Sielukkaita sanoja syövästä ja sydämen syövereistä, osa 2

Kohti kokonaisvaltaista ihmisen hoitamista

Syöpähoidot ovat vielä monilta osin kuin menisi kehonsa kanssa korjamoon, vähän samaan tapaan kuin autoa vietäisiin autokorjaamoon. Muistan muuten erään hammaslääkäriaseman, jonka nimi on ”Hammaspaikkaamo”. Mielestäni tämä nimi kuvaa tyyppiedustajana tätä lääketieteen, materialistisen maailmankatsomuksen hallitsemaa, pirstoutunutta maailmankuvaa, jossa ihmiselle tuntevana, kokonaisena ihmisenä ja sieluna ei ole ollut tilaa. (On tietysti paljon yksittäisiä lääkäreitä, jotka kykenevät kohtaamaan ihmisen sieluna).

Moderni lääketieteen luomissa instituutioissa hoitohenkilökunnan unelmapotilas on ollut potilas, joka kiltisti ja mukisematta alistuu hoitoketjuihin. Potilas saattaa joskus jopa kokea, että häntä painostetaan samaistumaan hoitohenkilökunnan omaamaan ”järkevään” maailmankuvaan. Hammaspaikkaamossa hammas paikataan, ja syöpäosastolla hoidetaan syöpää. Hoitojen kohteena ei suinkaan ole ollut moderneissa terveydenhuollon instituutioissa kokonainen ihminen henkisenä ja sosiaalisena kehomielenä.

Syöpäpotilas on paljon muutakin kuin vain hänen kehossaan  irti päässeitä syöpäsoluja. Sairastunut on tunteva ja kokeva ihminen, jolla hyvin usein on takanaan muitakin vakavia ongelmia esimerkiksi masennusta ja traumoja. Bolen sanoo, että kun ihminen voi psyykkisesti huonosti, ja avaa hänen terapiahuoneensa oven, avaa hän samalla oven aliseen, tähän toiseen torjuttuun alitajunnan maailmaan. Ovi avautuu kuoleman maahan, Tuonelaan. Siellä asustaa unohdettuja muistoja ja  mielikuvia, torjuttuja ja siirrettyjä tunteita ja ahdistavia haamuja.  Kun sairastut vakavasti, sinut pistetään koputtamaan tätä samaa ovea. On suuri mahdollisuus, että sairastuttuasi vakavaan sairauteen avaat kuoleman, kärsimyksen ja henkisen jälleensyntymisesi valtakunnan oven.

Lääketieteelliset hoitoinstituutiot ovat valitettavan usein edelleen tehokkuudessaan esineellistäviä. Ne eivät ole vielä riittävästi ottaneet huomioon ihmisen kokonaisvaltaisia sielullisia tarpeita. Itse koin omat hoitoni suhteellisen myönteisesti, hoitohenkilökunta oli pääsääntöisesti empaattista. Minulle tuli tunne, että elämme näissäkin laitoksissa parhaillaan, onneksi, myönteisen muutoksen aikaa. Tietysti takapakkia voi tulla, kun nykyään koko ajan kiristetään sosiaali- ja terveysmenoista ja edelleen vallankäytön vanhoillisissa instituutioissa dominoi materialistinen maailmankatsomus ja sen yksipuolistava numeerinen tieto. Usko asiantuntijoihin on hiipumassa, eikä tällaisessa tilanteessa tämä ole kovinkaan kummallista.

Epäilen, että mikäli terveydenhuollossamme edelleen harrastetaan vain lyhyen tähtäimen esineellistävää tehokkuusajattelua, on sen luonnollinen seuraus, että ihmiset ajautuvat täydentäviin hoitomuotoihin ja joskus myös valitettavasti hoitoihin, joita he jälkeenpäin katuvat. Mitä dogmattisimmiksi instituutiot itsensä tekevät, sitä enemmän ihmisiä valuu vaihtoehtoisiin hoitoihin.  Tämä ei ole aina pelkästään asiakkaiden tyhmyyttä vaan monessa tilanteessa myös viisautta. Monelle sairaalle ei riitä määrälliselle tutkimukselle rakentuva ihmisen yksipuolistava esiineellistävä hoito, vaan he haluavat tulla kohdatuiksi tarinana, monipuolisina omina itseinään.

+

Syöpä avaa tunneyhteyden oman sisimpään

Sairastumiseni jälkeen otin vastaan normihoidot, mutta lisäksi kirjoitin elämäntarinani uusiksi. Syöpäni avasi sisäisen dialogini. Loin mielikuvituksella Sisäisen teatterin tilani, ja annoin vaietamilleni ristiriitaisille äänille tilaisuuden tulla esiin. Löysin tunneyhteyden, raportin itseeni, torjumiini ja toisiin ihmissin siirtämiini kehomieleeni osiin, erilaisten symbolien ja vertauskuvien kautta. Joillekin unelmille ja illuusioille rakentuneita osia minusta kuoli ja minussa syntyi uusille uskomuksille ja arvoille rakentuvia integroituneempia minätiloja. Elämäni ja elämäntapani muuttuivat sairauteni jälkeen täysin. Joku onkin väittänyt, syöpä on neuroosien pikahoitoa.

Bolen väittää, että monille ihmisille syntyy tunneyhteys itseen vasta sen jälkeen kun he sairastuvat vakavasti. He avaavat oven sisimpäänsä, jossa kuolema ja elämä syleilevät toisiaan. Sairaus voi kuljettaa meidät meitä eheyttävään kokemukseen, jossa laajennamme tietoisuuttamme. Sairaus on uudestisyntymän mahdollisuus. Käytännössä tämä merkitsee sitä, että saatamme valita uuden työn, pääsemme eroon läheisriippuvaisuudesta, addiktioista tai meitä alistavasta kulttuurisista uskomuksista ja ihmissuhteista. Lähdemme toteuttamaan enemmän aidon itsemme näköistä elämää.

Masennuksemme, verenpaineemme, sairaan sydämemme, syöpämme jne. kanssa voimme käydä keskusteluja. Sairaudellamme on meille jotain kerrottavaa. Sairauden ei tarvitse olla pelkkä kirous ja vihollisemme. Sairaus voi muuttua ystäväksemme. Mekanistinen, materialistinen maailmankuva on vienyt meiltä itseohjautuvuutemme, ja kyvyn kuunnella itseämme omaa kehomieltämme. Sairaus voi olla tilaisuus palauttaa meille se mikä meille kuuluu, oma itseohjautuvuutemme. Meidän ei tarvitse alistaa itseämme asiantuntijoille vaan voimme kasvaa oman itsemme parhaaksi asiantuntijaksi.

Ehkä tyytyväisyyteni hoitoihin johtuu myös siitä, että täydensin omia hoitojani. Hain tukea internetin vertaistukiryhmistä ja hypnoterapiakoulutusryhmästäni. Satuin olemaan onnekseni juuri Tampereen Yliopiston hypnoterapiakoulutuksessa hoitojeni aikaan. Omaksumani Ego State -menetelmä oli ratkaiseva oman psyykeeni kannalta. Huomasin, että pystyn soveltamaa tätä minätiojen terapiaa luovasti kirjoittaen (=Sisäinen teatteri). Sisäinen dialogimme, yhteys itseemme, aukeaa kokemukseni mukaan helpoiten sitä kautta, että löydämme sielunyhteyden itseemme toisen ihmisen kautta. Siksi terapia, vertaisutkiryhmät ja erilaiset terapeuttisest ryhmät ovat tärkeitä siinä vaiheessa kun koputamme ovea pimeään ja tuntemattomaan osaan itseämme. Harva kykenee aloittamaan matkaa sieluunsa täysin yksin.

+

Voimavaroja tunteet, terveet ihmissuhteet ja henkisyys

Tärkeä osa oman kehomieleni eheytymisprosessia oli se, että löysin itselleni tervettä yksinäisyyttä, tilan, jossa aloin valikoimaan ihmissuhteitani ja tekemisiäni. Sairaan henkilön ei tarvitse ylläpitää kulisseja. Hänellä on oikeus kieltää vierailut, jotka hän kokee rasitteena, ja energiaa vievinä. Sairaalla on ikään kuin kirjoittamaton oikeus valikoida itselleen voimaannuttavat ihmissuhteet. Hänen kannattaa pitää puolensa ja sanoa tarpeen tulleen: ”Ei kiitos, en jaksa nyt ketään vieraita.”

Myös Bolen korostaa tätä, että meidän ei tarvitse esittää sairaalassa tai kotonamme hyvää emäntää, joka on ystävällinen ja kuunteleva vieraillensa. Jos vierailut ovat energiaa vieviä, kannattaa ne kieltää.  Edelleen Siirtola, pieni maatilani Pohjois-Kuhmossa on yksinäisen sieluni vetäytymispaikka. Siellä keskityn olemaan läsnä usein vain itselleni.

Jean Shinoda Bolen korostaa hyvän raportin eli tunneyhteyden merkitystä hoitohenkilökunnan jäsenten ja potilaan välillä. Parhaimmillaan syöpähoito on hoitoa, jossa ihminen voi kokea tullensa kohdatuksi merkityksellisenä ihmisenä. Mikäli olemme lääkärillemme vain tunteeton lihamöykky, kannattaa miettiä lääkärin vaihtoa.

Oma kirurgini ei ollut erityisemmin empaattinen. Hän oli kuitenkin ihminen ihmiselle. Hän sanoi olevansa haluton samaistumaan potilaaseensa, koska hän suojelee itseään tällä. Hän tunnusti voimiensa olevan rajalliset.  Hän ohjasi minut sairaanhoitajalle, jonka kanssa sain keskustella. Itseäni tyydytti tämä ratkaisu. Jyväskylän keskussairaalassa oli hyvä tiimi. Sairaanhoitaja kertoi minulle kaikki haluamani tiedot.

Bolen mainitsee, että kolme asiaa ovat tärkeitä toipumisessamme: tunneresurssit, voimaannuttavat ihmiskontaktit sekä henkiset resurssit.  Tunneresurssimme saamme käyttöömme, kun löydämme tunneyhteyden itseemme. Tämä voi tapahtua esimerkiksi luovien terapioiden, kuten luovan kirjoittamisen ja vaikkapa joogan tai terapeuttisen tanssin kautta. Voimaannuttavia ihmissuhteita löydämme itsellemme esimerkiksi juuri näistä terapeuttisista ryhmistä, jos sellaisia ihmissuhteita meillä ei ole ennestään.

Meidän kannatta harjoitella sanomaan ”ei” ihmissuhteille, jotka käyttävät meitä hyväkseen ja syövät energiaamme. Vakava sairaus voi auttaa meidät löytämään merkitykselliset ihmissuhteemme. On parempi olla yksin kuin suhteessa, jossa hupenee voimavaramme entisestään.  Henkisiä resursseja meille tarjoaa esimerkiksi  meditaatio, mietiskely, uskonnolliset myytit ja niiden muodonmuutokselliset vertauskuvat.

On hyvä pitää mielessä, että meitä ulkoapäin ohjaavat autoritaarisesti uskonnolliset järjestelmät voivat olla sieluamme vahingoittavia. Tavoittele tervettä henkisyyttä. Vakava sairaus Bolenin mukaan on liminaalinen tila (liminal=kynnys).  Kuoleman ja elämän rajalla, olemme kynnyksellä, joka voi avata oven ja tilan sielullemme. Minulle herääminen sieuluksi merkitsi sitä, että joka aamu kiitän elämääni jokaisesta päivästä. Valitan paljon vähemmän pienistä asioista kuin aikaisemmin ja olen entistä enemmän oman elämäni seppä.

Silti olen haavoittuva, ruumiillinen ajoittain kärsivä verta ja lihaa oleva ihminen. Hyväksyn paremmin kärsimyksen osana ihmiselämää. Olen tietoinen kaiken elämän rajallisuudesta. Silmäni avautuvat vähän niin kuin Saulukselle kävi. Elän elämääni kuunnellen tunnetilojani, eli  yritän tehdä enemmän asioita, joilla on itselleni ja yhteisölleni merkitystä. Terve henkisyys on mielestäni kykyä kuunnella omaa sielua, joka on transsendentti, yliyksilöllinen. Omien todellisten sieluntarpeiden mukaan elävä jakaa rakkaudellista hyvää myös yhteisölleen. Hänellä on oma hengellinen auktoriteettinsa sydämessään.

+

Lopuksi

Ehkä tulevaisuudessa terveytemme edistyy ratkaisevasti, kun opimme yhä enemmän tietoisuustaitoja. Itse uskon vakaasti, että oppimalla sekä mielemme keskittämistä, meditaatiota sekä kykenemällä kehittämään sydämen silmiemme näkökykyä (esim. Sisäinen teatteri ja mindsight, mielitaju), voimme aktivoida meissä olevia parantavia ja meitä kokonaisvaltaisesti eheyttäviä voimia.

Länsimainen lääketieteellinen, psykoterapeuttinen ja henkinen perintö voidaan yhdistää itämaisiin viisausperinteisiin. Integraatio tapahtuu, kun opimme itse luovasti yhdistämään sisällämme sen, minkä länsimainen esineellistävä tiede ja sen asiantuntijakulttuuri on meissä pirstonut.

Mainokset

Mitä ihmettä, Raamattuko kansanedustajien tärkein viisauden lähde?

Siirtolan Emäntä oli tosi ilahtunut, kun hän luki, että eduskunnassa kansanedustajat puheissaan viittaavat kirjoista useimmiten Raamattuun ja lisäksi joskus myös kaunokirjallisiin teoksiin, kuten Seitsemään veljekseen ja Tuntemattomaan sotilaaseen. Asiantuntijakulttuuri ei ole vielä näköjään sumentanut kansanedustajien arkijärkeä! Ja kaiken lisäksi tälläisellä viitauksilla kaunokirjallisiin teoksiin on vieläpä pitkät juuret politiikassamme. Tutkija Timo Turja tutkimuksessaan toteaa, että sisällissodan jälkeen hajonnut kansakuntamme eheytyi Raamatun tarinoitten ja metaforien avulla.

Siirtolan Emäntäkin ajattelee, että myyttiset tarinat ja uskonnot voivat yhdistää erilailla ajattelevia ihmisiä. Ne voivat rakentaa siltoja ihmisten välille. Lisäksi niiden metaforinen kieli voi yhdistää faktatietoa ja sydämenviisautta. Juuri siinä on tarinoitten ja myyttien voima! Totuus lepää totta tosiaan saduissa, unissa ja tarinoissa. Siirtolan Emännän mielestä vain faktatiedoille rakentuva maailma on irvikuva elämästä, koska emme voi kutistaa ihmiselämän tärkeimpiä asioita faktoiksi. Elämä kun on myös tunnetta, ja niiden täydellisin ilmaisu on musiikissa, myyteissä, kuvissa ja liikkeessä. Ja sydämen ikuisen viisauden, rakkauden, täydellisin muoto on vuosituhansia vanhassa rikkaassa ihmiskunnan uskontojen perinnössä.

Siirtolan Emäntä ja Isäntä ovat parhaillaan terapeuttisen tanssin arkienkeli-ryhmässä. Yhteisen liikkeen kautta he ovat saaneet kunnian tutustua todella syvällisesti moneen uuteen mielenkiintoiseen uuteen ja vanhaan kuhmolaiseen arkienkeliin. Siirtolan Emännän mielestä olisi mahtavaa nähdä eduskunnan yhteinen taideproduktio, vaikkapa tanssiesitys. Siinä kansanendustajat voisivat ilmaista omia tunteitaan liikkeen kautta. Monelle tulee varmaankin ensimmäiseksi mieleen, että luulisipa heillä olevan ”tärkämpääkin” tekemistä. Emäntä kuitenkin uskoo, että eduskuntatalossa moni asia voisi sujua jouhevammin, kun ihmiset koskettaisivat kokemuksellisesti toisiaan taiteen keinoin. Ja juuri nimenomaan itse tekemällä taidetta. Taiteen tasa-arvoisessa maailmassa me eri tavalla ajattelevat ihmiset olemme sittenkin kovin samanlaisia.

Siirtolan Emännän altersisko Anna on koukussa Carl Jungiin. Emäntä ei ihmettele tätä lainkaan. Olihan Carl Jung oli rohkea mies, joka uskalsi paljastaa omat heikkoutensa. Hän uskalsi olla muutakin kuin vain asiantuntija. Hän ei halunnut mielistellä tieteellisiä hierarkioita, vaan häntä ohjasi hänen oma henkilökohtainen eettinen päämäärä. Tämä todellisuus paljastui hänelle valveunissa, joille Carl Jung antoi kuvallisen ja kalligrafisen muodon Punaisessa kirjassaan. Jung oli totta tosiaan mies, joka ei piilottanut itseään asiantuntijanaamionsa, egonsa, taakse. Siinäpä esimerkkiä meille muillekin terveydenhuollon ammattilaisille!

Carl Jung oivalsi sen, että yli sukupolvien ylittävä hengellinen kirjallisuus ja taiteet paljastavat arkkityyppisiä voimia, voimia, jotka kuljettavat ihmisten elämää vielä tänäkin päivänä myyttisinä muotoina. Ihminen ei ole (onneksi) aina suinkaan tieteellisen rationaalinen, vaan hänessä on sukupolvesta toiseen siirtyvää ikuista tarinallista muotoa, joka välittyy paremmin toisenlaisten käsitteiden kuin tieteen faktojen kautta. Todellisuuttamme ohjaa siis myyttien ikuiset ja ajattomat muodot. Siirtolan Emäntä ei ole siis ensimmäinen eikä viimeinen Persefone, jonka Haades on raiskaannut ja vienyt Manalaan, jossa hän kasvoi aikuiseksi naiseksi. Matkailu myyteissä on Emännän mielestä miellyttävä aikamatkailun muoto. Niiden kieli voi auttaa meitä valitsemaan elämän risteyskohdissa polkuamme.

Se että kertomataiteen ja politiikan tarinoilla on paljon yhteistä, ei ole siis Emännälle millään muotoa uusi asia. Hän kun on ajat sitten oivaltanut, että todellisuus ei ole kutistettavissa vain faktoiksi, vaan taide ja uskonnot ovat tarpeen, jotta ihminen kykenee saavuttamaan mahdollisimman objektiivisen kuvan elämästä. Ne jotka tuntevat Emäntää, tietävät, ettei Emäntä tarkoita uskonnoilla autoritaarisia uskonnollisia liikkeitä, koska ne ovat irvikuvia siitä hengellisyydestä tai henkisyydestä, mitä Emäntä tarkoittaa. Autoritaarisina tulkintoina uskonnot ovat kadottaneet alkuperäisen tehtävänsä, ja niitä voidaan käyttää vaikkapa toisinajattelijoiden ja vähemmistöjen tuhoamiseen. Alkuperäinen tarkoitus uskonnoilla on yhdistää eikä hajottaa.

Siirtolan Emäntä on ollut huomaavinaan, että luonnontieteellinen asiantuntijakulttuuri on löytämässä uutta paikkaansa tiedon maantieteessä. Samoin on käymässä siis myös onneksi uskonnollisille autoritaarisille tulkinnoille. Kansalaiset ovat alkaneet yhä enemmän luottaa itseensä ja omaan Jumal-suhteeseensa. Emäntä haluaakin uskoa, että autoritaaristen asiantuntijoiden ja pappien tilalle kansalaiselle on nousemassa aitoa itseohjautuvuutta; arkijärkeä ja sydämen viisautta.

Kansalaiset eivät halua enää olla auktoriteettien ylhäältä päin paapottavia, vaan he haluavat dialogisen suhteen uskontojen ja tieteen edustajiin. Vanhat valtahierarkiat ovat kuolemassa. Onmahtavaa, että elämä tanssina, musiikkina, näytelmänä ja tarinana voi integroida sen minkä olemme monikulttuurisesa maailmassamme onnistuneet pirstomaan. Niiden metaforinen sybolien kieli on ajatonta ja ne auttavat ihmisiä nousemaan tietoisuudessaan uusille ymmärryksen tasoille.

Minä ja Henryk Skolimowski – kahden mielenteatterinohjaajan mietteitä nr. 15

Jos eheytymisemme on jumissa, on meidän hyvä löytää itsellemme ympäristö, joka mahdollistaa sopivan tilan löytämisen. Näitä paikkoja perinteisesti on kutsuttu Arkosanteiksi. Minulle tämä Arkosanti oli sairaalan ohella kainuulainen korpi- ja suomaisema ja tämän ympäristön mukanaan tuoma uusi hiljaisuus ja sen äänet. Täällä koin ensimmäiset eheyttävät epifaniset hetkeni. Uskon, että kokonaisvaltaisesesti eheyttävää tilaa on mahdotonta löytää, mikäli emme löydä kunnioitustamme elämän pyhyyttä kohtaan.

Mietin, ettei olisi hullumpi ajatus muuttaa sairaaloita takaisin Asklepioksen temppeleiksi, joissa ihmiset voisivat eheytyä psykofyysishengellisinä kokonaisuuksina. Näissä Arkosantissa erilaiset poikkitieteelliset ja -taiteelliset tiimit ja integratiivisen lääketieteen edustajat voisivat olla dialogikumppaneina sellaisille ihmisille, jotka sairastavat tai jotka muuten ovat eksyneet omalta polultansa.

Toki näissä uusissa Asklepioksen temppeleissä voitaisiin käyttää myös hyväksi nykylääketieteen tietämystä. Ihmisen eheytyminen on kuitenkin paljon, paljon muutakin kuin lääketieteen soveltamista. Oman hengellisen polun löytäminen on Skolimowskin mukaan keskeinen osa ihmisen kokonaisvaltaista paranemista – eheytymistä. Ajattelen, että jokainen ihminen sisimmässään haluaisi pystyä elämään täyden elämän – todentaa oman potentiaalinsa osana tietoisuuden evoluutiota. Kirkegaardilaisittain hengellisyys on intohimoista Jumalan ohjaamaa subjektiivisuutta. Minulle hengellisyys merkitsee juuri tätä:  Jatkuvaa päivittäistä ponnistelua oman itseyteni sopeuttamiseksi pyhään olemiseen. En tiedä, ehkä joku pystyy löytämään elämän pyhyyden ilman uskonnollisiakin merkityksiä, mutta ainakin minulle näyttää tämä olevan mahdotonta. Minulla on tunne, että miksi ihmeessä en hyödyntäisi omassa ymmärtämyksessäni myös sitä vuosituhansien hengellistä tietoa, mikä kulttuurimme on varastoituneena? Ja lähimpänä omaa sydäntäni on se kristillinen perintö, jonka olen saanut esi-isiltäni.  Kun tarkastelee nykyisen maapallon elämän tilaa, näyttää siltä, että liian moni on kadottanut juurevuuteensa ja suhteensa pyhään. Tällöin ihminen saattaa elää objektiivisesti ottaen oikeanlaista elämää – hänen elämänsä ulkoiset muodot ovat kohdallaan, mutta siitä on kadonnut tarkoitus ja intohimo. Ihmisillä on täydet aivot, mutta tyhjät sydämet.

Omat eheimmät epifaniset hetkeni ovat olleet silloin, kun olen kokenut olevani osa jotain Pyhää, ikuisesti muuttuvaa maailmankaikkeuta. Näissä hetkissä kristinuskon käsittein voin ajatella, että Pyhä Henki kosketti minua. Puhtaan olemisen tilan uskon voivan tasa-arvoisesti jokaisen saavuttaa pelkästään olemalla. Tätä hyvää oloa ei saavuteta suorittamalla. Toki voimme myös saavuttaa olemisen tilan aktiivisesti, mutta väitän, että tällöin tekemisessämme on virtaavaa eikä suorittavaa. Olen saavuttanut epifanisia hetkiä siis myös aktiivisesti, sisäisissä dialogeissani, mielentilojeni vuorovaikutuksen spontaanina ”sivutuotteena”. Ne ovat olleet odottamattomia yllätyksiä, dialektisia hetkiä, joissa olen kokenut tietoisuuteni laajenevan.

Lääketieteen olisi noustava uudelle askelmalle, jossa se ei enää olisi osa ihmistä esineellistävää, kaupallista asiantuntijakulttuuria. Jotta ihminen voi hyvin, on meidän palautettava hänelle se mikä hänelle kuuluu, eli hänen itseohjatuvuutensa. Ehkäpä meidän olisi aika siirtyä hitaaseen lääketieteeseen?

Asklepioksen temppelit, Hippokrateen aikaiset ”eheytymiskeskukset”, eivät olleet Skolimowskin mukaan steriilejä hengettömiä paikkoja, minkälaisia meidän sairaalamme tänä päivänä liian usein edelleen ovat. Nykyäänhän yleensä ihminen haluaa mahdollisimman pois tästä epäinhimillisestä kylmästä teknisestä ympäristöstä. Asklepioksen temppeleitä, joita oli parhaimmillaan yli kolmesataa, olivat juuri tälläisiä insipiroivia ja eheyttäviä ympäristöjä, joissa ihmiset halusivat viivähtää. Eheyttävä, parantava ympäristö, muodosti keskeisen osan näitä temppeleitä. Asklepioksen temppeleissä hengellinen eheytyminen oli osa ihmisen paranemista.

Näihin aikoihin ei tiedetty niin paljon fysiologiasta, anatomiasta tai patologiasta kuin nykyään. Sen ajan terveydenhuollon ammattilaisilla ei siis ollut sitä luonnontieteellistä erityistietämystä mitä meillä on tänä päivänä. Mutta näissä temppeleissä ja niiden rituaaleissa oli kuitenkin jotakin kehittyneempää kuin näissä nykyisisissä lääketieteen hoitolaitoksissa. Niissä ei uhrattu elämän eheyttäviä henkilökohtaisia yksityisiä merkityksiä erityistiedon universaalien vuoksi. Silloin ymmärrettiin ihmisen kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin luonne. Ihmiset eivät olleet erityistieteiden palasiksi pirstomia osia. Näissä keskuksissa eheytettiin ihmisiä integroituneina psykofyysishengellisinä kokonaisuuksina.

Mitä hammaslääkäri voi oppia Hippokrateelta? Voin oppia sen, että hoidan aina ihmistä, en pelkästään hänen hampaitaan. Muuten voimme olla edistämässä todellisuutta, jossa yksi hammas voi hyvin, mutta ihminen huonosti. Kaikessa psykoterapeuttisessa ja lääketieteellisessä hoitotieteessä hoidamme aina kokonaista ihmistä. Meillä on tänä päivänä hallussamme kaikki se tieto, jonka avulla voimme oikaista Descartesin virheen, jossa hän irrotti kehon ruumiista. Meidän täytyy aina tutkia ihminen psykofyysissosiaalisena kokonaisuutena – ja usein, myös hengellisenä.

Voimme olla toinen toistemme eheyttäjiä. Lääkäri ei siis ole ihanteellisessa kokonaisvaltaisessa hoitosuhteessa pelkästään antava osapuoli, vaan molemmat osapuolet ovat ottajia ja antajia. Esineellistävässä suhteessa on raskasta elää. Toisen ihmisen maailmankatsomuksessa tarinoineen voi olla viisautta, josta aina voi olla mahdollista oppia itselleen jotain uutta. Meidän ei tarvitse musertaa toiseutta samuudeksi, vaan voimme elää maailmassa, jossa ristiriitaiset näkemykset voidaan sovittaa integratiiviseksi uudeksi ymmärrykseksi. Tällainen monikulttuurisuuden hyväksyvä ja monikulttuurisuuden hyväksyvä, suvaitseva integratiivinen vuorovaikutus ja  hengellisyytemme on toivomme – tulevan selviytymisemme lähtökohta. Jotta maailmasta tulee parempi paikka, meidän täytyy löytää materian sijaan rakkaus – caritas-  ja tätä kautta itse elämä palvontamme kohteeksi.  Psykoanalyytikko Julia Kristeva väittää, että juuri tämä caritas-rakkaus – laupeus – on myönteisen terveyttä edistävän hoitosuhteen tunteensiirtojen ytimessä. Tämä ajatus on siis yhdensuuntainen kristinuskon näkemysten kanssa.

Lääkäri tai hammaslääkäri harjoittaa praktiikkaansa. Ehkä meidän kannattaisi miettiä, mistä tämä sana ”praktiikka” oikein juontaa. Aristoteles erotti kaksi toiminnan tapaa. Meillä on ensinnäkin poiesis, jossa päämäräänä on tuottaa hyvä itsestä erillinen tuote, esimerkiksi kaunis ruukku. Lisäksi on toinen sana ”praksis”, joka tarkoitta toimintaa, joka on itsearvoisesti hyvää toimintaa. Kun jo Aristoteles erotti nämä kaksi asiaa toisistaan, kannattaisi lääketieteilijänkin muista näiden toimintatapojen erilainen luonne. Praksis – hyvä toiminta – ei ole ontologisesti mikään materialistinen ilmiö, eikä sitä siis voi redusoida pelkäksi luonnontieteen ilmiöksi. Lääketieteellisen poiesis-toiminnan voi ajatella olevan ontologialtaan materialistista – kehitämme esimerkiksi uusia lääkkeitä tai teknisiä hoitolaitteita. Niiden tutkimikukseen sopiikin erinomaisesti luonnontieteellinen empiirisanalyyttinen perinne.

Uskon, että meidän viime vuosisatojen hengelliset institutialisoituneet valtavirta käytännöt ovat olleet vääristyneitä, koska ne ovat korostaneet hengellisten auktoriteettien, kuten pappien ”oikeitten” tulkintojen mukaan elämistä. Ne ole kannustaneet ihmisiä omaan aktiiviseen hengelliseen työskentelyyn. Tämän hengellisyyden ydin on kysymyksessä: Mikä on minun suhteeni Pyhään (ja sen) elämään – toisiin ihmisiin, toisiin vieraisiin kulttuureihin, luontoon ja eläimiin. Ilman monikulttuuriseen suvaitsevaisuuteen rakentuvaa hengellistä henkilökohtaista heräämistä en usko, että tulemme selviämään, koska nykyiseen materialistiseen maailmankatsomukseen on sisään rakennettuna kaiken hyödyntäminen ja välineellistäminen. Kaikesta vastakkaisesta retoriikastaan huolimatta, se yksinkertaisesti rakentuu elämän halventavalle todellisuuskäsitykselle. Kuten tiedämme, pikaista muutosta tarvitaan. Kulutushysteriamme ei voi jatkua kauaa.

Uskon, että tämä hengellisyyden puuttuminen tai hengellisyyden tiukka lokeroiminen irti minästä, on luonut pirstoutuneen ilmapiirin, jossa kaikki on välineellistetty aineellisen hyödyn tavoitteluun. Epäilen, että jopa länsimainen koulusysteemimme kärsii tästä irrallisen tiedon ulkoa opettelusta. Lääkäritkin lokeroivat usein uskonsa tiukasti erilleen tiedemiesminästä, ehkä siksi, että pelkäävät joutuvansa naurunalaiseksi. Onko ihminen tällöin koherentti itseys? Väitän, että tällöin on riski, että kun tieto ja ymmärrys pilkotaan tuhansiksi palasiksi, ihminen on eheytymätön ahdistavien ristiriitojensa pirstoma identiteetti. Ihminen ei toimi kokonaisena itsenään, vaan hän saattaa leikkiä hänen aidolle minälleen sopimatonta roolia, jonka esimerkiksi lääketieteellinen tai jokin muu viitekehys on hänelle opettanut.

Uskon, että se rooli, minkä lääketieteen materialistinen maailmankatsomus on painanut lääkärin ja hammaslääkärin harteille, on raskas kantaa. Nykyään iloitsen aivan eri tavalla omasta työstäni, kun uskallan olla oma minäni, potilaan kumppani, Kati, kokonainen ihminen, eikä minun tarvitse teeskennellä jatkuvasti jotain etäistä, asiallista ja autoritaarista asiantuntijaa. Kumppanuus edustaa autoritaarisuutta paremmin suhdetta, joka mahdollistaa potilaan itseohjautuvaksi tulemisen. Asiantuntijasuhde on riistävä yksipuoliseen vallankäyttöön perustuva suhde.  Toki edelleen hammaslääketietede on kliinisten käytäntöjeni ytimessä, mutta potilaan hoitaminen on paljon, paljon muutakin kuin kliiniset käytännöt. Uskon muuten, että meillä on aina hengellisyytemme. Meillä on aina jokin korkein arvo, jota palvomme. Tänä päivänä pääuskontomme nimi näyttäisi olevan materialismi  ja sen kirkkoja ovat kauppakeskukset, joissa ihmiset käyvät ostamassa itselleen materialistisia illusoorisia onnen hetkiä. Tämä uusi uskontomme on ekologisen ja egologisen pahoinvointimme ytimessä.