Ovatko miehet Marsista ja naiset Venuksesta?

Aloin pohtia muutama viikko sitten, miksi facebookin Tietoisuutaitoryhmässä on selvästi enemmän naisia kuin miehiä. Olen hyväksyvän läsnäolon kurssilla, jossa kaikki muuten ovat naisia.

Nopean laskennan perusteella ryhmästä alle kymmenen prosenttia Tietoisuustaitoryhmästä ovat miehiä.  Viimeisen sadan liittyneen joukossa oli kuusi miestä. Luulisin, että suuri joukko miehiä leimaa edelleen tietoisuustaidot ”huuhaaksi”, vaikka niistä alkaa olla jo melkoinen näyttö. Minulla on tunne, että Suomi on aikamoinen takapajula tässä ajassa.  Rakastamme hierarkioita,  tieteellisiä, rationaalisia ja niin järkeviä asiantuntijoita, emmekä vielä halua luottaa omaan sisäiseen viisauteemme.

Minulla on oma teoriani siitä miksi jakauma on tällainen.  Mielellään otan vastaan palautetta, oletteko eri mieltä teoriastani, vai onko tämä ”huuhaata”.  Tai ei nämä pelkästään minun teorioitani ole.  Ajatteluni on perimmiltään ihan vain tätä ikivanhaa Ying ja Yang ajattelua tai Jungin Anima ja Animus ajattelua. Tällä Mars ja Venus -ajattelulla näyttäisi vain olevan biologinen pohjansa.

Ennen kuin jatkan, haluan vielä sanoa tämän: Perimmiltään vastustan stereotyyppistä ajattelua, jossa meidät jaetaan kahteen ryhmään sukupuolielimiemme perusteella.  Ajattelen nykyään, että olemme kaikki enemmän tai vähemmän androgyynejä. Näen joissan miehissä huomattavan paljon feminiinisiä ominaisuuksia, enemmän kuin joissakin naisissa. Ja päinvastoin. Kulttuurimme katalysoi meistä esiin tietynlaisia ominaisuuksia.

WP_20150213_002[1]

Marsissa asuu joitakin,  itse asiassa liiankin paljon naisia,  ja Venuksessa joitakin miehiä.  Paras yhdistelmä syntyy kun uskallamme matkustella molemmilla planeetoilla riippumatta sukupuolielimistämme. Hyvä realiteettitaju yhdistyy tunnetaitoihin.

Psykiatri Louann Brizendinen (The Female Brain) mukaan on, että aivomme ovat alunperin feminiiniset.  Sikiönkehityksessä parin kuukauden jälkeen aivot pojilla joutuvat testosteroni myrskyyn, mikä on evoluution ohjaama prosessi.  Voidaan  huomoristisesti esittää, että poikien aivot saavat testosteroni myrkytyksen. Tämä saa aikaan pojissa korostuneemman taistelu- ja seksuaalisen vietin. Heiltä tuhoutuu suuri osa emotionaalisia ja sosiaalisia aivoja. Mieheni puhuu joskus tästä tollokeppiteoriana.

Toisessa myrkytysvaiheessa, teini-ikäisenä, pojat ovat tyttöjä useammin eristyviä ja kyvyttömämpiä käsittelemään tunteitaan. Heille sosiaaliset suhteet ovat haastavampia, eivätkä löydä yhtä helposti sanoja tunteilleen kuin tytöt. Itselläni on kolme poikaa, ja tunnistan hyvin tämän.  Kun teini-iässä kyselin heiltä asioita, murahtelivat he vain vastauksia. Nykyään he kyllä osaavat jo keskustella kanssani yllättävän hyvin, vaikkeivät kritiikittömästi usko kaikkea, mitä sanon.

Pojille merkitsee vähemmän, millä silmällä äiti katso häntä, koska hän keskittyy lapsena ja nuorena enemmän toimintaan.  Tytöt puolestaan yleisemmin jatkuvasti etsivät äitinsä ja muiden katseesta hyväksyntää. He ovat synnynnäisesti sosiaalisempia. Heitä jopa ahdistaa nähdä kasvoja, joista ei näy tunteita. Tytöt peilaavat jatkuvasti itseään toisten kokemuksiin. Tytöistä kasvaa usein sosiaalisempia ja tunnetaitoisempia tämän vuoksi. Heidän ajatteluaan ei testosteroni myrkytä.

Tyttöjen runollinen logiikka on usein paremmin kehittynyt kuin miehillä, ja siksi miesten on välillä vaikea ymmärtää heitä. Kun biologisen ilmiön ymmärtää, on meidän helpompi ymmärtää ja arvostaa toinen toisiamme.  Testosteronimyrkytys kun ei ole pelkästään paha asia, vaan se tuo mukanaan usein hyvän realiteettitajun. Miehet harvemmin hösäävät epäolennaisuuksien kanssa.

Meidän naisten on hyvä ymmärtää, että joskus miesten on vaikea aistia sosiaalisia tilanteita.  Heille  kehon tuntemusten, tunteiden ja mielikuvien aistiminen ja empatiataitojen kehittäminen on keskimäärin vaativampi projekti kuin meillä naisilla.  Luulen, että parhaiten nämä taidot oppii, kun oppii arvostamaan myös naisellista tunneviisautta. Ja ennen kaikkea meidän naisten tulee arvostaa omaa kokonaisvaltaista ajatteluamme.

Luulen, että miehet tavallisesti joutuvat tekemään enemmän töitä sen eteen, että heistä tulee kokonaisvaltaisesti älykkäitä, viisaita. He usein arvostavat enemmän vain matematiikkaa, miehistä logiikkaa – kaikin puolin rationaalista ajattelua. Tälläkin ajattelulla on tietysti vahvuutensa. Mieheni humoristiset maanläheiset kommentit, ovat monet kerrat irroittaneet minut huolestuneesta asioiden vatvomisesta.

Miehistä löytyy kokonaisvaltaisesti poikkeusyksilöitä, jotka ovat jostain löytäneet emotionaaliset puolensa. Tässä ajassa, tietoisuustaitojen renesanssiaikaan siirtyessämme,  he ovat nyt yhä usemmin opettelemassa tunneälyä. He eivät halua enää puuduttaa tunnepuoliaan. He yhdistävät tietoisuustaitojen kautta tunneviisautta realiteettitajuun.

Itse mietin, että tunnetaitoisia miehiä on luultavasti ollut kautta aikojen erityisesti taiteissa ja terapia-alalla. Carl Gustav Jung on eräs esimerkki tällaisesta miehistä. Hän oli paitsi merkittävä psykiatri myö taitelija. Näillä miehillä on yleensä hyvä itsetunto, ja he arvostavat myös naisellista viisautta, sekä naisissa että itsessänsä.  Heitä ei pelota katsoa omaan herkkyytensä ja havoittuvuuteensa.

Veikkaan, että täällä tietoisuustaitoryhmässä on juuri näitä tunneälykkäitä ja rohkeita miehiä mukana. Heitä, jotka ovat oivaltaneet, että on olemassa myös naisellista luovaa logiikkaa. He tajuavat, että tarvitsemme sekä rationaalista että runollista logiikkaa, jotta saavutamme tietoisuustaitoja ja  hyvän elämän.

Uskon, että tietoisuustaitoryhmässä on valiomiehiä, niitä joita ei pelota katsoa tunteita ja omaa herkkyyttään.  Meidän on ymmärrettävä, että miehille tämä on keskimäärin haasteellista.  Naisten ja miesten aivojen hormonaalinen toiminta sekä kulttuuriset seksistiset uskomukset tekevät meistä erilaisia.

Voimme yhdistää vahvuutemme, ja uskon, että näin voimme siirtyä uuteen aikaan, jossa välineellisen etiikan sijaan nousee monikeskuksinen narratiivinen etiikka. Muodonmuutoksen jälkeen kulttuurissa arvostetaan yhä enemmän erilaisia sukupuolia, erilaisia kulttuureja ja elämäntapoja. Sydämen viisauteen tarvitaan empatiakykyä, kykyä resonoida omien sisäisten äänien ja muiden äänien kanssa. Meidän täytyy  kuunnella erilaisia näkökulmia ja omia tunteita.  Mutta tarina narratiivisesta etiikasta on oma tarinansa se.

Kiitän kaikkia miehiä, joilla on ollut rohkeutta liittyä mukaan ryhmäämme!  Te olette valioyksilöitä :D.

Mainokset

Millaisia variaatioita itsestäsi kannat sisälläsi?

Se, että meitä on moneksi alkaa pikkuhiljaa levitä marginaalisesta ajattelusta valtavirtaan. Tämä ajattelu sopii pohjaksi integratiiviseen hoitamiseen – myös itsensä hoitamiseen. Voimme oppia erilaisten minuuksiemme ja niiden tarinoiden kautta löytämään Elämämme eepoksen, verevän tarinan,  joka kannattelee hyvää elämää.

Tuuli Haukka kirjoittaa blogissaan: ”Tulevaisuuden luominen on tietyllä tavalla sitä, että voimistaa niitä variaatioita itsestään, joiden varaan haluaa elämänsä pohjautuvan. Antaa niille voimaa oman itsensä ja tekojensa kautta. Tekee valintoja, jotka ruokkivat haluttua tulevaisuutta. Vahvistaa niiden variaatioiden sointia, joista tulevaisuuden minä kasvaa häivyttäen samalla ei-toivottuja variaatioita. Omalla mielellä on erittäin suuri rooli luomisessa. Mieltä kannattaa ravita tulevaisuutta synnyttävillä aineksilla. Minä muodostuu variaatioista, mutta samalla minä valitsee variaatiot. Voimme vaikuttaa tulevaisuuteemme yllättävän paljon. Toivon, että luot juuri sellaisen vuoden kuin haluatkin.”

Moniminuutemme, erilaiset variaatiot itsestämme, ovat muodonmuutoksemme ja harmonisen, hyvän ja terveen elämän,  mahdollisuus. Psykiatri Mehl-Madronaa lainataksemme emme ole tavallisesti sairaita vain siksi, että meissä on huonoja geenejä. Jokaisessa meissä on sellaisia. Sairaiksi tulemme siksi, että elämme huonossa tarinassa. Tämä tarina sisältää terveytemme kannalta epäedullisia merkityksiä; olemme stressaantuneita, syömme huonosti tai olemme vaikkapa samaistuneita uhritarinaan. Elämme epäedullisissa tarinoissa. Tätä kautta vastustuskykymme laskee.

Jo lyhytaikainenkin stressi laskee vastustuskykyämme (esim. tenttipaineet). Pitkäaikainen stressi tai eläminen huonossa, depressiivisessä, elämäntarinassa suorastaan raunioittavat sen. Stressi ja eläminen surkeassa tarinassa ovat vahingollisia paitsi psyykemme myös fyysisen terveytemme kannalta. Hyvä tarina ei aina pelasta meitä sairauksilta, mutta se antaa mahdollisuuden meille merkitykselliseen elämään myös sairaana. Kannattaa miettiä, onko valtavirta elämäntapamme, sieluttomuutemme, ollut sellainen, että se synnyttää meissä depressiivisiä tai addiktioihin taipuvaisia variaatioita, minätilojen tarinalinjoja?

Yksipuolistava, materialistinen elämäntapamme, on kannustanut ihmisiä mitätöimään omaa tarinaansa, ja sankaruutta on ollut oman terveyden uhraaminen aineellisen hyvän alttarille. Meistä on tehty tehokkaita koneihmisiä,  biologiamme uhreja, jolloin häiriöitämme tarinoissamme korjataan ensisijaisesti lääkkein. Oma tuntemukseni on, että maailma on parhaillaan muuttumassa parempaan suuntaan. On yhä enemmän kansalaisia, jotka oivaltavat, että he voivat sisällään yhdistää erilaisia viisausperinteitä. Saamme olla jälleen sieluja ja oman itsemme asiantuntijoita. Kykenemme ylittämään erilaisten viisausperinteiden rajoja, säilyttäen kuitenkin realiteettitajumme.

Psykiatri Mehl-Madrona korostaa sitä, että harva tulee ajatelleeksi, että nk. ”objektiivinen tiede”, sekin on filosofien ja tiedemiesten subjektiivisen kokemuksen tuote. Vaikka se tuo meille hyödyllistä informaatiota, ei se ole kuitenkaan koko totuus. Tämä alkuperäiskansojen parantavia rituaaleja tutkinut psykiatri keskustelee sujuvasti henkien kanssa. Hän käyttää asiakkaittensa hoitamiseen Cherokee seremonioita. Hän hyödyntää erilaisten metaforisten maailmojen rikkautta.

Mitä nämä ”henget” sitten ovat? Tämän voi kukin voi itse hahmottaa, perustuen omiin sisäisiin maailmankatsomuksiinsa. Minun ”henkeni” ovat minätilojani, joiden kanssa voin käydä sisäisiä keskustelujani. Mitä paremmin tunnen ne, sitä tietoisemmin voin valita, mikä minätiloistani ohjaa elämääni!

Minätilani ovat ympäristöstäni omaksumiani erilaisia, eri aikoina, sisäistämiäni käyttäytymismalleja ja rooleja, ja ne edustavat oman tietoisuuteni eri tasoja. Ne ovat taikalaatikoita: kun yhden avaa, sieltä löytyy sisältä monta. Tuuli Haukka kirjoittaa erilaisista variaatioistaan. Jung puhui aikoinaan komplekseista ja arkkityypeistä. Osien terapiassa ja sisäisen perheen terapiassa puhutaan mielen osista. Cherokeet ja monet muut alkuperäiskulttuurit puhuivat hengistä.

Omaa tietoisuuttaan ohjaava, ”itseohjautuva”, ihminen voi valita itselleen ne maailmankatsomukset, jotka hän itse haluaa. Hän voi tehdä erilaiset maailmat tutuiksi,  käymällä sisäisiä keskusteluja itsensä eri minätilojen kanssa.

Emme aina voi parantaa fyysisiä sairauksiamme henkisten prosessiemme kautta. Tutkimustulokset vahvistavat kuitenkin sen, että voimme parantaa vastustuskykyämme, muuttamalla sisällämme olevia tarinoita sekä ulkoisen että sisäisen dialogimme kautta.

Ja vaikka kuolisimmekin sairauteemme, voi elämämme löytää täyttymyksensä merkityksellisen elämäntarinan kautta. Ei ole samantekevää minkälaisia variaatioita itsestämme vahvistamme. Minä ainakin toivon lähteväni täältä jonakin päivänä kiittäen elämääni, enkä kiroten sitä, huolimatta kaikista niistä vastoinkäymisistä, joita elämäni on sisältänyt.

Psykiatri Lewis Mehl-Madrona kritisoi ankarasti nykyisiä psykiatrisia käytäntöjä. Hänen mukaansa perinteinen psykiatria on hyökännyt ihmisen henkisyyttä vastaan ja se on tappanut ihmisen sielun. Masennus ei ole psyykistä heikkoutta, joka pitäisi hoitaa korjaamalla aivobiologian toimintoja, vaan se on kutsu dialogiin. Mehl-Madrona ei kiistä, etteikö lääkkeistäkin voisi olla tietyissä tilanteissa apua. Pääsääntöisesti niitä tulisi käyttää vain lyhytaikaiseksi, ja ihmistä olisi autettava löytämään itsestään ”henget”, joidan kautta ihminen voi rakentaa itselleen uuden merkityksellisen elämän.

cc iceman_forever
cc iceman_forever

Lewis Mehl-Madronan Cherokee-Lakota menetelmät ovat melkoisen lennokaita aika ajoin, mutta kun hänen ajatuksensa muuttaa vaikka ”minätilojen” tai ”variaatioiden” kieleksi, tulee hänen parannusmenetelmänsä varsin ymmärrettäviksi. Sanaan ”henki” liittyy minulla yliluonnollisia sävyjä, joita toistaiseksi vierastan. Kuka tietää, ehkä jonakin päivänä liikun vielä luontevasti myös henkien keskuudessa.

Se, mistä pidän Mehl-Madronan ajattelussa on se, että hän huomioi kunkin ihmisen ainutkertaisen subjektiivisen kokemuksen. Hän palauttaa ihmiselle hänen henkisyytensä ja sielunsa. Vierastan sitä ajattelutapaa, jossa kaikki terapiat – luovatkin terapeuttisetkin menetelmät – pitäisi redusoida ”näyttöön perustuvaan lääketieteeseen”.  Mielestäni tällaista jos vaaditaan, kysymys on aivopesusta yhteen maailmankatsomukseen, joka ei ole todellakaan ainut hyvän, merkityksellisen ja eettisen elämän mitta.

Meillä on paljon opittavaa alkuperäiskulttuureista, myös omilta esi-isiltämme. Itselleni tulee tunne, että onko läheskään kaikilla modernin kulttuurimme nk. asiantuntijoilla tieteenfilosofista laajempaa ymmärrystä tiedon maantieteestä. He ovat oman kapean maailmankatsomuksensa uhreja.

Mielestäni asiantuntijoidenkin kannattaisi paneutua hieman enemmän siihen, millaisia variaatioita, minätiloja,  he kantavat sisällä itsessään. Ehkä tämän päivän tieteellinen kulttuuri on yksipuolistanut monet asiantuntjat; heiltä on kadonnut herkkyys ja kyky nähdä erilaisia perspektiivejä.

Päätteeksi yksi lempirunoistani:

Hengen manaus

Jumala, henki, sinutko kieltäisin
siksi vain, ettet ole mahtunut majaan,
jonka sun asunnoksesi kaavailin?
Itseviisaana, arkana kunniastaan
järkeni on kapinoinut sinua vastaan
nähden mahtisi melko heikon, vajaan.
Ethän kykene rakennusmestariksi,
et edes kunnolliseksi poliisiksi,
vastaamaan et, kun kysyn: miksi, miksi.

Niin, lukemattoman paljon sanella voisin
seikkoja, joitten täytyisi olla toisin
jos olis valta ja voima ja kunnia sun
ja viisaus mun.

Jumala, henki, jos olen kiistellyt
kanssasi, katso, uhkani haipuu.
Tosin ei vielä liene selvinnyt
sinäkö loit mun, vai sinut ihmisen kaipuu,
mutta sen tiennen ja osannen ottaa lukuun:
sinua vailla kuulumme susien sukuun.

Jumala, henki, kaivaten sinua hain
lapsen silmistä, säkeistä runoilijain,
takaa lehden, tuulessa vipajavan,
ja ukkospilven ja salaman,
kieleltä niitten, jotka sun tunnustavat,
anoen, kiittäen kätensä kurkottavat
tähtiä kohti ja kauas niitten taa
missä päärlyportteja aukeaa.
Joskus en sua löytänyt, joskus, luulen,
äänesi kaikkialta kuulen,
minne ihmisen aatos sinkoaa
puhdistettuna liekissä kuluttavassa,
kärsimyksien ahjon lietsonnassa.

Jumala, henki, aavistukseni sanoo:
turhaan sinulta kysyy, sinulta anoo,
eikä aivan turhaan sittenkään.
Nokisen askaren vierellä nään
otsasi uurteisen ja kumarapään,
työn epäkiitollisimman tuttuna tuona,
jonka on meistä kulutettava kuona.

Jumala, henki, en lie ainoa, jolla
vaikea on sinun ahjossasi olla,
paahtua niinkuin lietsottava rauta,
taipua paljoon, kasvaa pienemmäksi,
tulla hetki hetkeltä köyhemmäksi.
Muttei auta, muttei auta,
sinähän yksin puhallat kipinän meihin
kylmiin, kovettuneihin.

Jumala, henki, ahjosi kuumuudessa
uupunut olen ja pihties puristimessa.
Sinä et väsy, et putoa uskostas
ett’ olet nostava kerran moukarin alta
työn, joka näyttää valmiimmalta
kuin tämä, joka nyt kipunoi sormissas.

(Huojuvat keulat,Aaro Hellaakoski 1946)

Sisäinen teatteri on facebookissa.

Kadonneen lampaan paluu…

Olen ollut vuosia, etten sanoisi vuosikymmeniä, kiinnostunut ihmisen henkilökohtaisesta sisäisestä kokemusmaailmasta. Ehkä näin kävi siksi, että minussa on ollut lääketieteilijän lisäksi  olemassa aina myös vastarannan kiiski. Se sopeutumaton taitelijasielu.

WP_20131003_06120131006173722201310020131128122156[1]Opiskelin nimittäin poikkeuksellisen pitkään, hitaasti ja ahdistuneena luonnontieteellistä näkökulmaa ihmiseen hammaslääketieteen muodossa. Jälkeenpäin olen tajunnut, että luonnontietelijänä minulle opetettiin yksipuolistavaa, konemaista näkökulmaa ihmiseen, sitä,  jossa täytyi pitäytyä ihmisen fyysisessä olemuspuolessa. Jäkeenpäin ajattelen, että ehkä olen herkkä ihminen. Ehkä tämä vallan käyttäjien yksipuolinen tarina ei riittänyt minulle. Voin huonosti konemaisessa todellisuuskuvassa, joka vääristi ihmistä pahan kerran.

Niihin aikoihin ei hammaslääkäri saanut olla lainkaan kiinnostunut ihmisen tarinasta. En yhtään ihmettele, että tunsin aikoinani oloni ahdistuneeksi sen aikaisessa hammaslääketieteellisessä tiedekunnassa. Ja ylipäätään tässä kaiken materialisoivassa kulttuurissa. 70-luvun hammaslääketieteellinen ympäristö, jossa porukka keskittyi vain ensisijaisesti suuhun ja siihen liittyviin sairauksiin, oli oikeastaan näin jälkeenpäin ajatellen esineellistävyydessään skitsofreninen.

Löysin NLP-opintojeni ja hypnoterapiakoulutukseni jälkeen itselleni uuden identiteetin, jossa sain olla koherentti itseäni aina uudelleen erilaistava ja organisoiva prosessi. Viihdyn nyt hoitotyössäni kokonaisena ihmisenä. Olen löytänyt työstäni terveydenhuollossa takaisin ilon, sillä voin käyttää omaa persoonaani tärkeimpänä työkalunani. Toteutan itseäni monipuoisesti. Aineksiani itseni kasaamisen löysin mm. Sören Kierkegaardin filosofiasta, Carl Jungilta, Ego state terapiasta, Ken Wilberin nelikenttä ajattelussa ja Lauri Rauhalan fenomenologiassa (ihminen on situationaalinen säätöpiiri: kehollinen, situationaalinen ja tajunallinen).

Viime vuosikymmenet  olen integroinut itseäni: Halusin ratkaista oman itseni arvoituksen. Tutkimusretkeni lähti liikkeelle oikeastaan hammashoitopelosta. En pelkästään koonnut itseäni itseni takia, vaan myös muiden: Ehkä voisin auttaa muitakin löytämään omaan mieleensä levollisuuden, sisäisen rauhan. Nyt pystyn huomattavan paljon paremmin hahmottamaan ihmistä todellisuutta luovana ja aina uudestaan tulkitsevana ainutkertaisena ihmisenä. Jokainen ihminen on oma tarinansa. Pystyn hyödyntämään kokemusmaailmani monia ulottuvuuksia, samaan tapaan kuin aivomme tekevät. Enkä tee tätä työtä vain itseäni varten.

Nyt olen palannut vihdoin jälleen anatomian ja fysiologian äärelle. Luen sekä Daniel Siegelin ajatuksia ihmisaivoista kokemustamme integroivana elimenä. Hän on kirjoittanut erinomaisen kirjan interpersonaalisesta neurobiologiasta. Toinen mielenkiintoinen kirja on Nobel-palkitun biologin Gerald Edelmanin ja psykiatri Giulio Tononin kirja ”Conscioussness – How matter becomes imagination”. Jihuu! Olen löytänyt neurobiologian, jossa minunlainen monitilainen ihminen viihtyy!

Jälkimmäisestä kirjasta ensimmäinen oppini on, että aivot eivät ole kuin tietokone. Niillä on monta erilaista organisoitumistasoa, jotka toimivat erilaisilla periaatteilla. Tietoisuus on aivojen monikerroksellinen ja monilla eri tavalla organisoitunut prosessitoiminto, eikä kenelläkään ihmisellä ole samalla tavalla toimivia aivoja. Voimme tuoda vain esiin joitakin yleisluonteisia yleistyksiä eri osien tehtävistä ja toiminnoista, mutta jokaisella meillä on ainutkertainen värkki ohjaamassa ja kokoamassa tarinaa omasta elämästämme. Kaikilla meillä on oma historiamme, omat kokemuksemme, jotka jättävät ainutkertaiset jäljet aivoihimme. Voimme olla suurimpia omien aivojemme asiantuntijoita!

Synaptiset yhteytemme elävät tarinamme mukanamme. Näemme asioita uudessa valossa, kun vanhat yhteydet kuolevat ja uudet syntyvät. Tähän tarinamme etenemiseen ei vaikuta pelkästään menneet kokemuksemme muiden ihmisten vastavuoroisessa joukossa, vaan mielikuvituksemme tuottamat visiot tulevaisuudesta. Tietokoneista eroaamme siinä, että olemme monimutkaisessa, monitasoisessa ja monin eri tavoin organisoituneessa vuorovaikutussuhteessa sekä kehoomme että ympäristöömme. Voimme elää tulevaisuutta ja menneistyyttä tässä ja nyt. Mikä hienoninta, elämänarvomme ja omatuntomme vaikuttavat siihen, kuinka tämä monimutkainen vuorovaikutusjärjestelmä organisoituu.

Aivojen organisoituminen ei ole vain yksinkertaista ärskyke-palaute (feedback) systeemi, vaan aivoissamme tapahtuu uus-sisääkäyntiä (re-entry), vastavuoroisissa palautejärjestelmissä, joiden avulla aivomme synkronoivat, integroivat, itse itseään. Mikään ekosysteemi, esimerkiksi metsä, ei kykene tämänkaltaiseen säätelyyn kuin ihmisaivot. Tällaista organisoitumista on vaikea pukea metaforaksi.

Edelman ja Tonini kehoittavat meitä yrittämään tarjoamallaan metaforalla. Ajattele, että edessäsi on kummallinen kvartettiryhmä muusikoita. Jokainen muusikko yrittää improvisoida musiikkia suhteessa sisäiseen kokemukseensa mutta aistiensa avulla havainnoiden myös ympäristöänsä, kuulijoita. Lisäksi soittajien kehot on liitetty kummallisin taikalangoin toinen toisiinsa. He aistivat musiikissaan myös toisten muusikoiden kehon liikkeitä ja vahvuutta. Kaunista musiikkia syntyy näiden kolmen eri tason (ympäristö, soittajien tunto toinen toisistansa, sekä soittajan sisäinen kokemus).

Sisällämme on  ohjaaja, tai pikemminkin kapellimestari, joka voi oppia ohjaamaan tätä monitasoista, monin erilaisin tavoin organisoituvaa, yhteen pelaavaa orkesteria siten, että se luo integroitunutta ja koherenttia kaunista musiikkia. Uskon, että juuri tietoisuustaitojamme (mindfulness, mindsight) kehittämällä voimme kehittyä musiikkimme kapellimestarina.

Visioin, että tulevaisuudessa yhä useampi ihminen kykenee luomaan upeaa sinfoniaa sisäisellä orkesterillansa. Tämä tapahtuu, kun havahdumme ulkoisen maailman lisäksi näkemään oman sisäisyytemme. Mikä parasta, voimme tämän jälkeen psykofyysissosiaalisina eläjinä paremmin! Vain ulkonaisuuksiin keskittynyt, kaikkea numeroin monitoroiva elämäntapamme, on ollut sairautta ja pahoinvointia tuottavaa.

Kadonnut lammas palaa niityille, jotka eivät ole enää sen näköiset, kuin ne olivat kolmekymmentä vuotta sitten. Dan Siegel, Gerhard Edelman ja Giulio Tononi luovat neurobiologiaa, jossa mustakin lammas voi viihtyä.

Ihminen ei ole kone, vaan sen sijaan koneetkin ovat ihmisen luomia taideteoksia. Ehkä näet sen katsomalla kuvia, joita olen ottanut maatalousnäyttelyn koneista. Kuvia kauniista koneista voit löytää myös vanhemmista blogeistani!

Sisäisestä teatterista® käypä hoito? Osa 1

Seuraavassa pohdin, olisko tämän kaltaisessa, kokemustamme integroivassa, itsehoidollisessa kokonaisvaltaisen terveyden edistämismenetelmestä,  Sisäisessä teatterissa ainesta käpypähoitomenetelmäksi.

Suurin Sisäisen teatterin lähtökohta  on omassa itsessäni, oman tietoisuuteni jatkuvassa peilaamisessa. Tämä tietysti voi tuntua naurettavalta. Erityisen huvittavalta se tuntuu luultavammin Lauri Luonnontieteilijästä. Näen hänen hymähtävän alentavasti, jopa kylmän halveksivasti. Se ei ole silti kokonaisvaltaisesti ajatellen niin koomista, miltä se saattaa hänestä, materialistisen maailmankuvan keskiarvohirviöstä, tuntua. Naurupyrskähdyksen tukahduttaminen vaatii Lauri Luonnontieteilijän muuntumista Timo Tiedemieheksi, jolla on  tieteenfilosfista laajempaa ymmärrystä ihmisen kokonaisvaltaisesta viisaudesta. Jos tätä aluetta vähänkin tuntee, tietää ettei luonnontieteet eivät ole vahvimmillaan, kun tutkitaan ihmisen ainutkertaisuutta.

Image

Useammalta tutkijalta olen muuten lukenut, että sekä Sigmund Freud että Carl Jung hyödynsivät ja kehittivät omaa mentelmäänsä perustuen melkoisen paljon juuri omiin henkilökohtaisiin kokemuksiinsa. He käyttivät paljon aikaa oman itsensä tutkimiseen, kuten uniensa analyysiin. Vähitellen he kokeilivat kehittelemiään mentelmiä myös potilaisiinsa, ja huomasivat niiden toimivan.

Itseasiassa Carl Jungin aktiivinen mielikuvitus, kompleksit ja arkkityypit muodostavat hyvin samantapaisen systeemin kuin Sisäinen teatteri ja sen minätilat. Jungin Punaisessa kirjassa on tapausselostuksia ihmisistä, jotka käyttivät Jungin tavoin hänen kehittämiään menetelmiään itseanlyysiin eli omaan muodonmuutokselliseen oppimiseensa.

Jos vertaan näitä kahta systeemiä, jungilaista analyysiä ja Sisäistä teatteria toisiinsa, Sisäisen teatterin vahvuus on siinä, että se on kehittänyt menetelmiä, joilla minätilat (arkkityypit, kompleksit) voidaan kartoittaa ja tunnistaa. Ainakin itselleni aktiivinen mielikuvitus, jossa vain ”heittäydytään valveuneen” ei ole sellaisenaan, puhtaana etukäteisolettamuksista, onnistunut. Sen sijaan kun minua autettiin hypnoterapiakoulutuksessani luomaan ensimmäiset minätilani, aukesi luovuuteni kirjoittaen. Löysin alkumuotoja minuuteni tutkimusmatkaan ja samalla löysin luovan itsehypnoottisenn tilan, jossa pystyin työstämään itsetuntemustani kirjoittaen. Ei mennyt montaa kuukautta, kun huomasin, että tietoisuudstani oli ponnahtanut monta minätilaa lisää. Nykyää niitä on parisenkymmentä!

Käytin hyväkseni minätilojani työuupumuksen ja syöpään sairastumisen jälkeen, muodonmuutokselliseen oppimiseen ja kokonaisvaltaiseen terveyteni hoitoon, minätilojeni integrointiin. Oikeastaan jungilainen voisi ajatella, että Sisäisen teatterin minätilojen luova prosessi, on vain erityinen tapa harjoittaa jungilaista aktiivista mielikuvitusta.

Minulla on suhteellisen lyhyt, neljän vuoden kokemus työskentelystä hypnoterapeuttina ja olen vetänyt muutaman vuoden ajan kirjoitusryhmiä. Nämä kokemukset ovat auttaneet minua kehittämään metodiani, mutta toki kokemukseni muista ihmisistä ovat vielä rajalliset. Sen sijaan löydän joka päivä yhä enemmän teoreettista tukea eri tieteenaloilta kehittämäni kirjoitusmetodin tueksi.

Olen toiminut tietokirjailijana ja tieteellisten valtarakenteiden ulkopuolella. Itseasiassa tämä on ollut äärimmäisen vapauttava kokemus. Saan tutkia vapaasti itseäni ja omaa kokemustani: voin yhdistellä asioita omaa sisäistä intuitiivista viisauttani hyväksi käyttäen. Unelmani silti on, että jonakin päivänä joku tekee vaikka gradun kirjoitusmenetelmästäni.

Oman menetelämi on oikeastaan  ”Mindful-inquiry” menetelmä (Suosittelen, että vilkaiset läpi sen filosofiset perusolettamukset, jotka pätevät yhtälailla SIsäiseen teatteriin). Ihminen oppii  tuntemaan itseään, laadullista, omaan itseensä kohdistuvaa, tutkimustapaa hyväksi käyttäen. Ihminen on kokemuksellisesti ja dialogisesti läsnä itselleen, koko sosiaaliselle kehomielellänsä. Tutkija on dialogisesti avoimena erilaisille sisällään velloville maailmankuville ja niiden ristiriitaisille näkökulmille. Ihminen harjoittelee samaistumista toiseen ja  kehittää sekä tunnistaa tsessään olevia leikillisiä, kriittisiä, myyttisiä, lapselllisia, typeriä, viisaita ja tieteellisiä puolia.  Todellisuus aukeaa erilaisten maailmankuvien vuorovaikutuksessa. Se mikä aluksi tuntuu typerältä, voikin osoittautua myöhemmässä pelissä suureksi viisaudeksi. Ja loppujen lopuksi huomaat, että ei ole enää mitään teoriaa, on vain puhdas oleminen, josta käsin näet maailman olemuksen entistä kirkkaammin.

Jokainen terve aikuinen voi itse testata menetelmää. Opitko havainnoimaan, tunnistamaan, kuuntelemaan ja käsittelemään ehdollistuneita käyttäytymismallejasi? Löydätkö intuitiivisen sisäisen viisautesi? Kykenetkö kenties itse integroimaan tilasidonnaista muistiasi? Paraneeko elämäsi laatu prosessissa?  Menetelmä on tarkoitettu ihmisille, joilla on normaaliin elämään liittyviä elämäntaidollisia ongelmia. Menetelmä ei ole sairauden hoitoa vaan terveydenhoitoa: Voimme paremmin, kun onnistumme integroimaan minätilojamme. Mikäli kärsit vakavasta mielenterveysongelmasta, kannattaa konsultoida terveydenhuollon ammattilaista, ennen kuin ryhtyy kirjoittamaan. Silti perimmältään, voiko kukaan kieltää meiltä oman itsemme tutkimusta.

Ehkä tulevaisuudessa hyväksytään entistä paremmin, että jokainen aikuinen ihminen voi oppia yhdistämään kokemuksellisesti viisautta erilaisista viisausperinteistä käsin. Tästähän on menetelmässäni kysymys. Ihminen kuuntelee tunteitaan mukaanlukien kehoansa, integroidakseen itseensä kokonaisvaltaiseksi viisaudeksi ne ajatukset, jotka ovat sopusoinnussa oman sisäisen kokemuksen kanssa. Oppimisen nykyteoreetikoista löytyykin  ajattelijoita, jotka tukevat omia ajatuksiani itseohjautuvasta ihmisestä jatkuvana muodonmuutoksellisena oppijana. Näihin palaan vielä myöhemmin.

Itseohjautuvuudessa on kysymys on siitä, haluatko itse ohjata elämääsi vai annatko elämäsi ohjauksen muille. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että erilaiset terapiat eivät ole turhia. Kun ihmisellä ei ole lainkaan itseohjautuvuutta eikä vahvoja, kehittyneitä, mielen tiloja, tarvitsee sellaisia ensiksi vahvistaa ja tämä tapahtuu joskus vasta terapiassa asiantuntijoiden dialogisessa ohjauksessa. On muistettava, että meillä voi olla biologisen olemuspuolemme ongelmia, joten lääketieteilijöidenkään näkökulmia ei kannata mitätöidä.

Omasta perinteestäni, hypnoterapiasta, selkeimmän tuen Sisäisen teatterini kehittämistyössä, olen saanut paitsi minätilojen terapiasta, myös Ernest Lawrence Rossin elämäntyöstä. Hän puhuu kirjoissaan tila-sidonnaisesta muistista: Sisäisessä teatterissa näitä tiloja kutsutaan minätiloiksi. Daniel Siegelin rinnalla häneltä löytää runsaasti ajatuksia tilasidonnaisen sisätodellisuuden neurobiologisesta perustasta. Täältä löytyy muuten mielenkiintoinen Rossin e-kirja, jossa hän kertoo kuinka näitä tiloja voi integroida paitsi hypnoosissa myös luovin taideterapiamenetelmin.  Rossiin, kuten minuunkin, on merkittävästi vaikuttanut amerikkalainen hypnologi Milton Erikson, jota pidetään mm. lyhytterapioiden isänä.

Milton Erikson muuten on aikoinaan kehoittanut terapeutteja, ei vain käyttämään muiden tekniikoita, vaan nimenomaisesti kehittämään omaa menetelmäänsä, perustuen omiin kokemuksiin, erehdyksiin ja onnistumisiin. Kokemuksellisen oppimisen kautta rakennettu oma menetelmä on sellainen, josta muutkin voivat oppia hänen mukaansa kaikkein eniten! Tällöin oma persoonallisuutemme voi antaa toiselle sen kaiken mitä sillä on annettavaa. Oman menetelmän kehittäminen vaatii Milton Eriksonin mukaan jatkuvaa päivästä toiseen tapahtuvaa itsereflektiota. Meidän on integroitava uusia ajatuksia ja harjoitettava joka päivä muodonmuutoksellista oppimistamme.

Itse olen tehnyt tätä kokemusteni integraatiotyötä kirjoittaen lähes päivittäin kohta kuusi vuotta. Reflektoin omaa kokemustani sekä asiakkaisiini, itseeni, mutta myös erityisesti muihin teoreetikkoihin. Se, mitä annamme toiselle ihmiselle hänen muodonmuutoksensa työkaluksi, täytyy olla sisäistetty oman itsereflektion kautta.

Eriksonin ajatuksiin peilaten: Kun olet ollut itsellesi läsnä hyväksyvästi, esimerkiksi Sisäisen teatterin kaltaisella menetelmällä, löydät itsestäsi kokemusasiantuntijan: Paljastat itsestäsi itessäsi olevan sisäisen viisauden, amatöörin, joka voi auttaa myös muita ihmisiä synnyttämään integroitunutta hyvinvointia itselleen. Sanon amatöörin siksi, että tämähän sana kuvaa sitä, että ihminen on nöyrä toisen ihmisen kanssakulkija, joka rakastaa sitä mitä hän tekee. Joskus olenkin vitsaillut että olen Suomen ensimmäinen hammaslääkäri, joka tunnustaa rehellisesti olevansa puhdasverinen lääketieteen amatööri.

Lääketieteen ammattilaisillekaan oman tietoisuuden reflektiotaito ei ole turha. Nimittäin näyttöön perustuvan lääketieteen harjoittaminen ei tarkoita sitä, että luemme kirjasta käypähoitosuositukset, ja sen jälkeen teemme temppuja. Oppimalla virittämään omaa sydämen silmiämme vastaanottamaan oman kehomielemme viestejä, myös hiljaisia hermostomme etäisiä kaikuja, opimme samalla myös aistimaan peilisolujemme avulla  potilastamme ja hänen sanatonta viestintää. Kehitämme tätä, mitä Dan Siegel kutsuu ”mindsightiksi”.

Käypähoito-ohjeisto ei ole keittokirja, vaan jokainen ihminen on ainutkertainen tarina, joka vaatii lääkärin improvisoiman ainutkertaisen keitoksen. Itse mietin usein, johtuuko tämänhetkinen lisääntynyt epäluottamus lääketieteen asiantuntijoita kohtaan siitä, että moderni lääketiede instituutiona on ollut unohtamassa jokaisen asiakkaansa ainutkertaisuuden. Joissakin tilanteissa se näyttää palvelevan vallankäyttäjiä enemmän kuin asiakkaitaan. Siksi Sisäinen teatteri on oikeastaan käypää hoitoa myös käypähoidon käyttäjille.

Minulle ei aikoinaan annettu minkäänlaisia  oman tietoisuuden ohjaustaitoja hammaslääketieteellisessä tiedekunnassa. Joillakin lääkäreillä tietoisuustaitoja on luontaisesti, mutta näitä voi onneksi kehittää. Väitän, että näiden kehittäminen (mindfulness, mindsight) lisää paitsi potilaittemme kokonaisvaltaista hyvinvointia, myös omaa hyvinvointiamme ja työssä jaksamistamme. (Kertauksen vuoksi, ”mindsight”, jota minä kutsun sydämen silmien näkemiseksi, on psykiatri Daniel Siegelin lanseerama käsite, jolla tarkoitan ihmisen kykyä aistia omaa ja toisen ihmisen kehomieltä.)

Poliitikot teatterikouluun?

Ei tarvitse meidän kansalaisten länsimaissa hävetä mitä tulee tietoisuustaitoihin. Meillä on ollut useita eläviä esimerkkejä aikaansa edellä olevista ihmistä, jotka ovat kyenneet oman tietoisuutensa ohjaukseen.  Loistavia esimerkkejä näistä kokonaisvaltaisista ajatellijoista ovat, kuten aikaisemmin olen jo tuonut esille,  Sören Kierkegaard nimimerkkiensä teatterillaan, sekä ”herra Fantasia”,  Carl Jung aktiivisella mielikuvituksellaan.

Näen yhtenevänä näiden kahden mestarin ajattelussa sen, että he molemmat korostavat itsereflektion olevan rationaalisesta ajattelusta irti päästämistä. Hybridin ihmisen toki kannattaa peilata ajatuksiaan tieteelliseen tietoon, mutta tietoisuuden ohjauskeskuksemme on tietoisuustaitoja harjoittaessa egon – tietoisten minänosien – ulkopuolella. Sijoittaisin nämä kaksi loistavaa länsimaisen perinteen ajattelijaa neointegraaleihin transmodernisteihin. He olivat 2000- luvun alun ajan hermolla jo ennen kuin tavallisilla kansalaisilla oli hajuakaan tietoisuustaidoista. Massaihminen näyttäisi kuitenkin parhaillaan pääsevän tietoisuuden evoluutiossa eteenpäin.

Leikittelin aikaisemmissa blogeissani New Age ja Old Age –ajoilla, ja samalla Europan Standford keskuksen tutkijan Roland Benedikterin ja muodonmuutoksellisen oppimisen professorin Markus Molzin ajatuksilla. Peilasin ajatuksiani heidän kirjoittamansa artikkeliin The rise of neo-integrative worldviews – Towards a rational spirituality for the coming planetary civilization”. Suosittelen tätä, kaikille jotka haluavat tutustua syvemmin neointegraaliin ajatteluun.

Ymmärrän muuten hyvin, että poliitikoilla on tänä päivänä vaikea tehtävä edessä. Kunnioitan heitä haasteellisen tehtävän edessä.  En haluaisi olla Jyrki Kataisen housuissa. Politiikan käytännön toimijat joutuvat ohjaamaan erilaisia moniarvoisia ryhmittymiä synkroniaan, ja totta on, että monikulttuurinen aika luo monessa ihmisessä – myös poliitikossa – hämmennystä. Ehkä juuri siksi monet kansalaiset eri sosiaalisissa ryhmittymissä, ilman tietoa paremmasta, takertuvat vanhoihin, turvallisiin populistisiin, ”retrokonservatiivisiin” Old Age-ajattelumalleihin. Osa ruohonjuuritason tavallisista kansalaisista puolestaan tavoittelee jo tietoisuudellansa neointegraaleja tasoja. Taiteet ovat tässäkin asiassa edelläkävijöitä.

Tuhannen taalan kysymys on, kuinka päättäjät voivat ohjata kulttuuria, jossa on erilaisia ristiriitaisia intresseja ja arvoja edustavia ryhmittymiä? Itse ajattelen neointegraalista näkökulmasta, että poliitikoilta vaadittaisiin nyt enemmän niitä ominaisuuksia, joita esimerkiksi taitavalla teatterin ohjaajalla tai kapellimestarilla on. Ehkä teatterikoulun opettajien kannattaisi vierailla eduskunnassa säännöllisesti? Poliitikot voisivat harjoitella samaistumista erilaisia viitekehyksiä edustavien ihmisten maailmankuviin. Ehkä draamaa tarvitaan paitsi kouluissa myös eduskuntatalossa.

Karrikoiden Old Age ajatteluhan nojaa meillä länsimaissa materialistiseen autoritaariseen tieteeseen, ja otsaryppyiseen haluun kontrolloida kaikkea tämän maailmankatsomuksen faktatiedolla. Erilaisten maailmankuvien puristuksessa poliitikko joutuu nyt synkronoimaan eripuraisia ääniä eheäksi ja eettiseksi näytelmäksi, tavoitteena onnellinen tarinan päätös, kunakin ajanjaksona. Tässä todellisuudessa huumoria ja mielikuvitusta on luvallista käyttää. Teatterikoulutuksen saanut poliitikko hyväksyy sen, että materialistinen maailmankatsomus on yksi tärkeä näkökulma muiden joukossa.  Neointegraali poliitikko teatterinohjaajana ei perusta ohjaustaan pelkään tietoon vaan kokonaisvaltaiseen asioiden laajempaan dialogiseen ymmärrykseen.

Oma mielipiteeni on, että kehittämällä kansalaisen tietoisuustaitoja ja itseohjautuvuutta, voidaan päästä eroon populistisista ehdollistumista. Vastalääkettä on siis esimerkiksi terapeuttinen taide, keholliset meditaatiomenetelmät, ”mindfulness” ja draamallinen, dialektinen moniminuus, sellaisenaan kuin se on esimerkiksi Sisäisessä teatterissa, Ego State terapiassa, jungilaisessa analyysissä, Voice Dialogissa, psykodraamassa ja vaikkapa psykosynteesissä. Ne vastaavat hyvin uuden monikulttuurisen aikamme haasteisiin.

Teatterin näkökulmasta persoonaamme ohjaavat monet erilaiset minuuden äänet, jotka heijastavat ehdollisutumina kulttuuriamme ja sisäisiä traumojamme. Tarvitsemme Sisäiseen teatteriimme monipuolisen skaalan erilaisia minätiloja, sekä rationaalisia (moderneja) että impulsiivisia ja luovia (postmoderneja).

On mahdollista Sisäisen luovan keskustelevan prosessin kautta yhdistää sisällämme postmodernin ajan pirstoutuneisuus ja moderni järki. Kun kykenemme tiedostamaan kaikki äänemme, myös ne äänet, jotka kuuluvat meissä kuiskauksina ja saamme monet sisäiset äänemme synkroniaan, kykenemme paremmin vastaamaan globalisaation myötä syntyneisiin erilaisten maailmankuvien haasteisiin.

Niinkuin neointegraalissa makrokulttuurissa, emme voi koskaan saavuttaa täydellistä ristiriidatonta tilaa myöskään mikrokulttuurissamme, sisäisessä maailmassamme. Sen sijaan voimme oppia sietämään jonkinasteista ristiriitaa ja hämmennystä, sekä voimme nousta niiden yläpuolelle luovuudellamme. Saavutamme näin uusia metatasoja, joilla voi olla tilaa ristiriitaisille maailmankatsomuksille.

Haluaisin korostaa kulttuurien kanssakäymisissä erityisesti tätä ihmisen henkistä puolta. Myös Benedikter ja Molz kiinnittävät tähän huomiota. Heidän mukaansa neointegraali henkinen ihminen ei ole epärationaalinen, epä-älyllinen saatikka dogmaattinen. Sen sijaan hänellä on kyky itsensä itserefleksioon. On mahdollista löytää uskontojen eri vertauskuvapankeista sellaisia tulkintoja omaan henkisyyteemme, jotka auttavat meitä ulottamaan armoamme myös toisinajattelijoihin ja erilaisten uskonnollisten sekä ateististen traditioiden ihmisiä kohtaan.

Itseäni kiinnostaa kristinuskon metaforat, mutta ei tulisi mieleenikään, että kaikkien maailman kansalaisten olisi omaksuttava kristinuskon käsitteet. Arvostan sen verran paljon muita kulttuureita, että katson ihmisen perusoikeudeksi sen, että hän saa itse integroida oman maailmankuvansa haluamistaan aineksistaan. Yhden tavoitteen haluaisin kuitenkin ulottaa kaikkien sivilisaation kansalaisille: väkivallattoman rakkauden.

Uuden ajan ihmisen ei tarvitse takertua mihinkään yksittäiseen autoritaariseen uskonnolliseen, tieteelliseen tai poliittiseen paradigmaan, vaan hän voi löytää rauhan, turvan ja levon sisältään harjoittamalla persoonalleen sopivia tietoisuustaitoja. Tämän jälkeen maailmankuva ei ole valinnut häntä, vaan hän on tietoisesti itse valinnut oman maailmankuvansa. Samalla hän kasvaa itseohjautuvaksi, oman itsensä parhaaksi asiaintuntijaksi, joka osaa olla dialogisessa suhteissa erilaisiin maailmankatsomuksiin. Kun ihminen löytää mietiskellen armon ikuista epätäydellisyyttänsä kohtaan hyväksyy hän helpommin myös maailman epätäydellisyyden.

Toivon hybridi kulttuuri on siirtymistä tietokeskeisestä ajasta laajemman kokonaisvaltaisen ymmärryksen aikaan.

Benedikter ja Molz mainitsevat sen, että kaikilla tasoilla, poliittisissa, kulttuurisissa henkisissä ja uskonnollisisissa keskustelukäytännöissä olisi käytävä läpi muodonmuutos. Meidän olisi vastattava  ”paradigman evoluutiolla” integratiiviseen, poikkikulttuuriseen, poikkiuskonnolliseen ja poikkikansallisiin haasteisiin. Halusimme tai emme, näytämme olevamme kulkemassa planetaarista sivilisaatiota. Tässä kehityksessä meidän täytyy kuunnella kaikkien kansakuntien ääniä, myös pienimmillä, köyhillä kansoilla ja erilaisilla alakulttureilla, on meille jotakin annettavaa.

(Sisäinen teatteri facebookissa.)