Tietoisuuden evoluutiosta – kohti parempaa tulevaisuutta

Siniseltä polulta

Käykääpä kurkkaamassa tätä viedeopätkää! Huomaan nimittäin  olevani omien ja Skolimowksin ajattelumallien kanssa samoilla linjoilla tulevaisuuden tutkijan Barbara Marx Hubbardin (video) kanssa, joka on kirjoittanut kirjansa tietoisuuden evoluutiosta. Mielenteatterini on oman  tietoisuuteni evoluution väline, jonka avulla tein oman eettisen valintani. Kävin läpi mielenteatterini avulla oman evolutiivisen muodonmuutokseni.

Ihminen on päässyt omassa tietoisuudessaan sille asteelle, että hän voi lähteä aktiivisesti tietoisesti muuttamaan oman tietoisuutensa muotoa.  Kriisillä on valtava muodonmuutosta tuottava voima.  Vaikka henkilökohtainen ja yhteisöllinen kriisi tuottaa aina kärsimystä, on se myös samalla energiaa, jonka avulla voimme ohjata omaa evoluutiotamme. Oma työuupumukseni ja syöpä oli henkilökohtaisen muodonmuutokseni energiaa. Samoin globaali talouskriisi voi olla yhteisöllisyyden tietoisuutemme muodonmuutoksen energiaa. Vaihtoehto on, että ajamme itsemme tietoisesti sukupuuttoon. Tällöin voimme toki  jatkaa vanhaa ekologisesti tuhoisaa kaiken välineellistävää elämäntapaamme.

Olemme ensimmäinen laji maapallolla, joka voi siis päättää itse, haluaako se tappaa itsensä sukupuuttoon vai haluaako se jatkaa elämistään.  Tällä hetkellä elämme valinnan aikaa. Voimme miettiä, lähdemmekö yhdessä luovan evolutiivisen muodonmuutoksen, jossa säilytämme lajimme osana eläinkuntaa.

Ja nyt Kuhmon siniselle polulle ajattelemaan sinisiä ajatuksia!

Mainokset

Skolimowski ja minä – kahden mielenteatterin ohjaajan mietteitä nr. 13

Sisäinen teatterini oli siis oikeastaan hermeneuttinen yritys; kokosin pirstoutuneen mieleni uuteen ristiriitaiseen yhteisymmärrykseen. Uskon, että sisäinen ristiriidaton yhteisymmärrys on mahdottomuus. Vein läpi teatterissani vallankumouksen, jossa löytyi uusia hahmoja sisäiseen dialektiikkaani. Leikissäni eritymisvaiheen jälkeen kokosin yhteen vastakkaisia voimia mudostamaan koherentimman ykseyteni. Tämä nykyinen reflektioni, kirjoittaessani tätä blogiani, on seurausta siitä, että olen saavuttanut mielelleni uuden koherentimman integraatioasteen. Sisäisten ristiriitojen raastama mieleni on löytänyt ainakin tilapäisesti harmonisemman tilan. Prosessini on edelleen erilaisten vakaumusten, argumenttien ja erilaisten kokemusmaailmojen leikkiä.

Entisen elämän hallinnan tunteen ja siihen liittyneen näennäisen turvallisuudentunteen sijalle on noussut luova avoimuuden tila, jossa kykenen tuntemaan olevani oman elämäni ohjaaja. Dialektisen mielenteatteri-prosessini kautta löysin yhteyksiä, jotka  auttoivat minua ylittämään vanhan minuuteni. Tämän uuden ymmärtämiseni kautta, pystyy entistä paremmin integroitunut tieto puhumaan kauttani. Hengellisessä ja psykologisessa hermeneuttisessa prosessissani olen keskittynyt siihen, että olen yrittänyt löytää erilaisten tulkintojen leikissä todet ennakkoluuloni vääristä. Tein sen siirtämällä elämänarvojeni ja tavoitteitteni suhteen huonot ennakkoluuloni omaavat mielenosani hetkittäin teatterinäyttämöni takahuoneeseen, jotta kuulisin myös muita sisäisiä osiani. Kesytin myös ikäviä osiani, vaikka heistä varjoni, Herra Arrogantus, on seuraava aina matkaani. Onnistuin saavuttamaan uudella tavalla ymmärtävän tietoisuuteni. Selätin tältä erää pelkoni – eksistentiaalisen ahdistukseni. Jos ahdistus vielä nousee, uskon olevani paremmin varustautunut sen kohtaamiseen kuin aikaisemmin. Löysin tällä haavaa elämäni näytelmään roolihahmot, joiden kanssa tunnen oloni kotoisaksi. Muokkasin joitakin, kuten masentunutta, kyynistä Rouva Otsaryppyäni siedettävämmäksi, joten tulen hänen kanssaan toimeen nykyään. Roolimiehitykseni vaihtuu spontanisti ei-tiedostaen erilaisissa elämäni tilanteissa.

Toisella tavalla voin kuvata sisäistä prosessiani seuraavasti: Sukulaistin sisäisessä teatterissa jotakuinkin jokaisen uuden mielen pintaan löytyneen ajatuksen ja kokemuksen omaan sisäavaruuteeni, henkiseen kosmokseeni, mikä johti entistä integroituneempien mielentilojen ilmaantumiseen. Löysin myllerryksessä uuden keskuksen itseydelleni. Tiedon integroituminen tapahtuu siis subjektiivisen henkilökohtaisen prosessin kautta, jossa tieto integroidaan osaksi uutta ymmärrystä. Ihmisen ja hänen ympäristönsä muutos tapahtuu ihmistietoisuuden sisällä. Uskon, että tämän lisääntyneen ymmärrykseni kautta pystyn ennakoimaan paremmin oikeanlaista elämää itselleni. Kykenen valitsemaan paremmin eettisesti mukavan ja käyttökelpoisen asennon itselleni kussakin elämäntilanteessa. Ymmärrys ja toiminta ovat toisiinsa vastavuoroisessa suhteessa, mutta irrallinen tieto ei sitä tee.

Ajattelen terapeuttisen prosessini olleen myös oppimisprosessi, jossa jäsensin tietoa ymmärtämisyhteyksin, jonka jälkeen nyt pystyn elämään elämää, jona jokaisena iltana kiitän menneestä päivästä.   Kuten Paul Ricoeur tuo esille, meillä voi olla siis myös sekoittunut tai rikkoutunut ontologia, mikä tilanne on mielestäni juuri silloin, kun mukana mielenteatterissa on erilaisilla maailmankuvilla varustettuja roolihenkilöitä. Seuraavassa hieman lisää Paul Ricoeurltä lainattuja, vielä kypsymisasteella sisässäni olevia ajatusaihioita.

Itse teatteriprosessini oli mitä ilmeisemmin yhdistelmä menneisyyspainotteista psykoanalyysiä, joka paljasti halun eksistenssin ja siinä merkitys löydetään takaa päin. Prosessini jatkui hengen fenomenlologiana, jossa merkityksen alkuperä on edessä. Se olisi siis yhdistelmä subjektin arkeologiaa ja teleologiaa. Prosesini oli myös varmaankin tätä Paul Ricoeurin mainitsemaa uskonnonfenomenologian eksegetiikkaa, jolloin pyrin ymmärtämään itseäni myös suhteessa Pyhään.   Paul Ricouer kirjoittaa tiivistettynä hermeneutiikan ytimen, joka mielestäni kuvaa teatteriani: Arkeologian, teleologian ja eskatologian dialektiikassa ilmenee ontologinen rakenne, joka kykenee kokoamaan kielellisellä tasolla riitasointuiset tulkinnat. Mutta tätä koherenttia olevan hahmoa, joka me olemme ja johon kilpailevat tulkinnat sijoittuvat , ei ole annettu muutoin kuin tässä tulkintojen dialektiikassamutta, Mooseksen tapaan, puhuva ja reflektoiva subjekti saavain nähdä luvatun maan ennen kuolemaansa.

Nykyinen kulttuurimme on tieteellisen maailmankuvan newtonilaisen maailmankuvan läpäisemä, atomistinen, deterministinen ja todellisuudesta vieraannuttava. Tällä hetkellä todellisuuskuvamme muodostuu pirstoutuneesta erityistieteitten muodostamasta todellisuuskuvasta, jossa katoaa ilmiöiden välinen yhteys. Jotta ihminen voi pirstoutuneessa maailmassa  hengittää ja kokea elävänsä, täytyy meidän löytää takaisin kiinnostus subjektiiviseen, henkilökohtaiseen ja Pyhään. Materialistinen ontologia on kuollutta ontologiaa. Yksityinen ihminen on juuri se rikas tarina, joka voi yhdistää pirstoutuneen maailman ja samalla hän voi puhaltaa kuolleen todellisuuden elämään. Voidaksemme hyvin, tarvitsemme todellisuuskuviemme integraatiota.  Jos pohdimme kokonaisvaltaista ihmisen, ympäristön ja kulttuurin hyvinvointia, kiinnostavaa ei tule olla pelkästään yleinen vaan myös yksityinen.

Psykiatri Stansilav Grof korostaa, että tietoisuutemme ei ole primaaristi aivojen tuottama tila, vaan se on kaiken olemisen periaate, ja sillä on kriittinen merkitys ulkoisten ilmiöiden muokkaamisessa. Grof korostaa myös sitä, että hengellisyys on yksi tärkeä perinne tieteen rinnalla. Monet uskonnoistamme ovat vuosisatoja pitkien perinteiden tuottamia tutkimusmatkoja ihmisen psyykeeseen ja omaan henkilökohtaiseen tietoisuuteemme. Lisäisin vielä tähän, että tämä hengellinen tieto ja ymmärrys ei rakennu ensisijaisesti materialistiselle ontologialle. Viimeisen sadan vuoden aikana ihminen on tappanut enemmän ihmisiä, kuin maapallolla on aikaisempina vuosisatoina elänyt. Tuhoamme itseämme ja luontoa ennennäkemättömällä nopeudella. Olemme kaikessa liian tehokkaita. Käytännön arkipäivän viisaus on opettanut minulle, että jos joku systeemi ei tilanteessa toimi, kannattaa kokeilla jotakin toista. Materialistinen tieteellinen maailmankuva on luonut ongelmamme, joten se ei niitä yksin muuta. Uskon kuitenkin, että maailma voi muuttua. Ehkäpä näin voi tapahtua vaikka Grofin ohjeita seuraamalla. Hän kehoittaa meitä rakentamaan uuden post-newtonilaisen maailmankuvan noudattaen seuraavia periaatteita:

– Meidän täytyy rakentaa uusi kuva maailmankaikkeudesta, joka rakentuu nykyistä laajemmalle ymmärrykselle ihmistietoisuudesta ja psyykeestä.

–  Meidän täytyy kiinnittää huomiota erityisesti ihmisen henkilökohtaiseen muodonmuutokseen; yksityisen ihmisen tietoisuuden evoluutioon.

– Uutta tietoisuutta voidaan luoda globaalin kriisin kautta.

– Grof kehoittaa meitä hyödyntämään transpersonaalisen psykologian ja tietoisuustutkimusten tuottamaa tietoa.

Uskon Stansilav Grofin tavoin, että aggressiivisuus ei heijasta todellista ihmisen luontoa. Sen sijaan väkivalta on on liittyneenä perinataaliin, ihmisen varhaiimman kehityksen dynamiikkaan, jossa ihminen ei kykene saavuttamaan yhteyttä omaan syvimpään identiteettinsä osaan. Lisäisin tähän väkivallan rinnalle vielä materialistisen ahneuden. Mielestäni kyseessä on projektiivinen sisäisten tarpeiden tyydyttämättä jättäminen, sisäinen kuolema (Jumala on kuollut!) ja niiden korvaaminen ulkoisilla vaurauden symboleilla. Kysymyksessä on globaali ja erityisesti länsimainen, kollektiivinen materialistinen luonnehäiriö, jota imperialistisesti yritämme siirtää muihin kulttuureihin.

Skolimowoski ja Grof eivät näytä uskovan, kuten en minäkään, että myöskään fundamentalistiset autoritaariset uskonnot toisivat yksilölle jotakin hyvään. Sekä skientismi että fundamentalistinen uskonnollisuus ovat suljettuja järjestelmiä. Sen sijaan henkilökohtainen hengellisyys on tietoisuuttaa laajentavaa avoimen järjestelmän evolutiivista toimintaa, jossa saavutetaan yhteys sekä itseen, toiseen ihmiseen ja luontoon. Se on siis perimmiltään aina sekä humaania että ekologista. Korostan tätä jo aikaisemmin esiin tuomaani asiaa, että ekologisen muutoksen lähtökohta on ”egologiassa” eli ihmisluonnonsuojelussa. Sen ontologia voi olla esimerkiksi hermeneuttinen, sekoittunut ontologia tai Skolimowskin subjektiivinen-objektiivinen ontologia, jossa mieli ja todellisuus ovat osa toisiaan.

Vaikka materialistinen maailmankatsomus on tuottanut paljon hyviä asioita, on sen jyrä tuottanut samalla myös paljon vahinkoa luonnolle ja ihmisluonnolle.  Samoin fundamentalistinen hengellisyys vahingoittaa sielua.  Meidän on aika lisätä kunnioittavaa monikulttuurista, monitieteellistä  ja -uskonnollista yhteistyötä, ja myöntää, että meillä on paljon opittavaa muilta. En usko muuten, että Skolimowskin ja minun näkökulmat teattereittemme ontologioista ovat ristiriitaisia, vaan ne täydentävät toisiaan. Hänen ajatuksensa  auttavat minua löytämään tietäni uusille tietoisuuden tasoille.

Skolimowski ja minä – kahden mielenteatterinohjaajan mietteitä nr. 12

Skolimowski suo lohdutuksen sanan epävakaalle minuudelleni: Mitä luovempi ihminen, sitä epävakaampi hänen ympäristönsä on. Usein ”hermoromahduksen” saaneen ihminen tapa hahmottaa todellisuutta on herkistynyt. Nerot ovat usein hyvin epävakaita ihmisiä. En itseäni neroksi kutsuisi, mutta mielenkiintoinen ilmiö sinänsä, että kun reaalielämäni vakaantui, siitä tuli arkisempaa ja yksinkertaisempaa, korvaantui aikaisempi elämäni ulkoinen tapahtumarikas saippuateatteri sisäisellä rikkaalla mielenteatterillani. Nykyään tapahtuu joka päivä sisäisessä teatterissani jos jonkilaisia kommelluksia ja välillä mukavia uusia oivalluksia. Nykyään pystyn viihdyttämään itseäni loppumattomasti mielenteatterini spektaakkelien parissa.  Voin leikkiä ajattelemalla ajatuksiani. Näitä spektaakkeleja ohjaava minuus ruokkii sisäistä näytelmää jatkuvalla lukemisella ja siihen liittyy sisäinen dialogi, aktiivinen tai transkendentaalinen imaginaatio, jossa integroin ajatuksia mielentilojeni avulla uusiin ymmärtämisyhteyksiin.

Mielenkiintoista sinänsä, että Carl Jung suositteli aktiivista imaginaatiotaan länsimaiselle ihmisille. Hän oli sitä mieltä, että meditaatiossa muutenkin jo meillä ylivahvaksi kehittynyt länsimainen ego turhaan vahvistuu, ja siksi se mitä me tarvitsemme on aktiivinen mielikuvitus.  Sen avulla voimme löysentää otettamme egoon, jolloin voimme avautua syville tiedostamattomille prosesseillemme.

Mielenteatterini vaikuttaisi siis olevan jungilaista aktiivista imaginaatiota ja Skolimowskin mielenteatterin terapeuttinen sovellutus. Toisin sanoen teatterini on skolimowskilaista transkendentaalista imaginaatiota. Tämä kirjoittaen tapahtuva itseterapian ajattelen rakentuvan hermeneuttiselle persoonallisuusteorialle. Tällä tarkoitan sitä, että erilaisten näkökulmien välisessä vuorovaikutuksessa syntyy uutta integratiivista itseymmärrystä, joka auttaa ihmistä tulemaan koherentimmaksi persoonallisuudeksi. Itseterapiassa ihminen autetaan terapeuttisessa prosessissaan alkuun, jonka jälkeen hän pystyy integroimaan osaksi merkitystodellisuuttaan eri integraatioasteen tietoa ja tarinoita sisäisissä keskusteluissaan. Ihmisen oleminen helpottuu, hän juurtuu maailmaan. Tällöin ymmärtämistä ei sekoiteta tietämiseen. Esimerkiksi historia, uskonnot ja myytit ovat auttamassa meitä uusien arvotietoisten ja päämäärätietoisten ymmärtämisyhteyksien synnyssä. Psykologisia aineksia olen itseterapeuttiseen prosessiini hankkinut hypnoterpiasta, narratiivisesta terapiasta, Jungilta, Watkinseilta (egostate-terapia) ja Roberto Assagiolilta. Filosofisia aineksia olen hakenut sisäiseen teatteriiini muun muassa Sören Kierkegaardilta, Fjodor Dostojevskyiltä, Simone Weililta ja Martin Buberilta sekä nyt Skolimowskilta.

Ajattelen tällä hetkellä, että olemiseen voi pureutua pitkin kahta reittiä. Voimme pureutua olemiseemme hiljentymisen ja tyhjyyden (meditaatio, rukous) kautta. Ja toisaalta voimme pureutua siihen dialektisen ymmärryksen, kuten sisäisen teatterin kautta. Tällöin syntyvä uusi ymmärrys on jotakin joka ikään kuin vain tapahtuu, ilman ponnisteluja. Se ei siis ole jotakin mitä aktiivisesti teemme. Toki olemme aktiivisia eli hyödynnämme aktiivista mielikuvitustamme, jonka spontaniina ylimääräisenä tuotteena syntyy uutta ymmärrystä. Mietin, että ehkä meillä on kolmaskin tapa pureutua olemiseen. Voisiko se olla fyysinen toiminta virtaus (flow) -tilassa? Tällöin ihminen on läsnä tekemisessään, eikä hän suorita sitä. Ehkä kaikissa näissä toiminnoissa mieli on siirtynyt egosta irralliseksi tähän transpersonaaliseen välitilaan. Ja juuri tässä toisen ja minän välissä tapahtuu persoonamme muodonmuutos. Mietin, että ehkä työstä vieraantuminenkin johtuu siitä, että ihmiseltä on kadoksissa työniloa. Työstä kun on tullut suorittamista eikä se ole osa ihmisen olemista. Laskemme euroja ja päiviä eläkkeelle siirtymiseen sen sijaan että iloitsisimme työstämme. Olemme kadottaneet olemisemme taidot. Jotta tunnemme olemisemme tässä maailmassa kotoisaksi, tulisi näin olemisen näkökulmasta harjoittaa hiljentymistä, dialektiikkaa ja fyysistä tai henkistä työtä flow-tilassa.

Ontologista näkökulmaa teatteriini olen löytänyt hermeneutiikasta, ymmärtämisen ontologiasta. Hermeneutiikka on alkujaan lähtenyt liikkeelle raamatuntulkinnasta, josta se siirtyi vähitellen kielitieteisiin. 1800-luvulla se siirtyi historioitsijoiden ajatteluun ja sieltä vähitellen sosiaalitieteisiin. Hermeneutiikassa ajatellaan, että erilaisten tulkintojen välisessä vuorovaikutuksessa eli dialektiikassa on jännite, joka johtaa dialektiseen spiraaliin. Kun prosessimme jatkuu, supistuu spiraali ja se tarkentuu kohti oikeaa käsitystä. Yhtälailla luonnontieteiden ja ihmistieteiden välisessä vuorovaikutuksessa, voi käsityksemme todellisuudesta tarkentua. Tällöin puhumme tieteiden integraatiosta. Omassa sisäisessä teatterissani voi oma käsitykseni todellisuudesta tarkentua, kun pystyn rakentamaan mahdollisimman monipuoliset vakaumukset ja taustat omaavat mielenteatterini roolihahmot, mielentilat, joiden välisessä dialektiikassa ymmärtämykseni todellisuuden perimmäisestä luonteesta leikkien mielikuvituksella täsmentyy.

Olen oivaltanut hermeneuttisessa prosessissani, että ymmärtäminen on oikeastaan eräs olemisen tila eikä siis tietämisen tila. Ymmärtäminen ja oleminen ovat jotakin joka on olemassa jo ennen tietämistä. Uskon, että niin monille nykyajan ihmiselle tyypillinen vieraantumisen tunne johtuu siitä, että luulemme tiedon ja ymmärryksen olevan sama asia. Olennainen osa ymmärtämystäni on se, että sijoitan uuden tiedon suhteessa arvoihini ja päämääriini. Kun kykenin sisäisen teatterini avulla ymmärtämään paremmin tietämisen ja olemisen erilaisen luonteen, löysin olemiselle uuden rakenteen. Tämä ilmeni siten, että ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin, etten ole koditon ihminen. Toisin sanoen kun oivalsin paremmin ymmärtämisen luonteen olemisen tapana, muuttui koko elämäni eksistentiaalinen luonne.

Pirstoutuneen erityistiedon luonne on tehnyt sen, että keskustelukäytännöt ovat hajonneet, ja ihmiset ovat menettäneet keskusteluyhteyden toisiinsa. Samalla on ihmisen psyyke pirstoutunut monilla samalaiseksi kaaottiseksi epäjärjestykseksi kuin minulla oli. Ehkä katoamassa olevat hengelliset, historialliset, myyttiset ja tarinalliset perinteet johtavat siihen, etteivät ihmiset osaa enää liikkua tässä transpersonaalisessa välitilassa.  Tällä haavaa muun muassa Avattarina ihmiset erilaisista kulttuureista etsivät tätä uutta horisonttaalista keskinäistä vuorovaikutusta.

Luonnontieteellinen eetos on kaventanut ihmisen todellisuuden kylmäksi ja juurettomaksi. Tämä heijastui, ja varmaan edelleen hetkittäin heijastuu, sisäisinä ristiriitoina mielenteatterissani. Eri mielentilani kävivät kuitenkin läpi ristiriidoista energiansa ammentavan prosessin, jossa he tekivät vieraista merkityksistä tuttuja, jolloin he kykenivät laajentamaan omaa ymmärtämystään toisen ymmärtämyksen kautta. Joskus väärinymmärtäminen saattoi nostaa prosessin kritiikin avulla uuteen ymmärtämykseen. Paul Ricoeur korostaa, että juuri kilpailevien tulkintojen konfliktissa voimme havaita jotain tulkitusta olemisesta. Onnistumme sijoittamaan uuden merkityksen sen ymmärtämisyhteyksiin. Kysymyksessä on oikeastaan tällöin sekoittunut ontologia tai rikkoutunut ontologia eli on olemassa ristiriitaisia maailmankatsomuksia.

Jotta me hyödymme jotain tiedosta, täytyy meillä olla esiymmärrys asiasta. Se ohjaa mihin lokeroon tiedon sijoitamme. Ilman laajempaa esiymmärrystä tieteelliset tutkimustuloksemme ovat vailla elämistodellisuuden merkityksiä, jolloin tieto jää irralliseksi siis integroitumattomaksi. Tällainen tieto ei vapauta ihmistä vaan päinvastoin, se vieraannuttaa häntä. Pelkkä empiirisanalyyttinen tieto ilman esiymmärrystä ja ymmärtämisyhteyksiä on tyhjää ja hyödytöntä tietoa. Se, että ymmärtämyksemme kuvittelee, että luonnontieteellinen tieto olisi ainoa merkittävä tietoperinne, kaventaa ymmärrystämme elämästä huomattavasti. Meistä katoaa inhimillisyys ja meistä tulee biologisia koneita. Ymmärtäminen ei merkitse minulle siis missään nimessä tarkoita samaa kuin empiirisanalyyttinen tietäminen, vaan ymmärtäminen on huomattavasti laajempi asia. Ihminen ja hänen toiminta tulee ymmärrettäviksi vasta silloin, kun asetamme ne johonkin laajempaan yhteyteen, historiaan, myytteihin, filosofioihin, uskontoihin, kaiken kaikkiaan suhteessa erilaisiin kulttuurisiin tarinoihin. Rikas ihmisymmärrys muodostuu, kun tämä laajempi yhteys on mahdollisimman monipuolinen. Täydellinen kokemus ei Hans-Georg Gadamerin mukaan muodostu tietämisestä, vaan se on sen sijaan täydellistä avoimmuutta uudelle kokemukselle. Pystymme näkökulmien avoimmuuden kautta muodostaa ymmärtämisen, joka  siloittaa oman psyykkisen elämämme vieraan psyykkiseen elämään.

Skolimowski ja minä – kahden mielenteatterin ohjaajan mietteitä nr. 11

Mielenteatterin ontologiasta

Tällä hetkellä olen sitä mieltä, että minä – Kati Sarvela – olen Annan ja hänen ystäviensä todellisuuden tulkintojen välinen dialektiikka eli heidän keskinäinen jatkuva, elämän läpi kestävä, vuorovaikutuksensa. Se mitä  minusta voi jäädä tähän maailmaan osaksi sielujen vaellusta, on juuri nämä kirjalliset vuodatukset,  joita tässä parhaillaan teille kirjoitan  osieni välisen vuorovaikutuksen tuotoksena. Teksteissäni tarjoan teille siis osan aidointa minuuttani. Prosessini on tehnyt sen, etten ole tällä hetkellä pirstoutunut huonosti kommunikoiva mielentilojen ryhmä, vaan olen tällä hetkellä suhteellisen koherentti minuus. Kun nyt siis luet tätä tekstiä, tavoitat parhaiten jotakin olennaista minusta näistä kirjoittamistani sanoista. Toiset tarjoavat minuutensa jollain muulla tavalla luovasti. Jotkut lauluna, toiset musiikkina tai maalauksina, jotkut käsitöinä tai runoina. Minä tarjoan sen teille dialektisen sisäisen teatterini tuotoksena.

Lauri Rauhalalta opin, että kun tutkimme mitä tahansa ilmiötä, täytyisi meidän ensimmäiseksi miettiä, mikä on perusluonteeltaan se asia, mitä tutkitaan. Tällä kertaa tutkittavana on ihmismieli, ihmisen oleminen ja mielen synnyttämä uusi ymmärrys itsestä ja todellisuudesta. Ihminen on siinä mielessä kummallinen eläin, että hän voi pyrkiä ymmärtämään oman toimintansa perusteet, jolloin hän tulee tietoiseksi omista motiiveistaan. Voin ajatella ajatuksiani, jolloin teen itsereflektiota – harjoitan sisäistä teatteria. Tutkimuskohteeni on siis tämä itsereflektiivinen mielenteatteri – jatkuvasti muotoaan muuttava ihmistietoisuus, subjektiivisen ja ”objektiivisen” (en usko, että puhdasta objektiivista ajattelua on edes olemassa) todellisuuksien välinen leikki. Nyt sitten täytyisi tehdä ontologinen valinta.

Minulle on ollut henkilökohtaisen psyykkisen hyvinvointini kannalta olennaisen tärkeää, että kirkastan oman elämänfilosofiani. Tätä kautta olen löytänyt uusia ymmärtämisyhteyksiä kuvaani todellisuudesta ja pystyn toimimaan käytännön elämässä itseohjautuvasti kunnioittaen omia rajojani ja eettisiä päämääriäni. Uskon, että moni muukin voisi hyötyä siitä, että hän selvittäisi oman ajattelusa elämänfilosofiset perusteet. Tällöin on helpompaa ymmärtää itseämme ja samalla myös muita. Tämä selkiintyminen ei ole välttämättä helppoa, vaan se vaatii ponnisteluja, joissa täsmennät ja haet sisäiselle todellisuudellesi uusia merkityksiä uusine, joskus vaativinekin,  käsitteineen. Omassa prosessissani olen kuitenkin tajunnut, että jotta ymmärrän itseäni, joudun tutustumaan myös näihin filosofisiin peruskysymyksiin. Tällöin kykenen ymmärtämään itseäni paremmin sosiokulttuurisena historiallisena yksilönä. Mielenteatterini rakentuu jollekin ontologialle eli olettamukselle siitä, minkälainen on perinmäisen todellisuuden ja olemisen luonne. Niin rakentuu myös sinun elämänfilosofiasi – olet sitten siitä tietoinen tai et ole.

Ontologia on metafysiikan osa-alue, joka tutkii siis olemisen ja olemassaolon peruskäsitteitä. Tässä kohdassa Skolimowski ja minä olemme olleet hieman eri jäljillä, vaikkakin meitä tässäkin asiassa yhdistää, että kumpainenkin sanoudumme mielenteattereittemme kohdalla irti reduktionistisesta luonnontieteellisestä eetoksesta, jonka ontologia on materialismi (olemisen perusluonne on materiaa). Toki varmasti me molemmat tiedostamme, että tietoisuuden evoluutiossa sen toiminnalla on tietyt objektiiviset materialistiset puitteet. Voisi sanoa, että meidän tiedonintressimme (Jurgen Haberbas) ei kuitenkaan ole tekninen vaan se on hermeneuttinen ja emansipatoorinen. Skolimowski seuraa ontologiassaan muun muassa joidenkin fyysikkojen, Whiteheadin ja Teilhard de Chardinin jalan jälkiä. Minä olen puolestani koukuttunut omiin lempifilosofeihini ja hermeneutiikkaan, erityisesti ymmärtämisen ontologiaan ja Paul Ricoeurin sekoittuneeseen ontologiaan. Tämä hermeneuttinen aluevaltaukseni on nuoren mielentilani toimintaa, ja siksi tunnen, että se on minulle vasta aivan viime vuosina pikku hiljaa avautumassa.

Whiteheadiltä Skolimowski on omaksunut ajatuksen siitä, että mieli ja materiaalinen todellisuus eivät ole toisistaan erillisiä. Hän samaistaa itsensä post-Newtonilaiseen ja post-Einsteiniseen fysiikkaan. Skolimowskillahan on myös teknillinen koulutus, joten hän ymmärtää fysiikkaa huomattavasti syvällisemmin kuin minä. Hän soveltaa ihmismieleen kvanttiteoriaa ja suhteellisuusteoriaa. Toki minullakin on harmaa haju siitä, että tässä Newtonin jälkeisessä fysiikassa on saavutettu tietoa, jossa perinteiset newtonilaiset objektiivisen luonnontieteen peruslait eivät enää toimi. Esimerkiksi pienempien hiukkasten kohdalla on huomattu, ettei tutkija ja tutkittava eivät ole erillisiä osia toisistaan ja niiden luonnetta voi tarkasteella hiukkas- ja aaltonäkökulmista.

Nobellisti Albert Szent-Gyorgyiltä Skolimowski on omaksanut ajatukseen siitä, että luonnon ilmiöt ovat jatkuvassa tulemisen tilassa ja ne pyrkivät kohti suurempia ja monimutkaisempia attraktoreiden ohjaamia järjestelmiä. Finaaliset syyt, attraktorit ohjaavat syntropiaa, kun puolestaan kausaaliset syyt entropiaa.  Lakkaamaton pyrkimys suurempaan järjestäytyneisyyteen monimutkaisissa järjestelmissä on syntropian periaate. Omassa syntrooppisessa prosessissani aktiivisen mielikuvitukseni,  Skolimowskin sanoin transkendentaalisen mielikuvitukseni, avulla luon aktiivisesti uusia mielentiloja historiallisisista mielenosistani sekä teen aktiivisia uusia roolinottoja. Kullakin synnyttämälläni mielentilalla on kullakin omat  maailmankatsomukset. Yhä monipuolisempien keskustelujen kautta syntyi yhä uusia entistä integroituneimpia, uuden järjestysasteen tiloja ja tätä prosessia ohjaa ulkoiset attraktorit. Prosessini alkoi suuressa ”disintegroituneessa” hämmennyksen tilassa syöpähoitojen ja työuupumuksen keskellä. Pienempiä ja suurempia hämmennyksen vaiheita tuli myös prosessini aikana. Szent -Gyorgyilta Skolimowski omaksui myös avointen järjestelmien ”dynaamisen tasapaino”-ajattelun. Mielenteatterini on avoin järjestelmä ja se on jatkuvassa virtauksen tilassa, ja se pyrkii hakeutumaan tässä jatkuvassa tulemisen tilassaan samalla entistä koherentimpaan tasapainoon. Kokemukseni sisäisestä teatteristani vahvistavat näitä Skolimowskin fysiikasta lainaamia ideoita.

Teilhardilta ja Prigoginelta Skolimowski on omaksunut ajatuksen siitä, että mitä  hienostuneempi on systeemin rakenne, sitä koherentimpi on seuraavan tason järjestäytyminen ja kompleksisuus. Mikäli järjestelmään kohdistuu evolutiivista stressiä riittävästi, menee systeemi entropiseen kaaoksen. Evolutiivinen stressi on oikeastaan evoluution luova voima, ja järjestelmä voi sopeutumisvaiheen jälkeen hypätä taas syntrooppisesti korkeammalle organisoitumistasolle. Kun siis sisäiseen teatteriini kohdistuu riittävästi evolutiivista stressiä, kuten esimerkiksi minulla työstressiä ja henkilökohtaisia muita ongelmia, voi sisäinen teatterini mennä kaaokseen. Tämä ei pelkästään ole negatiivista, vaan se puolestaan mahdollistaa uusien integroituneempien tilojeni synnyn. Skolimowski lainaa myös puolalaista psykologia Kazimierz Dabrowskia. Hän on luonut teorian positiivisesta disintegraatiosta. Tämän teorian mukaan ihmisen tietoisuuden laajeneminen ei tapahdu lineaarisesti. Sen sijaan siirtymä uuteen vaiheeseen on usein traumaattista. Ihminen voi joutua hämmennyksen ja ahdistuksen tilaan. Eli tämä mielen disintegroituminen – kaaokseen meneminen – merkitsee usein sitä, että vanha persoonalisuutemme järjestäytyy uudestaan ja uusi integroituneempi persoonalisuus tekee tuloaan. Tämän positiivisen disintegraation ilmaisee Paul Ricouer tulkiten evankeliumia: Sielu täytyy kadottaa, jotta sen voisi pelastaa eli jotta löydämme itseytemme pitää se ensin menettää.

Skolimowski on omaksunut Parmenideksen ajatuksen: ”Ei mieltä, ei maailmaa”. Meillä on hallussamme mahdollisuus jatkuvaan herkkyytemme kehittymiseen. Herkkyytemme kautta kehittyy myös tietämisemme; sitä kautta rikastuu ja laajenee kuvamme todellisuutemme. Tämä on siis lajillimme tyypillinen potentiaali eli mahdollisuus – se ei siis ole meille valmiiksi annettua. Me voimme itse sopivassa virikerikkaassa ympäristössä aktualisoida potentiaalimme. Kun mielemme prosessoi todellisuuden eri ulottuvuuksia, käy mielemme läpi muodon muutosta ja kun se käy läpi muodonmuutostaan, muuttuu ympäröivä todellisuutemme sen mukana. Me olemme Skolimowskin ontologiassa osa todellisuuttamme. Todellisuus annetaan meille sellaisena, millaiseksi mielemme sen hahmottaa. Tämä hahmottamisaktimme on samalla itsemme ja ympäristömme muodonmuutosakti. Emme ole siis erillisiä osia todellisuudesta, vaan vaikutamme aktiivisesti mielellämme siihen. Mielemme on osa todellisuutta ja se on oman ja ympäristön muodonmuutoksen instrumentti. Ei ole mitään mielemme ulkopuolista todellisuutta. Se on aina meidän mielemme ulottuvuus. Voin siis ilmeisesti puhua todellisuudesta minun todellisuutena tai paremminkin minun todellisuuksina. Ympäristömme ja sisäinen maailmamme ovat niin kiinteä osa toisiaan, ja siksi ihmisluonnonsuojelu on myös luonnonsuojelua ja luonnonsuojelu on puolestaan ihmisluonnonsuojelua. Oma onnellisuutemme vaikuttaa lähimmäistemme onnellisuuteen, ja pahoinvointimme samoin voi siirtyä heihin.  Esimerkiksi masennus on sosiaalisesti tarttuva ” sairaus”, sillä tällöin  itseämme peilaava peili on vahingoittunut.

Skolimowskin ekologinen teoria pitää sisällään tämän minuuden ja todellisuuden välisen keskinäisen riippuvuus suhteen. Sen ontologia on ”subjektiivinen-objektiivinen”. Se on subjektiivinen, koska merkitykset todellisuudelle syntyvät aina mielen hahmottamina muotoina ja se on objektiivista, koska mieli aina penetroituu maailmaan, jota se muokkaa.  Mieli on kokreatiivinen (co-creatiive) mieli eli jatkuvassa yhteistoiminnassa ympäristönsä luovan mielen kanssa. Ihmismielen evolutiivinen ihme on se, että mieli kykenee laajantamaan todellisuutta. Emme voi tarttua todellisuuteen mitään muuta kautta, kuin mielemme kautta. Uudet arkiset ja tieteelliset näkökulmat todellisuuteen löytyvät sen symbolisoivan kyvyn kautta: löydämme uusia käsitteitä ja aktivoimme uusia merkitysyhteyksiä. Kuinka rikkaana, hienostuneena ja moniulotteisena todellisuus avautuu ihmiselle, riippuu siis hänen kyvystään vastaanottaa ja hahmottaa sitä. Ja mitä rikkaampi ja moniulotteisempi ihmismieli on, sitä suuremmat mahdollisuudet sillä on tuottaa evolutiivista muodonmuutosta ympäristöönsä. Ihmismielellä on ihmellinen kyky muuttaa vielä ei-olevainen olevaiseksi.

Skolimowski ja minä – kahden teatterin ohjaajan mietteitä nr. 9

Kunnioittavasta ajattelusta

Skolimowski korostaa, että sosiaalinen oikeudenmukaisuus on päämäärä, johon meidän tulisi kaikessa toiminnassa pyrkiä. Tämä ei toteudu hänen mukaansa talousmiesten imperialistisia taloudellisen kasvun gospeleja laulellen, koska on länsimainen harha luulla, että varakkuus teksisi meidät onnelliseksi. Tämä harha on länsimaisen teknologisen kulttuurin luoma illuusio, joka edelleen vallitsee länsimaisessa harvojen kyseenalaistamassa valtapolitiikassa ja se vaikuttaa tuhoisasti ympäristöömme. Väitän, että myös se on psykosomaattisen pahoinvointimme keskeinen tekijä. Kilpailulle rakentuva yksipuoliselle rationaalisuudelle rakentuva tehokkuuskulttuuri raunioittaa ympäristön lisäksi ihmispsyykettä. Sen sijaan että rakentaisimme yhteiskuntaamme yksipuoliselle rationaalisuudelle, Skolimowski korostaa, että meidän tulee käydä monikulttuurisia keskusteluja ja kunnioittaa myös menneitä historiallisia hengellisiä perinteitä. Jos haluamme pelastua, ei se tapahdu materiaalin kautta vaan se voi tapahtua esimerkiksi kunnioittamalla traditionaalisten hengellisten kulttuurien myyttejä.

Kulttuuri, jossa ihmisten enin aika kuluu oman potentiaalisnsa aktualisoimisen sijaan vaurauden lisäämiseen on primitiivinen. Työelämä on tänä päivänä liian monella yksipuolistunut aineellisiin päämääriin. Ehkäpä juuri sen vuoksi on yleiseksi trendiksi on tullut, että ihmiset haluavat vapauttaa itsensä sen ikeestä, esimerkiksi jäämällä varhaiseläkkeelle. Uutisista tuli juuri muutama päivä sitten taas uutinen, jossa kerrottiin kuinka valtava määrä minun ikäisiäni naisia on hakeutumassa masennuksen takia eläkkeelle. Näyttää siltä, että yhä useampi normeihin sopeutuja on alkanut tuntemaan elämänsä olevan umpikujassa. Mietin omaa tilannettani, ja väitän etten iki päivänä olisi jaksanut tehdä tätä hammaslääkärin työtä viittä päivää viikossa. Merkittävä osa yli viisikymppisesti hammaslääkäreistä tekee tätä hommaa osapäiväisesti. Ellen olisi sanoutunut irti rahaa ainoana päämääränä ohjaavasta tehokkusjärjestelmästä, olisin minäkin luultavammin minäkin olisin tässä samassa sairaseläkkeelle jonottavien joukossa. Mielestäni on aika banaalia, että näissä olosuhteissa vaaditaan työurien pidentämistä. Tällä hetkellä koen, että toteutan monipuolisemmin itseäni, ja jos uskon olevan mahdollista, että jaksan olla pitkääkin mukana työelämässä.  Kaikki on tänä päivänä ulkonaisesti tehostettu niin himpskatin tehokkaaksi, että työilo taitaa olla monelta  ihmisiltä kadonnut. Tämä siitä huolimatta, että toimintaamme ohjataan yhteiskunnallisesti kaikkien laskelmoitujen sääntöjen mukaan, perustuen tieteelliseen tietoon, joka on käyty moneen kertaan läpi erilaisissa asiantuntijaorganisaatioissa. Tämä tieto on puhdasta, kliinistä, objektiivista ja arvoneutraalia.

Skolimowski korostaa, että yksiulotteinen ja materialaistinen järkemme on vieraannuttanut meidät sekä itsestämme että se on myös ekologisen vahingollisen toimintamme lähtökohta. Niin kuin jo aikaisemmin olen tuonut esille, ”egologia” on ekologiaa. Saman filosofi Johannes Ojansuun ilmaisee toisin: Luonnonsuojelu on samalla ihmisluonnonsuojelua. Rakentamamme tehokkuusjärjestelmä, joka ei esimerkiksi kunnioita ihmisen sisäisiä rytmejä ja luontaista potentiaalia välineellistämällä kaikki luontokappaleet tuotantoresurssiksi tuhoaa luonnon lisäksi ihmisluontoa.

Kaikesta, kulttuurin luomuksistakin yhä kasvavassa määrin pyritään tekemään hyvin myyviä tuotteita, joiden arvo mitataan rahassa. Jos toimisin normatiivisesti, yrittäisin nyt tehdä täsät mielentetteristani tm-tuotteen, jota sitten yrittäisin taloudellisesti hyödyntää. Sisäisen luomispalon ja uuden improvisoidun muodon ilmaisun sijaan yhä useammin taiteestakin tehdään tuotteita. Kaiken kaikkiaan yhä enemmän ihmiselämän ilmiöitä laidasta laitaan tuotteistetaan taloudellisen hyödyn välineeksi. Tällöin on unohdettu ihmisen ja kaikkien luontokappaleiden itseisarvo. Elämme ulkoisten arvojen ja muotojen maailmassa, jossa intohimoinen sisäisyys on unohtumassa. Skolimowski ehdottaa materiaa ylikorostavan järjen tilalle kunnioittavaa ajattelua (reverential thinking).

Yritän hiukan avata ja soveltaa tätä Skolimowskin kunnioittavaa ajattelua. Tässä ajattelussa todellisuutemme aistimisemme ja havannoimisemme ei rakennu sille, mitä materiaalisia hyötyä sen avulla saamme fyysisestä todellisuudesta, vaan se perusta on elämän monimuotoisuuden juhlimisessa. Luovin ja vitaalisen tapamme ajatella tapahtuu eri tasojen ja tietämisen tapojen vuorovaikutuksessa, kuten mielenteatterissa. Tässä toiminnan lähtökohtana on, kuinka tekemämme valinnat vaikuttavat kokonaisvaltaiseen lähimmäisiemme, luonnon ja itsemme hyvinvointiin. Kunnioittava ajattelu on tapa käyttää järkeä kokonaisvaltaisesti, siten että havainnoimme sekä fyysistä että transfyysistä todellisuutta siten että elämän erilaiset materiaaliset, sosiaaliset ja hengelliset ulottuvuudet tulevat havainnoiduksi.

Kunnioittava ajattelu ei merkitse pelkästään sitä, että käytämme aivojamme monipuolisemmin, vaan se siis  tarkoittaa myös sitä, että luontokappaleilla on itseisarvo. Skolimowski muistuttaa, että luontokappaleilla on itseisarvoisuus, mikä on monissa erityisesti itämaisissa ja primitiivisissä uskonnoissa läsnä. Kun Amerikan intiaanit sanoivat, että puilla on henki, eivät he suinkaan tarkoittaneet sitä, että puilla olisi jokin persoonallinen hahmomainen liikkuva henki, vaan tämä oli heidän tapansa muistuttaa puiden itseisarvosta sinänsä.

Ajattelen siis, että kunnioittava ajattelu ei tarkoita pelkästään individualistista uutta ajattelutapaa, vaan se merkitsee yhteisöllisen olemisen verkoston tiedostamista. Tässä yhteisössä ovat mukana ihmiset, eläimet, kasvit, luonto kaikkinensa. Tällöin ymmärrämme erilaisten etnisten, rodullisten, yhteisöllisten ja kulttuurien merkityksen, muuttuvan ja ekologisesti ja egologisesti paremman ihmisen identiteetin luojana. Muodostamme globaalin monikultturisen suurperheen. Kunnioittavassa ajattelussa liitymme dialektisesti luontoon ja toisiin ihmisiin. Näyttäisi siltä, että olemme horisontaalisen globaalisen yhteistyön kautta siirtymässä virtuaalisten kylien järjestelmään. Pidän tärkeänä, että tässä siirtymässä pyritään ylläpitämään polyteististä kulttuuria, eikä ajatella, että meidän yksi pirstaloitunut monologinen länsimainen kulttuurimme olisi sen suurin johtotähti. Filosofi Richard Rorty on kirjoittanut ideaalisesta yhteisöstä, että näissä ei papeilla, ei fyysikkolla, ei runoilijalla eikä puolueaalla, ei millään ole tieteellisempää tai syvempää tietoa kuin toisella. Tässä uudessa yhteisöllisessä kultturissa sankareita ovat ne arjen sankarit, jotka tekevät asioita monipuolisemmin kuin aikaisemmin. Käytännössä tämä merkitsee mielestäni tieteellisille ja uskonnollisille hierarkioille rakentuneen vallan purkamista ja meidän asiantuntijoiden siirtymistä dialogikumppaneiksi. Sankareita ovat  Rortyn idealistisessa yhteisössä ne kaikki pienet ihmiset, jotka ovat hyviä ihmisenä olemisessaan.

Skolimowskin kunnioittava ajattelu tuo mieleeni, Robert Jay Liftonin proteaaniminän. Proteaani mieli vaikuttaa olevan analoginen käsite minun ja Skolimowskin mielenteattereiden kanssa. Se koostuu siis erilaisista mielenosista. Proteaani minä on kriittinen ja samalla avoin. Proteaani itseys on jatkuvassa muutosprosessissa, ja se siis kokoajan luo itseään.  Proteaani itseys hyväksyy tiedon polyteistisen luonteen ja hän voi olla vastaanottavainen tieteellisille malleille, ja samalla hän kykenee leikittelemään erilaisilla spekulatiivisilla ja perinteisesti ajatelleen epärationaalisilla lähestymistavoilla. Tälläinen proteaani itseys voi kuljettaa eteenpäin päättymättöntä uutta ymmärrystä tuottavaa dialogia myös eettisistä kysymyksistä, jolloin sen voi ajatella edustavan juuri tätä Skolimowskin kunnioittavaa ajattelua.

Kunnioittava ajattelu on Skolimowskin mukaan yksi eheytymisen (healing) tapa. Olen henkilökohtaisesti alkanut käyttämään sanaa ”eheytyminen” kun tarkoitan englanninkielistä sanaa ”healing”. Tämä siksi, että meillä ei eroteta kahta parantumisen muotoa: ”cure” (fyysinen paraneminen) ja ”heal” (eheytyminen psykofyysissosiaalisena kokonaisuutena). Mielestäni eheytyminen kuvaa paremmin sitä, että ihminen voi alkaa voimaan kokonaisvaltaisesti paremmin joskus huolimatta esimerkiksi fyysisistä, joskus pysyvistäkin vammoista. Kun ihmisen elämää ohjaa kunnioittava ajattelu, ei myöskään hänen elämänsä ulkoisten puitteitten tavitse olla aineellisesti luksusta. Ihminen uskaltaa sanoa itsensä irti statuskilvasta ja osaa elää elämää joka on hyvää tässä ja nyt. Hänen elämänsä muuttuu osaksi ikuista jatkumoa. Kunnioittavaa ajattelua harjoittanut ihminen saavuttaa mielenrauhan ja armollisuuden tunteen itseään kohtaan. Hänen elämänsä ei tarvitse olla ulkonaisesti aineellisesti kukoistavaa, mutta sen sijaan se on sisäisesti sitä.

Luulen muuten, että suurin osa kansasta tietää käyttäytymismalliemme olevan tuhoisia. He ovat kuitenkin kuin tupakoitsijat, jotka polttavat, vaikka tietävät sen olevan vahingollista terveydelle. Ulkonaisille statuksille omistettu harhamme on ilmeisesti niin houkutteleva unelma, että moni meistä sysää tietoisuuden toisenlaisesta ekologisemmasta ja oikeudenmukaisemmasta elämästä syrjään. Minut herätti syyllisyyteni. En voi olla mukana kannaustamassa ihmisiä elämäntapaan, jonka seuraukset lapsillemme ovat tuhoisat.

Skolimowski edelleen väittää, että ne jotka eivät ajattele kunnioittavasti, menettävät elämänsä herkät ulottuvuudet ja he köyhdyttävät jatkuvasti omaa olemassaoloaan. Heidän varsinainen elämänsä on koko ajan jossakin muualla kuin tässä ja nyt. Ehkäpä juuri tällöin ihminen ihminen elää objektiivisesti ja normatiivisesti ottaen oikeaa elämää, mutta samalla menettää kykynsä hoivata itseään, muita ja luontoa. Kunnioittavassa ajattelussa liitymme rakkaudelliseseti muihin luontokappaleisiin.

Kun pelkkä objektiivinen ajattelu hallitsee todellisuuskäsitystämme, elämme kilpailun, armottomuuden, henkisen arvottomuuden ja kunnioittamattomuuden elämää. Se seurana olemme kadottaneet elämän salaperäisyyden ja pyhyyden. Eämme massaihmisen normatiivista elämäämme, jossa olemme muuttaneet kaiken hyötymme välineiksi, euroiksi ja tilastollisiksi tosiasioiksi. Meidän on oivallettava, että objektiivinen tieto ei ole väärää, mutta se on vain kategorista, sillä on rajat ja näiden rajojen ulkopuolelta löytyy elämän eettisyys, tarkoitus ja ymmärrys.