Minä ja Skolimowski – kahden mielenteatterin ohjaajan mietteitä nr. 26

Hypoteesini on, että juuri Mieli II on se tila, jossa liikutaan esimerkiksi luovassa terapeuttisessa transsitilassa tai hypnoositilassa. Tässä tilassa kykenemme paljastamaan torjuttuja osiamme.Voimme assosioida tässä tilassa vapaasti erimuotoista ja laatuista faktaa ja fiktiota. Voimme ilmaista tunnettamme verbaalisesti, kehollisesti, kuvina tai ääninä. Juuri tässä tilassa erilaisten symbolien ja metaforien avulla meissä voi tapahtua yllättäviä ja merkittäviä muutoksia tietoisuutemme kognitiivisissa perusrakenteissa. Oikeastaan tämä prosessi on myös oppimista. Opimme ilmaisemaan itseämme ja pirstoutunutta ristiriitaista minäämme sanallisesti tai sanattomasti. Tässä luovassa transsitilassa tapahtuu taiteellisen itseilmaisun lisäksi merkittävät terapeuttiset kokemuksemme. Terapeuttiset muutokset kognitiivisissa rakenteissamme eivät siis läheskään aina edes tapahdu verbaalisten käsitteitten ulottuvissa, vaan ne voivat tapahtua erilaisina tunnepitoisina integroitumisilmiöinä, kuten katarsiskokemuksina tai taiteellisina itseilmaisuina, jolloin saatamme siirtyää jo Mieli III:n alueelle. Saatamme siis nousta tässä Mieli II:n luovassa sisäänpäin kääntyneessä transsitilassa Mieli III:een ja tuottamme näin itsellemme jotain olennaista uutta syvällistä transpersonaalista sanatonta tai sanallista oivallusta.

Luovassa tilassamme uskallamme päästää hetkeksi irti otteemme Mieli I:stä. Skolimowskin mukaan se tapahtuu transkendentaalisen mielikuvituksen kautta. Henkilökohtaisesti olen tähän saakka kättänyt Jungin käsitettä ”aktiivinen imaginaatio tai mielikuvitus”, mutta ehkäpä jatkossa siirryn käyttämään tätä transkendentaalista mielikuvitusta, koska ehkä se käsitteenä vastaa paremmin tätä meidän molempien mielenteatterissa käytettyä luovuuden välinettä. Ja kyllähän Jungkin puhui mielen transkendentaalisesta funktiosta, jolla hän tarkoitti mielen tiedostamattoman ja tietoisen osan yhdistymistä. Transkendenttaalisessa luovuudessa erilaisten mielikuvien, analogioiden, metaforien ja symbolien kautta muodostetaan uutta ymmärrystä todellisuudesta. .

Huomaan muuten, että oma heijastava, reflektiivinen, mielenteatteriprosessini seurasi melko hyvin R.A. Whiten luovuus ”reseptiä”:

  1. Aloitin prosessini valmisteluilla, johon kuului kaunokirjallisuuden, pskyologian ja filosofian lukemista. Ruokin siis itseäni metaforilla, symboleilla, mielikuvilla ja analogioilla. Tutkin peilejäni, esimerkiksi joidenkin filosofien ja kirjailijoiden ajatuksia.
  2. Inkubaatiovaihe – annoin ajatusteni ”muhia” mielessäni (annoin tilaa tiedostamattomalle mielenosalleni). Menin vaikkapa lenkille, leivoin tai lähdin marjastamaan.
  3. Inspiraatiovaihe – heittäydyin spontaaniin ”transsitilassa” tapahtuvaan automaattiseen kirjoittamiseen, jossa alkoi syntyä uutta ymmärrystä todellisuudesta. Psykoanalyyttisesti ajatellen tämä vaihe oli vaistojeni ja intuitioni ohjaamaa primaariprosessia.
  4. Verifikaatiovaihe – Tein tietoista ”meta-analyysiä” eli peilasin vielä uudelleen tietoisesti kirjallista aikaansaannostani. Tämä oli psykoanalyyttisesti ajatelle tietoisen mieleni sekundaariprosessia. Sidoin siis primaarifunktion kautta tiedostamattomasta mielestäni vapautuneen informaation ja energiaan tietoiseen mielleni.

Nykyinen kulttuurimme keskittyy tähän sekundaariprosessiin ja unohtaa kuinka tärkeä osa ihmisen hyvinvointia on tämä primaariprosessi, inspiraatiovaihe. Jos primaariprosessia harrastetaan esimerkiksi taiteellisena itseilmaisuna, tehdään sitä ikään kuin ”erillisenä” mielentoimintona, ilman että saavutettua muodon muutosta integroidaan ja analysoidaan sekundaariprosessissa aktiivisesti osaksi ihmisen ymmärrystä. Toki tätä yhdistämistä tehdään terapiassa, mutta mielestäni sitä voitaisiin myös opettaa tekemään itseohjautuvasti vaikkapa jo koulussa.

Henkilökohtaisesti nautin suunnattomasti mielenteatteriprosessissani siitä, että sain yhdistää mielin määrin faktaa ja fiktiota. Yksilöityminen ei ole minulle tieteellinen prosessi vaan se on luova leikki, joka liikkuu Mieli I:n, II:n ja III:n alueela. Ulkoinen todellisuus ei ole Skolimowskille eikä minulle jotakin passiivista tuolla olevaa. Sen sijaan voimme olla aktiivisia erilaisia uusia muotoja Mieli III:lle tuottavia sen luovia osia. Kun leikin inspiratiovaiheessani transkendenttisella mielikuvituksellani, peilaten muita ihmisiä, muuttuu todellisuuteni koko ajan sen mukana, minkälaisia metaforisia käsitteitä muita peilaten siitä itse aktiivisesti luon. Tämä luovuus on jo lapsella, ja halutessamme voimme säilyttää tämän kykymme. Jokaisen uuden oppimamme käsitteen jälkeen todellisuus voi aueta uudella tavalla. Todellisuus siis koko ajan muuttaa muotoaan oman prosessini mukana. Näin onnistuneessa suhteessa itseeni olemalla, maailma on minulle jatkuvassa tulemisen tilassa. Jokaisen uuden metaforisen käsitteen omaksumisen jälkeen prosessini on hieman edistynyt ja todellisuus näyttää hiukan uudenlaiselta. Uusien oivalluksiemme arvoa ei määrittää se, onko kyseessä ”fakta”, vaan sen sijaan sen määrittelee, kuinka hyvin tämä asia palvelee yhteistä hyvää ja edistääkö se elämää ylipäätään.

Voin seurata jatkuvalla käytännön elämäni tapahtumien verifikaatiolla seurata, kuinka hyvin tietoisuuteni uusi muoto vastaa todellisuutta. Mitä paremmin ne palvelevat elämää edistäviä päämääriä, sitä tyytyväisempi olen elämään. Me olemme aktiivisia osallistujia todellisuutemme luomisessa, ja se millaiset käsitteet siitä itsellemme todellisuudesta luomme, vaikuttaa millaisia toimijoita olemme. Maailma ei ole pelkästään sitä mitä se on, vaan se on myös sitä mitä minä olen. Vastuullisuutemme tulee siitä, että tiedämme olevan osallisia maailmastamme.

No, oliko yllä oleva Skolimowskin ja minun ajattelu pelkkää hölynpölyä, josta ei ole minkäänlaista faktanäyttöä? Transpersonaalisella psykologialla on pitkät perinteet. Myöskään mielenteatteriajatus ei ole uusi. Jungin mielenteatterin peruskäsite on kompleksi. Kompleksi on pirstoutuneen mielen perusyksikkö. Kompeleksi vastaa mielenteatterini yhtä mielentilaa, johon keskittyy tietyt muistot, ideat todellisuuden perusluonteesta ja mielikuvat. Jungilla tämä kompelksi muodostuu yhden tai useamman arkkityypin ympärille. Jung ei ole ensimmäinen tiedemies, joka on tutkinut mielen pirstoutumista osiksi tai tiloiksi. Ennen häntä asiaa on pohtinut mm. Pierre Janet, William James, F.W.H. Myers, Morton Prince, T.W. Mitchell, William McDougall. Sittemmin perinnetä on jatkaneet mm. Ernest ja Jopsephine Hilgrad, Stephen Braude, Helen and John Watkins,. Skolimowski oli ensimmäinen filosofi, jonka ajattelusta löysin tämän ajatuksen näin syvällisesti hahmotettuna.

Olennainen yhteinen tekijä hänen ja minun ajattelussa on, että ihmistietoisuus on osa suurempaa tietoisuutta, ja se on jatkuvan luovan muutoksen alainen. Hypoteesini on, että eheän ihmisen tietoisuuden kehittymisprosessi on virtaava; informaatio kulkee itseään reflektoiden kevyesti ja helposti tiloista toisiin. Tällöin meille ei jää mitään ikäviä ristiriitaisia tiloja mieleemme kummittelemaan. Psykosomaattiset ja psyykkiset ongelmamme ovat ”jumeja” tässä informaationkulussa. Olen sitä mieltä, että Skolimowskin ajattelu luo mielenkiintoisen tieteenfilosofisen pohjan Egostate-terapiasta luomalleni itseohjaukselliselle mielenteatterimallille. Toimiiko tämä mielenteatteri myös muilla ihmisillä kuin minulle? Se jää nähtäväksi. Työni arvo määräytyy käytännöstä saamieni kokemusta kautta. Olen hyödyntänyt egostateä hypnoterapiassa, kokeillut eheyttävää ego state eli mielenteatterille rakentuvaa eheyttävää kirjoittamista ryhmissä ja tällä hetkellä ohjaan ensimmäistä lähes yksinomaan kirjoittaen tapahtuvaa eheyttävää yksilöprosessia. Tulevaisuus tulee näyttämään, miten menetelmä toimii käytännön psykologisena välineenä. Muutaman vuoden kuluttua olen huomattavasti viisaampi.

Itsereflektiivisen prosessini läpikäyneenä, voinko nyt sitten sanoa, että minulla ei ole enää ongelmia? Olenko nyt tasapainoisempi ja vapaa huolista? Tuskinpa vain, mutta minusta on tullut luovempi ja toteutan omaa potentiaaliani paremmin kuin aikaisemmin. Minulle maailma ei ole enää ahdistava ”joko-tai” maailma, vaan se on ”sekä-että” maailma. Voin toimia välillä hyvinkin spontaanisti, ja joskus puolestaan kurinalaisesti. Voin olla sosiaalinen, tai välillä erittäin sisäänpäin kääntynyt. Voin olla joskus pahantuulinen ja välillä hyväntuulinen. Olen usein ekologinen, mutta joskus edelleen satunnaisesti holtiton kulutuskäyttäytymisessäni. Voin olla välillä lapsellinen ja leikkiä, ja toisaalta hetkittäin huomaan olevani kypsä aikuinen. Kaikki riippuu siis siitä, minkälainen näytelmä mielennäyttämölläni on meneillään ja kuka mielentiloistani on esiintymässä. Uskon, että minusta on tullut entistä parempi teatterini ohjaaja.

Samaistan itseni Leo Tolstoin kirjan Anna Kareninan erääseen sankariin, Leviniin. Hän kärsi minun tavoin vuodesta toiseen epäuskosta ja sisäisestä epävarmuudesta sekä mielen jatkuvasta levottomuudesta ja sisäisestä ahdistuksesta. Kirja päättyy kuitenkin hienosti siihen, kuinka Levin yhtäkkiä oivaltaa kaiken elämän perimmäisen tarkoituksen. Se kuvaa analogiana erinomaisesti läpikäymääni prosessia ja sen tämän hetkistä tilannetta, joten loppukoon tämä Skolimowski-pohdiskelu samaan mihin, Tolstoi on päättänyt Anna Kareninansa.

Levinin sisäinen prosessi paljasti hänestä jotakin uutta. Seuraavassa Levin kuvaa, kuinka hänen maailmansa sisäisen merkittävän eheyttävän kokemuksen jälkeen oli muuttunut:

Samoin kuin ennenkin olen kiukutteleva kuskilleni, samoin kiistelevä ja sopimattomasti lausuva ajatuksiani, samoin on pysyvä muuri minun sieluni kaikkein pyhimmän ja muitten – myöskin vaimoni – välillä, samoin olen syyttävä vaimoani oman pelkoni vuoksi ja katuva sitä, samoin kuin ennenkin on järjelleni oleva käsittämätöntä, miksi rukoilen, ja kuitenkin olen rukoileva – mutta minun elämäni, mitä ikinä minulle sattuneekin, ei enää ole tarkoituksetonta kuten ennen, vaan sillä, sen jokaisella hetkellä, on nyt varma hyvän tarkoitus, joka minulla on valta kätkeä siihen.”

Skolimowski ja minä – kahden mielenteatterin ohjaajan mietteitä nr.25

Mieli II:n ollessa aktiivinen, ihminen kykenee heittäytymään luovaan transsitilaan, jossa hän parhaimmillaan pystyy automaattiseen, spontaanin, tietoisuutensa tai muiden rajojensa toistuvaan ylittämiseen, siirtymiseen Mieli III:n puolelle. Tämä tapahtuu luovan itseilmaisun verbaalisen tai kehollisten (maalaus, tanssi, musiikki, filosofia, luova kirjoittaminen) suoritusten kautta. Miksei myös kehollisten urheilusuoritusten kautta? Tutkija Candace Pert väittää, että keho on tiedostamaton mielemme.  Tunteemme muuttuvat kehossamme molekyyleiksi, jotka aktivoivat kehoamme sekä hyvässä, että pahassa. Urheilu on minulle tuntemattomampi ilmiönä kuin kirjoittaminen, mutta aika loogiselta tuntuisi, että urheilijakin on huippusuorituksessaan ”transsitilassa”, jolloin hän käyttää omaa kehoaan instrumenttinaan itseään ylittäviin suorituksiin.

Monia asioita tietoisuutemme ei tiedä, mutta kehomme tietää. Uskomuksemme ja mielikuvamme vaikuttavat fysiologiaamme. Psykosomaattiset vaivat johtunevat juuri tästä ja psykosomaattisen lääketieteen voi ajatellakin olevan vastareaktio mielen ja kehon erillisinä osina pitämistä vastaan. Kehomme voi tietää tai muistaa jotakin, mitä me emme tiedä. Siksi siis hypnoositilassa ihminen saattaa eheytyä. Hän ikään kuin kykenee purkamaan vanhan symbolisen muodon uudeksi, ja tässä tapahtumassa vapautuu itseä eheyttävää energiaa. Poikeaako tämä hypnoositila kuitenkaan mitenkään ihmisen itse luomasta luovasta tilasta? Uskon ainakin, että jos ne eivät ole samoja tiloja keskenään, ovat ne kuitenkin ainakin läheisiä sukulaisia. Luovassa transsi- tai hypnoositilassa ihminen kykenee käyttämään hyväkseen paremmin mielentilasidonnaista muistiaan ja niiden uutta opittua potentiaalia. Saavuttaessaan tämän tilan, hän siis kykenee tavoittamaan sellaisia osia itsestään, joita hän ei normaalisti tavoita. Uskon siis, että merkittävä runouden syntyminen, luova kirjoittaminen, filosofinen ajattelu, taidemaalaus ja säveltäminen tapahtuu Mieli II:ssa ja juuri transsitilassa, jolloin suoritus muuttuu automaattiseksi ja spontaaniksi. Tieto muuttaa itsensä uudeksi terapeuttiseksi tai taiteelliseksi muodoksi. Näin ajatellen, voisi ajatella, että terapiaa ja taide on enemmän sukulaisia keskenään, kuin tiede ja terapia, vaikkakin psykoterapia tarvitsee tieteen ankkurikseen.

Kun työskentelen mielenteatterissani, toimii tietoisuuteni ensisijaisesti Mieli II:ssa; sisäisessä vuorovaikutuksellisessa ”transsitilassa” ja onnistun tuottamaan itselleni uutta ymmärrystä todellisuudesta. Luovassa tilassa Mieli II:ssa kykenen leikkimään mielentilojeni kanssa, tai kognitiivisin käsittein skeemojeni kanssa. Voin siirtää vanhoja skeemoja syrjään, ja tuottaa uusia. Tässä leikissä esitietoinen mieleni toimii ikään kuin välittäjän tehtävässä. Se ei keksi mitään uutta, mutta onnistuneessa tiedostamattoman ja tietoisen mielen välisessä työskentelyssä, se löytää vanhat arkkityyppiset muodot ajattelulleni. Jos jotakin täysin uutta löydän, on kysymyksessä mystinen kokemus, teleologinen vanhaa itseyttäni ylittävä ihme. Muistan jotakin, jota kukaan muu ei ole vielä muistanut. Filosofian kielellä sanottuna, löydän tiedostamattoman energiaa hyväksi käyttäen ensisijaisesti vanhoja, mutta minulle uusia, ontologioita ja tietoisuuden muotoja. Mutta vanhojen muotojen lisäksi on olemassa vielä uusia muotoja, joita muitten tietoisuus ei ole vielä muistanut ja tavoittanut. Kun ihmistietoisuutemme evoluutio kehittyy, täydellistyy kollektiivinen tietoisuutemme. Nämä uudet oivallukset ovat ajattelusta taidetta tekevälle henkilölle harvinaista luovuuden herkkua. Valitettavan harvoin ihminen saavuttaa omassa tietoisuutensa kehittämisessä mitään todella uutta. Ainakin minusta vaikuttaa siltä, että omat ”uudet” sisäisen teatterini mielentilojeni vallakumoukset ja niiden uudet ideologiset oivallukset on aina joku muu jo ennen minua löytänyt.

Mieli III on totaalinen todellisuus, jossa sekä mieli I ja Mieli II ovat rinta rinnan sen osia. Todellisuus itsestään sisältää Mieli III:sen eli mietin, olisiko tämä juuri tämä transpersonaalinen, yliyksilöllinen todellisuus, jota kautta voimme jakaa esimerkiksi yhteisiä taide-elämyksiä ja mystisiä kokemuksia. Mieli III:n ristiriitaisen todellisuuden kautta voimme saavuttaa puhtaan olemisen. Kun saavutan ”mystisen ” kokemuksen olemisesta tai epfanisen taide kokemuksen, liikun Mieli III:ssa. Itsensä ylittävien ihmisten tranpersonaaliset kokemukset voivat välittyä siis muihin ihmisiin Mieli III:ssa, yhteisessä ristiriitaisessa, mutta samalla osiksi jakamattomassa todellisuudessa. Siellä me voimme päästä jakamaan yhteisiä elämyksiänsä. Mieli III:ssa kykenen hetkittäin nousemaan egoniosien, mielentilojen yläpuolelle, ja kykenen transpersonaalisesti näkemään, sen minkä olen unohtanut, ristiriitaisen todellisuuden yhtenä eheänä merkityksellisenä kokonaisuutena. III mielessä harvoin kaksi asiaa ovat totta samassa merkityksessä. Mieli III:en kokemukset ovat juuri niitä, joita osa meistä tavoittaa helpoiten hengellisissä kokemuksissa, keskusteluissaan Jumalan kanssa. Nämä kokemukset eivät ole yhteen mitattavia Mieli I:n kanssa, siten, että näitä kokemuksia voitaisiin savuttaa Mieli I:n kielen kautta.

Omassa Mielentilojeni treenikirjassa heijastin omaa tietoisuuttani Ken Wilberin tietoisuuden spektriin. Tämä järjestelmä on huomattavasti monimutkaisempi kuin Henryk Skolimowskin Mieli I, II ja III järjestelmä. Toisaalta pidän ehkä tällä hetkellä enemmän jälkimmäisestä, koska se sallii suuremman yksilöllisen luovuuden. Ken Wilberin tietoisuuden spektri on yksityiskohtaisuudessaan spektaakkeli, mutta minä ajattelen siten, että hänen tietoisuutensa spektri on hänen käsityksensä ihmistietoisuuden rakenteesta. Toki joiltakin kohdin analoginen voi olla  muittenkin ihmisten tietoisuus, mutta kannustan ihmisiä mielummin yksilöitymään, rakentamaan itse omaa henkilökohtaista metaforista tarinaa omasta elämästä. Sen voi rakentaa dialogissa muitten ihmisten kanssa erilaisista tarinallisista, runollisista, uskonnollisista, tieteellisistä, taiteellisista, myyttisista jne. aineksista. Ihminen voi valita keitokseensa ne ainekset, joiden avulla hän kykenee parhaiten  palvelemaan luovaa evoluutiota. Tiedettä voimme käyttää apuna siihen, ettei realiteettitajumme katoa. Keitoksen herkullisuuden määrää se, millaista todellisuutta ihminen luo sen avulla ympärilleen.  Uskon siis, että jokaisen yksilöityminen prosessina, siis (hengellinen) polku on erilainen, vaikkakin se noudattaa joitakin yhteisiä periaatteita.

Kun seuraamme hypnoottisesti jatkuvasti itseään ylittävien henkilöiden suorituksia, olemme Mieli II:n tilassa, ja saatamme ikään kuin ”siivellä”saavuttaa epifanisia hetkiä – kokemuksia Mieli III tilasta. Tähän kai taide-elämysten ja huippu-urheilun suosio perustuu? Ihmiset voivat ikään kuin päästä ”osille” näistä kokemuksista ilman omaa aktiviteettia, vain olemalla vuorovaikutuksessa huippusuorittajan tuotteitten kanssa. Juuri näin kävi minulle on käynyt ollessani vuorovaikutuksessa jo menneiden filosofisten mestareiden kanssa. Tunsin pääseväni hetkittäin kiinni heidän ajatteluunsa siten, etten enää ollut erillinen ihminen vaan heidän osa. Siksi minusta siis tuntui välillä tuntui ikään kuin Sören Kierkegaard tai Carl Jung olisivat hengittäneet vieressäni.Tällainen tunne ei tietenkään ole tosiasia Mieli I:ssä, sillä se on mieli III:n todellisuutta.

Mikäli ihmisen mystiset kokemukset rajoittuvat urheilukilpailuihin tai hengellisiin kokemuksiin ilman sisäistä reflektiota, en usko näistä kokemuksista olevan juurikaan muuta hyötyä kuin hetken mielihyvän kokemus. Jotta ihminen kasvaa prosessissaan omiin mittoihinsa, täytyy hänen kyetä peilaamaan omia kokemuksiaan ja löytämään niille merkityksiä.

Ajattelen uskonnoissa olevan sen hyvän puolen, että mystiset kokemuksemme integroituvat elämän tarkoitukseen. Voimme oivaltaa olevamme Jumalan instrumentteja tai ikuisen tietoisuuden evoluution välikappeleita. Kun ihminen kykenee onnistuneesti integroimaan itseensä henkilökohtaisia uskonnollisia merkityksiä, ei hänen elämänsä onnistuneen prosessin jälkeen tunnu enää tarkoituksettomalta. Elämä ja kuolema saavat merkityksensä. Kun elämä rajoittuu Mieli I:een, olemme sattumanvaraisia tahdottomia evoluution kappaleita, joiden oma aktiviteetti on yhden tekevää. Mielestäni Mieli I:n luoma maailmankuva ainoana kuvana on deppressiota tuottava. Se mitätöi meidän herkkyytemme. Hyväksymällä kokonaisuuteen myös Mieli II:n ja Mieli III:n elämämme muuttuu luovaksi tarkoitukselliseksi prosessiksi. Meistä voi tulla oman onnemme seppiä ja saatamme onnistuneessa prosessissamme kyetä löytämään elämällemme tarkoituksen.

Skolimowski ja minä – kahden mielenteatterin ohjaajan mietteitä nr.23

Evoluution periaatteista ja onnesta

Skolimowski varoittaa, että meidän tulee varoa kaikenlaisia ihmisymmärryksen kahlitsemista muodollisiin lakeihin. Eräs tällainen on objektiivisuuden kosminen laki. Meidän elämäämme ei ohjaa suinkaan muuttumattomat kosmiset lait. Tällainen laki ajatuksena on ristiriidassa itseään emergentisti ylittävän evoluution kanssa. Prigoginen mukaan ainoa laki on muutoksen laki; luonnonlaitkin ovat jatkuvassa muutoksen tilassa. Jos jotain säännönmukaisuuksia löytyy, ne eivät ole absoluuttisia.

Jos lakeja olisi, kivettäisivät ja jäykistäisivät ne evoluution olemuksen. Me kun emme ole pelkästään tahdottomia evoluution nukkeja, joiden toiminnassa ei ole minkäänlaista koherenessia. Evolutiivisessa muutoksessa on siis säännönmukaisuuksia. Esimerkiksi meillä on muutoksessamme laki, jota buddhalaisuudessa kutsutaan ”karmanlaiksi”. Se tarkoittaa sitä, että teoillamme on kumulatiivisia seurauksia – joskus tekemämme yksittäinen valinta, saa aikaiseksi kokonaisen tapahtumaketjun. Näitä evolutiivisia muutoksen säännönmukaisuuksia Skolimowskin mukaan kuvaa paremmin sana periaate kuin laki. Nämä periaatteet kuvaavat, kuinka muodonmuutoksemme tapahtuvat. Karmanlain lisäksi universumimme on luova, avoin ja yhteistoiminnallinen.

Skolimowski välttää moraalin sitomista mihinkään lakeihin. Hän kulminoi moraalikäsityksensä metaforaan puun kukkimisesta. Kun puu kasvaa otollisissa olosuhteissa ja  saa riittävästi ravinteita sekä kosteutta juurtensa kautta, voi puu kukkia mahtavan kauniisti. Puu tarvitsee juurensa, jotta se voi tuottaa kukkia. Samaan tapaan me ihmiset tarvitsemme moraalin, joka muodostaa juuret ihmiskunnan tietoisuuden kukkimisille. Meidän täytyy yksilötasolla olla herkkiä ja moraalisesti vastuuntuntoisia toimijoita. Kun olemme kiinni todellisessa olemisessa, olemme juurevia ja samalla olemme kukkivaksi tulemisen tilassa.  Mitä tietämiseen tulee, herkkyytemme on kohdallaan silloin, kun kykenemme käsitteelliseen monipuoliseen ajatteluun ja pystymme jatkuvasti suhtautumaan kriittisesti erilaisiin tiedollisiin näkökulmiin.  Me kykenemme jatkuvaan tiedon heijastamaan. Tietäminen ei kuitenkaan ole ainoa herkyyden ilmaisumuoto; voimme ilmaista sitä myös esimerkiksi taiteiden ja kädentyön kautta. Kukin voi löytää oman yksilöllisen tapansa toteuttaa evoluution ihmettä.

Mitä omaan mielenteatteriini tulee, pyrin ravitsemaan itseäni lukemalla mahdollisimman monipuolisesti erilaista kaunokirjallisuutta (myyttejä, tarinoita), hengellistä kirjallisuutta,  filosofista kirjallisuutta ja tieteellistä kirjallisuutta. Pyrin myös olemaan ravitsevassa suhteessa ympäristööni täällä keskellä korpea ja pyrin myös todentamaan potentiaaliani sosiaalisena toimintana (hoitotyö, Mielenterveysyhdistys, Naisyrittäjät). Pyrin siis rakentamaan mahdollisimman monipuolista peilipintaa tiedon jatkuvaan heijastamiin ja käytännön elämän toimintaan. Olen pyrkinyt parantamaan kykyäni vaihtaa erilaisia näkökulmia, ja pyrin olemaan entistä tietoisempi siitä, minkälaisen näkökulman todellisuuteen valitsen. Onni on näkökulman vaihtamisen taitoa. Harvoin enää saan ”takapuolireaktioita”, joissa jokin tunnetila saa aikaiseksi satunnaiseen toimimattomaan näkökulmaan sitoutumisen. Toki uskon, että näitäkin hetkiä vielä on ja tulee, sillä olemmehan kaikki inhimillisiä. Vain yli-ihminen, Kristus- tai Buddha-ihminen, kykenee ottamaan tiedostamattoman mielenosan niin hyvin haltuunsa, että hän kykenee kaikissa tilanteissa levollisuuteen. Uskon, että osa onnea on armollisuus itseä kohtaan. Tällöin kykenemme  hyväksymään oman epätäydellisyytemme.

Oman tietoisuuteni evoluutiossa ei ole mitään muuta lakia, kuin jatkuvan muutoksen laki. En ole kuitenkaan tahdoton evoluutioni uhri, vaan voin ohjata sisäistä muutostani. Miten ravitsen omaa elämänpuutani, sitä kauniimmin se kukkii. Voin ravita sitä esimerkiksi hiljaisuudella, luontokokemuksilla, musiikilla, kirjallisuudella ja sosiaalisilla suhteilla. Juuri ravitsemalla itseäni, pystyn emergentisti ylittämään aikaisempaa käsittellistä ymmärrystäni. Jos tietoisuudellani olisi jokin laki, tarkoittaisi se käytännössä sitä, että sitouttaisin itseni yhden egonosani, mielentilani, näkökulmaan. Uskon, että tällainen sitoutuminen yhteen näkemykseen tekisi elämästäni kivettynyttä ja ahdistavaa. Sen sijaan oma tapani vapautua egoistani, on ollut leikkiä erilaisilla mielentilojeni näkökulmilla, jota kautta olen pystynyt vapauttamaan itseni jatkuvaan transsendenttiseen evoloutiiviseen muutosprosessiin.

Avatar-elokuvassa oli suuri elämänpuu, jonka osia kaikki avatteret olivat. Näin minäkin uskon asian olevan metaforisesti. Me ihmiset olemme sidoksissa toinen toisiimme ja koko luomakuntaan, ja voimme omalla vastuullisella toiminallamme olla vaikuttamassa siihen, että tämä elämänpuumme pysyy hengissä. Olemme interaktiivisessa suhteessa toisimme, ja se kuinka elämänpuumme kukkii, riippuu siitä, kuinka kukin meistä toteuttaa omaa herkkyytään.  Kollektiivinen kulttuurimme kukkiminen, on herkkyyksiemme summa. Jos emme hoivaa omia juuriamme, olemme omalta osaltamme mädännyttämässä elämänpuutamme ja vaikuttamassa siihen, että se ei ehkä enää muutaman vuosikymmenen kuluttua kuki. Herkkä mielemme on sekä todellisuuden osa, että samalla myös sen ympäröimä.

Skolimowski esittäää aiheellisen kysymyksen: Pyrkivätkö Gandhi, Albert Swcheitzer tai Äiti Teresa tavoittelemaan onnea? Tuskinpa vain. Onni on jotakin, joka vain tulee itselle, usein juuri silloin kun ihminen keskittyy elämään hyvää ja oikeudenmukaista elämää. Ihminen pyrkii siis vilpittömästi kuuntelemaan omaa herkkyyttään ja pyrkii elämän ja toimimaan tämän moraalin mukaisesti. Olen samaa mieltä Skolimowskin kanssa, en usko, että onni ei ole sellainen asia, joka tulee yrittämällä. Liian monet luulevat, että se tulee sitten kun on onnistuttu saavuttamaan sitä tai tätä. Elämä tulee huomattavan paljon helpommaksi ja vähemmän paineiseksi, kun pystymme sanoutumaan irti statusstressiä tuottavasta valtakulttuuristamme. Lakkaamme välineellistämme itseämme ja luontoa vaurautemme lisäämäksi ja samalla voimme kieltäytyä projisoimasta onneamme sen materialistisiin symboleihin. Opettelemme elämään aineellisesti kohtuullista elämää.

Tiedän, että tänä päivänä moni taistelee perustoimeentulon kanssa, mutta samanaikaisesti länsimaisella vauraalla kansanosalla on moninkertaisesti aineellisesti yli sen mitä perustoimeentulo vaatisi. On selvää, että ihminen ei voi ilman aineellista perustuvaa lähteä aktualisoimaan omaa potentiaaliaan, mutta kaikki mikä ihmisillä on tämän yli, on onnen kannalta melko yhdentekevää. Uusi ”degrowth” -ajattelu rakentuu sille, että tämän vauraimman kolmanneksen maailman väestöstä, tulisi tyytyä aineellisesti vähempään. Mikäli perusturva on kaikille ihmiselle annettu, voimme keskittyä kollektiivisesti oman herkkyytemme kuunteluun ja  potentiaalimme aktualisoimiseen ihmiskunnan hyväksi. Voimme tyytyä aineellisesti vaatimattomampaan elämään, samalla kun siitä tulee rikkaan monikulttuurisuutemme keskellä kaikenpuolin tyydyttävämpää ja palkitsevampaa. Taloudellisella kasvulla on nimittäin rajat, jotka on jo ylitetty. Elämme materialistisen maailmankatsomuksemme harhassa. Syömme tällä hetkellä lastemme leipää.

Skolimowski kehoittaa meitä olemaan tavoittelematta onnea. Sen sijaan voimme pyrkiä tavoittelemaan mielekästä ja tarkoituksellista elämää, jolloin onni saattaa tulla elämäämme ylimääräisenä lahjana. Onni tulee siis monesti yllätyksenä, kun keskitymme mielekkääseen toimintaan. Jos ihmistä ei biologisesti pystytä hoitamaan kuntoon, voi terveydenhuollon ammattilainen olla tukemassa häntä elämään mahdollisimman tasapainoista, tarkoituksellista ja eheää elämistä sairaudestaan huolimatta. Voimme tukea toinen toisiamme, jotta mahdollisimman moni meistä ihmisistä yksilöityisi ja saisi elää mahdollisimman tarkoituksellisen, joskus valitettavasti lyhyemmän, joskus pitemmän,  elämänkaaren.

Skolimowski ja minä – kahden mielenteatterinohjaajan mietteitä nr. 21

William James oli sitä mieltä, että kaikki lääketieteen fysiologiset teoriat, joita pyritään käyttämään mystisten ilmiöitten selittämiseen, ovat tuomittava epäloogisiksi tai epätäydellisiksi. Olen samaa mieltä Jamesin kanssa. Liitänkin mystiset kokemukset laajempaan systeemiseen ymmärryskokemukseen, jonka eräs pieni osa luonnontiede vain on. Luonnontiede on eräs mahdollinen joskus hyvinkin hyödyllinen tapa hahmottaa ja yrittää selittää todellisuutta. Emme voi kuitenkaan ymmärtää elämän kokonaisuutta, tutkimalla sitä vain sen yhden osan sisällön kautta. Meillä täytyy olla luonnontiedettä laajempi integratiivinen näkemys, esimerkiksi Skolimowskin ajattelun tai  hermeneuttisen ajattelun ontologia, jossa voisimme porautua mystisten kokemusten ytimeen. Meidän on erotettava käsittellisesti tieto ja ymmärrys toisistaan. Itseasiassa uskon, että parasta tieteellistä oivallusta syntyy silloin, kun leikimme eri perinteistä lähtevillä näkemyksillä ja  tuotamme tällöin samalla uusia mahdollisia hypoteettisia näkemyksiä.

Toki jonakin päivänä biologia voi tarjota meille lisää tietoa ilmiön eräästä olemuspuolesta. En kuitenkaan usko, että koskaan ”newtonilaisesti” voidaan selittää sitä, että tietoisuus voi nousta uuteen ymmärrykseen, jossa se ylittää mielen aikaisemmat kognitiiviset sisällöt. Uskallan vahvasti epäillä, saavuttammeko koskaan sellaista tietoa, että mystinen kokemus tulisi pelkästään biologisesti käsitettynä ymmärrettäväksi. Mielestäni kyseessä on nimittäin luonnontieteelle mahdoton tehtävä. Eikö se Lauri Rauhalakin joskus ole sanonut, ettei kolikkoja katselemalla ja tutkimalla selviä inflaation luonne? Lisäisin tähän, että jos näin kuitenkin sattuisi käymään, olisi kysymyksessä juuri mitä suuremmalla todennäköisyydellä ”mystinen kokemus” eli kokemus, jossa vanha ymmärrys ylitetään.

Luonnontiede on toki minulle tärkeää. Tulee mieleen ainakin kaksi syytä, miksi näin on. Ensinnäkin se tarjoaa tärkeimmän työvälineeni hammaslääkärin työhöni. Eli kun kyseessä on ensisijaisesti materialistinen ongelma, on sen tarjoama viitekehys erinomainen. Sen sijaan, kun kyseessä on eheyttävä vuorovaikutus potilaani kanssa, on tällä viitekehyksellä itselleni vähäisempi ja rajoittuneempi merkitys. Se on kuitenkin juuri tämä toinen merkitys, jonka sanoisin olevan, että luonnontiede pitää jalkani (vai pitääkö?) maanpinnalla, jotten huku täysin transkendentaaliseen mystiseen todellisuuteen. Tiede on minulle ankkuri tähän maailmaan. Väitän, onnistunut vuorovaikutus potilaani kanssa on pikemmenkin improvisoitua taidetta kuin tiedettä. Jokainen ihminen on yksilö, johon ei voi ”soveltaa” mitään yksittäistä teoriaa, vaan joudun käyttämään laajempaa ymmärtämystäni, joka nojaa puolestaan kokemuksiini, ja tietooni integratiivisesta psykologiasta, kirjallisuudesta ja filosofiasta.

Yhteen vetona sanottakoon, että mystinen kokemus on tekemisessä tämän itseään ylittävän uuden ymmärryksen kanssa. Siinä siis riisutaan itseltä pois egon kaikki osat, jonka jälkeen paljastuu aito itseys, joka on osa suurempaa universaalia itseyttä, jota voimme kutsua vaikkapa Jumalaksi tai Kosmokseksi. Uskon, että parhaimmillaan luovuus toimii juuri näin; vapaudumme egonosiemme (mielentilojemme) tietoisesta sisäisen prosessimme säätelystä. Tällöin mielentilat lähteevät spontaanisti luomaan jotakin uutta, vanhat rajat ylittävää. Luova ajattelu ei synny siitä, että yritämme puristaa ajatuksemme yhden empiirisanalyyttisen viitekehyksen sisään, sillä tämä ajattelu on vain yksi egomme sisällön mahdollinen osa.  Se ei myöskään avaudu, kuuntelemalla  fundamentalistista autoritaarista uskonnon julistajaa.  Mystiikka on osa kokonaisvaltaista laajempaa subjektiivista ymmärtämystä, jossa meillä voi olla sekä hengellisiä että tieteellisiä ohjaajia.

Mystisessä kokemuksessa säilyvät saavuttamamme kykymme ja taitomme, joita luovassa prosessissa voidaan integroida itseään ylittävällä tavalla taiteellisesti tai tieteellisesti oivaltavalla tavalla. Hienommin sanottuna transkendentti (itseään ylittävä) luova  kokemus on introvertti (sisäänpäin kääntynyt) mystinen kokemus. Uskon, että juuri tämä kokemus on kaiken merkittävän luovuuden keskiössä. Oma mielenteatterini oli introvertti mystinen kokemus.

Toki tiedettä tai taidetta voi tehdä ilmankin mystisiä kokemuksia, mutta luovilla henkilöillä on havaittu Kellyn ja Grosson mukaan olevan enemmän mystisiä kokemuksia kuin ”tavallisilla pulliaisilla”. Vai voiko? Skolimowski väittää,että kaikki meistä on enemmän tai vähemmän mystikkoja. Voimme hänen mukaan puhua oikeutetusti mystisestä kokemuksesta joka kerta kuin joku kokemus aiheuttaa meissä muodonmuutoksen. Uskon muuten, että voisimme tuottaa enemmän luovia ja luultavasti myös paremminvoivia ihmisiä, kun muutamme koululaitoksemme sellaiseksi, ettei siellä ei pyritä opettamaan ihmisille ensisijaisesti irrallista tietoa. Lopetamme ihmisen pirstomisen erityistieteitten osiksi ja samalla lopetamme kaikkien ilmiöiden medikalisoimisen tai materialistamisen.

Meillä on olemassa kaikki se filosofinen ja psykologinen ymmärrys, jotta voimme rakentaa kouluistamme ihmisen yksilöitymistä tukevia integratiivisia systeemejä. Tarinat, myytit, mielikuvat, keholliset ilmiöt, historiallinen ja antropologinen tiede, filosofia, taide ja luonnontiede edustavat ymmärtämyksemme eri muotoja, joita kaikkia voimme hyödyntää. Uskon, että monella oppilaalla on sisäsyntyinen jano monenlaiseen tietoon, jota meidän tulisi myös ruokkia. Voimme tehdä muiden taidemuotojen lisäksi myös ajattelusta ja sen ilmauksesta kirjoittaen taidetta. Voimme rakentaa ihmisestä mahdollisimman hyvin itseohjautuvan. Uskon, että oppilaitten kanssa kumppaneina voimme löytää juuri hänelle ominaisen luovuuden muodon. Voimme kehittää hänen yleisiä ongelmanratkaisutaitojaan. Voimme lisätä hänen filosofista ja terapeuttista ymmärtämystään.  Voimme opettaa oppilaalle erilaisia tapoja purkaa tunteita ja voimme auttaa häntä alkuun yksilöitymisprosessissa. Ihanteena voisi olla kasvattaa jonakin päivänä uusi mahdollisimman vähän traumatisoitunut sukupolvi, joka lakkaa siirtämästä ongelmiaan lapsilleen.  Uskon, että siirtyminen tietopainotteista luovuuspainotteiseen kouluun voisi vähentää kollektiivista sisäistä ahdistustamme. Tällöin uusi sukupolvi voisi toteuttaa  paremmin elämässään omaa potentiaaliaan, eikä heidän sisäänsä patoutuisi  samassa mittakaavassa vihaa.  Heidän ensisijainen huomionsa, kun ei olisi  keskittynyt aineellisiin ulkoisiin muotoihin vaan sisäisyyden kehittämisessä. Tällöin uskon, että voisi löytyä myös entistä enemmän vapaaehtoista halua tinkiä elämän aineellisista pyyteistä, mikä on kestävän kehityksen edellytys. Voimme elää parempaa elämää samalla aineellisesti tuhlaten vähemmän.

Olen tainnut tuoda jo aikaisemmin esille, että ehkä minun ja vanhempieni sukupolvi, olemme olleet kollektiivisesti maailmansodan ym. traumatisoivien kokemuksien ja niiden jälkimaininkejen vankeja. Nykyinen materialistinen valtakulttuuri voi olla traumaattisen projektion tuotos. Väitän, että yhä harvempi meistä voi toteuttaa työtään itseisarvoisesti omaa potentiaaliaan toteuttaen. Romantisoiden, olemme myyneet sielumme aineellisuudelle ja sen tehokkuudelle. Uskon, että ainoastaan siirtymällä monikulttuuriseen paradoksaaliseen luovuuden lumoukselliseen maailmaan, voimme voittaa nykyisen pahoinvointimme.

Kelly ja Grosso puhuvat tieteellisestä amnesiasta eli muistinmenetyksestä. Meillä on ollut valtava määrä ajattelijoita, joiden ideat ylittävät nykyisen reduktiivisen tieteellisen ymmärryksen, mutta olemme halunneet unohtaa ne. Ehkä aika ei ole ollut kypsä integraatioon? Voimme tulevaisuudesta hyväksyä ja kannustaa ihmisiä luovuuteen, mutta samalla ankkuroimme luonnontieteen avulla tiedon reaalielämään. Tietoisuudenhan voi ajatella nousevan eräänlaisena spiraalina, jossa välillä palataan lähelle alkua ja taas noustaa. On eletty reduktiivisen materialistisen tieteen valta-aikaa. Psykologiassa tämä on ilmennyt behaviorismina ja sen jälkeisenä kognitiivisena psykologiana. Näissä suuntauksissa ei ole muuta vikaa, kuin että ne yksin antavat liian yksipuolisen ja mekanistisen kuvan ihmistietoisuuden luonteesta. Ainoana psykologisina käsityksinä ne tekevät meistä  torson. Spiraalin yksi lenkki on kuljettu, kun transpersonaalisesta Jamesistä ja Mayersistä on siirrytty empiirisanalyyttiseen tieteeseen. Nyt on tiedon integraation aika ja meidän lähdettävä nousemaan uuteen korkeamman ymmärryksen lenkkiin spiraalissamme.

James muuten väittää, että mystisen kokemuksen ”puhtausasteissa” on eroja. Voimme siis pystyä kehittymään prosessissamme siten, että mystisitä kokemuksistamme tulee yhä puhtaampia ja hienostuuneempia.  Yhtä kaikki, pienemmät ja suuremmat mystiset kokemuksemme voivat kaikki aiheuttaa meissä muodonmuutoksia, joissa havainto-, kognitiivinen- ja itseilmaisukapasiteettimme löytävät uutta ulottuvuutta. Hyvin moni voimakkaita tällaisia kokemuksia saavuttaneista, haluaa jotenkin antaa muotoa kokemukselleen taiteen ja tieteen keinoin.

Jamesin edeltäjä Myers (1885 Human Personality) toi esille kolme ominaisuutta, jotka ovat tyypillisiä neron ajattelulle. Nämä samat tekijät ovat Kellyn ja Grosson mukaan olennaisia myös mystisissä kokemuksissa. Nämä kolme asiaa ovat:

  1. Jatkuvuus – Mystisessä kokemuksessa kokija tajuaa asioiden väliset yhteydet, jolloin hän kykenee näkemään sellaistenkin ilmiöiden yhteyden toisiinsa, joita ”normaalit” ihmiset pitävät toisistaan erillisinä asioina.
  2. Automatismi – Mystisessä kokemuksessa asiat tapahtuvat ikään kuin passiivisesti. Prosessia ei ohjaa oma tahto, vaan se kulkee ikään kuin itsestään. Prosessi on teleologinen, toiseuteen kurottautuva.
  3. Yhteenmittaamattomuus. – Mystisessä kokemuksessa hyväksytään elämän paradoksallisuus ja ristiriitaiset yhteenmittaamattomuudet. Myös tietoinen minä ja tiedostamaton minä ovat toisiinsa loogisesti yhteenmittaamattomia. Mystikko kykenee riisumaan itsensä yksittäisistä kognitiivisista ajattelumalleista ja nousemaan niiden yläpuolelle.

Karkeasti jaettuna omassa eheyttävässä kirjoittamisprosessissani alkuvaihe oli ”retrospektiivistä psykoanalyysiä” eli menneisyyteen suuntautunutta erilaisten kokemusten mässäilyä ja leikkiä. Tässä vaiheessa saavutin katarsis-kokemuksia. Ne olivat patoutuneitten tunteitten purkauksia esim. ”itkukohtauksia”, joiden uskon olleen tähän prosessin vaiheeseen liittyviä egonosien sisältöjen integraatiota osaksi eheämpää minuutta. Retrospektiivisestä vaiheestä siirryin kuitenkin ”teleologiseen psykoanalyysiin”, jossa lähdin leikkimään erilaisilla ja erilaisilla mahdollisilla egojen sisällöillä integroimalla ajatuksia esimerkiksi filosofeilta (Simone Weil, Sören Kierkegaard, Martin Buber, Lauri Rauhala, Georg von Wright), luonnontieteestä, kristinuskosta, myyteistä ja tarinoista. Lähdin siis irrottautumaan vanhoista uskomuksistani leikkien elämän ristiriitaisilla ulottuvuuksilla. Tässä vaiheessa saavutin pari kertaa mystisiä kokemuksia, joita kutsuin kirjassani epifanisiksi hetkiksi. Parhaimmallani kirjoittaessani olin juuri silloin, kun prosessi eteni automaattisesti, ilman omaa tahtoani. Kirjoitettuani spontaanisti ilman tietoisen mielen ohjausta luvun, annoin tietoisen mieleni jäsentää sen sisällön.  Tavanomaisessa prosesissa synnytin tektiä 10- 16 sivua, jota lähdin sitten tietoisesti ”editoimaan”. Tekstin tuottaminen oli siis tiedostamattoman ja tietoisen mielen välistä luovaa vuorovaikutusta. Kuten olen aikaisemmin jo tuonut esille, koin olleeni eräänlaisessa ”transsitilassa”, ja juuri tämän kautta onnistuin vapauttamaan itseni yksittäisten mielentilojeni, egon osieni, tietoisesta ajattelusta.

Tämä nykyisen kirjoittamiseni ei tapahdu yhtä luovana  prosessina, kuin tämä mielentilojeni teatteri. Toki uskon nytkin työskentelyni olevan tiedostamattoman ja tietoisen milenosieni yhteistyötä, mutta tietoiset mielentilani ovat enemmän ohjaksissa. Tiedostamattomasta nousee kuitenkin jatkuvasti uusia oivalluksia, joita otaan mukaan tähään tekstiini. Mystistesti jostain kummallisesta lähteestä nousee mieleeni uusia ajatusaihioita, samaan tapaan kuin pilviä ilmestyy jostain näkymättömästä aineesta taivaalle. Tiedostamaton mieleni on ideoiden aarreaitta.

Skolimowski ja minä – kahden mielenteatterin ohjaajan mietteitä nr. 19

Albert Szent-Gyorgyilta Skolimowski on omaksunut systeemiajatteluaan: ”Jotta saat paremman näkymän, täytyy sinun vaihtaa kaikki pyörät yhtaikaisesti”. Avoimet systeemit evolutiivisen paineen alaisina, hakeutuvat itsestään uuteen korkeamman tason järjestykseen. Samoin myös ihmismieli on itseorganisoituva itseään uudistava ja luova järjestelmä. Minä puolestani omaksuin suljettujen ja avointen järjestelmien logiikan amerikkalaiselta psykologilta ja filosofilta William Jamesilta. Systeemiajatteluni olen omaksunut vuosien mittaan lukemalla moninaista siihen liittyvää kirjallisuutta. Minulla ei ole ketään erityistä ”gurua” kyseiseltä tiedon alueelta.

Tietoni systeemiajattelusta ovat osoittautuneet toki paljon pinnallisemmaksi, kuin Skolimowskilla, jolla on myös tekninen koulutus. Hän korostaa toistuvasti sitä, että fysiikka on muuttunut 1900-luvun toisella puolella. Se on jättänyt taakseen deterministisen, kausaalisen ja mekanistisen ajattelun, ja siitä on tullut ikuista Shivan tanssia. Tämä Shivan tanssi ilmeenee esimerkiksi termodynamiikassa. Merkittävä osa tieteen edustajista roikkuu kuitenkin edelleen kiinni vanhassa newtonilaisessa deterministisessä, reduktiivisessa ajattelussa.

Ilja Prigogine on alunperin venäläinen Belgiaan 1921 muuttanut venäläinen tiedemies, joka tutki menestyksellisesti termodynamiikan irreversibelejä, palautumattomia, lakeja. Hänen ajattelunsa luo sillan sosiaalitietteitten ja luonnontieteitten välille. Prigogine sai työstään Nobelin vuonna 1977. Prigoginen ajattelun takana luuraa Skolimowskin mukaan juuri tämä sama dialektiikka kuin mielenteatterissa. Skolimowski itsehän on Puolasta ja on saanut henkilökohtaisesti kokea, millaista on elää sosialistisessa maassa. Hän kritisoikin sen aikaisia neuvostoajattelijoita heidän kivettyneestä ja dogmaattisesta dialektisesta ajattelustaan. Prigoginen entropia-ajattelun kautta esisokrattinen dialektiikka, Sokrateen, Hegelin ja Marxin dialektiikat löytävät kuitenkin uuden luovan muotonsa.

Prigoginen ajattelussa elävät systeemit muodostavat itseorganisoituvia järjestelmiä. Meidän tietoisuutemme luo uusia tietoisuudentasoja pinoten niitä vanhojen tasojen päälle. Mikään evoluutiossa ei ole siis pelkästään deterministististä vaan evoluution osallistuvilla on eräänlainen alkeismuisti, joka säilyttää samalla vanhoja rakenteita. Muodostamme siis monella tasolla toimivia itseorganisoituvia yksiköitä. Oma mielenteatterini on eräs tällainen itseorganisoituva jatkuvssa virtauksessa oleva yksikkö, jossa tapahtuu emergenttejä hyppäyksiä uusille tietoisuuden tasoille. Luovuus merkitsee minulle sitä, että kykenen irrottautumaan teatterini tietoisesta ohjauksesta, vaan annan oivalluksen ikään kuin itsestään vain tapahtua. Näin voin muuttua pienen pieneksi laajemman luovan tietoisuuden yksittäiseksi kanavaksi.

Thomas Kuhnilta Skolimowski on omaksunut tieteellisen vallankumouksen idean. Tietoisuuden evoluutio ei siis tapahdu lineaarisesti vaan siinä tapahtuu äkillisiä paradigmasiirtymiä (siis kognitiivisen uskomusjärjestelmäsiirtymiä). Vanha paradigma korvautuu uudella. Tämä tapahtuu tietoisuuden luovuuden avulla – se voi nousta myös uudelle integroituneemmalle tasolle. Toki Thomas Kuhn on minullekin ”tuttu mies”, mutta tässä kohden turvauduin Ken Wilberin tietoisuuden spektriin. Hän puolestaan oli jalostanut tätä spektriä uuteen loistoonsa.

Ken Wilber vaikuttaa olevan eräs uuden ajan ”guru”, jonka ympärille on syntymässä oma kannattajaryhmänsä. Vaikka hänen filosofiansa on kiinnostavaa, olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että kunkin ihmisen tulisi aina itse rakentaa oma elämänfilosofiansa. Hänen sopastaan voi toki moni elämänfilosofi lainata aineksia omaan keitokseensa. Uskon että paras soppa syntyy silloin, kun kukin valmistaa itse oman keitoksensa omista aineksista. Tietoisuus ei laajene muuta kuin luovan yksilöllisen toiminnan kautta, eikä siten että omaksutaan jonkun toisen ajattelijan malleja ainoina totuuksina. Tähän sopii jälleen kerran tämä Jungin lausahdus, jossa hän kertoi seuraajilleen, että ”Luojan kiitos olen Jung, enkä jungilainen”. Itseasiassa uskon, että tämä egostate-terapia  on eräs mielenkiintoinen rakenne, jonka ympärille voi rakentaa kukin oman integratiivisen elämänfilosofiansa.

Tietenkään en usko, että Ego-statelle rakentuva mielenteatteri on ainut mahdollinen työskentelytapa, mutta minulle se on tällä hetkellä paras itseohjautuvuuden väline. Se mahdollistaa erilaisille riistiriitaisille sisäisille henkilökohtaisille maailmankuville rakentuvan uuden oivalluksen. Mielentiloja hyväksikäyttäen kukin ihminen voi siis rakentaa oman yksilöllisen ainutkertaisen tarinansa. Jollekin toiselle voi avautua tietoisuuden evoluutio toki vaikkapa runouden, musiikin tai jonkun muun integratiivisen viitekehyksen kautta.

Kazimierz Dabrowskilta Skolimowski on omaksunut positiivisen disintegraation eli sen, että ihmisen yksilöityminen eli hänen tietoisuutensa evoluutio ei tapahdu lineaarisesti. Kun nousemme seuraavalle tasolle, on uutta integraatiota edeltävä aika joskus hyvinkin ahdistava ja traumaattinen. Usein uudelle tasolle nouseminen vaatii anteeksiantoa. Joskus tämän anteeksiannon kohde on toinen ihminen, joskus oma itseys, joskus yhteiskunta, toisinaan itse luonto. Dabrowskin ajatukset ovat analogisia Ken Wilberin ja monen muun ajattelijan kanssa. Uskon, että jokainen elää elämässään vaiheita, joissa heidän kuvansa maailmasta muuttuu yllättäen toisenlaiseksi.

Mainitsin edellä jälleen kerran William Jamesin, koska hän johdattelee minut syventymään mielenkiintoiseen kiehtovaan aiheeseen eli mystiikkaan. Uskon nimittäin, että mystiset kokemukset ovat juuri näitä eräitä systeemisiä emergenttejä tietoisuuden laajentumisen kokemuksia.

Mystiikasta

Kuten on tullut esille moneen kertaan – oma työskentelyni oli luovaa työskentelyä mielikuvitukseni kanssa. Kuka muu kissanhännän nostaa kuin kissa itse, joten henkilökohtainen mielepiteeni on, että se oli jopa onnistunutta sellaista. Mielenteatterini on siis tyyppiesimerkki itseään organisoivasta tietoisuudesta. Prosessini oli leikkimistä oman tiedostomattoman ja tietoisen mielenosani kanssa. Edward F. Kelly and Michael Grosso (Genius) väittävät, että raja luovuuden ja hulluuden välillä on liukuva. Uusi luovuus syntyy onnistuneesta tiedostamattoman ja tietoisen mielen välisestä työskentelystä. Kuten, osittain humoristisesti ja toisalta tossissani, toin esille elin pitkään ”rajatilapersoonan” levotonta saippuaoopperaelämää, kunnes hiljaisuudessa sisäinen mielenteatterini lähti käyntiin. Ehkä monissa luovissa ihmisissä on myös hulluutta? Nykyään elän siis ulkonaisesti suhteellisen yksinkertaista ja vaatimatonta elämää, mutta sisälläni on rikas maailma, jota ilmaisen luovasti eli kirjallisesti. Olen kanavoinut levottomuuteni luovuudeksi, intohimoiseksi subjektiivisuudeksi.

Kelly ja Grosso väittävät, että mystiikka ja nerous ovat toistensa kanssa tekemisessä. Valtavirta psykologia halveksinut mystiikkaa, mutta monet tutkijat ovat sitä mieltä, että sen tulisi olla keskeinen käsite empiirisesti pätevässä tieteellisessä psykologiassa. Mystinen kokemus on eräs ihmiselämän mielenkiintoisimpia kokemuksia. Jos mystisiä kokemuksia ei oteta mukaan tieteelliseen psykologiaan muiden tutkimuskohteiden joukkoon, on psykologiamme pelkkä pilakuva psykologiasta. Mystiset kokemukset eivät ole pelkkiä hyödyttömiä aivojen harhoja. Näin siis väittävät nämä tutkijat (Kelly ja Grosso) ja henkilökohtaisesti omiin kokemuksiini viitaten, olen ehdottomasti samaa mieltä. Miksi näitä kokemuksia mitätöidään? Ehkä siksi, että mystiset kokemukset ovat usein yhteydessä hengellisiin kokemuksiin, ja reduktiivinen tiedehän on halunnut poistaa ihmiseltä tämän elämän merkityksellisen ja kokemuksellisen ulottuvuuden.  Fundamentalistinen autoritarisoitunut hengellinen ilmapiiri on korvautunut fundamentalistisella tieteellisellä valtakulttuurilla. Väitän, että samalla olemme syöneet oman elämämme tarkoitusta ja olemme tehneet materialismista ainoan hyväksytyn uskontomuodon. Kulttuurimme palvoo materiaalia jumalanaan. Ei ole kovinkaan outoa mielestäni, että silloin kun ihminen kieltää uskonnolliset merkitykset,  moni kokee elämänsä tarkoituksettomaksi.

Albert Einstein kirjoittaa mystisistä kokemuksista seuraavasti (The World as I See It): ”Uskonnolliset nerot ovat kautta aikojen kunnostautuneet (kosmisten) uskonnollisten kokemusten kautta. Minun näkemykseni on, että kaikkein tärkein taide ja tiede syntyy näitten tunteiden kautta. Ja perinne pysyy hengissä niitten ihmisten kautta, jotka kykenevät saavuttamaan näitä kokemuksia. Väitän, että kosminen uskonnollinen tunne on voimakkain ja jaloin tieteellisen tutkimuksen yllyke.” Henkilökohtaisesti koen itseni vieraantuneeksi sellaisesta tieteellisestä kulttuurista, joka kieltää meiltä eheytemme kannalta tärkeitä kokemisen tapoja.

Kuka tietää, ehkä juuri elämän mystisen ulottuvuuden mitätöiminen on johdattanut niin monet ihmiset hakemaan ”yliluonnollisia” kokemuksia huumeitten ja alkoholin parista. Niidenhän avulla ihminen voi saavuttaa analogisia epärealistisia keinotekoisia kemiallisesti aiheutettuja tuntemuksia, jotka eivät kuitenkaan käsittääkseni yleensä johda syvempään elämän ymmärtämyksen syntymään. Päin vastoin, uskon, että ne voivat rajoittaa oman tietoisuutemme evoluutiota – omaa yksilöitymistämme.

Ehkä juuri siksi nämä mystiset kokemukset, joita ihmiset ovat jo tuhansia vuosia kokeneet, halutaan mitätöidä ”huuhaaksi”. Sen sijaan hindulaisuudessa, buddhalaisuudessa, islamissa ja kristillisessä ym. hengellisissä perinteissä on mystisiä suuntauksia, jotka kertovat näistä vaikeasti sanoiksi puettavista noeettisista kokemuksista. Minulla on sellainen käsitys, että tänä päivänä myös kristillinen perinne mitätöi näitä kokemuksia, koska sekin haluaa tehdä uskonnollisista kokemuksista reduktiivista tiedettä. Mystiset kokemukset jollakin lailla ylittävät tavalliset kognititiiviset toimintamme, koska ne syntyvät spontaanisti, joskus hyvinkin odottamattomissa tilanteissa.

Kelly ja Grosso (Irreducible Mind) korostavat, että mystisten kokemuksien tieteellisessä analyysissä oli päästy hyvin pitkälle jo sata vuotta sitten. Mystisten ilmiöiden olemassaoloa heidän mukaansa on mahdotonta kieltää. Tämän jälkeen niiden tutkimus jämähti kuitenkin tutkijoiden reduktionistisiin ennakkoluuloihin. Valtavirtapsykologiassa muodostuu tällä hetkellä behavoristisen perinteen perintöprinsessasta, kognitiivinen psykologiasta. Kun kognitiiviseen psykolologiaan integroidaan myös tietoa humanistisesta ja transpersonaalisesta psykologiasta, saamme ihmismielestä huomattavasti monipuolisemman integratiivisen kuvan.

Omassa mielenteatterissani yhdistelin integratiivisesti tietoa eri perinteistä käsin, ja kuten olen tuonut useamman kerran esille. Saavutin useamman kerran näitä mystisiä kokemuksia. Bucke (Cosmic Consicussness) kirjaa ylös tietoja viidestäkymmenestä mystisiä kokemuksia saavuttaneesta henkilöstä, ja hän väittää, että muista harhaisista kokemuksista poiketen, nähin hengellisiin kosmisiin kokemuksiin liittyy ihmisen moraalisen tietoisuuden nousu ja lisääntynyt itsensä hallinta.

Omat kokemukseni ovat analogisia amerikkalaisen filosofin ja psykologin William Jamesin kokemuksen kanssa. James kertoo, (Varieties of Religious Experience) kuinka hän oli ystäviensä kanssa viettänyt iltaa seurustellen. He olivat keskustelleet erilaisista filosofista ajattelumalleista ja runoudesta. Kun James oli ajamassa kotiinsa, tunsi hän olonsa hiljentyneeksi ja tyhjäksi. Hän oli eräänlaisessa passiivissa tilassa, jossa mielikuvat ja ajatukset vain ikään kuin satunnaisesti ja levollisesti virtasivat mielessään. Yhtäkkiä, varoittamatta, James tunsi olevansa värillisen, tulen värisen pilven syleilyssä. James tiesi, että tämä liekki tuli hänen sisältään. Hän tunsi samalla valtavan riemunkokemuksen. Kokemus ei ollut pelkkä tunne, vaan se oli tieto, ettei elämä ole pelkkää aineellista materiaa. James kertoi kertaheitolla tulleensa tietoiseksi siitä, että olemme kuolemattomia, olen osa ikuista elämää. James muisti nämä kokemuksensa loppuelämänsä, myös melankolian täyttäminä hetkinänsä.

Olen kokenut mystisen kokemuksen passiivisesti, luonnon armottoman raekuuron ja syöpähoitojeni keskellä. Oli poimimassa lähisuolla karpaloita, kun yllättävän raju raekuuro sattui päälleni. Tunsin, kuikka sormeni muuttuivat tulipunaisiksi ja ne tuntuivat kalikoilta, mutta samanaikaisesti sisälläni paloi käsittämättömän riemullinen kokemus olemassa olon ilosta. Koin mystisiä kokemuksia myös useamman kerran eheyttävän kirjoittamisen prosessissani. Ennen kirjoittamisen aloittamista, syvennyin yleensä filosofiseen kirjallisuuteen. Tämän jälkeen vaivuin kirjoittaessani eräänlaiseen transsitilaan, jossa kadotin yhteyden aikaan ja paikkaan. Rakentamani mielenteatterin hahmot alkoivat spontaanisti elämään ja tuottamaan repliikkejä. Kysessä oli mitä ilmeisemmin ilmiö, jota voidaan myös kutsua automaattiseksi kirjoittamiseksi. Ennen prosessini alkua luin filosofista ja psykologista kirjallisuutta.  Aktiivisen mielikuvitukseni avulla syntyi ”transsitilassa” uutta oivallusta, ja samalla nousi myös uusia sisäisen teatterin vanhojen mielentilojen rinnalle. Kirjan kirjoittamisen aikana tunsin muutaman kerran mystisen ilon hetken siitä, että olen osa jotakin ikuista ja kuolematonta prosessia. Uskon, että juuri nämä kokemukset muuttivat oman elämäni tarkoitukselliseksi. Tunnen hetkittäin olevani osa jotakin suurempaa, pyhää tietoisuutta. Silloin, kun pystyn päästämään irti mielentilojen tietoisesta ohjauksesta, pystyn satunnaisesti ja yllättäen muuttumaan tämän suuremman tietoisuuden kanavaksi. Toki suurimman osan aikaa olen tavallinen raadollinen ihmispoloinen niin kuin muutkin ihmiset.

Minä ja Henryk Skolimowski – kahden mielenteatterin ohjaaja mietteitä nr. 18

(Koska tämä aihe tuntuu kiinnostavan niin äärettömästi lukijoitani, jatkan kirjoittamistani ;0). Kiitokset kaikista kannustavista kannanotoista! Vertaan siis omaa henkilökohtaista terapeuttista itseohjauksellista mielenteatteriprosessiani Henryk Skolimowskin ekofilosofiseen mielenteatteriin).

Mielenteatterin virtauksesta

Kun luen Skolimowskin kirjaa, tulee minulle tunne, että hän on onnistunut rakentamaan selvästi yksityiskohtaisemman elämänfilosofisen pohjan mielenteatterillensa kuin minä. Minun mielenteatterini on oikeastaan vain hänen mielenteatterinsa eräs psykologinen käytännönsovellutus. Skolimowskin kirjasta puolestaan puuttuu tämä yksilötasolla tapahtuva luovan itseorganisoituvan systeemin soveltaminen. Sinänsä tämä prosessiemme välinen analogisuus on hyvin mielenkiintoinen, koska enhän ollut lukenut hänen kirjaansa kun kävin oman prosessini läpi. Olin siis päätynyt intuitiivisesti ja omia peilejäni (mm. Carl Jung, Sören Kierkegaard, Fjodor Dostojevsky, Martin Buber, William James, Simone Weil, Ken Wilber)hyväksikäyttäen samanlaiseen virtaavaan ja itseään ylittävään evoluutiiviseen kuvaan ihmisestä kuin Skolimowski.

Mielenteatteri-ajattelun käytön itseohjauksellisesti kirjoittaen oman yksilöitymisen välineenä, mahdollisti integratiivinen viitekehys, ego-state -terapia eli minätilojen terapia, jonka opin Tampereen Yliopiston hypnoterapiakoulutuksessa. Tämän suuntauksen erityisosaaja Suomessa on psykologi ja psykoterapeutti Satu Heinonen. Sen on kehittänyt alunperin Watkinsien pariskunta USA:ssa. Ego-state on erinomainen välinen integratiiviseen työskentelyyn, siis sellaiseen työskentelyyn, jossa yhdistetään tietoa erilaisista maailmankuvista käsin. Watkinsonit lähtivät soveltamaan kehittämäänsä minätilojen (tai mielentilojen niin kuin minä niitä omassa mielenteatterissani kutsun) terapiasuuntausta Vietnam-veteraanien traumojen hoitamisessa, ja saivat siitä hyviä tuloksia. Rakensin heidän integratiivista ajattelua käyttäen itselleni oman itseä eheyttävän kirjoittamisen välineen.

Minunteatterini on siis väline oman tietoisuuden filosofisen ja psykologisen herkkyyden kehittämiseen. Milentilani edustavat egon eri integraatioasteisia tiloja, ja näillä puolestaan on sitten omia kognitiivisia toimintoja. Transpersonaalinen psykologia on ollut pitkään lähellä sydäntäni. Ehkä siksi, että omassa prosessissani olen saavuttanut mystisiä kokemuksia, joiden käsitteellistämiseen olen löytänyt apua transpersonaalisesta psykologiasta ja kristinuskosta. Transpersonaalisella psykologialla on pitkät perinteet. Tämä perinne on ollut kiinnostunut nimenomaan tästä tietoisuuden evoluutiosta ja sen jatkuvasta muodonmuutoksesta. Se ei ole niinkään kiinnostunut faktoista vaan ihmistietoisuuden latenteista potentiaaleista. Erityishuomio keskitetään  tietoisuuden muodonmuutosta stimuloiviin tiloihin, kuten meditatiivisiin tiloihin ja mystitisiin kokemuksista. Se kuvaa ja käsittellistää muun muassa tietoisuuden hengellisiä mystisiä kokemuksia, joissa ihmismieli yhtaikaisesti sekä haavoittuvainen että avoin. Näihin kokemuksiin voi liittyä erilaisia tunteita, kuten kauneuden, eheyden, elämän yhtenäisyyden  ja lämmön kokemuksia.

Transpersonaalinen psykologia siis puhuu juuri näistä ihmismielen kokemuksista, joita emme voi alistaa faktoiksi. Kun emme voi käyttää näiden käsitteiden kuvaamisessa empiirisanalyyttistä tiedettä, ne mielummin kielletään tai selitettään aivojen fysiologisina ilmiöinä.  Tällöin samalla mitätöimme ihmisen luovana omaa latentia potentiaaliaan aktualisoivana ihmisenä ja teemme hänestä aivojen toiminnan passiivisen uhrin. Transpersonaalinen psykologia suuntaa siis huomionsa meissä latentteina oleviin mahdollisuuksiin, jotka voivat tilojen välisessä dialektiikassa tai meditaatiossa aktivoitua. Transpersonaalisessa psykologiassa käytetään sanaa ”qualia” kuvaamaan juuri näitä ihmismielessä latentteina olevia potentiaalisia tiloja. Uskon, että integratiivisessa tieteessä voi transpersonaalinen psykologia ja kognitiivinen psykologia täydentävät toinen toisiaan. Mikäli tutkimme tietoisuutta pelkästään transpersonaalisesta näkökulmasta, voi tapamme hahmottaa todellisuutta olla turhan mystispainotteista. Kognitiivisen psykologia puolestaan keskittyy ensisijaisesti tietoisuuden sisältöihin, joten se ainoana näkemyksenä ei riittävästi ota kantaa tietoisuuden aktiiviseen, itseään luovaan ja ylittävään toimintaan.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että metaforat ovat tärkeitä transpersonaalisen oivalluksen välineitä. Sen kieli ei siis ole faktakieltä. Erilaisten metaforisten tarinoiden  avulla saatetaan siis hypätä uusille integratiivisille tasoille. Tällöin vanha totuus korvautuu uudella integroituneemmalla. Tätä hyppäystä ei voida selittää niiden kognitiivisten sisältöjen kautta, jotka ovat olleet mukana prosessissa. Tähän liittyy läheisesti käsite ”synestesia”.  Sillä kuvataan tietoisuudessa tapahtuvaa aistien kautta tapahtuvaa muodonmuutosta eli esimerkiksi sitä, kuinka esimerkiksi musiikki voi tuottaa joillekin ihmisille värillisiä mielikuvia. Lähellä näitä synestesia ilmiöitä ollaan traumaattisten kokemusten purussa. Voimme esimerkiksi joskus onnistuneesti kehollisesti  purkaa kinesteettiseksi kokemuksiksi jotain ahdistavaa tunnetta. Voimme kuvata kipuamme visuaalisina väreinä, ja muuttaa sen muotoa ja kipukokemusta itseään. Tai voimme esimerkisksi  jonkin sopivasti ”kolahtavan” tarinan avulla purkaa vihantunnettamme, jolloin se muuttaa muotoaan esimerkiksi keholliseksi tuntemukseksi, vaikkapa itkuksi ja anteeksiannoksi. Ajattelen näiden synestesia-ilmiöitä muistuttavien ilmiöiden olevan tärkeitä juuri tietoisuuden integroitumisilmiöissä. Prosessissa tunne muuttaa selittämättömällä tavalla muotoaan toisenlaiseksi aistimukseksi. Tätä tapahtuu myös mystisissä kokemuksissa tai ”epifanisissa hetkissä”. Tällaisissa tilanteissa voivat pirstoutuneet traumaattiset muistot tai älyllinen toiminta integroitua spontaanisti uudella tietoisuuden tasolla.

Skolimowskin teatteri, kuten myös minun mielenteatterini, on jatkuvassa luovassa virtauksen tilassa. Uskon, että silloin kun ihminen kokee tämän virtauksen, toteuttaa hän omaa potentiaaliaan parhaalla mahdollisella tavalla. Skolimowskin virta muodostuu mm. seuraavien ajattelijoiden sivuhaaroista: Teilhard de Chardin, Ludwig von Bertalanffy, Albert Szent-Gyorgyi, Thomas Kuhn, Kazimierz Dabrowkski ja Fritjof Capra. Kutakuinkin samat peruselementit ovat läsnä meidän molempien teattereissa. Esimerkiksi Skolimowski on omaksunut suljetut ja avoimet järjestelmät Ludwig von Bertalanffyltä, kun minä taas omaksuin nämä William Jamesiltä. (Suljettu järjestelmä on fundamentalistinen järjestelmä, jossa totuus sijaitsee vain järjestelmän sisäpuolella. Avoimessa järjestelmässä totuus on jatkuvassa virtauksen tilassa. Se voi välillä täsmentyä ja joskus taas kokonaan siirtyä eri uomaan.) Olen sitä mieltä, että sekä fundamenttalistiuskonnollisuus että kapea-alainen luonnontieteellinen ajattelu ovat siis suljettuja järjestelmiä, ja ne varastavat meiltä itseohjautuvuutumme.

Tästä virtauksesta haluan sanoa vielä muutaman sanan. Virtaus merkitsee minulle sitä, että evolutiivinen tietoisuus on jatkuvassa muutoksen tilassa. Se käy jatkuvaa dialogia itsensä kanssa erilaisista arkisista, myyttisistä, tieteellisistä ja eettisistä kysymyksistä. En oikeastaan nykyään aina edes halua aina olla koherentti persoona, vaan voin ja haluan hyödyntää itseni ristiriitaisuuksia oivallukseni välineenä. Uskon, että tieteestä saa paljon heijastavaa sekä tietoisuutta kirkastavaa ja laajentavaa pintaa tietoisuuden evoluutioon. Sitä saa myös muualta, kuten myyteistä,uskonnoista ja erinäisistä kulttuurisista tarinoista. Tiede on hyvä tuki prosessissa, jossa yritän valita itselleni sopivaa tapaa puhua asioista kussakin sosiaalisissa tilanteissa.

Summa summarum, kun dialektinen prosessi onnistuu, lisääntyy biodiversiteetti eli tietoisuuden ja luonnon monimuotoisuus. Tätä ei tee nykyinen monologinen valtakulttuurimme. Se elää tieteellisten asiantuntijoiden monologien aikaa. Väitän, että ainoastaan tieteelliselle ajattelulle rakentuva todellisuuskuva vahingoittaa ja kaventaa sekä luonnon että tietoisuuden monimuotoisuutta.  Mielestäni on selvää, että ihminen voi tällaisessa tukahduttavassa järjestelmässä pahoin. Yritämme pukea tässä todellisuudessa  kaikki ihmiset samaan asiantuntijoiden valmistamaan pakkopaitaan, jolloin meiltä varastetaan herkkyytemme ja luovuutemme. Tämän päivän sirkushuvia kansalle on passivoivat televisio-ohjelmat ja erilaiset kilpailut. Kulttuurimme ei kannusta ihmisiä luoviin jo itsearvona arvokkaisiin yksilölllisiin taiteellisiin ja  älyllisiin prosesseihin. Luovuus on hienoa ja  arvokasta ainoastaan silloin, jos se lopputulos voidaan tuotteistaa rahaksi tai hierarkioiden titteleiksi. Tällöin ulkoiset muodot ovat tulleet tärkeämmäksi kuin ihmisen sisäisyys.

Monikultuurisuuden ja -tieteellisyyden hyödyntäminen luovuudeksi edellyttää dialektisuutta, luopumista monolektisesta asiantuntijakulttuurista ja se siis samalla edellyttää myös autoritaaristen tietellisten ja hengellisten organisaatioiden purkamista. Mielenteatteri on dialektinen väline, jolla voidaan rikastaa tätä tietoisuuden monimuotoisuutta uusilla integratiivisen ymmärryksen tasoilla. Sen avulla voinaan kehittää ihmisen eettisyyttä ja lisätä ihmisymmärryksen syvyyttä.

Tällöin joudumme luopumaan sellaisesta ylimielisestä  ajattelusta, jossa tämä imperialistinen aineellisille arvoille ja ”faktoille” rakentuva asiantuntijakulttuurimme olisi jotenkin poikkeuksellisen kehittynyttä ja erinomaista.  Meillä yliarvostetaan ”faktatietoa” ja mitätöidään muuta ”mielipidetietoa”. Mielestäni faktatiedon arvo tulisi määräytyä sen mukaan, kuinka hyvin se palvelee elämä.  Joskus jonkun yksittäisen ihmisen eettinen mielipide voi ihmiselämän säilymisen kannalta olla huomattavasti tärkeämpää ja parempaa todellisuutta luovaa kuin ”faktatieto”.  Siksi kannatankin ihmisiä kehittämään omia aivojansa, integroimaan tietoa omaksi eettiseksi elämänfilosofiaksi ja henkilökohtaiseksi elämäntarinaksi tai ”hengelliseksi poluksi”.

Meidän nykyinen länsimainen kulttuurimme ei tietenkään ole pelkästään huono. Siinä on myös paljon hyvää.  Onhan sen sisälle nimittäin rakennettu mahdollisuus muutokseen. Uskon, että ihmisten äänestysinnon laantuminen ja erilaiset hidastamisliikkeet kertovat tarinaansa siitä, että ihmisten usko tähän ekologisesti tuhoisaan, kaiken rahaksi ja tehokkuusmittareiksi laskevaan järjestelmään alkaa olla koko ajan enemmän ja enemmän mennyttä. Toivon ja uskon, että järjestelmässä alkaa organisoitua entistä enemmän horisontaalista kansalaistoimintaa, joka ajaa alas tämän vanhan kulutuskeskeisen kulttuurin. Epäilen, että viidenkymmenen vuoden kuluttua ihmetellään kovasti tätä nykypäivän ihmisen tuhlailevaa, itsekästä, ainoastaan aineellista mielihyvää etsivää ja edistävääelämäntapaa. Ehkä viidenkymmenen vuoden kuluttua ihminen ei ole enää ensisijaisesti kuluttava ”Homo Consumer” vaan hän on jälleen ajatteleva ihminen ”Homo Sapiens Sapiens”.   Äänestystä merkittävämpää poliittista toimintaa edustaa kunkin yksilön omat henkilökohtaiset elämänvalinnat. Voimme äänestää siis omilla henkilökohtaisilla teoillamme kuten kulutusvalinnoillamme.

Uin aikaisemmin matalikossa muiden polskijoiden kanssa turvallisissa vesissä. On helppoa hukuttaa itsensä huomaamattomaksi normi-ihmiseksi muiden ihmisten joukkoon ja  ajatella niin kuin muutkin. Ehkä juuri Sören Kierkegaardilta omaksuin ajatusmallini, että elämästä tulee huomattavan paljon  mielenkiintoisempaa ja rikkaampaa, kun ihminen uskaltautuu polskimaan virtaan  tuhannen sylen syvyiseen veteen. Homma on yksinäistä ”intohimoista subjektiivisuutta”, mutta kun virtaan uskaltautuu, tulee elämästä luovempaa ja  mielenkiintoisempaa. On ihanaa huomata, että voin ajatella niin kuin haluan, eikä minun tarvitse kerjätä jokaiselle ajatukselleni ”tieteellisen asiantuntijan leimaa”.Voin kellua ja välillä tehdä muutamia pieniä ohjaavia liikkeitä, samanaikaisesti kun kiehtovat maisemat ympärilläni jatkuvasti muuttuvat. On hetkiä, joissa lyön kantapääni kiveen tai kova virta pistää minut heittämään kuperkeikkaa. Tällöin yskiessäni vettä pois keuhkoistani iskee hetken ahdistus. Aina olen noussut takaisin taas pinnalle.  Ja mikä yllättävintä, elämänilo palaa ja törmäilen nykyään satunnaisesti muihinkin syvässä vesissä uiviin. En ole enää yksin.

Skolimowski ja minä – kahden mielenteatterin ohjaajan mietteitä nr. 17

Eheys merkitsi Skolimowskin mukaan jo Platonille sitä, että ihminen kunnioittaa lakeja. Hänen mukaansa terveys on rakkaussuhde oman kehon elimiin ja omaan itseyteen. Näin minäkin ajattelen. Siis jotta voit eheyttää muita, täytyy sinun itsesi olla eheä ja hyväksyä oma kehosi kotinasi.  Tällöin voit onnistua aktivoimaan toisen ihmisen kokonaisvaltaisen paranemisen. Platon jatkaa, että juuri hiljaisuuden lähteestä pulppuaa ymmärrys ja kaikki suuret totuudet on saavutettu hiljaisuudessa.

Skolimowskin sanoin:

Riemuitse hiljaisuudesta, koska se synnyttää valaistumista.

Riemuitse sisäisistä voimavaroistasi, koska ne synnyttävät edistävät kokonaisvaltaista hyvinvointiasi ja ne ovat pyhyyden ilmenemismuotoja.

Riemuitse elämänfilosofiastasi, koska se on hyvinvointisi lähtökohta.

Iloitse olemisestasi, koska juuri se on hyvinvointisi lähtökohta.

Meidän päivän maailmamme virikkeineen on kaoottinen. Sen informaatiotarjonta on niin runsasta, että väitän siinä elämisen tulleen entistä vaativammaksi ja hankalammaksi tehtäväksi. Ei ole helppoa vaalia kokonaisvaltaista hyvinvointiaan kulttuurissa, joka on näin monimutkainen. Siksi terveydenhuollon ammattilaisen tehtävä on vaativa. Hänen on  kyettävä integroimaan ymmärrystä erilaisista, joskus ristiriitaisistakin, historiallisista ja kulttuurisista perinteistä.  Hän on arvostava ja armollinen omaa itseään kohtaan eikä ole hän ole esineellistänyt itseään eikä asiakastaan. Oma itsetuntemus on edellytykset siihen, että hän kykenee olemaan empaattinen myös potilaitaan kohtaan.

Lääkäri tarvitsee myös  läsnäolon taitoja. Tällöin hän voi kyetä keskittämään huomionsa täysin potilaan kohtaamiseen. Läsnäollessa vaste, jonka potilaan ongelma lääkärissä herättää, on vaste ensisijaiseti potilaan ongelmaan, eikä johonkin lääkärin itsensä valitsemaan tai luomaan ongelmaan. Toki joskus on asianlaita myös niin, että sairaus voi löytyä, ennen kuin se antaa oireita.  Lääketieteen ammattilaisen tehtävä ei ole pelkästään tehdä diagnoseja ja soveltaa ”käpypähoitoja”, vaan hänen tehtävänsä on myös voimaannuttaa potilasta. Päämääränä tulisi olla, että ihmisestä tulisi aina mahdollisimman itseohjautuva omassa psykofyysissosiaalisessa prosessissaan. Tässä tehtävässä lääkärillä on kaksi tärkeää työkalua, toinen on lääketieteellinen tieto ja toinen hänen oma ymmärtävä empatiataitoinen persoonansa. Kumpikaan yksin ei ole riittävä.

Sokrateelta me lääketieteen ammattilaiset voimme oppia hänen nöyryytensä tiedon edessä. Hän ei tiennyt mitään, mutta toisaalta mikään ei ollut hänelle myöskään yhdentekevää. Mitä enemmän kykenemme tiedostamaan oman tietämisemme mitättömyyden, sitä viisaampia olemme. Koska emme voi tietää kaikkia asioita maailmassa, joudumme luottamaan vuorovaikutuksessa faktojen lisäksi intuitioomme.

Monet terveydenhuollon tieteen ”pyhäköt” ovat tänä päivänä hierarkisia, kilpailevia, itsekkäitten pyyteitten temmellyskenttiä. Moni meistä on ehkä juuri tämän vuoksi kadottanut eheyttävän ilon, jota ihminen voi kokea uuden tärkeän asian oivalluksesta. Tieto voi olla itseisarvoisesti tärkeää ja eheyttävää.  Janoamme ulkoisia menestyksen symboleita, rahaa ja tohtorin  titteleitä. Sen sijaan  sisäsyntyinen ilo omasta luovuudesta alkaa olla katoavaa kansanperinnettä. Luulemme, että tieteemme on jotakin suurta ja merkittävää, kun tieteemme on vain yksi pieni mitätön osa tätä ihmeellistä ihmisen tietoisuuden evoluutiota.

Toivon ja uskon, että pirstoutuneesta erityistieteitten myllerryksestä löydetään vielä uusi integroituminen – tieteitten ja erilaisten kulttuurien yhdistyminen. Väitän, että tämä ymmärtämys syntyy silloin, kun pystymme asettamaan oman rajallisen tieteellisen erityistietomme osaksi mahtavaa historiallisfilosofisten ja uskontojen luomien eettisten merkitysten kokonaisuutta. Tietoa ei tulisi tuottaa pelkästään taloudellisesti hyödynnettäväksi, vaan tietomme tulee palvella elämää. Meidän ei tarvitse olla auktoriteettien kumartajia, mutta voimme olla kaikkien ihmisten, myös asiantuntijoiden,  harkitsevia ja kriittsisiä dialogikumppaneitaan. Asiantuntijoilla on paljon sellaista tietoa, joka voi palvella elämää. Ehkäpä vielä nousee valtaan uusi integratiivinen moniäänisen dialektiikan muoto, jonkinlainen globaali mielenteatteri,  jossa kunnioittetaan muitakin kulttuureja ja aikakausia kuin tätä länsimaista kulttuuria.

Ihanteellisessa tilanteessa olemme yhteistyökumppaneita potilaillemme. Me emme paranna heitä, vaan olemme heidän auttajiaan, jotta he voivat itse parantaa itsensä. Meidän asiantuntijoiden on annettava ihmiselle ja siis myös itsellemme takaisin se, minkä asiantuntijat ovat meiltä varastaneet. Meidän on palautettava ihmiselle  hänen itse-ohjautuvuutensa. Ennen valistuksen perinnettä, tämän itseohjautuvuuden oli varastanut institutialisoitunut autoritaarinen kirkko. Tänä päivänä sen on puolestaan vienyt meiltä materialismi ja sen papit – eri alojen asiantuntijat. Kun kykenemme löytämään jälleen itseohjautuvuutumme, maailma ei enää näytä entisenlaiselta. Tieto ei nimittäin ole tällöin irrallista, vaan se aukeaa täysin uutena integroituneempana,  mystisenä ja kiehtovana. Emme ole pelkästään biologiaa, vaan olemme myös itsensä ylittämiseen kykeneviä luovia ihmisiä erilaisista mielenkiintoisissa kulttuureissa.

Tiede oli syömässä meiltä elämän lumouksemme, mutta intuitioni väittää, että olemme kulkemassa jälleen kohti parempaa mailmaa. Yhä useampi tajuaa, että tieteellinen hallinnankulttuuri on pelkkien fiktiivisten, usein hyödyllisten, joskus oikeitten ja joskus väärien myyttien maailma. Kuinka monta kertaa minäkin olen jo oman hammaslääkäriurani aikana nähnyt, kuinka ”faktoille” rakentuva totuus muuttuu. Ja sitä paitsi näin se vaan on, että  integroituneessa tiedossa voi kaksi ristiriitaista näkemystä olla yhtaikaa voimassa. Me joudumme elämään paradoksaalisessa maailmassa.  Voimme yksilötasolla hyödyntää asiantuntijan  tarjoamaa yleistä tietoa omassa kokonaisvaltaisessa eheytymisessämme, mutta lääketiede edustaa vain yhtä, toki ainakin minulle hyvin  tärkeää näkökulmaa. Yksilötasolla ongelmat ovat aina ainutlaatuisia ja henkilökohtaisia. Ammattitaitoinen lääkäri voi olla lääketieteen asiantuntija ja samalla myös eheyttävä dialogikumppani, joka auttaa yhdistämään potilaan tarinan ja lääketieteen teknomedikaalisen tarinan toisiinsa.

Jotta me lääketieteen ammattilaiset emme olisi indoktrinaation, medikalisoivan maailmankatsomuksen aivopesun uhreja, täytyy meidän kyetä oman viitekehyksemme kritiikkiin.  Juuri tämä itsekritiikin puute lienee eräs tekijä, joka pirstoo erityistieteitä entistä kauemmaksi toisistaan. Unohdamme ne tieteenfilosofiset peruslähtökohdat, jolle oma tietomme rakentuu ja samalla unohdamme, että on olemassa toisenlaisille ontologisille ratkaisuille rakentuvia tieteenperinteitä. Tätä oman tieteenfilosofisen perinteen kritiikkiä en ole liiemmälti nähnyt viljeltävän omassa tieteen perinteessäni, hammaslääketieteessä nimittäin.

Nykyinen medikalisoiva esineellistävä keikkalääkärikulttuuri ei ruoki eheyttäviä ravitsevia potilaslääkärisuhteita. Tämän keikkalääkärikulttuurin takana vaikuttavasta ”konemetaforsta” olisi päästävä lopullisesti eroon. Kokonaisvaltaisesti eheyttävä hoitosuhde hyötyy henkilökohtaista pitkistä hoitosuhteista. Minulla on tunne, että globaalisesti Suomi on tässä kokonaisvaltaisessa ajattelussa takapajula. Olemme nöyrää kulttuuria, ja kunnioitamme ja kumartelemme asiantuntijoiden luomia hierarkoita. Liian moni meistä alistaa itsensä asiantuntijoiden numeroiksi ja passiivisiksi muitten ohjauksen kohteeksi. Autoritaarinen lääkärisuhde ei eheytä potilasta, muuta kuin joskus poikkeustapauksissa. Taitava lääkäri osaa  mielestäni vaihdella roolejaan: Hän on ensisijaisesti kumppani, joskus valmentaja, joskus toinen ihminen ja joskus perinteinen autoritaarinen lääkäri.

Parhaimmillaan ihmisen hoitaminen on lääkärin intuition ohjaamaa taidetta, jossa yhdistyy sekä potilaan että lääkärin kokonaisvaltainen ymmärrys molempien elämäntarinoita eheyttävällä tavalla. Terapeuttinen empaattinen hoitosuhde voi olla voimavarana myös omalle eheytymiselle. Kaikki elämän kärsimys ei tietenkään poistu kokonaisvaltaisen eheytymisen kautta eikä kaikki kärsimys myöskään merkitse, aina sitä, että ihmisen tarvitsisi eheytyä. Seuraavaksi yksi pateettinen vertaus – rakastan nimittäin metaforia. Näen omissa silmissäni kirkkaasti ja terävästi sen, että tänä päivänä medikalisoiva materialisten kilpaileva lääketieteellinen kulttuurimme ei riittävästi tue prosessia, jossa uusi uljas ”Fenix-lintu pääsisi nousemaan tuhkasta”. Päinvastoin, lääketieteen esineellistävä objektiivinen asenne hautaa linnut, yleensä molemmat vuorovaikutusosapuolet, entistä syvemmälle katakombeihin paksujen tuhkakerrosten alle. Siellä Fenix-linturaukat vaeltelevat irrallisten sielujen pimeissä kellareissa, jossa heitä kiduttaa jatkuva kalmanhaju, kodittomuus, juurettomuus ja yksinäisyys.

Niin kuin äidin hellä kosketus, halaus ja sanaa laittaa lapsen tunnemolekyylit liikkeeseen, tekee myös lääkärin onnistunut empaattinen hoivasuhde potilaaseensa. Ne molemmat vahvistavat puolustusjärjestelmäämme. Suhteemme ympäröiviin ihmiseen ja luontoon vaikuttavat fysiologiaamme sen vaikutus ulottuu aina geeneihimme saakka. Fysiologiamme puolestaan vaikuttaa kaikkeen tekemiseemme, luontoon ja ympäröiviin sosiaalisiin suhteisiimme. Emme voi hoitaa pelkkää kehoa tai psyykettä, koska ne ovat jatkuvassa virtaavassa vuorovaikutussuhteessa. Näitä asioista on paljon kirjoittanut esimerkiksi Cadace Pert sekä Ernest Lawrence Rossi.

Raha ja tehokkus ei voi olla kaiken mitta, kun tavoittelemme onnellista, harmonista ja tasapainoista elämää. Eräs terveyden määritelmä on, että ihminen on silloin terve kun hän kokee olonsa kotoisaksi tässä maailmassa. Mielestäni länsimaissa tallustelee liian moni henkisesti kodittomina.

Minun tieteen suomimiseni on muuten vaatimatonta, jos  sitä vertaa Skolimowskin suitsutukseen. Hän väittää, että länsimainen kulttuuri, tiede etunenässä, auttaa ihmisiä itse lobotomisoimaan itsensä . Hän kutsuu reduktionistista tiedettä kuoleman enkeliksi. Tämä siksi, että se on vahingoittanut ihmisten, kulttuurin ja luonnon välistä vuorovaikutusta. Lobotomisointiprosessi aloitetaan jo koulussa, koska jo niissä opetetaan itsestä irrallista, pirstoutunutta tietoa. Skolimowski muistuttaa, että on olemassa kulttuureita, kuten menneet Amerikan intiaanikultuurit, jotka elivät harmonisessa suhteessa luontoon. Tämän päivän valkotakkisten tutkijoiden herkkyys rajoittuu kylmiin numeroihin. Meillä ei voi olla rakastavaa ja intohimoista suhdetta luontoon, niin kauan kun meidän ajatteluamme dominoi rakkaus numeroihin. Tietoisuuden evoluutio ei ole Skolimowskin mukaan luotu pelkästään sen vuoksi, että voisimme kehittää loogisuuttamme, vaan meillä on myös emotionaalisia, somaattisia, hengellisiä ja estettisiä tarpeita. Tämän päivän järjestelmämme on pahasti rampautunut. Se ei huolehdi enää kokonaisesta ihmisestä, vaan on pirstonut ihmisen palasiksi.