Miten olis, kokeillaanko vaivaasi kojoottilääketiedettä?

Ostin itselleni tässä muutama viikko sitten Gaiamtv.com osallisuuden, maksamalla käyttömaksu 9,90 dollaria. Tein tämän oikeastaan siksi, että pääsisin käsiin satoihin joogavideoihin, joita siellä on. On muuten hieno kanava, suosittelen! Olen joogannut satunnaisesti nuoresta pitäen, mutta viime vuoden ajan entistä ahkerammin.

 

Gaiamtv:ssä on muitakin mielenkiintoisia videoita, elokuvia, ja dokumentteja kuten asiantuntijahaastatteluja ihmisen terveydestä ja henkisyydestä. Näissä videoissa olen törmännyt moniin vanhoihin sovinnaisen lääketieteen rajoilla kulkeviin ja jopa sen rajat ylittäviiin kulkijoihin (mm. Jean Shinoda Bolen, Joe Dispenza, Bernie Siegel, Bruce Lipton jne.). Ja heidänhän seurassa tämä Emäntä tuntee olonsa kotoisaksi. Jotkut dokumentit kyllä ylittävät huuhaa-sietokykyni, mutta joukosta löytyy paljon mielenkiintoista asiaa, kun vain käyttää sopivaa suodatinta.

Löysin dokumenttien keskeltä uuden makoisan herkkupalan haarukkaani. Lewis Mehl-Madrona on Stanfordista valmistunut lääkäri, sittemmin erikoistunut perhelääketieteeseen psykiatriaan ja kliiniseen psykologiaan. Hän on kirjoittanut kirjoja kojoottilääketieteestä (Coyete Medicine, Coyete Healing and Coyete Wisdom). Kirjat sisältävät tietoa eri alkuperäiskansojen parantavista käytännöistä. Uusin häneltä ilmestynyt kirja on narratiivisesta lääketieteestä (Healing the Mind through the Power of Story: the Promise of Narrative Psychiatry).

Mehl-Madrona on ehtinyt paneutua jo useamman vuosikymmenen ajan paranemiseen ja parantamiseen traditionaalisilla alkuperäiskansojen metodeilla. Ensisijaisesti Mehl- Madrona on keskittynyt alkuperäiskansoista Cherokee ja Lakota-traditioihin, mutta myös muihin. Hänen tavoitteensa on huima: tuoda takaisin alkuperäiskansojen viisaus valtalääketieteeseen, ja yhdistää niitä eurooppalaisiin narratiivisiin perinteisiin mm. hypnoosiin. Tällä hetkellä hän tutkii kuinka psykooseja voidaan hoitaa ilman lääkkeitä ja hän  tutkii myös, kuinka lähestyä kipua erilaisista narratiivisista näkökulmista käsin.

Melkoisen rohkea mies on tämä tohtorimme Mehl-Madrona. Hänellä on oma Kojootti-insituuttinsa Vermontissa. Selailin muuten jo hänen uusinta kirjaansa narratiivisessa lääketieteestä. Siinä hän tuo esille, että alkuperäiskansat ovat skitsofrenian hoidossa päässeet huomattavan hyviin tuloksiin parantajiensa ja yhteisöllisten ratkaisujen avulla. Indivdualistisessa kulttuurissamme liian usein skitsofreenikko jää systeemin ulkopuolelle ja lääkkeet eivät koskaan korjaa sitä yhteisöllistä tunne- ja yhteisövajetta, joka hänen elämäänsä jää, kun hänet sysätään ”normaalin” järjestelmämme ulkopuolelle.

Liian usein lääketieteessä leimataan skitsofreenikoksi heti vain sen perusteella, että potilalla  on henkisiä tai mystisiä kokemuksia.  Se, että joku potilaan kokemus ei mahdu lääkärin maailmankuvaan, ei välttämättä tarkoita sitä, että hän on psykoottinen. Mehl-Madronan mukaan psykoottiset potilaat paranivat aikoinaan kolmansissa maailman maissa heidän narratiivisilla metodeillaan paremmin ilman lääkityksiä kuin länsimaissa konsanaan lääkkeillä.

Eräässä dokumentissa kysytään Mehl-Madronalta, onko hän käyttänyt itse alkuperäiskansoilta omaavia metodeja sairaalapotilaiden hoidossa. Hänen vastauksensa oli, että kyllä on. Hän kuitenkin valitsee hyvin tarkkaan, kennelle mitäkin hoitoa antaa. Kaikki metodit eivät sovi kaikille.

Tämä onkin mielestäni asia, joka ei helposti mene perinteisen lääketieteen edustajan ymmärrykseen. Narratiivinen lääketiede ei ole sitä, että kaikille asiakkaille sopisi yksi tai edes kaksi tai kolme  parantavaa metodia, jotka länsimainen lääketiede on oikeaksi todettu verrokkitutkimuksissa. Sen sijaan jokainen asiakas on ainutkertainen tarina, ja terveydenhuollon ammattilainen joutuu aistimaan, mikä viisausperinne kullekin potilaalle sopii. Elämme erilaisissa tarinoissa. Narratiivisesti toimiva lääketietelijä oppii improvisaatiotaitoja enemmän draamasta ja kirjallisuudesta kuin konsanaan biologiasta.

Kokemuksellisestä näkökulmasta katsoen jokainen ihminen on ainutkertainen tarina. Integratiivinen lääkäri yhdistää viisausperinteitä asiakkaan maailmankuvan jä hänen tarinansa mukaan, eikä potilasta ahdeta vain  johonkin keskiarvoille rakentuvaan yksipuolistavaan länsimaiseen tarinaan ja sen metodiin.

Nykyinen käsitys normaalista ihmisestä on länsimaisen arvomaailman värittämä. Normaali voi olla monella eri tavoin. Se, että voi pahoin esineellistävässä, kaiken keski-arvoiksi ja yksilön biologisiksi ongelmiksi vääntävässä kulttuuriksia voi olla täysin normaalia. 

Jokainen ihminen rakentuu omista ainutkertaisista tarinoistaan. Se, mitä hän kulloinkin kaipaa, ei aina välttättä ole sitä samaa viisautta, mitä lääkäräi edustaa. Aidosti potilaslähtöisen hoitamisen keskiössä on se, että ihmisestä itsestään kasvaa taitava oman elämänsä ohjaaja ja erilaisten viisausperinteiden järkevä yhdistäjä.

Modernissa lääketieteessä on paljon viisautta, mutta se ei ole aina paras mahdollinen ase kaikkiin terveysongelmiin. Silti kannattaa kuunnella myös sen näkemyksiä. Hammaslääkärinä ajattelen, että olisi melkoisen vaikeaa, jopa puoskarointia,  hoitaa potilaitteni terveysongelmia vain hypnoterapialla. Otan perustyökaluni tarjoamassani hammashoidossa länsimaisesta lääketieteestä. Silti myös se, etten kohtaisi potilaitani myös tarinoina, olisi sekin mielestäni yhtälailla puoskarointia. Siksi yhdistän erilaisia viisausperinteitä.

Länsimaisen tieteen etu on ollut, että se on kehittänyt ihmisen realiteettitajua. Sen lähtökohta on kuitenkin biologinen (materialistisen maailmankatsomuksen monologi) kun taas narratiivisen lääketieteen lähtökohta on kokemuksellinen (pluralistinen, integratiivinen).

Tämä Mehl-Madronan kirja täytyy tutkia perusteellisemmin, näyttää olevan kyllästetty sen verran mielenkiintoisista ajatuksista!

Sisäinen teatteir facebookissa.

Mainokset

Samanistiset tavat harjoittaa tietoisuustaitoja

Alkuperäiskansoilla ja menneillä kulttuureilla on ollut omat rituaalinsa, joilla he ovat tavoitelleet sekä eheyttäviä (healing) kokemuksia että yliyksilöllisiä, transsendentaalisia, kokemuksia.  Meillä on ollut Suomessa oma hiipuva runolaulanta-, itkuvirsi- ja  tietäjäperinteemme. Hietajärvellä, Suomussalmella, tuossa aivan naapurikylässä, on vielä elossa oma tämän perinteen viimeinen miespuolinen taitaja.

Hän taitaa olla ainut, alkuperäinen, vanhemmiltaan taidon oppinut, runonlaulaja: karismaattinen naapurimme Jussi Huovinen. (Matkaa meiltä Jussille on n. 40 kilometriä. Tällä seudulla puhutaan vielä naapurista.).

cc http://a2.ec-images.myspacecdn.com/images01/63/ccafef0d25ac34b4d164f3366e8aca1e/l.jpg

Eräs toinen mielenkiintoinen persoona oli amerikkalainen intiaani Lame Deer, joka kuoli joitakin vuosia sitten. Hän on esimerkki amerikanintianien samanistisista kulttuureista. Kuudentoista ikäisenä hän kävi läpi samaanikasteen, jossa neljä päivää juomatta ja syömättä hän oli maakuopassa, ilman ruokaa ja juomaa. Tämä kokemus, samaaniopas  ja myöhemmät vankilavuodet,  auttoivat häntä käymään läpi muodonmuutoksensa, jossa hän oppi kuulemaan äänet sisältään.

Hyvin usein muodonmuutokselliset, ekstaattiset, kokemukset saavutettaan ääriolosuhteissa, esimerkiksi sairauden, myrkytystilan tai tai muun äärikokemuksen saattamana. Toisin kuin nykyisessä kaiken järkeistävässä ja materialisoivassa valtakulttuurissa, samanistissa kulttuureissa arvostetaan ekstaattisia muodonmuutoskokemuksia. Niissä harjoitetaan/harjoitettiin usein initaatiorituaaleja, joissa nuoria ihmisiä autettiin saavuttamana korkeamman tietoisuuden tiloja.

Ehkä rippikoulurituaali on rakennettu luterilaisessa kirkossa nuoren muodonmuutos tavoitteena. Minun ymmärrykseni mukaan melko harvoin se enää onnistuu tässä tehtävässään. Kristinusko on kadottanut valitettavasti muodonmuutoksellista voimaansa, ja siitä on tullut sen sijaan dogmaattinen oppijärjestelmä.

Itse toivoisin kristillisyydessä herätettävän uudestaan henkiin omia mystisisiä perinteitä.  Ehkä silloin saataisiin jotain jo menetettyä takaisin.  Ainut  taito, muuten, mitä itse rippikoulussa aikoinaan opin, oli tupakanpoltto. Meninkin sitten vuosikymmeniä, että pääsin eroon tästä tavasta. Onneksi mikään ei estä meitä hyödyntämästä ’elämän rippikoulua’:  Sairautemme ja muut traumamme voivat olla henkisen kasvumme, muodonmuutoksemme, väliainetta.

Oma kulttuurimme on tietoisuustaitojen näkökulmasta melkoisen primitiivinen. Lähes tulkoon kaikki kokemuksemme rakentuvat ulkoisesta maailmasta tulleiden aistiärsykkeiden varaan. Me tukimme jatkuvan aistiärsyketulvan avulla tietoisuutemme ja tavoittelemme näiden aistikokemusten kautta mahdollisimman paljon mielihyväkokemuksia.

Meitä ei opeteta juuri milläänlailla kohtaamaan tunteitamme, ajatuksiamme eikä  traumojamme. Meitä ei johdatella kokemaan rikasta sisäistä maailmaa. Se on ihmeellinen ja ääretön universumi – yhtä kiehtova kuin ulkoinen avaruus.  Symbolisesti voidaan puhua kolmannen silmän avaamisesta.  Kristillisessä mystiikka sitä on käytetty avaaman näkymää non-dualistiseen, holistiseen kokemukseen.

Vaikka kristinuskossamme on omat mystiset perinteet, lähestulkoon kaikki muodonmuutoksellinen oppi otetaan nykyään idän filosofioista. Siellä on olemassa rikas käsitteistö, jota länsimainen järjen hapatus ei ole ehtinyt vielä mädäntämään.

Oma kristinuskomme ja kansanperinteemme on köyhtynyt siinä mielessä, että molempien niiden muodonmuutoksellinen voima on laantunut vuosisatojen kuluessa. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että kansalaisen on edelleen mahdollista saada paljon oppia tietoisuustaitoihin  ihan omasta, kotimaisesta, tietäjäperinteestä sekä kristinuskon muodonmuutosta stimuloivista symboleista ja vertauskuvista.

Tietellisteknisessä kehityksessään huimat mittasuhteet saavuttanut kulttuurimme on tällä hetkellä melkoisen primitiivinen, silloin kun kysymyksessä on ihmisen sisäisyys. Tietoisuustaitojaan kehittämällä, ottamalla oppia tietäjiltä, ihminen ei pelkästään hoivaa itseään, vaan hän kehittää eettistä herkkyyttään. Muodonmuutoksensa jälkeen hän voi olla tasapainoinen ja vastuullisesti elävä osa luomakunnan verkostoa. Muodonmuutoksemme kiihoittajina voivat toimia uskonnot, tai se voi tapahtua puhtaasti maallisin symbolein. Eläimellisen puolemme kuoleman jälkeen asenteemme kilpailevana, ”taistele tai pakene” suuntautumisena maailmaan, muuttuu inhimilliseksi, vastuulliseksi ja välittäväksi.

Ensi viikonloppuna osallistun muuten Domnan Pirtillä Sommellon järjestämälle itkuvirsikurssille. Jännittyneenä jo odotan, mitä siellä opittaan!