Skolimowski ja minä – kahden mielenteatterin ohjaajan mietteitä nr. 8

Teleologisuudesta

Minun on helppo ymmärtää Skolimowskia. Huomaan, että käsityksemme ihmisen mielestä teatterina, näkökulmien välisenä leikkinä, yhdistää maailmankatsomuksiamme. Tunnen sielujemme koskettavan toisiaan.

Skolimowski väittää, että tämän hetken maailmassa yhä useampi on hämmentynyt, koska millään ei tunnu olevan enää merkitystä. Hän suosittelee lääkkeeksi teleologisuutta, sitä että lähdemme kurottamaan kohti parempaa tulevaisuutta, jolloin samalla nykyisyydestämme haihtuu sen pimentämä sumu.

Ihmiskunnalla on loppumaton määrä opittavaa historiastaan. Niin myös lääketieteilijöillä. Uskon, että harva lääketieteiljä ymmärtää tieteenhistoriaa ja tieteenfilosofiaa sen vertaa edes kuin minä, ja ehkä se on selitys, miksi me kaikki emme suhtaudu kriittisesti tai edes realistisesti sen  tieteenfilosofisiin perusteisiin. Sen sijaan me otamme liian usein  tämän biolääketieteellisen todellisuuden vastaan valmiiksi annettuna (= indoktrinoituminen). Toki viime aikoina on noussut lääketieteessäkin sosiaalilääketieteelliset ja esimerkiksi narratiiviset näkemykset, mikä onkin onkin merkki sen tietoisuuden laajenemisesta.

Teleologisuus juontaa Aristoteleen telokseen, siihen että toiminnallamme on finaalinen syy. Vaikka humanististen tieteiden keskellä teleologisuus elää renesanssiaan, luonnontieteessä edelleen dominoiva biologinen malli on hyljännyt tämän näkökulman vanhanaikaisena. Sen sijaan biolääketiede pyrkii selittämään kaiken kausaalisuhteina eli sillä, että kaikilla tapahtumilla on pelkästään vaikuttava syy. Se, että luonnontieteeseen ei kuulu teleologisuus, ei ole kuitenkaan mikään luonnonlaki, vaan se on sen oma a priorinen tieteenfilosofinen valinta, jota ei voi loogisesti perustella. Tämä olettamus, jota voimme kutsua ontologiseksi valinnaksi, sopii hyvin biologisiin järjestelmiin, mutta silloin kun kyseessä on ihminen kulttuurisena, ainutkertaisena ja yksilöllisenä luomuksena, on mallin käyttöalue hyvin rajallinen. Tosiasia elämässämme on, että jos teleologisuutta ei olisi, tapahtuisi kaikki sattumukset meille, eikä meillä olisi osaa eikä arpaa tapahtumien kulkuun. Teleologisuus tekee meistä ihmisiä ja se on siis inhimillisyytemme ytimessä.

Ihmiselämä on siis myös teleologista: Meidän toimintaamme ohjaa edelleen vaikuttavien syiden lisäksi finaaliset syyt. Valitsemme aktiivisesti päämääriämme. Väitän, että biolääketiede väittää olevansa ”neutraali”, on sen sisälle kuitenkin rakennettu julkilausumaton periaate siitä, että tämä aineellinen todellisuus ja kaiken määrällisyyden mitoiksi muuntava tehokkuuskulttuurimme on arvoiltaan ja päämääriltään oikea, ja ihmisiä yritetään jopa sen intervention sopeuttamaan ihmisiä sen materialistisiin päämääriin. Uskon, että juuri tätä Georg von Wright tarkoitti, kun hän puhui, että tiede on talouselämän koira. Koko yhteiskuntajärjestelmämme rakentuu kapea-alaiselle joissakin tilanteissa jopa virheelliselle perusolettamukselle todellisuuden luonteesta, jota biolääketiede talouselämän palvelijana noudattaa. Meidän looginen järkemme on vain pieni osa suurempaa mieltämme. Näin juuri oli omassa sisäisessä teatterissani: Tuomas, rationaalinen luonnontieteisiin uskova mielenosani, on vain pieni osa suurempaa rationaalisuuttani. Mielenteatterissani hänellä oli loppujen loppujen lopuksi viisitoista muuta mielenosaa dialogikumppaneina erilaisissa muissa rooleissa mielenosissa.

Uskon oman mielenteatterini horisontaalisen toiminnon, siis tämän dialektisen vuorovaikutuksen,  sosiaalisine ja biologisine lähtökohtineen olevan tietoisuuteni evoluutioon vaikuttava syy, ja kurottautumiseni kohti toiseutta sen finaalinen syy ja  siis sen vertikaalisen syvyyden lisääjä. Niin kuin toin jo esille, koen henkilökohtaisesti omassa prosessissani kausaliteetin olevan ikään kuin kaksiulotteinen.  Joku potkii minua eteenpäin ylittämään itseäni, ja toisesta suunnasta puolestaan  joku vetää. Väitän, että luonnontieteiden a priorin olettamus, että on vain vaikuttava syy, on ontologinen elämästä vieraantunut ja dualismia ylläpitävä valinta.

Pohtikaamme hetki kysymystä, miksi ihminen on moraalinen? Se, että ihminen haluaa tehdä hyvää ympärilleen on moraalinen valinta. Miksi ihmeessä meidän tulisi osoittaa myötätuntoa Haitin maanjärjestyksessä kärsiville? Siihen ei ole olemassa mitään loogista syytä, vaan sen syy on teleologinen, siksi, että kärsivistä toisista ihmisistä välittäminen on ihmiskunnan hyve. Hyvään elämään kuuluu hyveet. Näin kuuluu tehdä. Kärsiviä kuuluu auttaa.  Se, että ihminen haluaa katsoa asioista Aristoteleen hyve-etiikan näkökulmasta, sekin on moraalinen valinta, jolle ei ole olemassa mitään loogista syytä.

Tietämättäni mitään Skolimowskista, käytin hyväkseni toisia merkittäviä ajattelijoita oppainani, ja tein sekä teleologista että retrospektiivistä (menneisyyteen kurottautuvaa)  psykoanalyysiä itselleni.  Käytin teleologisessa prosessissani päämääränä kurotautumista kohti hyveellistä elämää, ja Kristus oli tämän elämän arkkityyppi. Valitsin tämän päämäärän mielummin kuin että tavoittelisin materialistista hyvinvoinnin kasvua elämässäni. Tämä on täysin looginen, rationaalinen valintani.  Logiikkani on loogista, mutta ei ole luonnontieteellistä vaan dialektista. Uskon, että ihmisillä on aina jokin korkein, mitä hän tavoittelee, jos se ei ole hyveellinen elämä, Kristus tai Buddha-tila, niin se voi olla vaikkapa materia. Sisäinen teatteriprosessini alkoi tällä retrospektiivisellä itseanalyysillä, mikä tarkoittaa sitä, että käsittelin kirjoittaen terapeuttisissa keskusteluissani joitakin mieltäni vaivanneita menneisyyden kokemuksia. Tein mielentilojeni kanssa arkelogisen retken menneisyyden kokemuksiini. Kurottauduin joihinkin traumoihini, ja mielentilojeni teatterissa näytelmäni roolihahmot muuttivat dialektisesti näiden kokemusten muotoa. Voisi ajatella, että tutkin luovasti omaan elämääntilanteeseeni vaikuttaneita syitä. Kun käsittelin menneisyyden kokemuksia, sain kirjoittaessa satunnaisesti tällaisiä ”katarsis-kohtauksia”, eli saatoin purskahtaa itkuun kesken kirjoittamisen, koska hyvin tunnepitoiset kokemukset muuttivat muotojaan. Tutkin pimeän kaupunkini monet likaiset lukitut kellarikomeroni.  Tämän menneisyyteen suuntautumisen jälkeen, kykenin päästämään irti otteeni siitä, ja lähdin kurottautumaan kohti sitä, mikä mielestäni on elämässä hyvää. Tajusin jo kirjoittaessani, että minulla on tunne, että joku vetää minua sisäisissä keskusteluissani suuntaan, jossa tunnen ylittäväni jatkuvasti vanhaa ymmärtämistäni. Pystyin jo prosessissani oivaltamaan, että kyseessä oli teleologinen itseanalyysi (Paul Ricoeur) , jossa ihminen voi saavuttaa uutta oivallusta kurottautumalla kohti päämääriäni. Eskatologisesti ajatellen olemme sekä Jumalan kipinä  että Jumala on myös jotakin, jota kohden kurottaudumme. Tämän teleologisen prosessin aikana koin näitä epifanisia hetkiä tai mystisiä kokemuksia, miten niitä sitten haluaakin käsitteellistää. Prosessin jälkeen en ole enää ainoastaan se rooli, jota yhteisö minulta odottaa, vaan olen erilaisten itse aktiivisesti luomieni roolien dialektiikka.

Skolimowskin mukaan luomme jatkuvasti tulevaisuuttamme. Jotta me pystymme siihen, täytyy meillä olla tunne että voimme muovailla sitä. Minä kutsuin tätä muovailua omassa prosessissani oman elämäni ohjaamiseksi. Kun ihminen oppii ohjaamaan teatteriaan, vähenee satunnaisten tekijöiden vaikutus. En halua kutsua tätä elämänhallinnaksi.  Väitän provosoivasti, että elämänhallinta on hallinnanharhalle ja keinotekoisille rajoille elämänsä rakentavien tiedemiesten keksintö.  Päin vastoin, lakkasin yrittämästä hallita elämääni ja laskeuduin virran vietäväksi. Prosessissa  palasi vitaliteettini ja löytyi kadoksissa ollut elämäniloni.  Elämänhallinta on minulle banaali ja kuiva ajatus, koska kyseessä on niin salaperäinen ja monimuotoinen ilmiö kuin ihmiselämä. Vanha sanontahan on, että kaikki elämänhallinta saattaa loppua yhteen banaaninkuoreen liukastamiseen. Miten kirkkaasti elämämme liekki palaa, riippuu meidän kyvystämme ilmaista välitilassamme uusia muotoja, se riippuu myös sosiaalisista ja biologisista lähtökohdistamme, vitaliteetistamme, tiedosta (teoreettisista, tarinoista jne.) tulevaisuuden visioistamme ja missiostamme. Erilaisten arkaaisten, myyttisten, maagisten, tieteellisten ja uskonnollisten totuuksien vuorovaikutuksessa, on mahdollista saavuttaa syvää elämän ymmärtämystä.  Joku näkökulma on joissakin tilanteissa sofistikoidumpi kuin toinen. Esimerkiksi tieteellinen ja terapeuttinen näkökulma ovat hyviä hammashoitotyössäni, vaikka joskus toki voin ammentaa viisautta myös myyteistä. Omassa elämässäni haen sen tarkoituksen mielummin uskonnollisista merkityksistä kuin biologisista, koska jälkimmäisestä en ole löytänyt sitä. Ilman hengellisyyttäni koen itseni mukalaiseksi ja juurettomaksi.  Skolimowski kuvaa todellisuuden dialektisuutta siten, että inhimillinen merkitys ei ole pelkästään kognitiivinen, vaan se on samanaikaisesti aina myös biologinen, esteettinen, sosiaalinen ja moraalinen.

Me voimme itse olla vaikuttamassa omaan muodonmuutoksemme aktiivisuudellamme sekä selkeillä visioillamme ja missiolla. Harvoin olemme biologiamme uhreja.  Vaikka elämämme on ollut epäonnistumisia, sairastumisia  ja kompastumisia, ei se merkitse sitä, ettemmekö voisi käydä läpi myönteistä tietoisuuden muodonmuutosta. Ihminen pyrkii eheään elämänkaareen. Toisilla se on lyhyempi, toisilla pidempi.  Skolimowski muistuttaa, että usein juuri ennen uutta luovaa ideaa, saatamme tuntea olevamme keskellä epäonistumisia ja suoranaisia mokia. Ja minä vielä lisäisin tähän, että juuri ennen tietoisuutemme laajenemista, voi mielemme olla kaaoksessa: Juuri tässä ahdistavassa kaaoksessa  voi organisoitua uusi järjestys.

Skolimowskia mukaellen, mielikuvituksemme avulla voimme ylittää itsemme ja realisoida mielikuviamme tulevaisuudesta. Ei ole olemassa mitään yliluonnollista todellisuutta, mutta sen sijaan on olemassa transnormaali todellisuus, joka muuttuu normaaliksi kun tietoisuutemme laajenee. Näin minäkin koen asian olevani. Aikaisemmin koin ”transpersonaalisessa tilassa” liikkumisen ”huu-haaksi” – nykyisen tunnen oloni tässä mystisessä maailmassa oikein kotoisaksi. Näin kurottautuminen johtaa uinuvien voimavarojemme todellistumiseen ja yksilöitymisemme edistyy. Emme luo ihmiskunnalle valoista tulevaisuutta, jos visioita ovat luomassa hämmentyneet kasvottomat pimeyden profeetat. Teleologisuutemme on itsemme ylittämisen ja  toivomme ainesta.  Olemme osa maailmankaikkeuden, kosmoksen suurta näytelmää, jonka suurenmoisten variaatioiden aktiivisina toteuttajana voi olla kuka tahansa meistä. Kosmos tuottaa sävelen, jossa me olemme instrumentteja tai oikeastaan instrumenttien soittajia. Tai teatterimetaforaa hyväksi käyttäen, ajattelen niin, että olemme Kosmoksen, Jumalan,  käsittämättömän rikasta ja syväulotteista näytelmää. Kosmos eli Jumala on  maailman kaikkien ihmisten mielenteattereiden pääohjaaja, jota meidän omien sisäisten ohjaajien on opeteltava kuuntelemaan, jotta tästä mahtavimmasta näytelmästä tulisi onnellisesti päättyvä komedia eikä tragedia.

D.W. Winnicot väittää, että kaikki taiteellinen, hengellinen ja tieteellinen luovuus tapahtuu mielikuvituksen ja leikin välitilassa, jossa vielä muodoton odottaa muodoiksi ja symboleiksi tulemistaan. Kulttuurimme säilyminen, edistyminen ja luominen tapahtuu tässä teleologisessa mahdollisuuksiemme interpersonaalisessa välitilassa.  Uskon, että jos ihminen mitätöi itsensä biologiansa ja sosiaalisten tekijöiden uhriksi, eikä käytä tätä potentiaalista tilaansa hyväkseen, voi hän huonosti eikä hänen evolutiivinen prosessinsa edisty. Hänen potentiaalinsa aktualisoituminen estyy. Samaa pätee myös yhteisöhin.

Mainokset

Skolimowski ja minä – kahden mielenteatterin ohjaajan mietteitä nr. 7

Minän ja toiseuden välisiä keskustelujen ymmärtämystä, dialektiikaa, voi auttaa perehtyminen esimerkiksi Martin Buberin filosofiaan. Hän erottaa ihmisen kaksi suhdetta toiseen, vieraaseen. Suhteemme voi olla dialoginen Minä-Sinä suhde tai esineellistävä Minä-Se suhde. Ehkäpä Jumala on kuollut niille ihmisille, jotka elävät pelkästään Minä-Se suhteessa toiseuteen, tai Fjodor Dostojevskin sanoin nämä ihmiset elävät vain ”kaksi kertaa kolme on kuusi” maailmassa? Seuraavassa leikin hieman kyseisten miesten ajatuksilla.

Faktojen maailmassa ihminen elää ulkoisten täydellisten muotojen elämäänsä ja hallinnankulttuuria. Muistissaan hänellä on toki asioita, joita hän ei paljasta kaikille, joskus ei ystävillekään. Kaikki elämän ilmiöt ja koko elämänsä hän pyrkii hallitsemaan tieteellisen tiedon, matematiikan, fysiikan, biologian ja lääketieteen avulla.  Elämä on streriiliä ja kaikki siistiä, mutta siitä puuttuu lumous. Ihminen elää näytelmää, joka ei kuitenkaan ole hänen näytelmänsä.  Ihminen työntää syrjään tuon pienen sisällänsä asuvan epäilijäukon, joka syyttää ja moittii häntä suuresta tyhmyydestä, teeskentelystä  ja elämästä ilman intohimoa.  Usein hallinnankulttuurissa asuvan  ihmisraukan pääkoppa on täynnä muurien eristämiä sopimattomia salaisuuksia, joita hän ei uskalla paljastaa tavallisesti edes itselleen. Ihmispoloinen piilottelee itseään valheitten verkostossa.  Pääsääntöisesti, mitä kunnollisempi ihminen on, sitä enemmän hän väärentää todellisuutta. Minä-Se suhteessa toiseuteen olevat ihminen kertoo siis  ”faktoja” täynnä olevia omaelämänkerrallista tarinaa elämästään, ja samalla hän syvällä sisimmässään tietää, ettei tarina ei ole millään muotoa totuuden mukainen. Hän työntää mielestään pois kaiken muodottoman arkaaisen sekä myyttisen ja maagisen.  Mutta voi näitä kamalia salaisuuksia, miksi ne eivät järkevästä elämästä huolimatta häviä!  Ne kauhistukset nimittäin erkanevat ihmisen muusta minästä  ja alkavat ahdistaa ilkeinä kummituksina, usein häpeän ja syyllisyyden tunteita. Seurauksena on ahdistus!  Onneksi on pelastavat asiantuntijat – he auttavat ihmispoloisen jälleen hallitsemaan elämäänsä! Palaamme elämään näytelmää, jonka ohjaajia emme itse ole, esittämään roolia, jota meiltä toivotaan. Maailma jatkaa meidän peilaamistamme sen sijaan, että uskaltaisimme itse peilata maailmaa.

Ajatelkaamme hetki edellä olevaa tilannetta epätietoisuuden ja epävarmuuden mystisestä valtakunnasta käsin. Nimittäin asia tuppaa olemaan niin, että jos tämän häpeän synnyttämän salaisen kokemuksen muuttaa toiseksi muodoksi, esimerkiksi kirjoittaa muistiin spontaanisti, leikkien, heittäytyen irti fakta tiedosta Minä-Sinä suhteeseen, muuttaa salaisuus taianomaisesti muotoaan. Naamio putoaa. Järkevyyskupla puhkeaa  ja sen ahdistava ote hellittää.  Ihmisen on vain uskallettava pudottautua salaperäiseen ja mystiseen ei -tietämisen välitilaan. Hänen on langettava loveen. Kun salaisuutemme alkavat paljastumaan ja ne saavat uusia ihmeellisiä muotoja ja ne lakkavat vaivaamasta meitä. Toki salaisuuden muotoa voi muuttaa myös  taiteen keinoin, esimerkiksi musiikkina,  kuvana tai hengellisinä merkityksinä. Ihminen on ihmeellinen salaperäinen loputon muodon lähde. Vaikka kuinka tyhjentäisimme lähdettämme, jää sinne aina jotakin piilossa olevaa. Tässä prosessissa ei-tietämisen välitilassa voi muut ihmiset olla peileinäsi. Heiltäkään ei vaadita muuta kuin heittäytymistä hypnoottiseen Minä-Sinä suhteeseen! Buber muuten oli sitä mieltä, että aina kun ihminen on Sinän kanssa suhteessa, Jumala on läsnä.

Jatkan Buberin ajatuksia. Ihmisen psyykkinen ja hengellinen eheys vaatii hänen mukaansa, että ihminen pystyy olemaan sekä Minä-Se että Minä-Sinä suhteessa toiseuteen. Buberin mukaan Sinä, ei ole pelkästään toisessa, vaan Sinä on myös minussa. Tätä Sinää minussa ajattelenkin minun mielenteatterini näyttelijöiden edustavan. Kun löysin sisäisen mielenteatterini, löysin siis suhteeni minussa olevaan Sinään.

Tämä erilaisten Minä-Sinä ja Minä-Se suhteiden vuorottelu on hyvä mielestäni muistaa kaikessa tekemisessä. Esimerkiksi hammaslääkärinä minun on hyvä olla sekä Minä-Sinä (ihminen toiselle ihmiselle) että Minä-Se (objektisoiva tieteellinen asenne) suhteessa potilaaseen, jolloin olen edistämässä hänen ja omaa kokonaisvaltaista hyvinvointia. Perinteinen biolääketieteellinen koulutus on opettanut ensisijaisesti Minä-Se suhdetta potilaaseen. Toki monet lääketieteenkin edustajat ovat spontaanisti oivaltaneet Minä-Sinä suhteen, esimerkiksi tarinoiden ja taiteiden voiman. Ainoana näkökulmana Minä-Se vuorovaikutus ei eheytä kumpaakaan vuorovaikutusosapuolta. Jotkut työnohjauksen ammattilaiset jopa väittävät, että se on lääketieteilijän työuuupumuksen syy.  Sen sijaan aina, kun Minä koskettaa Sinää, voit sanalla toista ihmistä, tapahtuu meissä yksilöitymistä ja eheytymistä.

Skolimowskin sanoin, sielu koskettaa toista sielua. Koska sielut eivät huuda vaan ne kuiskaavat, täytyy ihmisen keskittyä kuunteluun. Kiire on välitilassa työskentelyn vihollinen.  Kun kuulemme toisen sanomisen, kiistat kakofonisessa maailmassa katoavat. Ehkäpä juuri silloin Minä-Sinä yhteys on avautunut.  Buberin mukaan aito yhteisöllisyys rakentuu juuri tälle Minä-Sinä suhteelle: Ihminen kykenee monikulttuuriseen empaattisen kunnioittavaan suhteeseen toiseuteen, jossa toista ihmistä tai kulttuuria ei ole alistettu oman hyvinvoinnin välineeksi. Me kuuntelemme heidän kuiskauksensa. Tämän hetkistä demokratiaa ja monikulttuurista integraatiota uhkaa autoritaarinen Minä-Se suhde, jossa talouselämän lainalaisuudet ja materialistiset ”faktat” on pistetty autenttisen Minä-Sinä suhteen edelle. Väitän, että Minä-Se suhteessa  minuus, Me, ei kehittymään, vaan tietoisuuden evoluutio taantuu.

Mietin kirjoittaessani, eksynkö aiheesta, koska minunhan piti kirjoittaa uskosta? Tajuan kuitenkin samalla, että usko, oleminen ja elämä nivoutuvat minun sielussani erottamattomiksi osaksi toisiaan, joten en pysty kirjoittamaan pelkästään uskosta elin jatkan uskon inspiroimaa ajatteluani. Uskoni on hengellisillä käsitteillä leikkimistä. Se on mielentilojeni roolipeliä, jossa hahmotan elämänfilosofiaani eettisine ulottuvuksineen. Leittelen erilaisten käsitejärjestelmien vuorovaikutuksessa.  Näin juurrutan olemistani ja sen suuntaa. Uskon siis siksi, että elämiseni olisi parempaa ja tuottaisin ympärilleni jotakin hyvää.

Huomaan prosessissani paljon yhtymäkohtia siis Martin Buberiin, dialogin filosofiin, sekä D.W. Winnicotiin, brittiläiseen lastenlääkäriin ja psykoanalyytikkon ajatteluun. Winnicot on muuten uusi tuttavuus minulle. Löysin hänet Skolimowskilta Mielenteatteri-kirasta.  Oma mielenteatterini ja sen  näytelmien improvisoidut  tapahtumat eivät siis edusta pelkästään sisäistä tai ulkoista todellisuutta, vaan mielennäyttämöni sijaitsee näiden maailmojen välissä. Jotta kuulen oman kuiskaukseni, vaivutan itseni hypnoosin kaltaiseen sisäiseen transsiin, jossa huomioni on täysin sisäisessä mielikuvitusmaailmassani. Tässä tilassa, en ole irrallinen osa luontoa, vaan olen kehoni ja osa maailmankaikkeutta.  Tässä tilassa olen siis eheimmilläni, koska sisäisessä teatterissani kehoni ja mieleni,   tiede ja hengellisyyteni eivät  ole pirstoutuneena, vaan ne ovat osa suurempaa yhtä evolutiivista rationaalisuutta.  Oma sisäinen hengellinen rituaalini, leikkini mielenteatterini kanssa, edustaa samaa leikkiä, jota lapset pitkin lapsuuttaan leikkivät.  Ipanathan harjoittelevat esineitten, lemmikkilelujen ja toisten ihmisten kanssa erilaisia rooleja ja näkökulmia todellisuuteen. Monella meistä nämä siirtymäleikit epäonnistuvat, ja ihminen kasvaa emotionaalisesti häiriityneeksi aikuiseksi. Mielestäni on äärimmäisen lohdullista, ajatella, että ihmisen mieli voi siirtyä ikään kuin uudestaan äiti Jumalan kohtuun, jossa hän voi onnistua aikuisena korjaamaan epäonnistuneen elämän varhaisten vuosien peilausprosessin. Hän voi heittäytyä Homo Ludensiksi, leikkiväksi ihmiseksi, ja leikkiä uudestaan leikkejä tässä samaisessa välitilassa. Onnistuneen leikin jälkeen hän on vapaa menneisyyden kahleista ja voi jatkaa omaa yksilöitymistään.

Sisäisen näytelmäni näyttelijät olivat muutokseni välineitä, välitilani siirtymäleikkien objekteja. Minuuteni on aina minuutta suhteessa toiseuteen. En siis ole pelkästään vaistonvaraisten viettieni ja rationaalisen järkeni, Minä-Se suhteen tuote, vaan yksilöksi kasvaminen on suhteessa toiseen olemista ja  teleologista. Yksilöitymiseni vaatii minulta myös Minä-Sinä suhdetta itsessäni olevaan toiseuteen. Tässä tilassa saavutettu muoto koskettaa yliyksilöllisesti toiseutta: sielu koskettaa toista, sanan, musiikin, tanssin tai kuvan kautta. Oletan siis uskon ja taideilmaisujen elävän samassa välitilassa. Mielestäni ihmisen psykohengellinen prosessi, uskoni, on pikemminkin on siis leikkiä todellisuuden merkitysten kanssa kuin jotakin luonnontieteellisen rationaalista toimintaa. Vertauskuvallisesti yksilöitymiseni on uuden muodon syntymistä tässä välitilassa sijaitsevassa äiti Jumalan lämpimässä ja myötätuntoisessa kohdussa. Mietin, johtuneeko ihmisen pahoinvointi kaiken yltäkylläisyyden keskellä juuri tästä, että äiti Jumalan kohtu, luova välitilamme, puhdas olemisen tila, on muuttunut kielletyksi alueeksi? Kukaan itseään kuunnioittava trendi-ihminen ei voi tunnustaa olevansa uskossa. Toki taiteita vielä harrastetaan, mutta niistäkin ollaan tekemässä tuotteita.

Olemisen ja tarkoituksellisen elämän kieli on toden totta kummallista, koska tuskin koskaan voit tavoittaa sitä täydellisesti, muuta kuin pieneksi epifaniseksi hetkeksi. Toisaalta, se mitä olen prosessissani saanut kaupan päälle on läsnäolon taidot. Ajattelen läsnäolontaitojen olevan välitilan eteinen. Kuljemme luovuuteemme läsnäolon taitojen kautta. Kiitän vilpittömästi Luojaa joka ilta elämästäni päivästä.  Jotta siis voit  jotakin olennaista olemisesta tavoittaa, täytyy sinun irrottautua tietämisestä. Suosittelen, että lähdet tavoittelemaan olemista  yliyksilöllisesti voimaannuttavan taiteen, uskontojen, vertauskuvien, runojen, tarinoiden, filosofian ja myyttien avulla. Itselleni käy niin, että aina kun luulen tavoittaneeni sanoiksi  jotakin olennaista olemisesta, luiskahtaa oleminen kädestäni kuin liukas saippua.

Kutsun tällä hetkellä uuden symbolisen muodon ja oivalluksen kohtua, Skolimowskin sanoin, evoluution laboratoriota,  dialektiseksi välitilaksi. Käytän mielummin sanaa dialektinen, koska  miellän sanan dialogi jotenkin prosessiksi, jossa vain kaksi ihmistä laajentaa ymmärrystään. Sisäisessä näytelmässäni on kuitenkin jatkuvasti useampi näyttelijä näyttämöllä. Olen osa valtavaa dialektista vuorovaikutusverkostoa. Toki dialogi on dialektisessa prosessissanikin aina läsnä, jos prosessin pilkkoo pienemmiksi yksiköiksi. Mutta ajattelen niin, että kun kaksi ihmistä on keskenään dialogissa, voi kolmannenkin kuuntelevan ja kantaa ottavan osapuolen tietoisuus laajentua. Tällöin prosessista on mielestäni tullut dialektinen. Joka tapauksessa tätä uusien muotojen ja merkitysten kohtua, D.W. Winnicot kutsui myös välitilaksi (in-between) ja Martin Buber saksaksi Zwishenmenschliche.

Buberin ja Winnicotin ajatteluun sekä omaan sisäiseen prosessiini nojaten, väitän yhteenvetona, että ihmisen yksilöityminen, autenttiseksi Luojan aikaan samaan evoluution luovaksi yksilöksi syntyminen, tapahtuu nimenomaan tässä välitilassa ja Minä-Sinä suhteessa toiseuteen. Ehkä juuri täällä sijaitsee tämä Skolimowskin mainitseman maailmankaikkeuden ikkuna, jota kautta sielumme näkee maailmankaikkeuden äärettömyyden olemisen kielen avulla. Ihmisen kokemuksellinen oppiminen ja viisaus lisääntyy juuri tässä välitilassa uusien muotojen leikissä. Kun ihminen on ainoastaan Minä-Se suhteessa todellisuuteen, vieraantuu hän oman elämänsä tarkoituksesta ja tieto jää irralliseksi, integroitumattomaksi.

Uskon, että monikulttuurinen ja monitieteellinen yhteistyö, jossa kollektiivinen tietoisuutemme laajenee, on nimenomaan tätä samaa dialektista yhteistyötä. Kukin ihminen voi valita, miksi prosessia ohjaavaa voimaa kutsuu. Minä kutsun sitä Jumalaksi. Minulle tässä käsitteessä ei ole mitään yliluonnollista. Integraation kieli kutsuu dialogiin ja tasa-arvoiseen monikulttuuriseen vuorovaikutukseen. Tällä hetkellä tätä poikkitieteellistä yhteistyötä on häirinnyt Winnecotin mukaan luonnontieteellisen materialistisen näkökulman dominointi. Hetkittäin minusta jopa tuntuu siltä, että tämän päivän tieteellinen valtapsykologia yrittää asiantuntijoineen pakottaa länsimaista ihmisiä ja myös muiden kulttuureiden ihmisiä,  vallitsevaan materialistisen kulttuurisen  ja sen arvotodellisuuden  jumalattomaksi massaihmiseksi, Homo Consumeriksi. Tämä ei ole sinänsä uusi ilmiö, sillä sitä ovat jo kuvanneet  Sören Kierkegaard (esteettinen, eettinen ja uskonnollinen ihminen)  ja Fjodor Dostojevsky (kristallipalatsien ihmiset) jo 1800-luvulla. Tämä hierarkioiden Minä-Se kieli on aineellisen autoritaarisen maallisen vallan kieltä. Se lähtee faktoista tai Raamatun kielen kirjaimellisesta tulkinnasta. Tällöin olemme kadottaneet uskon olemuksen ja samalla olemme kaventaneet ihmisen yksilöitymisen  tietämiseksi ja  materialistiseksi prosessiksi. Väitän, että tämä Minä-Se  kieli syö yksilön voimia, ja pahimmillaan ihminen itse alentuu esineellistämään muiden lisäksi itsensä.

Skolimowski ja minä – mietteitä kahden mielenteatterin ohjaajalta nr. 5

Encyclopedia Britannica määrittelee mystisen kokemuksen seuraavasti: Se on välitön ykseyden tunne perimmäisen todellisuuden kanssa. Lisäksi se täydentää, että mystinen on mahdotonta käsitteellistää, ja siksi siitä ei voi puhua sanoin.

Skolimowski lisää tähän, että sanat eivät pelkästään kuvaa tai määrittele asioita, vaan ne voivat myös toimia välittäjinä. Ihminen voi mystisissä kokemuksissa käyttää kieltä siten, että se kuljettaa hänet uuteen valtakuntaan. Kielen avulla ihmisestä voi joskus tulla jopa mystinen visiönääri tai ainakin kieli voi toimia mystisten kokemusten instrumenttina. Mystinen todellisuus on tavallisen todellisuuden osa ja tavallinen todellisuus mystisen todellisuuden osa. Skolimowski huomauttaa, että toki asia on niin, että meillä on vain yksi todellisuus ympärillämme, mutta tämän ympäristön voimme kokea eri tavoin, riippuen siitä kuinka herkkiä olemme erottamaan, havainnoimaan ja kuinka laaja-alaista tietoa olemme integroineet itseemme. Voin oikeastaan ajatella, että jäsentämällä itseni uudelleen eri näkökulmaisiksi osaminuuksiksi, luovaksi ryhmäidentiteetiksi, pystyin lisäämään omaa todellisuuden erotus- ja herkkyyskykyäni, jolloin savutin myös mystisiä kokemuksia.

Skolimowski väittää, että kaikki me olemme enemmän tai vähemmän mystikkoja. Mikä tahansa voimakkaasti tunnepitoinen kokemus voi toimia meidän muodonmuutoksemme stimulanttina. Se saattaa olla kipinä, jonka mielemme tavoittaa, ja joka saa meissä aikaan uuden syvemmän ymmärryksen. Tällaiset kokemukset eivät ole järjen avulla tapahtuvia, vaan ne ovat tunnepitoisia ja ne menevät usein yli arkisen käsityskykymme. Skolimowski väittää, että tiedemiehet harvoin ovat mystikkoja, koska heidän irrallisuutensa ja objektiivisuus kokemuksensa ovat ikään kuin mystisten ilmiöiden vastakohtailmiöitä. Toki on myös tiedeihmisiä, jotka tuntevat olonsa kotoisaksi myös ”hengen maailmassa”.

Psykologian puolella on useita ajattelijoita, jotka ovat korostaneet mystisten kokemusten tärkeyttä. Heille mystiset kokemukset ovat tärkeitä psykologisia ilmiöitä, joissa ymmärtämyksemme laajenee ja mielemme eheytyy. Näistä ajattelijoista tulee mieleen ensimmäiseksi tietysti lemmikkini eli Carl Jung. Hän korostaa, että elämä on perimmältään salaisuus, josta voimme vain saavuttaa enteellisiä kokemuksia. Jotta ihminen tuntee olonsa mukavaksi maailmassa, on hänelle eduksi kokea elävänsä maailmassa, joka on jollakin tavoin mysteerinen ja salaperäinen. Elämässämme tapahtuu asioita, joita emme voi lausua sanoiksi. Ennalta-arvaamattomuus ja uskomattomat tapahtumat kuuluvat erottomattomasti ihmiselämään. Kun sen oivallamme niin vasta sitten tulee elämästämme kokonaista. Roberto Assagioli seuraa Jungin perinnettä ja kehittää oman psykosynteesissään.  Kun jäsensin omaa terapeuttista teatteriprosessiani, käytin hyväkseni hänen luomia rakenteita: alin tiedostamaton, keskinen tiedostamaton, ylin tiedostamaton, I, self ja kollektiivinen tiedostamaton. William Jamesin mukaan mystiset kokemukset ovat uskonnollisten kokemusten ytimessä, ja niille rakentuu kaikki uskonnot. William Jamesin ajattelua hyväksi käyttäen olen aikaisemmin erottanut dogmattisuuden (suljetut uskonnolliset ja aattelliset järjestelmät) sekä avoimet järjestelmät, joita mielestäni terve hengellisyys ja tieteellisyys edustavat. Muita mystiikasta kiinnostuneista tiedemiehistä mainittakoon joitakin psykoanalyytikoita  tunnetuimmasta päästä  Marion Milner, Erich Fromm, Heinz Kohut  ja D.W. Winnicot . Omassa mielenteatterissani kehitin itseohjautuvuuttani siten, että riittävän psykoterapeuttisen tiedon omaksumisen jälkeen pistin tieten tahtoen mieleni mielenosieni avulla dialektiseen improvisoituun liikkeeseen, jonka avulla pystyin linkittämään onnistuneesti valoa pimeyteen ja mystistä kokemusta tietoon.  Toki en vieläkään voi olla varma, että olen täysin itseriittoinen. Omassa prosessissani olen löytänyt vain kaksi ehdottoman varmaa asiaa ihmiselämässä. Ne ovat syntymä ja kuolema. Olen siis tietoinen, että elämässäni voi edelleen tulla tilanteita, joissa hyödyn siitä, että minulla on kokenut toinen ihminen kuten terapeutti omana peilinäni.

No, mitäs tämä meidän biolääketiede sitten sanoo mystiikasta? He seuraavat pääsääntöisesti indoktrinoituneesti Freudin ajattelua, joka luokittelee mystiset kokemukset luokkaan ”infantiili avuttomuus”.  Nämä materialistisen maailmankatsomuksen papit ovat siis tekemässä hengellisistä ja mystisistä kokemuksista sairautta ja ihmisten ongelmakäyttäytymistä. Tämä siitä huolimatta, että empiiriset tutkimukset osoittavat, että henkilöt, joilla on mystisiä kokemuksia, heillä on vähemmän (muita) psykopatologisia ongelmia. Omalla kohdallani kävi niin, että kun tervehdyin masennuksestani sairastuin sitten tähän hengelliseen tautiin, jossa olen saavuttanut näitä ”sairaita” mystisiä kokemuksia.

Eikö kenelläkään mulla kellot kilise päässä? Olenko minä ainut, joka on huolissani tästä kaiken medikalisoivasta kulttuurista? Haluaako tiede riistää meiltä tämän tärkeimmän sisäisen kokemuksen, joka erottaa meidät eläimistä ja on herkkyytemme ydin? Välillä mietin, että onko asia niin, kieltämällä ihmisen hengelliset kokemukset,  jotkut  hierarkisten asiantuntijaorganisaatioiden jäsenet oikeasti edes halua, että ihmisistä tulee itseohjautuvia, koska seurauksena heidän valtansa kaventuu.  He  kenties haluavat varastaa itselleen sen totuuden, mikä kuuluu Jumalle? Tai ehkä syynä on juuri tämä, minkä Skolimowski mainitsee: Heidän oma maailmansa on kokemusmaailmansa on kaventunut yhteen ulottuvuuteen, minkä vuoksi he kieltävät mahdottomina toisenlaiset tavat jäsentää todellisuutta. Toki hengellisyydessä voi joillakin ihmisillä elämän realiteetit kadota, ja siitä voi tulla ”sairasta”, mutta yhtälailla ajattelen, että ihmisen materialismista voi tulla sairasta, ja elämän realiteetit voi häneltäkin voivat olla hukassa. Tälle sairaudelle – materialistiselle luonnehäiriölle –  lääketiede ei ole vielä keksinyt DMS-luokitusta.

Ehkä meidän muuten olisi syytä erottaa hierarkiset ja dialogiset asiantuntijat toisistaan? Hierarkinen asiantuntija, olkoon pappi, psykologi tai lääkäri,  tarjoaa valmiiksi pureskellun näkökulman totuutena ihmiselle kun taas dialoginen asiantuntija stimuloi asianomaisen itsensä ajattelua ja tarjoaa omia näkökulmiaan vaihtoehtoisina hyödyllisinä näkökulmina. Toki esimerkiksi sairastuessa on hyvä tietää lääketieteelliset ”faktat”, jotta voimme tehdä valintamme. Faktat laitan siksi lainausmerkkeihin, että ne ovat universaaleja, jotka eivät aina ole sama asia kun yksilön henkilökohtainen ainutkertainen tilanne.

Skolimowskin mukaan kaikki uusi ymmärrys, jossa liitämme uuden asian osaksi käsitteellistä todellisuuttamme, on mysteeristä ja kysymyksessä on aina armon ilmentymä (act of grace). Hänen mukaansa on itse asiassa täysin käsittämätöntä että ylipäätänsä pystymme käsittämään mitään. Meillä on päässämme kummallinen ryppyinen epämääräisen muotoinen aivoklimppi, jota ihminen voi käyttää hyväkseen siten, että hän voi valaista sen avulla todellisuutta ja elämää. Se on suuri evoluution ihme!

Tarvitsemmeko mystisyyden seuraksi paranormaaleja olettamuksia? Emme välttämättä, tämän Skolimowski käsitteellään rationaalinen mystiikka. Jumala käsitteenä voi olla täysin rationaalinen. Jeesus ja Buddha eivät ole Jumalia vaan he ovat Jumalan ilmentymiä, sen likiarvoja. He ovat pienen pieniä Jumalan palasia. Kun saavutamme itsessämme olevan pienen kipinän jumaluutta, löydämme myös samalla sen symboliikan, joka liittyy uskontoihin ja muutumme itse pyhyyden kipinäksi.

Skolimowskin rationaalinen mystiikka sisältää seuraavia olettamuksia:

  • Elämän mystisyys on yhtä luonnollista kuin putoavat puun lehdet syksyllä.
  • Aina tulee olemaan tietoa, joka menee yli ymmärryksemme, ei pelkästään siksi, että tiede ei ole vielä tätä tietoa saavuttanut vaan siksi, että mystisyys on maailman luonto.
  • Käsittämättömyys ja transkendentaalisuus ovat osa maailmaamme ja elämämme merkitystä tai ainakin ne vaikuttavat keskeisesti oman elämämme merkityksiin.
  • Ihmissuvun yhdistyminen, kulttuurinen integraatio, on sekä rationaalista että välttämätöntä. Kun tunnemme mystisen yhteytemme toisiin ihmisin, on se kokemus, joka auttaa meitä saavuttamaan tunteen johonkin kuulumisesta. Siihen saakka vaellamme päämärättömästi ja olemme eksyneitä.
  • Mielemme omaa kykyjä, jotka ylittävät kapean rationaalisuuden ja saavutamme sen avulla ymmärrystä transrationaalisesta: Kun kykenemme itsemme ylittämiseen, löydämme oman yksilöllisen rationaalisuutemme.
  • Mielen ilmaantuminen on yksi suurimmista ja kestävimmistä mysteerioista. Kun siirrymme mielestämme todellisuuteen ja todellisuudesta mieleemme, matkaamme pitkin mysteeristä väylää
  • Rationaalisuus ja mystisyys ovat tiedon spektrin aspekteja, jonka lähtöpiste on ameba ja päätepiste Omega piste.
  • Runoudessa ylitetään toistuvasti todellisuus, ja se onkin rationaalisen mystiikan eräs ilmaisu.

Rationaalinen mystiikka on oman mielenteatterini näkökulmasta mystisen rationaalista. Tämä rationaalisuus ei kuitenkaan ole luonnontieteellista empiirisanalyyttistä rationaalisuutta, vaan se on pluralistista ja dialogista rationaalisuutta. Oma tapani jäsentää todelisuutta näkökulmien välisessä vuorovaikutuksessa teatterissani mystisine kokemuksineen on synergistinen Skolimowskin ajattelun kanssa.  Uskon, että todellinen avoin yhteiskunta muodostuu vasta silloin, kun ihminen on rakentanut sisäiseen maailmansa oman avoimen yhteiskunnan, joka voi ilmetä esimerkiksi sisäisenä teatterina. Syvemmät merkitykseni oman teatterini improvioistuihin näytelmiin olen löytänyt itselleni parhaiten kristinuskon symboliikasta, en siksi, että olisin vakuuttunut, että se on ainut oikea, vaan siksi, että se on osa perheeni ja kulttuurini perintöä. Tunnen tämän hengellisyyteni avulla juurtuneeni maailmaan.

Skolimowski ja minä – mietteitä kahdelta mielenteatterin ohjaajalta nr. 4

Skolimowski tunnustaa lainanneensa ajatuksia jesuiittapappi, paleontologi Teilard de Chardinilta (1881-1955). Hän rakensi mm. filosofisen lain, jonka nimi oli kompleksisuus/tietoisuus-laki.  De Chardinin mukaan evoluutio on itsestään tietoiseksi tulemista.  De Chardinlta Skolimowski lainasi ajatuksia ja kehitti omaa tietoisuuden spektri-  ja Omega-piste ajatteluansa. Skolimowski väittää, että todellisuus ilmenee tieteellisinä, filosofisina, eskatologisena, epistemologisena ja kosmisena spektrinä, jotka leikkaavat Omega-pisteessä. Mitä tämä sanahelinä oikein tarkoittaa? Yksikertaistaen nämä eri tieteen osa-alueet asettavat todellisuudelle erilaisia kysymyksiä, ja ne katsovat todellisuutta erilaisesta yhteenmittaamattomista näkökulmista. Nämä erilaiset näkökulmat asettavat todellisuudelle erilaisia kysymyksiä, joihin ne sitten hakevat vastauksia. Esimerkiksi luonnontieteelliset kysymyksenasettelut ovat erilaisia kuin epistemologiset tai eskatologiset. Niitä ei voi siis redusoida toisiinsa, mutta ne leikkaavat toisensa Omega-pisteessä.

Yritetäänpäs selventää asiaa toisella tavalla. Mielenteatterini näkökulmasta tietoisuuden spektri ja Omega- piste tarkoittavat seuraava. Loin itseohjautuvassa terpeuttisessa prosessissani itselleni kasvavan määrän eri mielentiloja, jotka edustavat eri tietoisuuden spekterin osia. (Prosessissani muuten tuon esille tämän tietoisuudenspektiriajattelun, mutta lainaan Ken Wilberin hieman eri tavalla jäsentämää tietoisuuden psykologistga spektiriä). Vuoden jälkeen mielentilojani oli syntynyt kuusitoista. Prosessini aikana mielentilojeni, osapersoonieni, muodostama systeemi koko ajan monimutkaistui. Muodostin näin aktiivisen mielikuvitukseni avulla  keskusteluja käyvän sisäisen systeemin, jossa kävin läpi oman muodonmuutokseni. Rakensin tietämättäni oikeastaan de Chardinin ja Skolimowskin ajattelulle analogisen järjestelmän, erään  sen psykologisen sovellutuksen,  jossa laajensin omaa tietoisuuttani. Synnytin itselleni kuusitoista erillistä mielentilaa, joilla jokaisella oli toisistaan hieman poikkeavat maailmankatsomukset, joidenkin heistä ollessa puhtaasti fiktiivisiä satuhahmoja toisten edustaessa enemmän tai vähemmän reaalisia mielenosiani. Myös tieto-opilliseset ja hengelliset perusolettamukset todellisuudesta mielenosillani on pääsääntöisesti erilaiset. Mielentilani edustavat siis erilaisia hengellisiä, maallisia, tieteellisiä, filosofisia ja myyttisiä maailmankatsomuksia. Tässä sisäisessä teatterissani saavutin mielentilojen, sisäisten näyttelijöiden suoritusten vuorovaikutuksessa tietoisuuden laajenemiskokemuksia. Silloin kun lähdin aktiivisen mielikuvitusprosessin avulla leikkimään näiden eri osien kanssa, huomasin välillä saavuttamani pyhältä tuntuvia ”epifani-kokemuksia”. De Chardinin ja Skolimowskin ajattelua lainatakseni, pääsin lähelle Omega-pistettä. De Chardinin mukaan Omega-piste on jumalallisen yhteyden piste, johon kaikki evoluutio toiminnassaan pyrkii. Kyseessä on olemisen tila, jonka myös ihminen voi jo eläessään hetkellisesti saavuttaa. Minä ajattelen niin, että juuri näissä pisteissä tapahtuu ihmisen tietoisuuden emergenssin kautta hyppäyksiä kohti uutta laajentunutta tietoisuutta. Ajattelen myös, että tämän tilan saavuttaminen vaatii jonkilaisen meditatiivisen tilan. Omassa prosessissani kuvaisin tämän tilan olevan luova hypnoottinen dialoginen tila, jossa kadotin yhteyden ulkoiseen todellisuuteen.

Mystiikasta

Mystiikka ja tiede eivät ole Henryk Skolimowskin eikä minunkaan mielestä toistensa vastakohtia, vaan ne täydentävät toisiaan. Elämme kummallisia aikoja. Ainakin minusta tuntuu siltä, että valtavirran mukana kulkeva ihminen joutuu ikäänkuin salaamaan ja häpeämään omaa hengellisyyttään. Ajattelen mielummin Lauri Rauhalan tavoin, että se, ettei ihmisellä ole hengellisiä kokemuksia, ei ole mikään ylpeyden aihe (ei tietysti myöskään häpeän aihe). Perinteinen darwinsimi tuntuu kovin kylmältä ja kapealta ajattelulta, kun sitä vertaa de Chardinin ja Skolimowskin ajatteluun. Mystiikka ja tiede molemmat ovat osa ihmisen kollektiivista historiallista suurta perintöä. Ekologiselta kannalta olisi erinomaisen hyvä asia, että yksilötä alkaisivat näkemään biologisen evoluution rinnalla myös tämän luovan evoluution, joka muuten juontaa alunperin ranskalaisen filosofin Henri Bergsonin ajattelulle. Jotta länsimainen kollektiivinen kulttuuri voi eheytyä, täytyy sen löytää takaisin sen jo suureksi osaksi kadottama herkkyys ja avoimmuus. Uskon herkkyyden palaavan silloin, kun ihminen uskaltaa siirtyä avoimeen yhteiskuntaan. Tämä yhteiskunta rakentuu monikulttuuriselle ja pluralistiseslle epistemologialle. Tämä pätee sekä yksilö- että kollektiivisella tasolla. Tällöin ihminen uskaltaa päästää itsensä hetkittäin irti kaikista hierakisesta totalitarisoivista maailmankatsomuksista, kuten fundamentalistisista uskonnollisista ja  materialistisesta maailmankatsomuksesta markkinavoimineen ja yksilöityminen eri näkökulmien leikissä voi lähetä kunnolla käyntiin. Onnistuneessa prosessissa ihminen kykenee liittämään itsensä luovaksi osaksi evoluutiota prosessissa, jossa itsensä ylittäminen ja transsendentaaliset kokemukset ovat tärkeämpiä kuin maallisen mammoonan kerääminen.

Luova evoluutio sisältää erilaisten kulttuurien sekä oman historiansa ja menneisyytensä kunnioituksen. Monikulttuurisuus edustaa kompleksista järjestelmää, mikä mahdollistaa yhteisöllisen dialogin, jossa kollektiivinen tietoisuutemme voi edelleen laajentua. Kaiken tämän yksipuolisen ”edistyksillisen” materialistisen maailmankatsomuksen, tieteen, vaurauden ja liian tavaran keskellä emme ole niin erinomaisia ja edistyksellisiä ihmisiä kuin luulemme olevamme. Meillä on paljon opittavaa muilta jo  menneiltä ja nykyisiltä kulttuureilta. On väärin yrittää opastaa imperialistisesti muita kulttuureita elämään oman materialistisen maailmankatsomuksemme mukaan.  Epäilen suuresti, että tätä toiseuden kunnioitusta ei löydetä, ellei ihminen kykene hallitsemaan omaa sisäistä maailmaansa, ja sen eri ristiriitaisten osien dialektiikkaa.

Mystisisiä kokemuksia ihmisillä on ollut kautta aikojen, ja ne ovat osa ihmisen kokemuksellista todellisuutta. Olen useamman kerran kirjoittamisprosessissani tuntenut mystisiä kokemuksia. Ja joskus myös synkronistisia kokemuksia, joista Jung on kirjoittanut paljon. Epifaniset kokemukseni tai Omega-piste kokemukseni syntyvät satunnaisen tuntuisesti minussa silloin, kun tunnen, että evoluutio luo minussa jotain uutta oivallusta. Kun mystiikka on tekemisissä ihmisen kokemuksellisen elämän ulottuvuuden kanssa, on (luonnon)tieteellinen tieto puolestaan on tekemisessä tiedon kanssa. Tämän päivän ihmisen, niin kuin aikaisemmin itsenikin, ongelma on, että asioita yritetään väkisin suorittaa. Ihminen ei voi voida psyykkisesti hyvin, jos hänen kaikki energiansa menee oman arvon ulkoisten muotojen ja  symbolien rakentamiseen. Mielestäni on mieletön itsetuhoisa ja absurdi ajatus, että me ihmiset tällä planeetallamme olemme täällä lisäämässä taloudellista kasvua.

Tutkimukset kertovat, että tämän päivän nuoria pelottaa sijoittuminen työelämään. Mielestäni on erittäin myönteinen asia. Mielestäni he osoittavat aikamoista kansalaisterveyttä mielipiteissääsään. Minulle huomattavasti mieluisempi ajatus olisi, että ihmiset tavoittelisivat levollisuutta ja tyytyväisyyttä sielullensa ja jokainen meistä löytäisi sielullensa kodin kodin osana evoluutiota. Tämän kodin mahdollistamiseksi, tarvitsemme hiljaisuutta, hitautta ja aikaa. Tarvitsemme ihmisiä, jotka luovat uutta, ihan vain sen vuoksi, että se tuntuu hyvältä ja oikealta.

Kun tätä tekstiä tässä pirtin pöydän äärellä kirjoitan, en kirjoita siksi, että yritän miellyttää muita, ja tehdä tuotteen, jota mahdollisimman moni ihminen lukisi ja sitten minusta tulisi rikas ja kuuluisa. En myöskään tuota tekstiä siksi, että saisin tieteellisissä piireissä hyväksyntää. Tuotan tekstiä siksi, että se on osa luovaa yksilöitymistäni. Olen kokenut tieteelliset yhteisöt ahtaiksi ympäristöiksi, joissa minua yritetään pakottaa johonkin pieneen laatikkoon, johon minun persoonani ei tule ikäpäivänä mahtumaan. Poikkeuksia on, esimerkiksi integratiivinen hypnoterapiakoulutus oli sellainen: Se oli tieteellisten laaja-alaisesti ajattelevien ihmisten muodostama integratiivinen yhteisö. Mikään tieteellinen taho tai rahasto ei ole koskaan rahoittanut opiskelujani ja kannustanut minua kirjoittamiseen. Toki joiltakin yksittäisiltä tieteenedustajilta, psykologeilta, psykoterapeuteilta ja psykiatereilta, olen saanut kannustusta, joka on auttanut minua jatkamaan. Tietysti ei raha olisi haitaksi. Voisin kirjoittaa tällöin enemmän. Toisaalta tällä hetkellä koen, että ehkä on hyvä, että joudun tekemään myös kliinisiä töitä, jotta pysyn kiinni elämän realiteeteissa. En kuitenkaan katso tarpeelliseksi muokata tapaani ajatella ja käsitteellistää todellisuutta sellaiseksi, että ajatteluni mielyttäisi tieteellisten hierarkioiden yläpäässä olijoita. Epäilen, että minun kaltaisiani luovia ihmisiä tieteelliset yhteisöt eivät kaipaa, koska tämän päivän hierarkisilta tieteellisiltä indoktrinoituneilta organisaatioilta puuttuu halu itsekritiikkin. Mielestäni valtavirtatiede on myynyt sielunsa taloudelle ja valtaa sielä pitää suuntaukset, joiden luoma tieto voidaan valjastaa taloudellisesti hyödynnettäväksi.

Kaikki me kansalaiset tarvitsemme perustoimeentulon, mutta emme sitä kaikkea ylimäärää, mitä merkittävälle osalle länsimaisia kansalaisia on tänä päivänä kasaantunut toisten ihmisten kustannuksella. Meidän ei pitäisi enää ruokkia ihmisten statusstressiä, siis kannustaa ihmisiä kilpailemaan vaurauden symboleista. Huomio on edelleen meistä liian monella kiinnityneenä ilmiöiden ulkoisiin muotoihin. Liian moni on kadottanut herkkyytensä ja sisäisyytensä. Uskon, että ekologinen ja egologinen muutos lähtee siitä, että yksilötasolla ihmisten elämänfilosofiassa tapahtuu muutos. Jokaisella meillä on nimittäin oma elämäfilosofiamme, olemme siitä sitten tietoisia tai emme. Nykyinen länsimaalaisen keskivertokansalaisen elämänfilosofia on ekologisen tuhon ja eettisen välinpitämättömyyden lähtökohta. Kyllä, olen ehdottomasti sitä mieltä että vähemmän voi olla samaan aikaan enemmän! Maailma on täynnä aineettomia aarteita. Simone Weilin sanoin, kaikkein tärkeimmät asiat elämässämme ovat ilmaisia.

Evoluution kannalta ihannetilanteessa, minulle se merkitsi pysähtymistä ja hiljaisuutta, ihminen tutustuu itseensä. Kun prosessi onnistuu, luovuus ja evoluutio alkavat toteuttaa hänessä itseään hänessä ja ihminen muuttuu sen välineeksi. Hengellisyyden ytimessä on mielestäni juuri tämä: Ihminen opettelee tuntemaan itsensä, jolloin hänen levollisuutensa lisääntyy ja  ihminen muuttuu evoluution välikappaleeksi.  Hän alkaa tuottamaan ympäristöönsä kauniita ja hyviä asioita. Toki monet taitelijat ovat evoluution välikappaleita ilman, että tuntevat itseään. Uskon kuitenkin, että levollisuus ja luovuus ovat parhaimmillaan silloin kun ihminen tuntee itsensä. En usko, että elämä on koskaan tasaista. Vaikka kuinka hyvin tuntisimme itsemme, tulee elämämme  aina olemaan myötä- ja vastoinkäymisiä. Joudumme hyväksymään kärsimyksen ja myös epätäydellisyytemme osaksi elämäämme. Uskon, että tätä ahdistuksen ja levollisuuden tunteiden vastakkaisuuden energiaa, on mahdollista käyttää hyväksi luovuudessa. Uskon, että jos ihminen haluaa kaupan päälle vielä mahdollisimman paljon levollisuutta mielelleen, tarvitsee hänen löytää elämällensä hengellinen tarkoitus. En usko, että maailmankansalaisille on hyväksi se, että tämä tarkoitus edustaisi jotain fundamentalistista uskontoa. Sekä uskonnolliset että tieteelliset dogmit ovat ihmiselle epäterveellisiä. Terve hengellisyys on yksilöllinen ainutkertainen rakkauden tie, jota ihminen voi lähteä kulkemaan. Tätä prosessia voi olla ohjaamassa eri uskontojen uskonnolliset myytit ja symbolit. Kun onnistumme hengellistymisprosessissamme löytämään oman herkkyytemme, ei maailma enää näytä eikä tunnu samanlaiselta.

Minun hengellisyyteni on sitä, että tunnen olevani osa luovan evoluution ihmettä. Prosessissani löysin vaatimattomassa ympäristössä henkisen kotini, levollisuuden ja tyytyväisyyden elämääni. Tiedän, että voi tulla tilanteita, joissa tipahdan jälleen ahdistuksen kuiluun. Olen aina epätäydellinen.  Tiedän, että tänä päivänä omaan kuitenkin jo huomattavasti paremmat taidot nousta jälleen uudelleen portaita ylös. Kun löysin herkkyyteni, aukeni ikkuna, jonka kautta maailma ei koskaan enää näytä samanlaiselta kuin muilla. Kosketin pyhää tai ehkäpä oikeammin Pyhä Henki kosketti minua.  Samalla tajusin, että jokainen meistä ihmisestä on jotakin paljon, paljon rikkaampaa kuin yhdenkään asiantuntijan kuvaus meistä.

Henryk Skolimowski ja minä – kahden mielenteatterin ohjaajan mietteitä nr. 3

Evoluutiosta

Henryk Skolimowski (The Theatre of the Mind) korostaa, että evoluutio ei ole jotain, minkä tiede on keksinyt. Evoluutio on olemassa ilman tiedettäkin, mutta tiede ei ole olemassa ilman evoluutiota. Tiede on vain yksi pieni osa evoluution ihmettä. On naurettavaa ajatella, että luonnontiede voisi määritellä kokonaisuudessaan evoluution, kun se itse on vain eräs pieni sen osa ja ilmenemismuoto. Päinvastoin evoluutio tuottaa tieteen. Kehittämällä omaa evolutiivista herkkyyttämme (sensitivity), voimme antaa itsemme evoluution välikappaleeksi. Me voimme käyttää herkkyyttämme itsemme tuntemiseen, itsemme ylittämiseen ja itsemme aktualisoimiseen, eli meistä voi tulla mielekäs osa evoluutiossa tapahtuvaa tietoisuuden laajenemista. Jokainen voi olla osa sen sanoinkuvaamattoman hienoa ja  jumalaista  muodonmuutosta.

Olen luonut oman mielenteatterini juuri tätä tarkoitusta varten. Olen oppinut tuntemaan itseni paremmin omassa ristiriitaisten osieni ja mahdollisten minuuksieni välisessä vuorovaikutuksessa. Olen myös kyennyt ylittämään vanhoja tiedostamiseni rajoja. Olen päässyt yhteistyöhön oman tiedostamattoman mielenosani kanssa. Prosessini kautta olen oppinut toteuttamaan paremmin omaa evolutiivista potentiaaliani, jolloin siis samalla olen aktualisoinut omia henkilökohtaisia mahdollisuuksiani. Minun tapani ilmaista itseäni evoluutiossa on tällä hetkellä kirjoittaminen. Uskon Henryk Skolimowskin tavoin, että minä en pelkästään lue ja kirjoita kirjoja, vaan evoluutio ilmaisee itseäni kauttani. Hengellisyyteni on siis sitä, että olen antanut itseni evoluution välikappaleeksi. Kun näin olen sallinut tapahtua,entistä vähemmän tahdon itse asioita. Sen sijaan miellyttäviä tapahtumia on alkanut tapahtumaan ympärilläni.

Korostan jälleen kerran, että tämä evoluution toteuttaminen ei ole rationaalinen toiminto, vaan se on osa ihmisen luovuutta. Uskon, että jokainen meistä voi täydellistää itsessä olevaa potentiaalia osaksi evoluutiota, mutta se vaatii ihmiseltä pysähtymistä, itsekuria ja uskallusta kohdata oma sisin. Se edellyttää kykyä vaihtaa näkökulmia, ja se edellyttää myös rohkeutta kyseenalaistaa vallitsevia ajattelumalleja. Evoluution osana oleminen on siis jotakin sellaista, joka ei ole viime vuosikymmeniä kiinnostanut massoja, koska ihmisten huomio on kiinnitetty suorittamiseen ja asioiden ulkoisiin muotoihin ja menestyksen symboleihin. Meitä on indoktrinoitu yhteen vallitsevaan materialistiseen näkökulmaan, joka sinänsä ei ole huono näkökulma, mutta ainoana näkökulmana se on ekologisesti ja ”egologisesti” kestämätön.

Ihminen voi tuottaa evoluutiolle uutta muotoa monin eri tavoin. Hän voi siis toteuttaa itseään esimerkiksi altruistisissa teoissa, käsitöissä, rakentamisessa, tieteellisissä saavutuksissa, puutöissä, taiteissa, filosofiassa, musiikissa ja kaunokirjallisuudessa. Kun ihminen on saavuttanut evolutiivisen luovuuden tilansa, ei hän enää itse ohjaa prosessia, vaan hän on muuttunut evoluution välikappaleeksi. Tai jos hän itse sitä ohjaa, tämä itseys on osa jotain suurempaa itseyttä. Kauniita asioita alkaa syntymään ikään kuin itsestään, tahtomatta ja tilaamatta prosessissa, jonka syntymistä ihminen voi itse aktiivisesti edistää. Kuka tietää, ehkäpä se pahuus, mikä maapallolla ilmenee, kenties se johtuu vain ja ainoastaan ihmisten herkkyyden katoamisesta. Kun se häviää, saattaa kuka tahansa meistä aktivoida omassa itsessä olevan pahuuden. Tämän jälkeen tyypillisesti ihminen projisoi oman pahuutensa muihin ihmisiin. Esimerkiksi voisin ottaa vaikkapa traumaattiset lapsuuden kokemukset. Lapsen ja nuoren emotionaalinen laiminlyönti saattaa saada aikaan evolutiivisen herkkyytemme katoamisen.

Kun ihminen on evolutiivisesti herkkä, on hänellä pyrkimys juuri näihin asioihin, joita jo Platon aikoinaan painottanut. Hän löytää elämän päämääräkseen saavuttaa elämässään asioita, jotka tuottavat ympärille hyvää, kaunista, totuudellista ja ennen kaikkea rakkaudellista. Skolimowski että minä molemmat uskomme, että ihminen on perusluonteeltaan herkkä. Näin on siis asianlaita silloin, kun ihmisen herkkyyttä aistia todellisuutta ei tuhota.

Ihminen muuttuu evoluution välineeksi, kun hän siis löytää takaisin itselleen sen herkkyyden, joka hänessä on aina ollut. Mietin, tuhoaako kaiken numeroiksi ja materialistisiksi symboleiksi tuottava järjestelmä monen ihmisen sisällä olevan lapsen ja hänen herkkyytensä? Tieto on irroitettu ihmisestä vieraiksi informaatiokasoiksi, jolloin ihminen vieraantuu evoluutiosta. Ehkä juuri siksi moni voi tänä päivänä pahoin? Sen sijaan kun sisäinen lapsemme voi hyvin, mahdollistuu hänessä sellainen herkkyys, että hän alkaa synnyttämään uusia evoluution ilmenemismuotoja ympärilleen. Henkilökohtaisesti koen, että oma herkkyyteni oli katoamassa aineellisiin pyyteisiin ja jatkuvan suorittamiseen. Jos tekisin edelleen pääkaupunkiseudulla kahdeksantuntisia työpäiviä, tuskin koskaan olisin pystynyt löytämään itsestäni näitä sisäisiä luovia voimavarojani. En istuisi tässä ajattelemassa, peilaamassa ja kirjoittamassa.

Kuten olen aikaisemmin tuonut jo esille, kuoleman ja oman kuolevaisuuteni kohtaaminen ravisti minut hereille. Vaihdon materialistisen ylimääräni henkiseen vapauteeni. Hiljaisuudessa oma luovuuteni lähti käyntiin. Oma herkkyysalueeni on dialektinen prosessini. Se on sisäisten osieni keskuteluun rakentuvaa kirjallista  ilmaisua, jota  kautta kykenen entistä täsmällisemmin artikuloimani ajatteluni, joka sitten voi liittyä osaksi suurempaa kokemuksellista kollektiivista mielten ja merkitysten valtavaa avaruutta. Evoluutio siis luo kauttani jotakin, silloin kun minä aktiivisesti ja omaperäisesti artikuloin ja jalostan vanhoja merkityksiä uusiksi merkitysyhteyksiksi.

Toiset ihmiset toteuttavat evoluutiota toisin tavoin. Jotkut vaikkapa kädellään jatkavat menneisyyden käsityöperinteitä. Toiset muokkaavat sen minkä silmä näkee uusiksi visuaalisiksi hämmästyttävän kiehtoviksi muodoiksi maalauksissa tai luovat korville ihmeellisen kauniita säveliä. Jotkut tekevät kauniita halkopinoja silmien iloksi. En pidä mitään itsensä ilmaisutapaa toista parempana. Itse asiassa joksus kadehdin niitä ihmisiä, jotka kykenevät tekemään asiat yksinkertaisesti, kauniisti ja pienimuotoisesti. Ja silti heillä on samanaikaisesti ilo elämän tarkoituksesta.  Minun sisälläni kun tuntuu palavan jokin sammumaton roihu, joka kerjää ja vaatii jatkuvasti muodoiksi tulemista. Tässä energian muodon muutoksessa tiedostamattomasta mielenosastani nousevat ajatusaihiot kypsyvät ja liittyvät osaksi isompaa, laajaa merkitysavaruutta.

Tämä merkitysavaruus alkaa jo ihmiskunnallamme valtava, ja voimme siinä halutessamme linkittää itsemme yhä monipuolisemmin menneisiin ja nykyisiin sukupolviin. Ihmiskunnan tietoisuus laajenee koko ajan. Minulle on tuonut suurta elämäniloa se, kun tajusin, ettei Dostojevsky ole kuollut, ei myöskään Carl Jung, ei Sören Kierkegaard, ei Simone Weil. Heidän sielunsa elävät, koska heidän ajatuksensa ovat jääneet meille elämään. Ehkä minulla on hillitön ehkä epärealistinenkin halu muuttua evoluutiota –  osaksi sielujen vaellusta. Kuoleman koskettaessa tajusin, kuinka tarkoituksetonta elämäni oli siihen saakka ollut. Minulle on tullut  tahto saada ennen kuolemaani painaa edes pienen pieni ikuinen kädenjälki elämänsementtiin.

Tärkein asia, jonka haluan jättää lapsilleni ja tuleville sukupolville, on siis se eettisesteettinen muoto, jota olen osana evoluutiota maailmaan tuottanut. Teen parhaani, että tämä muoto on sellaista, että sillä kannustan ihmisiä ylläpitämään toivoa. Myönteinen, elämää säilyttävä ekologinen muutos elämänfilosofiassamme ja tätä kautta ympäristössämme on mahdollinen! En voi koskaan varmasti tietää, että käynkö näin, mutta tämä suureellinen ajatus sinänsä on ollut osa elämäniloni palaamista. Olen nyt ainakin yrittänyt antaa oman panokseni tälle myönteiselle muutokselle. Me kaikki haluamme lapsillemme paremman tulevaisuuden.  Uskon, että evolutiivinen sisäinen teatterini on  eräs selitys, miksi elämäni ei tarkoituksettomalta. Tajuan, että omilla henkilökohtaisilla valinnoillani ja ajatuksillani voin olla myötävaikuttamassa paremman tulevaisuuden syntyyn.  Ja se riittää minulle.

Kuten aikaisimmissa tarinoissani olen tuonut esille, monet menneet suurmiehet ja tärkeät elämässäni jo kuolleet ihmiset ovat edelleen ystäviäni, ja heidän kanssaan voin leikkiä erilaisilla ajatuksilla ja merkityksillä. Evoluutio voi toteuttaa itseään minussa luomalla itselleen uusia kirjallisia muotoja ajatuksieni leikissä. Ehkä olen muuttunut yhdeksi sellaiseksi yksiköksi, mitä Skolimowski kutsuu ”maailman laboratorioksi”? Hän väittää, että jokainen meistä voi olla sellainen. Se on kummallinen laboratorio, koska siellä energia muuttuu elämäksi. Tässä evolutiivisessa kummallisessa laboratorioprosessissa paljastuu muodoiksi aikaisempia evoluution kerroksia, ja ne kerrostavat uusia saaden yhä hienostuneempia muotoja itselleen.