Minä ja Skolimowski – kahden mielenteatterin ohjaajan mietteitä nr. 26

Hypoteesini on, että juuri Mieli II on se tila, jossa liikutaan esimerkiksi luovassa terapeuttisessa transsitilassa tai hypnoositilassa. Tässä tilassa kykenemme paljastamaan torjuttuja osiamme.Voimme assosioida tässä tilassa vapaasti erimuotoista ja laatuista faktaa ja fiktiota. Voimme ilmaista tunnettamme verbaalisesti, kehollisesti, kuvina tai ääninä. Juuri tässä tilassa erilaisten symbolien ja metaforien avulla meissä voi tapahtua yllättäviä ja merkittäviä muutoksia tietoisuutemme kognitiivisissa perusrakenteissa. Oikeastaan tämä prosessi on myös oppimista. Opimme ilmaisemaan itseämme ja pirstoutunutta ristiriitaista minäämme sanallisesti tai sanattomasti. Tässä luovassa transsitilassa tapahtuu taiteellisen itseilmaisun lisäksi merkittävät terapeuttiset kokemuksemme. Terapeuttiset muutokset kognitiivisissa rakenteissamme eivät siis läheskään aina edes tapahdu verbaalisten käsitteitten ulottuvissa, vaan ne voivat tapahtua erilaisina tunnepitoisina integroitumisilmiöinä, kuten katarsiskokemuksina tai taiteellisina itseilmaisuina, jolloin saatamme siirtyää jo Mieli III:n alueelle. Saatamme siis nousta tässä Mieli II:n luovassa sisäänpäin kääntyneessä transsitilassa Mieli III:een ja tuottamme näin itsellemme jotain olennaista uutta syvällistä transpersonaalista sanatonta tai sanallista oivallusta.

Luovassa tilassamme uskallamme päästää hetkeksi irti otteemme Mieli I:stä. Skolimowskin mukaan se tapahtuu transkendentaalisen mielikuvituksen kautta. Henkilökohtaisesti olen tähän saakka kättänyt Jungin käsitettä ”aktiivinen imaginaatio tai mielikuvitus”, mutta ehkäpä jatkossa siirryn käyttämään tätä transkendentaalista mielikuvitusta, koska ehkä se käsitteenä vastaa paremmin tätä meidän molempien mielenteatterissa käytettyä luovuuden välinettä. Ja kyllähän Jungkin puhui mielen transkendentaalisesta funktiosta, jolla hän tarkoitti mielen tiedostamattoman ja tietoisen osan yhdistymistä. Transkendenttaalisessa luovuudessa erilaisten mielikuvien, analogioiden, metaforien ja symbolien kautta muodostetaan uutta ymmärrystä todellisuudesta. .

Huomaan muuten, että oma heijastava, reflektiivinen, mielenteatteriprosessini seurasi melko hyvin R.A. Whiten luovuus ”reseptiä”:

  1. Aloitin prosessini valmisteluilla, johon kuului kaunokirjallisuuden, pskyologian ja filosofian lukemista. Ruokin siis itseäni metaforilla, symboleilla, mielikuvilla ja analogioilla. Tutkin peilejäni, esimerkiksi joidenkin filosofien ja kirjailijoiden ajatuksia.
  2. Inkubaatiovaihe – annoin ajatusteni ”muhia” mielessäni (annoin tilaa tiedostamattomalle mielenosalleni). Menin vaikkapa lenkille, leivoin tai lähdin marjastamaan.
  3. Inspiraatiovaihe – heittäydyin spontaaniin ”transsitilassa” tapahtuvaan automaattiseen kirjoittamiseen, jossa alkoi syntyä uutta ymmärrystä todellisuudesta. Psykoanalyyttisesti ajatellen tämä vaihe oli vaistojeni ja intuitioni ohjaamaa primaariprosessia.
  4. Verifikaatiovaihe – Tein tietoista ”meta-analyysiä” eli peilasin vielä uudelleen tietoisesti kirjallista aikaansaannostani. Tämä oli psykoanalyyttisesti ajatelle tietoisen mieleni sekundaariprosessia. Sidoin siis primaarifunktion kautta tiedostamattomasta mielestäni vapautuneen informaation ja energiaan tietoiseen mielleni.

Nykyinen kulttuurimme keskittyy tähän sekundaariprosessiin ja unohtaa kuinka tärkeä osa ihmisen hyvinvointia on tämä primaariprosessi, inspiraatiovaihe. Jos primaariprosessia harrastetaan esimerkiksi taiteellisena itseilmaisuna, tehdään sitä ikään kuin ”erillisenä” mielentoimintona, ilman että saavutettua muodon muutosta integroidaan ja analysoidaan sekundaariprosessissa aktiivisesti osaksi ihmisen ymmärrystä. Toki tätä yhdistämistä tehdään terapiassa, mutta mielestäni sitä voitaisiin myös opettaa tekemään itseohjautuvasti vaikkapa jo koulussa.

Henkilökohtaisesti nautin suunnattomasti mielenteatteriprosessissani siitä, että sain yhdistää mielin määrin faktaa ja fiktiota. Yksilöityminen ei ole minulle tieteellinen prosessi vaan se on luova leikki, joka liikkuu Mieli I:n, II:n ja III:n alueela. Ulkoinen todellisuus ei ole Skolimowskille eikä minulle jotakin passiivista tuolla olevaa. Sen sijaan voimme olla aktiivisia erilaisia uusia muotoja Mieli III:lle tuottavia sen luovia osia. Kun leikin inspiratiovaiheessani transkendenttisella mielikuvituksellani, peilaten muita ihmisiä, muuttuu todellisuuteni koko ajan sen mukana, minkälaisia metaforisia käsitteitä muita peilaten siitä itse aktiivisesti luon. Tämä luovuus on jo lapsella, ja halutessamme voimme säilyttää tämän kykymme. Jokaisen uuden oppimamme käsitteen jälkeen todellisuus voi aueta uudella tavalla. Todellisuus siis koko ajan muuttaa muotoaan oman prosessini mukana. Näin onnistuneessa suhteessa itseeni olemalla, maailma on minulle jatkuvassa tulemisen tilassa. Jokaisen uuden metaforisen käsitteen omaksumisen jälkeen prosessini on hieman edistynyt ja todellisuus näyttää hiukan uudenlaiselta. Uusien oivalluksiemme arvoa ei määrittää se, onko kyseessä ”fakta”, vaan sen sijaan sen määrittelee, kuinka hyvin tämä asia palvelee yhteistä hyvää ja edistääkö se elämää ylipäätään.

Voin seurata jatkuvalla käytännön elämäni tapahtumien verifikaatiolla seurata, kuinka hyvin tietoisuuteni uusi muoto vastaa todellisuutta. Mitä paremmin ne palvelevat elämää edistäviä päämääriä, sitä tyytyväisempi olen elämään. Me olemme aktiivisia osallistujia todellisuutemme luomisessa, ja se millaiset käsitteet siitä itsellemme todellisuudesta luomme, vaikuttaa millaisia toimijoita olemme. Maailma ei ole pelkästään sitä mitä se on, vaan se on myös sitä mitä minä olen. Vastuullisuutemme tulee siitä, että tiedämme olevan osallisia maailmastamme.

No, oliko yllä oleva Skolimowskin ja minun ajattelu pelkkää hölynpölyä, josta ei ole minkäänlaista faktanäyttöä? Transpersonaalisella psykologialla on pitkät perinteet. Myöskään mielenteatteriajatus ei ole uusi. Jungin mielenteatterin peruskäsite on kompleksi. Kompleksi on pirstoutuneen mielen perusyksikkö. Kompeleksi vastaa mielenteatterini yhtä mielentilaa, johon keskittyy tietyt muistot, ideat todellisuuden perusluonteesta ja mielikuvat. Jungilla tämä kompelksi muodostuu yhden tai useamman arkkityypin ympärille. Jung ei ole ensimmäinen tiedemies, joka on tutkinut mielen pirstoutumista osiksi tai tiloiksi. Ennen häntä asiaa on pohtinut mm. Pierre Janet, William James, F.W.H. Myers, Morton Prince, T.W. Mitchell, William McDougall. Sittemmin perinnetä on jatkaneet mm. Ernest ja Jopsephine Hilgrad, Stephen Braude, Helen and John Watkins,. Skolimowski oli ensimmäinen filosofi, jonka ajattelusta löysin tämän ajatuksen näin syvällisesti hahmotettuna.

Olennainen yhteinen tekijä hänen ja minun ajattelussa on, että ihmistietoisuus on osa suurempaa tietoisuutta, ja se on jatkuvan luovan muutoksen alainen. Hypoteesini on, että eheän ihmisen tietoisuuden kehittymisprosessi on virtaava; informaatio kulkee itseään reflektoiden kevyesti ja helposti tiloista toisiin. Tällöin meille ei jää mitään ikäviä ristiriitaisia tiloja mieleemme kummittelemaan. Psykosomaattiset ja psyykkiset ongelmamme ovat ”jumeja” tässä informaationkulussa. Olen sitä mieltä, että Skolimowskin ajattelu luo mielenkiintoisen tieteenfilosofisen pohjan Egostate-terapiasta luomalleni itseohjaukselliselle mielenteatterimallille. Toimiiko tämä mielenteatteri myös muilla ihmisillä kuin minulle? Se jää nähtäväksi. Työni arvo määräytyy käytännöstä saamieni kokemusta kautta. Olen hyödyntänyt egostateä hypnoterapiassa, kokeillut eheyttävää ego state eli mielenteatterille rakentuvaa eheyttävää kirjoittamista ryhmissä ja tällä hetkellä ohjaan ensimmäistä lähes yksinomaan kirjoittaen tapahtuvaa eheyttävää yksilöprosessia. Tulevaisuus tulee näyttämään, miten menetelmä toimii käytännön psykologisena välineenä. Muutaman vuoden kuluttua olen huomattavasti viisaampi.

Itsereflektiivisen prosessini läpikäyneenä, voinko nyt sitten sanoa, että minulla ei ole enää ongelmia? Olenko nyt tasapainoisempi ja vapaa huolista? Tuskinpa vain, mutta minusta on tullut luovempi ja toteutan omaa potentiaaliani paremmin kuin aikaisemmin. Minulle maailma ei ole enää ahdistava ”joko-tai” maailma, vaan se on ”sekä-että” maailma. Voin toimia välillä hyvinkin spontaanisti, ja joskus puolestaan kurinalaisesti. Voin olla sosiaalinen, tai välillä erittäin sisäänpäin kääntynyt. Voin olla joskus pahantuulinen ja välillä hyväntuulinen. Olen usein ekologinen, mutta joskus edelleen satunnaisesti holtiton kulutuskäyttäytymisessäni. Voin olla välillä lapsellinen ja leikkiä, ja toisaalta hetkittäin huomaan olevani kypsä aikuinen. Kaikki riippuu siis siitä, minkälainen näytelmä mielennäyttämölläni on meneillään ja kuka mielentiloistani on esiintymässä. Uskon, että minusta on tullut entistä parempi teatterini ohjaaja.

Samaistan itseni Leo Tolstoin kirjan Anna Kareninan erääseen sankariin, Leviniin. Hän kärsi minun tavoin vuodesta toiseen epäuskosta ja sisäisestä epävarmuudesta sekä mielen jatkuvasta levottomuudesta ja sisäisestä ahdistuksesta. Kirja päättyy kuitenkin hienosti siihen, kuinka Levin yhtäkkiä oivaltaa kaiken elämän perimmäisen tarkoituksen. Se kuvaa analogiana erinomaisesti läpikäymääni prosessia ja sen tämän hetkistä tilannetta, joten loppukoon tämä Skolimowski-pohdiskelu samaan mihin, Tolstoi on päättänyt Anna Kareninansa.

Levinin sisäinen prosessi paljasti hänestä jotakin uutta. Seuraavassa Levin kuvaa, kuinka hänen maailmansa sisäisen merkittävän eheyttävän kokemuksen jälkeen oli muuttunut:

Samoin kuin ennenkin olen kiukutteleva kuskilleni, samoin kiistelevä ja sopimattomasti lausuva ajatuksiani, samoin on pysyvä muuri minun sieluni kaikkein pyhimmän ja muitten – myöskin vaimoni – välillä, samoin olen syyttävä vaimoani oman pelkoni vuoksi ja katuva sitä, samoin kuin ennenkin on järjelleni oleva käsittämätöntä, miksi rukoilen, ja kuitenkin olen rukoileva – mutta minun elämäni, mitä ikinä minulle sattuneekin, ei enää ole tarkoituksetonta kuten ennen, vaan sillä, sen jokaisella hetkellä, on nyt varma hyvän tarkoitus, joka minulla on valta kätkeä siihen.”

Skolimowski ja minä – kahden mielenteatterin ohjaajan mietteitä nr.25

Mieli II:n ollessa aktiivinen, ihminen kykenee heittäytymään luovaan transsitilaan, jossa hän parhaimmillaan pystyy automaattiseen, spontaanin, tietoisuutensa tai muiden rajojensa toistuvaan ylittämiseen, siirtymiseen Mieli III:n puolelle. Tämä tapahtuu luovan itseilmaisun verbaalisen tai kehollisten (maalaus, tanssi, musiikki, filosofia, luova kirjoittaminen) suoritusten kautta. Miksei myös kehollisten urheilusuoritusten kautta? Tutkija Candace Pert väittää, että keho on tiedostamaton mielemme.  Tunteemme muuttuvat kehossamme molekyyleiksi, jotka aktivoivat kehoamme sekä hyvässä, että pahassa. Urheilu on minulle tuntemattomampi ilmiönä kuin kirjoittaminen, mutta aika loogiselta tuntuisi, että urheilijakin on huippusuorituksessaan ”transsitilassa”, jolloin hän käyttää omaa kehoaan instrumenttinaan itseään ylittäviin suorituksiin.

Monia asioita tietoisuutemme ei tiedä, mutta kehomme tietää. Uskomuksemme ja mielikuvamme vaikuttavat fysiologiaamme. Psykosomaattiset vaivat johtunevat juuri tästä ja psykosomaattisen lääketieteen voi ajatellakin olevan vastareaktio mielen ja kehon erillisinä osina pitämistä vastaan. Kehomme voi tietää tai muistaa jotakin, mitä me emme tiedä. Siksi siis hypnoositilassa ihminen saattaa eheytyä. Hän ikään kuin kykenee purkamaan vanhan symbolisen muodon uudeksi, ja tässä tapahtumassa vapautuu itseä eheyttävää energiaa. Poikeaako tämä hypnoositila kuitenkaan mitenkään ihmisen itse luomasta luovasta tilasta? Uskon ainakin, että jos ne eivät ole samoja tiloja keskenään, ovat ne kuitenkin ainakin läheisiä sukulaisia. Luovassa transsi- tai hypnoositilassa ihminen kykenee käyttämään hyväkseen paremmin mielentilasidonnaista muistiaan ja niiden uutta opittua potentiaalia. Saavuttaessaan tämän tilan, hän siis kykenee tavoittamaan sellaisia osia itsestään, joita hän ei normaalisti tavoita. Uskon siis, että merkittävä runouden syntyminen, luova kirjoittaminen, filosofinen ajattelu, taidemaalaus ja säveltäminen tapahtuu Mieli II:ssa ja juuri transsitilassa, jolloin suoritus muuttuu automaattiseksi ja spontaaniksi. Tieto muuttaa itsensä uudeksi terapeuttiseksi tai taiteelliseksi muodoksi. Näin ajatellen, voisi ajatella, että terapiaa ja taide on enemmän sukulaisia keskenään, kuin tiede ja terapia, vaikkakin psykoterapia tarvitsee tieteen ankkurikseen.

Kun työskentelen mielenteatterissani, toimii tietoisuuteni ensisijaisesti Mieli II:ssa; sisäisessä vuorovaikutuksellisessa ”transsitilassa” ja onnistun tuottamaan itselleni uutta ymmärrystä todellisuudesta. Luovassa tilassa Mieli II:ssa kykenen leikkimään mielentilojeni kanssa, tai kognitiivisin käsittein skeemojeni kanssa. Voin siirtää vanhoja skeemoja syrjään, ja tuottaa uusia. Tässä leikissä esitietoinen mieleni toimii ikään kuin välittäjän tehtävässä. Se ei keksi mitään uutta, mutta onnistuneessa tiedostamattoman ja tietoisen mielen välisessä työskentelyssä, se löytää vanhat arkkityyppiset muodot ajattelulleni. Jos jotakin täysin uutta löydän, on kysymyksessä mystinen kokemus, teleologinen vanhaa itseyttäni ylittävä ihme. Muistan jotakin, jota kukaan muu ei ole vielä muistanut. Filosofian kielellä sanottuna, löydän tiedostamattoman energiaa hyväksi käyttäen ensisijaisesti vanhoja, mutta minulle uusia, ontologioita ja tietoisuuden muotoja. Mutta vanhojen muotojen lisäksi on olemassa vielä uusia muotoja, joita muitten tietoisuus ei ole vielä muistanut ja tavoittanut. Kun ihmistietoisuutemme evoluutio kehittyy, täydellistyy kollektiivinen tietoisuutemme. Nämä uudet oivallukset ovat ajattelusta taidetta tekevälle henkilölle harvinaista luovuuden herkkua. Valitettavan harvoin ihminen saavuttaa omassa tietoisuutensa kehittämisessä mitään todella uutta. Ainakin minusta vaikuttaa siltä, että omat ”uudet” sisäisen teatterini mielentilojeni vallakumoukset ja niiden uudet ideologiset oivallukset on aina joku muu jo ennen minua löytänyt.

Mieli III on totaalinen todellisuus, jossa sekä mieli I ja Mieli II ovat rinta rinnan sen osia. Todellisuus itsestään sisältää Mieli III:sen eli mietin, olisiko tämä juuri tämä transpersonaalinen, yliyksilöllinen todellisuus, jota kautta voimme jakaa esimerkiksi yhteisiä taide-elämyksiä ja mystisiä kokemuksia. Mieli III:n ristiriitaisen todellisuuden kautta voimme saavuttaa puhtaan olemisen. Kun saavutan ”mystisen ” kokemuksen olemisesta tai epfanisen taide kokemuksen, liikun Mieli III:ssa. Itsensä ylittävien ihmisten tranpersonaaliset kokemukset voivat välittyä siis muihin ihmisiin Mieli III:ssa, yhteisessä ristiriitaisessa, mutta samalla osiksi jakamattomassa todellisuudessa. Siellä me voimme päästä jakamaan yhteisiä elämyksiänsä. Mieli III:ssa kykenen hetkittäin nousemaan egoniosien, mielentilojen yläpuolelle, ja kykenen transpersonaalisesti näkemään, sen minkä olen unohtanut, ristiriitaisen todellisuuden yhtenä eheänä merkityksellisenä kokonaisuutena. III mielessä harvoin kaksi asiaa ovat totta samassa merkityksessä. Mieli III:en kokemukset ovat juuri niitä, joita osa meistä tavoittaa helpoiten hengellisissä kokemuksissa, keskusteluissaan Jumalan kanssa. Nämä kokemukset eivät ole yhteen mitattavia Mieli I:n kanssa, siten, että näitä kokemuksia voitaisiin savuttaa Mieli I:n kielen kautta.

Omassa Mielentilojeni treenikirjassa heijastin omaa tietoisuuttani Ken Wilberin tietoisuuden spektriin. Tämä järjestelmä on huomattavasti monimutkaisempi kuin Henryk Skolimowskin Mieli I, II ja III järjestelmä. Toisaalta pidän ehkä tällä hetkellä enemmän jälkimmäisestä, koska se sallii suuremman yksilöllisen luovuuden. Ken Wilberin tietoisuuden spektri on yksityiskohtaisuudessaan spektaakkeli, mutta minä ajattelen siten, että hänen tietoisuutensa spektri on hänen käsityksensä ihmistietoisuuden rakenteesta. Toki joiltakin kohdin analoginen voi olla  muittenkin ihmisten tietoisuus, mutta kannustan ihmisiä mielummin yksilöitymään, rakentamaan itse omaa henkilökohtaista metaforista tarinaa omasta elämästä. Sen voi rakentaa dialogissa muitten ihmisten kanssa erilaisista tarinallisista, runollisista, uskonnollisista, tieteellisistä, taiteellisista, myyttisista jne. aineksista. Ihminen voi valita keitokseensa ne ainekset, joiden avulla hän kykenee parhaiten  palvelemaan luovaa evoluutiota. Tiedettä voimme käyttää apuna siihen, ettei realiteettitajumme katoa. Keitoksen herkullisuuden määrää se, millaista todellisuutta ihminen luo sen avulla ympärilleen.  Uskon siis, että jokaisen yksilöityminen prosessina, siis (hengellinen) polku on erilainen, vaikkakin se noudattaa joitakin yhteisiä periaatteita.

Kun seuraamme hypnoottisesti jatkuvasti itseään ylittävien henkilöiden suorituksia, olemme Mieli II:n tilassa, ja saatamme ikään kuin ”siivellä”saavuttaa epifanisia hetkiä – kokemuksia Mieli III tilasta. Tähän kai taide-elämysten ja huippu-urheilun suosio perustuu? Ihmiset voivat ikään kuin päästä ”osille” näistä kokemuksista ilman omaa aktiviteettia, vain olemalla vuorovaikutuksessa huippusuorittajan tuotteitten kanssa. Juuri näin kävi minulle on käynyt ollessani vuorovaikutuksessa jo menneiden filosofisten mestareiden kanssa. Tunsin pääseväni hetkittäin kiinni heidän ajatteluunsa siten, etten enää ollut erillinen ihminen vaan heidän osa. Siksi minusta siis tuntui välillä tuntui ikään kuin Sören Kierkegaard tai Carl Jung olisivat hengittäneet vieressäni.Tällainen tunne ei tietenkään ole tosiasia Mieli I:ssä, sillä se on mieli III:n todellisuutta.

Mikäli ihmisen mystiset kokemukset rajoittuvat urheilukilpailuihin tai hengellisiin kokemuksiin ilman sisäistä reflektiota, en usko näistä kokemuksista olevan juurikaan muuta hyötyä kuin hetken mielihyvän kokemus. Jotta ihminen kasvaa prosessissaan omiin mittoihinsa, täytyy hänen kyetä peilaamaan omia kokemuksiaan ja löytämään niille merkityksiä.

Ajattelen uskonnoissa olevan sen hyvän puolen, että mystiset kokemuksemme integroituvat elämän tarkoitukseen. Voimme oivaltaa olevamme Jumalan instrumentteja tai ikuisen tietoisuuden evoluution välikappeleita. Kun ihminen kykenee onnistuneesti integroimaan itseensä henkilökohtaisia uskonnollisia merkityksiä, ei hänen elämänsä onnistuneen prosessin jälkeen tunnu enää tarkoituksettomalta. Elämä ja kuolema saavat merkityksensä. Kun elämä rajoittuu Mieli I:een, olemme sattumanvaraisia tahdottomia evoluution kappaleita, joiden oma aktiviteetti on yhden tekevää. Mielestäni Mieli I:n luoma maailmankuva ainoana kuvana on deppressiota tuottava. Se mitätöi meidän herkkyytemme. Hyväksymällä kokonaisuuteen myös Mieli II:n ja Mieli III:n elämämme muuttuu luovaksi tarkoitukselliseksi prosessiksi. Meistä voi tulla oman onnemme seppiä ja saatamme onnistuneessa prosessissamme kyetä löytämään elämällemme tarkoituksen.

Skolimowski ja minä – kahden mielenteatterinohjaajan mietteitä nr. 24

Skolimowski-Sarvela peilauksen loppusuoraa

Platon mukaan, kun sielumme inkarnoituu epätäydelliseen kehoomme, unohtaa se osan tiedostaan. Tämä muisti kuitenkin vähitellen palaa, kun mieli yhdistää itseensä maallisia muotojen kopioita. Oppiminen on siis oikeastaan prosessi, jossa sielumme palauttaa mieleensä asioita sen maallisten muotojen kautta. Tieto on siis Platonin mukaan oikeastaan muistamista.

Kun vapautamme itsemme tiedon maallisista esteistä, pystymme palauttamaan muistimme tietoa. Oikea tieto on löytynyt, kun ihminen kykenee havainnoimaan luomakuntaa kokonaisuutena. Kun ihminen tämän kykenee tekemään, alkaa hän elämään myös hyveellistä elämää.

Neron voisi siis ajatella Platonin ajattelun mukaisesti olevan henkilö, joka kykenee paljastamaan tehokkaasti kollektiivisen ja yksilöllisen tiedostamattoman latenttia monimutkaista tietoa ja viisas nerosta tulee silloin, kun hän pystyy integroimaan sen vielä osaksi tietoisuutensa rakenteita. Tämän logiikan mukaan, esimerkiksi suuret säveltäjät eivät itseasiassa sävellä itse musiikkiansa, vaan poikkeuksellisen herkkyytensä kautta, he pystyvät palauttamaan muistiimme äärettömässä tietoisuudessa jo olevaa unohdettua suurenmoista musiikkia. Tätä ajattelutapaa noudattaen tietoisuus ikään kuin täydellistää itseään evoluutiossaan niitten ihmisten kautta, jotka kuuntelevat ja kehittävät jatkuvasti omaa herkkyyttään.

Skolimowskin mukaan empiirisanalyyttinen tieteemme on hävittänyt sen koherenssin, jonka Platonin ajattelu oli luonut. Olemme hävittäneet kokonaisen itseytemme mukana henkisen kotimme ja eheyden tunteemme. Koherentti minuutemme on pirstottu palasiksi. Mikäli ihminen ei tunne kuuluvansa johonkin, tuntee hän itsensä joka paikassa muukalaiseksi. Näinhän on juuri postmoderni aikamme tehnyt. Tiede ja monikulttuurisuus ovat pirstonut monet meistä erillisiksi hämmentyneiksi ristiriitojen ahdistamiksi ihmisiksi. Olemme informaatiotulvan keskellä perverssisti haudanneet osia kollektiivisesta tietoisuudestamme sen tiedostamattomaan. Samanaikaisesti yhä useampi on kadottanut uskonsa yhteen totuuteen. Myös oma uskoni tieteen tai yhden uskonnon erinomaisuuteen ja kaikkivoipaisuuteen on kadonnut. Tiede ei sinänsä ole yhtään sen viisampaa kuin taide, uskonnot tai tarinat. Viisautta tiedosta tulee silloin, kun ihminen käyttää näitä perinteitä evoluutiota rikastuttaen elämää edistävästi. Tieteen lisäksi  muutkin asiat, kuten myytit ja tarinat tarjoavat meille eheytymisen välineitä. Samoin hengelliset merkitykset.

En usko, että tietoisuutemme pirstoutuminen on pelkästään huono asia. Aikaisemmin persoonan pirstoutumista on pidetty patologisena, ja sitä se edelleen mielestäni on, mikäli ihminen ei kykene kommunikoimaan eri osiensa kanssa. Tänä päivän kuitenkin osaksi pirstoutunut mieli on yhä yleisempää. Eheä persoona syntyy yksilöitymisprosessissa, jossa muodostuu koherentti mielentilojen ryhmä. Ihminen yksilöityessään kykenee tällöin yhä paremmin ohjaamaan ja tiedostamaan oman egonsa samaistumisen sen eri mielentiloihin. Uskon, että ristiriitamme on juuri voima, joka nostaa meitä ylöspäin tietoisuutemme spiraalissa, jossa syntyy vanhoja ja uusia entistä integroituneempia tietoisuuden mielentiloja. Paloiksi hajonnut tietoisuuttemme ikään kuin  nostaa itsensä ristiriitoijensa voimalla koko ajan uusille tasoille, kun osaamme hyödyntää oma henkilökohtaista elämänkerrallista tietoamme ja  vuosituhansien viisausperinnettämme. Käytännön psykologisella tasolla voimme siis käyttää hyväksi ristiriitojen luomaa energiaa omassa prosessissamme, esimerkiksi mielenteatterissamme.

Skolimowskin ja Platonin ajattelu kurottautuvat eri suuntaan. Platonin malli oli alaspäin suuntautunutta. Ihminen yrittää kiinnittää ajattelunsa sen alapuolella oleviin muotoihin. Skolimowskin oma malli puolestaan on ylöspäin suuntautunut. Se kuvaa sitä, kuinka prosessi jatkuvassa tulemisen tilassaan muokkaa olemista uusiksi ontologisiksi ja hengellisiksi muodoiksi.

Omiin hypnoterapiakokemuksiini heijastaen olen sitä mieltä, että voimme kurottautua mielenteatterimme luomassa yksilöitymisprosesseissamme kahteen suuntaan. Kun kurottaudumme menneisyyteen luovan peilaavan ajattelumme kautta, vapautamme tilasidonnaista muistiamme ja annamme näille kokemuksillemme uuden muodon ja halutessamme myös nimen. Teemme näkymättömistä autobiografisista tiloistamme näkyviä mielentiloja. Normaalistihan, etenkin traumaattisissa tilanteissa, siirrämme elämämme aikana kokemuksiamme tietoisen mielemme ulottumattomiin. Psykologiassa puhutaan dissosiaatiosta ja sen mukanaan tuomasta osittaisesta amnesiasta eli muistinmenetyksestä.  Emme ota käyttöön koko tietoisuuskapasiteettiamme, koska torjumme osan tiloistamme esimerkiksi pitämällä kyseistä kokemusta epärationaalisena tai kokemukseen liittyvä tunne on liian raskas käsiteltäväksi. Näin onnistumme tekemään käsittelemättömistä asioista epätoivottuja torjuttuja vieraita mielentilojamme, joita joku satunnainen virike, esimerkiksi ääni tai haju voi houkutella esiin. Tällöin emme kykene ohjaamaan mielenteatteriamme, vaan sen näyttämön voin vallata joku tunnistamaton satunnainen mielenosa. Ylöspäin suuntautuvassa teatteriprosessissamme tuotamme uutta yksilöitymistämme edistävää oivallusta keskustelemalla erilaisista teemoista, vaikkapa arkipäivän ongelmista tai yhteiskunnallisista ilmiöistä, eri mielentilojemme kanssa. Yritämme tällöin tehdä keskenään ristiriitaisesta mielentilojemme joukosta koherentimman itseyden. Teemme  ikään kuin itsellemme ryhmäterapiaa; sovittelemme erilaisen maailmankatsomuksen omaavia osiamme toisiinsa. Parhaassa tapauksessa tässä prosessissa tuotamme itsellemme kokoa ajan uutta ymmärrystä elämästä ja samalla uusia entistä integratiivisempia mielentiloja.

Omaan käytännönkokemukseeni sekä kirjalliseen peilaukseeni viitaten väitän, että mielenteatteriprosessin synnyttämät uudet muodot, mielentilat, eivät ole tasa-arvoisia ontologisia vanhojen ontologioiden kanssa, vaan prosessissa syntyy uusia entistä integroituneempia tiloja. Maagisten, myyttisten ja luonnontieteellisten näkemysten yläpuolelle syntyy uutta integratiivisempaa, vanhaa tietoa yhdistävää korkeampaa ymmmärrystä. Muun muassa Roberto Assagioli ja Ken Wilber ovat rakentaneet omat tietoisuuden spektrinsä tästä yksilöityvän mielen hierarkisuudesta. Jokainen meistä ihmisestä voi olla mukana tietoisuuden evoluutiossa, jossa muistaminen käy aina seuraaville sukupolville vain koko ajann helpommaksi, koska menneiden sukupolvien ajattelijat helpottavat nykyistä työtämme. Voimme hyödyntää heidän ideoitaan omassa luovassa ajattelussamme, jota kautta meidän on helpompi päästä uusille integratiivisimmille tasoille. Kieltämättä on aika kiehtova ajatus, että luova evoluutio täydellistää itseään meidän ihmisten kautta.

Skolimowski jakaa mielen Mieli I:een, Mieli II:een ja Mieli III:een. Hän siis luokittelee hieman toisin, kuin mitä psykoanalyysissä on luokiteltu (tietoinen/esitietoinen/tiedostamaton). Seuraavassa teen rohkeasti eri mielentilojeni leikillisessä vuorovaikutuksessa tuotetun oman tulkintani hänen rakentamistaan mielen käsitteistä. Mieli I on perinteinen, kapea-alaisesti ajateltu Mieli. Se on tämä tavallinen ”diskurssiivinen” mieli, jota jokainen meistä osaa käyttää. ”’Auto on punainen” on esimerkki Mieli I:n toiminnasta. Mieli I:n luoma maailma on kylmä, esineellinen. Tämän mielen toiminta on passiivista ja jäykkää. Ajattelen tämän mielen toimivan empiirisanalyyttisen logiikan mukaisesti. Se on siis se mieli, johon monien meidän tietoisuutemme rajoittuu, ellemme anna tilaa luovuudellemme. Uskon, että silloin kun tietoisuutemme rajoittuu Mieli I:een, liikumme jäykässä faktojen rajoittamassa todellisuudessa. Haluamme hallita elämää. Toisaalta tämä Mieli on olennainen osa luovien ideoitten ankkuroinnissa todellisuuteen. En siis suosittele, että heitämme Mieli I:n syrjään, sillä ilman sitä realiteettitajumme katoaa. Voimme siis ”verifioida”, varmentaa, luovan mielemme tuottamaa tietoa empiirisanalyyttisen luonnontieteellisen perinteen kautta.

Mieli II on mieli, jossa on mukana kaikki yksilön herkkyydet. Sen kieli kertoo meille esimerkiksi kauneudesta, totuudesta ja hyvyydestä. Ajattelen Mieli II:n kielen olevan hengellisiä ja filosofisia metaforia, runoja, myyttiä ja tarinoita. Voimme leikkiä erilaisilla todellisuuden tulkinnoilla. Mieli II on tila, joka monella meillä toimii ilman sen olemassaolon tiedostamista. Se on juuri se mieli, joka on aktiivinen silloin kun olemme jatkuvassa luovassa tulemisen tilassa. Mielenteatterissani Mieli II on eri mielentilojeni välinen spontaani aktiivinen improvisoitu vuorovaikutus. Tein sisäisen näytelmäni kautta osasta entisestä tiedostamattomasta tai esitietoisesta mielenosistani entistä tietoisempia. Mieli II on tekemisessä kognitiivisten rakenteittemme kanssa. Tietoisuutemme kognitiivisen muodon muutos ja ymmärryksemme laajeneminen tapahtuvat juuri Mieli II:ssa erilaisten symbolisten leikkien ja toimintojen, kuten aktiivisen mielikuvituksen avulla. Tieteellisesti uudempi fysiikka, systeemiajattelu, fenomenologia ja hermeneutiikka ovat Mieli II:en tieteenfilosofisena pohjana. Mieli II:en päämäärä on saavuttaa ymmärryksen ontologia.

Skolimowski ja minä – kahden mielenteatterin ohjaajan mietteitä nr.23

Evoluution periaatteista ja onnesta

Skolimowski varoittaa, että meidän tulee varoa kaikenlaisia ihmisymmärryksen kahlitsemista muodollisiin lakeihin. Eräs tällainen on objektiivisuuden kosminen laki. Meidän elämäämme ei ohjaa suinkaan muuttumattomat kosmiset lait. Tällainen laki ajatuksena on ristiriidassa itseään emergentisti ylittävän evoluution kanssa. Prigoginen mukaan ainoa laki on muutoksen laki; luonnonlaitkin ovat jatkuvassa muutoksen tilassa. Jos jotain säännönmukaisuuksia löytyy, ne eivät ole absoluuttisia.

Jos lakeja olisi, kivettäisivät ja jäykistäisivät ne evoluution olemuksen. Me kun emme ole pelkästään tahdottomia evoluution nukkeja, joiden toiminnassa ei ole minkäänlaista koherenessia. Evolutiivisessa muutoksessa on siis säännönmukaisuuksia. Esimerkiksi meillä on muutoksessamme laki, jota buddhalaisuudessa kutsutaan ”karmanlaiksi”. Se tarkoittaa sitä, että teoillamme on kumulatiivisia seurauksia – joskus tekemämme yksittäinen valinta, saa aikaiseksi kokonaisen tapahtumaketjun. Näitä evolutiivisia muutoksen säännönmukaisuuksia Skolimowskin mukaan kuvaa paremmin sana periaate kuin laki. Nämä periaatteet kuvaavat, kuinka muodonmuutoksemme tapahtuvat. Karmanlain lisäksi universumimme on luova, avoin ja yhteistoiminnallinen.

Skolimowski välttää moraalin sitomista mihinkään lakeihin. Hän kulminoi moraalikäsityksensä metaforaan puun kukkimisesta. Kun puu kasvaa otollisissa olosuhteissa ja  saa riittävästi ravinteita sekä kosteutta juurtensa kautta, voi puu kukkia mahtavan kauniisti. Puu tarvitsee juurensa, jotta se voi tuottaa kukkia. Samaan tapaan me ihmiset tarvitsemme moraalin, joka muodostaa juuret ihmiskunnan tietoisuuden kukkimisille. Meidän täytyy yksilötasolla olla herkkiä ja moraalisesti vastuuntuntoisia toimijoita. Kun olemme kiinni todellisessa olemisessa, olemme juurevia ja samalla olemme kukkivaksi tulemisen tilassa.  Mitä tietämiseen tulee, herkkyytemme on kohdallaan silloin, kun kykenemme käsitteelliseen monipuoliseen ajatteluun ja pystymme jatkuvasti suhtautumaan kriittisesti erilaisiin tiedollisiin näkökulmiin.  Me kykenemme jatkuvaan tiedon heijastamaan. Tietäminen ei kuitenkaan ole ainoa herkyyden ilmaisumuoto; voimme ilmaista sitä myös esimerkiksi taiteiden ja kädentyön kautta. Kukin voi löytää oman yksilöllisen tapansa toteuttaa evoluution ihmettä.

Mitä omaan mielenteatteriini tulee, pyrin ravitsemaan itseäni lukemalla mahdollisimman monipuolisesti erilaista kaunokirjallisuutta (myyttejä, tarinoita), hengellistä kirjallisuutta,  filosofista kirjallisuutta ja tieteellistä kirjallisuutta. Pyrin myös olemaan ravitsevassa suhteessa ympäristööni täällä keskellä korpea ja pyrin myös todentamaan potentiaaliani sosiaalisena toimintana (hoitotyö, Mielenterveysyhdistys, Naisyrittäjät). Pyrin siis rakentamaan mahdollisimman monipuolista peilipintaa tiedon jatkuvaan heijastamiin ja käytännön elämän toimintaan. Olen pyrkinyt parantamaan kykyäni vaihtaa erilaisia näkökulmia, ja pyrin olemaan entistä tietoisempi siitä, minkälaisen näkökulman todellisuuteen valitsen. Onni on näkökulman vaihtamisen taitoa. Harvoin enää saan ”takapuolireaktioita”, joissa jokin tunnetila saa aikaiseksi satunnaiseen toimimattomaan näkökulmaan sitoutumisen. Toki uskon, että näitäkin hetkiä vielä on ja tulee, sillä olemmehan kaikki inhimillisiä. Vain yli-ihminen, Kristus- tai Buddha-ihminen, kykenee ottamaan tiedostamattoman mielenosan niin hyvin haltuunsa, että hän kykenee kaikissa tilanteissa levollisuuteen. Uskon, että osa onnea on armollisuus itseä kohtaan. Tällöin kykenemme  hyväksymään oman epätäydellisyytemme.

Oman tietoisuuteni evoluutiossa ei ole mitään muuta lakia, kuin jatkuvan muutoksen laki. En ole kuitenkaan tahdoton evoluutioni uhri, vaan voin ohjata sisäistä muutostani. Miten ravitsen omaa elämänpuutani, sitä kauniimmin se kukkii. Voin ravita sitä esimerkiksi hiljaisuudella, luontokokemuksilla, musiikilla, kirjallisuudella ja sosiaalisilla suhteilla. Juuri ravitsemalla itseäni, pystyn emergentisti ylittämään aikaisempaa käsittellistä ymmärrystäni. Jos tietoisuudellani olisi jokin laki, tarkoittaisi se käytännössä sitä, että sitouttaisin itseni yhden egonosani, mielentilani, näkökulmaan. Uskon, että tällainen sitoutuminen yhteen näkemykseen tekisi elämästäni kivettynyttä ja ahdistavaa. Sen sijaan oma tapani vapautua egoistani, on ollut leikkiä erilaisilla mielentilojeni näkökulmilla, jota kautta olen pystynyt vapauttamaan itseni jatkuvaan transsendenttiseen evoloutiiviseen muutosprosessiin.

Avatar-elokuvassa oli suuri elämänpuu, jonka osia kaikki avatteret olivat. Näin minäkin uskon asian olevan metaforisesti. Me ihmiset olemme sidoksissa toinen toisiimme ja koko luomakuntaan, ja voimme omalla vastuullisella toiminallamme olla vaikuttamassa siihen, että tämä elämänpuumme pysyy hengissä. Olemme interaktiivisessa suhteessa toisimme, ja se kuinka elämänpuumme kukkii, riippuu siitä, kuinka kukin meistä toteuttaa omaa herkkyytään.  Kollektiivinen kulttuurimme kukkiminen, on herkkyyksiemme summa. Jos emme hoivaa omia juuriamme, olemme omalta osaltamme mädännyttämässä elämänpuutamme ja vaikuttamassa siihen, että se ei ehkä enää muutaman vuosikymmenen kuluttua kuki. Herkkä mielemme on sekä todellisuuden osa, että samalla myös sen ympäröimä.

Skolimowski esittäää aiheellisen kysymyksen: Pyrkivätkö Gandhi, Albert Swcheitzer tai Äiti Teresa tavoittelemaan onnea? Tuskinpa vain. Onni on jotakin, joka vain tulee itselle, usein juuri silloin kun ihminen keskittyy elämään hyvää ja oikeudenmukaista elämää. Ihminen pyrkii siis vilpittömästi kuuntelemaan omaa herkkyyttään ja pyrkii elämän ja toimimaan tämän moraalin mukaisesti. Olen samaa mieltä Skolimowskin kanssa, en usko, että onni ei ole sellainen asia, joka tulee yrittämällä. Liian monet luulevat, että se tulee sitten kun on onnistuttu saavuttamaan sitä tai tätä. Elämä tulee huomattavan paljon helpommaksi ja vähemmän paineiseksi, kun pystymme sanoutumaan irti statusstressiä tuottavasta valtakulttuuristamme. Lakkaamme välineellistämme itseämme ja luontoa vaurautemme lisäämäksi ja samalla voimme kieltäytyä projisoimasta onneamme sen materialistisiin symboleihin. Opettelemme elämään aineellisesti kohtuullista elämää.

Tiedän, että tänä päivänä moni taistelee perustoimeentulon kanssa, mutta samanaikaisesti länsimaisella vauraalla kansanosalla on moninkertaisesti aineellisesti yli sen mitä perustoimeentulo vaatisi. On selvää, että ihminen ei voi ilman aineellista perustuvaa lähteä aktualisoimaan omaa potentiaaliaan, mutta kaikki mikä ihmisillä on tämän yli, on onnen kannalta melko yhdentekevää. Uusi ”degrowth” -ajattelu rakentuu sille, että tämän vauraimman kolmanneksen maailman väestöstä, tulisi tyytyä aineellisesti vähempään. Mikäli perusturva on kaikille ihmiselle annettu, voimme keskittyä kollektiivisesti oman herkkyytemme kuunteluun ja  potentiaalimme aktualisoimiseen ihmiskunnan hyväksi. Voimme tyytyä aineellisesti vaatimattomampaan elämään, samalla kun siitä tulee rikkaan monikulttuurisuutemme keskellä kaikenpuolin tyydyttävämpää ja palkitsevampaa. Taloudellisella kasvulla on nimittäin rajat, jotka on jo ylitetty. Elämme materialistisen maailmankatsomuksemme harhassa. Syömme tällä hetkellä lastemme leipää.

Skolimowski kehoittaa meitä olemaan tavoittelematta onnea. Sen sijaan voimme pyrkiä tavoittelemaan mielekästä ja tarkoituksellista elämää, jolloin onni saattaa tulla elämäämme ylimääräisenä lahjana. Onni tulee siis monesti yllätyksenä, kun keskitymme mielekkääseen toimintaan. Jos ihmistä ei biologisesti pystytä hoitamaan kuntoon, voi terveydenhuollon ammattilainen olla tukemassa häntä elämään mahdollisimman tasapainoista, tarkoituksellista ja eheää elämistä sairaudestaan huolimatta. Voimme tukea toinen toisiamme, jotta mahdollisimman moni meistä ihmisistä yksilöityisi ja saisi elää mahdollisimman tarkoituksellisen, joskus valitettavasti lyhyemmän, joskus pitemmän,  elämänkaaren.

Skolimowski ja minä – kahden mielenteatterin ohjaajan mietteitä nr. 20

(Jatkan mielenteatteriprosessin analyysiä. Tähän lukuun, jossa pohdiskelen hieman syvällisemmin mielenteatterin mystisiä kokemuksia, käytän kokemuksieni peilaamisen Skolimowskin Mielenteatteri -kirjan lisäksi   ”Irreducible Mind -TowardPsychology for the 21st Century”-kirjaa)

Mystiikka sanana juontaa muuten kreikkalaiseen ”myein” sanaan, mikä puolestaan tarkoittaa silmien sulkemista. Sana kuvaa hyvin sitä, että mystinen kokemus ei ole niinkään jotakin, joka siirtyy ulkoapäin itseen, vaan kokemuksen suunta on itsestä ulospäin. Eli uskon, että se on tekemisessä syvemmän integratiivisen oivalluksen kanssa.  Kreikkalaisista filosofeista Plotinos korostaa tätä itsensä näkemistä rajattomassa kokemuksessa, jossa itseys nähdään kuuluvaksi johonkin suurempaan järjestelmään. Mystisessä kokemuksessa ihminen ei siis enää ole erillinen vaan hän on osa jotakin suurempaa, ylivertaista.

Kognitiivinen psykologiaa paremmin juuri transpersonaalinen psykologia (esim. Carl Jung, Roberto Assagioli) ottaa huomioon ihmisen kyvyn ilmaista itseään myös luovasti sanattomasti, esimerkiksi liikkeellä  ja mielikuvin. Ihminen voi työskennellä omien nonverbaalisen  ja verbaalisten eri tietojen muotojen (mm. myyttien, filosofian, metaforien, tarinoitten)  kanssa aktiivisesti. Uskon, että tämä aktiivisen mielikuvituksen toiminta, kuten Jungin aktiivinen imaginaatio tai miksei myös mielenteatterini, voisivat olla seuraava haaste kognitiiviselle psykologialle. Transpersonaalisessa psykologiassa ja humanistisessa perinteessä on mielestäni olemassa kognitiivista psykologiaa paremmat käsitteet hahmottaa myös mystisiä ilmiöitä.

Carl Junghan jakoi tiedostamattoman mielen henkilökohtaiseen tiedostamattomaan ja kollektiiviseen tiedostamattomaan. Jälkimmäinen näistä on ylisukupolvien kulkeva yliyksilöllinen osa tiedostamatonta. Juuri tässä kollektiivisessa tiedostamattomassa sijaitsee Jumal-kuvamme. Ihmisen yksilöitymisen keskeinen tehtävä on löytää oma suhde tähän kollektiiviseen tiedostamattomaan. Jungillen yksilöityminen on siis aina myös hengellinen prosessi. Laajasti ajatellen, voimme pitää mystiikkaa suhteena tähän omaan pyhyyttä edustavaan yliyksilölliseen tiedostamattomaan. Se ei löydy ulkoapäin ohjatuista autoritaarisista objektiivisista totuuksista, vaan se löytyy intohimoisesta subjektiivisuudesta, kulkemalla rohkeasti omaa hengellistä polkua.

Kelly ja Grosso väittävät, että Jungin ajattelu omaa laajemman ymmärtämyksen ihmismieleen kuin Freudin teoriat, ja siksi se selittääkin paremmin mystisiä kokemuksia. Toki paljon vielä on tutkittavaa jäljellä. Jungin merkittävin huomio on, että ego on tila (tai  monikossa, ego-tilat, mielentilat ovat tiloja) , joka kantaa ihmisen tietoisuutta.  Kun irrotamme otteemme egostamme tai egoistamme, pääsemme kiinni puhtaaseen olemiseen. Ei ihme, ettei Jung ollut suosittu valtavirtapsykologiassa. Hän kun ei halunut rajoittaa luovaa ajatteluaan empiirisanalyyttiseen tietoon. Varmaankin juuri siksi, että hänen kuvaamansa ilmiöt ovat vaikeasti todennettavissa luonnontieteen keinoin. Juuri luovasta ajattelusta nousee kuitenkin uusi tieto, ja sellainen ajattelu, jota voidaan yrittää myöhemmin empiirisanalyyttisin keinoin todentaa.  On tutkijoita, kuten J. Cambell ja Stansilav Grof, jotka ovat useampaan kertaan vahvistaneet omilla tutkimuksillaan Jungin hypoteesejä.

Edelleen kognitiiviselle psykologialle ongelmallinen on tämä ”homunculuksen ongelma” eli että aivoisamme ei ole erillistä ”pikku-ukkoa” tekemässä aloitteita ja havaintoja. Ajatuksemme ilmaantuvat ikään kuin jostain tyhjästä. Kuinka siis selittää kognitiivisin käsittein ihmismielen intentionaalinen ja symbolisoivana aikaisemman tiedon ylittävää toiminta? Kykenemme mielikuvituksemme avulla leikkimään symboliikalla: erilaisilla verbaalisilla, kinesteettisillä ja visuaalisilla itseilmaisun keinoilla. Voimme luovuutemme avulla muuntaa näitä muotoja toinen toisikseen, ja samalla saavutamme prosessissa uutta aikaisemman tietoisuutemme ylittävää oivallusta. Ihmisen luovuus, itseä ylittävä kykymme ja muodonmuutoksellinen kyky, kaikki kolme,  voivat olla seuraavia kognitiivisen psykologian suuria haasteita. Mielenteatterini edustaa muodonmuutoksellista toimintaa, jossa ihmisen identiteetti on jatkuvassa mielenosien aktivoiman vuorovaikutuksen kiihottamassa ja ohjaamassa virtaustilassa. Puhdas itseyteni ei siis ole kukaan mielentiloistani, vaan se on niiden välinen vuorovaikutus, ja tämän teatterini näytelmällisen toiminnan kautta voin saavuttaa puhtaan olemisen tilan.

William James oli tutkija, joka ei pelännyt käsitteellistää ihmismielen mystisiä kokemuksia. Vaikka saavutettu uusi mystinen tieto voi olla autoritaarista sen oivaltajan itsensä näkökulmasta, William James muistuttaa, ettei tämä tietenkään tarkoita sitä, että muitten ihmisten tarvitsee hyväksyä kritiikittömästi tämä tieto ja uusi ymmärrys. Koska mystisiä ja psykoottisia kokemuksia on vaikea aina erottaa toisistaan, voi lapsellinen luottamus toisen ihmisen mystisiin kokemuksiin olla tuhoista. Mystiset kokemukset voivat olla osa neron, hullun ja pyhimyksen kokemusmaailmaa.

James muistuttaa myös, että mystiset kokemukset ovat monien keskenään ristiriitaisten teologisten ja metafyysisten näkemysten liittolaisia, on niillä myös aina patologinen vastaparinsa. James uskoo, että patologiset psykoottiset kokemukset nousevat samasta tiedostamattoman mielen osasta kuin mystiset kokemukset. Siksi meidän täytyy aina empiirisesti kokeilla ja testata sitä oivallusta, jota saavutamme mystisten kokemusten kautta.

Ehkä on paikallaan viimeistään tässä vaiheessa määritellä, mikä on tämä kummallinen mystinen kokemus. Mystisen kokemuksen määrittelyssä käytän apuna amerikkalaisen psykologin ja filosofin William Jamesin (Varieties of Religious Experience) ajattelua.

  1. Mystistä kokemusta on vaikea pukea sanoiksi. Ne ovat pikemminkin tunnetiloja kuin älyllisiä tiloja. Mystinen kokemus täytyy itse kokea, eikä sitä voi siirtää sanoin muille ihmisille.
  2. Vaikka mystinen tila muistuttaa tunnetilaa, on se samalla myös tietämisen tila. Ne ovat hetkiä, joissa syntyy syvä puhekäytäntöjen ylittävä näkemys totuuteen.
  3. Lisäksi ne ovat yleensä ajallisesti rajallisia. Kokemus harvoin kestää puolta tuntia tai tuntia pitempään.
  4. Mystiset tilat syntyvät passiivisesti, vaikka niiden syntymistä voi  tahdonalainen toiminta stimuloida. Minulla mielentilojeni välinen älyllinen dialektiikka, mielenteatterini,  loi satunnaisesti spontaaneja lyhyitä 5-15 minuutin mystisiä kokemuksia.

Skolimowski muistuttaa meitä, että kieli on muutakin kuin määritelmiä. Sanojen avulla voidaan myös kuvata tapahtumia. Se siis voi toimia eräänlaisena – joskus ihmeellisenäkin – välittäjänä. Tämän kielen välittävän tehtävän kautta voimme päästä lähemmäksi mystiikkaa. Itseasiassa juuri mielenteatterissa kieli voi olla mystiikan lähteenä. Tällöin juuri dialektiikka, kuten eri mielenosien välinen dialogi, voi kuljettaa meidät mystisiin kokemuksiin.

Skolimowski uskoo, että kun pääsemme eroon yksinkertaistavista, naiveista determinististä tieteellisistä ajattelumalleista ja kykenemme korvaamaan ne muutoksen laeilla, muuttuu tiede sellaiseksi,että siitä tulee pätevää myös yksityisen ihmisen elämässä. Täydentäisin tätä Skolimowskin ajattelua vielä sillä, että juuri uskonnot, metaforat, tarinat, eri perinteistä nouseva filosofia ja myytit edustavat tietoa, jotka voivat muokata meidän kognitiivisten skeemojemme uudelleen organisoitumista. Mielenteatterissa ajattelu ei siis rajoitu perinteiseen luonnontieteitten takana vaikuttavaan perinteiseen logiikkaan vaan dialektiseen, kvanttifysiikassa ja termodynamiikassa vallitsevaan logiikkaan ja pluralistiseen, moniperspektiiviseen, todellisuuskuvaan. Kun ymmärrämme todellisuuden paradoksaalisuuden ja moniulotteisuuden, voimme vapauttaa oman ajattelumme (tieteelliseen) luovuuteen. Tämä edellyttää siis irtipäästämistä Newtonin perinteestä lähtevästä luonnontieteitten vanhentuneesta, luovuutta rajoittavasta, itseään toistavasta, mekanistisesta ja deterministisestä ajattelusta. Meidän täytyy päästää itsemme kellumaan monista lähteistä ja puroista muodostuvaan virtaan, jossa välillä voimme ohjata itseämme pienillä ohjausliikkeillä.

Tällöin ajattelumme ei ole enää passiivista biologiamme determinoimaa. Voimme onnistua saavuttamaan uutta luovaa oivallusta ja  puhtaan olemisen. Omalla kohdallani se syntyi ensimmäisen kerran spontaanisti ekstroverttinä luontokokemuksena. Myllerryksen jälkeinen tyhjyys sisälläni voimakkaaseen luontokokemukseen, kuljettivast minut mystiseen hetkeen.  Lisäksi onnistuin saavuttamaan näitä kokemuksia useamman kerran introvertisti – sisäänpäin kääntyneessä tilassa. Tällöin mielenteatterissani leikin todellisuuden paradoksaalisilla ristiriitaisuuksilla, ja yhtäkkiä ikäänkuin nousin ristiriitojeni yläpuolelle. Tässä tyhjentyneessä ”täyteyden kautta saavutetussa tyhjässä olemisessa” sitten oivalsin, että loppujen lopuksi kaikki onkin yhtä valtavaa tietoisuutta ja kaikki egotilojeni eli mielentilojeni tietojen ristiriita onkin näennäistä.

Vaikka omassa mielenteatteriprosessissani olen käyttänyt ensisijaisesti kristillisiä merkityksiä oman oivallukseni lisäämiseen, huomaan sen muistuttavan kuitenkin esimerkiksi Mahayana buddhalaisuudessa käytettyä Madyamaka perinettä, jossa etsitään Tyhjyys tai Keskitie sitä kautta, että ihminen systemaattisesti ehdollistaa itsensä pois aikaisemmista uskomuksista ja todellisuuskäsityksistä. Juuri tätähän mielentilojeni välinen leikki teki. Irrottamalla itseni leikin kautta egojeni tiedosta, nostin itseni uudelle ymmärryksen tasolla, jossa olemassaolollani ei yhtäkkiä ollut enää ollut mitään metafysiikkaa. Toinen buddhalainen, enemmän tunnettu, perinne on tämä, jossa oivallus saavutetaan tyhjentämällä mieli kaikista tunteista, havainnoista, mielikuvista ja ajatuksista meditaation kautta. Intuitiivisesti lukisin Jungin aktiivisen mielikuvituksen myös tähän täyteyden perinteeseen. Sinänsä mielenkiintoista, että depressiolle on tyypillistä juuri jäykät kognitiiviset rakenteet. Voisi siis ajatella, että valtakulttuurimme on depressiivistä.

Toisaalta ajattalen, että Jeesuksen pitkän perjantain kärsimys ja hänen  ristiinnaulitsiminen symbolisoivat loistavasti ihmisen individuaatioprosessin sisältämää kärsimystä, eksistentiaalista ahdistusta. Muodonmuutoksemme on yleensä tuskallista. Ainoastaan vanhojen mielentilojemme, egomme ristiinnaulitsimisen jälkeen, voimme synnyttää uuden integroituneemman itseytemme.

Grosso ja Kelly väittävät, että mystisissä tiloissa tapahtuu itseydessä radikaali muodonmuutos. Itse kokemustahan kuvataan usein haihtuvana, sulavana, utuisena, liuottavana ja tilana, jossa oma äärellinen minuus kuolee. Mystinen tila siis muistuttaa läheisesti toista tilaa, jota kutsutaan ”depersonaalisaatioksi”. Tällainen kokemus voi syntyä esimerkiksi traumatilanteessa, vaikkapa auto-onnettomuudessa, jolloin uhri kokee yhtäkkiä elävänsä tunteettomana ikään kuin elokuvassa, epätodellisessa ympäristössä. Henkilökohtaisesti olen kokenut tällaisen ”depersonaalisaatiotilan” silloin, kun äitini kuoli. Mystisten kokemusten kautta arkinen minuus kuitenkin ylitetään, ja syntyy uutta ymmärrystä, jota ei voi selittää pelkästään, kognitiivisen psykologian käsittein, ”skeemojen” kautta.

Uskon, että luovassa prosessissa voimme onnistua saavuttamaan mystisiä kokemuksia. Niitä ei kuitenkaan saavuteta yrittämällä, vaan ne tulevat itsekseen, jos ne ovat tullakseen. Uskon, että tätä uutta ymmärrystä voimme edesauttaa sekä älyllisen, rationaalisen tiedon avulla, sekä myös spontaanisti ”tunnetiedon” avulla. Siinä mielessä olemme kaikki tasa-arvoisia. Ei siis tarvitse olla ”akateemista tietoa”, saavuttaaksemme syvempää ymmärrystä todellisuuden perusluonteesta.

Uskon ja toivon, että tulevaisuudessa voimme jopa yhdessä muodostaa muodostaa eettisiä luovia ”kokreatiivisia” yhteisöjä. Näissä kannustamme ihmistä integroimaan tietoa ja taitoa luovuudeksi. Voimme auttaa samalla ihmisiä heidän yksilöitymisprosesseissaan ja ongelmanratkaisutaidoissaan. Tämän päivän kulttuurimme suurin ongelma on tiedon irrallisuus. Se ei ole integroitunut viisaudeksi. Perimmäinen totuus ei siis sijaitse itsemme ulkopuolella, vaan se löytyy sisäpuoleltamme. Voimme loppumattomasti etsiä itsellemme hengellisiä guruja, tieteellisiä auktoriteettejä jne. ja  seurata heitä passiivisena, jolloin olemme helposti johdateltavissa vahingollisiinkin maailmankatsomuksiimme. Voimme myös valita gurumme, ja he voivat olla hengellisiä ohjaajiamme, kumppaneitamme, jotka tukevat meitä prosessissamme. Tämän yksilöitymisessä lisääntyvän uuden ymmärryksen tarkoituksena on lisätä itsetuntemustamme ja auttaa löytämään aito eettinen itseytemme ja suhteemme pyhään. Tässä dialektiikassa gurumme taikka miksei myös luonnontiede eivät edusta totuutta, vaan ne ovat eräitä mahdollisia dialogikumppaneita, jonka tuottama tieto voidaan hyödyntää omassa eheytymisessä, eettisessä luonnon ja tietoisuuden monimuotoisuuden lisäämisessä. Nykyinen yhteiskunnallinen välineellisttävä tieteellinen suhteemme luontoon on vähentänyt sen monimuotoisuutta. Tiedon voi ajatella olevan eettisesti ja ekologisesti ainoastaan silloin oikeaa, kun se palvelee elämää.

Minä ja Skolimowski – kahden mielenteatterin ohjaajan ajatuksia nr. 16

Kärsimyksen ja sairauden oireiden  lievittämiseen löytyy apua myös tarinoista ja sekä monille elämän hengellisistä merkityksistä. Toki hengelliset merkitykset ovat henkilökohtaisia syvällisiä identiteettitason merkityksiä, eikä terveydenhuollon ammattilaisen kuulu niitä tyrkyttää asiakkaalleen. Jos tilanne on kuitenkin sellainen, että asiakas tuo esille hengelliset kysymykset, mielestäni on hyvä, jos terveydenhuollon ammattilaisella on valmiudet keskustella myös näistä asioista.

Omat vastoinkäymiseni, äitini kuolema ja oma sairauteni, muuttivat enemmän todellisuuskuvaani kuin mikään muu kokemus aikaisemmin. Mikä oudointa, vaikka tässä prosessissa oli paljon mukana surua, toivat kärsimyksen kokemukseni mielelleni samalla kiitollisuutta, levollisuutta ja tyytyväisyyttä. On kummallista, miten joskus saatamme tarvita oman haavoittavuuden ja katoavaisuudenkokemuksemme, jotta kykenemme näkemään elämän arvokkuuden. Maailma on täynnä mittaamattoman arvokkaita ilmaisia asioita.  Uskon, että terveydenhuollon ammattilaisen jatkuva oman itsensä peilaustoiminta esimerkiksi erilaisin työnohjauksillisin menetelmin ( kirjallisuus, kirjoittaminen, työnohjaukselliset keskusteluryhmät, oma terapia) lisäävät narratiivista ymmärtämystä.

Mainitsin jo aikaisemmin hitaan lääketieteen. Mitä sillä voitaisiin tarkoittaa? Mielestäni narratiivinen lääketiede on viitekehys, joka tarjoaa meille hyvän pohjan hitaalle lääketieteelle. Uskon, että nykyinen terveydenhuoltojärjestelmä osana materialistista maailmankatsomusta ei pelkästään hoida sairauksia, vaan se samanaikaisesti tuottaa psykofyysissosiaalista pahoinvointia. Ihmisen osiksi paloittelulla on hintansa.

Kun narratiivinen hoito onnistuu, voimme auttaa asiakastamme editoimaan itselleen eheyttävää tarinaa, jossa lääketiede on mukana tarjoamassa erästä hyödynnettävää näkökulmaa. Narratiivinen asenne vaatii terveydenhuollon ammattilaiselta rohkeutta irrottautua hetkeksi empiirisanalyyttisestä tieteellisestä näkökulmasta. Voi olla pelottavaa pistää koko persoonansa peliin, varsinkin silloin, kun siihen ei anneta juurikaan eväitä koulutuksesa. Toiset ihmiset pystyvät tähän ilman minkäänlaista koulutusta.  Niin kuin aikaisemmin olen tuonut esille,  ihmisen ymmärtämys on jotakin paljon laajempaa ja moniuloitteisempaa kuin empiirisanalyyttinen tieto. Kun ihminen roikkuu kiinni yhdessä materialistisessa tieteellisessä metodissa, jossa jokainen ajatus täytyy olla ”oikeaksi todistettu viittauksiin”, roikkuu hän ihmisen tietoisuuden evoluution kannalta kuolleessa hallinnan viitekehyksessä. Leikki on elämän tarinallisuuden ytimessä.  Me emme voi hallita elämää, mutta voimme käyttää hyväksemme mileikuvitustamme, jolloin voimme olla oman elämämme ohjaajia. Kun vuorovaikutuksessa uskalletaan irrottautua leikkimään erilaisilla näkökulmilla, olemme mukana luovassa prosesissa, joka voi edistää molempien osapuolien kokonaisvaltaista hyvinvointia. Mitä muuta oma sisäinen teatterini olikaan kuin leikkimistä erilaisilla näkökulmilla?

Hammaslääkärit ja lääkärit tekevät tilastojen mukaan paljon itsemurhia. Henkilökohtaisesti koin tiedekuntani tarjoaman koulutuksen omana aikanani hyvin kapea-alaiseksi, ja epäilen, että se oli eräs tekijä, joka lisäsi omaa henkilökohtaista ahdistustani. Kun tieto on leikattu irti tietäjästä, ei se suinkaan aina jalostu viisaudeksi. Amerikkalainen syöpälääkäri ja vuorovaikutustaitojen opettaja Rachel Naomi Remen kirjoittaa (The Kitchen Table Wisdom), että häneltä meni kymmenen vuotta siihen, että hän toipui kaiken esineellistävästä lääkärikoulutuksestaan. Hän oli nopea toipuja. Minulta meni pitempään. Toiset eivät toivu koskaan. Työ muuttuu huomattavan paljon mielekkäämmäksi, kun ei tarvi pukea päälleen vierasta roolia, vaan ihminen voi olla vapaasti oma itsensä.  On upeaa voida ilmaista itseään kirjoittamalla siten, ettei tarvitsi joka lauseen jälkeen laittaa viittausta johonkin. Minä saan itse rakentaa päässäni omia  ajatuksia ja leikkiä ajatuksilla.  Meidät lääkäriraukat on kasvatettu vankilaelämään eli  siihen, ettei mitään muuta saisi sanoa, kuin sellaista, joka on tieteellisesti oikeasti todistettu. Miten mahtavalta tuntuu, kuin voin rakentaa itselleni vapaasti itselleni soveltuvan elämänfilosofian. Voin kulkea omaa hengellistä polkuani, ja hyödyntää historiallisia ja monikulttuurisia tarinoita. Ihmisen elämä eikä myöskään toisen ihmisen  hoitaminen ole pelkkää lääketieteen sovellutusta, vaikka lääketiede tarjoaakin tärkeimmän työkalun lääkärille. Tämän työkalun kehittäminen on kurinalaista tieteellisen metodin soveltamista.

Hitaan lääketieteen tavoite voisi olla mahdollisimman itse-ohjautuva asiakas sekä itseohjautuva terveydenhuollonammattilainen. Tämä ei synny siten, että terveydenhuoltojärjestelmä hoitaa mahdollisimman tehokkaasti mahdollisimman paljon potilaita. Ihmiset eivät ole huollettavia koneita, vaan kokonaisvaltainen eheytyminen tapahtuu vastavuoroisen reflektion kautta. Mikäli ajattelemme potilsta vain biologisena deterministisenä lihankappaleena, mitätöimme ihmisluontoa. Narratiivisen lääketieteen harjoittajalta vaaditaan tarinan kuuntelu- ja peilaustaitoja.

Kun ihminen ikääntyy siten, että yksilöityminen, tai toisin sanoin kokonaisvaltainen eheytyminen edistyy, kykenee hän elämään tarkoituksellista elämää sairauksistaan huolimatta. Myös rikkinäinen koti voi olla viihtyisä. Joskus liian sliipattu koti voi olla steriili ja kylmä. Hidas lääketiede merkitsee myös sitä, että ymmärrämme olevamme toisistamme ja luonnosta riippuvainen vuorovaikutusverkosto. Joskus voi asiakkaamme perhe voi tarvita tukea. Joskus voi potilaan terveyttä eniten edistää hänen ympäristönsä muutos. Omalla kohdallani muutos kiireisestä ja stressavasta työyhteisöstä hitaaseen elämään, oli ratkaisevaa hyvinvointini kannalta.

Otanpa erään esimerkin hammaslääketieteen puolelta: Kun meille tulee potilas, jonka hampaisto on surkeassa kunnossa, ei hänen ensisijainen ongelmansa yleensä ole lääketieteellinen. Sensijaan takana saattaa olla esimerkiksi masennus ja pitkäaikainen työttömyys. Tällöin on aika toivoton urakka yrittää korjata hampaisto, mikäli samalla potilaan sosiaalinen ja psyykkinen tilanne ei korjaannu. Me hammaslääkärit voimme omalla pienellä panoksellamme terapeuttisen vuorovaikutuksen keinoin olla edistämässä asiakkaamme kokonaisvaltaista hyvinvointia. Meillä on jo silloin hyvä terapeuttinen suhde potilaaseemme, kun normaalin lääketieteellisen hoidon lisäksi kuuntelemme potilaan tarinaa. Ehdimme olla hetken myös heidän peilejänsä. Kun omat resurssimme eivät riitä potilaan kokonaisvaltaiseen hoitamiseen, voi olennainen osa hammashoitoa olla hänen masennuksensa hoitaminen tai hänen sosiaalisen tilanteensa korjaaminen yhteistyössä psykologien ja sosiaalialan ihmisten kanssa.

Meidän lääkärien helmasynti on ollut kaikkien ilmiöitten medikalisaatio. Tänä päivänä tarvitsemme tieteiden integraatiota ja poikkitieteellistä yhteistyötä,jossa kykenemme hahmottamaan oman tieteen perinteemme paikaan tiedon kokonaiskentässä. Tarvitsemme integratiivisen hoitamisen osaajia sekä eri erityistieteiden välistä kiinteää yhteistyötä. Meidän on koottava eheäksi, se minkä olemme rikkoneet. Ihannetilanteessa voimme olla me kaikki terveydenhuollon ammattilaiset mukana synkronistisesti auttamassa lähimmäistämme kohti terveempää ja harmoonisempaa elämää. Joskus emme kykene parantamaan potilasta lääketietellisesti, mutta voimme olla auttamassa häntä löytämään kärsimykselleen merkityksen, jolloin se kokemuksena muuttuu. Ihminen saattaa oppia elämään mielekästä elämää kivustaan huolimatta. Myös kuolema voi olla joskus ystävämme.

Tiedän, että tällä hetkellä tällainen maalaamani visio lääketieteestä on idealistinen. Esimerkiksi muutaman viikon kuluttua olen ainut työssä oleva hammasläääkäri koko Kuhmossa (9000 paikallista asukasta + kamarimusiikkivieraat).  Uskon kuitenkin, että meillä täytyy olla visioita, jotta voimme muuttaa todellisuutta. En halua olla osana sellaista kultuuria, joka rakentaa visioita  valistusajan tieteelliselle esineellistäville näkökulmille. Haluan olla osa uudenlaista eri tieteenperinteistä yhdistävää, integratiivista, ajattelua.

Uskon, että materialistinen maailmankatsomuksemme on vieraannuttanut liian monet ihmiset itsestään, jolloin heiltä on kadonnut esimerkiksi työn itsessään tuottama ilo. Työ on suorituskeskeistä. Harva pääsee toteuttamaan itseään. Ja harva jaksaa raskaan työn jälkeen toteuttaa itseään edes vapaa-aikanaan. Olen samaa mieltä Georg von Wrightin kanssa siitä, että on hyvin kyseenalaista, voidaanko tätä nykyistä kulttuuriamme kutsua edistyksen kulttuuriksi. Toki tieteellistekninen tietämyksemme on lisääntynyt, mutta onko samalla lisääntynyt viisautemme? Mielestäni tämän päivän lääketieteen tulisi entistä enmmän olla sellaista, että se pyrkii tukemaan ihmistä elämään eheää elämänkaarta. Keskeinen viisauden tapa on  yhdistää yksilöitymiprosessissa toisiinsa erilaisista keskenään ristiriitaisista viitekehyksistä tietoa. Näin tapahtui mielenteatterissani ja näin tapahtuu integratiivisessa tieteessä.

Epäilen, tuottaako tämä toimenpiteiden lukumäärän maksimointiin pyrkivä keikkalääkärikulttuuri paljonkaan eheyttä ihmisten elämään. Se voi tuottaa onnistuneita biologisia interventioita, mutta läheskään aina se ei lisää elämänlaatua. Kokonaisvaltainen eheytyminen vaatii sitä, että kykenemme yhdistelmään terveyttä edistävää tietoaa erilaisista viitekehyksistä käsin.  Itseasiassa olen päivä päivältä entistä vakuuttununeempi, että tällainen silloin kun lääketiede on pelkkää esineellistävää ”käypähoitojen” soveltamista, vieraantuu sekä potilaat, että lääkärit itsestään.

Kehomme pitäisi olla kotimme. Tällä hetkellä se on kuitenkin esineellistetty, brändätyksi näyttelytuotteksi muokattu. Lääketiede on osa tätä kulttuuria.  Tämä  ulkoisille muodoille perustuva esineellistävä kulttuuri on huipuussaan kosmeettisessa kirurgiassa. Esimerkkinä voisi olla vaikkapa leikkaukset, joissa kavennetaan jalkoja sellaisiksi, että niihin mahtuu sirot kengät. Fredrik Svaenaus, ruotsalainen filosofian professori väittää, että tämä kehon muokkaaminen tapahtuu länsimaisten rasististen ihanteiden ehdoilla. Tämänhetkisen kulttuurimme ”huippu” näyttäisi olevan inhimillisestä näkökulmasta säälittävä, itsensä esineeksi esineellistävä, suorittamiseen ja ekologisesti vahingolliseen kuluttamiseen itsensä hukuttava Merkki-Maija. Eikä tämä ole mielestäni tyhmien ihmisten vika, vaan syy on yhteiskunnallisessa ilmapiirissä, joka pitää tällaista käyttäytymistä ”normaalina”. Uskon, että moni ”terve” herkkä ihminen voi pahoin tällaisessa kulttuurissa. Sillä oma hyvinvointi rakentuu itseohjautuvuudelle ja sisäisyydelleen. Ainoastaan itsensä tunteva ihminen voi olla aidosti armollinen toista ihmistä kohtaan. Ilman tätä armoa emme voi hyvin ja tuppaamme projisoimaan omat ongelmamme muihin ihmisiin ja ihmisryhmiin.

Minä ja Henryk Skolimowski – kahden mielenteatterinohjaajan mietteitä nr. 15

Jos eheytymisemme on jumissa, on meidän hyvä löytää itsellemme ympäristö, joka mahdollistaa sopivan tilan löytämisen. Näitä paikkoja perinteisesti on kutsuttu Arkosanteiksi. Minulle tämä Arkosanti oli sairaalan ohella kainuulainen korpi- ja suomaisema ja tämän ympäristön mukanaan tuoma uusi hiljaisuus ja sen äänet. Täällä koin ensimmäiset eheyttävät epifaniset hetkeni. Uskon, että kokonaisvaltaisesesti eheyttävää tilaa on mahdotonta löytää, mikäli emme löydä kunnioitustamme elämän pyhyyttä kohtaan.

Mietin, ettei olisi hullumpi ajatus muuttaa sairaaloita takaisin Asklepioksen temppeleiksi, joissa ihmiset voisivat eheytyä psykofyysishengellisinä kokonaisuuksina. Näissä Arkosantissa erilaiset poikkitieteelliset ja -taiteelliset tiimit ja integratiivisen lääketieteen edustajat voisivat olla dialogikumppaneina sellaisille ihmisille, jotka sairastavat tai jotka muuten ovat eksyneet omalta polultansa.

Toki näissä uusissa Asklepioksen temppeleissä voitaisiin käyttää myös hyväksi nykylääketieteen tietämystä. Ihmisen eheytyminen on kuitenkin paljon, paljon muutakin kuin lääketieteen soveltamista. Oman hengellisen polun löytäminen on Skolimowskin mukaan keskeinen osa ihmisen kokonaisvaltaista paranemista – eheytymistä. Ajattelen, että jokainen ihminen sisimmässään haluaisi pystyä elämään täyden elämän – todentaa oman potentiaalinsa osana tietoisuuden evoluutiota. Kirkegaardilaisittain hengellisyys on intohimoista Jumalan ohjaamaa subjektiivisuutta. Minulle hengellisyys merkitsee juuri tätä:  Jatkuvaa päivittäistä ponnistelua oman itseyteni sopeuttamiseksi pyhään olemiseen. En tiedä, ehkä joku pystyy löytämään elämän pyhyyden ilman uskonnollisiakin merkityksiä, mutta ainakin minulle näyttää tämä olevan mahdotonta. Minulla on tunne, että miksi ihmeessä en hyödyntäisi omassa ymmärtämyksessäni myös sitä vuosituhansien hengellistä tietoa, mikä kulttuurimme on varastoituneena? Ja lähimpänä omaa sydäntäni on se kristillinen perintö, jonka olen saanut esi-isiltäni.  Kun tarkastelee nykyisen maapallon elämän tilaa, näyttää siltä, että liian moni on kadottanut juurevuuteensa ja suhteensa pyhään. Tällöin ihminen saattaa elää objektiivisesti ottaen oikeanlaista elämää – hänen elämänsä ulkoiset muodot ovat kohdallaan, mutta siitä on kadonnut tarkoitus ja intohimo. Ihmisillä on täydet aivot, mutta tyhjät sydämet.

Omat eheimmät epifaniset hetkeni ovat olleet silloin, kun olen kokenut olevani osa jotain Pyhää, ikuisesti muuttuvaa maailmankaikkeuta. Näissä hetkissä kristinuskon käsittein voin ajatella, että Pyhä Henki kosketti minua. Puhtaan olemisen tilan uskon voivan tasa-arvoisesti jokaisen saavuttaa pelkästään olemalla. Tätä hyvää oloa ei saavuteta suorittamalla. Toki voimme myös saavuttaa olemisen tilan aktiivisesti, mutta väitän, että tällöin tekemisessämme on virtaavaa eikä suorittavaa. Olen saavuttanut epifanisia hetkiä siis myös aktiivisesti, sisäisissä dialogeissani, mielentilojeni vuorovaikutuksen spontaanina ”sivutuotteena”. Ne ovat olleet odottamattomia yllätyksiä, dialektisia hetkiä, joissa olen kokenut tietoisuuteni laajenevan.

Lääketieteen olisi noustava uudelle askelmalle, jossa se ei enää olisi osa ihmistä esineellistävää, kaupallista asiantuntijakulttuuria. Jotta ihminen voi hyvin, on meidän palautettava hänelle se mikä hänelle kuuluu, eli hänen itseohjatuvuutensa. Ehkäpä meidän olisi aika siirtyä hitaaseen lääketieteeseen?

Asklepioksen temppelit, Hippokrateen aikaiset ”eheytymiskeskukset”, eivät olleet Skolimowskin mukaan steriilejä hengettömiä paikkoja, minkälaisia meidän sairaalamme tänä päivänä liian usein edelleen ovat. Nykyäänhän yleensä ihminen haluaa mahdollisimman pois tästä epäinhimillisestä kylmästä teknisestä ympäristöstä. Asklepioksen temppeleitä, joita oli parhaimmillaan yli kolmesataa, olivat juuri tälläisiä insipiroivia ja eheyttäviä ympäristöjä, joissa ihmiset halusivat viivähtää. Eheyttävä, parantava ympäristö, muodosti keskeisen osan näitä temppeleitä. Asklepioksen temppeleissä hengellinen eheytyminen oli osa ihmisen paranemista.

Näihin aikoihin ei tiedetty niin paljon fysiologiasta, anatomiasta tai patologiasta kuin nykyään. Sen ajan terveydenhuollon ammattilaisilla ei siis ollut sitä luonnontieteellistä erityistietämystä mitä meillä on tänä päivänä. Mutta näissä temppeleissä ja niiden rituaaleissa oli kuitenkin jotakin kehittyneempää kuin näissä nykyisisissä lääketieteen hoitolaitoksissa. Niissä ei uhrattu elämän eheyttäviä henkilökohtaisia yksityisiä merkityksiä erityistiedon universaalien vuoksi. Silloin ymmärrettiin ihmisen kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin luonne. Ihmiset eivät olleet erityistieteiden palasiksi pirstomia osia. Näissä keskuksissa eheytettiin ihmisiä integroituneina psykofyysishengellisinä kokonaisuuksina.

Mitä hammaslääkäri voi oppia Hippokrateelta? Voin oppia sen, että hoidan aina ihmistä, en pelkästään hänen hampaitaan. Muuten voimme olla edistämässä todellisuutta, jossa yksi hammas voi hyvin, mutta ihminen huonosti. Kaikessa psykoterapeuttisessa ja lääketieteellisessä hoitotieteessä hoidamme aina kokonaista ihmistä. Meillä on tänä päivänä hallussamme kaikki se tieto, jonka avulla voimme oikaista Descartesin virheen, jossa hän irrotti kehon ruumiista. Meidän täytyy aina tutkia ihminen psykofyysissosiaalisena kokonaisuutena – ja usein, myös hengellisenä.

Voimme olla toinen toistemme eheyttäjiä. Lääkäri ei siis ole ihanteellisessa kokonaisvaltaisessa hoitosuhteessa pelkästään antava osapuoli, vaan molemmat osapuolet ovat ottajia ja antajia. Esineellistävässä suhteessa on raskasta elää. Toisen ihmisen maailmankatsomuksessa tarinoineen voi olla viisautta, josta aina voi olla mahdollista oppia itselleen jotain uutta. Meidän ei tarvitse musertaa toiseutta samuudeksi, vaan voimme elää maailmassa, jossa ristiriitaiset näkemykset voidaan sovittaa integratiiviseksi uudeksi ymmärrykseksi. Tällainen monikulttuurisuuden hyväksyvä ja monikulttuurisuuden hyväksyvä, suvaitseva integratiivinen vuorovaikutus ja  hengellisyytemme on toivomme – tulevan selviytymisemme lähtökohta. Jotta maailmasta tulee parempi paikka, meidän täytyy löytää materian sijaan rakkaus – caritas-  ja tätä kautta itse elämä palvontamme kohteeksi.  Psykoanalyytikko Julia Kristeva väittää, että juuri tämä caritas-rakkaus – laupeus – on myönteisen terveyttä edistävän hoitosuhteen tunteensiirtojen ytimessä. Tämä ajatus on siis yhdensuuntainen kristinuskon näkemysten kanssa.

Lääkäri tai hammaslääkäri harjoittaa praktiikkaansa. Ehkä meidän kannattaisi miettiä, mistä tämä sana ”praktiikka” oikein juontaa. Aristoteles erotti kaksi toiminnan tapaa. Meillä on ensinnäkin poiesis, jossa päämäräänä on tuottaa hyvä itsestä erillinen tuote, esimerkiksi kaunis ruukku. Lisäksi on toinen sana ”praksis”, joka tarkoitta toimintaa, joka on itsearvoisesti hyvää toimintaa. Kun jo Aristoteles erotti nämä kaksi asiaa toisistaan, kannattaisi lääketieteilijänkin muista näiden toimintatapojen erilainen luonne. Praksis – hyvä toiminta – ei ole ontologisesti mikään materialistinen ilmiö, eikä sitä siis voi redusoida pelkäksi luonnontieteen ilmiöksi. Lääketieteellisen poiesis-toiminnan voi ajatella olevan ontologialtaan materialistista – kehitämme esimerkiksi uusia lääkkeitä tai teknisiä hoitolaitteita. Niiden tutkimikukseen sopiikin erinomaisesti luonnontieteellinen empiirisanalyyttinen perinne.

Uskon, että meidän viime vuosisatojen hengelliset institutialisoituneet valtavirta käytännöt ovat olleet vääristyneitä, koska ne ovat korostaneet hengellisten auktoriteettien, kuten pappien ”oikeitten” tulkintojen mukaan elämistä. Ne ole kannustaneet ihmisiä omaan aktiiviseen hengelliseen työskentelyyn. Tämän hengellisyyden ydin on kysymyksessä: Mikä on minun suhteeni Pyhään (ja sen) elämään – toisiin ihmisiin, toisiin vieraisiin kulttuureihin, luontoon ja eläimiin. Ilman monikulttuuriseen suvaitsevaisuuteen rakentuvaa hengellistä henkilökohtaista heräämistä en usko, että tulemme selviämään, koska nykyiseen materialistiseen maailmankatsomukseen on sisään rakennettuna kaiken hyödyntäminen ja välineellistäminen. Kaikesta vastakkaisesta retoriikastaan huolimatta, se yksinkertaisesti rakentuu elämän halventavalle todellisuuskäsitykselle. Kuten tiedämme, pikaista muutosta tarvitaan. Kulutushysteriamme ei voi jatkua kauaa.

Uskon, että tämä hengellisyyden puuttuminen tai hengellisyyden tiukka lokeroiminen irti minästä, on luonut pirstoutuneen ilmapiirin, jossa kaikki on välineellistetty aineellisen hyödyn tavoitteluun. Epäilen, että jopa länsimainen koulusysteemimme kärsii tästä irrallisen tiedon ulkoa opettelusta. Lääkäritkin lokeroivat usein uskonsa tiukasti erilleen tiedemiesminästä, ehkä siksi, että pelkäävät joutuvansa naurunalaiseksi. Onko ihminen tällöin koherentti itseys? Väitän, että tällöin on riski, että kun tieto ja ymmärrys pilkotaan tuhansiksi palasiksi, ihminen on eheytymätön ahdistavien ristiriitojensa pirstoma identiteetti. Ihminen ei toimi kokonaisena itsenään, vaan hän saattaa leikkiä hänen aidolle minälleen sopimatonta roolia, jonka esimerkiksi lääketieteellinen tai jokin muu viitekehys on hänelle opettanut.

Uskon, että se rooli, minkä lääketieteen materialistinen maailmankatsomus on painanut lääkärin ja hammaslääkärin harteille, on raskas kantaa. Nykyään iloitsen aivan eri tavalla omasta työstäni, kun uskallan olla oma minäni, potilaan kumppani, Kati, kokonainen ihminen, eikä minun tarvitse teeskennellä jatkuvasti jotain etäistä, asiallista ja autoritaarista asiantuntijaa. Kumppanuus edustaa autoritaarisuutta paremmin suhdetta, joka mahdollistaa potilaan itseohjautuvaksi tulemisen. Asiantuntijasuhde on riistävä yksipuoliseen vallankäyttöön perustuva suhde.  Toki edelleen hammaslääketietede on kliinisten käytäntöjeni ytimessä, mutta potilaan hoitaminen on paljon, paljon muutakin kuin kliiniset käytännöt. Uskon muuten, että meillä on aina hengellisyytemme. Meillä on aina jokin korkein arvo, jota palvomme. Tänä päivänä pääuskontomme nimi näyttäisi olevan materialismi  ja sen kirkkoja ovat kauppakeskukset, joissa ihmiset käyvät ostamassa itselleen materialistisia illusoorisia onnen hetkiä. Tämä uusi uskontomme on ekologisen ja egologisen pahoinvointimme ytimessä.