Minä ja Skolimowski – kahden mielenteatterin ohjaajan mietteitä nr. 26

Hypoteesini on, että juuri Mieli II on se tila, jossa liikutaan esimerkiksi luovassa terapeuttisessa transsitilassa tai hypnoositilassa. Tässä tilassa kykenemme paljastamaan torjuttuja osiamme.Voimme assosioida tässä tilassa vapaasti erimuotoista ja laatuista faktaa ja fiktiota. Voimme ilmaista tunnettamme verbaalisesti, kehollisesti, kuvina tai ääninä. Juuri tässä tilassa erilaisten symbolien ja metaforien avulla meissä voi tapahtua yllättäviä ja merkittäviä muutoksia tietoisuutemme kognitiivisissa perusrakenteissa. Oikeastaan tämä prosessi on myös oppimista. Opimme ilmaisemaan itseämme ja pirstoutunutta ristiriitaista minäämme sanallisesti tai sanattomasti. Tässä luovassa transsitilassa tapahtuu taiteellisen itseilmaisun lisäksi merkittävät terapeuttiset kokemuksemme. Terapeuttiset muutokset kognitiivisissa rakenteissamme eivät siis läheskään aina edes tapahdu verbaalisten käsitteitten ulottuvissa, vaan ne voivat tapahtua erilaisina tunnepitoisina integroitumisilmiöinä, kuten katarsiskokemuksina tai taiteellisina itseilmaisuina, jolloin saatamme siirtyää jo Mieli III:n alueelle. Saatamme siis nousta tässä Mieli II:n luovassa sisäänpäin kääntyneessä transsitilassa Mieli III:een ja tuottamme näin itsellemme jotain olennaista uutta syvällistä transpersonaalista sanatonta tai sanallista oivallusta.

Luovassa tilassamme uskallamme päästää hetkeksi irti otteemme Mieli I:stä. Skolimowskin mukaan se tapahtuu transkendentaalisen mielikuvituksen kautta. Henkilökohtaisesti olen tähän saakka kättänyt Jungin käsitettä ”aktiivinen imaginaatio tai mielikuvitus”, mutta ehkäpä jatkossa siirryn käyttämään tätä transkendentaalista mielikuvitusta, koska ehkä se käsitteenä vastaa paremmin tätä meidän molempien mielenteatterissa käytettyä luovuuden välinettä. Ja kyllähän Jungkin puhui mielen transkendentaalisesta funktiosta, jolla hän tarkoitti mielen tiedostamattoman ja tietoisen osan yhdistymistä. Transkendenttaalisessa luovuudessa erilaisten mielikuvien, analogioiden, metaforien ja symbolien kautta muodostetaan uutta ymmärrystä todellisuudesta. .

Huomaan muuten, että oma heijastava, reflektiivinen, mielenteatteriprosessini seurasi melko hyvin R.A. Whiten luovuus ”reseptiä”:

  1. Aloitin prosessini valmisteluilla, johon kuului kaunokirjallisuuden, pskyologian ja filosofian lukemista. Ruokin siis itseäni metaforilla, symboleilla, mielikuvilla ja analogioilla. Tutkin peilejäni, esimerkiksi joidenkin filosofien ja kirjailijoiden ajatuksia.
  2. Inkubaatiovaihe – annoin ajatusteni ”muhia” mielessäni (annoin tilaa tiedostamattomalle mielenosalleni). Menin vaikkapa lenkille, leivoin tai lähdin marjastamaan.
  3. Inspiraatiovaihe – heittäydyin spontaaniin ”transsitilassa” tapahtuvaan automaattiseen kirjoittamiseen, jossa alkoi syntyä uutta ymmärrystä todellisuudesta. Psykoanalyyttisesti ajatellen tämä vaihe oli vaistojeni ja intuitioni ohjaamaa primaariprosessia.
  4. Verifikaatiovaihe – Tein tietoista ”meta-analyysiä” eli peilasin vielä uudelleen tietoisesti kirjallista aikaansaannostani. Tämä oli psykoanalyyttisesti ajatelle tietoisen mieleni sekundaariprosessia. Sidoin siis primaarifunktion kautta tiedostamattomasta mielestäni vapautuneen informaation ja energiaan tietoiseen mielleni.

Nykyinen kulttuurimme keskittyy tähän sekundaariprosessiin ja unohtaa kuinka tärkeä osa ihmisen hyvinvointia on tämä primaariprosessi, inspiraatiovaihe. Jos primaariprosessia harrastetaan esimerkiksi taiteellisena itseilmaisuna, tehdään sitä ikään kuin ”erillisenä” mielentoimintona, ilman että saavutettua muodon muutosta integroidaan ja analysoidaan sekundaariprosessissa aktiivisesti osaksi ihmisen ymmärrystä. Toki tätä yhdistämistä tehdään terapiassa, mutta mielestäni sitä voitaisiin myös opettaa tekemään itseohjautuvasti vaikkapa jo koulussa.

Henkilökohtaisesti nautin suunnattomasti mielenteatteriprosessissani siitä, että sain yhdistää mielin määrin faktaa ja fiktiota. Yksilöityminen ei ole minulle tieteellinen prosessi vaan se on luova leikki, joka liikkuu Mieli I:n, II:n ja III:n alueela. Ulkoinen todellisuus ei ole Skolimowskille eikä minulle jotakin passiivista tuolla olevaa. Sen sijaan voimme olla aktiivisia erilaisia uusia muotoja Mieli III:lle tuottavia sen luovia osia. Kun leikin inspiratiovaiheessani transkendenttisella mielikuvituksellani, peilaten muita ihmisiä, muuttuu todellisuuteni koko ajan sen mukana, minkälaisia metaforisia käsitteitä muita peilaten siitä itse aktiivisesti luon. Tämä luovuus on jo lapsella, ja halutessamme voimme säilyttää tämän kykymme. Jokaisen uuden oppimamme käsitteen jälkeen todellisuus voi aueta uudella tavalla. Todellisuus siis koko ajan muuttaa muotoaan oman prosessini mukana. Näin onnistuneessa suhteessa itseeni olemalla, maailma on minulle jatkuvassa tulemisen tilassa. Jokaisen uuden metaforisen käsitteen omaksumisen jälkeen prosessini on hieman edistynyt ja todellisuus näyttää hiukan uudenlaiselta. Uusien oivalluksiemme arvoa ei määrittää se, onko kyseessä ”fakta”, vaan sen sijaan sen määrittelee, kuinka hyvin tämä asia palvelee yhteistä hyvää ja edistääkö se elämää ylipäätään.

Voin seurata jatkuvalla käytännön elämäni tapahtumien verifikaatiolla seurata, kuinka hyvin tietoisuuteni uusi muoto vastaa todellisuutta. Mitä paremmin ne palvelevat elämää edistäviä päämääriä, sitä tyytyväisempi olen elämään. Me olemme aktiivisia osallistujia todellisuutemme luomisessa, ja se millaiset käsitteet siitä itsellemme todellisuudesta luomme, vaikuttaa millaisia toimijoita olemme. Maailma ei ole pelkästään sitä mitä se on, vaan se on myös sitä mitä minä olen. Vastuullisuutemme tulee siitä, että tiedämme olevan osallisia maailmastamme.

No, oliko yllä oleva Skolimowskin ja minun ajattelu pelkkää hölynpölyä, josta ei ole minkäänlaista faktanäyttöä? Transpersonaalisella psykologialla on pitkät perinteet. Myöskään mielenteatteriajatus ei ole uusi. Jungin mielenteatterin peruskäsite on kompleksi. Kompleksi on pirstoutuneen mielen perusyksikkö. Kompeleksi vastaa mielenteatterini yhtä mielentilaa, johon keskittyy tietyt muistot, ideat todellisuuden perusluonteesta ja mielikuvat. Jungilla tämä kompelksi muodostuu yhden tai useamman arkkityypin ympärille. Jung ei ole ensimmäinen tiedemies, joka on tutkinut mielen pirstoutumista osiksi tai tiloiksi. Ennen häntä asiaa on pohtinut mm. Pierre Janet, William James, F.W.H. Myers, Morton Prince, T.W. Mitchell, William McDougall. Sittemmin perinnetä on jatkaneet mm. Ernest ja Jopsephine Hilgrad, Stephen Braude, Helen and John Watkins,. Skolimowski oli ensimmäinen filosofi, jonka ajattelusta löysin tämän ajatuksen näin syvällisesti hahmotettuna.

Olennainen yhteinen tekijä hänen ja minun ajattelussa on, että ihmistietoisuus on osa suurempaa tietoisuutta, ja se on jatkuvan luovan muutoksen alainen. Hypoteesini on, että eheän ihmisen tietoisuuden kehittymisprosessi on virtaava; informaatio kulkee itseään reflektoiden kevyesti ja helposti tiloista toisiin. Tällöin meille ei jää mitään ikäviä ristiriitaisia tiloja mieleemme kummittelemaan. Psykosomaattiset ja psyykkiset ongelmamme ovat ”jumeja” tässä informaationkulussa. Olen sitä mieltä, että Skolimowskin ajattelu luo mielenkiintoisen tieteenfilosofisen pohjan Egostate-terapiasta luomalleni itseohjaukselliselle mielenteatterimallille. Toimiiko tämä mielenteatteri myös muilla ihmisillä kuin minulle? Se jää nähtäväksi. Työni arvo määräytyy käytännöstä saamieni kokemusta kautta. Olen hyödyntänyt egostateä hypnoterapiassa, kokeillut eheyttävää ego state eli mielenteatterille rakentuvaa eheyttävää kirjoittamista ryhmissä ja tällä hetkellä ohjaan ensimmäistä lähes yksinomaan kirjoittaen tapahtuvaa eheyttävää yksilöprosessia. Tulevaisuus tulee näyttämään, miten menetelmä toimii käytännön psykologisena välineenä. Muutaman vuoden kuluttua olen huomattavasti viisaampi.

Itsereflektiivisen prosessini läpikäyneenä, voinko nyt sitten sanoa, että minulla ei ole enää ongelmia? Olenko nyt tasapainoisempi ja vapaa huolista? Tuskinpa vain, mutta minusta on tullut luovempi ja toteutan omaa potentiaaliani paremmin kuin aikaisemmin. Minulle maailma ei ole enää ahdistava ”joko-tai” maailma, vaan se on ”sekä-että” maailma. Voin toimia välillä hyvinkin spontaanisti, ja joskus puolestaan kurinalaisesti. Voin olla sosiaalinen, tai välillä erittäin sisäänpäin kääntynyt. Voin olla joskus pahantuulinen ja välillä hyväntuulinen. Olen usein ekologinen, mutta joskus edelleen satunnaisesti holtiton kulutuskäyttäytymisessäni. Voin olla välillä lapsellinen ja leikkiä, ja toisaalta hetkittäin huomaan olevani kypsä aikuinen. Kaikki riippuu siis siitä, minkälainen näytelmä mielennäyttämölläni on meneillään ja kuka mielentiloistani on esiintymässä. Uskon, että minusta on tullut entistä parempi teatterini ohjaaja.

Samaistan itseni Leo Tolstoin kirjan Anna Kareninan erääseen sankariin, Leviniin. Hän kärsi minun tavoin vuodesta toiseen epäuskosta ja sisäisestä epävarmuudesta sekä mielen jatkuvasta levottomuudesta ja sisäisestä ahdistuksesta. Kirja päättyy kuitenkin hienosti siihen, kuinka Levin yhtäkkiä oivaltaa kaiken elämän perimmäisen tarkoituksen. Se kuvaa analogiana erinomaisesti läpikäymääni prosessia ja sen tämän hetkistä tilannetta, joten loppukoon tämä Skolimowski-pohdiskelu samaan mihin, Tolstoi on päättänyt Anna Kareninansa.

Levinin sisäinen prosessi paljasti hänestä jotakin uutta. Seuraavassa Levin kuvaa, kuinka hänen maailmansa sisäisen merkittävän eheyttävän kokemuksen jälkeen oli muuttunut:

Samoin kuin ennenkin olen kiukutteleva kuskilleni, samoin kiistelevä ja sopimattomasti lausuva ajatuksiani, samoin on pysyvä muuri minun sieluni kaikkein pyhimmän ja muitten – myöskin vaimoni – välillä, samoin olen syyttävä vaimoani oman pelkoni vuoksi ja katuva sitä, samoin kuin ennenkin on järjelleni oleva käsittämätöntä, miksi rukoilen, ja kuitenkin olen rukoileva – mutta minun elämäni, mitä ikinä minulle sattuneekin, ei enää ole tarkoituksetonta kuten ennen, vaan sillä, sen jokaisella hetkellä, on nyt varma hyvän tarkoitus, joka minulla on valta kätkeä siihen.”

Skolimowski ja minä – kahden mielenteatterin ohjaajan mietteitä nr.25

Mieli II:n ollessa aktiivinen, ihminen kykenee heittäytymään luovaan transsitilaan, jossa hän parhaimmillaan pystyy automaattiseen, spontaanin, tietoisuutensa tai muiden rajojensa toistuvaan ylittämiseen, siirtymiseen Mieli III:n puolelle. Tämä tapahtuu luovan itseilmaisun verbaalisen tai kehollisten (maalaus, tanssi, musiikki, filosofia, luova kirjoittaminen) suoritusten kautta. Miksei myös kehollisten urheilusuoritusten kautta? Tutkija Candace Pert väittää, että keho on tiedostamaton mielemme.  Tunteemme muuttuvat kehossamme molekyyleiksi, jotka aktivoivat kehoamme sekä hyvässä, että pahassa. Urheilu on minulle tuntemattomampi ilmiönä kuin kirjoittaminen, mutta aika loogiselta tuntuisi, että urheilijakin on huippusuorituksessaan ”transsitilassa”, jolloin hän käyttää omaa kehoaan instrumenttinaan itseään ylittäviin suorituksiin.

Monia asioita tietoisuutemme ei tiedä, mutta kehomme tietää. Uskomuksemme ja mielikuvamme vaikuttavat fysiologiaamme. Psykosomaattiset vaivat johtunevat juuri tästä ja psykosomaattisen lääketieteen voi ajatellakin olevan vastareaktio mielen ja kehon erillisinä osina pitämistä vastaan. Kehomme voi tietää tai muistaa jotakin, mitä me emme tiedä. Siksi siis hypnoositilassa ihminen saattaa eheytyä. Hän ikään kuin kykenee purkamaan vanhan symbolisen muodon uudeksi, ja tässä tapahtumassa vapautuu itseä eheyttävää energiaa. Poikeaako tämä hypnoositila kuitenkaan mitenkään ihmisen itse luomasta luovasta tilasta? Uskon ainakin, että jos ne eivät ole samoja tiloja keskenään, ovat ne kuitenkin ainakin läheisiä sukulaisia. Luovassa transsi- tai hypnoositilassa ihminen kykenee käyttämään hyväkseen paremmin mielentilasidonnaista muistiaan ja niiden uutta opittua potentiaalia. Saavuttaessaan tämän tilan, hän siis kykenee tavoittamaan sellaisia osia itsestään, joita hän ei normaalisti tavoita. Uskon siis, että merkittävä runouden syntyminen, luova kirjoittaminen, filosofinen ajattelu, taidemaalaus ja säveltäminen tapahtuu Mieli II:ssa ja juuri transsitilassa, jolloin suoritus muuttuu automaattiseksi ja spontaaniksi. Tieto muuttaa itsensä uudeksi terapeuttiseksi tai taiteelliseksi muodoksi. Näin ajatellen, voisi ajatella, että terapiaa ja taide on enemmän sukulaisia keskenään, kuin tiede ja terapia, vaikkakin psykoterapia tarvitsee tieteen ankkurikseen.

Kun työskentelen mielenteatterissani, toimii tietoisuuteni ensisijaisesti Mieli II:ssa; sisäisessä vuorovaikutuksellisessa ”transsitilassa” ja onnistun tuottamaan itselleni uutta ymmärrystä todellisuudesta. Luovassa tilassa Mieli II:ssa kykenen leikkimään mielentilojeni kanssa, tai kognitiivisin käsittein skeemojeni kanssa. Voin siirtää vanhoja skeemoja syrjään, ja tuottaa uusia. Tässä leikissä esitietoinen mieleni toimii ikään kuin välittäjän tehtävässä. Se ei keksi mitään uutta, mutta onnistuneessa tiedostamattoman ja tietoisen mielen välisessä työskentelyssä, se löytää vanhat arkkityyppiset muodot ajattelulleni. Jos jotakin täysin uutta löydän, on kysymyksessä mystinen kokemus, teleologinen vanhaa itseyttäni ylittävä ihme. Muistan jotakin, jota kukaan muu ei ole vielä muistanut. Filosofian kielellä sanottuna, löydän tiedostamattoman energiaa hyväksi käyttäen ensisijaisesti vanhoja, mutta minulle uusia, ontologioita ja tietoisuuden muotoja. Mutta vanhojen muotojen lisäksi on olemassa vielä uusia muotoja, joita muitten tietoisuus ei ole vielä muistanut ja tavoittanut. Kun ihmistietoisuutemme evoluutio kehittyy, täydellistyy kollektiivinen tietoisuutemme. Nämä uudet oivallukset ovat ajattelusta taidetta tekevälle henkilölle harvinaista luovuuden herkkua. Valitettavan harvoin ihminen saavuttaa omassa tietoisuutensa kehittämisessä mitään todella uutta. Ainakin minusta vaikuttaa siltä, että omat ”uudet” sisäisen teatterini mielentilojeni vallakumoukset ja niiden uudet ideologiset oivallukset on aina joku muu jo ennen minua löytänyt.

Mieli III on totaalinen todellisuus, jossa sekä mieli I ja Mieli II ovat rinta rinnan sen osia. Todellisuus itsestään sisältää Mieli III:sen eli mietin, olisiko tämä juuri tämä transpersonaalinen, yliyksilöllinen todellisuus, jota kautta voimme jakaa esimerkiksi yhteisiä taide-elämyksiä ja mystisiä kokemuksia. Mieli III:n ristiriitaisen todellisuuden kautta voimme saavuttaa puhtaan olemisen. Kun saavutan ”mystisen ” kokemuksen olemisesta tai epfanisen taide kokemuksen, liikun Mieli III:ssa. Itsensä ylittävien ihmisten tranpersonaaliset kokemukset voivat välittyä siis muihin ihmisiin Mieli III:ssa, yhteisessä ristiriitaisessa, mutta samalla osiksi jakamattomassa todellisuudessa. Siellä me voimme päästä jakamaan yhteisiä elämyksiänsä. Mieli III:ssa kykenen hetkittäin nousemaan egoniosien, mielentilojen yläpuolelle, ja kykenen transpersonaalisesti näkemään, sen minkä olen unohtanut, ristiriitaisen todellisuuden yhtenä eheänä merkityksellisenä kokonaisuutena. III mielessä harvoin kaksi asiaa ovat totta samassa merkityksessä. Mieli III:en kokemukset ovat juuri niitä, joita osa meistä tavoittaa helpoiten hengellisissä kokemuksissa, keskusteluissaan Jumalan kanssa. Nämä kokemukset eivät ole yhteen mitattavia Mieli I:n kanssa, siten, että näitä kokemuksia voitaisiin savuttaa Mieli I:n kielen kautta.

Omassa Mielentilojeni treenikirjassa heijastin omaa tietoisuuttani Ken Wilberin tietoisuuden spektriin. Tämä järjestelmä on huomattavasti monimutkaisempi kuin Henryk Skolimowskin Mieli I, II ja III järjestelmä. Toisaalta pidän ehkä tällä hetkellä enemmän jälkimmäisestä, koska se sallii suuremman yksilöllisen luovuuden. Ken Wilberin tietoisuuden spektri on yksityiskohtaisuudessaan spektaakkeli, mutta minä ajattelen siten, että hänen tietoisuutensa spektri on hänen käsityksensä ihmistietoisuuden rakenteesta. Toki joiltakin kohdin analoginen voi olla  muittenkin ihmisten tietoisuus, mutta kannustan ihmisiä mielummin yksilöitymään, rakentamaan itse omaa henkilökohtaista metaforista tarinaa omasta elämästä. Sen voi rakentaa dialogissa muitten ihmisten kanssa erilaisista tarinallisista, runollisista, uskonnollisista, tieteellisistä, taiteellisista, myyttisista jne. aineksista. Ihminen voi valita keitokseensa ne ainekset, joiden avulla hän kykenee parhaiten  palvelemaan luovaa evoluutiota. Tiedettä voimme käyttää apuna siihen, ettei realiteettitajumme katoa. Keitoksen herkullisuuden määrää se, millaista todellisuutta ihminen luo sen avulla ympärilleen.  Uskon siis, että jokaisen yksilöityminen prosessina, siis (hengellinen) polku on erilainen, vaikkakin se noudattaa joitakin yhteisiä periaatteita.

Kun seuraamme hypnoottisesti jatkuvasti itseään ylittävien henkilöiden suorituksia, olemme Mieli II:n tilassa, ja saatamme ikään kuin ”siivellä”saavuttaa epifanisia hetkiä – kokemuksia Mieli III tilasta. Tähän kai taide-elämysten ja huippu-urheilun suosio perustuu? Ihmiset voivat ikään kuin päästä ”osille” näistä kokemuksista ilman omaa aktiviteettia, vain olemalla vuorovaikutuksessa huippusuorittajan tuotteitten kanssa. Juuri näin kävi minulle on käynyt ollessani vuorovaikutuksessa jo menneiden filosofisten mestareiden kanssa. Tunsin pääseväni hetkittäin kiinni heidän ajatteluunsa siten, etten enää ollut erillinen ihminen vaan heidän osa. Siksi minusta siis tuntui välillä tuntui ikään kuin Sören Kierkegaard tai Carl Jung olisivat hengittäneet vieressäni.Tällainen tunne ei tietenkään ole tosiasia Mieli I:ssä, sillä se on mieli III:n todellisuutta.

Mikäli ihmisen mystiset kokemukset rajoittuvat urheilukilpailuihin tai hengellisiin kokemuksiin ilman sisäistä reflektiota, en usko näistä kokemuksista olevan juurikaan muuta hyötyä kuin hetken mielihyvän kokemus. Jotta ihminen kasvaa prosessissaan omiin mittoihinsa, täytyy hänen kyetä peilaamaan omia kokemuksiaan ja löytämään niille merkityksiä.

Ajattelen uskonnoissa olevan sen hyvän puolen, että mystiset kokemuksemme integroituvat elämän tarkoitukseen. Voimme oivaltaa olevamme Jumalan instrumentteja tai ikuisen tietoisuuden evoluution välikappeleita. Kun ihminen kykenee onnistuneesti integroimaan itseensä henkilökohtaisia uskonnollisia merkityksiä, ei hänen elämänsä onnistuneen prosessin jälkeen tunnu enää tarkoituksettomalta. Elämä ja kuolema saavat merkityksensä. Kun elämä rajoittuu Mieli I:een, olemme sattumanvaraisia tahdottomia evoluution kappaleita, joiden oma aktiviteetti on yhden tekevää. Mielestäni Mieli I:n luoma maailmankuva ainoana kuvana on deppressiota tuottava. Se mitätöi meidän herkkyytemme. Hyväksymällä kokonaisuuteen myös Mieli II:n ja Mieli III:n elämämme muuttuu luovaksi tarkoitukselliseksi prosessiksi. Meistä voi tulla oman onnemme seppiä ja saatamme onnistuneessa prosessissamme kyetä löytämään elämällemme tarkoituksen.

Skolimowski ja minä – kahden mielenteatterin ohjaajan mietteitä nr.23

Evoluution periaatteista ja onnesta

Skolimowski varoittaa, että meidän tulee varoa kaikenlaisia ihmisymmärryksen kahlitsemista muodollisiin lakeihin. Eräs tällainen on objektiivisuuden kosminen laki. Meidän elämäämme ei ohjaa suinkaan muuttumattomat kosmiset lait. Tällainen laki ajatuksena on ristiriidassa itseään emergentisti ylittävän evoluution kanssa. Prigoginen mukaan ainoa laki on muutoksen laki; luonnonlaitkin ovat jatkuvassa muutoksen tilassa. Jos jotain säännönmukaisuuksia löytyy, ne eivät ole absoluuttisia.

Jos lakeja olisi, kivettäisivät ja jäykistäisivät ne evoluution olemuksen. Me kun emme ole pelkästään tahdottomia evoluution nukkeja, joiden toiminnassa ei ole minkäänlaista koherenessia. Evolutiivisessa muutoksessa on siis säännönmukaisuuksia. Esimerkiksi meillä on muutoksessamme laki, jota buddhalaisuudessa kutsutaan ”karmanlaiksi”. Se tarkoittaa sitä, että teoillamme on kumulatiivisia seurauksia – joskus tekemämme yksittäinen valinta, saa aikaiseksi kokonaisen tapahtumaketjun. Näitä evolutiivisia muutoksen säännönmukaisuuksia Skolimowskin mukaan kuvaa paremmin sana periaate kuin laki. Nämä periaatteet kuvaavat, kuinka muodonmuutoksemme tapahtuvat. Karmanlain lisäksi universumimme on luova, avoin ja yhteistoiminnallinen.

Skolimowski välttää moraalin sitomista mihinkään lakeihin. Hän kulminoi moraalikäsityksensä metaforaan puun kukkimisesta. Kun puu kasvaa otollisissa olosuhteissa ja  saa riittävästi ravinteita sekä kosteutta juurtensa kautta, voi puu kukkia mahtavan kauniisti. Puu tarvitsee juurensa, jotta se voi tuottaa kukkia. Samaan tapaan me ihmiset tarvitsemme moraalin, joka muodostaa juuret ihmiskunnan tietoisuuden kukkimisille. Meidän täytyy yksilötasolla olla herkkiä ja moraalisesti vastuuntuntoisia toimijoita. Kun olemme kiinni todellisessa olemisessa, olemme juurevia ja samalla olemme kukkivaksi tulemisen tilassa.  Mitä tietämiseen tulee, herkkyytemme on kohdallaan silloin, kun kykenemme käsitteelliseen monipuoliseen ajatteluun ja pystymme jatkuvasti suhtautumaan kriittisesti erilaisiin tiedollisiin näkökulmiin.  Me kykenemme jatkuvaan tiedon heijastamaan. Tietäminen ei kuitenkaan ole ainoa herkyyden ilmaisumuoto; voimme ilmaista sitä myös esimerkiksi taiteiden ja kädentyön kautta. Kukin voi löytää oman yksilöllisen tapansa toteuttaa evoluution ihmettä.

Mitä omaan mielenteatteriini tulee, pyrin ravitsemaan itseäni lukemalla mahdollisimman monipuolisesti erilaista kaunokirjallisuutta (myyttejä, tarinoita), hengellistä kirjallisuutta,  filosofista kirjallisuutta ja tieteellistä kirjallisuutta. Pyrin myös olemaan ravitsevassa suhteessa ympäristööni täällä keskellä korpea ja pyrin myös todentamaan potentiaaliani sosiaalisena toimintana (hoitotyö, Mielenterveysyhdistys, Naisyrittäjät). Pyrin siis rakentamaan mahdollisimman monipuolista peilipintaa tiedon jatkuvaan heijastamiin ja käytännön elämän toimintaan. Olen pyrkinyt parantamaan kykyäni vaihtaa erilaisia näkökulmia, ja pyrin olemaan entistä tietoisempi siitä, minkälaisen näkökulman todellisuuteen valitsen. Onni on näkökulman vaihtamisen taitoa. Harvoin enää saan ”takapuolireaktioita”, joissa jokin tunnetila saa aikaiseksi satunnaiseen toimimattomaan näkökulmaan sitoutumisen. Toki uskon, että näitäkin hetkiä vielä on ja tulee, sillä olemmehan kaikki inhimillisiä. Vain yli-ihminen, Kristus- tai Buddha-ihminen, kykenee ottamaan tiedostamattoman mielenosan niin hyvin haltuunsa, että hän kykenee kaikissa tilanteissa levollisuuteen. Uskon, että osa onnea on armollisuus itseä kohtaan. Tällöin kykenemme  hyväksymään oman epätäydellisyytemme.

Oman tietoisuuteni evoluutiossa ei ole mitään muuta lakia, kuin jatkuvan muutoksen laki. En ole kuitenkaan tahdoton evoluutioni uhri, vaan voin ohjata sisäistä muutostani. Miten ravitsen omaa elämänpuutani, sitä kauniimmin se kukkii. Voin ravita sitä esimerkiksi hiljaisuudella, luontokokemuksilla, musiikilla, kirjallisuudella ja sosiaalisilla suhteilla. Juuri ravitsemalla itseäni, pystyn emergentisti ylittämään aikaisempaa käsittellistä ymmärrystäni. Jos tietoisuudellani olisi jokin laki, tarkoittaisi se käytännössä sitä, että sitouttaisin itseni yhden egonosani, mielentilani, näkökulmaan. Uskon, että tällainen sitoutuminen yhteen näkemykseen tekisi elämästäni kivettynyttä ja ahdistavaa. Sen sijaan oma tapani vapautua egoistani, on ollut leikkiä erilaisilla mielentilojeni näkökulmilla, jota kautta olen pystynyt vapauttamaan itseni jatkuvaan transsendenttiseen evoloutiiviseen muutosprosessiin.

Avatar-elokuvassa oli suuri elämänpuu, jonka osia kaikki avatteret olivat. Näin minäkin uskon asian olevan metaforisesti. Me ihmiset olemme sidoksissa toinen toisiimme ja koko luomakuntaan, ja voimme omalla vastuullisella toiminallamme olla vaikuttamassa siihen, että tämä elämänpuumme pysyy hengissä. Olemme interaktiivisessa suhteessa toisimme, ja se kuinka elämänpuumme kukkii, riippuu siitä, kuinka kukin meistä toteuttaa omaa herkkyytään.  Kollektiivinen kulttuurimme kukkiminen, on herkkyyksiemme summa. Jos emme hoivaa omia juuriamme, olemme omalta osaltamme mädännyttämässä elämänpuutamme ja vaikuttamassa siihen, että se ei ehkä enää muutaman vuosikymmenen kuluttua kuki. Herkkä mielemme on sekä todellisuuden osa, että samalla myös sen ympäröimä.

Skolimowski esittäää aiheellisen kysymyksen: Pyrkivätkö Gandhi, Albert Swcheitzer tai Äiti Teresa tavoittelemaan onnea? Tuskinpa vain. Onni on jotakin, joka vain tulee itselle, usein juuri silloin kun ihminen keskittyy elämään hyvää ja oikeudenmukaista elämää. Ihminen pyrkii siis vilpittömästi kuuntelemaan omaa herkkyyttään ja pyrkii elämän ja toimimaan tämän moraalin mukaisesti. Olen samaa mieltä Skolimowskin kanssa, en usko, että onni ei ole sellainen asia, joka tulee yrittämällä. Liian monet luulevat, että se tulee sitten kun on onnistuttu saavuttamaan sitä tai tätä. Elämä tulee huomattavan paljon helpommaksi ja vähemmän paineiseksi, kun pystymme sanoutumaan irti statusstressiä tuottavasta valtakulttuuristamme. Lakkaamme välineellistämme itseämme ja luontoa vaurautemme lisäämäksi ja samalla voimme kieltäytyä projisoimasta onneamme sen materialistisiin symboleihin. Opettelemme elämään aineellisesti kohtuullista elämää.

Tiedän, että tänä päivänä moni taistelee perustoimeentulon kanssa, mutta samanaikaisesti länsimaisella vauraalla kansanosalla on moninkertaisesti aineellisesti yli sen mitä perustoimeentulo vaatisi. On selvää, että ihminen ei voi ilman aineellista perustuvaa lähteä aktualisoimaan omaa potentiaaliaan, mutta kaikki mikä ihmisillä on tämän yli, on onnen kannalta melko yhdentekevää. Uusi ”degrowth” -ajattelu rakentuu sille, että tämän vauraimman kolmanneksen maailman väestöstä, tulisi tyytyä aineellisesti vähempään. Mikäli perusturva on kaikille ihmiselle annettu, voimme keskittyä kollektiivisesti oman herkkyytemme kuunteluun ja  potentiaalimme aktualisoimiseen ihmiskunnan hyväksi. Voimme tyytyä aineellisesti vaatimattomampaan elämään, samalla kun siitä tulee rikkaan monikulttuurisuutemme keskellä kaikenpuolin tyydyttävämpää ja palkitsevampaa. Taloudellisella kasvulla on nimittäin rajat, jotka on jo ylitetty. Elämme materialistisen maailmankatsomuksemme harhassa. Syömme tällä hetkellä lastemme leipää.

Skolimowski kehoittaa meitä olemaan tavoittelematta onnea. Sen sijaan voimme pyrkiä tavoittelemaan mielekästä ja tarkoituksellista elämää, jolloin onni saattaa tulla elämäämme ylimääräisenä lahjana. Onni tulee siis monesti yllätyksenä, kun keskitymme mielekkääseen toimintaan. Jos ihmistä ei biologisesti pystytä hoitamaan kuntoon, voi terveydenhuollon ammattilainen olla tukemassa häntä elämään mahdollisimman tasapainoista, tarkoituksellista ja eheää elämistä sairaudestaan huolimatta. Voimme tukea toinen toisiamme, jotta mahdollisimman moni meistä ihmisistä yksilöityisi ja saisi elää mahdollisimman tarkoituksellisen, joskus valitettavasti lyhyemmän, joskus pitemmän,  elämänkaaren.

Skolimowski ja minä – kahden mielenteatterin ohjaajan mietteitä nr. 19

Albert Szent-Gyorgyilta Skolimowski on omaksunut systeemiajatteluaan: ”Jotta saat paremman näkymän, täytyy sinun vaihtaa kaikki pyörät yhtaikaisesti”. Avoimet systeemit evolutiivisen paineen alaisina, hakeutuvat itsestään uuteen korkeamman tason järjestykseen. Samoin myös ihmismieli on itseorganisoituva itseään uudistava ja luova järjestelmä. Minä puolestani omaksuin suljettujen ja avointen järjestelmien logiikan amerikkalaiselta psykologilta ja filosofilta William Jamesilta. Systeemiajatteluni olen omaksunut vuosien mittaan lukemalla moninaista siihen liittyvää kirjallisuutta. Minulla ei ole ketään erityistä ”gurua” kyseiseltä tiedon alueelta.

Tietoni systeemiajattelusta ovat osoittautuneet toki paljon pinnallisemmaksi, kuin Skolimowskilla, jolla on myös tekninen koulutus. Hän korostaa toistuvasti sitä, että fysiikka on muuttunut 1900-luvun toisella puolella. Se on jättänyt taakseen deterministisen, kausaalisen ja mekanistisen ajattelun, ja siitä on tullut ikuista Shivan tanssia. Tämä Shivan tanssi ilmeenee esimerkiksi termodynamiikassa. Merkittävä osa tieteen edustajista roikkuu kuitenkin edelleen kiinni vanhassa newtonilaisessa deterministisessä, reduktiivisessa ajattelussa.

Ilja Prigogine on alunperin venäläinen Belgiaan 1921 muuttanut venäläinen tiedemies, joka tutki menestyksellisesti termodynamiikan irreversibelejä, palautumattomia, lakeja. Hänen ajattelunsa luo sillan sosiaalitietteitten ja luonnontieteitten välille. Prigogine sai työstään Nobelin vuonna 1977. Prigoginen ajattelun takana luuraa Skolimowskin mukaan juuri tämä sama dialektiikka kuin mielenteatterissa. Skolimowski itsehän on Puolasta ja on saanut henkilökohtaisesti kokea, millaista on elää sosialistisessa maassa. Hän kritisoikin sen aikaisia neuvostoajattelijoita heidän kivettyneestä ja dogmaattisesta dialektisesta ajattelustaan. Prigoginen entropia-ajattelun kautta esisokrattinen dialektiikka, Sokrateen, Hegelin ja Marxin dialektiikat löytävät kuitenkin uuden luovan muotonsa.

Prigoginen ajattelussa elävät systeemit muodostavat itseorganisoituvia järjestelmiä. Meidän tietoisuutemme luo uusia tietoisuudentasoja pinoten niitä vanhojen tasojen päälle. Mikään evoluutiossa ei ole siis pelkästään deterministististä vaan evoluution osallistuvilla on eräänlainen alkeismuisti, joka säilyttää samalla vanhoja rakenteita. Muodostamme siis monella tasolla toimivia itseorganisoituvia yksiköitä. Oma mielenteatterini on eräs tällainen itseorganisoituva jatkuvssa virtauksessa oleva yksikkö, jossa tapahtuu emergenttejä hyppäyksiä uusille tietoisuuden tasoille. Luovuus merkitsee minulle sitä, että kykenen irrottautumaan teatterini tietoisesta ohjauksesta, vaan annan oivalluksen ikään kuin itsestään vain tapahtua. Näin voin muuttua pienen pieneksi laajemman luovan tietoisuuden yksittäiseksi kanavaksi.

Thomas Kuhnilta Skolimowski on omaksunut tieteellisen vallankumouksen idean. Tietoisuuden evoluutio ei siis tapahdu lineaarisesti vaan siinä tapahtuu äkillisiä paradigmasiirtymiä (siis kognitiivisen uskomusjärjestelmäsiirtymiä). Vanha paradigma korvautuu uudella. Tämä tapahtuu tietoisuuden luovuuden avulla – se voi nousta myös uudelle integroituneemmalle tasolle. Toki Thomas Kuhn on minullekin ”tuttu mies”, mutta tässä kohden turvauduin Ken Wilberin tietoisuuden spektriin. Hän puolestaan oli jalostanut tätä spektriä uuteen loistoonsa.

Ken Wilber vaikuttaa olevan eräs uuden ajan ”guru”, jonka ympärille on syntymässä oma kannattajaryhmänsä. Vaikka hänen filosofiansa on kiinnostavaa, olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että kunkin ihmisen tulisi aina itse rakentaa oma elämänfilosofiansa. Hänen sopastaan voi toki moni elämänfilosofi lainata aineksia omaan keitokseensa. Uskon että paras soppa syntyy silloin, kun kukin valmistaa itse oman keitoksensa omista aineksista. Tietoisuus ei laajene muuta kuin luovan yksilöllisen toiminnan kautta, eikä siten että omaksutaan jonkun toisen ajattelijan malleja ainoina totuuksina. Tähän sopii jälleen kerran tämä Jungin lausahdus, jossa hän kertoi seuraajilleen, että ”Luojan kiitos olen Jung, enkä jungilainen”. Itseasiassa uskon, että tämä egostate-terapia  on eräs mielenkiintoinen rakenne, jonka ympärille voi rakentaa kukin oman integratiivisen elämänfilosofiansa.

Tietenkään en usko, että Ego-statelle rakentuva mielenteatteri on ainut mahdollinen työskentelytapa, mutta minulle se on tällä hetkellä paras itseohjautuvuuden väline. Se mahdollistaa erilaisille riistiriitaisille sisäisille henkilökohtaisille maailmankuville rakentuvan uuden oivalluksen. Mielentiloja hyväksikäyttäen kukin ihminen voi siis rakentaa oman yksilöllisen ainutkertaisen tarinansa. Jollekin toiselle voi avautua tietoisuuden evoluutio toki vaikkapa runouden, musiikin tai jonkun muun integratiivisen viitekehyksen kautta.

Kazimierz Dabrowskilta Skolimowski on omaksunut positiivisen disintegraation eli sen, että ihmisen yksilöityminen eli hänen tietoisuutensa evoluutio ei tapahdu lineaarisesti. Kun nousemme seuraavalle tasolle, on uutta integraatiota edeltävä aika joskus hyvinkin ahdistava ja traumaattinen. Usein uudelle tasolle nouseminen vaatii anteeksiantoa. Joskus tämän anteeksiannon kohde on toinen ihminen, joskus oma itseys, joskus yhteiskunta, toisinaan itse luonto. Dabrowskin ajatukset ovat analogisia Ken Wilberin ja monen muun ajattelijan kanssa. Uskon, että jokainen elää elämässään vaiheita, joissa heidän kuvansa maailmasta muuttuu yllättäen toisenlaiseksi.

Mainitsin edellä jälleen kerran William Jamesin, koska hän johdattelee minut syventymään mielenkiintoiseen kiehtovaan aiheeseen eli mystiikkaan. Uskon nimittäin, että mystiset kokemukset ovat juuri näitä eräitä systeemisiä emergenttejä tietoisuuden laajentumisen kokemuksia.

Mystiikasta

Kuten on tullut esille moneen kertaan – oma työskentelyni oli luovaa työskentelyä mielikuvitukseni kanssa. Kuka muu kissanhännän nostaa kuin kissa itse, joten henkilökohtainen mielepiteeni on, että se oli jopa onnistunutta sellaista. Mielenteatterini on siis tyyppiesimerkki itseään organisoivasta tietoisuudesta. Prosessini oli leikkimistä oman tiedostomattoman ja tietoisen mielenosani kanssa. Edward F. Kelly and Michael Grosso (Genius) väittävät, että raja luovuuden ja hulluuden välillä on liukuva. Uusi luovuus syntyy onnistuneesta tiedostamattoman ja tietoisen mielen välisestä työskentelystä. Kuten, osittain humoristisesti ja toisalta tossissani, toin esille elin pitkään ”rajatilapersoonan” levotonta saippuaoopperaelämää, kunnes hiljaisuudessa sisäinen mielenteatterini lähti käyntiin. Ehkä monissa luovissa ihmisissä on myös hulluutta? Nykyään elän siis ulkonaisesti suhteellisen yksinkertaista ja vaatimatonta elämää, mutta sisälläni on rikas maailma, jota ilmaisen luovasti eli kirjallisesti. Olen kanavoinut levottomuuteni luovuudeksi, intohimoiseksi subjektiivisuudeksi.

Kelly ja Grosso väittävät, että mystiikka ja nerous ovat toistensa kanssa tekemisessä. Valtavirta psykologia halveksinut mystiikkaa, mutta monet tutkijat ovat sitä mieltä, että sen tulisi olla keskeinen käsite empiirisesti pätevässä tieteellisessä psykologiassa. Mystinen kokemus on eräs ihmiselämän mielenkiintoisimpia kokemuksia. Jos mystisiä kokemuksia ei oteta mukaan tieteelliseen psykologiaan muiden tutkimuskohteiden joukkoon, on psykologiamme pelkkä pilakuva psykologiasta. Mystiset kokemukset eivät ole pelkkiä hyödyttömiä aivojen harhoja. Näin siis väittävät nämä tutkijat (Kelly ja Grosso) ja henkilökohtaisesti omiin kokemuksiini viitaten, olen ehdottomasti samaa mieltä. Miksi näitä kokemuksia mitätöidään? Ehkä siksi, että mystiset kokemukset ovat usein yhteydessä hengellisiin kokemuksiin, ja reduktiivinen tiedehän on halunnut poistaa ihmiseltä tämän elämän merkityksellisen ja kokemuksellisen ulottuvuuden.  Fundamentalistinen autoritarisoitunut hengellinen ilmapiiri on korvautunut fundamentalistisella tieteellisellä valtakulttuurilla. Väitän, että samalla olemme syöneet oman elämämme tarkoitusta ja olemme tehneet materialismista ainoan hyväksytyn uskontomuodon. Kulttuurimme palvoo materiaalia jumalanaan. Ei ole kovinkaan outoa mielestäni, että silloin kun ihminen kieltää uskonnolliset merkitykset,  moni kokee elämänsä tarkoituksettomaksi.

Albert Einstein kirjoittaa mystisistä kokemuksista seuraavasti (The World as I See It): ”Uskonnolliset nerot ovat kautta aikojen kunnostautuneet (kosmisten) uskonnollisten kokemusten kautta. Minun näkemykseni on, että kaikkein tärkein taide ja tiede syntyy näitten tunteiden kautta. Ja perinne pysyy hengissä niitten ihmisten kautta, jotka kykenevät saavuttamaan näitä kokemuksia. Väitän, että kosminen uskonnollinen tunne on voimakkain ja jaloin tieteellisen tutkimuksen yllyke.” Henkilökohtaisesti koen itseni vieraantuneeksi sellaisesta tieteellisestä kulttuurista, joka kieltää meiltä eheytemme kannalta tärkeitä kokemisen tapoja.

Kuka tietää, ehkä juuri elämän mystisen ulottuvuuden mitätöiminen on johdattanut niin monet ihmiset hakemaan ”yliluonnollisia” kokemuksia huumeitten ja alkoholin parista. Niidenhän avulla ihminen voi saavuttaa analogisia epärealistisia keinotekoisia kemiallisesti aiheutettuja tuntemuksia, jotka eivät kuitenkaan käsittääkseni yleensä johda syvempään elämän ymmärtämyksen syntymään. Päin vastoin, uskon, että ne voivat rajoittaa oman tietoisuutemme evoluutiota – omaa yksilöitymistämme.

Ehkä juuri siksi nämä mystiset kokemukset, joita ihmiset ovat jo tuhansia vuosia kokeneet, halutaan mitätöidä ”huuhaaksi”. Sen sijaan hindulaisuudessa, buddhalaisuudessa, islamissa ja kristillisessä ym. hengellisissä perinteissä on mystisiä suuntauksia, jotka kertovat näistä vaikeasti sanoiksi puettavista noeettisista kokemuksista. Minulla on sellainen käsitys, että tänä päivänä myös kristillinen perinne mitätöi näitä kokemuksia, koska sekin haluaa tehdä uskonnollisista kokemuksista reduktiivista tiedettä. Mystiset kokemukset jollakin lailla ylittävät tavalliset kognititiiviset toimintamme, koska ne syntyvät spontaanisti, joskus hyvinkin odottamattomissa tilanteissa.

Kelly ja Grosso (Irreducible Mind) korostavat, että mystisten kokemuksien tieteellisessä analyysissä oli päästy hyvin pitkälle jo sata vuotta sitten. Mystisten ilmiöiden olemassaoloa heidän mukaansa on mahdotonta kieltää. Tämän jälkeen niiden tutkimus jämähti kuitenkin tutkijoiden reduktionistisiin ennakkoluuloihin. Valtavirtapsykologiassa muodostuu tällä hetkellä behavoristisen perinteen perintöprinsessasta, kognitiivinen psykologiasta. Kun kognitiiviseen psykolologiaan integroidaan myös tietoa humanistisesta ja transpersonaalisesta psykologiasta, saamme ihmismielestä huomattavasti monipuolisemman integratiivisen kuvan.

Omassa mielenteatterissani yhdistelin integratiivisesti tietoa eri perinteistä käsin, ja kuten olen tuonut useamman kerran esille. Saavutin useamman kerran näitä mystisiä kokemuksia. Bucke (Cosmic Consicussness) kirjaa ylös tietoja viidestäkymmenestä mystisiä kokemuksia saavuttaneesta henkilöstä, ja hän väittää, että muista harhaisista kokemuksista poiketen, nähin hengellisiin kosmisiin kokemuksiin liittyy ihmisen moraalisen tietoisuuden nousu ja lisääntynyt itsensä hallinta.

Omat kokemukseni ovat analogisia amerikkalaisen filosofin ja psykologin William Jamesin kokemuksen kanssa. James kertoo, (Varieties of Religious Experience) kuinka hän oli ystäviensä kanssa viettänyt iltaa seurustellen. He olivat keskustelleet erilaisista filosofista ajattelumalleista ja runoudesta. Kun James oli ajamassa kotiinsa, tunsi hän olonsa hiljentyneeksi ja tyhjäksi. Hän oli eräänlaisessa passiivissa tilassa, jossa mielikuvat ja ajatukset vain ikään kuin satunnaisesti ja levollisesti virtasivat mielessään. Yhtäkkiä, varoittamatta, James tunsi olevansa värillisen, tulen värisen pilven syleilyssä. James tiesi, että tämä liekki tuli hänen sisältään. Hän tunsi samalla valtavan riemunkokemuksen. Kokemus ei ollut pelkkä tunne, vaan se oli tieto, ettei elämä ole pelkkää aineellista materiaa. James kertoi kertaheitolla tulleensa tietoiseksi siitä, että olemme kuolemattomia, olen osa ikuista elämää. James muisti nämä kokemuksensa loppuelämänsä, myös melankolian täyttäminä hetkinänsä.

Olen kokenut mystisen kokemuksen passiivisesti, luonnon armottoman raekuuron ja syöpähoitojeni keskellä. Oli poimimassa lähisuolla karpaloita, kun yllättävän raju raekuuro sattui päälleni. Tunsin, kuikka sormeni muuttuivat tulipunaisiksi ja ne tuntuivat kalikoilta, mutta samanaikaisesti sisälläni paloi käsittämättömän riemullinen kokemus olemassa olon ilosta. Koin mystisiä kokemuksia myös useamman kerran eheyttävän kirjoittamisen prosessissani. Ennen kirjoittamisen aloittamista, syvennyin yleensä filosofiseen kirjallisuuteen. Tämän jälkeen vaivuin kirjoittaessani eräänlaiseen transsitilaan, jossa kadotin yhteyden aikaan ja paikkaan. Rakentamani mielenteatterin hahmot alkoivat spontaanisti elämään ja tuottamaan repliikkejä. Kysessä oli mitä ilmeisemmin ilmiö, jota voidaan myös kutsua automaattiseksi kirjoittamiseksi. Ennen prosessini alkua luin filosofista ja psykologista kirjallisuutta.  Aktiivisen mielikuvitukseni avulla syntyi ”transsitilassa” uutta oivallusta, ja samalla nousi myös uusia sisäisen teatterin vanhojen mielentilojen rinnalle. Kirjan kirjoittamisen aikana tunsin muutaman kerran mystisen ilon hetken siitä, että olen osa jotakin ikuista ja kuolematonta prosessia. Uskon, että juuri nämä kokemukset muuttivat oman elämäni tarkoitukselliseksi. Tunnen hetkittäin olevani osa jotakin suurempaa, pyhää tietoisuutta. Silloin, kun pystyn päästämään irti mielentilojen tietoisesta ohjauksesta, pystyn satunnaisesti ja yllättäen muuttumaan tämän suuremman tietoisuuden kanavaksi. Toki suurimman osan aikaa olen tavallinen raadollinen ihmispoloinen niin kuin muutkin ihmiset.

Skolimowski ja minä – kahden mielenteatterin ohjaajan mietteitä nr. 17

Eheys merkitsi Skolimowskin mukaan jo Platonille sitä, että ihminen kunnioittaa lakeja. Hänen mukaansa terveys on rakkaussuhde oman kehon elimiin ja omaan itseyteen. Näin minäkin ajattelen. Siis jotta voit eheyttää muita, täytyy sinun itsesi olla eheä ja hyväksyä oma kehosi kotinasi.  Tällöin voit onnistua aktivoimaan toisen ihmisen kokonaisvaltaisen paranemisen. Platon jatkaa, että juuri hiljaisuuden lähteestä pulppuaa ymmärrys ja kaikki suuret totuudet on saavutettu hiljaisuudessa.

Skolimowskin sanoin:

Riemuitse hiljaisuudesta, koska se synnyttää valaistumista.

Riemuitse sisäisistä voimavaroistasi, koska ne synnyttävät edistävät kokonaisvaltaista hyvinvointiasi ja ne ovat pyhyyden ilmenemismuotoja.

Riemuitse elämänfilosofiastasi, koska se on hyvinvointisi lähtökohta.

Iloitse olemisestasi, koska juuri se on hyvinvointisi lähtökohta.

Meidän päivän maailmamme virikkeineen on kaoottinen. Sen informaatiotarjonta on niin runsasta, että väitän siinä elämisen tulleen entistä vaativammaksi ja hankalammaksi tehtäväksi. Ei ole helppoa vaalia kokonaisvaltaista hyvinvointiaan kulttuurissa, joka on näin monimutkainen. Siksi terveydenhuollon ammattilaisen tehtävä on vaativa. Hänen on  kyettävä integroimaan ymmärrystä erilaisista, joskus ristiriitaisistakin, historiallisista ja kulttuurisista perinteistä.  Hän on arvostava ja armollinen omaa itseään kohtaan eikä ole hän ole esineellistänyt itseään eikä asiakastaan. Oma itsetuntemus on edellytykset siihen, että hän kykenee olemaan empaattinen myös potilaitaan kohtaan.

Lääkäri tarvitsee myös  läsnäolon taitoja. Tällöin hän voi kyetä keskittämään huomionsa täysin potilaan kohtaamiseen. Läsnäollessa vaste, jonka potilaan ongelma lääkärissä herättää, on vaste ensisijaiseti potilaan ongelmaan, eikä johonkin lääkärin itsensä valitsemaan tai luomaan ongelmaan. Toki joskus on asianlaita myös niin, että sairaus voi löytyä, ennen kuin se antaa oireita.  Lääketieteen ammattilaisen tehtävä ei ole pelkästään tehdä diagnoseja ja soveltaa ”käpypähoitoja”, vaan hänen tehtävänsä on myös voimaannuttaa potilasta. Päämääränä tulisi olla, että ihmisestä tulisi aina mahdollisimman itseohjautuva omassa psykofyysissosiaalisessa prosessissaan. Tässä tehtävässä lääkärillä on kaksi tärkeää työkalua, toinen on lääketieteellinen tieto ja toinen hänen oma ymmärtävä empatiataitoinen persoonansa. Kumpikaan yksin ei ole riittävä.

Sokrateelta me lääketieteen ammattilaiset voimme oppia hänen nöyryytensä tiedon edessä. Hän ei tiennyt mitään, mutta toisaalta mikään ei ollut hänelle myöskään yhdentekevää. Mitä enemmän kykenemme tiedostamaan oman tietämisemme mitättömyyden, sitä viisaampia olemme. Koska emme voi tietää kaikkia asioita maailmassa, joudumme luottamaan vuorovaikutuksessa faktojen lisäksi intuitioomme.

Monet terveydenhuollon tieteen ”pyhäköt” ovat tänä päivänä hierarkisia, kilpailevia, itsekkäitten pyyteitten temmellyskenttiä. Moni meistä on ehkä juuri tämän vuoksi kadottanut eheyttävän ilon, jota ihminen voi kokea uuden tärkeän asian oivalluksesta. Tieto voi olla itseisarvoisesti tärkeää ja eheyttävää.  Janoamme ulkoisia menestyksen symboleita, rahaa ja tohtorin  titteleitä. Sen sijaan  sisäsyntyinen ilo omasta luovuudesta alkaa olla katoavaa kansanperinnettä. Luulemme, että tieteemme on jotakin suurta ja merkittävää, kun tieteemme on vain yksi pieni mitätön osa tätä ihmeellistä ihmisen tietoisuuden evoluutiota.

Toivon ja uskon, että pirstoutuneesta erityistieteitten myllerryksestä löydetään vielä uusi integroituminen – tieteitten ja erilaisten kulttuurien yhdistyminen. Väitän, että tämä ymmärtämys syntyy silloin, kun pystymme asettamaan oman rajallisen tieteellisen erityistietomme osaksi mahtavaa historiallisfilosofisten ja uskontojen luomien eettisten merkitysten kokonaisuutta. Tietoa ei tulisi tuottaa pelkästään taloudellisesti hyödynnettäväksi, vaan tietomme tulee palvella elämää. Meidän ei tarvitse olla auktoriteettien kumartajia, mutta voimme olla kaikkien ihmisten, myös asiantuntijoiden,  harkitsevia ja kriittsisiä dialogikumppaneitaan. Asiantuntijoilla on paljon sellaista tietoa, joka voi palvella elämää. Ehkäpä vielä nousee valtaan uusi integratiivinen moniäänisen dialektiikan muoto, jonkinlainen globaali mielenteatteri,  jossa kunnioittetaan muitakin kulttuureja ja aikakausia kuin tätä länsimaista kulttuuria.

Ihanteellisessa tilanteessa olemme yhteistyökumppaneita potilaillemme. Me emme paranna heitä, vaan olemme heidän auttajiaan, jotta he voivat itse parantaa itsensä. Meidän asiantuntijoiden on annettava ihmiselle ja siis myös itsellemme takaisin se, minkä asiantuntijat ovat meiltä varastaneet. Meidän on palautettava ihmiselle  hänen itse-ohjautuvuutensa. Ennen valistuksen perinnettä, tämän itseohjautuvuuden oli varastanut institutialisoitunut autoritaarinen kirkko. Tänä päivänä sen on puolestaan vienyt meiltä materialismi ja sen papit – eri alojen asiantuntijat. Kun kykenemme löytämään jälleen itseohjautuvuutumme, maailma ei enää näytä entisenlaiselta. Tieto ei nimittäin ole tällöin irrallista, vaan se aukeaa täysin uutena integroituneempana,  mystisenä ja kiehtovana. Emme ole pelkästään biologiaa, vaan olemme myös itsensä ylittämiseen kykeneviä luovia ihmisiä erilaisista mielenkiintoisissa kulttuureissa.

Tiede oli syömässä meiltä elämän lumouksemme, mutta intuitioni väittää, että olemme kulkemassa jälleen kohti parempaa mailmaa. Yhä useampi tajuaa, että tieteellinen hallinnankulttuuri on pelkkien fiktiivisten, usein hyödyllisten, joskus oikeitten ja joskus väärien myyttien maailma. Kuinka monta kertaa minäkin olen jo oman hammaslääkäriurani aikana nähnyt, kuinka ”faktoille” rakentuva totuus muuttuu. Ja sitä paitsi näin se vaan on, että  integroituneessa tiedossa voi kaksi ristiriitaista näkemystä olla yhtaikaa voimassa. Me joudumme elämään paradoksaalisessa maailmassa.  Voimme yksilötasolla hyödyntää asiantuntijan  tarjoamaa yleistä tietoa omassa kokonaisvaltaisessa eheytymisessämme, mutta lääketiede edustaa vain yhtä, toki ainakin minulle hyvin  tärkeää näkökulmaa. Yksilötasolla ongelmat ovat aina ainutlaatuisia ja henkilökohtaisia. Ammattitaitoinen lääkäri voi olla lääketieteen asiantuntija ja samalla myös eheyttävä dialogikumppani, joka auttaa yhdistämään potilaan tarinan ja lääketieteen teknomedikaalisen tarinan toisiinsa.

Jotta me lääketieteen ammattilaiset emme olisi indoktrinaation, medikalisoivan maailmankatsomuksen aivopesun uhreja, täytyy meidän kyetä oman viitekehyksemme kritiikkiin.  Juuri tämä itsekritiikin puute lienee eräs tekijä, joka pirstoo erityistieteitä entistä kauemmaksi toisistaan. Unohdamme ne tieteenfilosofiset peruslähtökohdat, jolle oma tietomme rakentuu ja samalla unohdamme, että on olemassa toisenlaisille ontologisille ratkaisuille rakentuvia tieteenperinteitä. Tätä oman tieteenfilosofisen perinteen kritiikkiä en ole liiemmälti nähnyt viljeltävän omassa tieteen perinteessäni, hammaslääketieteessä nimittäin.

Nykyinen medikalisoiva esineellistävä keikkalääkärikulttuuri ei ruoki eheyttäviä ravitsevia potilaslääkärisuhteita. Tämän keikkalääkärikulttuurin takana vaikuttavasta ”konemetaforsta” olisi päästävä lopullisesti eroon. Kokonaisvaltaisesti eheyttävä hoitosuhde hyötyy henkilökohtaista pitkistä hoitosuhteista. Minulla on tunne, että globaalisesti Suomi on tässä kokonaisvaltaisessa ajattelussa takapajula. Olemme nöyrää kulttuuria, ja kunnioitamme ja kumartelemme asiantuntijoiden luomia hierarkoita. Liian moni meistä alistaa itsensä asiantuntijoiden numeroiksi ja passiivisiksi muitten ohjauksen kohteeksi. Autoritaarinen lääkärisuhde ei eheytä potilasta, muuta kuin joskus poikkeustapauksissa. Taitava lääkäri osaa  mielestäni vaihdella roolejaan: Hän on ensisijaisesti kumppani, joskus valmentaja, joskus toinen ihminen ja joskus perinteinen autoritaarinen lääkäri.

Parhaimmillaan ihmisen hoitaminen on lääkärin intuition ohjaamaa taidetta, jossa yhdistyy sekä potilaan että lääkärin kokonaisvaltainen ymmärrys molempien elämäntarinoita eheyttävällä tavalla. Terapeuttinen empaattinen hoitosuhde voi olla voimavarana myös omalle eheytymiselle. Kaikki elämän kärsimys ei tietenkään poistu kokonaisvaltaisen eheytymisen kautta eikä kaikki kärsimys myöskään merkitse, aina sitä, että ihmisen tarvitsisi eheytyä. Seuraavaksi yksi pateettinen vertaus – rakastan nimittäin metaforia. Näen omissa silmissäni kirkkaasti ja terävästi sen, että tänä päivänä medikalisoiva materialisten kilpaileva lääketieteellinen kulttuurimme ei riittävästi tue prosessia, jossa uusi uljas ”Fenix-lintu pääsisi nousemaan tuhkasta”. Päinvastoin, lääketieteen esineellistävä objektiivinen asenne hautaa linnut, yleensä molemmat vuorovaikutusosapuolet, entistä syvemmälle katakombeihin paksujen tuhkakerrosten alle. Siellä Fenix-linturaukat vaeltelevat irrallisten sielujen pimeissä kellareissa, jossa heitä kiduttaa jatkuva kalmanhaju, kodittomuus, juurettomuus ja yksinäisyys.

Niin kuin äidin hellä kosketus, halaus ja sanaa laittaa lapsen tunnemolekyylit liikkeeseen, tekee myös lääkärin onnistunut empaattinen hoivasuhde potilaaseensa. Ne molemmat vahvistavat puolustusjärjestelmäämme. Suhteemme ympäröiviin ihmiseen ja luontoon vaikuttavat fysiologiaamme sen vaikutus ulottuu aina geeneihimme saakka. Fysiologiamme puolestaan vaikuttaa kaikkeen tekemiseemme, luontoon ja ympäröiviin sosiaalisiin suhteisiimme. Emme voi hoitaa pelkkää kehoa tai psyykettä, koska ne ovat jatkuvassa virtaavassa vuorovaikutussuhteessa. Näitä asioista on paljon kirjoittanut esimerkiksi Cadace Pert sekä Ernest Lawrence Rossi.

Raha ja tehokkus ei voi olla kaiken mitta, kun tavoittelemme onnellista, harmonista ja tasapainoista elämää. Eräs terveyden määritelmä on, että ihminen on silloin terve kun hän kokee olonsa kotoisaksi tässä maailmassa. Mielestäni länsimaissa tallustelee liian moni henkisesti kodittomina.

Minun tieteen suomimiseni on muuten vaatimatonta, jos  sitä vertaa Skolimowskin suitsutukseen. Hän väittää, että länsimainen kulttuuri, tiede etunenässä, auttaa ihmisiä itse lobotomisoimaan itsensä . Hän kutsuu reduktionistista tiedettä kuoleman enkeliksi. Tämä siksi, että se on vahingoittanut ihmisten, kulttuurin ja luonnon välistä vuorovaikutusta. Lobotomisointiprosessi aloitetaan jo koulussa, koska jo niissä opetetaan itsestä irrallista, pirstoutunutta tietoa. Skolimowski muistuttaa, että on olemassa kulttuureita, kuten menneet Amerikan intiaanikultuurit, jotka elivät harmonisessa suhteessa luontoon. Tämän päivän valkotakkisten tutkijoiden herkkyys rajoittuu kylmiin numeroihin. Meillä ei voi olla rakastavaa ja intohimoista suhdetta luontoon, niin kauan kun meidän ajatteluamme dominoi rakkaus numeroihin. Tietoisuuden evoluutio ei ole Skolimowskin mukaan luotu pelkästään sen vuoksi, että voisimme kehittää loogisuuttamme, vaan meillä on myös emotionaalisia, somaattisia, hengellisiä ja estettisiä tarpeita. Tämän päivän järjestelmämme on pahasti rampautunut. Se ei huolehdi enää kokonaisesta ihmisestä, vaan on pirstonut ihmisen palasiksi.

Kutsun sinua kaikkialla Läsnäoleva

Kun tiede on meille verifioitavien faktojen luoja, on uskonto edelleen suurin elämän merkitysten Luoja. Itse asiassa uskon Luojan olevan kaikkialla läsnäoleva olemisen rakkaudellinen eettinen evolutiivinen verkosto. Nykyfilosofi Ken Wilber kutsuu tätä voimaa olemisen suureksi ketjuksi (The Great Chain of Beeing). Se on jotakin, joka on jo ennen tiedettä ja tiede on vain sen eräs tämän evolutiivisen ihmellisen tietoisuutta laajentavan voiman ilmenemismuoto. Uskonnot tuottavat tälle voimalle hengellisiä merkityksiä. Jotta säilyttäisimme elämämme tarkoituksellisuuden globaalina perheenä, tarvitsemme laajempaa ekumeenista yhteistyötä – eri uskontojen välistä vuorovaikutusta. Me kristinuskoa tunnustavat tarvitsemme suvaitsevaisia tulkintoja uskonnostamme. Seuraavassa ortodoksinen ylistys Läsnäolevalle.

Herkistä kuuloni, jotta elämäni kaikkina hetkinä kuulisin salaisen äänesi ja kutsuisin Sinua, kaikkialla Läsnäolevaa:

Kunnia Sinulle onnellisista yhteensattumista;

Kunnia Sinulle hyödyllisisitä ennakkoaavistuksista;

Kunnia Sinulle salaisen äänesi antamasta opetuksesta;

Kunnia Sinulle unessa ja valveilla saamistamme ilmoituksista;

Kunnia Sinulle , kun teet tyhjiksi hyödyttömät aikeemme;

Kunnia Sinulle, kun kärsimysten kautta vapautat meidät himojen poltteesta;

Kunnia Sinulle, kun pelastavaisesti teet nöyräksi ylpeän sydämemme;

Kunnia sinulle, elämämme suurelle Ohjaajalle;

Kunnia olkoon Sinulle, Jumala, iankaikkisesti.

(Kiitosakatistos/Lintulan Pyhän Kolminaisuuden Luostari)

Siniseltä polulta

)

Tietoisuuden evoluutiosta – kohti parempaa tulevaisuutta

Siniseltä polulta

Käykääpä kurkkaamassa tätä viedeopätkää! Huomaan nimittäin  olevani omien ja Skolimowksin ajattelumallien kanssa samoilla linjoilla tulevaisuuden tutkijan Barbara Marx Hubbardin (video) kanssa, joka on kirjoittanut kirjansa tietoisuuden evoluutiosta. Mielenteatterini on oman  tietoisuuteni evoluution väline, jonka avulla tein oman eettisen valintani. Kävin läpi mielenteatterini avulla oman evolutiivisen muodonmuutokseni.

Ihminen on päässyt omassa tietoisuudessaan sille asteelle, että hän voi lähteä aktiivisesti tietoisesti muuttamaan oman tietoisuutensa muotoa.  Kriisillä on valtava muodonmuutosta tuottava voima.  Vaikka henkilökohtainen ja yhteisöllinen kriisi tuottaa aina kärsimystä, on se myös samalla energiaa, jonka avulla voimme ohjata omaa evoluutiotamme. Oma työuupumukseni ja syöpä oli henkilökohtaisen muodonmuutokseni energiaa. Samoin globaali talouskriisi voi olla yhteisöllisyyden tietoisuutemme muodonmuutoksen energiaa. Vaihtoehto on, että ajamme itsemme tietoisesti sukupuuttoon. Tällöin voimme toki  jatkaa vanhaa ekologisesti tuhoisaa kaiken välineellistävää elämäntapaamme.

Olemme ensimmäinen laji maapallolla, joka voi siis päättää itse, haluaako se tappaa itsensä sukupuuttoon vai haluaako se jatkaa elämistään.  Tällä hetkellä elämme valinnan aikaa. Voimme miettiä, lähdemmekö yhdessä luovan evolutiivisen muodonmuutoksen, jossa säilytämme lajimme osana eläinkuntaa.

Ja nyt Kuhmon siniselle polulle ajattelemaan sinisiä ajatuksia!