Skolimowski ja minä – kahden mielenteatterin ohjaajan mietteitä nr. 14

Lääketieteestä ja kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista

Skolimowski käsittelee mielenteatterikirjassaan myös nykylääketieteen olemusta. Hammaslääkärinä, sisäisen teatterini ohjaajana  ja luonnontieteellisen maailmankatsomuksen mustana lampaana tämä teema kiehtoo tietysti minua. Lähes kaikille lääketieteilijöille on selviö että Hippokrates oli systemaattisen lääketieteen isä. Se puolestaan, mikä meiltä tuppaa unohtumaan, on hänen roolinsa myös holistisen lääketieteen isänä. Hänen taltioidut lausumansa olivat sekä filosofisia että lääketieteellisiä.

Emme ole pelkästään biologisen deterministisen lakien lopputuloksia vaan olemme myös aktiivisia itsemme ja oman elämänfilosofiamme luojia. Jos olisimme pelkkiä passiivisia elintoimintojemme seurauksia, emme pystyisi pitkään selviämään maailmassa. Joudumme aktiivisesti muokkaamaan mielemme avulla itseämme ja ympäristöämme. Kehomme erottaa meidät ympäristöstämme, mutta jatkuvan itseämme ylittävän toimintamme ansioista kykenemme rikkomaan tätä rajaa muokkaamalla ympäristöämme ja heijastamme puolestaan yhteisöllisesti muokkaamastamme kulttuurisesta ympäristöstämme omaan käyttäytymiseemme aineksia. Kuten kreikkalainen Herakleitos huomautti vuosituhansia sitten, olemme on jatkuvassa tulemisen eli virtauksen tilassa.

Maailma näyttäytyy meille sellaisena, joksi mielemme sen suodattaa. Tämä itseytymme ei siis ole muista erillinen vaan joudumme suhteuttamaan itseämme jatkuvasti teleologisesti, tulevaisuuteen kurottautuen, ulkoiseen vieraaseen todellisuuteen. Harmoninen ihmiskeho ja mieli on kokonaisuus, jonka sairaus, kriisi ja kipu rikkovat. Kun tasapainomme häiriintyy, voimme palauttaa sen  erilaisin vuorovaikutuksellisin apukeinoin – interventioin. Tämä interventio voi olla esimerkiksi elämänfilosofinen, biolääketieteellinen tai sosiaalinen. Se on parhaimmillaan psykofyysissosiaalinen interventio, jonka painopiste saattaa vaihdella potilaan henkilökohtaisen ongelman luonteen mukaan. Joskus onnistumme palauttamaan järjestelmään homeostaasin. Joskus sairautemme voi olla sellainen, että tilannetta ei voi korjata biolääketieteellisin interventioin, ja tällöin kohtalomme on oppia elämään mahdollisimman laadukasta elämää sairaudestamme huolimatta. Tällöin rakentamallamme elämänfilosofialla on keskeinen merkitys henkiseen hyvinvointiimme. On mahdollista elää eheä  ja tasapainoinen elämä sen kaaren pituudesta huolimatta.

Muuttuva suhde ympäristösuhteemme, olkoon sitten kyseessä yksittäisen solun tai meidän suhde, ei ole satunnainen, vaan se on terveellä yksilöllä ja solulla järjestäytynyt. Mielellämme on kognitiiviset filtterit, joiden avulla se suodattaa todellisuutta ja solulla on puolestaan valikoiva solukalvo. Solun, niin kuin meidän mielemmeikin toiminta, muuttuu ulkoisen vieraan ainekseen ja oman sisäisen rakenteensa tarjoamissa vuorovaikutuksellisissa puitteissa. Tämän muutoksen suunta on sellainen, että se pyrkii ylläpitämään harmoonista suhdetta ympäristöönsä. Näin siis silloin, kun ihmisen tai solun herkkyys ympäristöön on kunnossa. Joskus tämä tasapainoinen tila saattaa olla häiriintynyt. Syynä voi olla vaikkapa jokin yksittäinen geenimme, joka voi aktivoitua esimerkiksi jonkun sosiaalisen tilanteen seurauksena. Joskus se vain tuntemattomasta syystä aktivoituu. Kyseessä saattaa olla joskus geenivirhe, johon meillä itsellämme ei ole paljoa vaikuttamismahdollisuuksia.  Tällöin homeostaasimme häiriintyy. Näissä tilanteissa tavallisesti tarvitsemme ammattiauttajan apua. Hän kumppanina voi olla auttamassa ihmistä löytämään uudellen tasapainoista suhdetta ympäristöömme. Mielestäni meidän olisi päästävä eroon siitä, että lääkäri tai hammaslääkäri hoitaa sairaan kuntoon. Kokonaisvaltainen paraneminen, eheytyminen, on sitä, että ihmisestä tulee itseohjautuva vastuunottaja omasta ja ympäristönsä terveydestä. Terveydenhuollon ammattilaiset ovat heidän opettajiansa ja rinnallakulkijoitansa. Autoritaarinen asiantuntijakulttuuri vieraannuttaa meidät itsestämme sekä ympäristöstämme.

Uskon muuten, että on järkevää uskoa  ihmisen perusluonteen olevan rakkaudellinen ja eettinen. Silloin, kun ihminen on osa olemisen suurta rakkaudellista verkostoa, ei hän suostu välineellistämään toista ihmistä. Hän ei tällöin suostu myöskään väkivaltaan tai raiskaamaan luontoa. Ainoastaan itsestään ja luonnosta vieraantunut ihminen voi ottaa toisen ihmisen tai luontokappaleen materialistisen ahneutensa välineeksi. Vähemmän järkevää ja  ekologisesti tuhoisaa on uskoa, että ihminen on perusluonteeltaan ahne, kilpaileva ja itsekäs. Tällaisia sammakoita olen kuullut joidenkin politikkojen suusta. On hyvä muistaa, että millainen kuva todellisuudesta meillä on, sellaista todellisuutta myös luomme.

Kuten mieli, myös solumme ovat ympäristönsä kanssa jatkuvassa vuorovaikutuksessa. Ilman vuorovaikutusta sekä itseytemme että solumme kuolevat. Vuorovaikutuksellinen jatkuva virtaus on elämän perusolemus. Sisällämme olevat solumme ovat osa tätä virtausta, samoin me itse olemme pienen pieni osa tätä virtausta erilaisissa yhteisöissämme ja koko luomakunnassa. Luovuutemme kautta voimme olla aktiivisia ympäristöömme vaikuttajia.  Voimme hyvin, silloin kun koemme olevamme vuorovaikutuksellisessa suhteessa koko luomakuntoon. Tunnemme olevamme osa jotkain suurta tarkoitusta. Tällöin olemme löytäneet juuremme.

Niin kuin Skolimowskikin toi esille,  meidän perusolemuksemme on herkkyys. Siksi myös tunteittemme ymmärrys kuuluu elämää säilyttävän filosofian luonteeseen. Subjektiivisuuden ydin on juuri tunteissamme. Primitiivinen subjektiivinen elämänfilosofia pistää meidät reagoimaan usein voimakkaasti tunne pitoisiin asioihin. Meidän ei tarvitse olla primitiivisten tunteitten satunnaisen ohjauksen uhreja. Meillä on muista eläimistä poikkeava kyky itsereflektioon. Voimme jatkuvalla itsemme ylittämisellä transkendenttisesti muuttaa omaa subjektiivista suhdettamme maailmaan, jolloin kykenemme elämään herkkyyttämme kuunnellen, mahdollisimman vähän itseämme ja muita vahingoittavasti. Tämä prosessimme on yksilöitymisemme. Kykenemme reagoimaan  tietoisemmin erilaisia tunteita stimuloiviin ärsykkeisiin. Kun ihmistä hoidetaan kokonaisvaltaisesti, ei hän ole pelkästään biologiaa vaan hän on osa suurta elämän verkostoa.

Lääketieteellinen interventio on yksi tärkeä ja mielenkiintoinen elementti ihmisen hoitamisessa. Kokonaisvaltainen hyvinvointimme on huonossa jamassa, jos luulemme että empiirisanalyyttinen tiede on hienointa, mitä olemme keksineet ihmisen eheyden ja hyvinvoinnin edistämiseksi. Tällöin yksi tiedonhankintametodi on muuttunut kokonaiseksi materialistiseksi maailmankatsomukseksi, holistinen kokonaisuus tulee samalla rikotuksi ja kokonaisvaltainen juureva olemisemme tulee mahdottomaksi.

Voimme olla itse aktiivisia oman terveytemme edistäjiä. Toki joskus tarvitsemme ehkä terveydenhuollon ammattilaista kumppaniksemme, jotta saamme sisäisen tasapainomme palautettua. Lääketieteellämme on omat ansionsa, mutta sillä on myös omat syntinsä. Se on osa sitä kulttuuria, joka on syössyt ihmisen henkisen kodittomuuden ja elämän päämäärättömyyden tilaan.  Minulle itseterapia merkitsee sitä, että rakennan itselleni eheyttävän kirjoittamiseni avulla sellaisen subjektiivisen maailmankatsomuksen, jonka avulla tunnen kykeneväni sopeutumaan mahdollisimman harmonisesti ympäristööni. Tärkeän osa tätä elämänfilosofiaani on oma sisäinen etiikka: Kuinka toimin elämässäni niin, ettei minun tarvitse selitellä ekologisia ja elämäntapavalintojani seuraaville sukupolville (Siihen aikaan melkein kaikki elivät niin kuin minäkin! Ei kukaan välittänyt!). En halua olla välinpitämätön ja jos sitä olen, voin huonosti, koska tällöin koen pahoinpiteleväni omaa sisäistä herkkyyttäni.

Jotta kykenemme rakentamaan subjektiivista eettistä elämänfilosofiaamme, täyttyy meillä olla läsnäolon taitoja. Meidän täytyy kyetä olemaan tässä ja nyt – meidän on voitava iloita arkisesta pienestä pyhistä hetkestä. Kun elämme todellisuudessa, jossa ihmiset eivät välineellistä toisia ihmisiä, kykenemme saavuttamaan tilan, jossa enkelinsiipemme jatkuvasti koskettavat toisiaan. Tällöin toimimme eheyttävänä peilinä toinen toisillemme. Minusta on kamala ajatus, että terveydenhuoltojärjestelmä kokonaan yksityistettäisiin, koska on äärimmäisen kylmän esineellistävä ajatus, että  ihmiskärsimys on välineellistetty voittojen maksimoimiseen. Ihmistä kuuluu auttaa siksi, että näin kuuluu tehdä. Ihmiselämä, samoin kuin muukin elämä, on itsessään aina arvokasta ja itseisarvoista riippumatta siitä, onko toiminta tuottavaa vai ei.

Mainokset

Kutsun sinua kaikkialla Läsnäoleva

Kun tiede on meille verifioitavien faktojen luoja, on uskonto edelleen suurin elämän merkitysten Luoja. Itse asiassa uskon Luojan olevan kaikkialla läsnäoleva olemisen rakkaudellinen eettinen evolutiivinen verkosto. Nykyfilosofi Ken Wilber kutsuu tätä voimaa olemisen suureksi ketjuksi (The Great Chain of Beeing). Se on jotakin, joka on jo ennen tiedettä ja tiede on vain sen eräs tämän evolutiivisen ihmellisen tietoisuutta laajentavan voiman ilmenemismuoto. Uskonnot tuottavat tälle voimalle hengellisiä merkityksiä. Jotta säilyttäisimme elämämme tarkoituksellisuuden globaalina perheenä, tarvitsemme laajempaa ekumeenista yhteistyötä – eri uskontojen välistä vuorovaikutusta. Me kristinuskoa tunnustavat tarvitsemme suvaitsevaisia tulkintoja uskonnostamme. Seuraavassa ortodoksinen ylistys Läsnäolevalle.

Herkistä kuuloni, jotta elämäni kaikkina hetkinä kuulisin salaisen äänesi ja kutsuisin Sinua, kaikkialla Läsnäolevaa:

Kunnia Sinulle onnellisista yhteensattumista;

Kunnia Sinulle hyödyllisisitä ennakkoaavistuksista;

Kunnia Sinulle salaisen äänesi antamasta opetuksesta;

Kunnia Sinulle unessa ja valveilla saamistamme ilmoituksista;

Kunnia Sinulle , kun teet tyhjiksi hyödyttömät aikeemme;

Kunnia Sinulle, kun kärsimysten kautta vapautat meidät himojen poltteesta;

Kunnia Sinulle, kun pelastavaisesti teet nöyräksi ylpeän sydämemme;

Kunnia sinulle, elämämme suurelle Ohjaajalle;

Kunnia olkoon Sinulle, Jumala, iankaikkisesti.

(Kiitosakatistos/Lintulan Pyhän Kolminaisuuden Luostari)

Siniseltä polulta

)

Tietoisuuden evoluutiosta – kohti parempaa tulevaisuutta

Siniseltä polulta

Käykääpä kurkkaamassa tätä viedeopätkää! Huomaan nimittäin  olevani omien ja Skolimowksin ajattelumallien kanssa samoilla linjoilla tulevaisuuden tutkijan Barbara Marx Hubbardin (video) kanssa, joka on kirjoittanut kirjansa tietoisuuden evoluutiosta. Mielenteatterini on oman  tietoisuuteni evoluution väline, jonka avulla tein oman eettisen valintani. Kävin läpi mielenteatterini avulla oman evolutiivisen muodonmuutokseni.

Ihminen on päässyt omassa tietoisuudessaan sille asteelle, että hän voi lähteä aktiivisesti tietoisesti muuttamaan oman tietoisuutensa muotoa.  Kriisillä on valtava muodonmuutosta tuottava voima.  Vaikka henkilökohtainen ja yhteisöllinen kriisi tuottaa aina kärsimystä, on se myös samalla energiaa, jonka avulla voimme ohjata omaa evoluutiotamme. Oma työuupumukseni ja syöpä oli henkilökohtaisen muodonmuutokseni energiaa. Samoin globaali talouskriisi voi olla yhteisöllisyyden tietoisuutemme muodonmuutoksen energiaa. Vaihtoehto on, että ajamme itsemme tietoisesti sukupuuttoon. Tällöin voimme toki  jatkaa vanhaa ekologisesti tuhoisaa kaiken välineellistävää elämäntapaamme.

Olemme ensimmäinen laji maapallolla, joka voi siis päättää itse, haluaako se tappaa itsensä sukupuuttoon vai haluaako se jatkaa elämistään.  Tällä hetkellä elämme valinnan aikaa. Voimme miettiä, lähdemmekö yhdessä luovan evolutiivisen muodonmuutoksen, jossa säilytämme lajimme osana eläinkuntaa.

Ja nyt Kuhmon siniselle polulle ajattelemaan sinisiä ajatuksia!

Skolimowski ja minä – kahden mielenteatterin ohjaajan mietteitä nr. 13

Sisäinen teatterini oli siis oikeastaan hermeneuttinen yritys; kokosin pirstoutuneen mieleni uuteen ristiriitaiseen yhteisymmärrykseen. Uskon, että sisäinen ristiriidaton yhteisymmärrys on mahdottomuus. Vein läpi teatterissani vallankumouksen, jossa löytyi uusia hahmoja sisäiseen dialektiikkaani. Leikissäni eritymisvaiheen jälkeen kokosin yhteen vastakkaisia voimia mudostamaan koherentimman ykseyteni. Tämä nykyinen reflektioni, kirjoittaessani tätä blogiani, on seurausta siitä, että olen saavuttanut mielelleni uuden koherentimman integraatioasteen. Sisäisten ristiriitojen raastama mieleni on löytänyt ainakin tilapäisesti harmonisemman tilan. Prosessini on edelleen erilaisten vakaumusten, argumenttien ja erilaisten kokemusmaailmojen leikkiä.

Entisen elämän hallinnan tunteen ja siihen liittyneen näennäisen turvallisuudentunteen sijalle on noussut luova avoimuuden tila, jossa kykenen tuntemaan olevani oman elämäni ohjaaja. Dialektisen mielenteatteri-prosessini kautta löysin yhteyksiä, jotka  auttoivat minua ylittämään vanhan minuuteni. Tämän uuden ymmärtämiseni kautta, pystyy entistä paremmin integroitunut tieto puhumaan kauttani. Hengellisessä ja psykologisessa hermeneuttisessa prosessissani olen keskittynyt siihen, että olen yrittänyt löytää erilaisten tulkintojen leikissä todet ennakkoluuloni vääristä. Tein sen siirtämällä elämänarvojeni ja tavoitteitteni suhteen huonot ennakkoluuloni omaavat mielenosani hetkittäin teatterinäyttämöni takahuoneeseen, jotta kuulisin myös muita sisäisiä osiani. Kesytin myös ikäviä osiani, vaikka heistä varjoni, Herra Arrogantus, on seuraava aina matkaani. Onnistuin saavuttamaan uudella tavalla ymmärtävän tietoisuuteni. Selätin tältä erää pelkoni – eksistentiaalisen ahdistukseni. Jos ahdistus vielä nousee, uskon olevani paremmin varustautunut sen kohtaamiseen kuin aikaisemmin. Löysin tällä haavaa elämäni näytelmään roolihahmot, joiden kanssa tunnen oloni kotoisaksi. Muokkasin joitakin, kuten masentunutta, kyynistä Rouva Otsaryppyäni siedettävämmäksi, joten tulen hänen kanssaan toimeen nykyään. Roolimiehitykseni vaihtuu spontanisti ei-tiedostaen erilaisissa elämäni tilanteissa.

Toisella tavalla voin kuvata sisäistä prosessiani seuraavasti: Sukulaistin sisäisessä teatterissa jotakuinkin jokaisen uuden mielen pintaan löytyneen ajatuksen ja kokemuksen omaan sisäavaruuteeni, henkiseen kosmokseeni, mikä johti entistä integroituneempien mielentilojen ilmaantumiseen. Löysin myllerryksessä uuden keskuksen itseydelleni. Tiedon integroituminen tapahtuu siis subjektiivisen henkilökohtaisen prosessin kautta, jossa tieto integroidaan osaksi uutta ymmärrystä. Ihmisen ja hänen ympäristönsä muutos tapahtuu ihmistietoisuuden sisällä. Uskon, että tämän lisääntyneen ymmärrykseni kautta pystyn ennakoimaan paremmin oikeanlaista elämää itselleni. Kykenen valitsemaan paremmin eettisesti mukavan ja käyttökelpoisen asennon itselleni kussakin elämäntilanteessa. Ymmärrys ja toiminta ovat toisiinsa vastavuoroisessa suhteessa, mutta irrallinen tieto ei sitä tee.

Ajattelen terapeuttisen prosessini olleen myös oppimisprosessi, jossa jäsensin tietoa ymmärtämisyhteyksin, jonka jälkeen nyt pystyn elämään elämää, jona jokaisena iltana kiitän menneestä päivästä.   Kuten Paul Ricoeur tuo esille, meillä voi olla siis myös sekoittunut tai rikkoutunut ontologia, mikä tilanne on mielestäni juuri silloin, kun mukana mielenteatterissa on erilaisilla maailmankuvilla varustettuja roolihenkilöitä. Seuraavassa hieman lisää Paul Ricoeurltä lainattuja, vielä kypsymisasteella sisässäni olevia ajatusaihioita.

Itse teatteriprosessini oli mitä ilmeisemmin yhdistelmä menneisyyspainotteista psykoanalyysiä, joka paljasti halun eksistenssin ja siinä merkitys löydetään takaa päin. Prosessini jatkui hengen fenomenlologiana, jossa merkityksen alkuperä on edessä. Se olisi siis yhdistelmä subjektin arkeologiaa ja teleologiaa. Prosesini oli myös varmaankin tätä Paul Ricoeurin mainitsemaa uskonnonfenomenologian eksegetiikkaa, jolloin pyrin ymmärtämään itseäni myös suhteessa Pyhään.   Paul Ricouer kirjoittaa tiivistettynä hermeneutiikan ytimen, joka mielestäni kuvaa teatteriani: Arkeologian, teleologian ja eskatologian dialektiikassa ilmenee ontologinen rakenne, joka kykenee kokoamaan kielellisellä tasolla riitasointuiset tulkinnat. Mutta tätä koherenttia olevan hahmoa, joka me olemme ja johon kilpailevat tulkinnat sijoittuvat , ei ole annettu muutoin kuin tässä tulkintojen dialektiikassamutta, Mooseksen tapaan, puhuva ja reflektoiva subjekti saavain nähdä luvatun maan ennen kuolemaansa.

Nykyinen kulttuurimme on tieteellisen maailmankuvan newtonilaisen maailmankuvan läpäisemä, atomistinen, deterministinen ja todellisuudesta vieraannuttava. Tällä hetkellä todellisuuskuvamme muodostuu pirstoutuneesta erityistieteitten muodostamasta todellisuuskuvasta, jossa katoaa ilmiöiden välinen yhteys. Jotta ihminen voi pirstoutuneessa maailmassa  hengittää ja kokea elävänsä, täytyy meidän löytää takaisin kiinnostus subjektiiviseen, henkilökohtaiseen ja Pyhään. Materialistinen ontologia on kuollutta ontologiaa. Yksityinen ihminen on juuri se rikas tarina, joka voi yhdistää pirstoutuneen maailman ja samalla hän voi puhaltaa kuolleen todellisuuden elämään. Voidaksemme hyvin, tarvitsemme todellisuuskuviemme integraatiota.  Jos pohdimme kokonaisvaltaista ihmisen, ympäristön ja kulttuurin hyvinvointia, kiinnostavaa ei tule olla pelkästään yleinen vaan myös yksityinen.

Psykiatri Stansilav Grof korostaa, että tietoisuutemme ei ole primaaristi aivojen tuottama tila, vaan se on kaiken olemisen periaate, ja sillä on kriittinen merkitys ulkoisten ilmiöiden muokkaamisessa. Grof korostaa myös sitä, että hengellisyys on yksi tärkeä perinne tieteen rinnalla. Monet uskonnoistamme ovat vuosisatoja pitkien perinteiden tuottamia tutkimusmatkoja ihmisen psyykeeseen ja omaan henkilökohtaiseen tietoisuuteemme. Lisäisin vielä tähän, että tämä hengellinen tieto ja ymmärrys ei rakennu ensisijaisesti materialistiselle ontologialle. Viimeisen sadan vuoden aikana ihminen on tappanut enemmän ihmisiä, kuin maapallolla on aikaisempina vuosisatoina elänyt. Tuhoamme itseämme ja luontoa ennennäkemättömällä nopeudella. Olemme kaikessa liian tehokkaita. Käytännön arkipäivän viisaus on opettanut minulle, että jos joku systeemi ei tilanteessa toimi, kannattaa kokeilla jotakin toista. Materialistinen tieteellinen maailmankuva on luonut ongelmamme, joten se ei niitä yksin muuta. Uskon kuitenkin, että maailma voi muuttua. Ehkäpä näin voi tapahtua vaikka Grofin ohjeita seuraamalla. Hän kehoittaa meitä rakentamaan uuden post-newtonilaisen maailmankuvan noudattaen seuraavia periaatteita:

– Meidän täytyy rakentaa uusi kuva maailmankaikkeudesta, joka rakentuu nykyistä laajemmalle ymmärrykselle ihmistietoisuudesta ja psyykeestä.

–  Meidän täytyy kiinnittää huomiota erityisesti ihmisen henkilökohtaiseen muodonmuutokseen; yksityisen ihmisen tietoisuuden evoluutioon.

– Uutta tietoisuutta voidaan luoda globaalin kriisin kautta.

– Grof kehoittaa meitä hyödyntämään transpersonaalisen psykologian ja tietoisuustutkimusten tuottamaa tietoa.

Uskon Stansilav Grofin tavoin, että aggressiivisuus ei heijasta todellista ihmisen luontoa. Sen sijaan väkivalta on on liittyneenä perinataaliin, ihmisen varhaiimman kehityksen dynamiikkaan, jossa ihminen ei kykene saavuttamaan yhteyttä omaan syvimpään identiteettinsä osaan. Lisäisin tähän väkivallan rinnalle vielä materialistisen ahneuden. Mielestäni kyseessä on projektiivinen sisäisten tarpeiden tyydyttämättä jättäminen, sisäinen kuolema (Jumala on kuollut!) ja niiden korvaaminen ulkoisilla vaurauden symboleilla. Kysymyksessä on globaali ja erityisesti länsimainen, kollektiivinen materialistinen luonnehäiriö, jota imperialistisesti yritämme siirtää muihin kulttuureihin.

Skolimowoski ja Grof eivät näytä uskovan, kuten en minäkään, että myöskään fundamentalistiset autoritaariset uskonnot toisivat yksilölle jotakin hyvään. Sekä skientismi että fundamentalistinen uskonnollisuus ovat suljettuja järjestelmiä. Sen sijaan henkilökohtainen hengellisyys on tietoisuuttaa laajentavaa avoimen järjestelmän evolutiivista toimintaa, jossa saavutetaan yhteys sekä itseen, toiseen ihmiseen ja luontoon. Se on siis perimmiltään aina sekä humaania että ekologista. Korostan tätä jo aikaisemmin esiin tuomaani asiaa, että ekologisen muutoksen lähtökohta on ”egologiassa” eli ihmisluonnonsuojelussa. Sen ontologia voi olla esimerkiksi hermeneuttinen, sekoittunut ontologia tai Skolimowskin subjektiivinen-objektiivinen ontologia, jossa mieli ja todellisuus ovat osa toisiaan.

Vaikka materialistinen maailmankatsomus on tuottanut paljon hyviä asioita, on sen jyrä tuottanut samalla myös paljon vahinkoa luonnolle ja ihmisluonnolle.  Samoin fundamentalistinen hengellisyys vahingoittaa sielua.  Meidän on aika lisätä kunnioittavaa monikulttuurista, monitieteellistä  ja -uskonnollista yhteistyötä, ja myöntää, että meillä on paljon opittavaa muilta. En usko muuten, että Skolimowskin ja minun näkökulmat teattereittemme ontologioista ovat ristiriitaisia, vaan ne täydentävät toisiaan. Hänen ajatuksensa  auttavat minua löytämään tietäni uusille tietoisuuden tasoille.

Skolimowski ja minä – kahden mielenteatterinohjaajan mietteitä nr. 12

Skolimowski suo lohdutuksen sanan epävakaalle minuudelleni: Mitä luovempi ihminen, sitä epävakaampi hänen ympäristönsä on. Usein ”hermoromahduksen” saaneen ihminen tapa hahmottaa todellisuutta on herkistynyt. Nerot ovat usein hyvin epävakaita ihmisiä. En itseäni neroksi kutsuisi, mutta mielenkiintoinen ilmiö sinänsä, että kun reaalielämäni vakaantui, siitä tuli arkisempaa ja yksinkertaisempaa, korvaantui aikaisempi elämäni ulkoinen tapahtumarikas saippuateatteri sisäisellä rikkaalla mielenteatterillani. Nykyään tapahtuu joka päivä sisäisessä teatterissani jos jonkilaisia kommelluksia ja välillä mukavia uusia oivalluksia. Nykyään pystyn viihdyttämään itseäni loppumattomasti mielenteatterini spektaakkelien parissa.  Voin leikkiä ajattelemalla ajatuksiani. Näitä spektaakkeleja ohjaava minuus ruokkii sisäistä näytelmää jatkuvalla lukemisella ja siihen liittyy sisäinen dialogi, aktiivinen tai transkendentaalinen imaginaatio, jossa integroin ajatuksia mielentilojeni avulla uusiin ymmärtämisyhteyksiin.

Mielenkiintoista sinänsä, että Carl Jung suositteli aktiivista imaginaatiotaan länsimaiselle ihmisille. Hän oli sitä mieltä, että meditaatiossa muutenkin jo meillä ylivahvaksi kehittynyt länsimainen ego turhaan vahvistuu, ja siksi se mitä me tarvitsemme on aktiivinen mielikuvitus.  Sen avulla voimme löysentää otettamme egoon, jolloin voimme avautua syville tiedostamattomille prosesseillemme.

Mielenteatterini vaikuttaisi siis olevan jungilaista aktiivista imaginaatiota ja Skolimowskin mielenteatterin terapeuttinen sovellutus. Toisin sanoen teatterini on skolimowskilaista transkendentaalista imaginaatiota. Tämä kirjoittaen tapahtuva itseterapian ajattelen rakentuvan hermeneuttiselle persoonallisuusteorialle. Tällä tarkoitan sitä, että erilaisten näkökulmien välisessä vuorovaikutuksessa syntyy uutta integratiivista itseymmärrystä, joka auttaa ihmistä tulemaan koherentimmaksi persoonallisuudeksi. Itseterapiassa ihminen autetaan terapeuttisessa prosessissaan alkuun, jonka jälkeen hän pystyy integroimaan osaksi merkitystodellisuuttaan eri integraatioasteen tietoa ja tarinoita sisäisissä keskusteluissaan. Ihmisen oleminen helpottuu, hän juurtuu maailmaan. Tällöin ymmärtämistä ei sekoiteta tietämiseen. Esimerkiksi historia, uskonnot ja myytit ovat auttamassa meitä uusien arvotietoisten ja päämäärätietoisten ymmärtämisyhteyksien synnyssä. Psykologisia aineksia olen itseterapeuttiseen prosessiini hankkinut hypnoterpiasta, narratiivisesta terapiasta, Jungilta, Watkinseilta (egostate-terapia) ja Roberto Assagiolilta. Filosofisia aineksia olen hakenut sisäiseen teatteriiini muun muassa Sören Kierkegaardilta, Fjodor Dostojevskyiltä, Simone Weililta ja Martin Buberilta sekä nyt Skolimowskilta.

Ajattelen tällä hetkellä, että olemiseen voi pureutua pitkin kahta reittiä. Voimme pureutua olemiseemme hiljentymisen ja tyhjyyden (meditaatio, rukous) kautta. Ja toisaalta voimme pureutua siihen dialektisen ymmärryksen, kuten sisäisen teatterin kautta. Tällöin syntyvä uusi ymmärrys on jotakin joka ikään kuin vain tapahtuu, ilman ponnisteluja. Se ei siis ole jotakin mitä aktiivisesti teemme. Toki olemme aktiivisia eli hyödynnämme aktiivista mielikuvitustamme, jonka spontaniina ylimääräisenä tuotteena syntyy uutta ymmärrystä. Mietin, että ehkä meillä on kolmaskin tapa pureutua olemiseen. Voisiko se olla fyysinen toiminta virtaus (flow) -tilassa? Tällöin ihminen on läsnä tekemisessään, eikä hän suorita sitä. Ehkä kaikissa näissä toiminnoissa mieli on siirtynyt egosta irralliseksi tähän transpersonaaliseen välitilaan. Ja juuri tässä toisen ja minän välissä tapahtuu persoonamme muodonmuutos. Mietin, että ehkä työstä vieraantuminenkin johtuu siitä, että ihmiseltä on kadoksissa työniloa. Työstä kun on tullut suorittamista eikä se ole osa ihmisen olemista. Laskemme euroja ja päiviä eläkkeelle siirtymiseen sen sijaan että iloitsisimme työstämme. Olemme kadottaneet olemisemme taidot. Jotta tunnemme olemisemme tässä maailmassa kotoisaksi, tulisi näin olemisen näkökulmasta harjoittaa hiljentymistä, dialektiikkaa ja fyysistä tai henkistä työtä flow-tilassa.

Ontologista näkökulmaa teatteriini olen löytänyt hermeneutiikasta, ymmärtämisen ontologiasta. Hermeneutiikka on alkujaan lähtenyt liikkeelle raamatuntulkinnasta, josta se siirtyi vähitellen kielitieteisiin. 1800-luvulla se siirtyi historioitsijoiden ajatteluun ja sieltä vähitellen sosiaalitieteisiin. Hermeneutiikassa ajatellaan, että erilaisten tulkintojen välisessä vuorovaikutuksessa eli dialektiikassa on jännite, joka johtaa dialektiseen spiraaliin. Kun prosessimme jatkuu, supistuu spiraali ja se tarkentuu kohti oikeaa käsitystä. Yhtälailla luonnontieteiden ja ihmistieteiden välisessä vuorovaikutuksessa, voi käsityksemme todellisuudesta tarkentua. Tällöin puhumme tieteiden integraatiosta. Omassa sisäisessä teatterissani voi oma käsitykseni todellisuudesta tarkentua, kun pystyn rakentamaan mahdollisimman monipuoliset vakaumukset ja taustat omaavat mielenteatterini roolihahmot, mielentilat, joiden välisessä dialektiikassa ymmärtämykseni todellisuuden perimmäisestä luonteesta leikkien mielikuvituksella täsmentyy.

Olen oivaltanut hermeneuttisessa prosessissani, että ymmärtäminen on oikeastaan eräs olemisen tila eikä siis tietämisen tila. Ymmärtäminen ja oleminen ovat jotakin joka on olemassa jo ennen tietämistä. Uskon, että niin monille nykyajan ihmiselle tyypillinen vieraantumisen tunne johtuu siitä, että luulemme tiedon ja ymmärryksen olevan sama asia. Olennainen osa ymmärtämystäni on se, että sijoitan uuden tiedon suhteessa arvoihini ja päämääriini. Kun kykenin sisäisen teatterini avulla ymmärtämään paremmin tietämisen ja olemisen erilaisen luonteen, löysin olemiselle uuden rakenteen. Tämä ilmeni siten, että ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin, etten ole koditon ihminen. Toisin sanoen kun oivalsin paremmin ymmärtämisen luonteen olemisen tapana, muuttui koko elämäni eksistentiaalinen luonne.

Pirstoutuneen erityistiedon luonne on tehnyt sen, että keskustelukäytännöt ovat hajonneet, ja ihmiset ovat menettäneet keskusteluyhteyden toisiinsa. Samalla on ihmisen psyyke pirstoutunut monilla samalaiseksi kaaottiseksi epäjärjestykseksi kuin minulla oli. Ehkä katoamassa olevat hengelliset, historialliset, myyttiset ja tarinalliset perinteet johtavat siihen, etteivät ihmiset osaa enää liikkua tässä transpersonaalisessa välitilassa.  Tällä haavaa muun muassa Avattarina ihmiset erilaisista kulttuureista etsivät tätä uutta horisonttaalista keskinäistä vuorovaikutusta.

Luonnontieteellinen eetos on kaventanut ihmisen todellisuuden kylmäksi ja juurettomaksi. Tämä heijastui, ja varmaan edelleen hetkittäin heijastuu, sisäisinä ristiriitoina mielenteatterissani. Eri mielentilani kävivät kuitenkin läpi ristiriidoista energiansa ammentavan prosessin, jossa he tekivät vieraista merkityksistä tuttuja, jolloin he kykenivät laajentamaan omaa ymmärtämystään toisen ymmärtämyksen kautta. Joskus väärinymmärtäminen saattoi nostaa prosessin kritiikin avulla uuteen ymmärtämykseen. Paul Ricoeur korostaa, että juuri kilpailevien tulkintojen konfliktissa voimme havaita jotain tulkitusta olemisesta. Onnistumme sijoittamaan uuden merkityksen sen ymmärtämisyhteyksiin. Kysymyksessä on oikeastaan tällöin sekoittunut ontologia tai rikkoutunut ontologia eli on olemassa ristiriitaisia maailmankatsomuksia.

Jotta me hyödymme jotain tiedosta, täytyy meillä olla esiymmärrys asiasta. Se ohjaa mihin lokeroon tiedon sijoitamme. Ilman laajempaa esiymmärrystä tieteelliset tutkimustuloksemme ovat vailla elämistodellisuuden merkityksiä, jolloin tieto jää irralliseksi siis integroitumattomaksi. Tällainen tieto ei vapauta ihmistä vaan päinvastoin, se vieraannuttaa häntä. Pelkkä empiirisanalyyttinen tieto ilman esiymmärrystä ja ymmärtämisyhteyksiä on tyhjää ja hyödytöntä tietoa. Se, että ymmärtämyksemme kuvittelee, että luonnontieteellinen tieto olisi ainoa merkittävä tietoperinne, kaventaa ymmärrystämme elämästä huomattavasti. Meistä katoaa inhimillisyys ja meistä tulee biologisia koneita. Ymmärtäminen ei merkitse minulle siis missään nimessä tarkoita samaa kuin empiirisanalyyttinen tietäminen, vaan ymmärtäminen on huomattavasti laajempi asia. Ihminen ja hänen toiminta tulee ymmärrettäviksi vasta silloin, kun asetamme ne johonkin laajempaan yhteyteen, historiaan, myytteihin, filosofioihin, uskontoihin, kaiken kaikkiaan suhteessa erilaisiin kulttuurisiin tarinoihin. Rikas ihmisymmärrys muodostuu, kun tämä laajempi yhteys on mahdollisimman monipuolinen. Täydellinen kokemus ei Hans-Georg Gadamerin mukaan muodostu tietämisestä, vaan se on sen sijaan täydellistä avoimmuutta uudelle kokemukselle. Pystymme näkökulmien avoimmuuden kautta muodostaa ymmärtämisen, joka  siloittaa oman psyykkisen elämämme vieraan psyykkiseen elämään.