Tietoisuutesi on kuin metsä – tallaa sinne uusia polkuja!

Joskus minusta tuntuu siltä, että meidät on koulutettu passiiviksi, aivojemme uhreiksi. Liian harva vielä tietää, että voimme muokata tietoisuustaitoharjoituksilla aivojamme läpi elämän. On mahdollisa hyödyntää omalla toiminnalla aivojemme muovautuvia ominaisuuksia. 

Voimme hillitä stressissä yliaktiivisen sympaattisen hermoston toimintaamme ja vahvistaa parasympaattisen hermostomme toimintaa esimerkiksi tietoisen läsnäolon harjoituksin. Itse kun olen tällainen ajattelijatyyppi, joka käy jatkuvaa luovaa sisäistä dialogia sisälläni, pyrin keskittymään työmatkoilla kävellessäni tietoiseen läsnäoloon.  Siitä on tullut tapa. Saatan keskittyä ympäröivään äänimaailmaan tai vaikkapa siihen miltä lumihiutaleet ja tuuli tuntuvat kasvoillani. Aivot täytyy välillä nollata.


Aivomme hermoverkostot ovat kuin metsä, jossa on polkuja.  Olemme erilaisissa tiloissa tottuneet käyttämään tiettyjä samoja polkuja. Metsään on muodostuneet selvät, hyvin tallatut polut, joita olemme tottuneet esteettömästi kulkemaan. Kun lähdemme rakentamaan uutta reittiä, täytyy meidän raivata metsää, ja polun tallaaminen on aluksi hiukan vaikeampaa, mutta pienen raivaustyön ja muutaman kymmenen kävelykerran jälkeen, vähitellen uusi polku syntyy ja tulee helposti kuljettavaksi. Ensimmäinen kerta uudella polulla on kaikkein vaikein.

Kun alkaa tehdä mieli vaikkapa jotain herkkua, aivot käynnistävät automaattisen apina-ajatusten ohjaaman prosessin, jossa tallustamme jääkapille tyydyttämään mielihalujamme. Vanha polku aktivoituu. Sen jälkeen iskee monelle armoton itsensä sättiminen ja panettelu, kun kriittinen tilamme hyökkää armottomasti kimppuumme.  Vaatii hieman harjoitusta lähteä uudelle polulle ja oppia eroon vanhasta tottumuksesta ja taltuttaa motkottava sisäinen puhe.

Kaikki lähtee siitä, että tunnistamme ja annamme nimen tilallemme. Se voi olla tunnesyöjällä vaikkapa juuri tämäSyöppö”.  Mikäli haluamme  eroon ylimääräisistä kiloistamme, meidän ei pidä siis samaistua tähän tilaan.  Sen tunnistaminen ja  nimeäminen on ensimmäinen askel onnistumiseen.

neuro_right_left_brain
kuva: http://www.lefthandersday.com/

Mathew Lieberman kirjoittaa artikkelissaan (Subjective responses to emotional stimuli during labeling, reappraisal, and distraction, Emotion, 2011 (3) ), että dissosioituminen eli irrottautuminen tunteesta on ensimmäinen askel onnistuneeseen tunnetilan ohjaukseen.  Eli se on juuri tätä mitä ESI:ssä ja Sisäisessä teatterissa teemme:  Nimeämme tunteemme tiloiksi, irrottaudumme niistä ja alamme tutkimaan leikillisesti niiden käyttäytymistä. 

Mielenkiintoinen juttu on sekin, ettei tunnetilojen tietoinen ohjaus ole kovinkaan menestyksellistä. Se että sanomme Syöpöllemme ettäHäivy siitä, ilkimys!”, harvoin toimii.  Sen sijaan voimme vaikuttaa kiertotietä, alitajuntamme ohjauksellamme, tilojemme toimintaan  tehokkaammin. Aktivoimme tällöin prosessissamme myös luovaa vasempaa aivojemme puolta.  Mielen fokuksen ohjaus, mielikuvituksemme, suggestiot  ja spontaanit uudet assosiaatiot mielikuvineen ovat tässä työskentelyssä avainasemassa.

Henkilökohtaisesti ajattelen alitajuisen hallinnan olevan vaikkapa seuraavanlaisia suggestiivisia mielikuvaharjoituksia.  Voimme esimerkiksi rakentaa itsellemme myönteisiä affirmaatioita,  joita toistamalla vahvistamme itsessämme olevia tavoitteen suuntaisia tunnetiloja. Astumme ennen Syöppö-tilamme täyteen mittaan pääsyä toiseen, tavoitteemme kannalta, myönteisempään tilaan. Joskus voi auttaa, että nimeämme ja uudelleen määrittelemme Syöpön, hän voikin olla vaikkapa Ihmemaan Liisa, se pikkutyttö sisällämme, jota liian harvoin kukaan aikuinen kuunteli hyväksyvästi ja läsnä olevasti.  Se on se Liisa, joka etsii syömisestä edelleen itselleen lohtua.  Uudelleen määrittelymme kautta voimme löytää armollisuutta itseämme kohtaan.


Tehokas keino etsiä uusia polkuja on myös se viidentoista minuutin sääntö.  Kun tila tulee paikalle, tiedosta tila ja nimeä se, ja sano sille, kello on nyt puoli neljä.  Jos vielä viidentoista minuutin kuluttua haluat syödä, niin okei, sitten syödään. Mutta hei, Liisa, jos tehtäisiinkin yhdessä jotain muuta kivaa.  Mennäänkö vaikka hoitamaan puutarhaa? Tai soittamaan haitaria? Vaihdat hallitsevan tilan.

Yleensä ohjaus, jossa tilaa säädellään jollain tavoin, edespienesti”,  parantaa vähitellen sen ohjattavuutta.  Teet selväksi tilallesi, että sinä ohjaat hienovaraisesti Liisaa , eikä tämä tila sinua.  Saattaa olla, että viidentoista minuutin kuluttua syöminen ei enää kiinnosta, ja olet uppoutunut Liisan kanssa Luovassa tilassasi vaikka puutarhan hoitoon. Vaikka syöminen kiinnostaisikin vielä viidentoista minuutin päästä, huomaat vähitellen kykeneväsi viidentoista minuutin kikalla ja tilojesi uudelleen määrittelyllä, ohjaamaan tietoisuuttasi entistä paremmin. 


Sekä muistimme että oppiminen on tilasidonnaista. Kun kuljemme jollain polullamme, jokainen kerta kun kuljemme sitä, vahvistaa se polkuamme. Kun tila aktivoituu, muistoketju aktivoituu.  Kun alakuloinen tila meissä aktivoituu, kaikki siihen liityvät mustat ajatukset aktivoituvat.  Voimme muuttaa mieltämme.  Joskus tarvitsemme siihen apua, mutta hyvin paljon voimme tehdä itse. Muutoksesta tulee pysyvä, vasta kun riittävän monta kertaa olemme toistaneet uutta käyttäytymismallia. 


Mikä parasta, kun opit ohjaamana tietoisuuttasi, voit mielikuvituksesi avulla rakentaa itsellesi uutta identiteettitarinaa tässä hetkessä.  Jo se, että muutat Syöpön Ihmemaan Liisaksi, voi muuttaa tarinaasi huomattavasti. Syöppö osa sinua ei olekaan enää ongelmasi, vai se voi olla lohdutuksen ja kuuntelevan läsnäolon kohde. Tarinasi muuttuu pehmeämmäksi. Ole lempeä osillesi!


Kun Rouva Otsaryppy, alakuloinen, joskus jopa ahdistunut tila minussa aktivoituu, alan muistamaan kaikenlaisia ikäviä jopa ahdistavia tapahtumia elämästäni.  Ensimmäinen askel parempaan tilaan on tunnistaa tila, ja siirtyä kulkemana tietoisesti jotain muuta polkua pitkin. ”Kas, sieltähän se Rouva Otsaryppy taas tulee, vaan ei kiitosen aio samaistua sinuun.” Valitsen mieluimmin tällä kertaa kirjoittavan tilani. Melanooma diagnoosin jälkeiset paniikkikohtaukset sain kesytettyä EFT:lla ja suggestioilla:  ”Vaikka minulla on tämä ahdistus, hyväksyn itseni syvästi ja täysin…”.  Tilojen torjuminen ei onnistu ja syö energiaamme. Sen sijaan hyväksyvä läsnäolo jollain menetelmällä toimii huomattavan paljon paremmin.


Pystyn nopeammin kuin aikaisemmin ohjamaan itseni myönteisempiin ja rakentavimpiin tiloihin. En takerru vatvonnan ja negatiivisen ajattelun kierteeseen samalla lailla kuin joskus 10-20 vuotta sitten.  En tiedä kiitänkö vain ikääni vai tietoisuustaitojeni karttumista.  Ehkä kiitän molempia.  Vanheneminen on parasta, mitä minun elämässäni on tapahtunut. En ole vieläkään täydellinen, mutta olen paljon onnellisempi ihminen kuin nuoruudessani.

PS.  Avasin ESI-työkalulle (omien tilojen kartan rakennustyökalu)  oman blogisivuston, se löytyy täältä.

Kadonneen lampaan paluu…

Olen ollut vuosia, etten sanoisi vuosikymmeniä, kiinnostunut ihmisen henkilökohtaisesta sisäisestä kokemusmaailmasta. Ehkä näin kävi siksi, että minussa on ollut lääketieteilijän lisäksi  olemassa aina myös vastarannan kiiski. Se sopeutumaton taitelijasielu.

WP_20131003_06120131006173722201310020131128122156[1]Opiskelin nimittäin poikkeuksellisen pitkään, hitaasti ja ahdistuneena luonnontieteellistä näkökulmaa ihmiseen hammaslääketieteen muodossa. Jälkeenpäin olen tajunnut, että luonnontietelijänä minulle opetettiin yksipuolistavaa, konemaista näkökulmaa ihmiseen, sitä,  jossa täytyi pitäytyä ihmisen fyysisessä olemuspuolessa. Jäkeenpäin ajattelen, että ehkä olen herkkä ihminen. Ehkä tämä vallan käyttäjien yksipuolinen tarina ei riittänyt minulle. Voin huonosti konemaisessa todellisuuskuvassa, joka vääristi ihmistä pahan kerran.

Niihin aikoihin ei hammaslääkäri saanut olla lainkaan kiinnostunut ihmisen tarinasta. En yhtään ihmettele, että tunsin aikoinani oloni ahdistuneeksi sen aikaisessa hammaslääketieteellisessä tiedekunnassa. Ja ylipäätään tässä kaiken materialisoivassa kulttuurissa. 70-luvun hammaslääketieteellinen ympäristö, jossa porukka keskittyi vain ensisijaisesti suuhun ja siihen liittyviin sairauksiin, oli oikeastaan näin jälkeenpäin ajatellen esineellistävyydessään skitsofreninen.

Löysin NLP-opintojeni ja hypnoterapiakoulutukseni jälkeen itselleni uuden identiteetin, jossa sain olla koherentti itseäni aina uudelleen erilaistava ja organisoiva prosessi. Viihdyn nyt hoitotyössäni kokonaisena ihmisenä. Olen löytänyt työstäni terveydenhuollossa takaisin ilon, sillä voin käyttää omaa persoonaani tärkeimpänä työkalunani. Toteutan itseäni monipuoisesti. Aineksiani itseni kasaamisen löysin mm. Sören Kierkegaardin filosofiasta, Carl Jungilta, Ego state terapiasta, Ken Wilberin nelikenttä ajattelussa ja Lauri Rauhalan fenomenologiassa (ihminen on situationaalinen säätöpiiri: kehollinen, situationaalinen ja tajunallinen).

Viime vuosikymmenet  olen integroinut itseäni: Halusin ratkaista oman itseni arvoituksen. Tutkimusretkeni lähti liikkeelle oikeastaan hammashoitopelosta. En pelkästään koonnut itseäni itseni takia, vaan myös muiden: Ehkä voisin auttaa muitakin löytämään omaan mieleensä levollisuuden, sisäisen rauhan. Nyt pystyn huomattavan paljon paremmin hahmottamaan ihmistä todellisuutta luovana ja aina uudestaan tulkitsevana ainutkertaisena ihmisenä. Jokainen ihminen on oma tarinansa. Pystyn hyödyntämään kokemusmaailmani monia ulottuvuuksia, samaan tapaan kuin aivomme tekevät. Enkä tee tätä työtä vain itseäni varten.

Nyt olen palannut vihdoin jälleen anatomian ja fysiologian äärelle. Luen sekä Daniel Siegelin ajatuksia ihmisaivoista kokemustamme integroivana elimenä. Hän on kirjoittanut erinomaisen kirjan interpersonaalisesta neurobiologiasta. Toinen mielenkiintoinen kirja on Nobel-palkitun biologin Gerald Edelmanin ja psykiatri Giulio Tononin kirja ”Conscioussness – How matter becomes imagination”. Jihuu! Olen löytänyt neurobiologian, jossa minunlainen monitilainen ihminen viihtyy!

Jälkimmäisestä kirjasta ensimmäinen oppini on, että aivot eivät ole kuin tietokone. Niillä on monta erilaista organisoitumistasoa, jotka toimivat erilaisilla periaatteilla. Tietoisuus on aivojen monikerroksellinen ja monilla eri tavalla organisoitunut prosessitoiminto, eikä kenelläkään ihmisellä ole samalla tavalla toimivia aivoja. Voimme tuoda vain esiin joitakin yleisluonteisia yleistyksiä eri osien tehtävistä ja toiminnoista, mutta jokaisella meillä on ainutkertainen värkki ohjaamassa ja kokoamassa tarinaa omasta elämästämme. Kaikilla meillä on oma historiamme, omat kokemuksemme, jotka jättävät ainutkertaiset jäljet aivoihimme. Voimme olla suurimpia omien aivojemme asiantuntijoita!

Synaptiset yhteytemme elävät tarinamme mukanamme. Näemme asioita uudessa valossa, kun vanhat yhteydet kuolevat ja uudet syntyvät. Tähän tarinamme etenemiseen ei vaikuta pelkästään menneet kokemuksemme muiden ihmisten vastavuoroisessa joukossa, vaan mielikuvituksemme tuottamat visiot tulevaisuudesta. Tietokoneista eroaamme siinä, että olemme monimutkaisessa, monitasoisessa ja monin eri tavoin organisoituneessa vuorovaikutussuhteessa sekä kehoomme että ympäristöömme. Voimme elää tulevaisuutta ja menneistyyttä tässä ja nyt. Mikä hienoninta, elämänarvomme ja omatuntomme vaikuttavat siihen, kuinka tämä monimutkainen vuorovaikutusjärjestelmä organisoituu.

Aivojen organisoituminen ei ole vain yksinkertaista ärskyke-palaute (feedback) systeemi, vaan aivoissamme tapahtuu uus-sisääkäyntiä (re-entry), vastavuoroisissa palautejärjestelmissä, joiden avulla aivomme synkronoivat, integroivat, itse itseään. Mikään ekosysteemi, esimerkiksi metsä, ei kykene tämänkaltaiseen säätelyyn kuin ihmisaivot. Tällaista organisoitumista on vaikea pukea metaforaksi.

Edelman ja Tonini kehoittavat meitä yrittämään tarjoamallaan metaforalla. Ajattele, että edessäsi on kummallinen kvartettiryhmä muusikoita. Jokainen muusikko yrittää improvisoida musiikkia suhteessa sisäiseen kokemukseensa mutta aistiensa avulla havainnoiden myös ympäristöänsä, kuulijoita. Lisäksi soittajien kehot on liitetty kummallisin taikalangoin toinen toisiinsa. He aistivat musiikissaan myös toisten muusikoiden kehon liikkeitä ja vahvuutta. Kaunista musiikkia syntyy näiden kolmen eri tason (ympäristö, soittajien tunto toinen toisistansa, sekä soittajan sisäinen kokemus).

Sisällämme on  ohjaaja, tai pikemminkin kapellimestari, joka voi oppia ohjaamaan tätä monitasoista, monin erilaisin tavoin organisoituvaa, yhteen pelaavaa orkesteria siten, että se luo integroitunutta ja koherenttia kaunista musiikkia. Uskon, että juuri tietoisuustaitojamme (mindfulness, mindsight) kehittämällä voimme kehittyä musiikkimme kapellimestarina.

Visioin, että tulevaisuudessa yhä useampi ihminen kykenee luomaan upeaa sinfoniaa sisäisellä orkesterillansa. Tämä tapahtuu, kun havahdumme ulkoisen maailman lisäksi näkemään oman sisäisyytemme. Mikä parasta, voimme tämän jälkeen psykofyysissosiaalisina eläjinä paremmin! Vain ulkonaisuuksiin keskittynyt, kaikkea numeroin monitoroiva elämäntapamme, on ollut sairautta ja pahoinvointia tuottavaa.

Kadonnut lammas palaa niityille, jotka eivät ole enää sen näköiset, kuin ne olivat kolmekymmentä vuotta sitten. Dan Siegel, Gerhard Edelman ja Giulio Tononi luovat neurobiologiaa, jossa mustakin lammas voi viihtyä.

Ihminen ei ole kone, vaan sen sijaan koneetkin ovat ihmisen luomia taideteoksia. Ehkä näet sen katsomalla kuvia, joita olen ottanut maatalousnäyttelyn koneista. Kuvia kauniista koneista voit löytää myös vanhemmista blogeistani!