Pirstotuista potilaista , tiibettiläisestä lääketieteestä ja vähän muustakin

Oma orastava kiinnostukseni tiibettiläiseen lääketieteeseen heräsi oikeastaan kahta kautta, ensinnäkin siskoni (joogan ja terapeuttisen tanssin opettaja) on ollut kiinnostunut siitä jo jonkun aikaa. Ja lisäksi luin ranskalaisen psykiatrin, entisen Pitsburgin lääketieteellisen tiedekunnan professorin ja neurotieteilijän, David  Servan-Schreiberin kirjan ”antisyöpä -elämäntavasta”. Hän viittasi toistuvasti ajatuksissaan tiibettiläiseen lääketieteeseen.

 

En tiedä, jaksanko tai kerkeänkö koskaan opiskelemaan tiibettiläistä lääketiedettä sen syvemmin. Tämä siksi, että tässä mielikuvien, meditaation ja hypnoosin maailmassa riittää minulle retkeilymaastoa. Toisaalta tiibettiläinen hierontakurssi ja sen lääketieteen perusteet kyllä kiinnostaisivat. Minun ongelmani on, että maailmassa on aivan liikaa kiinnostavia asioita. Toisaalta huomaan, että tiibettiläisessä lääketieteessä on paljon yhtymäkohtia länsimaiseen kreikkalaiseen elementti-ajatteluun, joten sen ajatuksia voinnee melko helposti yhdistää muihin viisausperinteisiin.

 

Servan-Schreiber oli sitä mieltä, että ihmisellä on olemassa suuri potentiaali oman itsensä parantamiseen, myös silloin, kun kysymyksessä on mielenterveyden hoitaminen. Stressi, ahdistus, masennus ja lapsuuden traumat paranevat otollisissa olosuhteissa itsestään. Näin minäkin sen ajattelen, hypnoterapeutti ei paranna potilastaan, vaan hän katalysoi prosessia, jossa ihminen itse parantaa itsensä. Hän antaa asiakkaalleen tyokaluja oman itsensä parantamiseen.

 

Servan-Schreiberin mukaan on paljon tieteellisesti hyväksi todettuja menetelmiä, joita ihminen voi itse käyttää oman mielenterveyden hoitamiseen. Valitettavasti on vaan niin, että kukaan ei voi omia näitä menetelmiä itselleen ja kaupallistaa niitä yksinoikeudekseen, ja siksi niitä ei tyrkytetä yleiseen käyttöön. Esimerkiksi meditaatio ja akupunktio on huonosti kaupallistettavissa minkään ammattikunnan yksinoikeudeksi.

 

Servan-Schreiber sanoo eräässä haastattelussaan: ”Olin kaksikymmentä vuotta eri lääketieteellisissä tiedekunnissa tiedemiehenä ja psykiatrina. Minulla meni nämä kaksikymmentä vuotta siihen, että oivallisin tieteellisestä kirjallisuudesta, että on olemassa luonnollisia tapoja hoitaa masennusta, ahdistusta ja stressiä, menetelmiä, jotka ovat hyvin tutkittuja ja todennettuja. Aloitin niiden käytön omassa praktiikassani, ja totesin niiden olevan jopa tehokkaampia kuin perinteisten lääketieteellisten metodien. Kukaan ei vain puhu niistä, koska niitä ei voi kukaan omia vain itselleen eikä niistä voi tehdä rahaa vain itselleen.”

 

Kysymys on siis perimmiltään vallasta. Haluaako lääketiede kumartaa potilaalleen vai kaupallisille vallankäytön rakenteille?  Haluammeko vastauksia, jossa tarjoamme asiakkaillemme työkaluja oman terveyskäyttäytymisensä ohjaamiseen vai haluammeko tarjota hänelle vain eri lääketieteen alojen eri ammattilaisten kaupallistettuja ratkaisuja. Pirstommeko potilaamme eri alojen ammattilaisten hyödynnettäväksi, vai tarjoammeko hänelle todellisen mahdollisuuden itseohjautuvuuteen – oman elimistönsä tasapainottamiseen?

 

Itse näen parhaillaan meneillään olevan valtarakenteiden muutoksen. Jotkut puhuvat ruohonjuuritasolta alkaneesta rauhanomaisesta vallankumouksesta. Valistuneet potilaat äännestävät uutta kokonaisvaltaista ihmiskuvaa omilla terveys- ja palveluvalinnoillaan. Vallankäyttäjät seuraavat väkisin perässä. Toki tässä yhteydessä on tuotava esiin, että vaatii potilaan kouluttamista, jotta hänen realiteettitajunsa kehittyy sellaiseksi, että hän todella osaa ottaa vastuun yksin omasta terveydestään. Ylilyöntejä tapahtuu tälläkin saralla: lapsen leukemiaa ei hoideta vain homeopatialla tai enkelihoidoilla. Siksi vaaditaan myös hallinnollisten instituutioiden rakennemuutosta, jossa otetaan huomioon sekä potilaan oikeus itseohjautuvuuteen, mutta myös  potilasturvallisuus. Haastetta riittää.

 

Minusta näyttää siltä, että on paljon lääketieteen ammattilaisia, jotka ovat valmiita jakamaan valtaa ja vastuuta enemmän potilaalle itselleen. Ehkä ihmiskunnan tietoisuuden evoluutio alkaa olla sillä mallilla, että yhä useampi ihminen kykenee aidosti ottamaan vastuuta elämästään. Länsimainen lääketiede ja ihmisen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin tähtäävät vanhat viisausperinteet ovat yhdistettävissä. Mikä parasta, itseohjautuva ja hyvin koulutettu potilas, voi itse tehdä tämän yhdistämisen juuri hänen ainutkertaiselle persoonalle sopivin, itse valitsemin keinoin. Hänen on mahdollista oppia monenlaisia tunne- ja ongelmanratkaisutaitoja, jotka mahdollistavat elimistön harmonian.

 

Kuten Servan-Schreiber aikoinaan totesi, länsimainen lääketiede on vahvimmillaan akuuteissa terveysongelmissa, mutta kroonisissa vaivoissa, joissa pyrimme hakemaan elimistölle tasapainoa, vanhat viisausperinteet kuten tiibettiläinen, kiinalainen ja ayuervedalainen lääketiede ovat vahvoilla. Itse lisäisin tähän myös länsimaiset vähemmän käytetyt menetelmät, kuten (itse)hypnoosin.

 

Servan-Schreiber toimi 90-luvulla lääkärinä Pohjois-Intiassa. Hän oli mukana perustamassa ”Lääkärit ilman rajoja”-liikettä, ja hän toimi alueella tämän järjestön kautta. Servant-Schreiber hoiti tiibettiläisiä pakolaisia ja samalla sai nähdä, kuinka tiibettiläinen lääketiede toimii käytännön tasolla. Diagnooseja tehtiin mm. kokeilemalla pulssia, tutkimalla kieltä ja virtsaa. Lääkkeenä oli yrttejä ja akupunktiota. Hän tajusi, että erityisesti kroonisissa sairauksissa tiibettiläinen lääketiede oli ainakin yhtä tehokasta kuin länsimaisen lääketieteen metodit. Erona oli se, että tiibettiläisestä lääkinnästä tuli huomattavan paljon vähemmän sivuvaikutuksia ja sen tarjoamat lääkkeet olivat paljon halvempia.

 

Terveys on kehon eri osien hyvä suhde, sanoi Servan-Schreiber. Oman lääketieteellisen perinteemme isä, Hippokrates, kutsui tätä pneumaksi, kiinalainen lääketiede chi:ksi. Jumala löytyy erilaisten kehollisten systeemien harmoniasta. Itse täydentäisin,  että terveys ja harmonia on erilaisten kehomieli-tilojen yhdistämistä, integraatiota, vapaata tunne- ja informaatiomolekyylivirtaa.

 

Haastattelussaan Servan-Schreiber osoittaa tietokoneella näkyvää kolmea Pac-mania (japanilaisia animaatiohahmoa). Totuus löytyy näiden kolmen suhteesta. Elämä versoaa siitä, että ne löytävät mielekkään suhteen toinen toisiinsa. Niinpä, olemme erilaisten tilojemme välistä luovaa onnistunutta improvisaatiota. Se, että Pac-manit eivät ole suhteutettuja toinen toisiinsa, tietää kuolemaa. ”Olen kiinnostunut lääketieteestä, joka auttaa meitä kuntouttamaan eri kehomme osien välisiä suhteita”, sanoo Servan-Schreiber.

 

Minulle hypnoterapeuttina tämä on itsestään selvää. On monia tapoja tasapainottaa kehomielen välisiä suhteita. Voimme tehdä tätä hyödyntäen vaikkapa minätilojamme.

 

Servant Schreiber väittää, että länsimaisessa elämäntavassa on ainakin kolme elementtiä, jotka luovat ihmisessä ahdistusta ja masennusta.

 

  1. Ihmiset syövät masentavaa ruokaa (mm. aivan liian vähän Omega-3 rasvahappoja).

  2. Kukaan ei opeta ihmiselle, kuinka ohjata tunnetilojaan. Kun vihastumme tai ahdistumme, kukaan ei ole neuvonut meitä, kuinka käsitellä näitä tiloja (itse tarjoan ratkaisuksi tähän tietoisuustaitoja ja luovia menetelmiä mm. Sisäistä teatteria, musiikkiterapiaa ja terapeuttista tanssia).

  3. Kulutusyhteiskunta ei halua opettaa meille menetelmiä, jossa opimme itse kontroloimaan kehoamme ja sen tunnetiloja, koska sillä on tällöin vähemmän kaupallistettavia tuotteita. (Medikalisaatio pyörä pyörii hyödynttäen talouskasvua.)

 

Kiitos David Servant-Schreiber. Olet eräs niitä henkilöitä, jotka vahvistavat omaa ajatteluani. Servant-Schreiber itse kamppaili aivosyöpänsä kanssa parikymmentä vuotta. Hän menehtyi siihen vuonna 2011. Jälkeensä hän jätti upean työnsä ja sen hienon integratiivisen ihmiskuvan.  Oma sairaus tuntuu olevan monelle lääkärille suuri opettaja.

 

Syövän kokonaisvaltaiset hoidot on facebookissa.

 

 

 

 

Mainokset

Salatut elämät – Miten saavutan yhteyden omaan itseeni? Osa 1

Minäkö feministi?

En  julkisesti tunnusta olevani feministi. Tai ehkä perimmiltään tunnustaudunko sellaiseksi riippuu siitä, mitä feminismillä tarkoitetaan.  Käsittääkseni suuntauksia on kymmeniä ellei satoja. Itselläni on kolme poikaa, ja haluan olla myös heidän puolellaan.  Olen monenlaisia kulttuurisia näkökulmia edustavien ihmisten puolella.

Toisaalta, minussa on puoli, minätila,  joka  tunnustaa olevansa feministi. Se, Simone minussa, väittää, että yhteiskunnalliset taloudelliset ja poliittiset rakenteemme ovat olleet yksipuolisen miehisen maailmankuvan vääristämiä. Erityisesti köyhissä maissa naiset ovat edelleen enemmän alistettuja kuin miehet.

Olemme länsimaissa elänneet tehokuuselämäntapaa, jossa naisellisille uskomuksille ja arvoille, toisista välittämisille, monipuoliselle itsensä toteuttamiselle ja itsensä kuuntelulle, ei ole annettu sijaa. Sen sijaan numeroista ja esineistä on tullut miehisessä maailmassa Jumalia.

Simonen mielestä , yhteiskunnalliset yksipuolistavalle materialismille rakentuvat valtauskomukset ja sen arvot ovat tukahduttaneet meidän kaikkien – miesten ja naisten – tapaa olla maailmassa. Kilpailukulttuurimme on kuljettanut ihmisiä, sekä naisia että miehiä, kaiken hyvinvoinnin keskellä pahoinvointiin, myös masennukseen ja erilaisiin addiktioihin. Emme ole saaneet  kulttuurissamme olla läsnäolevia toisillemme ja itsellemme. Emme ole voinnet olla,  keitä olemme, vaan olemme tukahduttaneet puoliamme. Näin meissä monessa elää sisällä itseltämme salattu elämä.

Itsensä vaientaminen

Löysin mielenkiintoisen feministiteorian, se on nimeltään itsensä-vaientamisteoria (self-silencing theory). Sen mukaan itsensä vaientaminen on pahoinvointia, esimerkiksi syömishäiriöitä ja masennusta,  tuottavaa. Huomioitavaa sinänsä, että artikkeli, johon tässä viittaan on miesten (Thomas Joiner, James J. Cayne) kirjoittama. Monet miehet, yhtä lailla kuin naiset, tajuavat elämäntapamme minuuttamme loukkaavan luonteen ja sen, kuinka kulttuuriset odotukset muovaavat meitä naisia ja miehiä eri tavalla. Liian monet ihmiset, sukupuolesta riippumatta,  eivät tunnista salattuja puoliaan. Ihmisten voimavarat hupenevat kilpailuun vallasta, rahasta ja seksistä, sen sijaan, että heille annettaisiin mahdollisuus tutustua itseensä.

On selvää, että sisäisten ääniemme kakofonia, heijastaa ulkoista maailmaa. Olemme sosiaalisissa suhteissamme muovautuvia ihmisiä.  Kulttuurissa, jossa tukahdutamme ääniämme, kadotamme itseytemme. Tällöin sekä miehet että naiset  voivat pahoin. Kun ihminen salaa ja tukahduttaa itseltään puoliaan, kadottaa hän minuutensa. Hän on sosiaalisesti kloonattu epäinhimillinen olento.

Me naiset ja miehet eroamme kyseisten tutkijoiden mukaan sen suhteen, minkälaisia puolia itsestämme tukahdutamme. Esimerkiksi naiset kärsivät tilastollisesti enemmän masennuksesta kuin miehet. He tukahduttavat usein itsessään olevia ”itsekkäitä” ääniä, jotka vaativat omien tarpeiden huomioon ottamista. Ihannenainen on ollut länsimaisessa massakulttuurissa on haavoittuvainen, herkkä ja hento, mieheen tukeutuva, tahdoton ja miehen egoa viehätysvoimallaan pönkittävä nainen. Nainen ilman minuutta.

Olen usein miettinyt, että ehkä miesten alkoholinkäyttö on runsaampaa, koska he hukuttavat äänensä humalan tuomaan hetkelliseen unohdukseen. Miehet mielummin kampeavat salatut äänensä addiktoihin. Kuten tiedämme, myös me naiset  alamme olla tässä melko hyviä: Olemme moninkertaistaneet viime vuosikymmeninä alkoholinkäyttömme. Ehkä humalassa tai voi antaa osiensa mellastaa, miten lystää?

Oli miten oli, suorittamiskulttuurin superihminen voi huonosti: häneltä on kadonnut itseys, koska hän jatkuvasti vaientaa osiaan ja niiden ääniä. Itsensä vaientaminen on kovaa työtä. Vaatii energiaa olla olematta oma itsensä. Monet meistä ovat kiinnittäneet huomionsa siihen, kuin jotkut  anonymeinä, minuuttaan rikkoen, vapauttuvat ahdituneiden minuuksiensa puolia vastuuttomalla kirjoittelulla netissä. Tunnetilamme mellasetelevat miten sattuvat.

Normi-ihmisiltä puuttuu itsetuntemus, hyväksyvä läsnäolo itselleen, sekä omien osiensa ohjaus.

Lääkärien pahoinvointi

Joiner ja Cayne tuovat esiin artikkelissaan nimenomaisesti lääkärien pahoinvoinnin.  He (käsittääkseni myös hammaslääkärit) ovat kärsineet poikkeuksellisen paljon depressiosta ja he ovat olleet itsemurhatilastojen yläpäässä. On oikeastaan melkoisen kornia, että ihmiset, joiden kuuluisi olla terveyden asiantuntijoita, ovat voineet yksipuollistavassa miesten arvojen ja määrällisen tutkimuksen dominoimassa kulttuurissa, itse huonosti.  Keskiarvolääkäri on ollut huono omien tarpeittensa ilmaisija ja puolesta puhuja.

Lääkäreille eikä hammaslääkäreille ole perinteisessä lääketieteellisessä kulttuurissa annettu eväitä omien tarpeiden tunnistamiseen ja niihin vastaamiseen. Ihannelääkäri on elänyt vain muille unohtaen itsensä.

Tästä tuleekin mieleeni eräs tapahtuma omasta elämästäni. Olin muutama vuosi sitten Valamossa ”Lääketiede ja teatteri” -koulutuksessa. Sielä illallispöydässä tuli puhetta stressistä, ja itse tietysti suuna päänä toin esille, että nykyään voin oikein hyvin, koska teen kliinisiä töitä vain kolmena päivänä viikossa. Lisäksi tietysti kirjoitan, soitan haitaria, opetan luovaa kirjoittamista ja tietoisuustaitoja.

Tähän eräs lääkäreistä töräytti: ”Eikö tuo ole oikeastaan aika itsekästä? Ensin yhteiskunta kouluttaa lääkäriksi, ja sinä sitten ”leppoistat” elämäsi.”  Tähän minä vastasin, että minusta ei ole.  Syöpä on ollut opettajani. Sen jälkeen olen alkanut elää elämää, jossa huomioin omat tarpeeni. Koulutukseni menee vielä enemmän hukkaan, jos kuhmolaiset näkevät minut koristamassa itsemurhatilastoja tai ennenaikaisella sairaseläkkeellellä.  Kuinka paljon pahoinvointia ja terveydenhuolto kustannuksia syntyy siitä, että ihmiset eivät elä itsensä kanssa sopusointuista elämää. Voin tällä hetkellä hyvin, koska toteutan itseäni monipuolisesti.

Elämäntapa, jossa ihmiset eivät tunnista eivätkä osaa kuunnella itseään, on sairautta – sekä fyysistä että psyykkistä – tuottavaa. Onneksi tietoisuustaitoja ja vuorovaikutustaitoja ollaan nyt opettassa lääketieteellisessä tiedekunnassa. Ajat muuttuvat. Ehkä tulevaisuuden lääkäri saa olla kokonainen osiaan joka päivä taitavasti integroiva ihminen. Hän kykenee valitsemaan itsensä.

Muutama viikko sitten eräs hammaslääketieteen opiskelija oli seuramassa työntekojani.  Hänen piti tarkkailla vuorovaikutusta. Vau!  Minä kun rupesin tekemään hammaslääkärin hommia, en ollut koskaan edes nähnyt, kuinka oikea hammaslääkäri tekee työtänsä.

Jouduin itse rakentamaan minuuteni – myös tapani tehdä työtä.  Se onkin ollut elämäni suurin seikkailu, ja tämä rakennustyöni on edelleen kesken. Minua kun on ollut niin moneksi. Niin kuin monia muitakin, tietämättään.

Hyvä yhteisö on tanssia elämänpuun ympärillä

Globaali yhteisömme hukkuu aineiden väärinkäyttöön ja tuhansiin muihin addiktiivisiin tapoihin. Tämä siksi, että sekä rikkaat että köyhät, molemmat yhtälailla, on revitty irti perheistään, kulttuuristaan ja traditionaalisesta henkisyydestä, joka ympäröi elämää premodernina aikoina. Nykyisen kaltainen globaali yhteisömme säälimättömästi ajaa meitä individualismiin ja keskinäiseen kilpailuun, vieraannuttaen meidät sosiaalisesta elämästä. – Bruce Alexander, The Globalization of Addictions 

Jatkan psykiatrin ja ”postmodernin semiurbaanin neoshamaanin”,  Lewis Mehl-Madronan ajatuksia. Taitaa miehellä olla vähintäänkin yhtä rikas Sisäinen teatteri kuin itselläni. Minun rouva Otsaryppyni, Tuomaani ja Kuoleman Joutseneni taitavat jäädä hänen henkien täyttämässä elämässä toiseksi.

Lewis Mehl-Madronan mukaan eurosentrinen maailmankatsomus ei ole ainut tapa katsoa todellisuutta. Hän näyttää olevan kanssani samoilla linjoilla: Tarvitsemme erilaisten kulttuurien monimuotoisuutta, yhtälailla kun tarvitsemme luonnon diversiteettiä. Vaikka tieteellisteknisesti olemme kehittynyt kulttuuri, meidän ei kannata elää siinä illuusiossa, että olisimme jotenkin ainutkertaisen viisaita ihmisiä.

cc Kati Sarvela
cc Kati Sarvela

Huolimatta siitä, että alkuperäiskansojen elämäntavat eivät olleet täydellisiä, niillä on paljon opetettavaa meille. Amerikan alkuperäiskansat eivät jakaneet ihmistä kehoon ja mieleen. Heillä ei ollut nimiä psyykkisille tai fyysisille sairauksille eikä psykosomaattiseille sairauksille. Ei ollut diagnooseja. Oli vain olemassa ihmisten kärsimys ja kipu. Ne olivat erilaisia prosesseja, eivätkä ilmiöitä, jolle voitaisiin antaa nimi. Kun jollakin yksilöllä oli pahoinvointia, se oli koko yhteisön olemisen ongelma. Kun yksilö kärsi, hänen yhteisönsä kärsi.

Ihmismieli ei monille amerikan alkuperäiskansoille ollut jotakin yksilöllistä, vaan se oli yhteisöllistä. Parantajat eivät olleet vain parantavia yksilöitä, vaan he olivat osallistujia yhteisöllisiin prosesseihin, joissa muutettiin tasapainoa ihmisten suhteissa siten, että sairas usein parantui.

Henget olivat osa diagnoosia. Transsitiloissa saavutettiin yhteys niihin. Itselleni tämä henkiasia ei ole minätiloja hyödyntävänä hypnoterapeuttina kovinkaan ihmeellinen asia. Esimerkiksi luovassa kirjoittamisen tilassa ja hypnoosissa voimme saavutta yhteyksiä alitajuntamme torjuttuihin osiin. Nämä tilat voivat olla transsendenttaalisia, jaettuja arkkityyppisiä tiloja, joita mielestäni voi aivan hyvin kutsua hengiksi. Joku toinen voi oman maailmankatsomuksensa mukaan antaa näille hengille oman toisenlaisen merkityksensä.

Ihmisen sairastuessa monilla alkuperäisheimoilla on pitkiäkin parantavia seremonioita (esim. 14 pv), jossa koko yhteisö otti osaa seremoniaan, jossa mm. tanssittiin. Seremonian keskiössä saattoi sojottaa mm. puusta rakennettu elämänpuurakennelma, toteemi,  jonka ymärillä seremonia tapahtui. Keskellä rinkiä istui tavallisesti parantaja, joka transsissa kuunteli, minkälaista hoitoa asianomainen ihminen ja yhteisö tarvitsi.

Parantamisrituaalit olivat sosiaalisia kokonaisvaltaisia tapahtumia, joissa parantaja saattoi antaa yksilölle ohjeita yrteistä, ruokavalion muuttamisesta ja joskus jopa koko identiteetin vaihtamisesta. Joskus henkilö oli tullut parantajan saaman henkitiedon mukaan kirouksien kohteeksi. Henkilölle saatettiin antaa tällöin uusi nimi ja uusi tausta. Ihminen siirrettiin näin uuteen tarinaan. Autettiin hän luopumaan huonosta tarinasta ja pyrittiin löytämään hänelle uusi parempi identiteettitarina. (Kuinka moni masentunut tarvitsisikaan elämäänsä kipeästi uutta tarinaa!).

Mehl-Madroona kertoo itse saavansa yhteyden henkiin, ja auttaa joskus asiakkaitaan myös niiden avulla. Hän kertoo erään tarinan naisesta, jota tutkittiin perinteisessä terveydenhuollossa monin tavoin hintavilla kuvannuksilla ja mitään vikaa ei löytynyt. Tämän jälken nainen tuli hänelle. Kysessä oli vegetaristi. Hän määräsi peuran syöntiä, kehoitti häntä poistamaan taakat, joita muut ihmiset olivat hänen päälleen kaataneet ja lisäksi hän antoi alkuperäiskansalta oppimaansa energiahoitoa käsillänsä. Ja nainen kuulemma parani.

Huu-haa -suodattemini joutui tässä viimeisessä kohdassa hieman koville. Toisaalta uskon parantavien rituaalien lumevoimia aktivoiviin kykyihin. Mikäli potilaalta ei löydy mitään elimellistä vikaa, niin miksei voisi kokeillä tällaistakin rituaalihoitoa. Ja toisaalta, vaikka löytyisikin fyysinen ongelma, mikä estäisi häntä kokeilemasta myös tällaista. Harmia syntyy lähinnä silloin, kun tietämättömät, itse-ohjautuvuutta huonosti omaavat ihmiset, päättävät omasta tai lapsiensa puolesta, hyläten täysin materialistiset ratkaisut. Oma moderni tieteemmekin on tuottanut paljon hyödyllistä, joskus elämän kannalta ratkaisevaa, tietoa.

Vakavien sairauksien kohdalla en itse sivuuttaisi länsimaista lääketiedettä, vaikka yhä enemmän olenkin sitä mieltä, että sairautemme voivat olla  monenlaisten ympäristötekijöiden aktivoimia. Geenien aktivoitumisia ja mutaatioita ei tapahdu pelkästään materialististen olosuhteiden(säteily, myrkyt) vaan myös psykologisten (uskomuksemme) ja sosiaalisten (suhteemme toisiin ihmisiin) tapahtumien kautta.

Se, että sosiaaliset tapahtumat ja ajatuksemme aktivoivat geenejämme, on monelle materialistisen maailmankatsomuksen omaavalle asiantuntijallemme kova pala. Onhan mahdotonta ahtaa kulttuurisia yhteisöllisiä menetelmiä heidän hyväksymiinsä määrällisiin tutkimusmenetelmiin.  Alkuperäiskansojen todellisuuskäsitys on tyystin toisenlainen kuin tässä eurosentrisessä tieteellisteknisessä  kaiken materiaksi redusoivassa ajattelussa.

Myös valtaosassa luovia terapeuttisia menetelmiä on täysin materialistisesta maailmankatsomuksesta poikkeavat kulttuuriset perususkomukset, ja on puoskarointia vaatia niitä ahtamaan itseään määrällisen tutkimuksen menetelmiin ja sen maailmankuvaan. Yksipuolistava materialistinen tieteellistekninen asiantuntija-ajattelumme on tuottanut hyviä asioita, mutta nykyään sen monologia on keskeinen osa tämän hetkistä kokonaisvaltaista pahoinvointiamme.

Meitä suojellaan säteilyltä, koska ne aiheuttavat mutaatioita. Säteily ja sen tuottamat mutaatiot mahtuvat hyvin materialistiseen maailmankuvaan. Yhtä pikkutarkasti meitä ei valitettavasti suojella traumoilta, pitkäaikaiselta stressiltä tai syrjäytymiseltä, vaikka nekin saattavat aiheuttaa geeneissämme mutaatioita. Oma olettamukseni tällä hetkellä on, että kun pidämme huolta kansalaisistamme yhteisöllisesti, autamme heitä löytämään merkityksellisen elämän, suojelemme paitsi heidän henkistä hyvinvointiaan myös heidän geenejään mutaatioilta.

Se on minulle päivän selvää, että paljon pahoinvointia syntyy siitä, että ihmiset ovat ”menneet sijoiltaan”. Vanhat yhteisöt ovat hajonneet, ja lähestulkoon kaikki taakat on laitettu yksilöiden itsensä kannettavaksi. Alussa lainaamaltani psykologi Bruce Alexanderilta on tullut uusi kirja tästä aiheesta (The Globalisaation of Addictions). Yhteisöistään ja henkisyydestän vieraantuneet ihmiset länsimaisessa kulttuurissa ovat paenneet yhä suuremmassa määrin elämän merkityksettömyyden ongelmia addiktioihin.

Onneksi ruohonjuuritasolla on tapahtumassa muutosta uuteen transmoderniin, monikulttuurisesti ja -tieteellisesti terveeseen yhteisöllisyyteen. Toiset puhuvat ekososiaalisesta kääntestä. Olemme siirtymässä erilaisia viisausperinteitä terveesti yhdistävään kulttuuriin. Toivon mukaan muutos vähitellen leviää globaalisti. Kun ihminen elää harmoniassa ihmisluontonsa kanssa, elää hän myös paremmassa harmoniassa ympäristönsä kanssa. Emme voi jatkaa materialistisesti ahnetta elämäntapaamme loppumattomiin.

Meillä on paljon opittavaa alkuperäiskulttuureilta, myös omilta suomalaisilta esi-isiltämme. Itseäni kiehtoo tällä hetkellä itkuvirsiperinteemme. Onnellinen, kokonaisvaltaisesti terve ja hyvä elämä, löytyy varmemmin terveistä ihmissuhteistamme ja sisäisen elämämme harmoniasta kuin lääkepurkeista. Terveen yhteisöllisyyden kautta voimme löytää juurevuutemme osana ihmiskunnan ikuista ketjua.

Sentimentaalisia ajatuksia länsimaisen terveydenhuollon kriisistä

Elämme mielenkiintoisen muutoksen aikaa. Tällä hetkellä luottamus asiantuntijoihin on hiipunut. Osoituksena tästä on esimerkiksi se, että ihmiset valuvat terveydenhuollossa yhä enemmän vaihtoehtoisiin hoitomuotoihin. Eräs syy saattaisi olla modernin länsimaisen lääketieteen persoonaton ote: Ihminen ei ole ollut sen instituutioissa juurikaan muuta kuin kylmiä numeroita ja  biologiaa.

Tämä ei tietenkään ole koko totuus. Yksilötasolla lääkäreissä on löytynyt kautta aikojen humaaneja ihmisiä. Oma näkemykseni on, että  lääketieteen materialistisen maailmankatsomuksen hegemonian aika elettiin 1900-luvulla ja terveydenhuollon ammattilaisetkin ovat yhä enenevässä määrin siirtymässä kokonaisvaltaisempiin näkemyksiin ihmisestä. Lääketieteessä tämä ilmenee uusina monitieteellisinä tutkimusaloina. Esimerkki tällaisestä on psykoneuroimmunologia, joka tutkii sitä, kuinka psyykkiset ja sosiaaliset tekijät vaikuttavat hermostoomme ja vastustuskykyymme.

Yhä useampi terveydenhuollon ammattilainen on kiinnostunut integraaliteorioista, joogafilosofiasta, terapeuttisesta taiteesta, hypnoterapiasta, meditaatiosta jne. Elämme materialistisen maailmankatsomuksen murroksen aikaa.  Ihminen toisensa jälkeen tajuaa, etteivät he ole pelkästäänn geenejensä uhreja, vaan voimme vaikuttaa melkoisessa määrin siihen, millaisia geenejä aktivoimme itsessämme. Esimerkiksi ympäristömyrkyt (alkoholi, huumeet), pahat ajatukset, stressi, traumat ym. vaikuttavat siihen, millaisia sairauksia meissä syntyy.

Olemme siirtymässä kohti kokonaisvaltaisepaa ihmiskuvaa, jossa eri tieteiden metodit ja alat, kuten  teologia, psykologia, lääketiede, kulttuuriantropologia, sosiologia jne. alkavat löytää yhä enemmän paikkaansa yhteisessä tiedon sinfoniassa. Yksittäisten ihmisten tietoisuus laajenee erilaisia viisausperinteitä integroiden  ja tätä kautta myös ymmärrys terveydestä lisääntyy ja terveyskäyttäytyminen muuttuu.

Integratiivinen lääkäri ymmärtää, että vaikka meillä on yksi sairaus, niin jokaisen ihmisen tarina sairaudesta on erilainen. Sairaus on paitsi biologiaa, myös kokemuksellinen käännekohta ihmisen tarinassa. Se minkälaisen käänteen tämä narratiivi saa, riippuu sitä, minkälaista tukea ihminen saa terveydenhuollossa tarinansa muokkaamiseen. Meidän tautimme ennusteeseen vaikuttaa paitsi hoidot ja geenimme myös se, millaista tarinaa elämästämme rakennamme.

Ennen pidin sanan ”rakkaus” pistämistä joka paikkaan naivina New Age -henkisenä hippien hölynpölynä. Nykyään sen sijaan tiedän, että meillä alkaa olla yhä enemmän näyttöä siitä, mitä tapahtuu kun lapsi ja nuori jää ilman vanhemman hyväksyvää läsnäoloa ja rakkautta. Hänellä on aikuisena suurempi riski sairastua sekä psyykkisesti että fyysisesti. Jokaiselle vanhemmalle tulisi tarjota aikaa ja tukea siihen, että he pystyisivät antamaan lapselleen hyvän, rakkauden täyttämän elämän. Tämä edellyyttää sitä, että vanhemmat kasvavat harmonisimmiksi ihmisiksi: Emme siirrä omia traumojamme lapsiimme.

Bernie Siegel väittää tutkimusten vahvistavan yhä enemmän sitä mitä tapahtuu lapselle, joka jää ilman vanhemman rakkautta, tai tulee kohdelluksi lapsuudessaan kaltoin ja välinpitämättömästi. Jos hän ei ole vielä keski-iässä tappanut itseään tai ei istu vankilassa, niin yleensä hänellä on joku vakavampi fyysinen tai psyykkinen sairaus. Rakastetuilla lapsilla on hänen mukaansa aikuisina vain neljännes sairauksista mitä on niillä, jotka ovat jääneet vaille aikuisen hyväksyvää rakkautta.

Kun et ole saanut lapsena riittävästi rakkautta ja huomiota, etsii ihminen korvaavia kokemuksia elämäänsä adiiktiivisesta käyttäytymisestä ja esimerkiksi epätoivoisista, onnettomista rakastumisista. Luuleeko joku tosissaan, että addiktiivinen syöminen, juominen, tupakointi  ja huumeiden käyttö johtuu sitä, että asianomaisilla ei ole riittävästi tietoa?

Meillä on ollut oikeastaan melkoisen yksipuolinen kulttuuri, jossa luultiin, että ihminen on rationaalinen, järkevä toimija. Niin kauan, kun emme ole tutustuneet alitajuntamme torjuttuihin tunnetiloihimme, tekevät nämä haamut elämästämme melkoisen vaikeaa. Moni puuduttaa tunteensa addiktioihin. Sitä paitsi on monia tapoja olla rationaalinen; se on myös ristiriitojemme ytimessä.

Kulttuurimme ei tarvitse lisää asiantuntijoita, ei lisää suorittajia ja menestyjiä. Se mitä me tarvitsemme on rakkautta ja itsensä hyväksyviä ja tuntevia ihmisiä. Suurimmat terveyttämme edistävät toimenpiteet  ja terveydenhuollon kustannuksia vähentävät toimenpiteet ovat sellaisia, jossa pidämme huolen, että jokainen ihminen saa kaiken sen rakkauden, mikä hänelle kuuluu. Länsimainen lääketiede on toki tehnyt paljon hyvää, mutta sen määrälliset metodit yksipuollistivat  ihmisen pelkäksi biologiaksi.

Kun lääkäri tekee työtään rakkaudellisesti kuunnellen ja opastaen potilastaan, on todennäköisempää, että asiakas noudattaa hoito-ohjeita. Hyvät lääkärit ovat myös terapeutteja, ja ihan yksinkertainen ohje on: toisen ihminen ehdoitta rakastaminen. Me voimme rakastaa toista ihmistä, vaikka emme hyväksyisikään hänen tekojaan. Rakkaudella on parantavia ja ehyttäviä voimia. Potilaamme eivät ole vain diagnooseja vaan he ovat tarinoita, jotka haluavat tulla hyväksyvässä ilmapiirissä kuulluksi. Myös rakkauden kumppani, juurevuus edistää terveyttämme, siis se, että tunnemme olevamme osa jotakin suurempaa. Kristinuskon käsittein voisi asian ilmaista, että rakkaus ja juurevuus on lepoa Jumalassa. Buddhalainen voisi puolestaan ilmaista vaikka niin, että se on kykyä elää tätä hetkeä läsnäolevasti.

Valitettavasti moderni materialistinen maailmankatsomus ja sen numeerinen tieto näyttäisi olevan edelleen hirarkisten instituutioittemme vallankäytön ja poliittisesti hallinoidun virkamieskulttuurin keskiössä. Elämän laatua parantavat toimenpiteet, kuten luovat terapiat, eivät käänny helposti numeroiksi.

Hierarkiset instituutiomme kaipaavat suuria muutoksia, jos nimittäin ne haluavat olla kansalaisten keskuudessa uskottavia. Niiden on muututtava dialogisiksi, jossa yksikään tieteenfilosofia ei dominoi. Transmoderniin, eettisempään ja kommunikoivampaan kulttuuriin, on rakennettava uudet hallinnolliset rakenteet.

Siirtolan Emäntänä on kiva olla.  Saa olla ihmisenviranhaltija, joka yhdistää omalla arkijärjellään asioita.  Saa olla hetkittäin sentimentaalinen ja voi sanoa ihan sen, mitä oikeasti ajattelee. Saa tehdä ajatteluvirheitä, mutta voi koko ajan oppia virheistään ja korjata ymmärrystään uuteen suutaan.  Jos haluatte terveemmiksi,  Siirtolan Emäntänä sanon teille:

OLYMPUS DIGITAL CAMERAYstävät hyvät, rakastakaa itseänne ja toisianne. Meditoikaa ja mietiskelkää rakkaudessa. Kehittäkää mielitajuanne, kykyänne nähdä oma ja toisen ihmisen mieli.  Jos, ette ole saaneet hyvää lapsuutta, rakentakaa itsellenne sellainen. Hoitakaa haavanne. Jos rukoilu tuntuu hyvältä, rukoilkaa. Käykää keskusteluja itsenne ja Jumalanne kanssa (jos uskotte sellaiseen). Elämää kannattelevan tarinanne rakentamiseen tarvitsette tukea, mielikuvitustanne  ja toisen ihmisen hyväksyntää. Etsikää apua. Suhtautukaa kaikkiin omiin osiinne kunnioittavasti ja rakkaudellisesti, myös niihin, jotka kulttuurimme on teissä tukaduttanut.

Rakastakaa kaikkia luontokappaleita. Koskaan ei ole liian myöhäistä antaa itselleen ja muille ihmisille myötätuntoa ja lähimmäisen rakkautta. Tehkää työtänne rakkaudessa! Kuunnelkaa tunteitanne. Antaakaa niiden puhua luovuutenne kautta. Tehkää koko elämästänne ja työstänne rakkaudenakti. Elämämme laatu olisi melkoisen paljon parempaa, jos pitäisimme vaikka Buddhaa tai Jeesusta esimerkkeinä normaaleista ihmisistä.

Teidän ei tarvitse uhrata itseänne, vaan voitte aikuisena korjata elämäntarinanne merkityksiä sellaisisksi, että ne kannattelevat hyvää ja mahdollisimman tervettä elämää. Suuri osa ihmisiä valitettavasti kuolee liian aikaisin, yrittäen elää epätoivoisesti juuretonta normaalin normi-ihmisen normielämää. Moni heistä ei ole tutustunut hyväksyvässä ilmapiirissä koskaan tärkeimpään matkakumppaniinsa, omaan itseensä.

Emäntä virtuaalisen pirtinpöydän ääressä Juha Pihkalan ja Esko Valtaojan kanssa, nr 5

Sivuilla 103-120 Juha Pihkala ja Esko Valtaoja käyvät moraalin, kuten hyvän ja pahan, kimppuun. Mielenkiintoista sinänsä, että tässä osiossa (16.08.2009) Valtaoja alkaakin tinkimään omasta näkökulmastaan. Aikaisemmin hän toi esille, että moraali voi perustua vain faktoihin. Kirjeessään hän nyt kuitenkin vetäytyy tästä kannasta ja kirjoittaa, että moraali ei perustu oikeastaan ”tietoon” vaan ”järkeen”. Nämähän kaksi asiaa ovat täysin eri asiat! Mielestäni älykäs ihminen voi järjellään helposti perustella, miksi hän uskoo Jumalaan, mutta hän ei voi tietenkään perustella sitä millään luonnontieteellisillä faktoilla. Emännästä olisi yhtä naurettavaa perustella Jumalaa faktoilla, kuin että pitäisi Raamatusta löytää selitys hampaan periapikaalisen tulehduksen olemukselle. Kysymyksessä on puhtaasti ontologinen sekaannus.

Kaiken kaikkiaan Siirtolan Emäntä huomaa, että Esko Valtaojalla vaikuttaisi olevan kovin stereotyyppinen ja primitiivinen kuva uskovaisista. Valtaoja kirjoittaa esimerkiksi ”Uskossa keskeisintä on oman sielun pelastuminen, joka on aivan yhtä individualistinen päämäärä kuin oman nautinnon tavoittelu.” Miten Valtaoja voi tietää, mikä uskossa on keskeisinä, jos hän ei itse usko? Miten niin, sielun pelastuminen on individualistinen päämäärä?

Emäntä on sitä mieltä, että sielun pelastus tarkoittaa sitä, että ihminen irrotautuu omasta egostaa, löytää elämän varrella kadottamansa itseytensä, puhtaan Rakkauden, arkkityyppisen Valon, joka auttaa häntä saavuttamaan jo hetkellisiä ”paratiisikokemuksia” jo  maan päällä. Tavoite ei ole pelkästään individualistinen. Emäntä väittää, että tällaiset kokemukset palvelevat automaatiisesti yhteisöllistä hyvää; aito eettinen yhteisöllinen toimijuus lähtee liikkeelle yksilöistä, jotka tuntevat itsensä. Tämähän on psykonalyyttinen tosiasia. Emmekö elä tänä päivänä naamioelämää? Harva ihminen tuntee itsensä, vaan he pukevat kasvoillensa erilaisia naamioita, peittääkseen oman pimeytensä.

Onko asketistinen ”itseensä käpertyminen” automaattisesti ylevämpää ja parempaa kuin jonkun elämää aktiivisesti elävän jumalattoman ihmisen, miettii Valtaoja. Luulen, että tämän jos joku ”tietää” se on vain Jumala, jos sellainen sattuisi ihan oikeasti olemaan olemassa. Emäntä itse epäilee, että moni materialististisen maailmankatsomuksen ”harhassa” elää ekologisesti huomattavasti kestämättömämpää (ihmis)luontoa vahingoittavaa elämää kuin tällainen ”asketisti”. Lääketieteellisen etiikkan perusteesi on: ”Älä vahingoita” (Do not harm). Asketisti ei ainakaan tätä tee tätä.

Sielun pelastuksen yhteisöllisyydestä Juha Pihkala tuo esille kovasti Emäntää kiinnostavan seikan eli sanan ”omatunto” etymologian. Pihkala muistuttaa, että kreikan syneideesis, latinan conscientia, englannin conscience, saksan Gewissen ja ruotsin samvete kaikki sisältävät ajatuksen yhteisestä tiedosta, yhteisesti sitovasta näkemyksestä. Sisäinen sielumme palastuminen, omantuntomme äänen kuunteleminen, on toimintaa jossa ylitämme yksilön henkilökohtaisen vastuun. Tämän voi jo oivaltaa, kun tarkastelee omatunnon käsitettä muilla kielillä. Mielenkiintoista, että suomen kielen on vallannut tällainen individualistinen  käsite, kun oma tunto oikeammin on ”yhteistunto”, tunto, joka ylittää yksilön rajat. Se on siis yliaistillinen, transsendenttinen, käsite.

Emäntä ei moiti Valtaojaa kapeakatseisuudesta, koska Emäntä itse on huomannut itsellään monet kerrat olevan harmittavan stereotyyppinen kuva ”ateisteista”. Hän on joutunut monet kerrat korjaamaan omia harhaluulojaan.  Emäntä haluaa kuitenkin muistuttaa Valtaojaa siitä, että hän on ollut havaitsevinaan, että joskus laajasydäminen ateisti ja suvaitsevainen kristitty, ovat näkemyksiltään lähempänä toisiaan kuin fundamentalisti uskovainen tai ahdasmielinen itsensä tunteista irrottanut kaiken mitattavina numeroina näkevä ateisti. Ehkä nämä kaksi suvaitsevaista molemmat ovat oivaltaneet kaikkien metafyysisten näkemysten rajallisuuden. Emäntä on ollut huomaavinaan, että ajatteluun tulee syvyyttä siitä, että ihminen uskaltaa siirtää itseään astinkiveltä toiselle, eikä hän jää seisomaan yksin pelkästään yhdelle kivelle.

Millälailla Siirtolan Emäntä perustelee oman Jumaluskonsa älyllä? Hän perustelee, että onnellisuustutkimuksissa on todettu uskon harjoittamisen tuottavan ihmiselle lisäarvoa, onnellisuutta elämään. Pragmaattisesta näkökulmasta on viisasta olla ei-fundamentalistinen uskovainen. Terveellä tavalla uskovainen ihminen ei ole kadottanut yhteyttään tunteisiinsa. Amerikkalainen onnellisuustutkija Sonja Lyubomirsky kirjoittaa: ”Uskonnollisuuden ja henkisyyden ytimenä ovat voimakkaat tunne-elämykset: jumalanpalveluksen tuoma lohtu, mystisen, ylevän pyhyyden läsnäolon herättämä kunnioitus ja ihmetys sekä intensiivinen rakkauden, maailmankaikkeuden äärettömyyden tai ainutlaatuisen luonnonkauden kohtaaminen. Uskonnolliset kokemukset saattavat herättää syviä henkistymisen, hurmoksen tai valaistumisen tunteita, syventää uskoa ja antaa elämälle suuremman merkityksen.

Näillä sivuilla Juha Pihkalakin alkaa muuten näyttää parhaita puoliaan, tai ainakin Siirtolan Emäntä saavuttaa dialogista kosketuspintaa hänen kokemuksensa ääneen. Miehen sanoista välittyy viisausperinne, joka ei irrota ihmistä hänen tunteistaan.

Emäntä jälleen kerran haluaa kiinnittää huomionsa siihen, että millä tavalla on järkevää uskoa. Ei ole järkevää uskoa autoritaarisesti ja ahdasmielisesti, siirtäen negatiivisia tunteita muihin ihmisiin. Se ei paranna kenenkään elämän laatua. Emäntä kehottaakin ihmistä kiinnittämään huomiota omaan varjoonsa, ”syntisyyteensä” ja sen tunnistamiseen. Yleensä kun jonkun ihmisen eriävä mielipide laukaisee automaattisia negatiivisia hallitsemattomia tunteita meissä, on kysymyksessä tunteensiirto. Valittaen Emäntä toteaa, että hän itse ei ole vapaa varjonsa vaikutuksesta. Toisaalta kun varjonsa tunnistaa, on se ensiaste siihen, että ihminen pääsee eteenpäin omassa yksilöitymisprosessissaan. Emäntä on huomannut, että varjotyöskentely tapahtuu mietiskelyn (länsimaisen tai itämaisen) kautta. Ihminen lähtee työstämään jollain lailla meditoiden omia ajatuksiaan, tapahtuu tunteiden käsittelyä, jolloin ne muuttavat muotoaan.

Emäntä perustelee järjellään Jumalan olemassaoloa sillä asialla, että tällainen uskomus auttaa häntä pääsemään omassa yksilöitymisprosessisaan eteenpäin. Arkkityyppinen Jumala, sisäinen Valo, on uskomus/totuus, joka auttaa häntä laajentamaan teleologisesti omaa tietoisuuttaan. Aivan samoin, kuin Juha Pihkala perustelee ”viimeistä tuomiota” sillä, että tällainen uskomus, olkoon valhe tai tosi, ohjaa ihmisen eettistä käyttäytymistä oikeaan suuntaan. Jumala on jokin itseä suurempi arkkityyppinen elämän eettisyyttä edustava voima, joka vetää Emäntää puoleensa. Kristinuskon Jumalkäsite on auttanut häntä elämässä siten, että hän on lähtenyt toteuttamaan omaa yhteisöllistä elämäänsä tavalla, joka on tuonut hänen elämäänsä tyytyväisyyttä.

Riippumatta siitä uskommeko vai emme, meillä aina oma varjomme. Pihkalan sanoin ”uskonnollinen usko ei takaa hyvää ja vastuullista käytöstä”. Ainoa mittamme on sisäinen Valo. Emäntä miettii, että ehkä olennaista on, ettei mikään ihmisryhmä, olkoon sitten kysymyksessä vapaa-ajattelijat tai karismaattinen uskonnollinen liike, ota moraalista ylemmyyttä muihin ihmisiin nähden. Uskoo tai ei usko, ainoastaan Jumala, jos sellainen on olemassa, päättää kuka elää parempaa elämää kuin toinen.  Niin kauan kun emme ole nöyriä, siirrämme tunteitamme muihin ihmisiin.

Raamattussa on Emännän mielestä suuri määrä psykologista viisautta, jota meidän kannatta kuunnella. Jos Emäntä haluaa oppia jotain ientulehduksen etiologiasta, turvautuu hän hammaslääketieteeseen. Jos hän sen sijaan haluaa oppia elämän tarkoituksesta jotakin uutta, turvautuu Emäntä ehdottomasti mielummin Raamattuun kuin tieteeseen. Ottakaamme esimerkiksi vaikkapa tämä ”varjomme”. Matteuksen evanekeliumi meille hyvät neuvot kuinka lähestyä pimeää puoltamme:

Kuinka näet rikan, joka on veljesi silmässä, mutta et huomaa malkaa omassa silmässäsi? Taikka kuinka saatat sanoa veljellesi: ’Annas, minä otan rikan silmästäsi’, ja katso, malka on omassa silmässäsi? Sinä ulkokullattu, ota ensin malka omasta silmästäsi, ja sitten sinä näet ottaa rikan veljesi silmästä.

Valtaoja kysyy ”Miksei ihminen, jonka yhtenä – ei ainoana – tavoitteena on nauttia elämästä, ei voisi haluta auttaa myös muita ihmisiä pääsemään nauttimaan samoista iloista?” Mikä ettei – silloin kun näissä nautinnoissa on kysymys nautinnoista, jotka eivät vahingoita ihmistä itseä eikä yhteisöä. ”Elämästä nautiskelijoita” on koko ajan enemmän ja enemmän vieroitushoidoissa. Lähes puoli miljoonaa suomalaista popsii masennuslääkkeitä. Meillä on kummallinen addiktisoiva kulttuuri. Onnettomuudeksemme meillä on kasvamassa ensimmäinen nuori sukupolvi, jonka eliniän ennustetaan olevan lyhyempi kuin nykyisen. Tämä kaikki huolimatta siitä, että olemme muka niin hirvittävän tieteellisteknisesti ”edistynyt” kulttuuri.

Olemmeko kokonaisvaltaisesti edistyneitä ainoastaan tällä mekanistisella luonnontieteellisellä saralla, kun taas moraalinen ja tietoisuuden kehityksemme ovat taantuneita? Väistämättä Emännälle tulee tällainen mahdollisuus mieleen. Nykyiseen materialistiseen elämäntapaan, hallinnan kulttuuriin ja sen ”nautintoihin” on rakennettuna aineksia, jotka eivät edistä ihmisluonnon täysipainoista toteutumista. Yksilöitynyt ihminen tuskin suostuu olemaan ratas ekologisesti tuhoisassa teknisessä hirviössä, jossa taloudellinen kasvu on ainut mitta. Siirtolan Emäntä uskoo, että terve suvaitsevainen hengellisyys ja humanististen tieteiden integraatio luonnontieteeseen voivat olla ne elementit, jotka tulevaisuudessa lisää ihmisen kokonaisvaltaista hyvinvointia, elämän laatua ja elämän ymmärrystä. Tieto ja ymmärrys ovat kaksi eri asiaa.