Harjoita tietoisuustaitoja luovasti – sisäisesti hymyillen!

Roberto Assagioli

Monille ajattelu on jatkuvaa pakonomaista toimintaa. Suurin osa ihmisistä ei pysty pysäyttämään ajatteluaan edes tahtoessaan. Tähän en pystynyt minäkään. Yritin aikoinaan harjoittaa erilaisia meditaatiotapoja, mutta ajatusperkeleet eivät jättäneet minua rauhaan. Koska ne tulivat päähäni ilman tahtoani, en todellakaan voinut sanoa, että ”Minä ajattelen”. Sen sijaan ajatukset ajattelivat minussa. Tämä on miljoonien ihmisten arkea ja valitettavasti tämä pitää paikkansa monen kohdalla kuolemaan saakka. Tämä vain siksi, että meitä ei järjestelmällisesti opetella ajattelemaan, vaan sen sijaan meidät ehdollistetaan ajattelemaan automaattisesti muiden ajatuksia.

Kuten Roberto Assagioli huomauttaa, yleisesti ei ole kiinnitetty huomiota siihen, että meditaatio on toimintaa. Moni luulee, että se on oman itseyden hiljentämistä, erityisesti mielen vaientamista, jossa ihminen astuu sisään rauhaan ja hiljaisuuteen. Tämä on kuitenkin vain yksi variaatio meditaatiosta. Meidän täytyy ymmärtää, että ”hiljaisuus” ei ole tyhjä, staattinen tila. Kutsun Assagiolin tavoin joskus meditaatiota sisäisten maailmojen tukimukseksi, koska tämä ulottuvuus on meditaatiossa se, koska on täynnä energiaa. Juuri maailmoistamme, sisäisistä todellisuuksistamme, löytyy paljon uusia mahdollisuuksia, kun olemme yhteistyössä niiden kanssa.

Eräs tapa harjoittaa meditaatiota on luova meditaatio aktiivisen mielikuvituksen avulla, jossa ajatukset sijoitetaankin oman persoonan osien, minätilojen suuhun mielikuvituksemme voimalla. Tällöin erilaistumisprosessimme ohjaus otetaan itselle. Ihminen löytää omien ajatustensa ohjauksen tässä prosessissa nimen omaan mielikuvituksen eikä järjen avulla. Tämän jälkeen ajatuksemme eivät vatvoudu meissä, vaan me luovasti leikimme minätiloillamme ja niiden ristriitaisilla ajatuksilla. Siirrymme omien ajatustemme ohjaajiksi.

Luova meditaatio osoittautui minun tietoisuustaitolajikseni. Pääsen nykyään eroon asioiden vatvomisesta ja tunnistan pakonomaiset ajattelumallini. Ohjaan omaa tietoisuuttani. Vatvominen on väsyttävää, jopa stressaavaa. Se voi aiheuttaa jopa psykosomaattista pahoinvointia. Luova meditaatio esimerkiksi minätilojemme avulla on tyystin toisenlaista. Sitä tehdään sisäisesti hymyillen, leikkimielellä, mutta keskittyneesti, luottaen mielikuvitukseen ja oman intuition parantavaan voimaan.

Sisäisen teatterin kaltaisen hyväksyvälle läsnäololle rakentuvan luovan meditaation onnistumisen edellytys on, että persoonassa on aikuisia vahvoja minätiloja. Jos sellaisia ei ole kehittynyt, kannattaa niitä kehittää esimerkiksi terapeutin kanssa yhdessä tai terapeuttisessa kirjottajaryhmässä. Jos ihmisellä on taipumusta harhoin, kannattaa harkiten ja tietoisena riskeistä käyttää tätä menetelmää. Tärkeää on, että meillä on ympärillämme reaalisia, jalat maan päällä olevia ihmisiä, jotka pitävät huolen siitä, ettemme huku mielikuvitusmaailmaamme. Muuten meille voi käydä siten kuin Marthalle ja Goergelle kävi elokuvassa ”Kuka pelkää Virginia Wolfia?”. He siirtyivät kokonaan elämään mielikuvitusmaailmaansa ja he onnistuivat saamaan mukaan muitakin ihmisiä harhoihinsa.

Kyllä. Nykyään osaan meditoida. Teen sitä mieluiten luovasti kirjoittaen (kts. tietoisuustaitopuu), mutta osaan nykyään harjoittaa tietoisuustaitoja myös esimerkiksi keskittymällä hengitykseen. Minulla on luovasti meditoiden käytössäni kaikki aika menneisyys ja tulevaisuus tässä ja nyt. Sisäisen teatterin kieli on vertauskuvallista, koska juuri ne liuottavat jäykistyneitä ajattelutottumuksia. Kokemusten käsittely luutuneella faktojen kielellä on usein jopa brutaalia. Sadut, tarinat ja runot ovat luovan meditatiivisen kirjoittamisen kieltä. Aikuiset realistiset minätilat luutuneella kielellänsä voivat olla teatterimme niitä hahmoja, jotka auttavat meitä palauttamaan jalkoja maan pinnalla. Siksi näilläkin minätiloilla on oikeutettu paikkansa Sisäisessä teatterissamme.

Tietoisuustaidot ovat facebookissa.

Mainokset

Mitä tietoisuustaidot TODELLA ovat?

Mikäli haluat tutustua syvemmin tietoisuustaitoihin, suosittelen, että tutustut Ken Wilberin filosofiaan ja vaikkapa Marko Mikkilän erinomaiseen graduun. Monella tämän päivän ihmisellä vaikuttaisi olevan edelleen hyvin pinnallinen kuva siitä, mitä tietoisuustaidot, kuten hyväksyvä läsnäolo, ovat. Seuraavassa peilaan Sisäisen teatteria, terapeuttista kirjoittamismenetelmääni, Ken Wiberin filosofiaan.

Ken Wilberin (2009) tietoisuuden evoluution mukaan ihmisen tietoisuuden laajetessa, syntyy uusia näkymiä maailmaan. Ihminen näkee maailman kokonaan uudella tavalla, eikä pelkästään vain uusien viitekehyksellisten linssien kautta. Kokemuksieni mukaan minätilojen kanssa keskustellen on mahdollista nopeuttaa tätä nousemista uusille ymmärryksen tasoille. Tällöin näkymämme muuttuvat, vähän samaan tapaan kuin vuorikiipeilijällä: Hänen noustessaan korkeammalle näkee aina laajemman maan kappaleen ja osan taivaanrantaa. Filosofi Sören Kierkegaard kulki aikoinaan omilla nimimerkeillään rinnakkaista polkua pitkin.

Tietoisuuden evoluutio on hierarkkinen järjestelmä, mutta Wilberin mukaan (2000) tämä hierarkia ei ole lineaarinen ja jäykkä niin kuin sosiaalisissa systeemissä. Sen sijaan tietoisuustaitojemme ja tietoisuuden laajetessa, ihminen vähitellen siirtyy egokeskeisestä ajattelusta, ryhmäajatteluun ja kansakunta-ajatteluun. Vähitellen ymmärryksen laajetessa hän siirtyy laajemmin ajattelemaan koko ihmiskuntaa ja sen kaikkea elollista luontoa. Wilberin mukaan ilman mietiskelyä, meditaatiota ja tietoisuustaitoja tämä matka on vain korkea tavoite, eikä ihmisellä ole mitään polkua, mitä pitkin hän voi kiivetä tietoisuudessaan kohti uutta ymmärtämystä (2009). Luovassa psykodramaattisessa transsissa tapahtuva minätilojen keskusteleva kirjoittaminen tarjoavat erään tietoisuustaidollisen konkreettien työkalun vuoren polulle kulkemiseen.

Tietoisuutemme on minätiloilla työskennellen omanlainen kaleidoskooppi. Alussa meillä on vain muutama värihiukkanen (minätila) linssissä ja näkymämme ovat melko vaatimattomat. Vähitellen minätilahiukkasten värikirjon lisääntyessä, linssin läpi saavuttamamme näkymät rikastuvat. Visioloogiseksi kasvaessamme meidän on kyettävä hyväksyvästi vastaanottamaan minätilamme ja visioimaan niiden seurassa: tunnistamaan symboleja ja työskentelemään mielikuvin. Sisäisestä teatteria ja sen minätiloja hyödyntävä visioloogi (vrt. Ken Wilber, 2000) näkee näkee erilaisten minätilojen näkökulmien kautta todellisuuden luovasti ja samalla yhä kirkkaammin. Vähitellen hän kykenee saavuttamaan aktiivisella mielikuvituksellansa jopa pyhältä tuntuvia henkisiä tiloja, joissa hän näkee todellisuuden aperspektiivisesti eli vailla yhtäkään näkökulmaa.

Tietoisuutaitojen kehittäminen on henkinen prosessi, jossa löydämme oman eettisen tavan elää. Minätilojen avulla voimme yhdistää meditatiivisessa tilassa itseemme erilaisia viisausperinteitä, mm. terapeuttista tietoa. Tarkkailijatilan löytäminen tapahtuu kaikissa meditaatioperinteissä erilaisilla tavoilla keskittämällä tietoisuutta. Sisäisessä teatterissa avautuminen olemiselle ja pakonomainen ajattelu hiljennetään mielikuvituksen avulla, joten se edustaa sekä luovaa että oivaltavaa meditaatiotapaa. Syntynyt identiteettitarina peilataan myös järkeviin rationaalisiin tiloihin.

Visioloogi voi saavuttaa meditatiivisen mielikuvituksensa avulla oman systeemisen kehomielelle rakentuvan sisätodellisuutensa ohjauksen: hän tuntee erinomaisesti minätilansa ja osaa mielikuvituksensa avulla luoda uusia tiloja. Minätilat kommunikoivat erinomaisesti ja uusia tiloja syntyy uusissa tilanteissa. Visioologi on löytänyt kaksi minuutensa keskusta: transsendentaalisen Sisäisen teatterin ohjaajaitseyden – egotilojen ulkopuolisen tarkkailijan – sekä egotilojen muodostaman minän ja siinä kulloinkin hallitsevan minätilan. Hän hyväksyy, että hänen sisällään on maailmoja ja totuus on aina suhteellinen, paitsi aperspektiivisellä tasolla, joka on vain puhdasta olemista.

Wilberin (2000) mukaan visiolooginen tapa kohdata maailma edustaa korkeampaa rationaalisuuden muotoa, joka on kovaa vauhtia lisääntymässä kulttuurissamme. Hän kutsuu sitä nimellä kentaurinen, eksistentiaalinen, dialektinen, planetaarinen, verkosto-looginen, tai integraalisaperspektiivinen. Siinäpä oli anglismeja kerrakseen. Oli miten oli, tällä tasolla Sisäisessä teatterissa ihminen kykenee näkemään minätilojensa keskustelun tarkkailijatilasta käsin, ja hän kykenee myös näkemään itsensä osana luomakuntaa helikopteri- ja rakettiperspektiivistä käsin.

Kulttuurissamme leviää nyt tietoisuustaidot. Se on hieno asia, koska ne ovat väline, jolla ihminen siirtyy uudelle olemisen tasolle. Minätilat (esim. Gordon Emerson, John and Mary Watkins) voivat antaa monelle ihmisille hyvin konkreettisen työkalun , jolla he voivat hypätä dialektiseen olemiseen. Tällä tasolla kykenemme aidosti kuuntelemaan erilaisia näkökantoja. Voimme antaa keskusteluissamme tilaa kaikille luontokappaleille, jolloin voimme saavuttaa egosentrisen tai etnosentrisen ajattelun sijaan uuden ekosentrisen kosmisen näkökulman.

Wilberin tietoisuuden systeemi näyttäisi olevan rinnasteinen sekä Sören Kierkegaardin ajattelulle (hänen nimimerkkinsä muodostivat rasioita, jonka avatessa löytyi uusia nimimerkkejä, minätiloja) sekä Sisäiselle teatterille, jossa mielen primitiivisemmät osat, minätilat voivat yhdistyä uusiksi laajemman ymmärryksen tiloiksi. Wilber (2000) korostaa samaa asiaa, mikä on sisäänrakennettuna Sisäisessä teatterissa, ja sen takana vaikuttavassa Ego state -terapiassa. Mikäli uusi (minätila!) taso irtaantuu siitä, minkä päälle se on rakentunut, syntyy patologioita. Tarvitaan integraatiota korjaavana liikkeenä. Yksinkertaisemmin sanottuna, jotta meidän persoonamme pysyy eheänä, tarvitaan minätilojen välille hyvää kommunikaatiota. Eri tasojen minätilojen täytyy löytää sopu keskenään.

Sisäinen teatteri on dialektinen tapa tutustua itseen ja laajentaa tietoisuutta. Luovassa prosessissamme on syytä lähteä liikkeelle mielikuvituksen avulla  perustunteista. Mieltämme kiusaavat tai askarruttavat henkilökohtaiset asiat laitetaan minätilojen korjaavan mielikuvituksen avulla järjestykseen. Alkuun päästäksemme tarvitsemme viisaita ja kokeneita ihmisiä ympärillemme. Vähitellen prosessi voi laajeta: siirrymme reflektiiviseen oppimiseen: luovaan kirjoittamiseen ja lukemiseen. Löydämme yhä enemmän kokonaisvaltaisen viisauden tiloja itsestämme.

Matkalla uudelle ymmärrksen tasolle (integroituneet uudet minätilat) tapahtuu pienempiä tai suurempia vanhan ajattelun kuolemia. Siirtymä uudelle tasolle, muodonmuutoksemme, on aina eräänlainen kuolema. Toukka kuolee ja perhonen syntyy. Tämä kuolema voi olla kipeä kokemus, joskus jopa kaoottinen. Tämä siksi, että joudumme luopumaan hallitsevana vanhasta minätilasta, johon samaistumalla koko aikaisempi maailmankuvamme on rakentunut. Toiset jäävät jumiin loppuelämäkseen joihinkin yltiörationaalisiin tai fundamentalisuskonnollisiin tapoihin ajatella.

Nerot kiipeävät vuorta innokkaasti ylöspäin ja löytävät aina vain uusia näköaloja. Oma kokemukseni on, että kokonaisvaltaisen ajattelun nerous ei niinkään synny kyvystä ratkoa matemaattisia yhtälöitä, vaan se on mielikuvituksen avulla tehtävää jatkuvaa työtä. Jokaisella meistä on oma perustasonsa, josta minätilat voivat lähteä ponnistelemaan kohti laajempaa usein jopa nerokasta elämän ymmärtämystä. Ken Wilber tukee tätä ajattelua. Ihmisellä ei tarvitse olla Albert Einsteinin geenejä kasvaakseen neroksi, vaan globaali, monikulttuurinen ajattelu, riittää viemään tietoisuuden kehitystä hyppäyksin eteenpäin. Mestareiksi kasvaneita on harvassa, mutta monessa meistä on sisällänsä pieni mestari, joka odottaa aktivoimistaan.

Silloin kun vanha minätilamme ei onnistu löytämään hyvää kommunikatiivista suhdetta uuteen muodostumassa olevaan minätilaan, voidaan puhua identiteettikriisistä. Erityisesti tämän kaltaisessa tilanteessa ihminen hyötyy Sisäisen teatterin kaltaisesta oman kokemusmaailman tutkimus- ja kehittämismatkasta. Ihminen tekee luovasti tutuiksi mahdollisimman monet uudet ja vanhat minätilat toisilleen. Ja neuvotellen hän löytää tiloillensa yhteisymmärryksen tai kompromissiratkaisun. Meillä kaikilla saa olla sisällämme ristiriitoja (erimieliset minätilat): Ne toimivat myös ponnahduslautoina uuteen ymmärrykseen ja arvorationaalisuuteen.

Ihminen voi tutkia itseään tietoisuustaitojen avulla, kuten luovasti kirjoittaen ja erilaisilla muilla taideterapeuttisilla menetelmillä sekä meditoiden. Monelle kriisi on se, että huomaa löytävänsä itsestänsä uuden minuuden, joka ei mahdu lainkaan vallitsevaan nykyiseen valtayhteiskuntaan.

Minätilojen kanssa työskennellessä kyse ei ole siis siitä, että löydämme minuutemme, joka sopeutuu yhteiskunnassa vallitseviin normeihin. Sen sijaan kysymys on siitä, että ihminen löytää eettisen oman ainutkertaisen elämäntapansa, joka ei ota vastaan vallitsevia kulttuurisia valtauskomuksia itsestään selvyyksinä. Onneksi meillä on tilava kulttuuri siinä mielessä, että saamme valita elämäntapoja, joiden ei tarvitse olla normielämän mukaisia. Elämme länsimaissa parhaillaan kulttuurisen muodonmuutoksen aikaa, jossa hyväksytään erilaiset tavat elää.

Filosofi ja psykologi Lauri Rauhala väitti jo 60-luvulla, että meditaatio voidaan yhdistää psykoterapeuttiseen tietoon. Sisäinen teatteri on se laitos, jossa tämä tapahtuu minätilojemme avulla. Teatterilla, spontaanilla luovuudellamme, on ihmeellisiä taianomaisia voimia.

Tietoisuustaidot ovat facebookissa.

Itsekkyys hyötykäyttöön…kirjoittaa Suomen Kuvalehti

Vai oikein geenitutkija ja psykologit ovat Journal of Public Policy and Marketing -lehden artikkelissa sitä mieltä, että ihminen on niin vaan perusteellisesti geeneiltään itsekäs eläin. Tämän kertoo meille Suomen Kuvalehti. Näiden tutkijoiden mielestä ihmisten statussymbolikilpailuvietti tulisi ohjata siihen suuntaan, että sitä ohjattaisiin kilpailuun ekologisista asioista (Kummalla on hienompi sähköpolkupyörä, minulla vai naapurilla?). Tämä ei ole sinänsä täydellisen typerä idea, mutta se kyllä rakentuu mielestäni aika oudolle, vanhalle  ja virheelliselle perusolettamukselle.

Vai olemme geeneiltämme ahneita? Hohhohhoijaa….Tämä uskomus on yksi niitä myyttejä, jotka ylläpitävät epäterveitä yhteiskunnallisia rakenteita. Ihminen kun on ainut eläin, joka kykenee oman tietoisuutensa itsereflektioon. Hän voi kehittää tietoisuustaitojaan, jolloin hän voi itse valita, haluaako hän käyttäytyä kilpailevasti vai eikö. Moderni hierarkioille ja keskinäiselle kilpailulle rakentuva valtamyytti antaa meidän ymmärtää, että olemme geenejemme tahdottomia uhreja. Usein tällä perustelemme ja selittelemme ahnetta käyttäytymistämme ja näin pakenemme vastuutamme muista ihmisistä ja luontokappaleista.

Kannattaa pitää mielessä, että sosiaaliset tapahtumat aktivoivat geenejämme. Voimme ohjata tunteitamme kehittämällä tietoisuustaitojamme, ja pystymme tätä kautta vaikuttamaan omaan kehoomme, uskomuksiimme, arvoihimme ja käyttäytymiseemme. Voimme halutesamme rakentaa maailman sellaiselle uskomukselle, että ihminen on yhteisöllinen ja toinen toisestansa välittävä sosiaalinen eläin. Kysymys on vain siitä, haluammeko itse ohjata elämäämme, vai annammeko kulttuurisille myyteille vallan.

Ihminen ei ole passiivinen omien geeniensä uhri, muuta kuin rajallisessa määrin. Toki on puhtaasti geneettisiä sairauksia, mutta moniin sairauksiin voimme itse vaikuttaa omalla tietoisuudellamme. Nykyään tehdään paljon tutkimusta siitä, kuinka mielemme sisältö vaikuttaa fyysiseen olemukseemme (esim. kuinka psyykkiset traumat vaikuttavat syöpägeenien aktivoitumiseen). Ihminen  voi kehittämällä tietoisuustaitojaan vaikuttaa paitsi uskomuksiinsa ja arvoihinsa, myös fyysiseen terveyteensä.

Voimme valita halutessamme tietoisesti sellaisen elämäntavan, jonka perusta on, että itsekäs ryppyotsainen kilpailu on epäsopivaa käyttäytymistä. Silti saatamme hyväksyä vaikkapa leikillisen kilpailun ja itsensä kanssa kilvoittelun. Voimme perustellusti olla sitä mieltä, että valtaa pitävään kilpailukulttuurin liittyy liian paljon vastenmielisiä ilmiöitä, kuten ekologista tuhoa sekä ihmisluonnon ongelmia (addiktioita, ahdistusta). Silloin kun meillä on tietoisuustaitoja, olemme vapaita valitsemaan omat arvomme, jotka ohjaavat käyttäytymistämme. Voimme perustellusti valita erilaisia tapoja elää.

Minusta näyttää siltä, että ehkä olemme siirtymässä aikaan, jossa leikillisyys tulee jälleen muotiin, ja keskinäinen ryppyotsainen kilpailu jää vähemmälle.  Luulen, että kansansivistyksemme alkaa olla sillä asteella, että ihmiset ovat alkaneet oikeasti miettimään, minkälaisen elämäntavan osaksi he haluavat kasvattaa lapsensa. Kumpi on tärkeämpää, läsnä oleminen lapsille ja yhteisöllinen välittäminen vai statussymbolit ja kilpailu organisaatioissa? Yhä tietoisempina ihmisinä teemme erilaisille arvoille rakentuvia elämäntapavalintoja, ja yhä suurempi osa meistä valitsee totisen kilpailun sijaan leikillisyyden,  läsnäolon ja yhteisöllisen vastuullisuuden kulttuurin.

Tietoisuustaidot facebookissa.

Meditaation vaiheet

Meditaatiota Richard N. Shrout (True Hypnotism) kuvaa seuraavasti: Meditaatiossa pyritään tavoittamaan primaarisia eli alkuperäisiä tietoisuuden prosesseja näitä vastaavia tiloja, joita lapsella on ennen kuin hän on oppinut kielellisesti käsitteellistämään maailmaan. Ne ovat tietoisia tiloja mutta eivät minätietoisia tiloja eli juuri näitä tiloja, joissa lapsi tutkii maailmaa ilman ennakkokäsityksiä.

Arjen meditaatiotiloja eli transseja ovat nuotion äärellä istuminen tai kosken solinan katseleminen ja kuunteleminen. Ympäröivää luontoa havainnoidaan sellaisenaan, eikä yritetä laittaa kokemuksen yksityiskohtia valmiisiin kategorioihin. Tällaisessa meditaatiossa tietoisuudella ei ole kohdetta. Toisaalta voimme keskittää huomiomme esimerkiksi hengitykseen, esineeseen tai mantraan, ja aina kun joku ajatus pulpahtaa, ohjaamme sen hellävaroin syrjään ja palaamme hengitykseen tai tietoisuutemme kohteena olevaan sanaan/esineeseen. Jotkut pitävät tällaisia passiivisia harjoituksia vasta hiljentymisen ja mielen tyhjentämisen harjoituksina. Niillä yritämme saavuttaa vain vanhoista tietoisuutemme rasitteista vapaan tietoisuutemme alkutilan.

Varsinaista meditaatiota olisi sitten sisältömeditaatio, jossa hiljentymisen jälkeen kykenemme vapauttamaan mielemme vanhoista jäykistyneistä totunnaisista ajattelumalleista. Itse ajattelen, että meditatiivinen itsensä tutkiminen on eräs psykologian aliarvostettu laji. Mielemme ei ole vain jotakin jota meillä on automaattisesti, vaan se voi olla aktiivisen kehittämisemme kohde.

Pidän Lauri Rauhalan tavoin (Meditaatio) oman tajunnan tutkimusta ja sen mukana tapahtuvaa inhimillisen kokemuksen kehittämistä ihmiselämän tärkeimpänä haasteena. Kehomielemme on tietoisuttemme kehittämisen väline. Saavutettuamme uuden peilaavamme mielen mahdollisuutemme, muuttuu myös samalla koko suhteemme ulkoiseen todellisuuteen. Kykenemme elämään elämäämme yhä paremmin läsnäolevasti.

Klassinen hiljentymismeditaatio kulkee tiettyjen vaihetten kautta:

  1. Ensimmäisessä vaiheessa ihminen vähitellen kykenee keskittymään esimerkiksi hengitykseen yhä pitempiä ajanjaksoja.
  2. Toisessa vaiheessa ihminen kadottaa meditaation kohteen eli hengityksen. Ihminen ikään kuin sulautuu kohteeseensa, hengitykseensä. Tuntuu kuin ihminen olisi yhtä sen kanssa. Hänellä ei ole enää mitään erillistä tietoisuuden kohdetta. Hän on hän ja hänen hengityksensä.
  3. Ihminen tuntee ylittävänsä oman persoonansa rajat. Hän tuntee pääsevänsä laajentuneeseen tietoisuuden kokemukseen, jossa hän tuntee voimakasta intuitiivista ymmärtymästä todellisuudesta, hän tuntee ikään kuin kelluvansa jossain äärettömässä tietoisuuden meressä. Tätä kokemusta voi kutsua transsendentiseksi kokemukseksi.

Myös nämä vaiheet voivat kaikki esiintyä myös kirjoittavassa, peilaavassa, sisältömeditatiossa kuten Sisäisessä teatterissa®.  Hiljaisuusmeditaatiosta prosessi eroaa siinä, että se käyttää hyväksi myös minätietoisia egon tiloja peilaten.  Aluksi ihminen huomaa pystyvänsä kirjoittaman pitempiä ajanjaksoja minätiloissa/tiloista spontaanisti. Vähitellen hän kadottaa kirjoittamisvälineen (kynän, näppäimistön) ja oman tietoisuudensa rajan, jolloin teksti syntyy ikään kuin omasta tahdosta riippumatta. Viimeisessä vaiheessa ihminen voi saavuttaa ”mystiseltä” tuntuvia tapulikokemuksia, joissa hän tuntee olevansa osa jotakin ikuista, ylihistoriallista, tietoisuusketjua.

Ajattelen nykyään, että ihminen voi henkisessä olemassaolossaan olla kahden maailman kansalainen jo elinaikanaan. Tietoisuustaitojensa avulla hän voi saavuttaa henkisen yhteyden ikuiseen tietoisuudenmereen jo eläessään, ja ehkä tähän samaan elementtiin hänen henkensä sitten sulautuu kuoleman jälkeen.

Presidentinvaalien jälkeisiä tunnelmia

Ei krapulaa

Joskus juhlintaa seuraa krapula, mutta tämän vaalijuhlinnan jälkeen sellaista ei ole tullut – ainakaan Siirtolan Emännälle! Hänen sydämessään on sen sijaan jälkitunne, että vaalit veivät meitä askeleen eteenpäin kohti laajemman tietoisuuden kulttuuria, jossa voimme jälleen löytää elämään muitakin arvoja kuin jatkuvan taloudellisen kasvun.

Emäntä tuntee nahoissansa, että jotakin uutta kaunista ja uutta on parhaillaan syntymässä. Moni hänen ystävistään kertoo tunteneensa saman. Yhä suurempi osa kansaa haastaa vanhat puolueet; he kieltäytyvät ottamasta vastaan niiden yksisilmäisiä totuuksia itsestäänselvyyksinä. Monet ihmiset eivät suostu asettumaan vain yhdelle “kannalle”, sillä totuushan on moninäkökulmainen ja dialoginen! Maailmankatsomuksia on monia, ja totuus syntyy niiden vuorovaikutuksesa. Maailma ei ole pelkkää materiaa, vaan se on myös eettisyyttä, ekologisuutta ja estetiikka.

Kapitalismin muodonmuutos

Amerikkalainen John Ikerd puhuu klassisesta kapitalismista ja tästä uudemmasta individualistiseksi ahneudeksi itsensä muuntaneesta kapitalismista. Ennen, 30 – 40 vuotta sitten (ja edelleen jotkut, etenkin vastuulliset pienyritykset) toimi suurin osa yrityksiä sillä klassisen kapitalismin periaatteella, että ne olivat tuottamassa ympäröivään yhteisöönsä lisäarvoa, töitä, kauneutta ja lisäämässä yhteisöllisyyden kokemusta. Viime vuosikymmeninä tämä uudempi kapitalismi, jota monet – etenkin suuryritykset – edustavat, on muuttanut muotoaan ahneuden kapitalismiksi, jossa kaiken tarkoituksena on vain maksimoida joidenkin yksilöiden aineellinen hyöty. Nämä yritykset eivät ole olleet eettisesti, esteettisesti ja ekologisesti vastuullisia toimijoita.

Uudemmat, ahneuden voimalla toimivat yritykset käyvät parhaillaan muodonmuutostaan, mutta Ikerdin mukaan liian usein niiden toiminta on valitettavasti vain “viherpesua” eikä aidoksi yhteisöllisesti ja ekologisesti vastuullisiksi yrityksiksi muutumista. Ehkä tuorein esimerkki Suomessa voisi olla Fortum, joka mielummin kuin sijoittaa rahansa kestävämpiin maanalaisiin sähkökaapeleihin, maksaa huomattavia osinkoja osakkeenomistajilleen. He pistävät yhteisön edun edelle individualistisen aineelliset pyyteet. Tällainen toiminta ei lisää kenkään onnellisuutta.

Siirtolan Emännän naisen sydän sanoo, että jälkimmäinen muoto kapitalismia on pahasti sairasta. Onhan tosiasia, että yhä usemmat onnellisuustutkijat korostavat, että tietyn perustoimeentulon jälkeen ylimääräinen materia ei juurikaan tuota lisäarvoa ihmisen elämään. Tällaista ajattelua voitaisiin kaiken medikalisoivassa kulttuurissamme kutsua ”materialistisesksi luonnehäiriöksi”. Ennen onnea ja iloa yhteisöön tuottava klassinen kapitalismi muutti jo vuosikymmeniä sitten pyörimissuntaa, ja se on alkanut tuottamaan ahneudessaan yhä enemmän epätoivoa, sairautta ja luonnontuhoa. Ja kaikki puolueet ovat laulaneet samaa jatkuvan taloudellisen kasvun laulua onnellisuuspolitiikan sijaan.

Tarvitsemme energiaa – myös sosiaalista energiaa

Ihmisen toiminta kuluttaa energiaa ja hänen kasvunsa vastuulliseksi aikuiseksi tarvitsee myös inhimillistä energiaa. Ennen kaikkea ihmisen kasvaminen ihmiseksi vaatii, vanhemmilta sekä lasten ja nuorten kanssa työskenteleviltä, rakkauden ja välittämisen energiaa. Meidän tarvitsee panostaa nuorisoomme, jotta heistä kasvaisi tasapainoisia aikuisia. He eivät kasva siten, että heihin pumpataan ulkokohtaista tietoa. Ihmisversoista kasvaa harmonisia sieluja, kun heille annetaan rakkautta ja kokonaisvaltaista viisautta. Aristoteles puhui eudeimoniasta, jolla hän viittasi siihen onneen, joka tulee rakkaudellisesta yhteisöllisyyden kokemuksesta.

Ahneuden kapitalismi oli kutistamssa ihmistä vain talouskasvun pyörittäjäksi, ja valtaapitävät ottavat itsestäänselvyytenä sen, että kaikki haluavat itselleen vain suuren palkkapussin ja aseman valtahierarkiassa. He ovat olleet kuitenkin väärässä. Ihmisissä, varsinkin taiteilijoissa, luovissa ihmisissä ja nuorisossa, on yhä enemmän ihmisiä, jotka kieltäytyvät tästä kunniasta. Kulttuuristamme on tullut entistä läpinäkyvämpää ja yhä useampi ihminen tiedostaa, että elämä aineellisissa kohtuullisissa olosuhteissa mahdollistaa elämänlaatua paitsi itselle myös jälkipolville. Suurempaa onnea kuin aineellinen rikkaus elämään tuottaa se, että ihminen kokee elävänsä oikeanlaista yhteisöllisesti vastuullista elämää.

Menestyksen symbolit muodonmuutoksessa

Tuskin enää menee pitkää aikaa siihen, että symboli, mikä aikaisemmin nähtiin menestyksen sellaisena, näyttääkin kansalaisen silmissä törsäilevän itsekkyyden symbolina. Mikäli Emännän tuntemukset ovat oikeassa, yltiöindividualistinen aika alkaa olla pian kulttuurissamme ohi. Toki muutos on vielä monessa sielussa alitajuntaista. Muutos on aina pelottavaa, koska sitä edeltää kaaos. Aiheellisesti kauhukuvia tuottaa ihmisten tietoisuuksissa alitajuiset visiot vanhojen insituutioiden väkivaltaisesta hajoamisesta, ja siitä, ettei tiedetä mitä tulee tilalle. Vielä pelottavampaa on kuitenkin Emännän mielestä, jos ihmiset jatkaisivat vanhaa, ”materilaistiselle luonnehäiriöille” rakentuvaa, käyttäytymistään.

Kohtuullisuus, dialogi, sosiaalinen ja ekologinen yrittäjyys, integratiivinen tiede, moniarvoisuus ja yhteisölllisyys tulevat olemaan viisaamman uuden kulttuurin onnen lähtökohtia. Uuden kulttuurin ytimessä on oleva itsensä ja omat henkilökohtaiset tarpeensa tunnistava ihminen. Onnemme kannalta aineellisen perustarpeiden lisäksi meillä on yhteisöllisiä ja estettisiä tarpeita. Ystävät, perheenjäsenet ja naapurimme voivat olla huomattavan paljon suurempia hyvinvointimme lähteitä kuin uusi automme, etelänmatkamme tai kauneusleikkauksemme. Olemme kaikki maailmankaikkeuden kansalaisia, joiden kohtalot nivoutuvat erottamattomasti toinen toisiinsa. Meidän on kuunneltava luontoamme.

Pysähtyminen avaa silmät

Meidän sukupolvemme monet ihmiset uhrasivat aikansa materian haalimiseen, sen sijaan, että olisivat olleet lisäämässä yhteisönsä sosiaalista tai estettistä pääomaa. Moni meistä uhrasi oikeastaan itsensä materian alttarille. Kritiikittömästi olemme toteuttaneet meihin iskostettuja arvoja ja uskomuksia kyseenalaistamatta niiden (ihmis)luonnon kannalta tuhoisia ennakoehtoja. Nauramme toisten kulttuurien propagandalle, mutta emme näe oman kulttuurimme yksisilmäisyyttä. Ehkäpä kaikki ihan vain siksi, ettemme uskaltaneet tai ehtineet pysähtyä.

Siirtolan Emäntä on huomannut, että kun sairaus tai jokin muu vastoinkäyminen pysäyttää ihmisen katsomaan ikäänkuin ulkopuolelta, edes pieneksi hetkeksi, länsimaista kapitalistista tuhlailevaa elämää, tulevat sen sairaat uskomukset näkyviksi. Eikö kouluissa sittenkin pitäisi keskittyä opettamaan enemmän omakohtaista kriittistä ajattelua, luovuutta, etiikkaa, estetiikkaa, humanistisia aineita kuin pelkästään “faktatietoa”? Tarvitsemme kokemuksellista viisautta elämäämme enemmän kuin irrallista faktatietoa. Ainakin meidän ikäluokallemme opetettiin itsestään selvyytenä elämäntapa, joka loukkaa etiikan perussääntöä: “Do not harm”. Me tuhosimme ennen näkemättömällä vauhdilla ihmisluontoa ja luontoa, mikä pahinta, lastemme materialistista pääomaa.

Ihminen tarvitsee sosiaalisten suhteiden lisäksi estetiikkaa elämäänsä, esimerkiksi tervettä luontoa ja taiteita. Hän ei tarvitse luontoa vain siksi, että sen raaka-aineista voi tehdä tavaroita. Hän tarvitsee luontoa ennenkaikkea siksi, että hänestä kasvaisi juureva ihminen. Terve luonto voi tarjota ihmisille sielua eheyttävät voimansa samoin kuin esteettinen kaupunkiympäristö. Ihminen voi elää vähemmällä materialla, mutta ilman yhteisöänsä, estetiikkaa ja hyvyyttä hän ei voi hyvin. Aristoteles puhui myös hyveellisestä elämästä. Onnellinen elämä on sitä, että elää joka päivä elämää, jonka tuntee olevan oikeanlaista ja yhteisöä hyödyttävää.

Kohti elämänlaatua ja onnellisuuspolitiikkaa

Presidentin vaalien suurin anti oli uusi yhteisöllisyyden kokemus; ruohonjuuritasolla on valtava määrä ihmisiä, jotka haluavat jälleen elää terveessä, sosiaalisessa, elämänlaatua ja onnellisuutta tuottavassa, yhteisössä. Ihmiset haluavat tuntea olevansa osa suurempaa moniarvoista yhteisöä, jossa ihmiset välittävät toisistaan. Entistä useampi oivaltaa, että kulttuurimme suurin virhe on ollut myydä ihmisille illuusioita siitä, että tavara ja onnellisuus kulkisivat käsikädessä.

Politiikkojen tehtävä tulisi määritellä uudelleen; Se ei ole ylläpitää jatkuvaa talouskasvua, vaan heidän tehtävänsä on auttaa ihmisiä maksimoimaan onnen määrää nykyisille ja myös tuleville sukupolville. Poliitikkojen tehtävänä on ylläpitää sellaisia institutionaalisia rakenteita, joiden keskellä mahdollisimman moni voi rakentaa harmonisen elämän (ihmis)luonnon kanssa.

Emäntä uskoo, että maailma on parhaillaan muuttumassa parempaan suuntaan. Tästä kiitos ei valitettavasti kuulu poliitikoille, vaan tavallisille kansalaisille, jotka ovat alkaneet tiedostaa omien valintojensa ekologiset, eettiset ja esteettiset seuraamukset. Emme ole enää markkinoitten heittopusseja, vaan markkinat ohjautuvat meidän ohjauksemme mukaan. Kun yhä useampi ”kuluttaja” lakkaa pyörittämästä myllyä luonnonvastaiseen suuntaan, se loppujen lopuksi pysähtyy. Samalla voimme muuttua jälleen sieluiksi, jotka kokevat onnea toisten sielujen ja maailmankaikkeuden kosketuksissa. Maailma muuttuu, kun me muutamme sen.

John Ikerd kirjoittaa “Kestävä kehitys ei ole uhraus, sen sijaan se on mahdollisuus. Kestävä kehitys on harmoniaa ja tasapainon saavuttamista talouden, sosiaalisuuden ja ekologian välille. Kestävä kehitys on henkilökohtaista, ihmisten välistä ja henkistä. Laadukas elämä on harmoniaa. Kestävä kehitys tarjoaa ihmiselle mahdollisuuden laadukkaampaan elämään. Kestävä kehitys on kiinni loppujen lopuksi meistä ihmisistä.”