– Kati Sarvela –
”Mindless” kulttuuriin hyväksyvää läsnäoloa luovuudesta ja leikillisyydestä
Ellen Langer kertoo kirjassaan “The Power of Mindful Learning” tarinan ystävästään, joka tekee töitä työhuoneessaan, jonka alla lapset leikkivät ja mellastelevat. Ensiksi hänen kaverinsa kokeili palauttaa työrauhansa kehottamalla lapsukaisia napakasti olemaan hiljempaa, koska se häiritsi hänen työtään. Tämä ei toiminut. Seuraavaksi hän antoi lapsille vähän taskurahaa, tämä toimi, mutta hän joutui lähes päivittäin lahjomaan lapset aina vain uudestaan. Seuraavaksi hän luopui yrityksistään, ja antoi lasten leikkiä, ja kas, hän oppi tekemään töitä keskittyneesti lasten leikkiessä pihalla. Jonkin ajan kuluttua he hänen ihmeekseen katosivat. Langerin ystävä törmäsi muutaman viikon kuluttua erääseen lapsista, ja hän kysyikin tältä leikki-ikäiseltä, mikseivät he enää oleskelleet hänen kotinsa pihalla. Lapsi vastasi, että eivät he enää halunneet tulla, koska heille ei maksettu. Tarinan opetus, raha korruptoi.

Ellen Langer on Harvardin yliopiston pitkäaikainen psykologian professori. Hänen mukaansa länsimaisesta elämäntavasta on tullut yhä enemmän henkisestä poissaolosta, “mindlessnesista”, kärsivää. Kulttuureissa käy Langerin mukaan aina niin, että jossain vaiheessa vanha murtuu. Joku suuntaa huomiomme uuteen näkökulmaan, joka kyseenalaistaa vanhan totuuden. Tätä sitten kutsutaan paradigman siirtymäksi. Tällä hetkellä näyttää siltä, että elämme paradigman siirtymää. Jotkut puhuvat ”mindfulness-vallankumouksesta” (kts. esimerkiksi Time lehden artikkeli). Se on hyvä asia, koska Langerin mukaan lähes kaiken kärsimyksen syy on siinä, ettemme ole läsnä elämässämme.
Näkyykö muutos meillä? Surullisena olen seurannut, kuinka kulttuurimme, myös ihmisen ihmisen hoitamiseen, on tuotu oman kolmenkymmenen vuoden urani aikana yhä enemmän sääntöjä, näyttöön perustuvia ohjeita ja byrokratiaa. Ehkä tämä järjettömyysbuumi kulminoituu nyt tähän yhdyntälupakaavaakseen, jota eduskunta parhaillaan suunnittelee. Ymmärrän, että sääntöjä ja valvontaa täytyy olla. Langerin mukaan meidän täytyisi olla samanaikaisesti tietoisia siitä, ketkä ja millaiselle ajattelulle perustuen, nämä säännöt tehdään. Byrokratisoiminen ja kaiken hallinnan kulttuuri syövät paitsi hoidon laatua myös sote-ammattilaisten työstä läsnäoloa, luovuutta ja iloa.
Lääkäreiltä sekä hammaslääkäreiltä viedään mindless-kulttuurissa yhä enemmän myötätunnon, myötäelämisen ja läsnäolon ja tapauskohtaisen harkinnan mahdollisuutta. Tämä koskee, tietty, myös muita terveydenhoidon ammattilaisia. Kaiken hoitamisen pitäisi olla nyt vain näyttöön perustuvaa, yksityiskohtaisesti raportoitua ja tehokasta toimintaa. Kutsumus tuntuu olevan Suomessa melkein kirosana. Kukas työtä haluaisi kutsumuksesta tehdä. Kaiken määrittelee säännöt, tehokkuus ja raha.
Entä jos työssä alettaisiin taas korostaa kutsumuksen merkitystä, johon sisällytetään intohimo tehdä myötätuntoisesti ja hyväksyvän läsnäolevasti työtä? Millainen vaikutus tällä olisi terveyteemme pitkällä aika välillä? Läsnäoloon meitä imaisee muun mm. leikillisyys. Ellen Langerin mukaan, kun näemme työmme leikkinä tai näytelmänä (“play” – englanninkielisellä sanalla on kaksi merkitystä), työmme laatu paranee. Mitä enemmän meitä pakotetaan sääntöihin, samalla tavalla toistettuihin malleihin ja prosesseihin, sitä henkisesti poissaolevampia tekemisessämme helposti olemme. Tämä ”mindlessness”, apinamoodissa oleminen, puolestaan lisää stressiämme, vähentää valppauttamme ja se heikentää työmme laatua, mikä on erityisen tärkeää hoitotyössä.
Valmistumiseni jälkeen yritin vuosia olla asiantuntija hammaslääkäri, valkoisessa takissani. Halusin olla arvokas alani ammattilainen, joka keskittyy näyttöön perustuviin menetelmiin. Tämä yritykseni oli minulle suoraan sanoen ahdistavaa. Se oli kuin puristava pakkopaita. Nykyään pyrin yhä enemmän leikkimään tai esittämään itseni näköistä hammaslääkäriä. Hoitohuone on minulle teatterinäyttämö, jossa näytellään parantavia näytelmiä, yhdessä potilaan ja avustajieni kanssa.
Tietysti käytän hampaiden hoitamisessa näyttöön perustuvia menetelmiä. Tämä ajatukseni hoitohuoneesta teatterinäyttämönä ei ole lainkaan typerää, kun peilaan työtäni Langerin tutkimuksiin työstä leikkinä. Kun ihminen leikkii, hän on tietoisemmin läsnä työssään ja työ voi palkita häntä enemmän sisäsyntyisesti. Kautta aikojen, on tiedetty, että draamalla voi olla kokonaisvaltaista hyvinvointia edistäviä voimia. Ajattelen nykyään työni olevan mindfulnessin ja mindlessnessin (näyttöön perustuvat menetelmät) välistä tasapainoa, tekemisen ja olemisen rytmistä vaihtelua.
Rahapalkkioiden ja sääntöjen paradoksaalinen vaikutus
Kun ihmistä palkitaan runsailla rahapalkinnoilla, katoaa Langerin mukaan työstä sisäsyntyistä iloa. Terve ihminen toki haluaa perustoimeentulon, mutta mikäli hän osaa tehdä työtään sisäsyntyisestä palkitsevuudesta, se tuo työhön automaattisesti läsnäoloa ja iloa työhön. Työllä voi olla itseisarvo. Työ tuo tällöin elämään toimeentulon lisäksi merkityksellistä sisältöä. Tästä Langer esittää monta tutkimusta. Esimerkiksi eräässä tutkimuksessa hän antoi ryhmäläisille tehtävän: Tutkimukseen osallistuville annettiin kasa sarjakuvastrippejä, joiden tekstejä heidän piti muuttaa hieman siten, että sarjakuvan merkitys muuttuisi täysin. Lisäksi heidän piti lajitella strippejä monin eri tavoin, esimerkiksi niihin, joissa esiintyi koira, ja hauskoihin ja vähemmän hauskoihin. Hän oli jakanut ryhmän kahteen, toiselle ryhmälle hän esitteli tehtävän työnä ja toisessa ryhmässä hän korosti, että tämä on leikki. Arvatkaa, kumman ryhmän jäsenet olivat enemmän tehtävässään täysillä läsnä, ja kummalle ryhmälle työ oli henkisesti palkitsevampaa.

Olen aidon huolissani tulevasta sote-järjestelmän muutoksesta. Johdetaanko meitä Suomessa henkisen poissaolon vanhoillisilla mindless-periaatteilla? Jatkuvasti saamme kuulla, kuinka kenttätoimijoita, terveydenhoidon asiantuntijoita, ei muutoksessa kuunnella. Meitä ajetaan byrokraattisiin systeemeihin tekemään sääntöjen mukaisia step-by-step mindless-temppuja terveystehtaisiin yhä vähemmillä henkilöresusseilla. Haluaisin todella tietää, kaikkien niiden ihmisten taustat, jotka näitä sääntöjä meille tällä hetkellä tekevät?
Tietoisuustaidoilla ja tunnetaidoilla kohti itseohjautuvien ihmisten moniäänistä kulttuuria
Suuri osa kansalaisia on kypsää hoitamaan terveyttään itseohjautuvasti yhdessä eri sote-alan, luovien alojen ja kokemuksellisten menetelmien ammattilaisten kanssa. Pieni osa väestöä puolestaan kärsii itseohjauksen puutteesta (sosiaalinen pahoinvointi periytyy) ja he kuormittavat valtavasti sote-järjestelmää. He ovat tavallisesti syrjäytyneitä, traumatisoituneita, jollain tavoin kaltoin kohdeltuja ihmisiä.
Muutos sote-ilmapiirissä edellyttää, että vahvistamme sairauksien ennaltaehkäisyä, erityisesti hyvää vanhemmuutta. Hyvä rakkauden ja hyväksynnän täyttämä lapsuus on kokonaisvaltaisen terveyden perusta. Opetamme lapsesta pitäen kansalaisille itseohjautuvuutta: draamaa, itsereflektiotaitoja, tunnetaitoja ja tietoisuustaitoja. Meillä on olemassa hyvä neuvola- ja koulujärjestelmä, jota voimme edelleen kehittää, kasvattaaksemme kansalaisista hyväksyvän läsnäolon ilmapiirissä yhä itseohjautuvampia ihmisiä. Langer kertoo, että kerran toimittaja kysyi häneltä, että mitä mieltä hän on siitä, että koululaiset ovat nykyään vain älypuhelimiensa kimpussa. Langer vastasi, että mikäli ympäristössä on rakkaudellisia, hyväksyvästi läsnäolevia vanhempia, lapset kyllä valitsevat heidät. Sairauksien ennaltaehkäisy ja hyvä terveys rakentuu terveille yhteisöille, jossa ihmiset voivat kokea olevansa yhteisönsä jäseniä, jolloin he voivat kokea elämänsä merkitykselliseksi.
Muistutan vielä mitä itseohjautuvuus tarkoittaa. Se ei tarkoita sitä, että henkilö on aina samaa mieltä lääkärinsä tai hammaslääkärinsä kanssa, vaan se tarkoittaa sitä, että hän on tiedostava, valistunut ja vapaa valitsemaan oman elämäntapansa ja terveyskäyttäymisensä. Ellen Langer korostaa, että hyväksyvän läsnäolon kulttuuri nousee siitä, että ihmiset oppivat viihtymään epävarmuudessa, kaiken tiedon kontekstisidonnaisuudessa ja todellisuuskuvien erilaisissa perspektiiveissä. Säännöt terveydenhoidon rakenteisiin tulisi laatia moniammatillisesti, kuunnellen myös potilaita ja esimerkiksi taiteiden edustajia.
Lääketieteessä on aina pidetty myötätuntoa ja potilaan kuuntelua hyveinä. Silti edelleen koulutus hyväksyvään läsnäoloon, itsetuntemukseen ja oman kokemuksen reflektioon on minimaalista. Niistä puhutaan lähinnä vain juhlapuheissa. Hallinnan kulttuuri jyrää.
Lääkärin ammattietiikkaan tietysti kuuluu, että hän tarjoaa asiakkaalle oman, näyttöön perustuvan tietonsa, taitonsa ja kokemuksensa. Potilas saa valita, minkä hoidon hän valitsee. Jotta valinta on kypsä, on hänellä oltava hyvä realiteettitaju, itseohjautuvuus ja riittävästi tietoa menetelmistä. Joku voi, täysin järjissään, valita virallisten syöpähoitojen sijaan täydentävän hoidon mukanaan tuomaan riskit ja ehkä lyhyemmän elämän. Hänen kuitenkin kuuluisi tietää riskit, ja siksi Suomessa pitäisi pikaisesti lähteä tilastoimaan täydentävien hoitojen valituksia ja komplikaatioita. Suomi on siinä mielessä poikkeuksellinen maa, ettei meillä tilastoida täydentävien hoitojen reklamaatioita eikä potilasvahinkoja, niin kuin esimerkiksi Keski-Euroopassa tehdään. Jotta potilas tietää kaikki optionsa, on hänen saatava asiallista tietoa virallisista ja täydentävistä hoidoista. Yhteiskunnan luonnollisesti ei tule tukea menetelmiä, joista ei ole näyttöä.
Toivoisin, että Suomessa päästäisiin eroon tästä Puoskarilaki-nimityksestä. Missään muualla sivistyneessä Euroopassa ei käytetä täydentävistä hoidoista nimitystä puoskarointi. Toivoisin, ettei valtaakäyttävät pilkkaisi “besser-wissereinä” omia kansalaisiaan, jotka käyttävät täydentävien hoitojen palveluja. Minusta tällä hetkellä tämä halventava puoskarointi nimitys osuu nykyään jo omaan nilkkaansa. Tällä hetkellä mindfulness alkaa olla jo lääketieteen valtavirtaa ja esimerkiksi vyöhyketerapiaa tutkitaan parhaillaan HUS:issa vauvojen koliikin hoidossa, ja tutkimuksella pyritään hakemaan myös keskusteluyhteyttä luontaishoitojen ja länsimaisen lääketieteen välille.
Terveessä kulttuurissa työyhteisöt voivat hyvin
Monissa soteorganisaatioissa ihmisten henkinen hyvinvointi on heikentynyt viime vuosien aikana. Kaiken tämän näyttöön perustuvan tiedon keskellä ihminen ei voi hyvin. Yhä nuoremmat ihmiset uupuvat ja masentuvat. Sote-ammattilaisia painostetaan, vähenevällä henkilökunnalla, keskittymään yhä tehokkaammin tekemään vain step-by-step säännöin ohjattuja työsuorituksia apinamoodilla. Resursseja vähennetään ja heillä on yhä vähemmän aikaa olla hyväksyvästi läsnä potilailleen. Tämä johtaa sekä potilaat että sote-ammattilaiset stressireaktioihin, mikä pahimillaan vahingoittaa terveyttä.

Tiedämme varsin hyvin, kuinka stressi ja työuupumus vaikuttavat terveyteen. Tutkitusti hyväksyvä läsnäolo on stressin vastalääkettä. Nykyinen byrokratisoitu hallinnanjärjestelmä uuvuuttaa työntekijänsä ja paradoksaalisesti se syö pitkän tähtäimen tehokkuutta. Riskit kaikkea kontrolloivassa mindless-kulttuurissa ovat suuret. Väsynyt soteammattilainen tekee enemmän virheitä. Sote-työntekijä kadottaa empatiakykynsä ja samalla hänen kokonaisvaltaisen parantamisen taitonsa ehtyvät. Tiesitkö, että monet tutkijat väittävät, että suuri osa sairauksistamme on stressiperäisiä?
Terveessä elämäntavassa ihmisiä opetetaan divergenttiin ajatteluun ja kriittiseen tiedon seulontaan sekä luottamaan omiin tunteisiin ja kehon viisauteen. Tieto ei ole pelkästään informaatiopakettien käsittelyä, vaan myös kehomme tietää. Se, että meistä tulee viisaita ihmisiä, edellyttää, että kehitymme paitsi rationaalisina ajattelijoina myös siinä, että opimme hyväksyvän läsnäolevasti kuuntelemaan potilasta/asiakasta ja omia tunteitamme sekä oman kehomme viisautta.
Minusta tämä nykyinen vaihe kulttuurissa edustaa tiedollista edistymistä, mutta henkistä taantumaa. Meidän lääketieteilijöidenkin omaa osaamista, harkintaa ja autonomiaa mitätöidään. Lääketieteen hallinnolliset rakenteet ovat hierarkisia ja alistavia, eikä niissä kannusteta aidosti luovuuteen ja divergenttiin, moniammatilliseen dialogiin ja ajatteluun. Mietin myös perustehtäväämme. Ketä palvelemme? Potilaita vai vallanpitäjiä? Tällä hetkellä aikaa menee yhä enemmän vallanpitäjien palvelemiseen.
Valtiovallan tehtävä on suojella kansalaisiaan ja pitää heistä hyvä huoli. Järjestelmä ei tällä hetkellä valitettavasti näytä onnistuvan siinä. Yhtenä keskeisenä syynä pidän tätä stressaava, henkisen poissaolon, mindless-kulttuuria. Uupunut kansa sairastuu psyykkisesti ja fyysisesti. Tutustu Ellen Langerin ajatteluun, tiedät, mistä kirjoitan.
PS. Tule mukaan Lapinlahden Lähteelle torstaina 26.4. kuuntelemaan keskusteluamme meditaatiosta, flow-tiloista ja hypnoosista.