Ajatuksia Sonja Lyubomirskyn onnellisuusaktiviteeteista nr. 8

11.  Uskonnon ja henkisyyden harjoittaminen

Professori Sonja Lyubomirsky huomauttaa, että tutkijoiden on turha kieltää uskonnon ja henkisyyden voimakasta vaikutusta terveyteen ja hyvinvointiin. Tilastotiedot kertovat hänen mukaansa tästä omaa selvää kieltään.

Lyubomirsky erottaa henkistymisen ja hengellisyyden toisistaan. Henkistyminen määritellään ”pyhyyden etsinnäksi”. Oma eheytymisprosessini on ollut juuri tätä.  Etsin elämälleni tarkoitusta jonkin itseäni suuremman kautta. Prosessini on pikemminkin jatkuvaa etsimästä kuin löytämistä. Hengellisyys Lyubomirskyn mukaan liittyy puolestaan jumaluuteen tai vastaaviin käsitteisiin, kuten pyhään voimaan tai lopulliseen totuuteen. Prosessini on myös hengellinen, mutta en usko tavoittavani lopulllista totuutta sanoin vaan ainoastaan mystisiniä hetkinä.  Kaiken kaikkeaan hengellisyys ja uskonnollisuus liittyvät yleensä enemmän muodollisiin ja järjestäytyneisiin puitteisiin.  Raja näiden välillä tuntuu olevan liukuva. Lyubomirsky väiittää, että nimenomaan henkistyneet ihmiset ovat muita onnellisempia ja kärsivät vähemmän mielenterveysongelmista, sietävät paremmin stressiä, ovat tyytyväisempiä avioliittoonsa, käyttävät vähemmän huumeita tai alkoholia, ovat fyysisesti terveempiä ja elävät pitempään, kuin ne, jotka eivät koe itseään henkistyneinä.

Henkistynyt ihminen vaalii Lyubomisrskin mukaan kunnioituksen, inspiroitumisen ja eheyden tunteita. He pyrkivät aistimaan Jumalan rakkauden laajuuden uskomalla itseään suurempaan voimaan ja kehittämällä yhteyttä tähän yliluonnolliseen. Henkistyneet ihmiset voivatkin saavuttaa mystisiä pyhyyden läsnäolon kokemuksia ja valaistumisen tunteita, jotka voivat syventää entisestään uskoa ja antaa elämälle suuremman merkityksen.  Tällainen henkisyys voi helpottua harjoittelun kautta sekä ainutlaatuisten elämään läheisesti liittyvien kokemuksien kuten syntymän ja kuoleman kautta. Lyubomirsky korostaa, että jos henkisyyden harjoittaminen tuntuu sinusta luontevalta strategialta niin anna kaikin mokomin palaa! Toisaalta hän muistuttaa, että joskus voi pyhyyden etsintä elämässä epäonnistua, mikä voi johtaa ahdistukseen ja hätään. Kaiken kaikkiaan vaikuttaa siltä, että Freudin jalanjälkiin johtava uskontokielteisyys, jonka luonnontieteellinen kulttuuri on imaissut itseensä, kannattaisi heittää romukoppaan. Puhtaasti pragmaattisista syistä kannattaa kannustaa ihmisiä terveeseen henkiseen elämänasenteeseen. Henkisyys on luontainen osa ihmisen psyykettä, eikä sitä voi eristää ihmisestä ilman, että kokonaiskäsitys ihmismielestä kärsii.

Meikäläinen puolestaan erottaa ”terveen hengellisyyden” ja ”patologisen hengellisyyden” toisistaan fundamentalismin kautta. Terve hengellisyys/henkisyys merkitsee minulle sitä, että ihminen pyrkii löytämään omalle elämälle hengellisiä merkityksiä omien tunteiden ja kokemusten kautta, joita hän heijastaa avoimeen eikä suljettuun uskonnolliseen järjestelmään. Merkitykset haetaan siis omakohtaisen peilaamisprosessin kautta eikä niitä oteta vastaan ”valmiiksi pureskeltuina totuuksina”. Uskonnon uhrit ovat niitä herkkiä ihmisiä, jotka ovat joutuneet ulkoapäin annettujen autoritaaristen totuuksien vahingoittamiksi. Minulle ei pappi eikä tiedemies kumpikaan edusta autoritaarista totuudenhaltiaa, vaan he ovat dialogikumppaneita, joiden kanssa yhteistyössä voin syventää omaa käsitystäni elämän peruskysymyksistä.

Uskonnollisilla ihmisillä on Lyubomirskyn mukaan useimmin terveet elämän tavat – he elävät kohtuullisempaa elämää. Uskonnollinen vakaumus vähentää riskiä sortua rikollisuuteen, velkakierteeseen tai avioriitoihin. Lyubomirsky pitää olennaisena tekijänä uskonnollisen yhteisön tarjoamaa yhteisöllistä tukea, joka vahvistaa ihmisen identiteettiä. Usko luo turvallisuutta, rauhaa ja tyyneyttä. Usko voi olla myös toivon pohja. Myös esimerkiksi syöpäpotilaiden toipumisessa tutkimuksen mukaan ihmisen usko Jumalan vaikutusvaltaan edisti toipumista enemmän kuin usko omaan kykyyn hallita tilannetta. Uskon kautta ihminen voi löytää kärsimykselleen, uurastukselleen ja elämälleen merkityksellisyyden. Eräs keskeinen ajatus useissa uskonnoissa on ajatus anteeksiannosta, joka myös edistää ihmisen henkistä hyvinvointia.

Keskustelin kuolemasta muutama päivä sitten ortodoksisen isä-Matin kanssa. Hän kertoi minulle, että heidän teologisessa perinteessään kuolema on suuri ilon ja uudestisyntymän juhla. Sitä juhlitaankin käyttämällä paljon rituaaleissa valkoista väriä, esimerkiksi vainajan arkku on yleensä valkoinen. Vainaja on syntynyt uudelleen. Minulle toivon elämään antaa juuri tällaiset hengelliset merkitykset. Mieleni valtaa ahdistava mielentila, kun ajattelen, että meidän elämällämme ei olisi mitään hengellistä tarkoitusta. Tässä surkeassa tilassa olen sitä mieltä, että meidät on sattuman varaisesti  tyrkätty tähän maailmaan materialistisen evoluution välikappaleiksi keräämään aineellista hyvää, jonka jälkeen meidät kuopataan maahan matojen syötäväksi. Valitsen mieluimmin aktiivisesti itselleni mielentilan, joka etsii elämälleni henkisiä ja hengellisiä merkityksiä. Olen osa tietoisuuden ikuista evoluutiota, jossa Jumal-suhteeni auttaa minua syventämään omaa elämänymmärtämystäni.

Mainokset

Oravanpyörässä juostaan kovaa – ja turhaan?

Sonja Lyubomirsky, amerikkalainen psykologian professori, on kirjoittanut kirjan ”Kuinka onnelliseksi – uusi tieteellinen lähestymistapa”. Suhtaudun pienellä varauksella tieteeseen elämänviisauden tuojana. Miksi? Ehkä siksi, että mielestäni tiede on meidän kulttuurissamme yliarvosteettua. Amerikkalaisen filosofin Ralph Waldo Emersonin sanoin ”Elämän alkuaineemme on totuus, mutta jos joku kiinnittää huomionsa yhteen totuuden ulottuvuuteen ja omistautuu ainoastaan sille pitkäksi aikaa, totuus vääristyy eikä ole enää oma itsensä vaan epätotuutta”. Tiedekriittisyydestäni huolimatta, on toki hyvä välillä pohtia myös luonnontieteellistä näkökulmaa, koska tiede ankkuroi kokemuksemme reaalimaailmaan. Ihminen ei tällöin sido kokemuksiaan pelkästään ”mutu” maailmaan. Kuitenkin on hyvä muistaa samalla, että onni on näkökulman vaihtamisen taitoa ja tiede edustaa vain yhtä näkökulmaa.

Sonja Lyubomirskyn mukaan alttari, lottovoitto, rasvaimu tai huippuhieno omakotitalo eivät tuo tutkimusten mukaan onnea. Sen sijaan tällainen ajattelumalli on oravanpyöräelämämme ytimessä. Suomessahan on paljon puhuttu tästä ”sitku” elämästä. Sitten kun minulla on kaunis keho/koti/auto/puoliso, jota muut kadehtivat, olen onnellinen. Oravanpyörävaikutus perustuu siihen, että edellä mainitut asiat voivat tuoda hetkellisen onnen, mutta ihminen nopeasti sopeutuu uuteen tilanteeseen, ja vanha tyytymättömyys palaa nopeasti. Ihmisen elämään palaa ”hiipivä normalisoituminen”, jonka jälkeen aloitetaan uusi sosiaalinen vertailu. Aina löytyy joku toinen, jolla on asiat paremmin. Aina löytyy rikkaampi, kauniimpi, hienomman auton tai kauniimman vaimon omaava vertailupersoona. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että vaikka ihminen juoksee oravanpyörässänsä koko ajan lujemmin ja lujemmin, ja kuitenkin hän aina saapuu samaan alkupisteeseen. Juoksu pyörässä monella nopeutuu ja nopeutuu. Ja kaikesta energiankulutuksesta huolimatta, taas ikävä olo palaa juoksijan vieraaksi.

Sinänsä aika tragikoomista, että näyttäisi siltä, että koko länsimainen järjestelmä rakentuisi tällaiselle valheelliselle käsitykselle onnesta. Kulttuurissamme myydään ihmisille pienestä pitäen illuusiota materialismin mukanaan tuomasta onnesta. Ihminen on sitten onnellinen, kun hän on rikas, kaunis, laiha,  terve ja näyttävässä aviolittossa tai avoliitossa. Kulttuurimme kärsii materialistisesta projektiosta, jossa oma arvo, kun sitä ei muuten kyetä nostamaan, projisoidaan ulkoisiin statussymboleihin. Toki tämä ei tarkoita, etteikö vauraatkin ja kauniit ihmiset voisi saavuttaa onnea. Niitä ei Lyubomirskybn mukaan kuitenkaan voi löytää juoksemalla ulkoisten materialististen statussymbolien perässä.

Mikä kummallisinta, myöskään sairaus ei näyttäisi tekevän meitä onnettomammaksi. Lyubomirsky viittaa tutkimukseen, jossa tutkittiin rankoissa dialyysihoidoissa olevien ihmisten onnellisuustasoa. He olivat aivan yhtä onnellisia kuin terveet ihmiset. Ja sama totuus paljastuu monessa muussa tutkimuksessa. Meille myydään myös illuusiota siitä, että kehomme ollessa aina terve ja kaunis olemme onnellisia ihmisiä. Näin ei kuitenkaan ole. Ihminen mukautuu yleensä sairauteenkin. Hän iloitsee niistä asioista, joita voi edelleen tehdä. On mielestäni aika tragikoomista, että kulttuurissamme eletään ensisijaiseti onnen ulkoisten muotojen orjina, vaikka todellinen onni lähtee sisäisyydestä, intohimoisesta itsensä toteuttamisesta. Se on tietysti oma tarinansa se. Kullakin ihmisellä voi olla oma onnellisuusaktiviteettinsa. On äärimmäisen vapauttavaa tajuta, etten tarvitse kuin perustoimeentulon onneni tueksi. Kaikki muu on toissijaista.

Uskon, että montaa meistä ahdistaa kulttuuri, jossa sosiaalisen hyväksynnän saamiseksi, sinun täytyy yrittää toteuttaa elämässäsi onnen ulkoisia muotoja. Harva tiedostaa, että suurimman onnen tuoja on armo ja hyväksyntä, jonka ihminen itse antaa itsellensä. Elämä voi olla aineellisesti kohtuullisimmissa olosuhteisessa henkisesti rikkaampaa. Henkilökohtaisesti liitän tähän armoon mielusti myös mukaan Jumalan armon, sillä se tarjoaa minulle kaikkein syvimmän hyväksynnän, levollisuuden ja rakkauden lähteen. Uskon, että meillä on jokaisella elämässämme korkein voima, joka ohjaa elämäämme. Jos se ei ole Rakkaus niin onko se Materia?

Lyubomirsky kehoittaakin meitä seuraavasti: ”Jos olet tyytymätön työhösi, ystäviisi, avioliittoosi, palkkaasi, tai ulkonäköösi, ensimmäinen askel kestävään onneen on työntää nuo asiat pois mielestä. Niin vaikelta kun se tuntuu, yritä olla miettimättä niitä. Muistuta itseäsi jatkuvasti, siitä, etteivät ne ole todellisuudessa se, mikä estää sinua tulemasta onnellisemmaksi. On tärkeää oppia pois tästä yleisestä harhaluulosta, vaikka se vaatiikin paljon itsekuria, itsehillitnää ja välillä voi tapahtua lipsumista.”

Hauska huomata, että Lyubomirsky on tieteensä kanssa tullut kanssani samantapaisiin olettamuksiin onnellisuuden perusluonteesta. Hän ei myöskään pelkää tuoda esille uskonnollisia merkityksiä. Hänen yksi kahdestatoista onnellisuusaktiviteetista on uskonnon ja henkisyyden harjoittaminen. Uskonto on hänen mukaansa lahja terveydelle ja hyvinvoinnille.Tässä kohdassa haluaisin jälleen kerran erottaa uskonnolliset sekä tieteelliset suljetut ja avoimet järjestelmät. En usko, että indoktrinointi, aivopesu, yhteen ainoaan oikeaan fundamentalistiseen suljettuun totuuteen eheyttää ihmistä tai ihmiskuntaa, vaan se voi päinvastoin vahingoitaa ihmisten sieluja. Terve hengellisyys merkitsee minulle yksilöllistä, hengellistä, rakkaudellista, monikulttuurisen suvaitsevaisuuden ainutlaatuista polkua.

Olen omat olettamukseni elämänfilosofista peruskysymyksistä saavuttanut luovan ajattelun, kuten aktiivisen mielikuvitukseni avulla. Lyubomirsky ankkuroi nyt tieteellisesti ajatteluani reaalimaailmaan. Lyubomirsky kytkee tietonsa tieteelliseen metodiin, minä puolestani kytken ajatteluni ”emersonilaisesti” käytännön järkeen, joka rakentuu elämänkokemukselleni. Haluan saada ajatteluni vahvistusta, muualtakin kuin pelkästään tieteestä – sen valikoivasta yksisilmäisestä havainnoinnista. Jos pelkästään ajattelisin ”tieteellisesti”, väitän, että tällöin vääristyisi oma kuvani todellisuudesta. Haen vahvistusta ajattelulleni itse elämästä, sen sadoista eri näkökulmista. Kun näin teen, tietoni ei enää ole irrallista itsestäni, vaan lähenen henkilökohtaista totuuttani. Totuutta ja viisautta tavoittelen siis näkökulmien välisessä vuorovaikutuksessa. Tiede on hyvä renki, mutta huono isäntä.

Mikä ihmeen ekopsykologia?

Oletan kirjoitusteni liikkuvan paljon ekopsykologian alueella, mutta mitä ihmettä tämä ekopsykologia oikein on?

Naropa Yliopiston transpersonaalisen psykologian professori määrittelee ekopsykologian seuraavasti:

Psykologia ja ekologia ovat kasvaneet vuoren vastakkaisen puolen rinteillä. Eräänä päivänä ne kohtaavat niitä erottavan paksun pusikon keskellä vuoren harjanteella. Ensimmäinen kosketus on epäröivä ja epämiellyttävä. Psykologia ja ekologia alkavat ensin kiertää kehämäisesti toistensa ympäri, sitten ne alkavat tanssimaan keskenään, ja loppujen lopuksi ne yhtyvät toisiinsa. Psykologian ja ekologian jälkikasvuksi syntyy kaksoset. Toinen on energinen, taitava, iloinen ja kestävän kehityksen toimija. Toinen on ihmettelevä, henkilökohtainen, eheyttävä, laajeneva ja hän tarjoaa meille armollisesti kodin maailmassa. Psykologian ja ekologian jälkeläiset muodostivat kaksosparin, jotka yhdessä oivalsivat, että paljon on yhteistä tehtävää. Harjanteen pusikossa oli muitakin rakastavaisia, mutta tämä tanssipari oli erityisen tarmokas, hedelmällinen, mehukas ja villi.

Ekopsykologiaa on vaikea määritellä. Se pakenee kaikenlaisia metafyysisiä määritysyrityksiä. Siksi kai Daviskin yritti tehdä sen metaforisesti. Tämä vaikeus johtunee siitä, että ekopsykologia edustaa integratiivista, erilaisia tieteenperinteitä yhdistävää, tiedettä. Uskon, että psykologia/ekologia parilla on enemmänkin lapsia kuin vain nämä kaksi. Ekopsykologia leikkii erilaisilla tieteellisillä näkökulmilla. Sinänsä mielenkiintoista, että hypnoterapia edustaa myös integratiivista tiedettä. Se yhdistää erilaisista psykoterapeuttisista perinteistä tietoa. Ego-state terapia, ja sen sovellutus mielenteatterini, on tyyppiesimerkki integratiivisesta psykoterapiasta, joka yhdistää itseens aineksia erilaisisista tieteellisista ja taiteellisista perinteistä. Siksi myöskään hypnoterapialle ei voi valita yhtä ”persoonallisuusteoriaa” – se ammentaa itseensä aineksia erilaisista persoonallisuuteorioista. Totuus aukeaa siis erilaisten näkökulmien leikissä. Uskon, että olemme siirtymässä globaalissa kulttuurissamme monikulttuurisuudesta voimaansa ammentaman integratiivisen tieteen ja ihmistietoisuuden aikaan.

Jokainen meistä asuu maapallo nimisellä planeetalla. Kaikki meistä on toiminnallisessa suhteessa luontoon ja muihin ihmisiin. Olemme osa ekosysteemiämme. Tämä suhde voi olla kumpaakin osapuolta – luontoa ja ihmistä eheyttävä – tai se voi olla molempia osapuolia vahingoittava. Kun ihmisen ympäristö voi hyvin, on ihmisellä myös parhaat edellytykset voida hyvin. Emme voi hoitaa ihmistä erillisenä osana hänen ympäristöstään. Aikamme ongelma on luonnosta irti leikattu ihminen ja ympäristöstään vieraantunut ihminen.

Ajattelen ekopsykologian liikkuvan alueella, jossa yritetään lisätä ja parantaa ihmisten ympäristötietoisuutta. On järjetöntä yrittää hoitaa ihmisen terveyttä ja samanaikaisesti tuhota hänen elinympäristöään. Se on yhtä älykästä, kuin se, että hölmöläiset yrittivät kantaa pirttiin säkissä ilmaa. Luonto ja ihmisluonto ovat osia toisistaan, ja ovat vastavuoroisessa vaikutussuhteessa toisiinsa. Meidän on löydettävä hoivaava suhde luonteen. Jos leikkaamme itsemme irti luonnosta, erilliseksi luonnon osaksi, sekä ihmisluonto että luonto kärsivät. Luulen, että kaikki meistä ovat yksimielisiä siitä, että haluamme säilyttää planeettamme elinkelpoisena myös lapsillemme. Raiskaamalla luontoa ja ihmisluontoa, riskeeraamme omaa ja lastemme terveyttä.

Toisaalta siis ympäristötietoisuuden lisäksi ekopsykologian tavoite on, että ihminen saa tulevaisuudessakin tilaisuuden nauttia luonnosta ja hiljaisuudesta, koska terveessä ympäristössä hänen kehonsa ja mielensä voi paremmin. Luonto on kotimme ja kirkkomme. Se hoivaa ihmissielua. Pilattu ympäristö tuhoaa ihmisen psyykkistä ja fyysistä terveyttä. Kun hoivaamme itseämme, hoivaamme samalla luontoa, ja kun hoivaamme luontoa, hoivaamme samalla itseämme.

Moni meistä hyvinvoivasta länsimaisesta ihmisestä tulee toimeen vähemmällä aineellisella vauraudella, mutta luonnon ja ihmisluonnon vahingoittamista emme kestä. Transpersonaalisesta näkökulmasta käsin, sekä ihminen että luonto ovat saman itseään ylittävän evolutiivisen muodonmuutoksen osia. Kun tämän oivaltaa, löydämme sielullemme kodin osana maailmankaikkeutta, trendikkäästi sanoen Äitimaa – Gaia – on kotimme!

Minä ja Skolimowski – kahden mielenteatterin ohjaajan mietteitä nr. 26

Hypoteesini on, että juuri Mieli II on se tila, jossa liikutaan esimerkiksi luovassa terapeuttisessa transsitilassa tai hypnoositilassa. Tässä tilassa kykenemme paljastamaan torjuttuja osiamme.Voimme assosioida tässä tilassa vapaasti erimuotoista ja laatuista faktaa ja fiktiota. Voimme ilmaista tunnettamme verbaalisesti, kehollisesti, kuvina tai ääninä. Juuri tässä tilassa erilaisten symbolien ja metaforien avulla meissä voi tapahtua yllättäviä ja merkittäviä muutoksia tietoisuutemme kognitiivisissa perusrakenteissa. Oikeastaan tämä prosessi on myös oppimista. Opimme ilmaisemaan itseämme ja pirstoutunutta ristiriitaista minäämme sanallisesti tai sanattomasti. Tässä luovassa transsitilassa tapahtuu taiteellisen itseilmaisun lisäksi merkittävät terapeuttiset kokemuksemme. Terapeuttiset muutokset kognitiivisissa rakenteissamme eivät siis läheskään aina edes tapahdu verbaalisten käsitteitten ulottuvissa, vaan ne voivat tapahtua erilaisina tunnepitoisina integroitumisilmiöinä, kuten katarsiskokemuksina tai taiteellisina itseilmaisuina, jolloin saatamme siirtyää jo Mieli III:n alueelle. Saatamme siis nousta tässä Mieli II:n luovassa sisäänpäin kääntyneessä transsitilassa Mieli III:een ja tuottamme näin itsellemme jotain olennaista uutta syvällistä transpersonaalista sanatonta tai sanallista oivallusta.

Luovassa tilassamme uskallamme päästää hetkeksi irti otteemme Mieli I:stä. Skolimowskin mukaan se tapahtuu transkendentaalisen mielikuvituksen kautta. Henkilökohtaisesti olen tähän saakka kättänyt Jungin käsitettä ”aktiivinen imaginaatio tai mielikuvitus”, mutta ehkäpä jatkossa siirryn käyttämään tätä transkendentaalista mielikuvitusta, koska ehkä se käsitteenä vastaa paremmin tätä meidän molempien mielenteatterissa käytettyä luovuuden välinettä. Ja kyllähän Jungkin puhui mielen transkendentaalisesta funktiosta, jolla hän tarkoitti mielen tiedostamattoman ja tietoisen osan yhdistymistä. Transkendenttaalisessa luovuudessa erilaisten mielikuvien, analogioiden, metaforien ja symbolien kautta muodostetaan uutta ymmärrystä todellisuudesta. .

Huomaan muuten, että oma heijastava, reflektiivinen, mielenteatteriprosessini seurasi melko hyvin R.A. Whiten luovuus ”reseptiä”:

  1. Aloitin prosessini valmisteluilla, johon kuului kaunokirjallisuuden, pskyologian ja filosofian lukemista. Ruokin siis itseäni metaforilla, symboleilla, mielikuvilla ja analogioilla. Tutkin peilejäni, esimerkiksi joidenkin filosofien ja kirjailijoiden ajatuksia.
  2. Inkubaatiovaihe – annoin ajatusteni ”muhia” mielessäni (annoin tilaa tiedostamattomalle mielenosalleni). Menin vaikkapa lenkille, leivoin tai lähdin marjastamaan.
  3. Inspiraatiovaihe – heittäydyin spontaaniin ”transsitilassa” tapahtuvaan automaattiseen kirjoittamiseen, jossa alkoi syntyä uutta ymmärrystä todellisuudesta. Psykoanalyyttisesti ajatellen tämä vaihe oli vaistojeni ja intuitioni ohjaamaa primaariprosessia.
  4. Verifikaatiovaihe – Tein tietoista ”meta-analyysiä” eli peilasin vielä uudelleen tietoisesti kirjallista aikaansaannostani. Tämä oli psykoanalyyttisesti ajatelle tietoisen mieleni sekundaariprosessia. Sidoin siis primaarifunktion kautta tiedostamattomasta mielestäni vapautuneen informaation ja energiaan tietoiseen mielleni.

Nykyinen kulttuurimme keskittyy tähän sekundaariprosessiin ja unohtaa kuinka tärkeä osa ihmisen hyvinvointia on tämä primaariprosessi, inspiraatiovaihe. Jos primaariprosessia harrastetaan esimerkiksi taiteellisena itseilmaisuna, tehdään sitä ikään kuin ”erillisenä” mielentoimintona, ilman että saavutettua muodon muutosta integroidaan ja analysoidaan sekundaariprosessissa aktiivisesti osaksi ihmisen ymmärrystä. Toki tätä yhdistämistä tehdään terapiassa, mutta mielestäni sitä voitaisiin myös opettaa tekemään itseohjautuvasti vaikkapa jo koulussa.

Henkilökohtaisesti nautin suunnattomasti mielenteatteriprosessissani siitä, että sain yhdistää mielin määrin faktaa ja fiktiota. Yksilöityminen ei ole minulle tieteellinen prosessi vaan se on luova leikki, joka liikkuu Mieli I:n, II:n ja III:n alueela. Ulkoinen todellisuus ei ole Skolimowskille eikä minulle jotakin passiivista tuolla olevaa. Sen sijaan voimme olla aktiivisia erilaisia uusia muotoja Mieli III:lle tuottavia sen luovia osia. Kun leikin inspiratiovaiheessani transkendenttisella mielikuvituksellani, peilaten muita ihmisiä, muuttuu todellisuuteni koko ajan sen mukana, minkälaisia metaforisia käsitteitä muita peilaten siitä itse aktiivisesti luon. Tämä luovuus on jo lapsella, ja halutessamme voimme säilyttää tämän kykymme. Jokaisen uuden oppimamme käsitteen jälkeen todellisuus voi aueta uudella tavalla. Todellisuus siis koko ajan muuttaa muotoaan oman prosessini mukana. Näin onnistuneessa suhteessa itseeni olemalla, maailma on minulle jatkuvassa tulemisen tilassa. Jokaisen uuden metaforisen käsitteen omaksumisen jälkeen prosessini on hieman edistynyt ja todellisuus näyttää hiukan uudenlaiselta. Uusien oivalluksiemme arvoa ei määrittää se, onko kyseessä ”fakta”, vaan sen sijaan sen määrittelee, kuinka hyvin tämä asia palvelee yhteistä hyvää ja edistääkö se elämää ylipäätään.

Voin seurata jatkuvalla käytännön elämäni tapahtumien verifikaatiolla seurata, kuinka hyvin tietoisuuteni uusi muoto vastaa todellisuutta. Mitä paremmin ne palvelevat elämää edistäviä päämääriä, sitä tyytyväisempi olen elämään. Me olemme aktiivisia osallistujia todellisuutemme luomisessa, ja se millaiset käsitteet siitä itsellemme todellisuudesta luomme, vaikuttaa millaisia toimijoita olemme. Maailma ei ole pelkästään sitä mitä se on, vaan se on myös sitä mitä minä olen. Vastuullisuutemme tulee siitä, että tiedämme olevan osallisia maailmastamme.

No, oliko yllä oleva Skolimowskin ja minun ajattelu pelkkää hölynpölyä, josta ei ole minkäänlaista faktanäyttöä? Transpersonaalisella psykologialla on pitkät perinteet. Myöskään mielenteatteriajatus ei ole uusi. Jungin mielenteatterin peruskäsite on kompleksi. Kompleksi on pirstoutuneen mielen perusyksikkö. Kompeleksi vastaa mielenteatterini yhtä mielentilaa, johon keskittyy tietyt muistot, ideat todellisuuden perusluonteesta ja mielikuvat. Jungilla tämä kompelksi muodostuu yhden tai useamman arkkityypin ympärille. Jung ei ole ensimmäinen tiedemies, joka on tutkinut mielen pirstoutumista osiksi tai tiloiksi. Ennen häntä asiaa on pohtinut mm. Pierre Janet, William James, F.W.H. Myers, Morton Prince, T.W. Mitchell, William McDougall. Sittemmin perinnetä on jatkaneet mm. Ernest ja Jopsephine Hilgrad, Stephen Braude, Helen and John Watkins,. Skolimowski oli ensimmäinen filosofi, jonka ajattelusta löysin tämän ajatuksen näin syvällisesti hahmotettuna.

Olennainen yhteinen tekijä hänen ja minun ajattelussa on, että ihmistietoisuus on osa suurempaa tietoisuutta, ja se on jatkuvan luovan muutoksen alainen. Hypoteesini on, että eheän ihmisen tietoisuuden kehittymisprosessi on virtaava; informaatio kulkee itseään reflektoiden kevyesti ja helposti tiloista toisiin. Tällöin meille ei jää mitään ikäviä ristiriitaisia tiloja mieleemme kummittelemaan. Psykosomaattiset ja psyykkiset ongelmamme ovat ”jumeja” tässä informaationkulussa. Olen sitä mieltä, että Skolimowskin ajattelu luo mielenkiintoisen tieteenfilosofisen pohjan Egostate-terapiasta luomalleni itseohjaukselliselle mielenteatterimallille. Toimiiko tämä mielenteatteri myös muilla ihmisillä kuin minulle? Se jää nähtäväksi. Työni arvo määräytyy käytännöstä saamieni kokemusta kautta. Olen hyödyntänyt egostateä hypnoterapiassa, kokeillut eheyttävää ego state eli mielenteatterille rakentuvaa eheyttävää kirjoittamista ryhmissä ja tällä hetkellä ohjaan ensimmäistä lähes yksinomaan kirjoittaen tapahtuvaa eheyttävää yksilöprosessia. Tulevaisuus tulee näyttämään, miten menetelmä toimii käytännön psykologisena välineenä. Muutaman vuoden kuluttua olen huomattavasti viisaampi.

Itsereflektiivisen prosessini läpikäyneenä, voinko nyt sitten sanoa, että minulla ei ole enää ongelmia? Olenko nyt tasapainoisempi ja vapaa huolista? Tuskinpa vain, mutta minusta on tullut luovempi ja toteutan omaa potentiaaliani paremmin kuin aikaisemmin. Minulle maailma ei ole enää ahdistava ”joko-tai” maailma, vaan se on ”sekä-että” maailma. Voin toimia välillä hyvinkin spontaanisti, ja joskus puolestaan kurinalaisesti. Voin olla sosiaalinen, tai välillä erittäin sisäänpäin kääntynyt. Voin olla joskus pahantuulinen ja välillä hyväntuulinen. Olen usein ekologinen, mutta joskus edelleen satunnaisesti holtiton kulutuskäyttäytymisessäni. Voin olla välillä lapsellinen ja leikkiä, ja toisaalta hetkittäin huomaan olevani kypsä aikuinen. Kaikki riippuu siis siitä, minkälainen näytelmä mielennäyttämölläni on meneillään ja kuka mielentiloistani on esiintymässä. Uskon, että minusta on tullut entistä parempi teatterini ohjaaja.

Samaistan itseni Leo Tolstoin kirjan Anna Kareninan erääseen sankariin, Leviniin. Hän kärsi minun tavoin vuodesta toiseen epäuskosta ja sisäisestä epävarmuudesta sekä mielen jatkuvasta levottomuudesta ja sisäisestä ahdistuksesta. Kirja päättyy kuitenkin hienosti siihen, kuinka Levin yhtäkkiä oivaltaa kaiken elämän perimmäisen tarkoituksen. Se kuvaa analogiana erinomaisesti läpikäymääni prosessia ja sen tämän hetkistä tilannetta, joten loppukoon tämä Skolimowski-pohdiskelu samaan mihin, Tolstoi on päättänyt Anna Kareninansa.

Levinin sisäinen prosessi paljasti hänestä jotakin uutta. Seuraavassa Levin kuvaa, kuinka hänen maailmansa sisäisen merkittävän eheyttävän kokemuksen jälkeen oli muuttunut:

Samoin kuin ennenkin olen kiukutteleva kuskilleni, samoin kiistelevä ja sopimattomasti lausuva ajatuksiani, samoin on pysyvä muuri minun sieluni kaikkein pyhimmän ja muitten – myöskin vaimoni – välillä, samoin olen syyttävä vaimoani oman pelkoni vuoksi ja katuva sitä, samoin kuin ennenkin on järjelleni oleva käsittämätöntä, miksi rukoilen, ja kuitenkin olen rukoileva – mutta minun elämäni, mitä ikinä minulle sattuneekin, ei enää ole tarkoituksetonta kuten ennen, vaan sillä, sen jokaisella hetkellä, on nyt varma hyvän tarkoitus, joka minulla on valta kätkeä siihen.”

Skolimowski ja minä – kahden mielenteatterin ohjaajan mietteitä nr.25

Mieli II:n ollessa aktiivinen, ihminen kykenee heittäytymään luovaan transsitilaan, jossa hän parhaimmillaan pystyy automaattiseen, spontaanin, tietoisuutensa tai muiden rajojensa toistuvaan ylittämiseen, siirtymiseen Mieli III:n puolelle. Tämä tapahtuu luovan itseilmaisun verbaalisen tai kehollisten (maalaus, tanssi, musiikki, filosofia, luova kirjoittaminen) suoritusten kautta. Miksei myös kehollisten urheilusuoritusten kautta? Tutkija Candace Pert väittää, että keho on tiedostamaton mielemme.  Tunteemme muuttuvat kehossamme molekyyleiksi, jotka aktivoivat kehoamme sekä hyvässä, että pahassa. Urheilu on minulle tuntemattomampi ilmiönä kuin kirjoittaminen, mutta aika loogiselta tuntuisi, että urheilijakin on huippusuorituksessaan ”transsitilassa”, jolloin hän käyttää omaa kehoaan instrumenttinaan itseään ylittäviin suorituksiin.

Monia asioita tietoisuutemme ei tiedä, mutta kehomme tietää. Uskomuksemme ja mielikuvamme vaikuttavat fysiologiaamme. Psykosomaattiset vaivat johtunevat juuri tästä ja psykosomaattisen lääketieteen voi ajatellakin olevan vastareaktio mielen ja kehon erillisinä osina pitämistä vastaan. Kehomme voi tietää tai muistaa jotakin, mitä me emme tiedä. Siksi siis hypnoositilassa ihminen saattaa eheytyä. Hän ikään kuin kykenee purkamaan vanhan symbolisen muodon uudeksi, ja tässä tapahtumassa vapautuu itseä eheyttävää energiaa. Poikeaako tämä hypnoositila kuitenkaan mitenkään ihmisen itse luomasta luovasta tilasta? Uskon ainakin, että jos ne eivät ole samoja tiloja keskenään, ovat ne kuitenkin ainakin läheisiä sukulaisia. Luovassa transsi- tai hypnoositilassa ihminen kykenee käyttämään hyväkseen paremmin mielentilasidonnaista muistiaan ja niiden uutta opittua potentiaalia. Saavuttaessaan tämän tilan, hän siis kykenee tavoittamaan sellaisia osia itsestään, joita hän ei normaalisti tavoita. Uskon siis, että merkittävä runouden syntyminen, luova kirjoittaminen, filosofinen ajattelu, taidemaalaus ja säveltäminen tapahtuu Mieli II:ssa ja juuri transsitilassa, jolloin suoritus muuttuu automaattiseksi ja spontaaniksi. Tieto muuttaa itsensä uudeksi terapeuttiseksi tai taiteelliseksi muodoksi. Näin ajatellen, voisi ajatella, että terapiaa ja taide on enemmän sukulaisia keskenään, kuin tiede ja terapia, vaikkakin psykoterapia tarvitsee tieteen ankkurikseen.

Kun työskentelen mielenteatterissani, toimii tietoisuuteni ensisijaisesti Mieli II:ssa; sisäisessä vuorovaikutuksellisessa ”transsitilassa” ja onnistun tuottamaan itselleni uutta ymmärrystä todellisuudesta. Luovassa tilassa Mieli II:ssa kykenen leikkimään mielentilojeni kanssa, tai kognitiivisin käsittein skeemojeni kanssa. Voin siirtää vanhoja skeemoja syrjään, ja tuottaa uusia. Tässä leikissä esitietoinen mieleni toimii ikään kuin välittäjän tehtävässä. Se ei keksi mitään uutta, mutta onnistuneessa tiedostamattoman ja tietoisen mielen välisessä työskentelyssä, se löytää vanhat arkkityyppiset muodot ajattelulleni. Jos jotakin täysin uutta löydän, on kysymyksessä mystinen kokemus, teleologinen vanhaa itseyttäni ylittävä ihme. Muistan jotakin, jota kukaan muu ei ole vielä muistanut. Filosofian kielellä sanottuna, löydän tiedostamattoman energiaa hyväksi käyttäen ensisijaisesti vanhoja, mutta minulle uusia, ontologioita ja tietoisuuden muotoja. Mutta vanhojen muotojen lisäksi on olemassa vielä uusia muotoja, joita muitten tietoisuus ei ole vielä muistanut ja tavoittanut. Kun ihmistietoisuutemme evoluutio kehittyy, täydellistyy kollektiivinen tietoisuutemme. Nämä uudet oivallukset ovat ajattelusta taidetta tekevälle henkilölle harvinaista luovuuden herkkua. Valitettavan harvoin ihminen saavuttaa omassa tietoisuutensa kehittämisessä mitään todella uutta. Ainakin minusta vaikuttaa siltä, että omat ”uudet” sisäisen teatterini mielentilojeni vallakumoukset ja niiden uudet ideologiset oivallukset on aina joku muu jo ennen minua löytänyt.

Mieli III on totaalinen todellisuus, jossa sekä mieli I ja Mieli II ovat rinta rinnan sen osia. Todellisuus itsestään sisältää Mieli III:sen eli mietin, olisiko tämä juuri tämä transpersonaalinen, yliyksilöllinen todellisuus, jota kautta voimme jakaa esimerkiksi yhteisiä taide-elämyksiä ja mystisiä kokemuksia. Mieli III:n ristiriitaisen todellisuuden kautta voimme saavuttaa puhtaan olemisen. Kun saavutan ”mystisen ” kokemuksen olemisesta tai epfanisen taide kokemuksen, liikun Mieli III:ssa. Itsensä ylittävien ihmisten tranpersonaaliset kokemukset voivat välittyä siis muihin ihmisiin Mieli III:ssa, yhteisessä ristiriitaisessa, mutta samalla osiksi jakamattomassa todellisuudessa. Siellä me voimme päästä jakamaan yhteisiä elämyksiänsä. Mieli III:ssa kykenen hetkittäin nousemaan egoniosien, mielentilojen yläpuolelle, ja kykenen transpersonaalisesti näkemään, sen minkä olen unohtanut, ristiriitaisen todellisuuden yhtenä eheänä merkityksellisenä kokonaisuutena. III mielessä harvoin kaksi asiaa ovat totta samassa merkityksessä. Mieli III:en kokemukset ovat juuri niitä, joita osa meistä tavoittaa helpoiten hengellisissä kokemuksissa, keskusteluissaan Jumalan kanssa. Nämä kokemukset eivät ole yhteen mitattavia Mieli I:n kanssa, siten, että näitä kokemuksia voitaisiin savuttaa Mieli I:n kielen kautta.

Omassa Mielentilojeni treenikirjassa heijastin omaa tietoisuuttani Ken Wilberin tietoisuuden spektriin. Tämä järjestelmä on huomattavasti monimutkaisempi kuin Henryk Skolimowskin Mieli I, II ja III järjestelmä. Toisaalta pidän ehkä tällä hetkellä enemmän jälkimmäisestä, koska se sallii suuremman yksilöllisen luovuuden. Ken Wilberin tietoisuuden spektri on yksityiskohtaisuudessaan spektaakkeli, mutta minä ajattelen siten, että hänen tietoisuutensa spektri on hänen käsityksensä ihmistietoisuuden rakenteesta. Toki joiltakin kohdin analoginen voi olla  muittenkin ihmisten tietoisuus, mutta kannustan ihmisiä mielummin yksilöitymään, rakentamaan itse omaa henkilökohtaista metaforista tarinaa omasta elämästä. Sen voi rakentaa dialogissa muitten ihmisten kanssa erilaisista tarinallisista, runollisista, uskonnollisista, tieteellisistä, taiteellisista, myyttisista jne. aineksista. Ihminen voi valita keitokseensa ne ainekset, joiden avulla hän kykenee parhaiten  palvelemaan luovaa evoluutiota. Tiedettä voimme käyttää apuna siihen, ettei realiteettitajumme katoa. Keitoksen herkullisuuden määrää se, millaista todellisuutta ihminen luo sen avulla ympärilleen.  Uskon siis, että jokaisen yksilöityminen prosessina, siis (hengellinen) polku on erilainen, vaikkakin se noudattaa joitakin yhteisiä periaatteita.

Kun seuraamme hypnoottisesti jatkuvasti itseään ylittävien henkilöiden suorituksia, olemme Mieli II:n tilassa, ja saatamme ikään kuin ”siivellä”saavuttaa epifanisia hetkiä – kokemuksia Mieli III tilasta. Tähän kai taide-elämysten ja huippu-urheilun suosio perustuu? Ihmiset voivat ikään kuin päästä ”osille” näistä kokemuksista ilman omaa aktiviteettia, vain olemalla vuorovaikutuksessa huippusuorittajan tuotteitten kanssa. Juuri näin kävi minulle on käynyt ollessani vuorovaikutuksessa jo menneiden filosofisten mestareiden kanssa. Tunsin pääseväni hetkittäin kiinni heidän ajatteluunsa siten, etten enää ollut erillinen ihminen vaan heidän osa. Siksi minusta siis tuntui välillä tuntui ikään kuin Sören Kierkegaard tai Carl Jung olisivat hengittäneet vieressäni.Tällainen tunne ei tietenkään ole tosiasia Mieli I:ssä, sillä se on mieli III:n todellisuutta.

Mikäli ihmisen mystiset kokemukset rajoittuvat urheilukilpailuihin tai hengellisiin kokemuksiin ilman sisäistä reflektiota, en usko näistä kokemuksista olevan juurikaan muuta hyötyä kuin hetken mielihyvän kokemus. Jotta ihminen kasvaa prosessissaan omiin mittoihinsa, täytyy hänen kyetä peilaamaan omia kokemuksiaan ja löytämään niille merkityksiä.

Ajattelen uskonnoissa olevan sen hyvän puolen, että mystiset kokemuksemme integroituvat elämän tarkoitukseen. Voimme oivaltaa olevamme Jumalan instrumentteja tai ikuisen tietoisuuden evoluution välikappeleita. Kun ihminen kykenee onnistuneesti integroimaan itseensä henkilökohtaisia uskonnollisia merkityksiä, ei hänen elämänsä onnistuneen prosessin jälkeen tunnu enää tarkoituksettomalta. Elämä ja kuolema saavat merkityksensä. Kun elämä rajoittuu Mieli I:een, olemme sattumanvaraisia tahdottomia evoluution kappaleita, joiden oma aktiviteetti on yhden tekevää. Mielestäni Mieli I:n luoma maailmankuva ainoana kuvana on deppressiota tuottava. Se mitätöi meidän herkkyytemme. Hyväksymällä kokonaisuuteen myös Mieli II:n ja Mieli III:n elämämme muuttuu luovaksi tarkoitukselliseksi prosessiksi. Meistä voi tulla oman onnemme seppiä ja saatamme onnistuneessa prosessissamme kyetä löytämään elämällemme tarkoituksen.