Skolimowski ja minä – kahden mielenteatterinohjaajan mietteitä nr. 24

Skolimowski-Sarvela peilauksen loppusuoraa

Platon mukaan, kun sielumme inkarnoituu epätäydelliseen kehoomme, unohtaa se osan tiedostaan. Tämä muisti kuitenkin vähitellen palaa, kun mieli yhdistää itseensä maallisia muotojen kopioita. Oppiminen on siis oikeastaan prosessi, jossa sielumme palauttaa mieleensä asioita sen maallisten muotojen kautta. Tieto on siis Platonin mukaan oikeastaan muistamista.

Kun vapautamme itsemme tiedon maallisista esteistä, pystymme palauttamaan muistimme tietoa. Oikea tieto on löytynyt, kun ihminen kykenee havainnoimaan luomakuntaa kokonaisuutena. Kun ihminen tämän kykenee tekemään, alkaa hän elämään myös hyveellistä elämää.

Neron voisi siis ajatella Platonin ajattelun mukaisesti olevan henkilö, joka kykenee paljastamaan tehokkaasti kollektiivisen ja yksilöllisen tiedostamattoman latenttia monimutkaista tietoa ja viisas nerosta tulee silloin, kun hän pystyy integroimaan sen vielä osaksi tietoisuutensa rakenteita. Tämän logiikan mukaan, esimerkiksi suuret säveltäjät eivät itseasiassa sävellä itse musiikkiansa, vaan poikkeuksellisen herkkyytensä kautta, he pystyvät palauttamaan muistiimme äärettömässä tietoisuudessa jo olevaa unohdettua suurenmoista musiikkia. Tätä ajattelutapaa noudattaen tietoisuus ikään kuin täydellistää itseään evoluutiossaan niitten ihmisten kautta, jotka kuuntelevat ja kehittävät jatkuvasti omaa herkkyyttään.

Skolimowskin mukaan empiirisanalyyttinen tieteemme on hävittänyt sen koherenssin, jonka Platonin ajattelu oli luonut. Olemme hävittäneet kokonaisen itseytemme mukana henkisen kotimme ja eheyden tunteemme. Koherentti minuutemme on pirstottu palasiksi. Mikäli ihminen ei tunne kuuluvansa johonkin, tuntee hän itsensä joka paikassa muukalaiseksi. Näinhän on juuri postmoderni aikamme tehnyt. Tiede ja monikulttuurisuus ovat pirstonut monet meistä erillisiksi hämmentyneiksi ristiriitojen ahdistamiksi ihmisiksi. Olemme informaatiotulvan keskellä perverssisti haudanneet osia kollektiivisesta tietoisuudestamme sen tiedostamattomaan. Samanaikaisesti yhä useampi on kadottanut uskonsa yhteen totuuteen. Myös oma uskoni tieteen tai yhden uskonnon erinomaisuuteen ja kaikkivoipaisuuteen on kadonnut. Tiede ei sinänsä ole yhtään sen viisampaa kuin taide, uskonnot tai tarinat. Viisautta tiedosta tulee silloin, kun ihminen käyttää näitä perinteitä evoluutiota rikastuttaen elämää edistävästi. Tieteen lisäksi  muutkin asiat, kuten myytit ja tarinat tarjoavat meille eheytymisen välineitä. Samoin hengelliset merkitykset.

En usko, että tietoisuutemme pirstoutuminen on pelkästään huono asia. Aikaisemmin persoonan pirstoutumista on pidetty patologisena, ja sitä se edelleen mielestäni on, mikäli ihminen ei kykene kommunikoimaan eri osiensa kanssa. Tänä päivän kuitenkin osaksi pirstoutunut mieli on yhä yleisempää. Eheä persoona syntyy yksilöitymisprosessissa, jossa muodostuu koherentti mielentilojen ryhmä. Ihminen yksilöityessään kykenee tällöin yhä paremmin ohjaamaan ja tiedostamaan oman egonsa samaistumisen sen eri mielentiloihin. Uskon, että ristiriitamme on juuri voima, joka nostaa meitä ylöspäin tietoisuutemme spiraalissa, jossa syntyy vanhoja ja uusia entistä integroituneempia tietoisuuden mielentiloja. Paloiksi hajonnut tietoisuuttemme ikään kuin  nostaa itsensä ristiriitoijensa voimalla koko ajan uusille tasoille, kun osaamme hyödyntää oma henkilökohtaista elämänkerrallista tietoamme ja  vuosituhansien viisausperinnettämme. Käytännön psykologisella tasolla voimme siis käyttää hyväksi ristiriitojen luomaa energiaa omassa prosessissamme, esimerkiksi mielenteatterissamme.

Skolimowskin ja Platonin ajattelu kurottautuvat eri suuntaan. Platonin malli oli alaspäin suuntautunutta. Ihminen yrittää kiinnittää ajattelunsa sen alapuolella oleviin muotoihin. Skolimowskin oma malli puolestaan on ylöspäin suuntautunut. Se kuvaa sitä, kuinka prosessi jatkuvassa tulemisen tilassaan muokkaa olemista uusiksi ontologisiksi ja hengellisiksi muodoiksi.

Omiin hypnoterapiakokemuksiini heijastaen olen sitä mieltä, että voimme kurottautua mielenteatterimme luomassa yksilöitymisprosesseissamme kahteen suuntaan. Kun kurottaudumme menneisyyteen luovan peilaavan ajattelumme kautta, vapautamme tilasidonnaista muistiamme ja annamme näille kokemuksillemme uuden muodon ja halutessamme myös nimen. Teemme näkymättömistä autobiografisista tiloistamme näkyviä mielentiloja. Normaalistihan, etenkin traumaattisissa tilanteissa, siirrämme elämämme aikana kokemuksiamme tietoisen mielemme ulottumattomiin. Psykologiassa puhutaan dissosiaatiosta ja sen mukanaan tuomasta osittaisesta amnesiasta eli muistinmenetyksestä.  Emme ota käyttöön koko tietoisuuskapasiteettiamme, koska torjumme osan tiloistamme esimerkiksi pitämällä kyseistä kokemusta epärationaalisena tai kokemukseen liittyvä tunne on liian raskas käsiteltäväksi. Näin onnistumme tekemään käsittelemättömistä asioista epätoivottuja torjuttuja vieraita mielentilojamme, joita joku satunnainen virike, esimerkiksi ääni tai haju voi houkutella esiin. Tällöin emme kykene ohjaamaan mielenteatteriamme, vaan sen näyttämön voin vallata joku tunnistamaton satunnainen mielenosa. Ylöspäin suuntautuvassa teatteriprosessissamme tuotamme uutta yksilöitymistämme edistävää oivallusta keskustelemalla erilaisista teemoista, vaikkapa arkipäivän ongelmista tai yhteiskunnallisista ilmiöistä, eri mielentilojemme kanssa. Yritämme tällöin tehdä keskenään ristiriitaisesta mielentilojemme joukosta koherentimman itseyden. Teemme  ikään kuin itsellemme ryhmäterapiaa; sovittelemme erilaisen maailmankatsomuksen omaavia osiamme toisiinsa. Parhaassa tapauksessa tässä prosessissa tuotamme itsellemme kokoa ajan uutta ymmärrystä elämästä ja samalla uusia entistä integratiivisempia mielentiloja.

Omaan käytännönkokemukseeni sekä kirjalliseen peilaukseeni viitaten väitän, että mielenteatteriprosessin synnyttämät uudet muodot, mielentilat, eivät ole tasa-arvoisia ontologisia vanhojen ontologioiden kanssa, vaan prosessissa syntyy uusia entistä integroituneempia tiloja. Maagisten, myyttisten ja luonnontieteellisten näkemysten yläpuolelle syntyy uutta integratiivisempaa, vanhaa tietoa yhdistävää korkeampaa ymmmärrystä. Muun muassa Roberto Assagioli ja Ken Wilber ovat rakentaneet omat tietoisuuden spektrinsä tästä yksilöityvän mielen hierarkisuudesta. Jokainen meistä ihmisestä voi olla mukana tietoisuuden evoluutiossa, jossa muistaminen käy aina seuraaville sukupolville vain koko ajann helpommaksi, koska menneiden sukupolvien ajattelijat helpottavat nykyistä työtämme. Voimme hyödyntää heidän ideoitaan omassa luovassa ajattelussamme, jota kautta meidän on helpompi päästä uusille integratiivisimmille tasoille. Kieltämättä on aika kiehtova ajatus, että luova evoluutio täydellistää itseään meidän ihmisten kautta.

Skolimowski jakaa mielen Mieli I:een, Mieli II:een ja Mieli III:een. Hän siis luokittelee hieman toisin, kuin mitä psykoanalyysissä on luokiteltu (tietoinen/esitietoinen/tiedostamaton). Seuraavassa teen rohkeasti eri mielentilojeni leikillisessä vuorovaikutuksessa tuotetun oman tulkintani hänen rakentamistaan mielen käsitteistä. Mieli I on perinteinen, kapea-alaisesti ajateltu Mieli. Se on tämä tavallinen ”diskurssiivinen” mieli, jota jokainen meistä osaa käyttää. ”’Auto on punainen” on esimerkki Mieli I:n toiminnasta. Mieli I:n luoma maailma on kylmä, esineellinen. Tämän mielen toiminta on passiivista ja jäykkää. Ajattelen tämän mielen toimivan empiirisanalyyttisen logiikan mukaisesti. Se on siis se mieli, johon monien meidän tietoisuutemme rajoittuu, ellemme anna tilaa luovuudellemme. Uskon, että silloin kun tietoisuutemme rajoittuu Mieli I:een, liikumme jäykässä faktojen rajoittamassa todellisuudessa. Haluamme hallita elämää. Toisaalta tämä Mieli on olennainen osa luovien ideoitten ankkuroinnissa todellisuuteen. En siis suosittele, että heitämme Mieli I:n syrjään, sillä ilman sitä realiteettitajumme katoaa. Voimme siis ”verifioida”, varmentaa, luovan mielemme tuottamaa tietoa empiirisanalyyttisen luonnontieteellisen perinteen kautta.

Mieli II on mieli, jossa on mukana kaikki yksilön herkkyydet. Sen kieli kertoo meille esimerkiksi kauneudesta, totuudesta ja hyvyydestä. Ajattelen Mieli II:n kielen olevan hengellisiä ja filosofisia metaforia, runoja, myyttiä ja tarinoita. Voimme leikkiä erilaisilla todellisuuden tulkinnoilla. Mieli II on tila, joka monella meillä toimii ilman sen olemassaolon tiedostamista. Se on juuri se mieli, joka on aktiivinen silloin kun olemme jatkuvassa luovassa tulemisen tilassa. Mielenteatterissani Mieli II on eri mielentilojeni välinen spontaani aktiivinen improvisoitu vuorovaikutus. Tein sisäisen näytelmäni kautta osasta entisestä tiedostamattomasta tai esitietoisesta mielenosistani entistä tietoisempia. Mieli II on tekemisessä kognitiivisten rakenteittemme kanssa. Tietoisuutemme kognitiivisen muodon muutos ja ymmärryksemme laajeneminen tapahtuvat juuri Mieli II:ssa erilaisten symbolisten leikkien ja toimintojen, kuten aktiivisen mielikuvituksen avulla. Tieteellisesti uudempi fysiikka, systeemiajattelu, fenomenologia ja hermeneutiikka ovat Mieli II:en tieteenfilosofisena pohjana. Mieli II:en päämäärä on saavuttaa ymmärryksen ontologia.

Minä ja Henryk Skolimowski – kahden mielenteatterin ohjaaja mietteitä nr. 18

(Koska tämä aihe tuntuu kiinnostavan niin äärettömästi lukijoitani, jatkan kirjoittamistani ;0). Kiitokset kaikista kannustavista kannanotoista! Vertaan siis omaa henkilökohtaista terapeuttista itseohjauksellista mielenteatteriprosessiani Henryk Skolimowskin ekofilosofiseen mielenteatteriin).

Mielenteatterin virtauksesta

Kun luen Skolimowskin kirjaa, tulee minulle tunne, että hän on onnistunut rakentamaan selvästi yksityiskohtaisemman elämänfilosofisen pohjan mielenteatterillensa kuin minä. Minun mielenteatterini on oikeastaan vain hänen mielenteatterinsa eräs psykologinen käytännönsovellutus. Skolimowskin kirjasta puolestaan puuttuu tämä yksilötasolla tapahtuva luovan itseorganisoituvan systeemin soveltaminen. Sinänsä tämä prosessiemme välinen analogisuus on hyvin mielenkiintoinen, koska enhän ollut lukenut hänen kirjaansa kun kävin oman prosessini läpi. Olin siis päätynyt intuitiivisesti ja omia peilejäni (mm. Carl Jung, Sören Kierkegaard, Fjodor Dostojevsky, Martin Buber, William James, Simone Weil, Ken Wilber)hyväksikäyttäen samanlaiseen virtaavaan ja itseään ylittävään evoluutiiviseen kuvaan ihmisestä kuin Skolimowski.

Mielenteatteri-ajattelun käytön itseohjauksellisesti kirjoittaen oman yksilöitymisen välineenä, mahdollisti integratiivinen viitekehys, ego-state -terapia eli minätilojen terapia, jonka opin Tampereen Yliopiston hypnoterapiakoulutuksessa. Tämän suuntauksen erityisosaaja Suomessa on psykologi ja psykoterapeutti Satu Heinonen. Sen on kehittänyt alunperin Watkinsien pariskunta USA:ssa. Ego-state on erinomainen välinen integratiiviseen työskentelyyn, siis sellaiseen työskentelyyn, jossa yhdistetään tietoa erilaisista maailmankuvista käsin. Watkinsonit lähtivät soveltamaan kehittämäänsä minätilojen (tai mielentilojen niin kuin minä niitä omassa mielenteatterissani kutsun) terapiasuuntausta Vietnam-veteraanien traumojen hoitamisessa, ja saivat siitä hyviä tuloksia. Rakensin heidän integratiivista ajattelua käyttäen itselleni oman itseä eheyttävän kirjoittamisen välineen.

Minunteatterini on siis väline oman tietoisuuden filosofisen ja psykologisen herkkyyden kehittämiseen. Milentilani edustavat egon eri integraatioasteisia tiloja, ja näillä puolestaan on sitten omia kognitiivisia toimintoja. Transpersonaalinen psykologia on ollut pitkään lähellä sydäntäni. Ehkä siksi, että omassa prosessissani olen saavuttanut mystisiä kokemuksia, joiden käsitteellistämiseen olen löytänyt apua transpersonaalisesta psykologiasta ja kristinuskosta. Transpersonaalisella psykologialla on pitkät perinteet. Tämä perinne on ollut kiinnostunut nimenomaan tästä tietoisuuden evoluutiosta ja sen jatkuvasta muodonmuutoksesta. Se ei ole niinkään kiinnostunut faktoista vaan ihmistietoisuuden latenteista potentiaaleista. Erityishuomio keskitetään  tietoisuuden muodonmuutosta stimuloiviin tiloihin, kuten meditatiivisiin tiloihin ja mystitisiin kokemuksista. Se kuvaa ja käsittellistää muun muassa tietoisuuden hengellisiä mystisiä kokemuksia, joissa ihmismieli yhtaikaisesti sekä haavoittuvainen että avoin. Näihin kokemuksiin voi liittyä erilaisia tunteita, kuten kauneuden, eheyden, elämän yhtenäisyyden  ja lämmön kokemuksia.

Transpersonaalinen psykologia siis puhuu juuri näistä ihmismielen kokemuksista, joita emme voi alistaa faktoiksi. Kun emme voi käyttää näiden käsitteiden kuvaamisessa empiirisanalyyttistä tiedettä, ne mielummin kielletään tai selitettään aivojen fysiologisina ilmiöinä.  Tällöin samalla mitätöimme ihmisen luovana omaa latentia potentiaaliaan aktualisoivana ihmisenä ja teemme hänestä aivojen toiminnan passiivisen uhrin. Transpersonaalinen psykologia suuntaa siis huomionsa meissä latentteina oleviin mahdollisuuksiin, jotka voivat tilojen välisessä dialektiikassa tai meditaatiossa aktivoitua. Transpersonaalisessa psykologiassa käytetään sanaa ”qualia” kuvaamaan juuri näitä ihmismielessä latentteina olevia potentiaalisia tiloja. Uskon, että integratiivisessa tieteessä voi transpersonaalinen psykologia ja kognitiivinen psykologia täydentävät toinen toisiaan. Mikäli tutkimme tietoisuutta pelkästään transpersonaalisesta näkökulmasta, voi tapamme hahmottaa todellisuutta olla turhan mystispainotteista. Kognitiivisen psykologia puolestaan keskittyy ensisijaisesti tietoisuuden sisältöihin, joten se ainoana näkemyksenä ei riittävästi ota kantaa tietoisuuden aktiiviseen, itseään luovaan ja ylittävään toimintaan.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että metaforat ovat tärkeitä transpersonaalisen oivalluksen välineitä. Sen kieli ei siis ole faktakieltä. Erilaisten metaforisten tarinoiden  avulla saatetaan siis hypätä uusille integratiivisille tasoille. Tällöin vanha totuus korvautuu uudella integroituneemmalla. Tätä hyppäystä ei voida selittää niiden kognitiivisten sisältöjen kautta, jotka ovat olleet mukana prosessissa. Tähän liittyy läheisesti käsite ”synestesia”.  Sillä kuvataan tietoisuudessa tapahtuvaa aistien kautta tapahtuvaa muodonmuutosta eli esimerkiksi sitä, kuinka esimerkiksi musiikki voi tuottaa joillekin ihmisille värillisiä mielikuvia. Lähellä näitä synestesia ilmiöitä ollaan traumaattisten kokemusten purussa. Voimme esimerkiksi joskus onnistuneesti kehollisesti  purkaa kinesteettiseksi kokemuksiksi jotain ahdistavaa tunnetta. Voimme kuvata kipuamme visuaalisina väreinä, ja muuttaa sen muotoa ja kipukokemusta itseään. Tai voimme esimerkisksi  jonkin sopivasti ”kolahtavan” tarinan avulla purkaa vihantunnettamme, jolloin se muuttaa muotoaan esimerkiksi keholliseksi tuntemukseksi, vaikkapa itkuksi ja anteeksiannoksi. Ajattelen näiden synestesia-ilmiöitä muistuttavien ilmiöiden olevan tärkeitä juuri tietoisuuden integroitumisilmiöissä. Prosessissa tunne muuttaa selittämättömällä tavalla muotoaan toisenlaiseksi aistimukseksi. Tätä tapahtuu myös mystisissä kokemuksissa tai ”epifanisissa hetkissä”. Tällaisissa tilanteissa voivat pirstoutuneet traumaattiset muistot tai älyllinen toiminta integroitua spontaanisti uudella tietoisuuden tasolla.

Skolimowskin teatteri, kuten myös minun mielenteatterini, on jatkuvassa luovassa virtauksen tilassa. Uskon, että silloin kun ihminen kokee tämän virtauksen, toteuttaa hän omaa potentiaaliaan parhaalla mahdollisella tavalla. Skolimowskin virta muodostuu mm. seuraavien ajattelijoiden sivuhaaroista: Teilhard de Chardin, Ludwig von Bertalanffy, Albert Szent-Gyorgyi, Thomas Kuhn, Kazimierz Dabrowkski ja Fritjof Capra. Kutakuinkin samat peruselementit ovat läsnä meidän molempien teattereissa. Esimerkiksi Skolimowski on omaksunut suljetut ja avoimet järjestelmät Ludwig von Bertalanffyltä, kun minä taas omaksuin nämä William Jamesiltä. (Suljettu järjestelmä on fundamentalistinen järjestelmä, jossa totuus sijaitsee vain järjestelmän sisäpuolella. Avoimessa järjestelmässä totuus on jatkuvassa virtauksen tilassa. Se voi välillä täsmentyä ja joskus taas kokonaan siirtyä eri uomaan.) Olen sitä mieltä, että sekä fundamenttalistiuskonnollisuus että kapea-alainen luonnontieteellinen ajattelu ovat siis suljettuja järjestelmiä, ja ne varastavat meiltä itseohjautuvuutumme.

Tästä virtauksesta haluan sanoa vielä muutaman sanan. Virtaus merkitsee minulle sitä, että evolutiivinen tietoisuus on jatkuvassa muutoksen tilassa. Se käy jatkuvaa dialogia itsensä kanssa erilaisista arkisista, myyttisistä, tieteellisistä ja eettisistä kysymyksistä. En oikeastaan nykyään aina edes halua aina olla koherentti persoona, vaan voin ja haluan hyödyntää itseni ristiriitaisuuksia oivallukseni välineenä. Uskon, että tieteestä saa paljon heijastavaa sekä tietoisuutta kirkastavaa ja laajentavaa pintaa tietoisuuden evoluutioon. Sitä saa myös muualta, kuten myyteistä,uskonnoista ja erinäisistä kulttuurisista tarinoista. Tiede on hyvä tuki prosessissa, jossa yritän valita itselleni sopivaa tapaa puhua asioista kussakin sosiaalisissa tilanteissa.

Summa summarum, kun dialektinen prosessi onnistuu, lisääntyy biodiversiteetti eli tietoisuuden ja luonnon monimuotoisuus. Tätä ei tee nykyinen monologinen valtakulttuurimme. Se elää tieteellisten asiantuntijoiden monologien aikaa. Väitän, että ainoastaan tieteelliselle ajattelulle rakentuva todellisuuskuva vahingoittaa ja kaventaa sekä luonnon että tietoisuuden monimuotoisuutta.  Mielestäni on selvää, että ihminen voi tällaisessa tukahduttavassa järjestelmässä pahoin. Yritämme pukea tässä todellisuudessa  kaikki ihmiset samaan asiantuntijoiden valmistamaan pakkopaitaan, jolloin meiltä varastetaan herkkyytemme ja luovuutemme. Tämän päivän sirkushuvia kansalle on passivoivat televisio-ohjelmat ja erilaiset kilpailut. Kulttuurimme ei kannusta ihmisiä luoviin jo itsearvona arvokkaisiin yksilölllisiin taiteellisiin ja  älyllisiin prosesseihin. Luovuus on hienoa ja  arvokasta ainoastaan silloin, jos se lopputulos voidaan tuotteistaa rahaksi tai hierarkioiden titteleiksi. Tällöin ulkoiset muodot ovat tulleet tärkeämmäksi kuin ihmisen sisäisyys.

Monikultuurisuuden ja -tieteellisyyden hyödyntäminen luovuudeksi edellyttää dialektisuutta, luopumista monolektisesta asiantuntijakulttuurista ja se siis samalla edellyttää myös autoritaaristen tietellisten ja hengellisten organisaatioiden purkamista. Mielenteatteri on dialektinen väline, jolla voidaan rikastaa tätä tietoisuuden monimuotoisuutta uusilla integratiivisen ymmärryksen tasoilla. Sen avulla voinaan kehittää ihmisen eettisyyttä ja lisätä ihmisymmärryksen syvyyttä.

Tällöin joudumme luopumaan sellaisesta ylimielisestä  ajattelusta, jossa tämä imperialistinen aineellisille arvoille ja ”faktoille” rakentuva asiantuntijakulttuurimme olisi jotenkin poikkeuksellisen kehittynyttä ja erinomaista.  Meillä yliarvostetaan ”faktatietoa” ja mitätöidään muuta ”mielipidetietoa”. Mielestäni faktatiedon arvo tulisi määräytyä sen mukaan, kuinka hyvin se palvelee elämä.  Joskus jonkun yksittäisen ihmisen eettinen mielipide voi ihmiselämän säilymisen kannalta olla huomattavasti tärkeämpää ja parempaa todellisuutta luovaa kuin ”faktatieto”.  Siksi kannatankin ihmisiä kehittämään omia aivojansa, integroimaan tietoa omaksi eettiseksi elämänfilosofiaksi ja henkilökohtaiseksi elämäntarinaksi tai ”hengelliseksi poluksi”.

Meidän nykyinen länsimainen kulttuurimme ei tietenkään ole pelkästään huono. Siinä on myös paljon hyvää.  Onhan sen sisälle nimittäin rakennettu mahdollisuus muutokseen. Uskon, että ihmisten äänestysinnon laantuminen ja erilaiset hidastamisliikkeet kertovat tarinaansa siitä, että ihmisten usko tähän ekologisesti tuhoisaan, kaiken rahaksi ja tehokkuusmittareiksi laskevaan järjestelmään alkaa olla koko ajan enemmän ja enemmän mennyttä. Toivon ja uskon, että järjestelmässä alkaa organisoitua entistä enemmän horisontaalista kansalaistoimintaa, joka ajaa alas tämän vanhan kulutuskeskeisen kulttuurin. Epäilen, että viidenkymmenen vuoden kuluttua ihmetellään kovasti tätä nykypäivän ihmisen tuhlailevaa, itsekästä, ainoastaan aineellista mielihyvää etsivää ja edistävääelämäntapaa. Ehkä viidenkymmenen vuoden kuluttua ihminen ei ole enää ensisijaisesti kuluttava ”Homo Consumer” vaan hän on jälleen ajatteleva ihminen ”Homo Sapiens Sapiens”.   Äänestystä merkittävämpää poliittista toimintaa edustaa kunkin yksilön omat henkilökohtaiset elämänvalinnat. Voimme äänestää siis omilla henkilökohtaisilla teoillamme kuten kulutusvalinnoillamme.

Uin aikaisemmin matalikossa muiden polskijoiden kanssa turvallisissa vesissä. On helppoa hukuttaa itsensä huomaamattomaksi normi-ihmiseksi muiden ihmisten joukkoon ja  ajatella niin kuin muutkin. Ehkä juuri Sören Kierkegaardilta omaksuin ajatusmallini, että elämästä tulee huomattavan paljon  mielenkiintoisempaa ja rikkaampaa, kun ihminen uskaltautuu polskimaan virtaan  tuhannen sylen syvyiseen veteen. Homma on yksinäistä ”intohimoista subjektiivisuutta”, mutta kun virtaan uskaltautuu, tulee elämästä luovempaa ja  mielenkiintoisempaa. On ihanaa huomata, että voin ajatella niin kuin haluan, eikä minun tarvitse kerjätä jokaiselle ajatukselleni ”tieteellisen asiantuntijan leimaa”.Voin kellua ja välillä tehdä muutamia pieniä ohjaavia liikkeitä, samanaikaisesti kun kiehtovat maisemat ympärilläni jatkuvasti muuttuvat. On hetkiä, joissa lyön kantapääni kiveen tai kova virta pistää minut heittämään kuperkeikkaa. Tällöin yskiessäni vettä pois keuhkoistani iskee hetken ahdistus. Aina olen noussut takaisin taas pinnalle.  Ja mikä yllättävintä, elämänilo palaa ja törmäilen nykyään satunnaisesti muihinkin syvässä vesissä uiviin. En ole enää yksin.

Skolimowski ja minä – kahden mielenteatterin ohjaajan mietteitä nr. 13

Sisäinen teatterini oli siis oikeastaan hermeneuttinen yritys; kokosin pirstoutuneen mieleni uuteen ristiriitaiseen yhteisymmärrykseen. Uskon, että sisäinen ristiriidaton yhteisymmärrys on mahdottomuus. Vein läpi teatterissani vallankumouksen, jossa löytyi uusia hahmoja sisäiseen dialektiikkaani. Leikissäni eritymisvaiheen jälkeen kokosin yhteen vastakkaisia voimia mudostamaan koherentimman ykseyteni. Tämä nykyinen reflektioni, kirjoittaessani tätä blogiani, on seurausta siitä, että olen saavuttanut mielelleni uuden koherentimman integraatioasteen. Sisäisten ristiriitojen raastama mieleni on löytänyt ainakin tilapäisesti harmonisemman tilan. Prosessini on edelleen erilaisten vakaumusten, argumenttien ja erilaisten kokemusmaailmojen leikkiä.

Entisen elämän hallinnan tunteen ja siihen liittyneen näennäisen turvallisuudentunteen sijalle on noussut luova avoimuuden tila, jossa kykenen tuntemaan olevani oman elämäni ohjaaja. Dialektisen mielenteatteri-prosessini kautta löysin yhteyksiä, jotka  auttoivat minua ylittämään vanhan minuuteni. Tämän uuden ymmärtämiseni kautta, pystyy entistä paremmin integroitunut tieto puhumaan kauttani. Hengellisessä ja psykologisessa hermeneuttisessa prosessissani olen keskittynyt siihen, että olen yrittänyt löytää erilaisten tulkintojen leikissä todet ennakkoluuloni vääristä. Tein sen siirtämällä elämänarvojeni ja tavoitteitteni suhteen huonot ennakkoluuloni omaavat mielenosani hetkittäin teatterinäyttämöni takahuoneeseen, jotta kuulisin myös muita sisäisiä osiani. Kesytin myös ikäviä osiani, vaikka heistä varjoni, Herra Arrogantus, on seuraava aina matkaani. Onnistuin saavuttamaan uudella tavalla ymmärtävän tietoisuuteni. Selätin tältä erää pelkoni – eksistentiaalisen ahdistukseni. Jos ahdistus vielä nousee, uskon olevani paremmin varustautunut sen kohtaamiseen kuin aikaisemmin. Löysin tällä haavaa elämäni näytelmään roolihahmot, joiden kanssa tunnen oloni kotoisaksi. Muokkasin joitakin, kuten masentunutta, kyynistä Rouva Otsaryppyäni siedettävämmäksi, joten tulen hänen kanssaan toimeen nykyään. Roolimiehitykseni vaihtuu spontanisti ei-tiedostaen erilaisissa elämäni tilanteissa.

Toisella tavalla voin kuvata sisäistä prosessiani seuraavasti: Sukulaistin sisäisessä teatterissa jotakuinkin jokaisen uuden mielen pintaan löytyneen ajatuksen ja kokemuksen omaan sisäavaruuteeni, henkiseen kosmokseeni, mikä johti entistä integroituneempien mielentilojen ilmaantumiseen. Löysin myllerryksessä uuden keskuksen itseydelleni. Tiedon integroituminen tapahtuu siis subjektiivisen henkilökohtaisen prosessin kautta, jossa tieto integroidaan osaksi uutta ymmärrystä. Ihmisen ja hänen ympäristönsä muutos tapahtuu ihmistietoisuuden sisällä. Uskon, että tämän lisääntyneen ymmärrykseni kautta pystyn ennakoimaan paremmin oikeanlaista elämää itselleni. Kykenen valitsemaan paremmin eettisesti mukavan ja käyttökelpoisen asennon itselleni kussakin elämäntilanteessa. Ymmärrys ja toiminta ovat toisiinsa vastavuoroisessa suhteessa, mutta irrallinen tieto ei sitä tee.

Ajattelen terapeuttisen prosessini olleen myös oppimisprosessi, jossa jäsensin tietoa ymmärtämisyhteyksin, jonka jälkeen nyt pystyn elämään elämää, jona jokaisena iltana kiitän menneestä päivästä.   Kuten Paul Ricoeur tuo esille, meillä voi olla siis myös sekoittunut tai rikkoutunut ontologia, mikä tilanne on mielestäni juuri silloin, kun mukana mielenteatterissa on erilaisilla maailmankuvilla varustettuja roolihenkilöitä. Seuraavassa hieman lisää Paul Ricoeurltä lainattuja, vielä kypsymisasteella sisässäni olevia ajatusaihioita.

Itse teatteriprosessini oli mitä ilmeisemmin yhdistelmä menneisyyspainotteista psykoanalyysiä, joka paljasti halun eksistenssin ja siinä merkitys löydetään takaa päin. Prosessini jatkui hengen fenomenlologiana, jossa merkityksen alkuperä on edessä. Se olisi siis yhdistelmä subjektin arkeologiaa ja teleologiaa. Prosesini oli myös varmaankin tätä Paul Ricoeurin mainitsemaa uskonnonfenomenologian eksegetiikkaa, jolloin pyrin ymmärtämään itseäni myös suhteessa Pyhään.   Paul Ricouer kirjoittaa tiivistettynä hermeneutiikan ytimen, joka mielestäni kuvaa teatteriani: Arkeologian, teleologian ja eskatologian dialektiikassa ilmenee ontologinen rakenne, joka kykenee kokoamaan kielellisellä tasolla riitasointuiset tulkinnat. Mutta tätä koherenttia olevan hahmoa, joka me olemme ja johon kilpailevat tulkinnat sijoittuvat , ei ole annettu muutoin kuin tässä tulkintojen dialektiikassamutta, Mooseksen tapaan, puhuva ja reflektoiva subjekti saavain nähdä luvatun maan ennen kuolemaansa.

Nykyinen kulttuurimme on tieteellisen maailmankuvan newtonilaisen maailmankuvan läpäisemä, atomistinen, deterministinen ja todellisuudesta vieraannuttava. Tällä hetkellä todellisuuskuvamme muodostuu pirstoutuneesta erityistieteitten muodostamasta todellisuuskuvasta, jossa katoaa ilmiöiden välinen yhteys. Jotta ihminen voi pirstoutuneessa maailmassa  hengittää ja kokea elävänsä, täytyy meidän löytää takaisin kiinnostus subjektiiviseen, henkilökohtaiseen ja Pyhään. Materialistinen ontologia on kuollutta ontologiaa. Yksityinen ihminen on juuri se rikas tarina, joka voi yhdistää pirstoutuneen maailman ja samalla hän voi puhaltaa kuolleen todellisuuden elämään. Voidaksemme hyvin, tarvitsemme todellisuuskuviemme integraatiota.  Jos pohdimme kokonaisvaltaista ihmisen, ympäristön ja kulttuurin hyvinvointia, kiinnostavaa ei tule olla pelkästään yleinen vaan myös yksityinen.

Psykiatri Stansilav Grof korostaa, että tietoisuutemme ei ole primaaristi aivojen tuottama tila, vaan se on kaiken olemisen periaate, ja sillä on kriittinen merkitys ulkoisten ilmiöiden muokkaamisessa. Grof korostaa myös sitä, että hengellisyys on yksi tärkeä perinne tieteen rinnalla. Monet uskonnoistamme ovat vuosisatoja pitkien perinteiden tuottamia tutkimusmatkoja ihmisen psyykeeseen ja omaan henkilökohtaiseen tietoisuuteemme. Lisäisin vielä tähän, että tämä hengellinen tieto ja ymmärrys ei rakennu ensisijaisesti materialistiselle ontologialle. Viimeisen sadan vuoden aikana ihminen on tappanut enemmän ihmisiä, kuin maapallolla on aikaisempina vuosisatoina elänyt. Tuhoamme itseämme ja luontoa ennennäkemättömällä nopeudella. Olemme kaikessa liian tehokkaita. Käytännön arkipäivän viisaus on opettanut minulle, että jos joku systeemi ei tilanteessa toimi, kannattaa kokeilla jotakin toista. Materialistinen tieteellinen maailmankuva on luonut ongelmamme, joten se ei niitä yksin muuta. Uskon kuitenkin, että maailma voi muuttua. Ehkäpä näin voi tapahtua vaikka Grofin ohjeita seuraamalla. Hän kehoittaa meitä rakentamaan uuden post-newtonilaisen maailmankuvan noudattaen seuraavia periaatteita:

– Meidän täytyy rakentaa uusi kuva maailmankaikkeudesta, joka rakentuu nykyistä laajemmalle ymmärrykselle ihmistietoisuudesta ja psyykeestä.

–  Meidän täytyy kiinnittää huomiota erityisesti ihmisen henkilökohtaiseen muodonmuutokseen; yksityisen ihmisen tietoisuuden evoluutioon.

– Uutta tietoisuutta voidaan luoda globaalin kriisin kautta.

– Grof kehoittaa meitä hyödyntämään transpersonaalisen psykologian ja tietoisuustutkimusten tuottamaa tietoa.

Uskon Stansilav Grofin tavoin, että aggressiivisuus ei heijasta todellista ihmisen luontoa. Sen sijaan väkivalta on on liittyneenä perinataaliin, ihmisen varhaiimman kehityksen dynamiikkaan, jossa ihminen ei kykene saavuttamaan yhteyttä omaan syvimpään identiteettinsä osaan. Lisäisin tähän väkivallan rinnalle vielä materialistisen ahneuden. Mielestäni kyseessä on projektiivinen sisäisten tarpeiden tyydyttämättä jättäminen, sisäinen kuolema (Jumala on kuollut!) ja niiden korvaaminen ulkoisilla vaurauden symboleilla. Kysymyksessä on globaali ja erityisesti länsimainen, kollektiivinen materialistinen luonnehäiriö, jota imperialistisesti yritämme siirtää muihin kulttuureihin.

Skolimowoski ja Grof eivät näytä uskovan, kuten en minäkään, että myöskään fundamentalistiset autoritaariset uskonnot toisivat yksilölle jotakin hyvään. Sekä skientismi että fundamentalistinen uskonnollisuus ovat suljettuja järjestelmiä. Sen sijaan henkilökohtainen hengellisyys on tietoisuuttaa laajentavaa avoimen järjestelmän evolutiivista toimintaa, jossa saavutetaan yhteys sekä itseen, toiseen ihmiseen ja luontoon. Se on siis perimmiltään aina sekä humaania että ekologista. Korostan tätä jo aikaisemmin esiin tuomaani asiaa, että ekologisen muutoksen lähtökohta on ”egologiassa” eli ihmisluonnonsuojelussa. Sen ontologia voi olla esimerkiksi hermeneuttinen, sekoittunut ontologia tai Skolimowskin subjektiivinen-objektiivinen ontologia, jossa mieli ja todellisuus ovat osa toisiaan.

Vaikka materialistinen maailmankatsomus on tuottanut paljon hyviä asioita, on sen jyrä tuottanut samalla myös paljon vahinkoa luonnolle ja ihmisluonnolle.  Samoin fundamentalistinen hengellisyys vahingoittaa sielua.  Meidän on aika lisätä kunnioittavaa monikulttuurista, monitieteellistä  ja -uskonnollista yhteistyötä, ja myöntää, että meillä on paljon opittavaa muilta. En usko muuten, että Skolimowskin ja minun näkökulmat teattereittemme ontologioista ovat ristiriitaisia, vaan ne täydentävät toisiaan. Hänen ajatuksensa  auttavat minua löytämään tietäni uusille tietoisuuden tasoille.

Skolimowski ja minä – kahden mielenteatterinohjaajan mietteitä nr. 12

Skolimowski suo lohdutuksen sanan epävakaalle minuudelleni: Mitä luovempi ihminen, sitä epävakaampi hänen ympäristönsä on. Usein ”hermoromahduksen” saaneen ihminen tapa hahmottaa todellisuutta on herkistynyt. Nerot ovat usein hyvin epävakaita ihmisiä. En itseäni neroksi kutsuisi, mutta mielenkiintoinen ilmiö sinänsä, että kun reaalielämäni vakaantui, siitä tuli arkisempaa ja yksinkertaisempaa, korvaantui aikaisempi elämäni ulkoinen tapahtumarikas saippuateatteri sisäisellä rikkaalla mielenteatterillani. Nykyään tapahtuu joka päivä sisäisessä teatterissani jos jonkilaisia kommelluksia ja välillä mukavia uusia oivalluksia. Nykyään pystyn viihdyttämään itseäni loppumattomasti mielenteatterini spektaakkelien parissa.  Voin leikkiä ajattelemalla ajatuksiani. Näitä spektaakkeleja ohjaava minuus ruokkii sisäistä näytelmää jatkuvalla lukemisella ja siihen liittyy sisäinen dialogi, aktiivinen tai transkendentaalinen imaginaatio, jossa integroin ajatuksia mielentilojeni avulla uusiin ymmärtämisyhteyksiin.

Mielenkiintoista sinänsä, että Carl Jung suositteli aktiivista imaginaatiotaan länsimaiselle ihmisille. Hän oli sitä mieltä, että meditaatiossa muutenkin jo meillä ylivahvaksi kehittynyt länsimainen ego turhaan vahvistuu, ja siksi se mitä me tarvitsemme on aktiivinen mielikuvitus.  Sen avulla voimme löysentää otettamme egoon, jolloin voimme avautua syville tiedostamattomille prosesseillemme.

Mielenteatterini vaikuttaisi siis olevan jungilaista aktiivista imaginaatiota ja Skolimowskin mielenteatterin terapeuttinen sovellutus. Toisin sanoen teatterini on skolimowskilaista transkendentaalista imaginaatiota. Tämä kirjoittaen tapahtuva itseterapian ajattelen rakentuvan hermeneuttiselle persoonallisuusteorialle. Tällä tarkoitan sitä, että erilaisten näkökulmien välisessä vuorovaikutuksessa syntyy uutta integratiivista itseymmärrystä, joka auttaa ihmistä tulemaan koherentimmaksi persoonallisuudeksi. Itseterapiassa ihminen autetaan terapeuttisessa prosessissaan alkuun, jonka jälkeen hän pystyy integroimaan osaksi merkitystodellisuuttaan eri integraatioasteen tietoa ja tarinoita sisäisissä keskusteluissaan. Ihmisen oleminen helpottuu, hän juurtuu maailmaan. Tällöin ymmärtämistä ei sekoiteta tietämiseen. Esimerkiksi historia, uskonnot ja myytit ovat auttamassa meitä uusien arvotietoisten ja päämäärätietoisten ymmärtämisyhteyksien synnyssä. Psykologisia aineksia olen itseterapeuttiseen prosessiini hankkinut hypnoterpiasta, narratiivisesta terapiasta, Jungilta, Watkinseilta (egostate-terapia) ja Roberto Assagiolilta. Filosofisia aineksia olen hakenut sisäiseen teatteriiini muun muassa Sören Kierkegaardilta, Fjodor Dostojevskyiltä, Simone Weililta ja Martin Buberilta sekä nyt Skolimowskilta.

Ajattelen tällä hetkellä, että olemiseen voi pureutua pitkin kahta reittiä. Voimme pureutua olemiseemme hiljentymisen ja tyhjyyden (meditaatio, rukous) kautta. Ja toisaalta voimme pureutua siihen dialektisen ymmärryksen, kuten sisäisen teatterin kautta. Tällöin syntyvä uusi ymmärrys on jotakin joka ikään kuin vain tapahtuu, ilman ponnisteluja. Se ei siis ole jotakin mitä aktiivisesti teemme. Toki olemme aktiivisia eli hyödynnämme aktiivista mielikuvitustamme, jonka spontaniina ylimääräisenä tuotteena syntyy uutta ymmärrystä. Mietin, että ehkä meillä on kolmaskin tapa pureutua olemiseen. Voisiko se olla fyysinen toiminta virtaus (flow) -tilassa? Tällöin ihminen on läsnä tekemisessään, eikä hän suorita sitä. Ehkä kaikissa näissä toiminnoissa mieli on siirtynyt egosta irralliseksi tähän transpersonaaliseen välitilaan. Ja juuri tässä toisen ja minän välissä tapahtuu persoonamme muodonmuutos. Mietin, että ehkä työstä vieraantuminenkin johtuu siitä, että ihmiseltä on kadoksissa työniloa. Työstä kun on tullut suorittamista eikä se ole osa ihmisen olemista. Laskemme euroja ja päiviä eläkkeelle siirtymiseen sen sijaan että iloitsisimme työstämme. Olemme kadottaneet olemisemme taidot. Jotta tunnemme olemisemme tässä maailmassa kotoisaksi, tulisi näin olemisen näkökulmasta harjoittaa hiljentymistä, dialektiikkaa ja fyysistä tai henkistä työtä flow-tilassa.

Ontologista näkökulmaa teatteriini olen löytänyt hermeneutiikasta, ymmärtämisen ontologiasta. Hermeneutiikka on alkujaan lähtenyt liikkeelle raamatuntulkinnasta, josta se siirtyi vähitellen kielitieteisiin. 1800-luvulla se siirtyi historioitsijoiden ajatteluun ja sieltä vähitellen sosiaalitieteisiin. Hermeneutiikassa ajatellaan, että erilaisten tulkintojen välisessä vuorovaikutuksessa eli dialektiikassa on jännite, joka johtaa dialektiseen spiraaliin. Kun prosessimme jatkuu, supistuu spiraali ja se tarkentuu kohti oikeaa käsitystä. Yhtälailla luonnontieteiden ja ihmistieteiden välisessä vuorovaikutuksessa, voi käsityksemme todellisuudesta tarkentua. Tällöin puhumme tieteiden integraatiosta. Omassa sisäisessä teatterissani voi oma käsitykseni todellisuudesta tarkentua, kun pystyn rakentamaan mahdollisimman monipuoliset vakaumukset ja taustat omaavat mielenteatterini roolihahmot, mielentilat, joiden välisessä dialektiikassa ymmärtämykseni todellisuuden perimmäisestä luonteesta leikkien mielikuvituksella täsmentyy.

Olen oivaltanut hermeneuttisessa prosessissani, että ymmärtäminen on oikeastaan eräs olemisen tila eikä siis tietämisen tila. Ymmärtäminen ja oleminen ovat jotakin joka on olemassa jo ennen tietämistä. Uskon, että niin monille nykyajan ihmiselle tyypillinen vieraantumisen tunne johtuu siitä, että luulemme tiedon ja ymmärryksen olevan sama asia. Olennainen osa ymmärtämystäni on se, että sijoitan uuden tiedon suhteessa arvoihini ja päämääriini. Kun kykenin sisäisen teatterini avulla ymmärtämään paremmin tietämisen ja olemisen erilaisen luonteen, löysin olemiselle uuden rakenteen. Tämä ilmeni siten, että ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin, etten ole koditon ihminen. Toisin sanoen kun oivalsin paremmin ymmärtämisen luonteen olemisen tapana, muuttui koko elämäni eksistentiaalinen luonne.

Pirstoutuneen erityistiedon luonne on tehnyt sen, että keskustelukäytännöt ovat hajonneet, ja ihmiset ovat menettäneet keskusteluyhteyden toisiinsa. Samalla on ihmisen psyyke pirstoutunut monilla samalaiseksi kaaottiseksi epäjärjestykseksi kuin minulla oli. Ehkä katoamassa olevat hengelliset, historialliset, myyttiset ja tarinalliset perinteet johtavat siihen, etteivät ihmiset osaa enää liikkua tässä transpersonaalisessa välitilassa.  Tällä haavaa muun muassa Avattarina ihmiset erilaisista kulttuureista etsivät tätä uutta horisonttaalista keskinäistä vuorovaikutusta.

Luonnontieteellinen eetos on kaventanut ihmisen todellisuuden kylmäksi ja juurettomaksi. Tämä heijastui, ja varmaan edelleen hetkittäin heijastuu, sisäisinä ristiriitoina mielenteatterissani. Eri mielentilani kävivät kuitenkin läpi ristiriidoista energiansa ammentavan prosessin, jossa he tekivät vieraista merkityksistä tuttuja, jolloin he kykenivät laajentamaan omaa ymmärtämystään toisen ymmärtämyksen kautta. Joskus väärinymmärtäminen saattoi nostaa prosessin kritiikin avulla uuteen ymmärtämykseen. Paul Ricoeur korostaa, että juuri kilpailevien tulkintojen konfliktissa voimme havaita jotain tulkitusta olemisesta. Onnistumme sijoittamaan uuden merkityksen sen ymmärtämisyhteyksiin. Kysymyksessä on oikeastaan tällöin sekoittunut ontologia tai rikkoutunut ontologia eli on olemassa ristiriitaisia maailmankatsomuksia.

Jotta me hyödymme jotain tiedosta, täytyy meillä olla esiymmärrys asiasta. Se ohjaa mihin lokeroon tiedon sijoitamme. Ilman laajempaa esiymmärrystä tieteelliset tutkimustuloksemme ovat vailla elämistodellisuuden merkityksiä, jolloin tieto jää irralliseksi siis integroitumattomaksi. Tällainen tieto ei vapauta ihmistä vaan päinvastoin, se vieraannuttaa häntä. Pelkkä empiirisanalyyttinen tieto ilman esiymmärrystä ja ymmärtämisyhteyksiä on tyhjää ja hyödytöntä tietoa. Se, että ymmärtämyksemme kuvittelee, että luonnontieteellinen tieto olisi ainoa merkittävä tietoperinne, kaventaa ymmärrystämme elämästä huomattavasti. Meistä katoaa inhimillisyys ja meistä tulee biologisia koneita. Ymmärtäminen ei merkitse minulle siis missään nimessä tarkoita samaa kuin empiirisanalyyttinen tietäminen, vaan ymmärtäminen on huomattavasti laajempi asia. Ihminen ja hänen toiminta tulee ymmärrettäviksi vasta silloin, kun asetamme ne johonkin laajempaan yhteyteen, historiaan, myytteihin, filosofioihin, uskontoihin, kaiken kaikkiaan suhteessa erilaisiin kulttuurisiin tarinoihin. Rikas ihmisymmärrys muodostuu, kun tämä laajempi yhteys on mahdollisimman monipuolinen. Täydellinen kokemus ei Hans-Georg Gadamerin mukaan muodostu tietämisestä, vaan se on sen sijaan täydellistä avoimmuutta uudelle kokemukselle. Pystymme näkökulmien avoimmuuden kautta muodostaa ymmärtämisen, joka  siloittaa oman psyykkisen elämämme vieraan psyykkiseen elämään.

Skolimowski ja minä – kahden mielenteatterin ohjaajan mietteitä nr. 11

Mielenteatterin ontologiasta

Tällä hetkellä olen sitä mieltä, että minä – Kati Sarvela – olen Annan ja hänen ystäviensä todellisuuden tulkintojen välinen dialektiikka eli heidän keskinäinen jatkuva, elämän läpi kestävä, vuorovaikutuksensa. Se mitä  minusta voi jäädä tähän maailmaan osaksi sielujen vaellusta, on juuri nämä kirjalliset vuodatukset,  joita tässä parhaillaan teille kirjoitan  osieni välisen vuorovaikutuksen tuotoksena. Teksteissäni tarjoan teille siis osan aidointa minuuttani. Prosessini on tehnyt sen, etten ole tällä hetkellä pirstoutunut huonosti kommunikoiva mielentilojen ryhmä, vaan olen tällä hetkellä suhteellisen koherentti minuus. Kun nyt siis luet tätä tekstiä, tavoitat parhaiten jotakin olennaista minusta näistä kirjoittamistani sanoista. Toiset tarjoavat minuutensa jollain muulla tavalla luovasti. Jotkut lauluna, toiset musiikkina tai maalauksina, jotkut käsitöinä tai runoina. Minä tarjoan sen teille dialektisen sisäisen teatterini tuotoksena.

Lauri Rauhalalta opin, että kun tutkimme mitä tahansa ilmiötä, täytyisi meidän ensimmäiseksi miettiä, mikä on perusluonteeltaan se asia, mitä tutkitaan. Tällä kertaa tutkittavana on ihmismieli, ihmisen oleminen ja mielen synnyttämä uusi ymmärrys itsestä ja todellisuudesta. Ihminen on siinä mielessä kummallinen eläin, että hän voi pyrkiä ymmärtämään oman toimintansa perusteet, jolloin hän tulee tietoiseksi omista motiiveistaan. Voin ajatella ajatuksiani, jolloin teen itsereflektiota – harjoitan sisäistä teatteria. Tutkimuskohteeni on siis tämä itsereflektiivinen mielenteatteri – jatkuvasti muotoaan muuttava ihmistietoisuus, subjektiivisen ja ”objektiivisen” (en usko, että puhdasta objektiivista ajattelua on edes olemassa) todellisuuksien välinen leikki. Nyt sitten täytyisi tehdä ontologinen valinta.

Minulle on ollut henkilökohtaisen psyykkisen hyvinvointini kannalta olennaisen tärkeää, että kirkastan oman elämänfilosofiani. Tätä kautta olen löytänyt uusia ymmärtämisyhteyksiä kuvaani todellisuudesta ja pystyn toimimaan käytännön elämässä itseohjautuvasti kunnioittaen omia rajojani ja eettisiä päämääriäni. Uskon, että moni muukin voisi hyötyä siitä, että hän selvittäisi oman ajattelusa elämänfilosofiset perusteet. Tällöin on helpompaa ymmärtää itseämme ja samalla myös muita. Tämä selkiintyminen ei ole välttämättä helppoa, vaan se vaatii ponnisteluja, joissa täsmennät ja haet sisäiselle todellisuudellesi uusia merkityksiä uusine, joskus vaativinekin,  käsitteineen. Omassa prosessissani olen kuitenkin tajunnut, että jotta ymmärrän itseäni, joudun tutustumaan myös näihin filosofisiin peruskysymyksiin. Tällöin kykenen ymmärtämään itseäni paremmin sosiokulttuurisena historiallisena yksilönä. Mielenteatterini rakentuu jollekin ontologialle eli olettamukselle siitä, minkälainen on perinmäisen todellisuuden ja olemisen luonne. Niin rakentuu myös sinun elämänfilosofiasi – olet sitten siitä tietoinen tai et ole.

Ontologia on metafysiikan osa-alue, joka tutkii siis olemisen ja olemassaolon peruskäsitteitä. Tässä kohdassa Skolimowski ja minä olemme olleet hieman eri jäljillä, vaikkakin meitä tässäkin asiassa yhdistää, että kumpainenkin sanoudumme mielenteattereittemme kohdalla irti reduktionistisesta luonnontieteellisestä eetoksesta, jonka ontologia on materialismi (olemisen perusluonne on materiaa). Toki varmasti me molemmat tiedostamme, että tietoisuuden evoluutiossa sen toiminnalla on tietyt objektiiviset materialistiset puitteet. Voisi sanoa, että meidän tiedonintressimme (Jurgen Haberbas) ei kuitenkaan ole tekninen vaan se on hermeneuttinen ja emansipatoorinen. Skolimowski seuraa ontologiassaan muun muassa joidenkin fyysikkojen, Whiteheadin ja Teilhard de Chardinin jalan jälkiä. Minä olen puolestani koukuttunut omiin lempifilosofeihini ja hermeneutiikkaan, erityisesti ymmärtämisen ontologiaan ja Paul Ricoeurin sekoittuneeseen ontologiaan. Tämä hermeneuttinen aluevaltaukseni on nuoren mielentilani toimintaa, ja siksi tunnen, että se on minulle vasta aivan viime vuosina pikku hiljaa avautumassa.

Whiteheadiltä Skolimowski on omaksunut ajatuksen siitä, että mieli ja materiaalinen todellisuus eivät ole toisistaan erillisiä. Hän samaistaa itsensä post-Newtonilaiseen ja post-Einsteiniseen fysiikkaan. Skolimowskillahan on myös teknillinen koulutus, joten hän ymmärtää fysiikkaa huomattavasti syvällisemmin kuin minä. Hän soveltaa ihmismieleen kvanttiteoriaa ja suhteellisuusteoriaa. Toki minullakin on harmaa haju siitä, että tässä Newtonin jälkeisessä fysiikassa on saavutettu tietoa, jossa perinteiset newtonilaiset objektiivisen luonnontieteen peruslait eivät enää toimi. Esimerkiksi pienempien hiukkasten kohdalla on huomattu, ettei tutkija ja tutkittava eivät ole erillisiä osia toisistaan ja niiden luonnetta voi tarkasteella hiukkas- ja aaltonäkökulmista.

Nobellisti Albert Szent-Gyorgyiltä Skolimowski on omaksanut ajatukseen siitä, että luonnon ilmiöt ovat jatkuvassa tulemisen tilassa ja ne pyrkivät kohti suurempia ja monimutkaisempia attraktoreiden ohjaamia järjestelmiä. Finaaliset syyt, attraktorit ohjaavat syntropiaa, kun puolestaan kausaaliset syyt entropiaa.  Lakkaamaton pyrkimys suurempaan järjestäytyneisyyteen monimutkaisissa järjestelmissä on syntropian periaate. Omassa syntrooppisessa prosessissani aktiivisen mielikuvitukseni,  Skolimowskin sanoin transkendentaalisen mielikuvitukseni, avulla luon aktiivisesti uusia mielentiloja historiallisisista mielenosistani sekä teen aktiivisia uusia roolinottoja. Kullakin synnyttämälläni mielentilalla on kullakin omat  maailmankatsomukset. Yhä monipuolisempien keskustelujen kautta syntyi yhä uusia entistä integroituneimpia, uuden järjestysasteen tiloja ja tätä prosessia ohjaa ulkoiset attraktorit. Prosessini alkoi suuressa ”disintegroituneessa” hämmennyksen tilassa syöpähoitojen ja työuupumuksen keskellä. Pienempiä ja suurempia hämmennyksen vaiheita tuli myös prosessini aikana. Szent -Gyorgyilta Skolimowski omaksui myös avointen järjestelmien ”dynaamisen tasapaino”-ajattelun. Mielenteatterini on avoin järjestelmä ja se on jatkuvassa virtauksen tilassa, ja se pyrkii hakeutumaan tässä jatkuvassa tulemisen tilassaan samalla entistä koherentimpaan tasapainoon. Kokemukseni sisäisestä teatteristani vahvistavat näitä Skolimowskin fysiikasta lainaamia ideoita.

Teilhardilta ja Prigoginelta Skolimowski on omaksunut ajatuksen siitä, että mitä  hienostuneempi on systeemin rakenne, sitä koherentimpi on seuraavan tason järjestäytyminen ja kompleksisuus. Mikäli järjestelmään kohdistuu evolutiivista stressiä riittävästi, menee systeemi entropiseen kaaoksen. Evolutiivinen stressi on oikeastaan evoluution luova voima, ja järjestelmä voi sopeutumisvaiheen jälkeen hypätä taas syntrooppisesti korkeammalle organisoitumistasolle. Kun siis sisäiseen teatteriini kohdistuu riittävästi evolutiivista stressiä, kuten esimerkiksi minulla työstressiä ja henkilökohtaisia muita ongelmia, voi sisäinen teatterini mennä kaaokseen. Tämä ei pelkästään ole negatiivista, vaan se puolestaan mahdollistaa uusien integroituneempien tilojeni synnyn. Skolimowski lainaa myös puolalaista psykologia Kazimierz Dabrowskia. Hän on luonut teorian positiivisesta disintegraatiosta. Tämän teorian mukaan ihmisen tietoisuuden laajeneminen ei tapahdu lineaarisesti. Sen sijaan siirtymä uuteen vaiheeseen on usein traumaattista. Ihminen voi joutua hämmennyksen ja ahdistuksen tilaan. Eli tämä mielen disintegroituminen – kaaokseen meneminen – merkitsee usein sitä, että vanha persoonalisuutemme järjestäytyy uudestaan ja uusi integroituneempi persoonalisuus tekee tuloaan. Tämän positiivisen disintegraation ilmaisee Paul Ricouer tulkiten evankeliumia: Sielu täytyy kadottaa, jotta sen voisi pelastaa eli jotta löydämme itseytemme pitää se ensin menettää.

Skolimowski on omaksunut Parmenideksen ajatuksen: ”Ei mieltä, ei maailmaa”. Meillä on hallussamme mahdollisuus jatkuvaan herkkyytemme kehittymiseen. Herkkyytemme kautta kehittyy myös tietämisemme; sitä kautta rikastuu ja laajenee kuvamme todellisuutemme. Tämä on siis lajillimme tyypillinen potentiaali eli mahdollisuus – se ei siis ole meille valmiiksi annettua. Me voimme itse sopivassa virikerikkaassa ympäristössä aktualisoida potentiaalimme. Kun mielemme prosessoi todellisuuden eri ulottuvuuksia, käy mielemme läpi muodon muutosta ja kun se käy läpi muodonmuutostaan, muuttuu ympäröivä todellisuutemme sen mukana. Me olemme Skolimowskin ontologiassa osa todellisuuttamme. Todellisuus annetaan meille sellaisena, millaiseksi mielemme sen hahmottaa. Tämä hahmottamisaktimme on samalla itsemme ja ympäristömme muodonmuutosakti. Emme ole siis erillisiä osia todellisuudesta, vaan vaikutamme aktiivisesti mielellämme siihen. Mielemme on osa todellisuutta ja se on oman ja ympäristön muodonmuutoksen instrumentti. Ei ole mitään mielemme ulkopuolista todellisuutta. Se on aina meidän mielemme ulottuvuus. Voin siis ilmeisesti puhua todellisuudesta minun todellisuutena tai paremminkin minun todellisuuksina. Ympäristömme ja sisäinen maailmamme ovat niin kiinteä osa toisiaan, ja siksi ihmisluonnonsuojelu on myös luonnonsuojelua ja luonnonsuojelu on puolestaan ihmisluonnonsuojelua. Oma onnellisuutemme vaikuttaa lähimmäistemme onnellisuuteen, ja pahoinvointimme samoin voi siirtyä heihin.  Esimerkiksi masennus on sosiaalisesti tarttuva ” sairaus”, sillä tällöin  itseämme peilaava peili on vahingoittunut.

Skolimowskin ekologinen teoria pitää sisällään tämän minuuden ja todellisuuden välisen keskinäisen riippuvuus suhteen. Sen ontologia on ”subjektiivinen-objektiivinen”. Se on subjektiivinen, koska merkitykset todellisuudelle syntyvät aina mielen hahmottamina muotoina ja se on objektiivista, koska mieli aina penetroituu maailmaan, jota se muokkaa.  Mieli on kokreatiivinen (co-creatiive) mieli eli jatkuvassa yhteistoiminnassa ympäristönsä luovan mielen kanssa. Ihmismielen evolutiivinen ihme on se, että mieli kykenee laajantamaan todellisuutta. Emme voi tarttua todellisuuteen mitään muuta kautta, kuin mielemme kautta. Uudet arkiset ja tieteelliset näkökulmat todellisuuteen löytyvät sen symbolisoivan kyvyn kautta: löydämme uusia käsitteitä ja aktivoimme uusia merkitysyhteyksiä. Kuinka rikkaana, hienostuneena ja moniulotteisena todellisuus avautuu ihmiselle, riippuu siis hänen kyvystään vastaanottaa ja hahmottaa sitä. Ja mitä rikkaampi ja moniulotteisempi ihmismieli on, sitä suuremmat mahdollisuudet sillä on tuottaa evolutiivista muodonmuutosta ympäristöönsä. Ihmismielellä on ihmellinen kyky muuttaa vielä ei-olevainen olevaiseksi.

Skolimowski ja minä – kahden mielenteatterin ohjaajan mietteitä nr. 8

Teleologisuudesta

Minun on helppo ymmärtää Skolimowskia. Huomaan, että käsityksemme ihmisen mielestä teatterina, näkökulmien välisenä leikkinä, yhdistää maailmankatsomuksiamme. Tunnen sielujemme koskettavan toisiaan.

Skolimowski väittää, että tämän hetken maailmassa yhä useampi on hämmentynyt, koska millään ei tunnu olevan enää merkitystä. Hän suosittelee lääkkeeksi teleologisuutta, sitä että lähdemme kurottamaan kohti parempaa tulevaisuutta, jolloin samalla nykyisyydestämme haihtuu sen pimentämä sumu.

Ihmiskunnalla on loppumaton määrä opittavaa historiastaan. Niin myös lääketieteilijöillä. Uskon, että harva lääketieteiljä ymmärtää tieteenhistoriaa ja tieteenfilosofiaa sen vertaa edes kuin minä, ja ehkä se on selitys, miksi me kaikki emme suhtaudu kriittisesti tai edes realistisesti sen  tieteenfilosofisiin perusteisiin. Sen sijaan me otamme liian usein  tämän biolääketieteellisen todellisuuden vastaan valmiiksi annettuna (= indoktrinoituminen). Toki viime aikoina on noussut lääketieteessäkin sosiaalilääketieteelliset ja esimerkiksi narratiiviset näkemykset, mikä onkin onkin merkki sen tietoisuuden laajenemisesta.

Teleologisuus juontaa Aristoteleen telokseen, siihen että toiminnallamme on finaalinen syy. Vaikka humanististen tieteiden keskellä teleologisuus elää renesanssiaan, luonnontieteessä edelleen dominoiva biologinen malli on hyljännyt tämän näkökulman vanhanaikaisena. Sen sijaan biolääketiede pyrkii selittämään kaiken kausaalisuhteina eli sillä, että kaikilla tapahtumilla on pelkästään vaikuttava syy. Se, että luonnontieteeseen ei kuulu teleologisuus, ei ole kuitenkaan mikään luonnonlaki, vaan se on sen oma a priorinen tieteenfilosofinen valinta, jota ei voi loogisesti perustella. Tämä olettamus, jota voimme kutsua ontologiseksi valinnaksi, sopii hyvin biologisiin järjestelmiin, mutta silloin kun kyseessä on ihminen kulttuurisena, ainutkertaisena ja yksilöllisenä luomuksena, on mallin käyttöalue hyvin rajallinen. Tosiasia elämässämme on, että jos teleologisuutta ei olisi, tapahtuisi kaikki sattumukset meille, eikä meillä olisi osaa eikä arpaa tapahtumien kulkuun. Teleologisuus tekee meistä ihmisiä ja se on siis inhimillisyytemme ytimessä.

Ihmiselämä on siis myös teleologista: Meidän toimintaamme ohjaa edelleen vaikuttavien syiden lisäksi finaaliset syyt. Valitsemme aktiivisesti päämääriämme. Väitän, että biolääketiede väittää olevansa ”neutraali”, on sen sisälle kuitenkin rakennettu julkilausumaton periaate siitä, että tämä aineellinen todellisuus ja kaiken määrällisyyden mitoiksi muuntava tehokkuuskulttuurimme on arvoiltaan ja päämääriltään oikea, ja ihmisiä yritetään jopa sen intervention sopeuttamaan ihmisiä sen materialistisiin päämääriin. Uskon, että juuri tätä Georg von Wright tarkoitti, kun hän puhui, että tiede on talouselämän koira. Koko yhteiskuntajärjestelmämme rakentuu kapea-alaiselle joissakin tilanteissa jopa virheelliselle perusolettamukselle todellisuuden luonteesta, jota biolääketiede talouselämän palvelijana noudattaa. Meidän looginen järkemme on vain pieni osa suurempaa mieltämme. Näin juuri oli omassa sisäisessä teatterissani: Tuomas, rationaalinen luonnontieteisiin uskova mielenosani, on vain pieni osa suurempaa rationaalisuuttani. Mielenteatterissani hänellä oli loppujen loppujen lopuksi viisitoista muuta mielenosaa dialogikumppaneina erilaisissa muissa rooleissa mielenosissa.

Uskon oman mielenteatterini horisontaalisen toiminnon, siis tämän dialektisen vuorovaikutuksen,  sosiaalisine ja biologisine lähtökohtineen olevan tietoisuuteni evoluutioon vaikuttava syy, ja kurottautumiseni kohti toiseutta sen finaalinen syy ja  siis sen vertikaalisen syvyyden lisääjä. Niin kuin toin jo esille, koen henkilökohtaisesti omassa prosessissani kausaliteetin olevan ikään kuin kaksiulotteinen.  Joku potkii minua eteenpäin ylittämään itseäni, ja toisesta suunnasta puolestaan  joku vetää. Väitän, että luonnontieteiden a priorin olettamus, että on vain vaikuttava syy, on ontologinen elämästä vieraantunut ja dualismia ylläpitävä valinta.

Pohtikaamme hetki kysymystä, miksi ihminen on moraalinen? Se, että ihminen haluaa tehdä hyvää ympärilleen on moraalinen valinta. Miksi ihmeessä meidän tulisi osoittaa myötätuntoa Haitin maanjärjestyksessä kärsiville? Siihen ei ole olemassa mitään loogista syytä, vaan sen syy on teleologinen, siksi, että kärsivistä toisista ihmisistä välittäminen on ihmiskunnan hyve. Hyvään elämään kuuluu hyveet. Näin kuuluu tehdä. Kärsiviä kuuluu auttaa.  Se, että ihminen haluaa katsoa asioista Aristoteleen hyve-etiikan näkökulmasta, sekin on moraalinen valinta, jolle ei ole olemassa mitään loogista syytä.

Tietämättäni mitään Skolimowskista, käytin hyväkseni toisia merkittäviä ajattelijoita oppainani, ja tein sekä teleologista että retrospektiivistä (menneisyyteen kurottautuvaa)  psykoanalyysiä itselleni.  Käytin teleologisessa prosessissani päämääränä kurotautumista kohti hyveellistä elämää, ja Kristus oli tämän elämän arkkityyppi. Valitsin tämän päämäärän mielummin kuin että tavoittelisin materialistista hyvinvoinnin kasvua elämässäni. Tämä on täysin looginen, rationaalinen valintani.  Logiikkani on loogista, mutta ei ole luonnontieteellistä vaan dialektista. Uskon, että ihmisillä on aina jokin korkein, mitä hän tavoittelee, jos se ei ole hyveellinen elämä, Kristus tai Buddha-tila, niin se voi olla vaikkapa materia. Sisäinen teatteriprosessini alkoi tällä retrospektiivisellä itseanalyysillä, mikä tarkoittaa sitä, että käsittelin kirjoittaen terapeuttisissa keskusteluissani joitakin mieltäni vaivanneita menneisyyden kokemuksia. Tein mielentilojeni kanssa arkelogisen retken menneisyyden kokemuksiini. Kurottauduin joihinkin traumoihini, ja mielentilojeni teatterissa näytelmäni roolihahmot muuttivat dialektisesti näiden kokemusten muotoa. Voisi ajatella, että tutkin luovasti omaan elämääntilanteeseeni vaikuttaneita syitä. Kun käsittelin menneisyyden kokemuksia, sain kirjoittaessa satunnaisesti tällaisiä ”katarsis-kohtauksia”, eli saatoin purskahtaa itkuun kesken kirjoittamisen, koska hyvin tunnepitoiset kokemukset muuttivat muotojaan. Tutkin pimeän kaupunkini monet likaiset lukitut kellarikomeroni.  Tämän menneisyyteen suuntautumisen jälkeen, kykenin päästämään irti otteeni siitä, ja lähdin kurottautumaan kohti sitä, mikä mielestäni on elämässä hyvää. Tajusin jo kirjoittaessani, että minulla on tunne, että joku vetää minua sisäisissä keskusteluissani suuntaan, jossa tunnen ylittäväni jatkuvasti vanhaa ymmärtämistäni. Pystyin jo prosessissani oivaltamaan, että kyseessä oli teleologinen itseanalyysi (Paul Ricoeur) , jossa ihminen voi saavuttaa uutta oivallusta kurottautumalla kohti päämääriäni. Eskatologisesti ajatellen olemme sekä Jumalan kipinä  että Jumala on myös jotakin, jota kohden kurottaudumme. Tämän teleologisen prosessin aikana koin näitä epifanisia hetkiä tai mystisiä kokemuksia, miten niitä sitten haluaakin käsitteellistää. Prosessin jälkeen en ole enää ainoastaan se rooli, jota yhteisö minulta odottaa, vaan olen erilaisten itse aktiivisesti luomieni roolien dialektiikka.

Skolimowskin mukaan luomme jatkuvasti tulevaisuuttamme. Jotta me pystymme siihen, täytyy meillä olla tunne että voimme muovailla sitä. Minä kutsuin tätä muovailua omassa prosessissani oman elämäni ohjaamiseksi. Kun ihminen oppii ohjaamaan teatteriaan, vähenee satunnaisten tekijöiden vaikutus. En halua kutsua tätä elämänhallinnaksi.  Väitän provosoivasti, että elämänhallinta on hallinnanharhalle ja keinotekoisille rajoille elämänsä rakentavien tiedemiesten keksintö.  Päin vastoin, lakkasin yrittämästä hallita elämääni ja laskeuduin virran vietäväksi. Prosessissa  palasi vitaliteettini ja löytyi kadoksissa ollut elämäniloni.  Elämänhallinta on minulle banaali ja kuiva ajatus, koska kyseessä on niin salaperäinen ja monimuotoinen ilmiö kuin ihmiselämä. Vanha sanontahan on, että kaikki elämänhallinta saattaa loppua yhteen banaaninkuoreen liukastamiseen. Miten kirkkaasti elämämme liekki palaa, riippuu meidän kyvystämme ilmaista välitilassamme uusia muotoja, se riippuu myös sosiaalisista ja biologisista lähtökohdistamme, vitaliteetistamme, tiedosta (teoreettisista, tarinoista jne.) tulevaisuuden visioistamme ja missiostamme. Erilaisten arkaaisten, myyttisten, maagisten, tieteellisten ja uskonnollisten totuuksien vuorovaikutuksessa, on mahdollista saavuttaa syvää elämän ymmärtämystä.  Joku näkökulma on joissakin tilanteissa sofistikoidumpi kuin toinen. Esimerkiksi tieteellinen ja terapeuttinen näkökulma ovat hyviä hammashoitotyössäni, vaikka joskus toki voin ammentaa viisautta myös myyteistä. Omassa elämässäni haen sen tarkoituksen mielummin uskonnollisista merkityksistä kuin biologisista, koska jälkimmäisestä en ole löytänyt sitä. Ilman hengellisyyttäni koen itseni mukalaiseksi ja juurettomaksi.  Skolimowski kuvaa todellisuuden dialektisuutta siten, että inhimillinen merkitys ei ole pelkästään kognitiivinen, vaan se on samanaikaisesti aina myös biologinen, esteettinen, sosiaalinen ja moraalinen.

Me voimme itse olla vaikuttamassa omaan muodonmuutoksemme aktiivisuudellamme sekä selkeillä visioillamme ja missiolla. Harvoin olemme biologiamme uhreja.  Vaikka elämämme on ollut epäonnistumisia, sairastumisia  ja kompastumisia, ei se merkitse sitä, ettemmekö voisi käydä läpi myönteistä tietoisuuden muodonmuutosta. Ihminen pyrkii eheään elämänkaareen. Toisilla se on lyhyempi, toisilla pidempi.  Skolimowski muistuttaa, että usein juuri ennen uutta luovaa ideaa, saatamme tuntea olevamme keskellä epäonistumisia ja suoranaisia mokia. Ja minä vielä lisäisin tähän, että juuri ennen tietoisuutemme laajenemista, voi mielemme olla kaaoksessa: Juuri tässä ahdistavassa kaaoksessa  voi organisoitua uusi järjestys.

Skolimowskia mukaellen, mielikuvituksemme avulla voimme ylittää itsemme ja realisoida mielikuviamme tulevaisuudesta. Ei ole olemassa mitään yliluonnollista todellisuutta, mutta sen sijaan on olemassa transnormaali todellisuus, joka muuttuu normaaliksi kun tietoisuutemme laajenee. Näin minäkin koen asian olevani. Aikaisemmin koin ”transpersonaalisessa tilassa” liikkumisen ”huu-haaksi” – nykyisen tunnen oloni tässä mystisessä maailmassa oikein kotoisaksi. Näin kurottautuminen johtaa uinuvien voimavarojemme todellistumiseen ja yksilöitymisemme edistyy. Emme luo ihmiskunnalle valoista tulevaisuutta, jos visioita ovat luomassa hämmentyneet kasvottomat pimeyden profeetat. Teleologisuutemme on itsemme ylittämisen ja  toivomme ainesta.  Olemme osa maailmankaikkeuden, kosmoksen suurta näytelmää, jonka suurenmoisten variaatioiden aktiivisina toteuttajana voi olla kuka tahansa meistä. Kosmos tuottaa sävelen, jossa me olemme instrumentteja tai oikeastaan instrumenttien soittajia. Tai teatterimetaforaa hyväksi käyttäen, ajattelen niin, että olemme Kosmoksen, Jumalan,  käsittämättömän rikasta ja syväulotteista näytelmää. Kosmos eli Jumala on  maailman kaikkien ihmisten mielenteattereiden pääohjaaja, jota meidän omien sisäisten ohjaajien on opeteltava kuuntelemaan, jotta tästä mahtavimmasta näytelmästä tulisi onnellisesti päättyvä komedia eikä tragedia.

D.W. Winnicot väittää, että kaikki taiteellinen, hengellinen ja tieteellinen luovuus tapahtuu mielikuvituksen ja leikin välitilassa, jossa vielä muodoton odottaa muodoiksi ja symboleiksi tulemistaan. Kulttuurimme säilyminen, edistyminen ja luominen tapahtuu tässä teleologisessa mahdollisuuksiemme interpersonaalisessa välitilassa.  Uskon, että jos ihminen mitätöi itsensä biologiansa ja sosiaalisten tekijöiden uhriksi, eikä käytä tätä potentiaalista tilaansa hyväkseen, voi hän huonosti eikä hänen evolutiivinen prosessinsa edisty. Hänen potentiaalinsa aktualisoituminen estyy. Samaa pätee myös yhteisöhin.

Skolimowski ja minä – kahden mielenteatterin ohjaajan mietteitä nr. 7

Minän ja toiseuden välisiä keskustelujen ymmärtämystä, dialektiikaa, voi auttaa perehtyminen esimerkiksi Martin Buberin filosofiaan. Hän erottaa ihmisen kaksi suhdetta toiseen, vieraaseen. Suhteemme voi olla dialoginen Minä-Sinä suhde tai esineellistävä Minä-Se suhde. Ehkäpä Jumala on kuollut niille ihmisille, jotka elävät pelkästään Minä-Se suhteessa toiseuteen, tai Fjodor Dostojevskin sanoin nämä ihmiset elävät vain ”kaksi kertaa kolme on kuusi” maailmassa? Seuraavassa leikin hieman kyseisten miesten ajatuksilla.

Faktojen maailmassa ihminen elää ulkoisten täydellisten muotojen elämäänsä ja hallinnankulttuuria. Muistissaan hänellä on toki asioita, joita hän ei paljasta kaikille, joskus ei ystävillekään. Kaikki elämän ilmiöt ja koko elämänsä hän pyrkii hallitsemaan tieteellisen tiedon, matematiikan, fysiikan, biologian ja lääketieteen avulla.  Elämä on streriiliä ja kaikki siistiä, mutta siitä puuttuu lumous. Ihminen elää näytelmää, joka ei kuitenkaan ole hänen näytelmänsä.  Ihminen työntää syrjään tuon pienen sisällänsä asuvan epäilijäukon, joka syyttää ja moittii häntä suuresta tyhmyydestä, teeskentelystä  ja elämästä ilman intohimoa.  Usein hallinnankulttuurissa asuvan  ihmisraukan pääkoppa on täynnä muurien eristämiä sopimattomia salaisuuksia, joita hän ei uskalla paljastaa tavallisesti edes itselleen. Ihmispoloinen piilottelee itseään valheitten verkostossa.  Pääsääntöisesti, mitä kunnollisempi ihminen on, sitä enemmän hän väärentää todellisuutta. Minä-Se suhteessa toiseuteen olevat ihminen kertoo siis  ”faktoja” täynnä olevia omaelämänkerrallista tarinaa elämästään, ja samalla hän syvällä sisimmässään tietää, ettei tarina ei ole millään muotoa totuuden mukainen. Hän työntää mielestään pois kaiken muodottoman arkaaisen sekä myyttisen ja maagisen.  Mutta voi näitä kamalia salaisuuksia, miksi ne eivät järkevästä elämästä huolimatta häviä!  Ne kauhistukset nimittäin erkanevat ihmisen muusta minästä  ja alkavat ahdistaa ilkeinä kummituksina, usein häpeän ja syyllisyyden tunteita. Seurauksena on ahdistus!  Onneksi on pelastavat asiantuntijat – he auttavat ihmispoloisen jälleen hallitsemaan elämäänsä! Palaamme elämään näytelmää, jonka ohjaajia emme itse ole, esittämään roolia, jota meiltä toivotaan. Maailma jatkaa meidän peilaamistamme sen sijaan, että uskaltaisimme itse peilata maailmaa.

Ajatelkaamme hetki edellä olevaa tilannetta epätietoisuuden ja epävarmuuden mystisestä valtakunnasta käsin. Nimittäin asia tuppaa olemaan niin, että jos tämän häpeän synnyttämän salaisen kokemuksen muuttaa toiseksi muodoksi, esimerkiksi kirjoittaa muistiin spontaanisti, leikkien, heittäytyen irti fakta tiedosta Minä-Sinä suhteeseen, muuttaa salaisuus taianomaisesti muotoaan. Naamio putoaa. Järkevyyskupla puhkeaa  ja sen ahdistava ote hellittää.  Ihmisen on vain uskallettava pudottautua salaperäiseen ja mystiseen ei -tietämisen välitilaan. Hänen on langettava loveen. Kun salaisuutemme alkavat paljastumaan ja ne saavat uusia ihmeellisiä muotoja ja ne lakkavat vaivaamasta meitä. Toki salaisuuden muotoa voi muuttaa myös  taiteen keinoin, esimerkiksi musiikkina,  kuvana tai hengellisinä merkityksinä. Ihminen on ihmeellinen salaperäinen loputon muodon lähde. Vaikka kuinka tyhjentäisimme lähdettämme, jää sinne aina jotakin piilossa olevaa. Tässä prosessissa ei-tietämisen välitilassa voi muut ihmiset olla peileinäsi. Heiltäkään ei vaadita muuta kuin heittäytymistä hypnoottiseen Minä-Sinä suhteeseen! Buber muuten oli sitä mieltä, että aina kun ihminen on Sinän kanssa suhteessa, Jumala on läsnä.

Jatkan Buberin ajatuksia. Ihmisen psyykkinen ja hengellinen eheys vaatii hänen mukaansa, että ihminen pystyy olemaan sekä Minä-Se että Minä-Sinä suhteessa toiseuteen. Buberin mukaan Sinä, ei ole pelkästään toisessa, vaan Sinä on myös minussa. Tätä Sinää minussa ajattelenkin minun mielenteatterini näyttelijöiden edustavan. Kun löysin sisäisen mielenteatterini, löysin siis suhteeni minussa olevaan Sinään.

Tämä erilaisten Minä-Sinä ja Minä-Se suhteiden vuorottelu on hyvä mielestäni muistaa kaikessa tekemisessä. Esimerkiksi hammaslääkärinä minun on hyvä olla sekä Minä-Sinä (ihminen toiselle ihmiselle) että Minä-Se (objektisoiva tieteellinen asenne) suhteessa potilaaseen, jolloin olen edistämässä hänen ja omaa kokonaisvaltaista hyvinvointia. Perinteinen biolääketieteellinen koulutus on opettanut ensisijaisesti Minä-Se suhdetta potilaaseen. Toki monet lääketieteenkin edustajat ovat spontaanisti oivaltaneet Minä-Sinä suhteen, esimerkiksi tarinoiden ja taiteiden voiman. Ainoana näkökulmana Minä-Se vuorovaikutus ei eheytä kumpaakaan vuorovaikutusosapuolta. Jotkut työnohjauksen ammattilaiset jopa väittävät, että se on lääketieteilijän työuuupumuksen syy.  Sen sijaan aina, kun Minä koskettaa Sinää, voit sanalla toista ihmistä, tapahtuu meissä yksilöitymistä ja eheytymistä.

Skolimowskin sanoin, sielu koskettaa toista sielua. Koska sielut eivät huuda vaan ne kuiskaavat, täytyy ihmisen keskittyä kuunteluun. Kiire on välitilassa työskentelyn vihollinen.  Kun kuulemme toisen sanomisen, kiistat kakofonisessa maailmassa katoavat. Ehkäpä juuri silloin Minä-Sinä yhteys on avautunut.  Buberin mukaan aito yhteisöllisyys rakentuu juuri tälle Minä-Sinä suhteelle: Ihminen kykenee monikulttuuriseen empaattisen kunnioittavaan suhteeseen toiseuteen, jossa toista ihmistä tai kulttuuria ei ole alistettu oman hyvinvoinnin välineeksi. Me kuuntelemme heidän kuiskauksensa. Tämän hetkistä demokratiaa ja monikulttuurista integraatiota uhkaa autoritaarinen Minä-Se suhde, jossa talouselämän lainalaisuudet ja materialistiset ”faktat” on pistetty autenttisen Minä-Sinä suhteen edelle. Väitän, että Minä-Se suhteessa  minuus, Me, ei kehittymään, vaan tietoisuuden evoluutio taantuu.

Mietin kirjoittaessani, eksynkö aiheesta, koska minunhan piti kirjoittaa uskosta? Tajuan kuitenkin samalla, että usko, oleminen ja elämä nivoutuvat minun sielussani erottamattomiksi osaksi toisiaan, joten en pysty kirjoittamaan pelkästään uskosta elin jatkan uskon inspiroimaa ajatteluani. Uskoni on hengellisillä käsitteillä leikkimistä. Se on mielentilojeni roolipeliä, jossa hahmotan elämänfilosofiaani eettisine ulottuvuksineen. Leittelen erilaisten käsitejärjestelmien vuorovaikutuksessa.  Näin juurrutan olemistani ja sen suuntaa. Uskon siis siksi, että elämiseni olisi parempaa ja tuottaisin ympärilleni jotakin hyvää.

Huomaan prosessissani paljon yhtymäkohtia siis Martin Buberiin, dialogin filosofiin, sekä D.W. Winnicotiin, brittiläiseen lastenlääkäriin ja psykoanalyytikkon ajatteluun. Winnicot on muuten uusi tuttavuus minulle. Löysin hänet Skolimowskilta Mielenteatteri-kirasta.  Oma mielenteatterini ja sen  näytelmien improvisoidut  tapahtumat eivät siis edusta pelkästään sisäistä tai ulkoista todellisuutta, vaan mielennäyttämöni sijaitsee näiden maailmojen välissä. Jotta kuulen oman kuiskaukseni, vaivutan itseni hypnoosin kaltaiseen sisäiseen transsiin, jossa huomioni on täysin sisäisessä mielikuvitusmaailmassani. Tässä tilassa, en ole irrallinen osa luontoa, vaan olen kehoni ja osa maailmankaikkeutta.  Tässä tilassa olen siis eheimmilläni, koska sisäisessä teatterissani kehoni ja mieleni,   tiede ja hengellisyyteni eivät  ole pirstoutuneena, vaan ne ovat osa suurempaa yhtä evolutiivista rationaalisuutta.  Oma sisäinen hengellinen rituaalini, leikkini mielenteatterini kanssa, edustaa samaa leikkiä, jota lapset pitkin lapsuuttaan leikkivät.  Ipanathan harjoittelevat esineitten, lemmikkilelujen ja toisten ihmisten kanssa erilaisia rooleja ja näkökulmia todellisuuteen. Monella meistä nämä siirtymäleikit epäonnistuvat, ja ihminen kasvaa emotionaalisesti häiriityneeksi aikuiseksi. Mielestäni on äärimmäisen lohdullista, ajatella, että ihmisen mieli voi siirtyä ikään kuin uudestaan äiti Jumalan kohtuun, jossa hän voi onnistua aikuisena korjaamaan epäonnistuneen elämän varhaisten vuosien peilausprosessin. Hän voi heittäytyä Homo Ludensiksi, leikkiväksi ihmiseksi, ja leikkiä uudestaan leikkejä tässä samaisessa välitilassa. Onnistuneen leikin jälkeen hän on vapaa menneisyyden kahleista ja voi jatkaa omaa yksilöitymistään.

Sisäisen näytelmäni näyttelijät olivat muutokseni välineitä, välitilani siirtymäleikkien objekteja. Minuuteni on aina minuutta suhteessa toiseuteen. En siis ole pelkästään vaistonvaraisten viettieni ja rationaalisen järkeni, Minä-Se suhteen tuote, vaan yksilöksi kasvaminen on suhteessa toiseen olemista ja  teleologista. Yksilöitymiseni vaatii minulta myös Minä-Sinä suhdetta itsessäni olevaan toiseuteen. Tässä tilassa saavutettu muoto koskettaa yliyksilöllisesti toiseutta: sielu koskettaa toista, sanan, musiikin, tanssin tai kuvan kautta. Oletan siis uskon ja taideilmaisujen elävän samassa välitilassa. Mielestäni ihmisen psykohengellinen prosessi, uskoni, on pikemminkin on siis leikkiä todellisuuden merkitysten kanssa kuin jotakin luonnontieteellisen rationaalista toimintaa. Vertauskuvallisesti yksilöitymiseni on uuden muodon syntymistä tässä välitilassa sijaitsevassa äiti Jumalan lämpimässä ja myötätuntoisessa kohdussa. Mietin, johtuneeko ihmisen pahoinvointi kaiken yltäkylläisyyden keskellä juuri tästä, että äiti Jumalan kohtu, luova välitilamme, puhdas olemisen tila, on muuttunut kielletyksi alueeksi? Kukaan itseään kuunnioittava trendi-ihminen ei voi tunnustaa olevansa uskossa. Toki taiteita vielä harrastetaan, mutta niistäkin ollaan tekemässä tuotteita.

Olemisen ja tarkoituksellisen elämän kieli on toden totta kummallista, koska tuskin koskaan voit tavoittaa sitä täydellisesti, muuta kuin pieneksi epifaniseksi hetkeksi. Toisaalta, se mitä olen prosessissani saanut kaupan päälle on läsnäolon taidot. Ajattelen läsnäolontaitojen olevan välitilan eteinen. Kuljemme luovuuteemme läsnäolon taitojen kautta. Kiitän vilpittömästi Luojaa joka ilta elämästäni päivästä.  Jotta siis voit  jotakin olennaista olemisesta tavoittaa, täytyy sinun irrottautua tietämisestä. Suosittelen, että lähdet tavoittelemaan olemista  yliyksilöllisesti voimaannuttavan taiteen, uskontojen, vertauskuvien, runojen, tarinoiden, filosofian ja myyttien avulla. Itselleni käy niin, että aina kun luulen tavoittaneeni sanoiksi  jotakin olennaista olemisesta, luiskahtaa oleminen kädestäni kuin liukas saippua.

Kutsun tällä hetkellä uuden symbolisen muodon ja oivalluksen kohtua, Skolimowskin sanoin, evoluution laboratoriota,  dialektiseksi välitilaksi. Käytän mielummin sanaa dialektinen, koska  miellän sanan dialogi jotenkin prosessiksi, jossa vain kaksi ihmistä laajentaa ymmärrystään. Sisäisessä näytelmässäni on kuitenkin jatkuvasti useampi näyttelijä näyttämöllä. Olen osa valtavaa dialektista vuorovaikutusverkostoa. Toki dialogi on dialektisessa prosessissanikin aina läsnä, jos prosessin pilkkoo pienemmiksi yksiköiksi. Mutta ajattelen niin, että kun kaksi ihmistä on keskenään dialogissa, voi kolmannenkin kuuntelevan ja kantaa ottavan osapuolen tietoisuus laajentua. Tällöin prosessista on mielestäni tullut dialektinen. Joka tapauksessa tätä uusien muotojen ja merkitysten kohtua, D.W. Winnicot kutsui myös välitilaksi (in-between) ja Martin Buber saksaksi Zwishenmenschliche.

Buberin ja Winnicotin ajatteluun sekä omaan sisäiseen prosessiini nojaten, väitän yhteenvetona, että ihmisen yksilöityminen, autenttiseksi Luojan aikaan samaan evoluution luovaksi yksilöksi syntyminen, tapahtuu nimenomaan tässä välitilassa ja Minä-Sinä suhteessa toiseuteen. Ehkä juuri täällä sijaitsee tämä Skolimowskin mainitseman maailmankaikkeuden ikkuna, jota kautta sielumme näkee maailmankaikkeuden äärettömyyden olemisen kielen avulla. Ihmisen kokemuksellinen oppiminen ja viisaus lisääntyy juuri tässä välitilassa uusien muotojen leikissä. Kun ihminen on ainoastaan Minä-Se suhteessa todellisuuteen, vieraantuu hän oman elämänsä tarkoituksesta ja tieto jää irralliseksi, integroitumattomaksi.

Uskon, että monikulttuurinen ja monitieteellinen yhteistyö, jossa kollektiivinen tietoisuutemme laajenee, on nimenomaan tätä samaa dialektista yhteistyötä. Kukin ihminen voi valita, miksi prosessia ohjaavaa voimaa kutsuu. Minä kutsun sitä Jumalaksi. Minulle tässä käsitteessä ei ole mitään yliluonnollista. Integraation kieli kutsuu dialogiin ja tasa-arvoiseen monikulttuuriseen vuorovaikutukseen. Tällä hetkellä tätä poikkitieteellistä yhteistyötä on häirinnyt Winnecotin mukaan luonnontieteellisen materialistisen näkökulman dominointi. Hetkittäin minusta jopa tuntuu siltä, että tämän päivän tieteellinen valtapsykologia yrittää asiantuntijoineen pakottaa länsimaista ihmisiä ja myös muiden kulttuureiden ihmisiä,  vallitsevaan materialistisen kulttuurisen  ja sen arvotodellisuuden  jumalattomaksi massaihmiseksi, Homo Consumeriksi. Tämä ei ole sinänsä uusi ilmiö, sillä sitä ovat jo kuvanneet  Sören Kierkegaard (esteettinen, eettinen ja uskonnollinen ihminen)  ja Fjodor Dostojevsky (kristallipalatsien ihmiset) jo 1800-luvulla. Tämä hierarkioiden Minä-Se kieli on aineellisen autoritaarisen maallisen vallan kieltä. Se lähtee faktoista tai Raamatun kielen kirjaimellisesta tulkinnasta. Tällöin olemme kadottaneet uskon olemuksen ja samalla olemme kaventaneet ihmisen yksilöitymisen  tietämiseksi ja  materialistiseksi prosessiksi. Väitän, että tämä Minä-Se  kieli syö yksilön voimia, ja pahimmillaan ihminen itse alentuu esineellistämään muiden lisäksi itsensä.