiivisessa suhteessa toisimme, ja se kuinka elämänpuumme kukkii, riippuu siitä, kuinka kukin meistä toteuttaa omaa herkkyytään.  Kollektiivinen kulttuurimme kukkiminen, on herkkyyksiemme summa. Jos emme hoivaa omia juuriamme, olemme omalta osaltamme mädännyttämässä elämänpuutamme ja vaikuttamassa siihen, että se ei ehkä enää muutaman vuosikymmenen kuluttua kuki. Herkkä mielemme on sekä todellisuuden osa, että samalla myös sen ympäröimä.

Skolimowski esittäää aiheellisen kysymyksen: Pyrkivätkö Gandhi, Albert Swcheitzer tai Äiti Teresa tavoittelemaan onnea? Tuskinpa vain. Onni on jotakin, joka vain tulee itselle, usein juuri silloin kun ihminen keskittyy elämään hyvää ja oikeudenmukaista elämää. Ihminen pyrkii siis vilpittömästi kuuntelemaan omaa herkkyyttään ja pyrkii elämän ja toimimaan tämän moraalin mukaisesti. Olen samaa mieltä Skolimowskin kanssa, en usko, että onni ei ole sellainen asia, joka tulee yrittämällä. Liian monet luulevat, että se tulee sitten kun on onnistuttu saavuttamaan sitä tai tätä. Elämä tulee huomattavan paljon helpommaksi ja vähemmän paineiseksi, kun pystymme sanoutumaan irti statusstressiä tuottavasta valtakulttuuristamme. Lakkaamme välineellistämme itseämme ja luontoa vaurautemme lisäämäksi ja samalla voimme kieltäytyä projisoimasta onneamme sen materialistisiin symboleihin. Opettelemme elämään aineellisesti kohtuullista elämää.

Tiedän, että tänä päivänä moni taistelee perustoimeentulon kanssa, mutta samanaikaisesti länsimaisella vauraalla kansanosalla on moninkertaisesti aineellisesti yli sen mitä perustoimeentulo vaatisi. On selvää, että ihminen ei voi ilman aineellista perustuvaa lähteä aktualisoimaan omaa potentiaaliaan, mutta kaikki mikä ihmisillä on tämän yli, on onnen kannalta melko yhdentekevää. Uusi ”degrowth” -ajattelu rakentuu sille, että tämän vauraimman kolmanneksen maailman väestöstä, tulisi tyytyä aineellisesti vähempään. Mikäli perusturva on kaikille ihmiselle annettu, voimme keskittyä kollektiivisesti oman herkkyytemme kuunteluun ja  potentiaalimme aktualisoimiseen ihmiskunnan hyväksi. Voimme tyytyä aineellisesti vaatimattomampaan elämään, samalla kun siitä tulee rikkaan monikulttuurisuutemme keskellä kaikenpuolin tyydyttävämpää ja palkitsevampaa. Taloudellisella kasvulla on nimittäin rajat, jotka on jo ylitetty. Elämme materialistisen maailmankatsomuksemme harhassa. Syömme tällä hetkellä lastemme leipää.

Skolimowski kehoittaa meitä olemaan tavoittelematta onnea. Sen sijaan voimme pyrkiä tavoittelemaan mielekästä ja tarkoituksellista elämää, jolloin onni saattaa tulla elämäämme ylimääräisenä lahjana. Onni tulee siis monesti yllätyksenä, kun keskitymme mielekkääseen toimintaan. Jos ihmistä ei biologisesti pystytä hoitamaan kuntoon, voi terveydenhuollon ammattilainen olla tukemassa häntä elämään mahdollisimman tasapainoista, tarkoituksellista ja eheää elämistä sairaudestaan huolimatta. Voimme tukea toinen toisiamme, jotta mahdollisimman moni meistä ihmisistä yksilöityisi ja saisi elää mahdollisimman tarkoituksellisen, joskus valitettavasti lyhyemmän, joskus pitemmän,  elämänkaaren.

Minä ja Skolimowski – kahden mielenteatterin ohjaajan mietteitä nr. 22

Homo Consumer – vastuusta pakenija

Skolimowski väittää, että ihmisen tahdon lisäksi hänen vastuullisuutensa on näkymätön voima, joka ei ole loogisesti selitettävissä, mutta se vaikuttaa kuitenkin kaikkeen tekemiseemme. Homo Consumer, kuluttava ihminen, pakenee vastuutaan elämän aineelliseen ulottuvuuteen. Hän luulee, että elämästä vauraampana tulee rikkaampaa, helpompaa ja parempaa, mutta Skolimowskin mukaan Homo Consumerin elämästä onkin tullut koko ajan halvempaa ja köyhempää. Nykykulttuurimme on entistä enemmän tehnyt meistä juurettomia, kodittomia, trivalisoituja, arvottomia ja esineellistettyjä ihmisiä. Samaan tapaan kuin verenkierto on biologisen elämämme perusedellytys, vastuu on juuri henkemme voima.

Vastuumme ei rajoitu toiseen ihmiseen, vaan olemme vastuullisia kaikesta elämästä. Ilman sitä, emme pysty ymmärtämään maailmaa kokonaisuutena. Ainoastaan ymmärtämällä vastuullisen suhteemme maailmankaikkeuteen ja kaikkiin ihmis-, eläin-, ja kasvikunnan jäseniin, meistä tulee inhimillisiä. Vastuullisuus on Skolimowskin mukaan moraalin esiehto ja se on moraalimme ytimessä.

Ei siis liene sattuma, että oman eheyttävän sisäisen teatterini ensimmäinen näytelmä päättyi vastuullisuuskannanottoon. Lopetin kirjani siihen, että yritin  omassa sisäisessä dialektisessa prosessina asettaa kuluttamiskäyttäytymiselleni rajat. En voinut viedä rehellisesti prosessiani läpi, ilman että olisin ottanut kantaa myös ekologisiin kysymyksiin. Oivalsin prosessissani, että sisäisen maailmani täytyy heijastaa ulkoista todellisuutta ja sen järjestystä siten, siten ettei niiden välillä ole epätasapainoa. En voi olla napinoitta mukana järjestelmässä, joka syö lapsiltani elämänehtoja. Yhteiskunnallinen kritiikki on eräs vastuullisuuteni muoto, joka edistää sisäistä harmoniaani, sillä ainoastaan löytämällä harmonisen sisäisen ja ulkoisen maailman välisen suhteeni, minusta voi tulla eheämpi ihminen. Koti merkitsee minulle harmonista ulkoisen ja sisäisen maailman suhdetta.

Uskon, että länsimainen valtakulttuuri kärsii kollektiivisesti epätasapainosta. Ihmisten sisäiset todellisuudet eivät ole harmoniassa ulkoisen todellisuuden ja sen evolutiivisen järjestyksen kanssa. Juuri tällöin ihminen tuntee itsensä paratiisista karkoitetuksi, kodittomaksi ja juurettomaksi ihmiseksi. Oma sisäinen todellisuutemme, moraalin lait ja fysiikan lait kun eivät ole irrallisia toisistaan, vaan ne ovat evoluutisen todellisuuden monikerroksellisuuden ja rikkauden eri ulottuvuuksia. Kun evoluutiota kunnioitetaan sen kaikissa ulottuvuuksissa, huomaamme olevamme osa sitä. Samalla ideaalisessa tilanteessa rikastuu luonnon monimuotoisuus, ja samalla kollektiivinen tietoisuutemme koko ajan eheytyy, laajenee ja syvenee. Tällöin sisäisen todellisuutemme muoto kunnioittaa ulkoisen todellisuuden muotoja. Meillä on vastuu siitä, haluammeko elämänmuotomme säilyvän osana evoluutiota vai emme. Meillä on vastuu tehdä valintoja, jotka ylläpitävät ja edistävät elämänmuotojen rikkautta.

Teini-iässä kannoin huolta köyhistä ihmisistä ja maailman pahuudesta. Tunsin itseni kuitenkin voimattomaksi, enkä tiennyt miten pystyisin vaikuttamaan ihmiskunnan tulevaisuuteen. Luovutin ja yritin sopeutua valtakulttuuriin. Ilokseni olen löytänyt jälleen teinitytön mielenosani, mutta nyt sisälläni on myös turvana kypsiä aikuisia maskuliinisia ja feminiinisiä mielenosia. Minua ei enää pelota normatiiviseen,m ekologisesti vahingolliseen elämäntapaan ohjaavat, asiantuntijat tai poliitikot. Uskallan ajatella omia ajatuksia ja uskallan kyseenalaistaa länsimaista elämäntapaa. En väitä, että elän nyt elämää, jota voisin tarjota esimerkiksi muille. Olen kuitenkin tehnyt omat valintani, ja tulen nykyään paljon vähemmällä kuluttamisella toimeen kuin aikaisemmin ja olen toistaiseksi vapautunut kirjoittamalla jatkuvasta ahdistavasta syyllisyydestäni. En yritä enää musertaa herkkyyttäni, vaan olen löytänyt sen luovuuteni voimavaraksi.

Miksi ihmeessä etsisin kruunua päähäni kun sisäavaruudessani on kokonainen upea kaupunki teattereineen, jokineen ja paratiisiputarhoineen? Harvoin enää eksyn sisäisen maailmani pimeisiin kaupunginosiin. Elääkseni rikasta elämää, en tarvitse muuta kuin jokapäiväisen leivän, läheiseni, kainuulaisen suomaiseman, pinon kirjoja ja sisäavaruuteni. Näin se vaan on, että tärkeimmät asiat elämässä ovat ilmaisia!  Herkkyyttäni huomioiden olen kasvanut hävyttömäksi aikuiseksi naiseksi, joka uskaltaa ottaa kantaa ekologisesti ja inhimillisesti vahingolliseen elämäntapaamme. Haluan elämänmuotojen rikkauden säilyvän myös lapsillemme. Siksi yritän olla vastuullinen toimija. Pyrin vaikuttamaan omalta osaltani evoluutiota rikastavasti kirjoittamalla. Uskon, että jokainen meistä voi tehdä suurimman polittisen tekonsa omilla elämänvalinnoillaan; kieltäytymällä osallistumasta nurinoitta elämäntapaan, joka syö lastemme elinehtoja.

Olen huomannut, että jotkut ihmiset pitävät mielenteatterityyppistä työskentelyä egoistisena ja narsistisena ”egotrippailusta”. Skolimowskin mukaan vastuullisuus kuitenkin syntyy juuri siitä, että ihmisen tietoisuus muuttuu itsetietoisuudeksi. Juuri näin minäkin sen ajattelen. Kun saavutamme hetkittäin itseytemme, saavutamme samalla yhteyden muuhun luomakuntaan. Löydämme oman muotomme, joka on sopusoinnussa luomakunnan muodon kanssa. Omaa sydäntäni lähellä kun on kristinuskon merkitykset, ja sen käsittein, saavutamme vastuullisuutemme kautta lähietäisyyden Jumalaan, joka on sama kuin Rakkaus. Skolimowskin mukaan juuri vastuullisuus muusta luomakunnasta on hengellisyytemme ytimessä ja tämän kokemuksemme voimme löytää vain sisältä itsestämme. Tajuamme kaiken riippuvuuden kaikesta, emmekä kykene enää välinpitämättömänä jatkamaan sisäistä pahoinvointia edistävää ja ekologisesti vahingollista elämäntapaamme. Lakkaamme puolustelemasta omaa vastuuttomuuttamme sillä, että elän vain niin kuin muutkin elävät.

Kulttuuri, jossa poliittisten puolueiden käyttäytymistä ohjaa ”jatkuvan aineellisen kasvun ideologia”, kärsii mielestäni ”materialistisesta luonnehäiriöstä”. Evolutiivista luovuutta ei edusta esimerkiksi tiedemiehet, jotka kehittävät atomipommeja tai järjestelmä, joka esineellistää ihmisen ensisijaisesti terveydenhuollon toimenpidetehokkuuden numeraaliseksi yksiköksi. Sen sijaan ne ovat kulttuurimme patologian ilmenemismuotoja. Ehkä jonakin päivänä politiikassa löydetään vielä ”harmonian ideologia”, jossa ihminen pyrkii rikastuttamaan ensisijaisesti omaa tietoisuuttaan ja samalla hän kykenee elämään aineellisesti vaatimattomampaa elämää. Tulemme vähemmälläkin leivällä toimeen, mutta ilman vastuullisuutta emme tule ihmiskuntana selviämään. Mielestäni myönteisen muutoksen merkkejä on tullut näkyviin. Ihmiset ovat väsyneet kaiken tehokkuuteen ja kuluttamiseen. Ihmiset kaipaavat itseisarvoista elämää. Luonto; susi, puu, ihminen – kaikki ovat arvokkaita evoluution osia ihan vain siksi, että ne ovat olemassa. Työ on itseisarvona arvokasta silloin, kun ihminen kokee toteuttavansa sen kautta omaa potentiaaliaan. En usko, että pelkästään tieteellistekninen kehitys kykenee pelastamaan ihmistä, vaan tarvitsemme juuri tämän itseisarvoisen asennemuutoksen, jossa vaurain ja eniten kuluttavin osa ihmisiä suostuu tinkimään aineellisesta hyvinvoinnistaan.  Ihmiskunta oppii elämään aineellisesti vaatimattomampaa itseisarvoisesti arvokasta, elämän monimuotoisuutta ja monikulttuurisuutta kunnioittavaa elämää.

Vastuullisuus ilmene Skolimowskin mukaan juuri siinä, kuinka paljon yksittäinen ihminen on halukas toimimaan omassa elämässään vastuullisesti. Se ilmenee siis sellaisten tekojen  kautta, joissa ihminen näyttää millaisin teoin hän on halukas ottamaan vastuuta toisista ihmisistä ja luontokappaleista. ”Vastuullisuus” voi kalskahtaa jonkun korvaan ikävänä, kylmänä sanana. Skolimowski kuitenkin muistuttaa, että tämän sanan sisältö on elämäämme keventävä. Vastuullisuus helpottaa ahdistustamme, sillä tällä sanalla on siivet, jotka alkavat kantamaan meitä. Voimme opetella lentämään niiden voimalla. Sanalla on oikeastaan hänen mukaansa kaksi sisältöä. Toisaalta sillä on kognitiivinen sisältö, jollaisena se auttaa meitä valaisemaan itseyttämme. Toiseksi sanalla on myös moraalinen ulottuvuus, koska vastuullisuus inspiraationa meistä tulee juuri itsejämme. Meistä tulee aktiivisia moraalisia toimijoita, jotka kykenemme ylittämään jatkuvasti omia rajojamme ja aktualisoimaan omaa evolutiivista potentiaaliamme.

Minä ja Henryk Skolimowski – kahden mielenteatterin ohjaaja mietteitä nr. 18

(Koska tämä aihe tuntuu kiinnostavan niin äärettömästi lukijoitani, jatkan kirjoittamistani ;0). Kiitokset kaikista kannustavista kannanotoista! Vertaan siis omaa henkilökohtaista terapeuttista itseohjauksellista mielenteatteriprosessiani Henryk Skolimowskin ekofilosofiseen mielenteatteriin).

Mielenteatterin virtauksesta

Kun luen Skolimowskin kirjaa, tulee minulle tunne, että hän on onnistunut rakentamaan selvästi yksityiskohtaisemman elämänfilosofisen pohjan mielenteatterillensa kuin minä. Minun mielenteatterini on oikeastaan vain hänen mielenteatterinsa eräs psykologinen käytännönsovellutus. Skolimowskin kirjasta puolestaan puuttuu tämä yksilötasolla tapahtuva luovan itseorganisoituvan systeemin soveltaminen. Sinänsä tämä prosessiemme välinen analogisuus on hyvin mielenkiintoinen, koska enhän ollut lukenut hänen kirjaansa kun kävin oman prosessini läpi. Olin siis päätynyt intuitiivisesti ja omia peilejäni (mm. Carl Jung, Sören Kierkegaard, Fjodor Dostojevsky, Martin Buber, William James, Simone Weil, Ken Wilber)hyväksikäyttäen samanlaiseen virtaavaan ja itseään ylittävään evoluutiiviseen kuvaan ihmisestä kuin Skolimowski.

Mielenteatteri-ajattelun käytön itseohjauksellisesti kirjoittaen oman yksilöitymisen välineenä, mahdollisti integratiivinen viitekehys, ego-state -terapia eli minätilojen terapia, jonka opin Tampereen Yliopiston hypnoterapiakoulutuksessa. Tämän suuntauksen erityisosaaja Suomessa on psykologi ja psykoterapeutti Satu Heinonen. Sen on kehittänyt alunperin Watkinsien pariskunta USA:ssa. Ego-state on erinomainen välinen integratiiviseen työskentelyyn, siis sellaiseen työskentelyyn, jossa yhdistetään tietoa erilaisista maailmankuvista käsin. Watkinsonit lähtivät soveltamaan kehittämäänsä minätilojen (tai mielentilojen niin kuin minä niitä omassa mielenteatterissani kutsun) terapiasuuntausta Vietnam-veteraanien traumojen hoitamisessa, ja saivat siitä hyviä tuloksia. Rakensin heidän integratiivista ajattelua käyttäen itselleni oman itseä eheyttävän kirjoittamisen välineen.

Minunteatterini on siis väline oman tietoisuuden filosofisen ja psykologisen herkkyyden kehittämiseen. Milentilani edustavat egon eri integraatioasteisia tiloja, ja näillä puolestaan on sitten omia kognitiivisia toimintoja. Transpersonaalinen psykologia on ollut pitkään lähellä sydäntäni. Ehkä siksi, että omassa prosessissani olen saavuttanut mystisiä kokemuksia, joiden käsitteellistämiseen olen löytänyt apua transpersonaalisesta psykologiasta ja kristinuskosta. Transpersonaalisella psykologialla on pitkät perinteet. Tämä perinne on ollut kiinnostunut nimenomaan tästä tietoisuuden evoluutiosta ja sen jatkuvasta muodonmuutoksesta. Se ei ole niinkään kiinnostunut faktoista vaan ihmistietoisuuden latenteista potentiaaleista. Erityishuomio keskitetään  tietoisuuden muodonmuutosta stimuloiviin tiloihin, kuten meditatiivisiin tiloihin ja mystitisiin kokemuksista. Se kuvaa ja käsittellistää muun muassa tietoisuuden hengellisiä mystisiä kokemuksia, joissa ihmismieli yhtaikaisesti sekä haavoittuvainen että avoin. Näihin kokemuksiin voi liittyä erilaisia tunteita, kuten kauneuden, eheyden, elämän yhtenäisyyden  ja lämmön kokemuksia.

Transpersonaalinen psykologia siis puhuu juuri näistä ihmismielen kokemuksista, joita emme voi alistaa faktoiksi. Kun emme voi käyttää näiden käsitteiden kuvaamisessa empiirisanalyyttistä tiedettä, ne mielummin kielletään tai selitettään aivojen fysiologisina ilmiöinä.  Tällöin samalla mitätöimme ihmisen luovana omaa latentia potentiaaliaan aktualisoivana ihmisenä ja teemme hänestä aivojen toiminnan passiivisen uhrin. Transpersonaalinen psykologia suuntaa siis huomionsa meissä latentteina oleviin mahdollisuuksiin, jotka voivat tilojen välisessä dialektiikassa tai meditaatiossa aktivoitua. Transpersonaalisessa psykologiassa käytetään sanaa ”qualia” kuvaamaan juuri näitä ihmismielessä latentteina olevia potentiaalisia tiloja. Uskon, että integratiivisessa tieteessä voi transpersonaalinen psykologia ja kognitiivinen psykologia täydentävät toinen toisiaan. Mikäli tutkimme tietoisuutta pelkästään transpersonaalisesta näkökulmasta, voi tapamme hahmottaa todellisuutta olla turhan mystispainotteista. Kognitiivisen psykologia puolestaan keskittyy ensisijaisesti tietoisuuden sisältöihin, joten se ainoana näkemyksenä ei riittävästi ota kantaa tietoisuuden aktiiviseen, itseään luovaan ja ylittävään toimintaan.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että metaforat ovat tärkeitä transpersonaalisen oivalluksen välineitä. Sen kieli ei siis ole faktakieltä. Erilaisten metaforisten tarinoiden  avulla saatetaan siis hypätä uusille integratiivisille tasoille. Tällöin vanha totuus korvautuu uudella integroituneemmalla. Tätä hyppäystä ei voida selittää niiden kognitiivisten sisältöjen kautta, jotka ovat olleet mukana prosessissa. Tähän liittyy läheisesti käsite ”synestesia”.  Sillä kuvataan tietoisuudessa tapahtuvaa aistien kautta tapahtuvaa muodonmuutosta eli esimerkiksi sitä, kuinka esimerkiksi musiikki voi tuottaa joillekin ihmisille värillisiä mielikuvia. Lähellä näitä synestesia ilmiöitä ollaan traumaattisten kokemusten purussa. Voimme esimerkiksi joskus onnistuneesti kehollisesti  purkaa kinesteettiseksi kokemuksiksi jotain ahdistavaa tunnetta. Voimme kuvata kipuamme visuaalisina väreinä, ja muuttaa sen muotoa ja kipukokemusta itseään. Tai voimme esimerkisksi  jonkin sopivasti ”kolahtavan” tarinan avulla purkaa vihantunnettamme, jolloin se muuttaa muotoaan esimerkiksi keholliseksi tuntemukseksi, vaikkapa itkuksi ja anteeksiannoksi. Ajattelen näiden synestesia-ilmiöitä muistuttavien ilmiöiden olevan tärkeitä juuri tietoisuuden integroitumisilmiöissä. Prosessissa tunne muuttaa selittämättömällä tavalla muotoaan toisenlaiseksi aistimukseksi. Tätä tapahtuu myös mystisissä kokemuksissa tai ”epifanisissa hetkissä”. Tällaisissa tilanteissa voivat pirstoutuneet traumaattiset muistot tai älyllinen toiminta integroitua spontaanisti uudella tietoisuuden tasolla.

Skolimowskin teatteri, kuten myös minun mielenteatterini, on jatkuvassa luovassa virtauksen tilassa. Uskon, että silloin kun ihminen kokee tämän virtauksen, toteuttaa hän omaa potentiaaliaan parhaalla mahdollisella tavalla. Skolimowskin virta muodostuu mm. seuraavien ajattelijoiden sivuhaaroista: Teilhard de Chardin, Ludwig von Bertalanffy, Albert Szent-Gyorgyi, Thomas Kuhn, Kazimierz Dabrowkski ja Fritjof Capra. Kutakuinkin samat peruselementit ovat läsnä meidän molempien teattereissa. Esimerkiksi Skolimowski on omaksunut suljetut ja avoimet järjestelmät Ludwig von Bertalanffyltä, kun minä taas omaksuin nämä William Jamesiltä. (Suljettu järjestelmä on fundamentalistinen järjestelmä, jossa totuus sijaitsee vain järjestelmän sisäpuolella. Avoimessa järjestelmässä totuus on jatkuvassa virtauksen tilassa. Se voi välillä täsmentyä ja joskus taas kokonaan siirtyä eri uomaan.) Olen sitä mieltä, että sekä fundamenttalistiuskonnollisuus että kapea-alainen luonnontieteellinen ajattelu ovat siis suljettuja järjestelmiä, ja ne varastavat meiltä itseohjautuvuutumme.

Tästä virtauksesta haluan sanoa vielä muutaman sanan. Virtaus merkitsee minulle sitä, että evolutiivinen tietoisuus on jatkuvassa muutoksen tilassa. Se käy jatkuvaa dialogia itsensä kanssa erilaisista arkisista, myyttisistä, tieteellisistä ja eettisistä kysymyksistä. En oikeastaan nykyään aina edes halua aina olla koherentti persoona, vaan voin ja haluan hyödyntää itseni ristiriitaisuuksia oivallukseni välineenä. Uskon, että tieteestä saa paljon heijastavaa sekä tietoisuutta kirkastavaa ja laajentavaa pintaa tietoisuuden evoluutioon. Sitä saa myös muualta, kuten myyteistä,uskonnoista ja erinäisistä kulttuurisista tarinoista. Tiede on hyvä tuki prosessissa, jossa yritän valita itselleni sopivaa tapaa puhua asioista kussakin sosiaalisissa tilanteissa.

Summa summarum, kun dialektinen prosessi onnistuu, lisääntyy biodiversiteetti eli tietoisuuden ja luonnon monimuotoisuus. Tätä ei tee nykyinen monologinen valtakulttuurimme. Se elää tieteellisten asiantuntijoiden monologien aikaa. Väitän, että ainoastaan tieteelliselle ajattelulle rakentuva todellisuuskuva vahingoittaa ja kaventaa sekä luonnon että tietoisuuden monimuotoisuutta.  Mielestäni on selvää, että ihminen voi tällaisessa tukahduttavassa järjestelmässä pahoin. Yritämme pukea tässä todellisuudessa  kaikki ihmiset samaan asiantuntijoiden valmistamaan pakkopaitaan, jolloin meiltä varastetaan herkkyytemme ja luovuutemme. Tämän päivän sirkushuvia kansalle on passivoivat televisio-ohjelmat ja erilaiset kilpailut. Kulttuurimme ei kannusta ihmisiä luoviin jo itsearvona arvokkaisiin yksilölllisiin taiteellisiin ja  älyllisiin prosesseihin. Luovuus on hienoa ja  arvokasta ainoastaan silloin, jos se lopputulos voidaan tuotteistaa rahaksi tai hierarkioiden titteleiksi. Tällöin ulkoiset muodot ovat tulleet tärkeämmäksi kuin ihmisen sisäisyys.

Monikultuurisuuden ja -tieteellisyyden hyödyntäminen luovuudeksi edellyttää dialektisuutta, luopumista monolektisesta asiantuntijakulttuurista ja se siis samalla edellyttää myös autoritaaristen tietellisten ja hengellisten organisaatioiden purkamista. Mielenteatteri on dialektinen väline, jolla voidaan rikastaa tätä tietoisuuden monimuotoisuutta uusilla integratiivisen ymmärryksen tasoilla. Sen avulla voinaan kehittää ihmisen eettisyyttä ja lisätä ihmisymmärryksen syvyyttä.

Tällöin joudumme luopumaan sellaisesta ylimielisestä  ajattelusta, jossa tämä imperialistinen aineellisille arvoille ja ”faktoille” rakentuva asiantuntijakulttuurimme olisi jotenkin poikkeuksellisen kehittynyttä ja erinomaista.  Meillä yliarvostetaan ”faktatietoa” ja mitätöidään muuta ”mielipidetietoa”. Mielestäni faktatiedon arvo tulisi määräytyä sen mukaan, kuinka hyvin se palvelee elämä.  Joskus jonkun yksittäisen ihmisen eettinen mielipide voi ihmiselämän säilymisen kannalta olla huomattavasti tärkeämpää ja parempaa todellisuutta luovaa kuin ”faktatieto”.  Siksi kannatankin ihmisiä kehittämään omia aivojansa, integroimaan tietoa omaksi eettiseksi elämänfilosofiaksi ja henkilökohtaiseksi elämäntarinaksi tai ”hengelliseksi poluksi”.

Meidän nykyinen länsimainen kulttuurimme ei tietenkään ole pelkästään huono. Siinä on myös paljon hyvää.  Onhan sen sisälle nimittäin rakennettu mahdollisuus muutokseen. Uskon, että ihmisten äänestysinnon laantuminen ja erilaiset hidastamisliikkeet kertovat tarinaansa siitä, että ihmisten usko tähän ekologisesti tuhoisaan, kaiken rahaksi ja tehokkuusmittareiksi laskevaan järjestelmään alkaa olla koko ajan enemmän ja enemmän mennyttä. Toivon ja uskon, että järjestelmässä alkaa organisoitua entistä enemmän horisontaalista kansalaistoimintaa, joka ajaa alas tämän vanhan kulutuskeskeisen kulttuurin. Epäilen, että viidenkymmenen vuoden kuluttua ihmetellään kovasti tätä nykypäivän ihmisen tuhlailevaa, itsekästä, ainoastaan aineellista mielihyvää etsivää ja edistävääelämäntapaa. Ehkä viidenkymmenen vuoden kuluttua ihminen ei ole enää ensisijaisesti kuluttava ”Homo Consumer” vaan hän on jälleen ajatteleva ihminen ”Homo Sapiens Sapiens”.   Äänestystä merkittävämpää poliittista toimintaa edustaa kunkin yksilön omat henkilökohtaiset elämänvalinnat. Voimme äänestää siis omilla henkilökohtaisilla teoillamme kuten kulutusvalinnoillamme.

Uin aikaisemmin matalikossa muiden polskijoiden kanssa turvallisissa vesissä. On helppoa hukuttaa itsensä huomaamattomaksi normi-ihmiseksi muiden ihmisten joukkoon ja  ajatella niin kuin muutkin. Ehkä juuri Sören Kierkegaardilta omaksuin ajatusmallini, että elämästä tulee huomattavan paljon  mielenkiintoisempaa ja rikkaampaa, kun ihminen uskaltautuu polskimaan virtaan  tuhannen sylen syvyiseen veteen. Homma on yksinäistä ”intohimoista subjektiivisuutta”, mutta kun virtaan uskaltautuu, tulee elämästä luovempaa ja  mielenkiintoisempaa. On ihanaa huomata, että voin ajatella niin kuin haluan, eikä minun tarvitse kerjätä jokaiselle ajatukselleni ”tieteellisen asiantuntijan leimaa”.Voin kellua ja välillä tehdä muutamia pieniä ohjaavia liikkeitä, samanaikaisesti kun kiehtovat maisemat ympärilläni jatkuvasti muuttuvat. On hetkiä, joissa lyön kantapääni kiveen tai kova virta pistää minut heittämään kuperkeikkaa. Tällöin yskiessäni vettä pois keuhkoistani iskee hetken ahdistus. Aina olen noussut takaisin taas pinnalle.  Ja mikä yllättävintä, elämänilo palaa ja törmäilen nykyään satunnaisesti muihinkin syvässä vesissä uiviin. En ole enää yksin.

Minä ja Skolimowski – kahden mielenteatterin ohjaajan ajatuksia nr. 16

Kärsimyksen ja sairauden oireiden  lievittämiseen löytyy apua myös tarinoista ja sekä monille elämän hengellisistä merkityksistä. Toki hengelliset merkitykset ovat henkilökohtaisia syvällisiä identiteettitason merkityksiä, eikä terveydenhuollon ammattilaisen kuulu niitä tyrkyttää asiakkaalleen. Jos tilanne on kuitenkin sellainen, että asiakas tuo esille hengelliset kysymykset, mielestäni on hyvä, jos terveydenhuollon ammattilaisella on valmiudet keskustella myös näistä asioista.

Omat vastoinkäymiseni, äitini kuolema ja oma sairauteni, muuttivat enemmän todellisuuskuvaani kuin mikään muu kokemus aikaisemmin. Mikä oudointa, vaikka tässä prosessissa oli paljon mukana surua, toivat kärsimyksen kokemukseni mielelleni samalla kiitollisuutta, levollisuutta ja tyytyväisyyttä. On kummallista, miten joskus saatamme tarvita oman haavoittavuuden ja katoavaisuudenkokemuksemme, jotta kykenemme näkemään elämän arvokkuuden. Maailma on täynnä mittaamattoman arvokkaita ilmaisia asioita.  Uskon, että terveydenhuollon ammattilaisen jatkuva oman itsensä peilaustoiminta esimerkiksi erilaisin työnohjauksillisin menetelmin ( kirjallisuus, kirjoittaminen, työnohjaukselliset keskusteluryhmät, oma terapia) lisäävät narratiivista ymmärtämystä.

Mainitsin jo aikaisemmin hitaan lääketieteen. Mitä sillä voitaisiin tarkoittaa? Mielestäni narratiivinen lääketiede on viitekehys, joka tarjoaa meille hyvän pohjan hitaalle lääketieteelle. Uskon, että nykyinen terveydenhuoltojärjestelmä osana materialistista maailmankatsomusta ei pelkästään hoida sairauksia, vaan se samanaikaisesti tuottaa psykofyysissosiaalista pahoinvointia. Ihmisen osiksi paloittelulla on hintansa.

Kun narratiivinen hoito onnistuu, voimme auttaa asiakastamme editoimaan itselleen eheyttävää tarinaa, jossa lääketiede on mukana tarjoamassa erästä hyödynnettävää näkökulmaa. Narratiivinen asenne vaatii terveydenhuollon ammattilaiselta rohkeutta irrottautua hetkeksi empiirisanalyyttisestä tieteellisestä näkökulmasta. Voi olla pelottavaa pistää koko persoonansa peliin, varsinkin silloin, kun siihen ei anneta juurikaan eväitä koulutuksesa. Toiset ihmiset pystyvät tähän ilman minkäänlaista koulutusta.  Niin kuin aikaisemmin olen tuonut esille,  ihmisen ymmärtämys on jotakin paljon laajempaa ja moniuloitteisempaa kuin empiirisanalyyttinen tieto. Kun ihminen roikkuu kiinni yhdessä materialistisessa tieteellisessä metodissa, jossa jokainen ajatus täytyy olla ”oikeaksi todistettu viittauksiin”, roikkuu hän ihmisen tietoisuuden evoluution kannalta kuolleessa hallinnan viitekehyksessä. Leikki on elämän tarinallisuuden ytimessä.  Me emme voi hallita elämää, mutta voimme käyttää hyväksemme mileikuvitustamme, jolloin voimme olla oman elämämme ohjaajia. Kun vuorovaikutuksessa uskalletaan irrottautua leikkimään erilaisilla näkökulmilla, olemme mukana luovassa prosesissa, joka voi edistää molempien osapuolien kokonaisvaltaista hyvinvointia. Mitä muuta oma sisäinen teatterini olikaan kuin leikkimistä erilaisilla näkökulmilla?

Hammaslääkärit ja lääkärit tekevät tilastojen mukaan paljon itsemurhia. Henkilökohtaisesti koin tiedekuntani tarjoaman koulutuksen omana aikanani hyvin kapea-alaiseksi, ja epäilen, että se oli eräs tekijä, joka lisäsi omaa henkilökohtaista ahdistustani. Kun tieto on leikattu irti tietäjästä, ei se suinkaan aina jalostu viisaudeksi. Amerikkalainen syöpälääkäri ja vuorovaikutustaitojen opettaja Rachel Naomi Remen kirjoittaa (The Kitchen Table Wisdom), että häneltä meni kymmenen vuotta siihen, että hän toipui kaiken esineellistävästä lääkärikoulutuksestaan. Hän oli nopea toipuja. Minulta meni pitempään. Toiset eivät toivu koskaan. Työ muuttuu huomattavan paljon mielekkäämmäksi, kun ei tarvi pukea päälleen vierasta roolia, vaan ihminen voi olla vapaasti oma itsensä.  On upeaa voida ilmaista itseään kirjoittamalla siten, ettei tarvitsi joka lauseen jälkeen laittaa viittausta johonkin. Minä saan itse rakentaa päässäni omia  ajatuksia ja leikkiä ajatuksilla.  Meidät lääkäriraukat on kasvatettu vankilaelämään eli  siihen, ettei mitään muuta saisi sanoa, kuin sellaista, joka on tieteellisesti oikeasti todistettu. Miten mahtavalta tuntuu, kuin voin rakentaa itselleni vapaasti itselleni soveltuvan elämänfilosofian. Voin kulkea omaa hengellistä polkuani, ja hyödyntää historiallisia ja monikulttuurisia tarinoita. Ihmisen elämä eikä myöskään toisen ihmisen  hoitaminen ole pelkkää lääketieteen sovellutusta, vaikka lääketiede tarjoaakin tärkeimmän työkalun lääkärille. Tämän työkalun kehittäminen on kurinalaista tieteellisen metodin soveltamista.

Hitaan lääketieteen tavoite voisi olla mahdollisimman itse-ohjautuva asiakas sekä itseohjautuva terveydenhuollonammattilainen. Tämä ei synny siten, että terveydenhuoltojärjestelmä hoitaa mahdollisimman tehokkaasti mahdollisimman paljon potilaita. Ihmiset eivät ole huollettavia koneita, vaan kokonaisvaltainen eheytyminen tapahtuu vastavuoroisen reflektion kautta. Mikäli ajattelemme potilsta vain biologisena deterministisenä lihankappaleena, mitätöimme ihmisluontoa. Narratiivisen lääketieteen harjoittajalta vaaditaan tarinan kuuntelu- ja peilaustaitoja.

Kun ihminen ikääntyy siten, että yksilöityminen, tai toisin sanoin kokonaisvaltainen eheytyminen edistyy, kykenee hän elämään tarkoituksellista elämää sairauksistaan huolimatta. Myös rikkinäinen koti voi olla viihtyisä. Joskus liian sliipattu koti voi olla steriili ja kylmä. Hidas lääketiede merkitsee myös sitä, että ymmärrämme olevamme toisistamme ja luonnosta riippuvainen vuorovaikutusverkosto. Joskus voi asiakkaamme perhe voi tarvita tukea. Joskus voi potilaan terveyttä eniten edistää hänen ympäristönsä muutos. Omalla kohdallani muutos kiireisestä ja stressavasta työyhteisöstä hitaaseen elämään, oli ratkaisevaa hyvinvointini kannalta.

Otanpa erään esimerkin hammaslääketieteen puolelta: Kun meille tulee potilas, jonka hampaisto on surkeassa kunnossa, ei hänen ensisijainen ongelmansa yleensä ole lääketieteellinen. Sensijaan takana saattaa olla esimerkiksi masennus ja pitkäaikainen työttömyys. Tällöin on aika toivoton urakka yrittää korjata hampaisto, mikäli samalla potilaan sosiaalinen ja psyykkinen tilanne ei korjaannu. Me hammaslääkärit voimme omalla pienellä panoksellamme terapeuttisen vuorovaikutuksen keinoin olla edistämässä asiakkaamme kokonaisvaltaista hyvinvointia. Meillä on jo silloin hyvä terapeuttinen suhde potilaaseemme, kun normaalin lääketieteellisen hoidon lisäksi kuuntelemme potilaan tarinaa. Ehdimme olla hetken myös heidän peilejänsä. Kun omat resurssimme eivät riitä potilaan kokonaisvaltaiseen hoitamiseen, voi olennainen osa hammashoitoa olla hänen masennuksensa hoitaminen tai hänen sosiaalisen tilanteensa korjaaminen yhteistyössä psykologien ja sosiaalialan ihmisten kanssa.

Meidän lääkärien helmasynti on ollut kaikkien ilmiöitten medikalisaatio. Tänä päivänä tarvitsemme tieteiden integraatiota ja poikkitieteellistä yhteistyötä,jossa kykenemme hahmottamaan oman tieteen perinteemme paikaan tiedon kokonaiskentässä. Tarvitsemme integratiivisen hoitamisen osaajia sekä eri erityistieteiden välistä kiinteää yhteistyötä. Meidän on koottava eheäksi, se minkä olemme rikkoneet. Ihannetilanteessa voimme olla me kaikki terveydenhuollon ammattilaiset mukana synkronistisesti auttamassa lähimmäistämme kohti terveempää ja harmoonisempaa elämää. Joskus emme kykene parantamaan potilasta lääketietellisesti, mutta voimme olla auttamassa häntä löytämään kärsimykselleen merkityksen, jolloin se kokemuksena muuttuu. Ihminen saattaa oppia elämään mielekästä elämää kivustaan huolimatta. Myös kuolema voi olla joskus ystävämme.

Tiedän, että tällä hetkellä tällainen maalaamani visio lääketieteestä on idealistinen. Esimerkiksi muutaman viikon kuluttua olen ainut työssä oleva hammasläääkäri koko Kuhmossa (9000 paikallista asukasta + kamarimusiikkivieraat).  Uskon kuitenkin, että meillä täytyy olla visioita, jotta voimme muuttaa todellisuutta. En halua olla osana sellaista kultuuria, joka rakentaa visioita  valistusajan tieteelliselle esineellistäville näkökulmille. Haluan olla osa uudenlaista eri tieteenperinteistä yhdistävää, integratiivista, ajattelua.

Uskon, että materialistinen maailmankatsomuksemme on vieraannuttanut liian monet ihmiset itsestään, jolloin heiltä on kadonnut esimerkiksi työn itsessään tuottama ilo. Työ on suorituskeskeistä. Harva pääsee toteuttamaan itseään. Ja harva jaksaa raskaan työn jälkeen toteuttaa itseään edes vapaa-aikanaan. Olen samaa mieltä Georg von Wrightin kanssa siitä, että on hyvin kyseenalaista, voidaanko tätä nykyistä kulttuuriamme kutsua edistyksen kulttuuriksi. Toki tieteellistekninen tietämyksemme on lisääntynyt, mutta onko samalla lisääntynyt viisautemme? Mielestäni tämän päivän lääketieteen tulisi entistä enmmän olla sellaista, että se pyrkii tukemaan ihmistä elämään eheää elämänkaarta. Keskeinen viisauden tapa on  yhdistää yksilöitymiprosessissa toisiinsa erilaisista keskenään ristiriitaisista viitekehyksistä tietoa. Näin tapahtui mielenteatterissani ja näin tapahtuu integratiivisessa tieteessä.

Epäilen, tuottaako tämä toimenpiteiden lukumäärän maksimointiin pyrkivä keikkalääkärikulttuuri paljonkaan eheyttä ihmisten elämään. Se voi tuottaa onnistuneita biologisia interventioita, mutta läheskään aina se ei lisää elämänlaatua. Kokonaisvaltainen eheytyminen vaatii sitä, että kykenemme yhdistelmään terveyttä edistävää tietoaa erilaisista viitekehyksistä käsin.  Itseasiassa olen päivä päivältä entistä vakuuttununeempi, että tällainen silloin kun lääketiede on pelkkää esineellistävää ”käypähoitojen” soveltamista, vieraantuu sekä potilaat, että lääkärit itsestään.

Kehomme pitäisi olla kotimme. Tällä hetkellä se on kuitenkin esineellistetty, brändätyksi näyttelytuotteksi muokattu. Lääketiede on osa tätä kulttuuria.  Tämä  ulkoisille muodoille perustuva esineellistävä kulttuuri on huipuussaan kosmeettisessa kirurgiassa. Esimerkkinä voisi olla vaikkapa leikkaukset, joissa kavennetaan jalkoja sellaisiksi, että niihin mahtuu sirot kengät. Fredrik Svaenaus, ruotsalainen filosofian professori väittää, että tämä kehon muokkaaminen tapahtuu länsimaisten rasististen ihanteiden ehdoilla. Tämänhetkisen kulttuurimme ”huippu” näyttäisi olevan inhimillisestä näkökulmasta säälittävä, itsensä esineeksi esineellistävä, suorittamiseen ja ekologisesti vahingolliseen kuluttamiseen itsensä hukuttava Merkki-Maija. Eikä tämä ole mielestäni tyhmien ihmisten vika, vaan syy on yhteiskunnallisessa ilmapiirissä, joka pitää tällaista käyttäytymistä ”normaalina”. Uskon, että moni ”terve” herkkä ihminen voi pahoin tällaisessa kulttuurissa. Sillä oma hyvinvointi rakentuu itseohjautuvuudelle ja sisäisyydelleen. Ainoastaan itsensä tunteva ihminen voi olla aidosti armollinen toista ihmistä kohtaan. Ilman tätä armoa emme voi hyvin ja tuppaamme projisoimaan omat ongelmamme muihin ihmisiin ja ihmisryhmiin.

Minä ja Henryk Skolimowski – kahden mielenteatterinohjaajan mietteitä nr. 15

Jos eheytymisemme on jumissa, on meidän hyvä löytää itsellemme ympäristö, joka mahdollistaa sopivan tilan löytämisen. Näitä paikkoja perinteisesti on kutsuttu Arkosanteiksi. Minulle tämä Arkosanti oli sairaalan ohella kainuulainen korpi- ja suomaisema ja tämän ympäristön mukanaan tuoma uusi hiljaisuus ja sen äänet. Täällä koin ensimmäiset eheyttävät epifaniset hetkeni. Uskon, että kokonaisvaltaisesesti eheyttävää tilaa on mahdotonta löytää, mikäli emme löydä kunnioitustamme elämän pyhyyttä kohtaan.

Mietin, ettei olisi hullumpi ajatus muuttaa sairaaloita takaisin Asklepioksen temppeleiksi, joissa ihmiset voisivat eheytyä psykofyysishengellisinä kokonaisuuksina. Näissä Arkosantissa erilaiset poikkitieteelliset ja -taiteelliset tiimit ja integratiivisen lääketieteen edustajat voisivat olla dialogikumppaneina sellaisille ihmisille, jotka sairastavat tai jotka muuten ovat eksyneet omalta polultansa.

Toki näissä uusissa Asklepioksen temppeleissä voitaisiin käyttää myös hyväksi nykylääketieteen tietämystä. Ihmisen eheytyminen on kuitenkin paljon, paljon muutakin kuin lääketieteen soveltamista. Oman hengellisen polun löytäminen on Skolimowskin mukaan keskeinen osa ihmisen kokonaisvaltaista paranemista – eheytymistä. Ajattelen, että jokainen ihminen sisimmässään haluaisi pystyä elämään täyden elämän – todentaa oman potentiaalinsa osana tietoisuuden evoluutiota. Kirkegaardilaisittain hengellisyys on intohimoista Jumalan ohjaamaa subjektiivisuutta. Minulle hengellisyys merkitsee juuri tätä:  Jatkuvaa päivittäistä ponnistelua oman itseyteni sopeuttamiseksi pyhään olemiseen. En tiedä, ehkä joku pystyy löytämään elämän pyhyyden ilman uskonnollisiakin merkityksiä, mutta ainakin minulle näyttää tämä olevan mahdotonta. Minulla on tunne, että miksi ihmeessä en hyödyntäisi omassa ymmärtämyksessäni myös sitä vuosituhansien hengellistä tietoa, mikä kulttuurimme on varastoituneena? Ja lähimpänä omaa sydäntäni on se kristillinen perintö, jonka olen saanut esi-isiltäni.  Kun tarkastelee nykyisen maapallon elämän tilaa, näyttää siltä, että liian moni on kadottanut juurevuuteensa ja suhteensa pyhään. Tällöin ihminen saattaa elää objektiivisesti ottaen oikeanlaista elämää – hänen elämänsä ulkoiset muodot ovat kohdallaan, mutta siitä on kadonnut tarkoitus ja intohimo. Ihmisillä on täydet aivot, mutta tyhjät sydämet.

Omat eheimmät epifaniset hetkeni ovat olleet silloin, kun olen kokenut olevani osa jotain Pyhää, ikuisesti muuttuvaa maailmankaikkeuta. Näissä hetkissä kristinuskon käsittein voin ajatella, että Pyhä Henki kosketti minua. Puhtaan olemisen tilan uskon voivan tasa-arvoisesti jokaisen saavuttaa pelkästään olemalla. Tätä hyvää oloa ei saavuteta suorittamalla. Toki voimme myös saavuttaa olemisen tilan aktiivisesti, mutta väitän, että tällöin tekemisessämme on virtaavaa eikä suorittavaa. Olen saavuttanut epifanisia hetkiä siis myös aktiivisesti, sisäisissä dialogeissani, mielentilojeni vuorovaikutuksen spontaanina ”sivutuotteena”. Ne ovat olleet odottamattomia yllätyksiä, dialektisia hetkiä, joissa olen kokenut tietoisuuteni laajenevan.

Lääketieteen olisi noustava uudelle askelmalle, jossa se ei enää olisi osa ihmistä esineellistävää, kaupallista asiantuntijakulttuuria. Jotta ihminen voi hyvin, on meidän palautettava hänelle se mikä hänelle kuuluu, eli hänen itseohjatuvuutensa. Ehkäpä meidän olisi aika siirtyä hitaaseen lääketieteeseen?

Asklepioksen temppelit, Hippokrateen aikaiset ”eheytymiskeskukset”, eivät olleet Skolimowskin mukaan steriilejä hengettömiä paikkoja, minkälaisia meidän sairaalamme tänä päivänä liian usein edelleen ovat. Nykyäänhän yleensä ihminen haluaa mahdollisimman pois tästä epäinhimillisestä kylmästä teknisestä ympäristöstä. Asklepioksen temppeleitä, joita oli parhaimmillaan yli kolmesataa, olivat juuri tälläisiä insipiroivia ja eheyttäviä ympäristöjä, joissa ihmiset halusivat viivähtää. Eheyttävä, parantava ympäristö, muodosti keskeisen osan näitä temppeleitä. Asklepioksen temppeleissä hengellinen eheytyminen oli osa ihmisen paranemista.

Näihin aikoihin ei tiedetty niin paljon fysiologiasta, anatomiasta tai patologiasta kuin nykyään. Sen ajan terveydenhuollon ammattilaisilla ei siis ollut sitä luonnontieteellistä erityistietämystä mitä meillä on tänä päivänä. Mutta näissä temppeleissä ja niiden rituaaleissa oli kuitenkin jotakin kehittyneempää kuin näissä nykyisisissä lääketieteen hoitolaitoksissa. Niissä ei uhrattu elämän eheyttäviä henkilökohtaisia yksityisiä merkityksiä erityistiedon universaalien vuoksi. Silloin ymmärrettiin ihmisen kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin luonne. Ihmiset eivät olleet erityistieteiden palasiksi pirstomia osia. Näissä keskuksissa eheytettiin ihmisiä integroituneina psykofyysishengellisinä kokonaisuuksina.

Mitä hammaslääkäri voi oppia Hippokrateelta? Voin oppia sen, että hoidan aina ihmistä, en pelkästään hänen hampaitaan. Muuten voimme olla edistämässä todellisuutta, jossa yksi hammas voi hyvin, mutta ihminen huonosti. Kaikessa psykoterapeuttisessa ja lääketieteellisessä hoitotieteessä hoidamme aina kokonaista ihmistä. Meillä on tänä päivänä hallussamme kaikki se tieto, jonka avulla voimme oikaista Descartesin virheen, jossa hän irrotti kehon ruumiista. Meidän täytyy aina tutkia ihminen psykofyysissosiaalisena kokonaisuutena – ja usein, myös hengellisenä.

Voimme olla toinen toistemme eheyttäjiä. Lääkäri ei siis ole ihanteellisessa kokonaisvaltaisessa hoitosuhteessa pelkästään antava osapuoli, vaan molemmat osapuolet ovat ottajia ja antajia. Esineellistävässä suhteessa on raskasta elää. Toisen ihmisen maailmankatsomuksessa tarinoineen voi olla viisautta, josta aina voi olla mahdollista oppia itselleen jotain uutta. Meidän ei tarvitse musertaa toiseutta samuudeksi, vaan voimme elää maailmassa, jossa ristiriitaiset näkemykset voidaan sovittaa integratiiviseksi uudeksi ymmärrykseksi. Tällainen monikulttuurisuuden hyväksyvä ja monikulttuurisuuden hyväksyvä, suvaitseva integratiivinen vuorovaikutus ja  hengellisyytemme on toivomme – tulevan selviytymisemme lähtökohta. Jotta maailmasta tulee parempi paikka, meidän täytyy löytää materian sijaan rakkaus – caritas-  ja tätä kautta itse elämä palvontamme kohteeksi.  Psykoanalyytikko Julia Kristeva väittää, että juuri tämä caritas-rakkaus – laupeus – on myönteisen terveyttä edistävän hoitosuhteen tunteensiirtojen ytimessä. Tämä ajatus on siis yhdensuuntainen kristinuskon näkemysten kanssa.

Lääkäri tai hammaslääkäri harjoittaa praktiikkaansa. Ehkä meidän kannattaisi miettiä, mistä tämä sana ”praktiikka” oikein juontaa. Aristoteles erotti kaksi toiminnan tapaa. Meillä on ensinnäkin poiesis, jossa päämäräänä on tuottaa hyvä itsestä erillinen tuote, esimerkiksi kaunis ruukku. Lisäksi on toinen sana ”praksis”, joka tarkoitta toimintaa, joka on itsearvoisesti hyvää toimintaa. Kun jo Aristoteles erotti nämä kaksi asiaa toisistaan, kannattaisi lääketieteilijänkin muista näiden toimintatapojen erilainen luonne. Praksis – hyvä toiminta – ei ole ontologisesti mikään materialistinen ilmiö, eikä sitä siis voi redusoida pelkäksi luonnontieteen ilmiöksi. Lääketieteellisen poiesis-toiminnan voi ajatella olevan ontologialtaan materialistista – kehitämme esimerkiksi uusia lääkkeitä tai teknisiä hoitolaitteita. Niiden tutkimikukseen sopiikin erinomaisesti luonnontieteellinen empiirisanalyyttinen perinne.

Uskon, että meidän viime vuosisatojen hengelliset institutialisoituneet valtavirta käytännöt ovat olleet vääristyneitä, koska ne ovat korostaneet hengellisten auktoriteettien, kuten pappien ”oikeitten” tulkintojen mukaan elämistä. Ne ole kannustaneet ihmisiä omaan aktiiviseen hengelliseen työskentelyyn. Tämän hengellisyyden ydin on kysymyksessä: Mikä on minun suhteeni Pyhään (ja sen) elämään – toisiin ihmisiin, toisiin vieraisiin kulttuureihin, luontoon ja eläimiin. Ilman monikulttuuriseen suvaitsevaisuuteen rakentuvaa hengellistä henkilökohtaista heräämistä en usko, että tulemme selviämään, koska nykyiseen materialistiseen maailmankatsomukseen on sisään rakennettuna kaiken hyödyntäminen ja välineellistäminen. Kaikesta vastakkaisesta retoriikastaan huolimatta, se yksinkertaisesti rakentuu elämän halventavalle todellisuuskäsitykselle. Kuten tiedämme, pikaista muutosta tarvitaan. Kulutushysteriamme ei voi jatkua kauaa.

Uskon, että tämä hengellisyyden puuttuminen tai hengellisyyden tiukka lokeroiminen irti minästä, on luonut pirstoutuneen ilmapiirin, jossa kaikki on välineellistetty aineellisen hyödyn tavoitteluun. Epäilen, että jopa länsimainen koulusysteemimme kärsii tästä irrallisen tiedon ulkoa opettelusta. Lääkäritkin lokeroivat usein uskonsa tiukasti erilleen tiedemiesminästä, ehkä siksi, että pelkäävät joutuvansa naurunalaiseksi. Onko ihminen tällöin koherentti itseys? Väitän, että tällöin on riski, että kun tieto ja ymmärrys pilkotaan tuhansiksi palasiksi, ihminen on eheytymätön ahdistavien ristiriitojensa pirstoma identiteetti. Ihminen ei toimi kokonaisena itsenään, vaan hän saattaa leikkiä hänen aidolle minälleen sopimatonta roolia, jonka esimerkiksi lääketieteellinen tai jokin muu viitekehys on hänelle opettanut.

Uskon, että se rooli, minkä lääketieteen materialistinen maailmankatsomus on painanut lääkärin ja hammaslääkärin harteille, on raskas kantaa. Nykyään iloitsen aivan eri tavalla omasta työstäni, kun uskallan olla oma minäni, potilaan kumppani, Kati, kokonainen ihminen, eikä minun tarvitse teeskennellä jatkuvasti jotain etäistä, asiallista ja autoritaarista asiantuntijaa. Kumppanuus edustaa autoritaarisuutta paremmin suhdetta, joka mahdollistaa potilaan itseohjautuvaksi tulemisen. Asiantuntijasuhde on riistävä yksipuoliseen vallankäyttöön perustuva suhde.  Toki edelleen hammaslääketietede on kliinisten käytäntöjeni ytimessä, mutta potilaan hoitaminen on paljon, paljon muutakin kuin kliiniset käytännöt. Uskon muuten, että meillä on aina hengellisyytemme. Meillä on aina jokin korkein arvo, jota palvomme. Tänä päivänä pääuskontomme nimi näyttäisi olevan materialismi  ja sen kirkkoja ovat kauppakeskukset, joissa ihmiset käyvät ostamassa itselleen materialistisia illusoorisia onnen hetkiä. Tämä uusi uskontomme on ekologisen ja egologisen pahoinvointimme ytimessä.