Helatorstain ekoteologiaa

Uskonnot ovat päämäärää kohti pyrkiviä teitä. Mitä väliä sillä on, vaikka me kuljemme eri teitä, kun määränpää on kuitenkin sama. – Mohandas K. Gandhi –

Minun korvani kuulevat parhaiten kristinuskon kielen ehkä siksi, että se on kieli, jota isovanhempani polvesta toiseen ovat kuunnelleet. Ajattelen, Gandihin tavoin kuitenkin, että kaikilla suurilla uskonnoilla on sama yhteinen perustotuus. Uskon niiden kaikkien olevan lähtöisin samasta Jumalasta. Jumala on minulle maailman voima. Hän on elämän olemus. Hän on puhdas ja kirkas tietoisuus. Hän on ikuisuus, jonka osia me kaikki olemme. En usko, että mitkään sodat ja väkivallanteot, jotka on tehty Jumalan nimessä, ovat lähteneet häneltä, sillä Jumala on yhtä kuin rakkaus.

Uskon kristinuskon Jumalaan. Hän on minulle tie, totuus ja elämä. Tie se on siksi, että jatkuvat sisäiset dialogini ovat osa hengellisyyttäni, jossa saavuttamani totuus on elämään kiinnittynyt olemisen tila. Se on kokemus, joka mahdollistaa ihmiselämän salaperäisyyden ja suurenmoisuuden ihmettelyn. Jos joku toinen on buddhalainen, voin käydä hänen kanssaan mielenkiintoisia dialogeja, joissa voimme yhdessä entisestään kirkastaa teitämme. Lähetystyöni on politiikkaa. Tarkoitan tällä sitä, että en häpeä mielipiteitäni, sillä uskon, että omien arvojen piilossa pitäminen on se yhteiskunnallinen voima, joka  antaa tilaa ahneelle, luontoa vahingoittavalle materialismille.

Olen pyrkinyt itselleni erottamaan terveet ja vahingolliset uskonnolliset tulkinnat toisistaan. Toista ja itseä vahingoittava usko edustaa dogmaattista fundamentalistista uskontoa. Se rakentuu ulkoapäin ohjatulle, hierarkkiselle, auktoriteettien uskonkappaleille. Se on usein toista sukupuolta alistavaa, se projisoi pahan marginaalisiin ryhmiin, se on epäeettistä, itseohjautuvuutta vähentävää ja ihmisen sisäistä ahdistusta lisäävää.

Eheyttävä usko on monikulttuurisuuden hyväksyvää, sisäistettyä ja henkilökohtaista. Se lisää ihmisen itseohjautuvuutta ja juurevuutta. Siinä ihmismieli kutoo itsensä osaksi ikuisuuden kangasta. Sören Kierkegaardin hengellisyys edustaa minulle juuri tätä jälkimmäistä. Aito usko auttaa ihmistä näkemään omat rajansa ja auttaa häntä kohtaamaan toisen ihmisen rakkauden ilmapiirissä, dialogisesti, läheisenä, ilman etäisyyttä. Tämä uskon laji on kuin heijastava pinta, jota kautta oma minuus koko ajan tarkentuu ja valmistautuu rakkaudellisiin eettisiin tekoihin. Eheyttävä usko auttaa ihmistä kiinnittymään elämään toisin sanoen se on transkendenttista.

Ajattelen tällä hetkellä niin, että on olemassa vähintään kahta ateismityyppiä. Tässä tulkinnassani olen reflektoinut ajatuksiani mm. Johannes Ojansuun kirjaan ”Pyhyys, rajalla oleva ihminen”. Ensimmäiseen tyyppiin sijoitan kapea-alaisesti ajattelevat empiirisanalyyttisen tieteeseen uskovat , jotka näkevät kaikki uskovaiset ”väärinajattelijoina”. He ovat juuri näitä Turengejevin bazaroveja – dogmaattisia fundamentalistimaterialisteja, skientismin uhreja. Heidän kaiken totalitasoiva maailmankuva rakentuu tieteelle. Näillä ihmisillä oman elämän ja tiedon rajallisuuden ymmärrys on hautautunut empiirisanalyyttisen tieteellisteknisen paatoksen ja naturalistisen ihmiskuvan alle. Näiden ihmisten elämää ohjaa pelko epävarmuudesta. He haluavat elää täydellisessä varmuudessa, joilla pyritään hallitsemaan elämä. Kaikki elämän mystiset ulottuvuudet ovat heille pelkkää ”huuhaata”. Mitään ei ole olemassa, ennen kuin se on osoitettu faktaksi ja saatu hallintaan. Faktat edustavat heille totuutta ja he palvovat tieteellistä totuutta ja materiaa kuninkaanaan.

Toisena ryhmänä ajattelen olevan leveä-alaisesti ajattelevat ateistit. Esimerkiksi Martin Buberin filosofian luen kuuluvan tähän ryhmään. He eivät kiellä itse Jumalaa, mutta he kieltävät sen yliluonnollisen luonteen. Tämän ateismisuuntauksen edustajat kykenevät näkemään uskontojen historiallisen, moraalisen, eksistentiaalisen ja teleologisen luonteen. He ymmärtävät, että maailmassa suunnistaminen ei tapahdu pelkästään tietämisen avulla, vaan tarvitaan myös tietoisuussuhteiden pohdiskelua, joihin saattaa liittyä myös henki- ja jumalakäsitteitä.

Tämä uskovaisten ja ateistien luokittelu ryhmiin näyttäisi noudattavan amerikkalaisen psykologin ja filosofin William Jamesin suljettujen ja avointen järjestelmien logiikkaa. Monikulttuurinen hengellisyys ja leveäalainen ateismi ovat mielestäni lähempänä toisiaan avoimina järjestelminä. Oman epäuskoni ja uskoni taistelua käyn näiden kahden välillä. Molempien suuntausten edustajat tajuavat ihmisen ymmärryksen rajallisuuden ja etsivät vilpittömästi totuutta. Heidän molempien ihmiskäsitystä ohjaa toinen ihminen ikuisena salaisuutena ja arvoituksena.

Fundamentalistinen uskonnollisuus ja materialismi ovat puolestaan molemmat suljettuja järjestelmiä. Niitä yhdistää ulkoapäin annettujen auktoriteettien tietämä ”objektiivinen” totuus, jonka kaikki voivat oppia tietämään alistuessaan hierarkiaan. Täytyy vain kumartaa tarpeeksi pitkään auktoriteetteja ja opiskella Raamattua tai tieteellisiä totuuksia. Fundamentalistinen henkilö etsii ainoastaan vastauksia, jotka voidaan todistaa hänen oman ajattelunsa sisällä. Hän ei kykene monikulttuuriseen ja –tieteelliseen dialogiseen suhteeseen. Muihin näkökulmiin suhtaudutaan ikään kuin niitä ei olisi olemassa tai kaikki ilmiöt yritetään kutsitaa oman järjestelmän sisään.

Ihmisen narratiivinen yksilöityminen on mielestäni intohimoinen hengellinen subjektiivinen dialogiprosessi, jossa toki voi käyttää erilaisten myyttien ja satujen lisäksi myös näitä tieteen luomia, objektiivisuuteen pyrkiviä tarinoita. Uskontoihin on kirjoitettuina kaikkein syvällisemmät elämän arvot ja ne tarjoavat erinomaiset lähtökohdat eettiselle ja merkitysrikkaalle keskusteluille. Dialogisessa suhteessa tiede sekä uskonnot ovat identiteettitarinan rakentajalle tärkeitä elementtejä. Tiede sinänsä edustaa minulle totuutta vain sikäli, mikäli se edistää elämää, luonnon, ihmisten ja eläinten hyvinvointia. Tiede auttaa meitä hukkumasta täysin metaforien ja satujen maailmana.

Pääsiäistuntoja nr. 1

Ajattelin, että näin pääsiäisen alla on mukava kunnioittaa jollain tavoin sen perinteitä. Siksi Anna ystävineen lupautuivatkin jäsentämään teille oman yhteisönsä hengellisiä merkityksiä. Jos olet uusi lukija, muistutan, että Anna ja hänen ystävänsä ovat Katin altertiloja, joita hän kutsuu mielentiloikseen.

Matka omaan sieluun, sen alamaailmaan ja takaisin, on meille, tai siis oikeastaan minulle (olenhan nykyään aikalailla eheytynyt), hengellinen matka. Sitä se oli myös lempifilosofilleni, Sören Kierkegaardille. Useimmiten ajattelen ihmisen tietoisuuden olevan osa suurempaa tietoisuutta. Tämä suurempi tietoisuus, jota myös Jumalaksi voimme kutsua, on se liikkeellepaneva voima, johon suhteessa olemalla ihminen havaitsee itsensä ja pystyy tulemaan omaksi itsekseen. Ihmisen sielun syvimpien kärsimysten olemus, aukeaa minulle juuri hengellisin käsittein.

Kirkegaard näki paljon yhtäläisyyksiä Kristuksessa ja Sokrateessa. Kumpikin heistä näki yhteisönsä mädännäisyyden ja he korostivat ihmisen kasvamista eettisisiksi yksilöiksi. Koen, että omassa eheyttävässä kirjoittamisprosessissani oli mukana jotakin pyhää. Tunnen olevani osa jotain ”Jumalaista näytelmää” ehkä sielujenvaellusta? Hetkittäin nimittäin tunsin tai kuvittelin jopa tavoittavani laajentuneen tietoisuuteni kautta monien suurmiesten alteregoja. Tunsin, kuinka heidän sielunsa vaeltelivat kirjoen välityksellä työpöytäni ympärillä.  Hengellisyyteni on jonkinlainen agnostinen sekoitus ateismia, buberilaista ja kierkegaardilaista uskoa. Aivoissani on varmaan joku valuvika, koska juuri hengelliset filosofit ovat avanneet minulle uskon maailman. Martin Buberhan piti uskontoja ihmisten luomuksina, eli jumalia ihmisen keksintönä, mutta tarpeellisena sellaisena. Kierkegaardin intohimoista ja henkilökohtaista uskoa johti ankara kristinuskon Jumala.

Kirkegaardin tavoin tunnustan olevani kritinsuskon ystävä. En ole ikinä kokenut olevani ”uskovainen”, koska käsitteellisesti se rajoittaisi minua siten, etten pystyisi tavoittamaan elämän monimerkityksellisyyttä. Minun uskoni on jatkuvaa uskonpainia, jossa minun ristiriitaiset mielentilani ilmaisevat itseään keskusteluissa. Keskusteluja hengellisistä asioista käyvät muun muassa Buberin ja Kierkegaardiin ajatuksiin tutustunut monikulttuurisesti uskova Regine, kapea-alaisesti ajatteleva ateisti ja skeptikko Tuomas, tieteellistä tietoa integroiva agnostiikkaan taipuvainen Tiedemies, sarkasmiin taipuvainen Rouva Otsaryppyni ja lapsenuskovainen fundamentalisti Katarina. Uskon, että prosessini hetkelliset pyhyydenkokemukset, epifanikokemukset, syntyvät juuri tästä dialogisesta eli vastakohtaisuuksien luomasta energiasta. Näissä lyhyissä hetkissä koen olevani osa jotain ikuista ja kuolematonta. Minulle uskonpaini merkitsee siis juuri totuuden aukeamista ristiriitaisten näkemysten vuoropuhelussa.

Carl G. Jung häilyi tiedemiesroolinsa ja uskovaisen miehen rajamaastossa. Häntä kiehtoi sekä itämainen että kristillinen symboliikka. Muun muassa okkultismi, alkemia, spiritismi, I Ching inspiroivat häntä. Jung kävi jatkuvaa sisäistä painia itsensä kanssa. Hänessä oli sisällä sekä materialistisen maailmankuvan omaava tiedemies että tämän rationaalisuuden ylittävä humanistinen ”huuhaa-tieteilijä”. Alkemia oli hänelle itseyden etsimis- ja löytämisprosessi.

Jungin mielestä uskonto on piilotajunnalle yhtä tärkeää kuin seksi. Hän korosti olevan mahdotonta todistaa, että onko demoni tai Jumala jotain todella olemassa olevaa. Jung uskoi uskontojen valmistelevan ihmistä kuoleman lopullista päämäärää varten ja kristinuskon hän uskoi kehittyneen vastauksena piilotajunnan syvään tarpeeseen. Jung oli perimmiltään romantikko eli ihminen, joka tunsi maailman olevan täynnä salaisia merkityksiä ja että aina kulman takana odotti uudet mielenkiintoiset seikkailut. Tällainen romantiikka ei ole toden totta kaukana omastani (vaikka on tietysti arroganttia verrata itseään Jungiin!). Mielestäni ihmisten tulisi harrastaa entistä enemmän tällaisia ekologisia seikkailuja!

Silloin, kun ihminen on kuoleman kanssa tekemisessä, läheisen tai itsensä, mielestäni on erinomainen asia, jos ihminen kykenee löytämään kärsimykselleen ja menetykselleen hengellisen merkityksen. Terveydenhuollon ammattilainen voi olla heijastavana pintana myös asiakkaansa hengellisten merkityksen etsinnässä. Toki kenellekään ei mielestäni saa omia käsityksiään ”tuputtaa”. Täytyy sanoa, että tällä hetkellä olen huolissani tästä aleksitymisestä kulttuuristamme, jossa todellisuuden merkitykset ovat huolestuttavalla tavalla materialistisen maailmankatsomuksen dominoimia. Tänä päivänä tuntuu melkeinpä ”synnilliseltä” tunnustaa olevansa kiinnostunut elämän hengellisistä merkityksistä. Ympäristöä yritetään puhdistaa uskonnollisista symboleista, samaan aikaan kun joka paikka on täynnä ”logoja”, materialistisen maailmankatsomuksen ikoneja.

Oma uskoni on oikeastaan aika pragmaattista. Jos usko avartaa ihmisen maailmankatsomusta, lisää ihmisten välistä rakkautta ja erilaisuuden suvaitsevuutta sekä parantaa yhteisönsä ja heidän ympäristönsä hyvinvointia, on kyseessä mielestäni hyvää usko. Jos usko sen sijaan ahdistaa, tuhoaa luontokappaleita, vähentää suvaitsevaisuutta, lisää väkivaltaisuutta ja heikentää ihmisten elämänlaatua, on kyseessä huono usko. Uskoni luonne vaihtelee. Hetkittäin minusta tuntuu, että kristinusko edustaa minulle suurinta totuutta. Välillä sielussani on hetkiä, jolloin usko tuntuu pelkältä hyödylliseltä illuusiolta, mutta entä sitten? Sopusointuisesti voin ilmaista, että  Kristus on minulle rakkaudellisen, hyvän ja eettisen ihmisen arkkityyppi. Toisin sanoen Kristus voi olla yhteisöille ja yksilöille malli, jonka kautta ihminen voi oivaltaa elämänsä kaikkein tärkeimpiä asioita.