Narratiivinen lääketiede

Henkilökohtaisesti olen erityisen kiinnostunut syövästä ja narratiivisesta lääketieteestä. Ihminen voi itse ottaa vastuun omasta elämästä, yhdistämällä erilaisia täydentäviä hoitomuotoja koululääketieteellisiin hoitoihin.

Narratiivisesssa lääketieteessä sairaus kohtaa koko ihmisen sosiaalista ja biologista identiteettiä. Siksi kannatta miettiä, kuinka voi ottaa vastuuta omasta terveyskäyttäytymisestään.  Millä tavalla voi parantaa itseään ja elämäänsä kokonaisvaltaisesti?  Minkälaisen tarinan haluan elää?  Pitkä elämä ei ole itseisarvo, vaan sen sijaan hieno elämäntarina voi olla sitä.

Psykiatri David Servan-Schreiber kirjoittaa kirjassaan (Anticancer- A New Way of Life): ”Onneksi voimme alkaa suojautua syövän biologisilta mekanismeista noudattamatta kirjamellisesti kaikkia syöpään positiivisesti vaikuttavia metodeja. Elimistömme on tasapainoa etsivä järjestelmä, jonka jokainen toiminto on vaikutuksessa toinen toiseensa.
Kun muutat yhden näistä toiminnoista, vaikutat väistämättä koko järjestelmään.
Näin ollen jokainen voi miettiä mistä alottaa: ruokavaliosta, liikunnasta, psykologisesta työstä tai mistä tahansa lähestymistavasta,joka lisää elämämme merkityksellisyyttä. Jokainen tilanne, jokainen ihminen on ainutlaatuinen: Jokaisen ihmisen polku on erilainen.
Kaikkein eniten vaikuttaa se, että ravitsemme omaa tahtoamme elää.Joku voi tehdä sen katsomalla komedioita, toinen kirjoittamalla runoja tai päivä kirjaa, ja kolmas viettämällä aikaansa lasten lasten kanssa.”


David Servan-Schreiber itse kärsi uusiutuvasta aivosyövästä 20 vuoden ajan. Hän menehtyi sairauteensa 50-vuotiaana. Hän eli upean tarinan, ja hän on auttanut ajatuksillaan tuhansia syöpään sairastuneita ihmisiä. 

Syövän kokonaisvaltaisesta hoitamisesta on oma facebook-ryhmä täällä.

Seuraavaan esseeseen olen koonnut joitakin ajatuksia narratiivisesta lääketieteestä.

MURUSIA NARRATIIVISESTA LÄÄKETIETEESTÄ

Ihmisen elämä ja kulttuuri rakentuu tarinoista. Narratiivisen lääketieteen keskiössä on ajatus siitä, että ihminen voi muuttaa itseohjautuvasti tarinoissaan omaa identiteettiään ja samalla suhdettaan maailmaan. Tämä tarinallinen suhde maailmaan voi olla eheyttävä tai se voi olla meitä vahingoittava. Voimme ajatella narratiivisen lääketieteen olevan luonnontieteellisen asiantuntijakulttuurin ja hallinnankulttuurin itseohjauksellinen vastapooli ja sen tanssipari.

Narratiivisesta näkökulmasta terveydenhuollon ammattilainen on asiakkaansa tärkeä dialogikumppani. Lääkäri ei suinkaan ole pelkästään esineellistävä, käypähoitojen ohjeita asiakkaaseen soveltava autoritaarinen ja etäinen terveydenhuollon ammattilainen. Narratiivisen lähestymistavan mukaan minuus, eikä myöskään sairaus, ole mikään pysyvä tila vaan ne ovat biologian rinnalla samalla myös kulttuurisia prosesseja. Ihmisen identiteetin ja sairauden voi ajatella olevan siis eräänlainen narratiivinen projekti. Tarinat ovat kliinisen hoitavan suhteen ytimessä, kun taas faktatieto on näyttöön perustuvien käytäntöjen keskiössä. Narratiivinen lääketiede voi tarjota tukensa, viime aikoina paljonkin esilla olevaan, ”degrowth”, elämän hidastamis-, leppoistamis- ja kohtuullistamiskeskusteluihin.

Sairausnarratiivi

Sairausnarratiivi on henkilön itsensä luomaa tarinaa omasta sairaudestaan. Tämä tarina rakentaa ja paljastaa terveydenhuollon asiakkaan kulttuurisidonnaisia ja henkilökohtaisia merkityksiä. Esimerkiksi masennuksen luonne sosiokulttuurisena merkitysrakennelmana on vaihdellut hyvinkin paljon aikakaudesta ja kulttuurista toiseen. Terveydenhuollon ammattilaisen tulisi olla tukemassa asiakkaan eheyttävän tarinan rakentamisprosessia. Tarkemmin sanoen terveydenhuollon ammattilainen tulisi luovuttaa itsensä asiakkaan oppimisen välineeksi (Charon 2006), jolloin tarina on ikään kuin silta, joka yhdistää käsitteelliset rakennelmat toisiinsa.

”Elämä ymmärretään taaksepäin, mutta sitä eletään eteenpäin” kirjoitti suuri tanskalainen filosofi Sören Kierkegaard. Koko identiteettimme rakentuu tarinoista ja ne kirjoitetaan taaksepäin, mutta niiden tukemana elämme elämäämme eteenpäin. Tarinat eivät ole pelkästään identiteettimme rakentajia, vaan koko kulttuuri-ilmastomme rakentuu erilaisille myyteille, tarinoille. Tarinaa kirjoitetaan aina joka hetki uudestaan ja uudestaan. Eilen kirjoitin elämästäni erilaista tarinaa kuin tänään. Tarina muuttuu jokaisen päivän jokaisena hetkenä, sillä nykyhetki muuttuu koko ajan menneisyydeksi ja tulevaisuus nykyisyydeksi. Narratiiveissa menneisyys otetaan tarkastelun kohteeksi siten, että ihminen oivaltaa voivansa rakentaa useita rinnakkaisia tarinoita elämästään, jolloin suhde omaan itseen ja menneisyyteen samalla muuttuu.

Sairaus tai psykologinen kriisi synnyttävät identiteettitarinoissamme joskus, Gay Beckerin (1999) mukaan pääsääntöisesti, perusteellisia katkoksia. Näissä katkoskohdissa ihmisen tarinan juoni saattaa olla täysin hukassa ja juuri näissä kohdissa terveydenhuollon ammattilaiset heijastavat omia tarinoitaan terveydenhuollon asiakkaisiin.  Voimme olla mukana rakentamassa asiakkaillemme heidän identiteettejään eheyttäviä tarinoita tai epäonnistuessamme voimme olla mukana rakentamassa heille heidän persoonaansa tuhoavia tarinoita. Suhteemme asiakkaisiimme ovat vuorovaikutuksellisia. Jokaisen kohtaamisen jälkeen myös meidän oma tarinamme muuttuu. Voimme antautua molempia osapuolia eheyttävään hoitosuhteeseen asiakkaamme kanssa. Tässä suhteessa tunteiden näyttäminen on luvallista ja jopa suotavaa. Lääkärin/hammaslääkärin ei tarvitse narratiivisessa maailmassa hävetä, vaikka hän paljastaa emootionsa (Remel, Rachel). Tämä ei ole ollut suotavaa perinteisessä hierarkisessa perfektionistisessa lääketieteellisessä käyttäytymiskoodissa. Remenin mukaan tämä esineellistävä suhde asiakkaaseen, on keskeinen lääkärin työuupumuksen selitys.

Päämääränä ihmisen eheytyminen

Käytän paljon myös käsitettä “eheytyminen” (healing). Tarkoitan sillä laajempaa asiaa kuin pelkkää kehollista paranemista. Ihminen voi eheytyä sosiaalisena mielikehona. Ehkä muutama sana tästä sanasta ja sen historiasta on paikallaan. Tässä katsauksessa olen lainannut joitakin ajatuksia tutkijalta nimeltä Ed Cohen. Muinaisissa kulttuureissa, aina 1800-luvun puoleen väliin saakka, tunnettiin organismin itseään parantavat voimavarat. Hippokrates kutsui näytä voimia “medicatrix naturae” – luonnon eheyttävä voima. Usein pidettiin sairauden syynä mikrokosmoksen ja makrokosmoksen välistä epätasapainoa, mikä johti organismin kriisiin.

1800-luvun lopussa “vis medicatrix naturae” oli pudonnut pois länsimaisesta biolääketieteestä ja sen oli korvannut länsimainen lääketieteen rationaalisuus ja sen retoriikka. Eheyttävät keskustelukäytännöt korvasi lääketieteen sotaisa kieli: immuunipuolustus, virusten ja bakteerien hyökkäykset, taistelu sairauksia vastaan … Lääketieteessä immuniteetti määriteltiin olevan se tärkeä ase, jolla keho pystyi taistelemaan ja puolustautumaan maailmaa vastaan. Tämä väkivallan kieli heijastaa tätä länsimaista vuosisatojen mittaan tapahtunutta muutosta modernissa oikeus- ja poliittisessa ajattelussa, ja vasta melko myöhäisessä vaiheessa tämä sotaisa patriarkan kieli siirtyi myös lääketieteeseen.

Vähitellen terveydenhuollosta tuli kaupallista yksipuolista aktiviteettia, jolla tuettiin yksilön taistelua sairauksia vastaan. Holistisesta näkökulmasta sairaus ei ole tila, joka täytyy voittaa, vaan se on häiriö sosiaalisessa tai ”situationaalisessa” kehomielessämme. Ihmisen eheytyminen todentuu erilaisten hoivan käytäntöjen kautta, ja vain osa näistä on sellaisia, joita voidaan kutsua “lääketieteelliseksi”. Esimerkiksi metaforilla on parantavia voimia, ja nämä voimat toimivat nimenomaan “lumeena”. Valitettavaa on, että biolääketiede on mitätöinyt tätä lumetta kautta aikojen. Se ei ole nimittäin “oikeaa” paranemista, vaan se on eräänlaista “tekoparanemista”, kun se tapahtuu ”vain” mielikuvituksen avulla. Kaksoissokkokokein yritetään kartoittaa pois nämä “lumetapaukset”, jotta tiedettäisiin mikä on “oikeaa”lääketieteellistä paranemista. Uskon hypnoosin edistävän potilaan omia eheyttäviä prosesseja. Rationaalisen järjen logiikka onkin leimannut sen usein mystiikaksi tai taikuudeksi.

Metaforat ovat tarinoiden kieltä

Ehkä keskeinen selitys sille, miksi ihmiset käyttävät vaihtoehtoisia terveydenhuollon palveluita, on tämä lumeen väheksyntä (pyrin käyttämään narratiiveissa aina syyn sijaan sanaa selitys). Metaforat voivat olla lähtökohtana ihmisen eheyttävälle kokonaisvaltaiselle muodonmuutokselle. Nykyään yhä useampi tutkija ja kliinikko oivaltaa, että mielikuvatyöskentelyllä on vaikutuksensa ihmisen molekyylitasolla tapahtuvaan informaation kulkuun (Candice Pert, Ernest Lawrence Rossi, Rahcel Naomi Remen, Rita Charon). Nykyään ymmärretään, että jotta potilas eheytyisi, on häntä tuettava rakentamaan tätä prosessia tukeva sairausnarratiivi. Tässä eheyttävässä kontaktissa, lääkärin/hammaslääkärin on keskitettävä huomionsa katsekontaktiin ja ymmärtämisen varmistamiseksi hän voi toistaa osan potilaan sanomasta. Tämä kohtaaminen ei ole mekaanisesta vaan suhde todentuu aidon uteliaasti kuunnellen. Toki tämän eheyttävän suhteen tärkeys riippuu ihmisen ongelman luonteesta. Esimerkiksi teho-osastolla huomio voi keskittyä ensisijaisesti ihmisen kehollisiin toimintoihin. Näissäkin tapauksissa on kuitenkin tärkeää, että potilas tuntee tulleensa kuulluksi esimerkiksi siten, että hänen toivomastaan kivunlievityksestä pidetään huoli. Turhaa potilaan traumatisoimista pitää pyrkiä aina välttämään. On jonkin verran näyttöä siitä, että ihminen voi nukutettunakin kuulla osan ympärillä olevasta puheesta. Tässä yhteydessä terveydenhuollon ammattilaisen suusta päässeet ”sammakot” voivat olla tuhoisia asiakkaan tarinalle.

Se mitä tuhlataan narratiivisessa hoitamisessa ajassa, säästetään hoitomyöntyväisyydessä. Toivon, että pikkuhiljaa ollaan oivaltamassa terveydenhuollon kuormituksen vähenevän, kun niistä tehdään vähemmän toimenpidetehokkaita. Narratiivisen lääketieteen näkökulmasta perinteisessä mielessä ”tehokas” terveydehuoltojärjestelmä tuottaa tehokkaasti uusia asiakkaita järjestelmään. Sitä voisi siinä mielessä kutsua vaikkapa ”hullunmyllyksi”. Mielestäni tämä nykyinen terveydenhuollon järjestelmä tehokkuuskriteereineen on juuri tällainen ”hullunmylly”. Mitä nopeammin pyörä pyörii, sitä enemmän hoidettavia asiakkaita, ja osa asiakkaista on terveydenhuollon omaa henkilöstöä.

Ed Cohenin mukaan metaforat kukoistavat jännitteissä. Jos ei ole eroja eikä yhteensovittamattomuuksia, ei niitä tarvitse tietenkään retorisesti linkittää. Tässä tilanteessa vertauskuvat on työnnetty sivuun ja ne on korvannut tautologia eli asioiden toistaminen, auktoriteetin ääni, joka on samlla asiantuntijakulttuurin vallankäytön ääni. Tarinoissa tietämisen rinnalla, aivan yhtä tärkeänä, on “ei-tietäminen”, joka on tärkeä oivalluksen väline. Cohen kuvaa saman näin: “Metafora puhkeaa ei-tietämisen kuilusta, ja suihkuaa siitä kohti tietoa”. Ei-tietäminen ei siis ole mikään metaforisen tietämisen esitila, vaan “ei-tietäminen” ravitsee sitä. Tiedostamatonta voimme siis käyttää hyväksi antamaan tarinallemme uutta muotoa. Kun uusia metaforia syntyy, syntyy uusia tapoja tietää. Mielestäni meidän koko kulttuurimme kärsii tietoähkystä. Maskuliininen järjen tieto on nostettu kaiken yläpuolelle. Vastalääkettä tälle on tarinat, jolloin ”ei-tietämisestä”, tiedostamattomasta, voi tunteiden, intuitioiden ja erilaisten mielikuvien kautta nousta uutta tärkeää elämänviisautta. Mielestäni juuri tarinat välittävät elämänviisautta ja tieteellinen tieto puolestaan teknistä tietoa.

Narratiivinen tieto

Narratiivinen tieto eroaa perinteisestä lääketieteellisestä faktatiedosta siten, että narratiivissassa voin kirjoittaa ”minusta tuntuu” ja ”minun mielestäni” muodossa. Samalla, kun vapauduin itserakentamastani empiirisanalyyttisen tiedon kahleesta, siirryn käyttämään omia aivojani luovasti. Tarinoiden maailmassa luovuus ja leikillisyys ovat tärkeitä. Narratiivisesta näkökulmasta ihminen on se tarina, jota hän kertoo itsestään.  Identiteettiteettinarratiivissa voivat yhtyä fakta ja metaforinen fiktio ihmistä eheyttävällä tavalla. Tarina voi olla ikäänkuin historiallinen, jolloin se seuraa tulkinnallisesta näkökulmasta ongelmattomia elämän tapahtumia. Ihminen tällöin kertoo “faktat” eli kiistämättömät tosiasiat, esimerkiksi millaiseen perheeseen hän syntyi, mihin ammattiin valmistui, mihin sairauteen sairastui jne, mutta ne voidaan liittää tarinoiden, erilaisin juonellisin ratkaisuin, toisiinsa.

Tarina voi olla kyllä täysin fiktiivinenkin, jolloin sairausinarratiivin voi ajatella olevan puhtaasti metaforinen. Olennaista on, että narratiivin keskiössä ei ole järki vaan tunne. Keho yhdistyy mieleen ja sosiaaliseen ympäristöönsä juuri tarinoiden avulla. Parhaimmillaan metafora saattaa kuvata ihmisen elämää paremmin kuin mikään historiallinen narratiivi. Tällaisen vertauskuvallisen tarinan avulla ihminen voi löytää mielekkyyden omalle elämälleen. Se voi olla ihan vaikkapa runo! Puhdas perinteinen omaelämänkerta on kokonaisvaltainen ja eheyttävä historiallinen narratiivi. Tässäkin tarinassa on mielestäni olennaista, että siirrät palan sieluasi tekstiisi, etkä vai toteuta normatiivisia odotuksia. Tarinat eivät ole siis faktojen kuljetusainetta vaan ne ovat elämää eheyttävien ideoiden kuljetusainetta. Ihmisella vaikuttaisi olla sisäsyntyinen tarve rakentaa itsestään eheää tarinaa. Historialliset erilliset tapahtumat ”juonitetaan” mielekkäiksi kertomuksiksi. Narratiivissa voi ihminen käyttää tulkintojensa kohteena koko mielikehoansa, situaatiota ja kaikkia niiden ilmenemismuotoja. Narratiivisen tiedon ytimessä on ihmisen henkilökohtaiset keholliset ja mielelliset kokemukset, ajatukset, mielikuvat ja tunteet. Ihminen on ainut itseään tulkitseva eläin. Kokemustemme merkitykset erilaisine näkökulmineen elävät rakentamissamme identiteettitarinoissamme, ja sitä kautta ne vaikuttavat tuleviin uusiin kokemuksiimme.

Narratiivisen lääketieteen kritiikkiä

Toki metaforien eheyttävistä voimista kaikki eivät ole samaa mieltä. Amerikkalainen intellektuelli Susan Sontag (1978) kirjoitti kuuluisan kirjansa “Illness as Metaphor”. Hän on sitä mieltä, että tulisi suhtautua hyvin varauksellisesti siihen, että mielikuvitusta voitaisiin muka käyttää ihmisen eheytymisen välineenä. Esimerkiksi syöpäpotilaat ja tuberkuloosipotilaat ovat voimakkaasti sosiaalisesti muutenkin leimattuja, ja helposti tällainen ajattelu kääntyy sairastajia vahingoittamaan. Ihmiset eivät uskalla hakeutua hoitoihin, koska he pelkäävät niitä myyttejä, jotka liittyvät näihin sairauksiin. Hänen mielestään päinvastoin, sairaudet tulisi riisua erilaisista myyteistä ja suhtautua niihin vain puhtaan tieteellisesti. Sairaus ei ole metafora yhtään mistään, vaan se on fyysinen sairaus.

Narratiivisesti ajatellen Susan Sontagin ajattelu tuntuu olevan kiinnittynyt perinteisesti pelkästään empiirisanalyyttiseen tiedekäsitykseen. Hän ei ehkä ole oivaltanut sitä narratiivisen lääketieteen näkökulmaa, että koululääketieteen kieli on vain metaforaa kyseisen ihmisen elintoiminnoista. Niin kuin Rauhala on tuonut esille, elinten fyysisen toiminnan kielen ja siitä puhuvan kielen välillä on aina kuilu: Emme voi koskaan tavoittaa todellisuutta sinänsä, vaan kieli on aina metaforista. Sontag siis ilmeisesti tarkoittaa, että hänen mielestä saisi käyttää pelkästään empirisanalyyttistä kieltä, mikä kyllä kutistaa mielestäni ihmisen olemuksen yhteen luvalliseen metaforaan.

Hypnoosissa on pitkät perinteet siitä, kuinka monet keholliset vaivat voidaan poistaa pelkillä myönteisillä suggestioilla tai muuttamalla potilaan kehon metaforista kieltä uuteen muotoon. Olen tulkinnut omat kehoni oireet metaforisest.  Lääketieteellisen ongeman lisäksi syövälläni oli  myös vertauskuvallinen merkityksensä, jotka vain siis odottivat tulkintojani. Uskon vakaasti, että stressini ja tragikoomisella naivilla romanssielämällälläni oli merkityksensä immuunivasteeseeni, ja tätä kautta myös todennäköisesti syöpääni. Oli miten oli, koen narratiivisen itseanalyysin jälkeen selkeästi eläväni eheämpää ja tyytyväisempää elämää. Tänään oman luovuuteni toteuttaminen on minulle arkea

Ihminen holistisena kokonaisuutena

Kun hoidamme kehomieltä, emme voi leikata kehoa ja mieltä irti toisistaan, vaan emootiot sitovat kehon ja mielen yhteen kietoutuvaksi kokonaisuudeksi. Pahimpina patriarkaalisen biolääketieteen hegemonian aikana olemme nähneet lääkärin ainoina hyveinä päättäväisyyden, objektiivisuuden ja analyyttisyyden. Koulutuksessa pyrittiin ennen vanhaan jopa harjoittamaan ja edistämään kandien kykyä ottaa tunne-etäisyys toimenpiteittensä kohteeseen. Tänä päivänä toivon terveydenhuollon ammattilaisen entistä paremmin ymmärtävän, että tällainen suhde potilaaseen ei edistä kummankaan osapuolen eheytymistä. Toki tätäkin asennetta tarvitaan, hoitosuhteen analyyttisessä vaiheessa, mutta itse hoitaminen rakentuu dialogiselle suhteelle. Uskon, että taitavat kliinikot ovat tämän kaikkina ajanjaksoina ymmärtäneet. Ainoana näkökulmana esineellistävä näkökulma edesauttaa mielestäni aleksitymisen kulttuurin syntyä.

Candace B. Pert (1997), fysiologian ja biofysiikan professori ennakoi tätä nykyistä kehomielen aikaa. Hänen mukaansa ihmisen sielu, mieli ja emootiot ovat tärkeä osa ihmisen terveyttä. Pert kehotti jo 1900-luvun lopussa biolääketiedettä uudelleen yhdistämään se, minkä René Descartes erotti. Pert korosti, että ihminen ei ole pelkästään aivokemiansa tuote, vaan ulkoiset tilanteet aiheuttavat meissä emootioita ja nämä vaikuttavat fysiologiaamme. Nämä sosiaaliset tekijät eivät vaikuta pelkästään aivoihimme, vaan ne vaikuttavat suoraan koko kehomme neuroimmunologiseen ja hormonaaliseen järjestelmään. Kyseessä on aina kaksisuuntainen kommunikaatioyhteys. Tässä informaatioketjussa geenimme voivat siis vaikuttaa sosiaalisuuteemme, ja sosiaaliset tilanteet voivat vaikuttaa geeneihimme.

Myös Fredrik Svenaeus (2008) kannustaa ihmisiä näkemään masennuksella muitakin kuin biologisia merkityksiä. Jos ajattelemme depression olevan, vain masennuslääkkeillä hoidettava serotoniiniongelma, on riskinä se, ettei ihminen näe oman itsensä merkitystä tässä aineenvaihdunnassa. Ihminen typistetään asiantuntijan ohjaamaksi biologiaksi. Tällainen itsensä kehosta irtileikkaaminen saattaa johtaa tahdottomien, yksilöitymisprosesseissaan keskeneräisten ihmisten kehittymiseen.

Lopuksi

Kuinka monen ihmisen tarinoissa elääkään terveydenhuollon ammattilaiset omaa elämäänsä! Tässä narratiivisessa todellisuudessa luonnontieteellinen tieto on eräs hyödyllinen ja tärkeä tiedon ja käytäntöjen lähde. Se on eräs hyödyllinen apollonisen kurinalaisesti tehty tarina muiden tarinoiden joukossa.  Asiakas voi hetkittäin yhdessä lääkärinsä kanssa ottaa etäisyyttä omaan tarinaansa, jonka jälkeen hän voi muokata sitä yhdessä terveydenhuollon ammattilaisen kanssa.

Joskus mietin, elämmekö aleksitymisen monolektisen materialismin valtakulttuuria, jossa normatiiviset paineet saavat enemmistön ihmisistä tukahduttamaan aidot tunteensa. Aleksitymiasta puhutaan silloin, kun ihminen on kyvytön ilmaisemaan omia tunteitaan ja tila liittyy läheisesti moniin kehomielen vaivoihin, esimerkiksi psykosomaattisiin vaivoihin, addiktioihin, syömishäiriöihin, ahdistushäiriöihin, verenpaineeseen ja krooniseen kipuun. Ehkäpä juuri siksi yhä harvempi enää tuntee oloaan kotoisaksi omassa elämässään. He kulkevat elämänsä läpi muukalaisina maailmassa. Naisellista hoivankulttuuria ja tunteita on mitöitöity. Tunneilmaisutaidoiltaan vammautuneet ihmiset voivat sekä fyysisesti että henkisesti huonosti, ja seurauksena oli lisääntynyt väkivalta ja terveydenhuollon kuormittuminen erilaisilla stressiperäisillä medikalisoiduilla vaivoilla.

Narratiivinen maailma on tunteiden, mielikuvien ja intuition maailma. Narratiiveissa aikakäsityskään ei yleensä ole lineaarinen. Ihminen voi rakentaa narratiiviaan keinumalla rytmisesti ”sisäavaruudessaan” eli tietoisuutensa eri kerroksissa, sen nykyisyydessä, menneisyydessä ja tulevaisuudessa. Tämä ajatus ei tietenkään tunnu hyvältä lineaarisen hallinnankulttuuriin tottuneessa ihmisessä. On pelottavaa vierailla ”ei-tietämisen” maailmassa. Se on kuitenkin samalla Ihmemaa, jossa pirstoutunut identiteetti voi löytyä pala palalta. Tässä fantasiamaailmassa ihminen voi paljastaa vähitellen todellisen itseytensä, opittujen ja muilta “varastettujen” ja sisäistettyjen osiensa takaa. On paljon “turvallisempaa” elää asiantuntijoiden ohjaamaa “faktoihin” perustuvaa elämää, hallinnankulttuuria, jonka todellinen riski aina on muuttua totalitasoivaksi autoritaariseksi asiantuntijakulttuuriksi. Ensimmäisen vastoinkäymisen tullessa ihminen saattaa pudota pimeään kuoppaan, täydelliseen uusavuttomuuteen.

Narratiivin luonteeseen kuuluu, että se vähitellen paljastaa todellisen eettisen tarinankertojan. Tällä tarinankertojalla ei maailma rakennu enää yhdellekään varmalle ontologialle, siis teorialle olemisen perimmäisestä luonteesta. Sen sijaan se on puhdasta dialogia tietoisuuden ja tiedostamattoman välitilassa, “reflektiivistä emansipoituvaa politiikkaa ilman perustuksia” (Keith Jenkins, 1999). Modernin biolääketieteellisen paradigman hegemonian aikana vallitsi asiantuntijoiden määräämä käsitys historiasta, ja epäilen toiveikkaana, että nyt tämä hallinnan aikakausi on loppumassa. Harva enää uskoo, että asiantuntijat pystyvät hallitsemaan elämää. Siellä missä historian historiallisuus alkaa, loppuu jonkun yksittäisen näkemyksen etuoikeutettu käsitys ihmisestä. Olen toiveikas sen suhteen, että nyt me ihmiset olemme yhdessä luomassa uutta, humaanimpaa,antimaterialistisempaa ihmiskäsitystä. Uskon, että narratiivinen käänne, myytit ja tarinat tässä uudessa historiallisessa jaksossa nousevat vielä uuteen arvoonsa tieteellisen tiedon rinnalle.

 

Becker, Gay. Disrupted Lives: How People Create Meaning in a Chaotic World. Berkeley: Univ. of California Press, 1999.

Charon, Rita, Narrative Medicine: Attention, Representation, Affiliation, Narrative Vol.13, Nr. , 2005

Cohen, Ed, Psychoanalysis and Narrative Medicine, Imaging Immunity, edited by Peter L. Rudnytsky and Rita Charon, State University of New York Press, 2008

Jenkins, Keith, Why History? Ethics and Postmodernity, London and New York, Routledge, 1999

Pert, Candace B., Molecules of Emotion, The Science behind Mind-Body Medicine, Scribner, New York 1997

Remen, Rachel Naomi, Kitchen Table Wisdom, Stories That Heal, New York, Riverhead Books, 2002

Svenaeus, Frediric, The Hermeneutics of Medicine and the phenomenology of Health, Linköping Studies of Art and Science, Deapartment of Health and Society, Linköping University, 1999

6 kommenttia artikkeliin ”Narratiivinen lääketiede

  1. Tämä on todella kiinnostavaa. Tulen seuraamaan projektiasi tarkkaan sillä olen miettinyt näitä asioita pitkään; lomittain terveydenhuollon ammattilaisen (olen psykologi ja psykoterapeutti) ja lähestulkoon koko ikäni kokonaisvaltaisesti sairastaneen ihmisen näkökulmasta. Kohtaamisia terveydenhuollon kanssa on ollut laidasta laitaan, hyviäkin, mutta totuus on että olen pelännyt lääkäreitä (enää en hammaslääkäriä 🙂 aina. Syyksi ymmärrän tänään juuri tämän ihmistä objektina käsittelevän, autoritäärisen lähestymistavan, jolle olen monien muiden tavoin ollut tavattoman herkkä.

    Minäkin ajattelen että ei tämä nykyinen meno voi jatkua. Silti luulen että nämä kulttuurit, epävarmuutta kieltävä autoritaarinen ja epävarmuutta sietävä, narratiivinen tai dialoginen kulttuuri tulevat elämään rinnakkain ehkä aina. Näennäisellekin varmuudelle on aina tilausta niin hoitajien kuin hoidettavien taholla. Tästä huolimatta on tavattoman tärkeää, että näennäistä (ja tosiaankin uuvuttavaa) varmuutta rikotaan ja kyseenalaistetaan julkisesti. Tähän liittyy omakin kirjoittamisprojektini; omassa ammatissani en mitenkään voi enää samastua pelkästään ”tieteeseen” vaan koen vahvasti että elämän monimuotoisuuden on tultava näkyviin. Esimerkkejä onneksi jo on.

    Onnea ja siunausta hankkeillesi, tulen olemaan kuulolla!

  2. Kiitos kannustuksesta. Tällä hetkellä projektini on ollut jäissä, kun olen innostunut tekemään omaa meta-analyysiäni eheyttävästä kirjoittamisprojektistani. (www.katisar2.wordpress.com)

    Mietin, että täytyykö minun avata kolmas blogi, jos rupeaisin online:nä työstämään tätä narratiivista lääketiedettä. Olen kirjoittanut aiheesta jo satakunta sivua, joten työstön voisi alkaa oikeastaan koska tahansa.

    Kliiniset työt ”häiritsevät” luovuuttani. Toisaalta, ehkä hyvä näin – muuten sattaisin kadota kokonaan tiedostamattoman mielen luovaan toimintaan ja alkaisin leijumaan liian korkealla yläilmoissa :).

    Emmekö ole muuten jo ajat sitten olemme lääketieteessä asiakas- tai potilaslähtöiseen työskentelyyn, mikä mielestäni edellyttää aidosti sisäistettynä dialogista asennetta potilaaseen.Mielenkiintoinen ajatus, että nämä maailmat eläisivät tulevaisuudessa rintarinnan. Minä uskon ehkä vielä hierarkkisten kulttuurien kuolemaan ja dialogiseen, horisontaaliseen asiantuntijan ja asiakkaan välisen suhteen todentumiseen. Mielestäni muutoksen tuulia on ilmassa. Toivon, että tulevaisuuden ihminen on entistä enemmän itseohjautuvampi.

  3. Jatka vain sitkeästi. Blogissa tai muuten. Prosessi kuulostaa kovin tutulta, välillä oikeastikin täytyy käydä hakemassa irtiottoa tai eväitä ns reaalimaailmasta, mutta sitten on taas pakko palata aktiiviseen kirjoittamiseen.

    Minusta näyttää siltä, että käytännössä toteutuu hyvin monenlaista asiakastyöskentelyä – sekä hyvin hierarkkista ja yksisuuntaista asiantuntijatyötä että sitten sitä aidosti dialogista. Ja kaikkea siltä väliltä. Ajattelen oman ammattini pohjalta, että aito vastavuoroisuus ja tasavertaisuus on tärkeä kehityksellinen saavutus. Toiset meistä kasvavat siihen jo melkein ”äidinmaidossa”, toiset eivät saavuta valmiutta siihen ikinä. Ja sitten siltä väliltä. Mutta kouluttajanakin kyllä näkee, että moniin terveydenhuollon ammattirooleihin sisältyy melkoinen annos joko huoltapitävää tai kontrolloivaa (välillä sama asia) suhtautumista, joka estää asiakkaan äänen kuulumisen joskus kovinkin tehokkaasti.

    Kyllä minäkin toivon että ihmiset itsenäistyvät turhista auktoriteeteista. Monelle se vain on kovaa työtä. Ja aika paljon on ihmisiä, jotka eivät tunne mitään aitoa tarvettakaan tällaiseen vikurointiin, vaan ovat sopeutuneet ja loksahtaneet muottiin suht miellyttävästi. Mutta juuri tästä syystä näitä vaihtoehtoisempia näkemyksiä pitäisikin jaksaa pitää esillä. Että muutoksen mahdollisuudet eivät ainakaan jäisi näkymättömiin.

  4. ”Holistisesta näkökulmasta sairaus ei ole tila, joka täytyy voittaa, vaan se on häiriö sosiaalisessa tai ”situationaalisessa” kehomielessämme.”

    Eikös meillä ole tälläiselle lääketieteelliselle näkökulmalle jo nimikin: sosiosomatiikka.

  5. Vasta vuosi 2013 toi tämän artikkelin eteeni 🙂
    Toivottavasti olet Kati edelleen jatkamassa tätä kirjaprojektia. Muutamassa vuodessa on tullut paljon uutta tutkimustietoa aiheesta, eikä vähimpänä pelkotutkijoiden Nobel…
    Muutama hyvä viimeaikoina julkitullut kirjavinkki: Brian Broom: Sairaus täynnä merkityksiä, sekä Menis Yousry: Avaa muistisi kätköt ja löydä todellinen itsesi.
    Ja lisäksi mielenkiintoinen lehtiartikkelilinkki: http://www.vahvistamo.fi/vahvistamo/lehti/mielenterveys_1_2012/traumat_sairastuttavat/

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s