Downshifting epäeettistä, mutta degrowth eettistä?

Mielenkiintoinen juttu tämä Helsingin Uutisten haastattelu downshiftaamisesta ja degrowthista. Monessa kohdassa olen samaa mieltä Timo Järvensivun kanssa, vaan ainakin yhdessä asiassa olen eri mieltä.

Seuraavassa lainaus Järvensivun haastattelusta:

Järvensivu suhtautuukin karsastaen ”leppoistamiseen”, eli downshiftaukseen.

– Downshiftaaminen voi sisältää hyvää ja huonoa. Jos lopetan työnteon, lopetanko samalla toimimisen paremman huomisen puolesta? Järvensivu kysyy.

Vaikka downshiftaamisen ja degrowthin välillä on yhtäläisyyksiä, kuten elämänlaadun parantaminen kulutusta ja työntekoa vähentämällä, on niissä Järvensivun mukaan myös eroja. Keskeisin ero on, että degrowth tähtää tuotannon tasapainoon luonnon kanssa ja downshifting ihmisen tasapainoon itsensä kanssa.

En yhdy Järvensivun näkemykseen degrowthin ja downshifting välisistä eroista. Uusimmat neurobiologiset näkemykset ihmisestä (esimerkiksi Dan Siegelin mielitaju) painottavat sitä, että emme ole toisistamme erillisiä tietoisuuksia. Kun itsetuntemuksemme lisääntyy, lisääntyy myös toisten ihmisten tuntemus ja kokemuksemme itsestämme laajenee kokonaisvaltaiseksi laajemmaksi kokemukseksi. Tällöin yhä selkeämmin tunnemme olevamme riippuvaisia toinen toisistamme ja luonnon hyvinvoinnista. Kasvamme yhteisöllisemmiksi ja ekologisesti vastuullisemmiksi ihmisiksi.

cropped-alkukesa-2009-0051.jpg

Downshfiting ei siis merkitse minäkeskeistä ajattelua, jossa vaan tutkiskellaan itseä, ja eletään omaa individualistista erillistä elämää, toteuttaen omia henkilökohtaisia himoja ja haluja. Se ei merkitse työn lopettamista. Sen sijaan se merkitse tietoisuustaitojen kehittymistä: Hyväksyvää läsnäoloa itselle, omalle keholle, toiselle, luonnolle ja koko maailmankaikkeudelle.

Tietoisuustaitojen kehittymisen kuten hyväksyvän läsnäolon kautta downshiftari tulee tietoiseksi todellisista arvoistaan ja uskomuksistaan. Tällöin ihmisen tietoisuus laajenee, ja ylittää oman näennäisen minuutensa rajat. Itsensä tunteva hyväksyvästi läsnä elämässään oleva ihminen tunnistaa myös toisen ihmisen itsessään. Hän kasvaa taspainoon paitsi itsensä myös ympäröivän luonnon ja ihmisluonnon, yhteisönsä, kanssa. Toisen ihmisen kärsimys tai luontokappaleen pahoinvointi tuottaa tällöin yksilössä pahaa oloa.

Overspent American -kirjan mukaan leppoistajat irrottautuvat yltiöpäisestä kuluttumisesta. He hakevat enemmän vapaata ja tasapainoa elämäänsä, he hidastavat elämäänsä. He ovat enemmän lastensa kanssa. He tekevät enemmän työtä merkityksellisellä tavalla ja he elävät tietoisemmin elämäänsä, joka on sopusoinnussa heidän todellisten arvojensa kanssa!

Stressiperäiset sairaudet (joita joidenkin tutkijoiden mukaan on jopa 70-90 % sairauksista) kuormittavat terveydenhuoltoa. Alkaa olla melkoisen paljon näyttöä siitä, että jos eläisimme itseämme ja kehoamme kuunnellen, terveydenhuollon kustannukset pienenisivät ropisten.

Downshiftari ei makaa mökissänsä tuvassa juomassa kaljaa ja katsomassa urheilua. Kaikki tuntemani ”downshiftarit” ovat aktiivisia ihmisiä. Omassa elämässäni tietoisuustaitojen kehittyminen on merkinnyt sitä, että kuuntelen itseäni ja kehoani sekä toteutan elämääni monipuolisesti: teen kliinistä työtä, opetan, valmennan, maalaan, kirjoitan, teen vapaaehtoistyötä. En elää enää yksipuolista elämää, joka ei ole sopusoinnussa omien tunteitteni ja kehotuntemusteni kanssa. Toteutan elämääni intohimoisemmin.

Timo Järvensivun kuvaama ”leppoistaja”, ihminen joka ei tee työtä, ei ole leppoistaja. Ainakin itse määrittelen downshiftingin tyystin toisella tavalla kuin hän. Sen sijaan leppoistajalle työllä itsellään on itseisarvo, koska se antaa parhaimmillaan merkityksellisyyden kokemusta, sisältöä, elämään. Kuuntelemalla omia tunteitaan ja tuntemuksiaan, leppoistaja ei uhraa omaa terveyttään ja eikä perhettään tehokkuuden alttarille.

Downshifting on juuri sitä, että ihminen sisäisyyttä harjoittaen alkaa elämään yhä eettisempää elämää. Epäeettinen leppoistaja on minulle mahdoton yhtälö. Timo, ei kannata suhtautua karsastaen downshiftaukseen. Sen sijaan kannattaa tutustua yhä enemmän siihen, mitä on mielitaju ja hyväksyvä läsnäolo, ja näiden tietoisuustaitojen mukanaan tuoma kulttuurinen hitaamman elämäntavan muutos.

PS. Ehkä Järvensivu sekottaa ”downchillauksen” ja ”downshiftingin” keskenään ;). Tämä huomautus tuli eräältä facebookin lukijalta.

Mainokset

Ken Wilberin ohjaamana kohti integratiivista lääketiedettä nr. 2

Palveleeko biologisoiva lääketiede materialistista elämäntapaa, jolle on eduksi, että ihmisten aineellinen kuluttaminen koko ajan lisääntyy? Georg Henryk von Wright jo aikoinaan 60-luvulla kirjoitti: Yksilö vieraantuu omavaltaisten byrokraattien hoitamasta persoonattomasta sosiaalisesta koneistosta. Hänen elämismaailmansa on aidattu niin ahtaaksi, että hänen ”Todellinen vapautensa” typistyy narsisitiseksi antautumiseksi statuksen ja hyvinvoinnin ulkoisille symboleille, joita kulutustavarat ja aineellinen omistaminen tarjoavat. Tässä maallistuneessa materialisoituneessa kulttuurissa Wrightin mukaan myös menestyneet ovat olleet häviäjiä: kaikki kokevat elämänsä tarkoituksettomaksi. Luonnontiede on von Wrightin mukaan materialistisen maailmankatsomuksen palvelija.

Emäntä ajattelee, että perinteinen kaiken biologisoiva lääketiede instituutiona on ollut kumartamassa tätä kaiken esineellistävää, sairautta tuottavaa, pelkästään määrälliselle tutkimukselle rakentuvaa järjestelmää ja hän huomaa, että hän on ollut peräti hyvässä seuraassa. Luonnontiede on hyvä renki, mutta huono isäntä. Elämän perimmäisissä arvoissa ja hyvän sekä pahan kysymyksissä uskonnoista yksilö voi eittämättä löytää itselleen syvempiä merkityksiä kuin luonnontieetestä.

Lääkäri, myös hammaslääkäri, on omassa ammatissaan ihmistieteilijä, joten hänen täytyy kyetä irtaantumaan luonnontieteestä integratiiviseen ajatteluun, jota esimerkiksi Ken Wilberin Integraalitiede edustaa. Emännälle hyvä lääkäri on aina ennen kaikkea ymmärtävä ihmisenviranhaltija, jolla on oman koulutuksensa kautta tärkeimpänä työvälineenä luonnontieteellinen ja ihmistieteellinen tutkimus.

Kuten on tullut jo esille, Siirtolan Emännän mielestä naulaongelma ei ole pelkästään lääkäreiden, vaan se on koko materialistisen kulttuurimme ongelma. Yksipuolinen materialistinen maailmankatsomus läpäisee kulttuurimme läpikotaisin. Yhteiskunnalliset instituutiot on rakennettu ensisijaisesti luonnontieteellisten määrällisten tutkimustulosten varaan. Hallinnan harha ja sen luomat hierarkiset valtainstituutiot kiehtovat ilmeisesti ihmistä. On pelottavaa heittäytyä kokemukselliseen todellisuuskuvaan, jossa ihminen ei voi naulata itseänsä yhteenkään yksittäiseen tieteenfilosofiaan saatikka hallinnanharhaan, vaan hän joutuu kohtaamaan todellisuuden dialogisesti,  vain vain osittain ennustettavana, systeemisinä, jatkuvasti itseään uudistavina ja luovana verkostona.

Vasara kädessä maailma tuntuu turvalliselta kohdata. Niinpä sankoin joukoin istutuutiomme ovat täyttyneet ihmisistä, jotka seisovat ojennuksessa työpaikoillaan vasara kädessä etsimässä nauloja. Emännästä tuntuu valitettavan usein siltä, että olemme olleet läpikotaisin länsimaisen materialistisen, luonnon kannalta tuhoisan, luonnontieteellisen, yksipuolistavan propagandan hapattamia. Ja happaminta on yhteiskunnallisten rakenteiden hierarkioiden huipulla. Ihanteemme ihmisestä, joka tauotta tekee pitkiä työpäiviä ilman kahvitaukoja ja viidentoista minuutin ruokatunnilla on yksinkertaisesti sairas. Liian moni länsimainen ihminen on uhrannut oman tai perheensä jäsenten terveyden materian alttarille.

Statusstressi on Alain de Bottonin mukaan voima, joka ylläpitää sairaita yhteiskunnallisia rakenteitamme. Materialistisen illuusiotamme ruokitaan erilaisilla ”Minustako miljonääri?”-tyyppisillä ohjelmilla, jossa ihmisiä oikein kasvatetaan statusstressiharhaan, jossa rikkaus ja onnellisuus samaistetaan. Ei ihme, että osaa nuorisostamme ei houkuttele paikka tässä happamassa vasaranheiluttajien joukossa.

Kaikesta määrällisestä tiedon valtavasta määrästä huolimatta ihminen – sekä köyhä että rikas – voi huonosti. Virtuaalinen Ville on ahdistunut, syömishäiriöinen, epäoikeuden mukainen ja masentunut. Psykologi Bruce Alexander väittää, että tällainen pröystäilevän, epäoikeudenmukaisen, addiktiivisten, pahoinvoivien ja epäoikeudenmukaisten ihmisten kulttuuri vallitsi aikaisemmin vain Roomassa ennen sen hajoamista. Vastauksia hänkin lähtee Wilberin tavoin hakemaan humanistisista tieteistä ja tieteiden integraatiosta, tieteenaloista, joihin materialistiselle maailmankuvalle rakentuvan kulttuurimme rahaviertoja ei ohjata.

Tilanne on sinänsä äärimäisen hankala. Mikäli ihmiset alkavat kunnioittaa omaa kokonaisvaltaista terveyttään, järjestelmämme on menevä lopullisesti kaaokseen. Talouskasvun kannalta kun on olennaista, että ihmiset puurtavat ”epäitsekkäästi”, statussymboleista unelmoiden, oman terveytensä uhraten. Aineelliselle talouskasvulle rakentuvan järjestelmän kannalta on hyvä, että ihmiset luulevan vapauden olevan sitä, että he voivat istua raskaan työrupeaman jälkeen kolmensadan neliön kämpässä, poreammeessa yrttikylpyjä ottamassa ja punaviinilaseja kallistamassa. Onko meillä tällä hetkellä olemassa realistisia vaihtoehtoja? Järjestelmähän romahtaa, kun ryhdymme kunnioittamaan omia rajojamme ja lähdemme toteuttamaan syvällisempää käsitystä vapaudesta. Halpaa onnellisuutta kun ihminen voi, perustarpeet tyydytettynä, rakentaa kohtuullisessa elämäntavassa omasta sisäisyydestään.

Emäntä ei keksi muutta kuin sen, että järjestelmä menee kaaokseen. Joudumme romahduksen kautta rakentamaan uuden järjestelmän, jossa vapaaehtoisesti kohtuulistamme elämämme ja samalla ryhdymme ajattelemaan huono-osaisempia ihmisiä ja luonnon hyvinvointia enemmän kuin omaa Nokia-osakkeitamme. Kun kykenemme kokonaisvaltaisempaan ajatteluun toisen hyvä ei olekaan enää itseltäni pois. Ehkä maailmankuvan murroksen jälkeen golfretki Intiaan tai kotielokuvateatteri eivät olekaan niin tärkeitä onnellisuutemme kannalta. Onnellisuutta tuottaakin enemmän statussymoleista kilvoittelun sijaan sisäinen kilvoittelu ja lähimmäisistä välittäminen, yhteisölliset kauniit kokemukset. Ihmiskunta on selvinnyt aikaisemminkin vaikeista ajoista.

Tarvitsemme kohtuulliseen elämään tiedettä, joka hyväksyy maailman monet näkökulmat, unohtamatta empiiristä luonnontiedettä. Tarvitsemme kipeästi kulttuuria, joka rakentuu itseänsä ohjaaville ihmisille, jotka tunnistavat omat aidot tarpeensa ja uskaltavat sanoa ääneen omat sisäiset tuntemuksensa. 1800-luvun venäläinen filosofi Nikolai Berdjajev oli sitä mieltä, että suurin epäoikeudenmukaisuutta yhteiskunnassa ylläpitävä voima on oman mielipiteen häpeäminen. Kohtuullisuuden kulttuuri rakentuu ihmisten varaan, jotka riisuvat egonsa naamiot, laskevat vasaransa hetkiksi pöydille ja sanovat miltä heistä tuntuu. Ja mikä parasta Emännästä näyttää siltä, että tämä onneksi olevan parhaillaan tapahtumassakin. Elämme aikaa, jossa joka päivä tapahtuu heräämisiä. Poliitikot tulevat olemaan vanhentuneiden yltiömaterialististen ideologioittensa kanssa lähivuosina pulassa, ennustaa Emäntä. Emännän ei käy kateeksi heidän haasteellinen työnsä.

Ken Wilberin mielestä kysymys siitä, missä sairaus sijaitsee, on hyvin mielenkiintoinen. Entä jos onkin niin, että moni ihminen sairastaa, koska koko biosfäärimme, luontomme ja ympäristömme kärsii? Tai lapsen neuroottinen käyttäytyminen johtuu siitä, että hänen vanhempansa ovat alkoholisoituneet. Perinteisellä lääketieteellä on ollut taipumus biologisoida järjestelmän ja ympäristön ongelmia yksilöiden ongelmiksi. Suomessa psykiatri Martti Siirala on kirjoittanut taakoista, joita kulttuurissamme siirretään yksilöiden kannettaviksi. Ihminen voi sairastua yhteisönsä hänen päälleen kaatamasta taakasta. Ihmisen olotila voi parantua paljon sillä, että ihminen tietoisesti kieltäytyy kantamasta muiden tarpeettomia taakkoja, vaikka taakkojen kantamisessa vahvat voivat auttaa. Tämän päivän ongelma on, että taakkoja on siirretty erityisesti heikkojen, kuten lasten, kannettaviksi.

Ehkä se, että ihmiset ovat kiinnostuneita myös vaihtoehtoisista hoidoista, kertoo tarinaansa siitä, että ihmiset eivät halua ottaa vastaan turhia taakkoja itselleen kannettaviksi? Moni tavallinen kansalainen tiedostaa ”asiantuntijoita” paremmin todellisuuden monet näkökulmat. Siksi ihmiset haluavat olla dialogissa muidenkin alojen asiantuntijoiden kanssa kuin vain lääkäreiden kanssa. Tämä on Emännän mielestä tervettä, edellyttäen, ettei tällöin jää informaation puutteen vuoksi saamatta mitään tärkeää lääketieteellistä hoitoa. Ken Wilberin mukaan lääketiede hoitaa sairautta ja vaihtoehtoiset hoidot oikeastaan persoonaa, ja hänen mielestään näin on oikeastaan hyvä. Hän kuitenkin tarjoaa vielä paremman ratkaisunsa, integraalin lääketieteen, joka hoitaa sekä sairautta, potilaan persoona ja vielä lisäksi lääkäriäkin.

Ken Wilber kuvaa omaa metafyysistä näkemystään integraalista lääketieteestä panoraamakuvaksi, jossa katsotaan maailmaan 50000 jalan korkeudesta. Tällöin todellisuus näyttäytyy erilaiselta kuin perinteisessä luonnontieteiden ohjaamassa lääketieteessä. Se lähtee liikkeelle ajatuksesta, että kukaan ei voi olla sataprosenttisesti väärässä. Lukemattomat ihmisten tutkimusmetodit ovat osittain oikeassa: Näin mm. kemia, fysiikka, hermeneutiikka, toimintatutkimus, meditaatio, neurotieteet, systeemiteoria, shamaaniretket, kaaosteoria, energiahoidot ja monet muut suuntaukset ovat jokainen omalla tavallaan ja osittain oikeassa. Kaikki ovat paloja, joita yhteen kokoamalla saa näkyviin totuutta. Ken Wilberille olennaista on, että minkälainen voisi olla se viitekehyksellinen rakenne, joka antaa tilaa erilaisille osatotuuksille. Ratkaisuksi Wilber tarjoaa omaa Integraaliteoriaansa. Munkki Serafim kirjoittaa, muuten, kirjassaan ”Vapaus”,  että yhdessä osatotuudessa eläminen on valheen pirullisen muoto.

Ken Wilberille ei ole tärkeää, mikä teorioista on oikeassa ja mikä väärässä. Sen sijaan hän mielestään olennaisin kysymys on, minkälainen on universumi, joka synnyttää valtavan määrän erilaisia lähestymistapoja mm. ihmisen hyvinvointiin liittyvissä kysymyksissä. Minkälainen voisi olla viitekehys, joka antaa sijan monenlaisille perinteille? Hänen vastauksensa on Integraaliteoria. Siirtolan Emännän vastaus tähän on ihmisen subjektiivisesta, toiminnallisesta näkökulmasta, Sisäinen teatteri: mietiskelevä, erilaisilla todellisuusnäkökulmilla leikkiminen.

Erään ”downshiftarin” vastaus Björn Wahlroosille

Björn Wahlroosin, ehkäpä humoristisen puolen, mielestä vapaa-aikaa pitäisi verottaa ja downshiftarit ovat tämän päivän kommunisteja. Downshiftaava Siirtolan Emäntä lähettää lämpimiä terveisiä Nallelle täältä Kuhmon perukasta, Kuumusta. Hän yrittää valottaa Nallelle hieman oman ”downshiftaamisensa” periaatteita.

Emännän mielestä downshiftaajan eli leppoistajan periaatteita ovat mm. seuraavat:

1)Downshiftaaja elää vähemmän kuluttavaa elämää, jossa hän pyrkii säästämään luonnonvaroja tuleville sukupolville. Hän ei ole ”kuluttaja” vaan hän on ”säästäjä”.

2)Puhdasrotuinen downshiftaaja ei laiskottele, hän vain tekee asioita, jotka vähemmän rasittavat luontoa. Hän esimerkiksi kerää ruokaa lähiluonnosta, hän tekee vapaaehtoistyötä, hän osallistuu kulttuurisen, aineettoman pääoman lisäämiseen esimerkiksi taiteen tekemiseen.

3)Downshiftaaja on irrottautunut statusstressistä. Eräs tärkeimpiä luontoa vahingoittavia ajattelumalleja on se, että ihminen samaistaa oman identiteettinsä ja sen arvon omistamiinsa materiaalisiin hyödykkeisiin. On vapauttavaa, kun ei tarvitse kadehtia naapurin kotielokuvateatteria, hänen Indonesian matkaansa tai minkkiturkkiansa.

4)Downshiftaaja tavoittelee oman itsensä ja luonnon kanssa harmonista elämää. Hän pohtii henkisiä ja hengellisiä kysymyksiä ja kuuntelee omaa sisäistä ääntään.

5)Downshiftaaja hoitaa terveyttään esimerkiksi kuuntelemalla juuri tätä sisäistä ääntään, pohtimalla ravintotottumuksiaan ja kunnioittamalla omaa sisäistä rytmiään. Kun useammat näin tekisivät, vähentyisi terveyspalveluiden tarve huimasti. Stressisairaudet kuormittavat tämänpäivän terveydenhoitojärjestelmäämme.

6)Downshiftaaja toteuttaa omia lahjojaan monipuolisemmin. Hän tavoittelee inhimillistä työkulttuurista muutosta, jossa ihmisen työtä ei yksipuolisteta liiallisessa määrin ja jossa huolehditaan työn oikeanlaisesta rytmityksestä, riittävästä työnohjauksesta ja kaiken työn arvostuksesta.Työ itseisarvona on downshiftarille tärkeää, eikä se ulkoinen status, jota se hänelle mahdollisesti tuottaa.

Siirtolan Emäntä ei siis laiskottele. Nykyään hänellä ei ole edes televisiota. Hän keskittyy kirjoittamiseen, lukemiseen, hyötyliikuntaan, ruumiillisen työhön, opettamiseen, haitarinsoittoon ja hammaslääkärintyöhönsä. Hän toteuttaa itseään monipuolisemmin kuin koskaan aikaisemmin. Jako työhön ja vapaa-aikaan onkin Emännän mielestä keinotekoinen ja seurausta siitä, että ihminen on leikannut itsensä irti aidosta elämästä.

Siirtolan Emäntä tiedostaa, että ”downshiftaaminen” ja ”downchillaaminen” ovat kaksi eri asiaa. Se, että Emäntä on vapaaehtoisesti ”köyhdyttänyt” elämänsä on siis täysin eri asia kuin se, että ihminen joutuu elämään köyhyydessä. Emäntä pitää kuitenkin tärkeänä, että länsimainen ihminen ei myisi köyhällekään tällaista rikkaan ihmisen kuluttavaa elämäntapaa jonakin tavoiteltavana elämäntapana.

Onko downshiftaaja Siirtolan Emäntä kommunisti? Ei, sitä hän ei ole. Hän on äänestänyt jotakuinkin kaikkia puolueita, vasemmistoliitosta kokoomukseen. Hänen mielestään todellisuus on moniääninen dialogi, jossa on kuunneltava yhä tarkemmin maailmankaikkeuden ääniä. Minkään nykyisen puolueen ideologia ei vastaa hänen poliittista kantaansa. Kaikki puolueet yhdessä vastaavat parhaiten Emännän poliittista kantaa.

Onko Siirtolan Emäntä idealisti? Luultavasti on. Asia on kuitenkin niin, että maailma muuttuu vain ihmisten kautta, joilla on uudenlaisia visioita maailmamme tulevaisuudesta. Tämän hetkiselle aineelliselle talouskasvulle, kestämättömälle kuluttamiselle ja kulutushyödykkeille rakentuva todellisuudessa eläminen kuluttajana vasta suurta illuusiota onkin. Kupla puhkeaa luultavasti nopeasti, jos kaikki downshiftaavat, mutta ehkä näin olisi parasta. Tällöin emme ehdi syödä etukäteen kaikkea lastemme ruokaa.

Ilman downshiftaamista kuplastamme kasvaa vielä isompi, ja sen puhkeamisella on vieläkin rajummat ja vakavammat seuraamukset. Tälla hetkellä Emännän mielestä tulisikin keskittyä pohtimaan entistä enemmän sitä, kuinka kuplamme puhkeamisen seuraukset minimoidaan. Tällaista työtä tekevät esimerkiksi ihmiset Aalto yliopiston ennakkoluulottomat ihmiset www.degrowth.fi :ssä.

Emäntä virtuaalisen pöydän ääressä Juha Pihkalan ja Esko Valtaojan kanssa nr. 6

Viidennessä keskustelussa Esko Valtaoja tuo esille joitakin faktoja, jotka Emännän mielestä ovat vain puolitotuuksia. Valtaojalla vaikuttaa olevan liikuttavan suuri usko tieteellisteknisen kehityksemme mahtiin. Juha Pihkala kiinnittää huomionsa samaan asiaan kuin Emäntä: Valtaojan totuudet ovat totuuksia, mutta totuuksia vain keskimäärin.

VALTAOJA :Bruttokansantuote korreloi hyvin sen kanssa kuinka onnellisiksi ihmiset itsensä tuntevat.

EMÄNTÄ: Bruttokansantuote korreloi myös hyvin sen kanssa, kuinka oikeudenmukaisesti vauraus on jaettu. Suomessa elää tällä hetkellä 150 000 lasta, jotka saavat perintönä köyhyyden. Väkivaltaa ilmenee myös vähemmän, kun vauraus jakaantuu tasaisemmin ihmisten välille. Köyhyystilastoissa Suomen kansan köyhin prosentti ei ole rikastunut, kun taas rikkain prosentti on kaksinkertaistanut tulonsa viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. On todettu, että perustoimeentulon ylittävä vauraus ei tuo juurikaan onnea lisää.

VALTAOJA: Vastasyntyneen odotettavissa oleva elinikä on lähes kaksinkertaistunut Jukolan veljesten ajoilta.

EMÄNTÄ: Tällä hetkellä elintasosairaudet ja ihmisten psykofyysisen pahoinvointi uhkaavat elinikäennusteita.

VALTAOJA: Jos toisimme keskiajan ihmisen nykyaaikaan, hän luultavasti ajattelesi tulleensa paratiisiin.

EMÄNTÄ: Jos toisimme keskiajan ihmisen nykyaikaan, hän luultavasti ihmettelisi, kuinka paljon nykyajan ihminen on onnistunut tuhoamaan luontoa. Kadottaisiko keskiajan ihminen tähän päivään siirtyessään oman elämän merkityksellisyyden kokemuksen? Alkaisiko hän syömään masennuslääkkeitä? Vastauksemme jäävät arvauksen varaan.

VALTAOJA: Maailma on muuttunut paremmaksi, ja se on muuttunut paremmaksi meidän ihmisten omasta ansiosta.

EMÄNTÄ: Maailma on muuttunut vauraammaksi, mutta se on tapahtunut elämän merkityksellisyyden kustannuksella. Monet ihmiset voivat huonosti, koska he eivät löydä elämälleen tarkoitusta. Elämästä on tullut vauraampaa, mutta merkitysmaailmaltaan se ei ole rikastunut. Miettikäämme vaikka Kreikan tarustoa, jonka keskellä antiikin ihmiset elivät.

Emännän mielestä voimme esittää monenlaisia paikkiansapitäviä uskomuksia maailmasta, jotka voivat olla joskus jopa ristiriidassa keskenään.Väiteemme totuusarvo riippuu siitä, millaisille tiedon ennakkoehdoille totuutemme rakennamme. Elämä on siinä mielessä kummallista, että se on paradoksi, jossa monta asiaa voi olla samanaikaisesti totta.

VALTAOJA: Uskon evoluution tuottamaan sosiaalisuuteen ja moraaliin.

EMÄNTÄ: Uskon tietoisuuden evoluution tuottamaan ihmisen ymmärtämyksen lisääntymisen ja sen kautta tapahtuvaan eettisen tietoisuuden laajenemiseen. Tässä ymmärtämisprosessissa ihminen uskaltaa jälleen käyttää hyväkseen myös tarinallisia, myyttisiä ja uskonnollisia viisausperinteitä.

Nyt lukemat sivut vahvistavat Emännän käsitystä siitä, että Valtaojalla on kovin primitiivinen kuva kritinuskon käsitteistä, esimerkiksi armosta. “Mistä armo tulee, millä perusteella se saadaan, jos sitä ei voi ansaita? Millä perusteella Jeesus armahti ristillä ryövärin? Miksi hän tuomitsi toisen?”, Valtaoja kysyy. Juha Pihkala valaisee tätä tärkeää kristinuskon episodia omalla tulkinallaan. Hän selittää, että tapahtunutta ei voi ymmärtää rationaalisesti, mutta se vapauttaa tunnustajan syyllisyydestä. Vapautunut voi elää elämäänsä synninpäästön jäkeen paremmin, uusin eväin ja oikeammin teoin.

Siirtolan Emäntä tahtoo hieman täydentää Pihkalan tulkintaa. Hänen mielestään tapahtumaa voi avata puhtaasti emännän logiikalla, tai rehellisemmin sanottuna analyyttisellä psykologialla. Voimme löytää kristinuskosta syväpsykologisia merkityksiä. Kun pohdimme yllä olevaa prosessia Jungin analyyttisestä ja transpersonaalisesta viitekehyksestä käsin, on helppoa ymmärtää, kuinka rikoksensa tunnustanut pääsi paratiisiin. Kun terapiaprosessissa tunnustamme empaattisessa hyväksyvässä ympäristössä syntimme, saamme kokea armon. Näin myös käy silloin kun tunnustamme syntimme papille. Kyseessä on “fiineimmin” analyyttisin käsittein retrospektiivinen – menneisyyteen kurottautuva – psykoanalyysi. Mikä parasta, ihmisessä voi tapahtua sisäistä kasvua. Kun hänellä on riittävän kypsiä aikuisia tiloja sisällään, voi hän jopa tunnustaa omat syntinsä omalle sisäiselle Valolleen.

Jos prosessi jää tähän, siis siihen, että siirrämme tunteemme terapeuttiin/pappiin, meille jää pysyvä auktoriteettisuhde pelastajaamme. Prosessimme jää siis keskeneräiseksi. Mikäli haluamme tästä tilanteesta eteenpäin, täytyy meistä tulla itseohjatuvia. Tämä prosessi voi tapahtua teleologisena psykoanalyysina – tulevaisuuteen kurkottautuvana prosessina. Tätä prosessia ohjaa Emännällä juuri Rakkaus, arkkityyppinen Valo. Tämän prosessin merkityksmaailmaa voi avata Raamatun metaforin. Kristinusko sisältää tuhansia vuosia vanhaa vertauskuvallista viisautta, jota meidän olisi opittava tulkitsemaan siten, että se lisää nykykulttuurissamme olevaa rakkauden määrää.

Siirtolan Emännätä tahtoo välillä osoittaa kritiikkiään kirkon edustajalla, Pihkalalle. Hänen mielestään kun tämän päivän luterilainen kirkko aliarvoi nykyihmistä. Yhä useampi ihminen tänä päivänä on saavuttanut sellaisin tietoisuuden tason, että he enää eivät kaipaa autoritaarisia pappeja, jotka ojentavat heitä jyrisevällä äänellä synnintieltä. Faktatieto psykogiasta kertoo meille jo aika hyvin, minkälainen toiminta tuottaa ihmiselle onnellisuutta. Sen sijaan Emäntä epäilee heidän kaipaavan hengellistä dialogikumppania, jonka kanssa yhdessä voi kehittää oma kykyä käydä keskusteluja Jumalan, iättömän Rakkauden, elämän teleologisen päämäärän kanssa. Hengellisten metaforien kautta oma tietoisuutemme voi saavuttaa uusia ulottuvuuksia. Emäntä ei varaa uskoansa tieteellistekniseen tietoon, eikä hän varaa luonnontieteellistä tietoaan uskonnolliseen uskoon. Vaikka uskoa voi tutkia tieteellä, uskon kieltä ovat Emännän mielestä pohjimmiltaan iättömät metaforat, jotka siirtävät yli sukupolvien viisautta.

Valtaoja muuten huomauttaa, että materialismi ja materialistinen elämäntapa ovat eri asioita. Emännänkin mielestä ne ovat eri asioita, mutta Georg von Wrighttiä luettuaan Emäntä oivalsi, että materialismi, ja sen edustaja välineellistävä luonnontiede, palvelee juuri materialistista elämäntapaa. Esimerkiksi lääketiede on ollut lääketehtaitten talutusnuorassa. Meillä aina on elämässämme jokin korkein mitä palvomme. Emäntä esittääkin Valtaojalle väitteen: Materialistisen maailmankatsomuksen edustajalle ateistille se on empiirisanalyyttisille metodeille rakentuva tieto ja materia. Pihkalan tavoin Emäntä ei ole löytänyt vakuuttavaa eettistä järjestelmää, joka rakentuisi järjelle. Siksi Emäntä turvautuu mielummin uskoon kuin järkeen.

Juha Pihkala korostaa omassa kirjeessään sitä, että hän uskoo kansalaisten joutuvan vielä elämään merkittävästi niukempia aikoja. Emäntä on hänen kanssaan samaa mieltä. Tämän hän on tuonut kirjoituksessaan monet kerrat esille: Syömme parhaillaan tulevien sukupolvien hyvinvointia. Siksi Emännän mielestä tarvitsemme perusteellista arvomuutosta, jonka merkkejä hän näkee jo ilmassa. Meidän on opittava iloitsemaan pienistä asioista ja arjen kauneudesta. Ihmisen on opittava jälleen kokemaan elämyksenä mustikanpoiminta omassa takametsässä, sen sijaan että hän lentää Bombeyhen hyppäämään benji-hyppyä. Elämäänsä kohtuullistavien motto on: “Vähemmän voi olla enemmän”. Tämän kun ihminen sisäistää, putoaa kaikki turha statusstressi pois.

Toki Emäntä on tietoinen, että tämä vanha, materialistisille hypoteettisille rajattomuuden järjelle rakentuva,  järjestelmämme samalla romahtaa. Mielestäni nyt olisikin kansakuntien kerättävä kaikki viisaat päät yhteen ja miettittävä yhdessä, kuinka pudotuksestamme tulisi mahdollisimman pehmeä. Jotkut tätä työtä jo tekevätkin. Emäntä uskoo, että uusi maailma rakentuu uusille arvoille. Tässä myönteistä muutosta voi tukea integratiivinen tiede, joka ei palvele ensisijaisesti elämän aineellisia päämääriä vaansen päämäärät ovat  elämänlaadullisia, eettisiä ja ekologisia.

On muuten muutama asia, joista Emäntä on yhtä mieltä Valtaojan kanssa. Esimerkisi kristinuskon harjoittajat voisivat keskittyä enemmän rauhantyöhön ja köyhyyden poistamiseen kuin tuomitsemaan veljiensä ja sisariensa sänkykkammaritouhuja. Emäntä on Pihkalan kanssa kuitenkin samaa mieltä, että kukasta kukkaan lentäminen ei jalosta tai tuota lisäarvoa elämään, päinvastoin, se voi aiheuttaa harjoittajalleen sielullisia vammoja. Emäntä harvoin puhuu “synnistä”, koska käsitteen maku on fundamentalististen mausteiden pilaama. Kristinuskon olisi tulkita käsitteet uudestaan, ja samalla puhdistaa sen turhasta menneen autoritaarisen uskonkulttuurin painolastista.

Syntinen ihminen tarkoittaa Emännälle samaa kuin että jokaisella meistä on varjomme. Kun hyväksymme itsessämme olevan pahuuden , lakkaamme siirtämästä tunteitamme muihin. Emäntä ei usko, ettei autoritaarinen moralisoiva asenne auttaa ihmiskuntaa, vaan elämänymmärrystä saaneet ihmiset voivat tuoda esille dialogisesti, tuomitsematta, omaa viisautensa. Emännän kristinuskon perusta on rakkauden ja vastuullisen käyttäytymisen lisääminen maailmassa, eikä toisten tuomitseminen.

Viides keskustelu päättäyy Valtaojan kannanottoon, että hyvä tulevaisuus tarvitsee puolustajia. Tästäkin asiasta Emäntä on hänen kanssaan samaa mieltä. Vaurautta ei ole Valtaojan mielestä maailmassa vielä tarpeeksi. Emännän mielestä sitä on. Kulttuurimme elää yli varojensa. Tulevaisuuden haasteemme on, kuinka voimme tasoittaa vaurauseroja ja kuinka voimme elää laadukasta elämää vähemmällä aineellisella tuhlailulla. Esko Valtaoja uskoo, että tiede voi saada ihmeitä aikaan. Ehkä näin on. Emäntä kuitenkin uskoo samanaikaisesti, että (kristin)usko voi saada vielä suurempia asioita aikaiseksi maailmassa. Sen tulkinnat on vain päivitettävä vastaamaan tämän päivän ihmisen elämää. Moni minun kaltaiseni vauras ihminen voi kenties kristinuskosta löytää omalle, ehkä aineellisesti entistä vaatimattomammalle elämälleen, syvemmän tarkoituksen.

Terveisiä Hullun Hatuntekijän juhlista Helsingistä

Siirtolan Emäntä, Kati,  istuu virkeänä Kuopio-Helsinki junassa. Hän miettii junan meditatiivisessa jyskeessä jälleen kerran ihmiselämän kummallisuuksia.

Emäntämme on sitä mieltä, että länsimaista kulttuuria on dominoinut jo vuosisatojen ajan tämän vuosituhannen taitteeseen saakka Apollon, harmoniaan ja järjestykseen pyrkivä, yltiörationaalinen ja individualistinen kulttuuri. Muistattehan Apollon, kreikkalaisen jumalan? Simone, Emännän feministinen filosofitila väittää, että tämän päivän koulut, työpaikat ja yliopistot ovat edelleen pullollaan ylijärkeviä yltiöindividualistisia ihmisiä, jotka työskentelevät kaikin puolin tehokkaasti ja järkevästi. He mittaavat erilaisilla määrällisillä mittareilla, tilastoilla, tutkimuksilla ja muilla mittareilla, että kaikki tapahtuu varmasti oikein. Nämä järkevät vaurauteen ja tasapainoon pyrkivät ihmiset yrittävät tehdä kaikkensa, jotta he ajattelevat kirkkaasti, hallitsevan tieteellisteknisen viitekehyksen mukaisesti. Suuta eivät nämä niin järkevät ihmiset uskalla avata, ellei ole mahdollisuutta viitata johonkin tieteelliseen auktoriteettiin, joka on saman sanonut jo aikaisemmin.  He pyrkivät edistymään elämässään sunnitelmallisesti, ja he yrittävät kaikin puolin fiksusti hallitsemaan oppailla ja asiantuntijoiden neuvoilla koko elämäänsä.

Tässä  Simonen kuvaamassa järkevässä maailmassa Siirtolan Emäntäkin eli montakymmentä vuotta. Tai ainakin yritti elää.  Emäntärukkamme oli  eräs näistä tuhansista ihmisistä, jotka vaipuivat masennukseen  irrallista tietoa ja aineellista vaurautta ylistävässä hallinnan kulttuurissamme. Emäntä eksyi ulkokohtaisten muotojen,  sekä  kaikki ajatukset ja luontokappaleet laskettavan hyödyn välineeksi tuotteistavaan, todellisuuteen.  Kunnes Emäntä tajusi saman kuin Fjodor Dostojevski, että logaritmit on  hyvä aika ajoin potkaista helvettiin.

On nimittäin toinenkin mahdollinen maailma. Se on hulluttelevan viinin jumalan Dionysoksen primitiivinen valtakunta, joka on sisäisyytemme ja luovuutemme, mutta  myös pelottavien varjojemme maailma. Tässä todellisuudessa ihminen voi olla mainiosti monta minää yhtä aikaa. Siellä ei kenenkään  yksittäisen monologi hallitse todellisuutta, vaan todellisuus voi rakentua yhteisöllisesti vaikkapa erilaisten minätilojen keskusteluille. Dionysoksen maailmassa ihminen voi olla Lumikki, seitsemän kääpiötä, ilkeä kuningatar ja tahdoton kuningas samanaikaisesti. Hän voi olla “me” muotoinen minuus, joka ymmärtää todellisuuden rikkauden ja monikerroksellisuuden.

Kun ihminen on me-muotoinen minä, voi hän käydä omassa sisäisessä maailmassaan samanaikaisesti monen tasoisia keskusteluja, juuri niin kuin Hullun Hatuntekijän vieraat. Yksi juhlija voi vaikkapa soimata itseään, kun ei ole saanut mitään tänään aikaiseksi ja toinen vieraista voi ylistää, kuinka hienoa onkaan, että ihminen osaa rentoutua, ja kolmas on kovaäänisesti sitä mieltä, että Emännän pitäisi auttaa enemmän ihmisiä ja istua poran varressa hoivaamassa kuhmolaisten hampaita. Itseys muokkautuu näiden välillä joskus öykkäröivien ja ääntä pitävien juhlijoiden puheenvuorojen vuorovaikutuksessa. Ihminen joutuu tekemään eri mielentilojen välillä ja  kanssa kompromisseja, jotta hänellä on hyvä ja harmoninen olo. Onko Emäntämme jakaantuunut persoonallisuus? Ei, sitä hän ei ole, koska hän tuntee oman sisäisen teatterinsa.

Ehkä Dionysoksen, viinin jumalan, maailma on tämä lasten valtakunta, miettii Siirtolan Emäntä. Lasten on taivasten valtakunta, eikö niin Raamatussa sanota? Liian moni meistä aikuista on unohtanut leikkimisen ja mielikuvituksen voiman. Samalla me olemme kadottamassa kykyämme luoda elämällemme henkilökohtaista tarkoitusta. Ihmiset eivät uskalla hypätä epärationaaliseen. Uskon hyppy on Siirtolan Emännälle juuri tätä. Hyppyä hulluttelun ja epärationaalisen uskon maailmaan. Emäntä väittää, että monet voivat löytää elämänsä merkityksen, kun he löytävät jälleen oman sisäisen lapsensa maailman.

Emäntämme korostaa, että on upeaa kun aikuinenkin voi tavoittaa juuri tämän saman maailman, jossa hän viisivuotiaana riehui, fantasioi ja istui lumoutuneena kuuntelemassa vaikkapa isoisän lukemia Grimin satuja. Onhan niin, että lapsi ei pelkästään kuuntele satua, vaan hän myös samaistuu siihen ja elää sadussa ja luo siitä itselleen sisäisiä mielikuvia ja sovellutuksia. Hän antautuu mielikuvituksensa kuljetettavaksi. Lapsi pystyy leikkimään erilaisilla saduista ja oikeasta elämästä varastamilla rooleilla, joiden avulla hän jäljittelee ympäristöään ja oppii sen kautta uusia ajattelutapoja ja tottumuksia itselleen. Emäntä arkijärjellään väittää, että kyllä aikuinenkin tähän pystyy! Kun hän vain etsii, löytää ja omaksuu uudelleen itselleen tämän kadotetun fantasiamaailmansa. Aikuinen voi myös harjoittella tätä lapsen samaistumiskykyä,  ja kun hän taas tähän pystyy, on hänestä jälleen tullut  aktiivinen oman elämänsä merkityksenantaja. Hän voi löytää itselleen uusia mahdollisia minätiloja ja niidenen erilaisia uskomusjärjestelmiä.

Juuri näin sen täytyy olla, ajattelee Emäntä: Lasten on taivasten valtakunta. Vain löytämällä yhteyden tähän sisäiseen lapsenmaailmaamme, pystymme eheytymään ihmisinä. Ja vain kokonaiset ihmiset voivat muodostaa terveen yhteisön. Niin kauan kuin liikumme pelkästään järkevässä aikuisen ulkokohtaisessa maailmassa, on elämämme tarkoituksetonta epätoivoista ja merkityksetöntä puuhastelua. Kykymme auttaa toista ihmistä on rajoittunutta siihen saakka, kunnes onnistumme eheyttämään itsemme. Matka itsetietoisuuteen voi olla pitkä, mutta äärimmäisen mielenkiintoinen kokemus. Me joudumme tekemään itsemme tutuksi myös Dionysokselle. Eheytymiseemme kuuluu lapsenmielemme löytäminen. Prosessissamme joudumme kohtaamaan hetkittäiset ahdistavat tilamme, kyynelehtivät tilamme, melankoliset tilamme ja iloitsevat tilamme. Edetessämme murramme vanhoja uskomuksiamme ja luomme uusia.

Kun laajennamme tietoisuuttamme, kohtelemme omaa mieltämme kuin se olisi uusien loppumattomien mahdollisuuksien puutarha. Me istutamme sinne pävittäin uusia kukkia ja vihanneksia. Kun lannoitamme ja hoidamme sitä, saamme itsellemme kukoistavan kauniin kulttuurimaiseman, joka seuraavana vuonna näyttää taas hieman erilaiselta. Emännän mielestä ihmisille on yhtä tärkeää sekä sisäinen että ulkoinen maisema. Ilman sisäistä maisemaamme, ja sen eri tiloja, olemme tahdottomia valmiiksi pureskeltujen ajatusten passiivisia vastaanottajia. Ja ilman ulkoista maisemaa, on realiteettitajumme hukassa.

Elämme  järjen monologian valtakulttuuria, vaikka kulttuurimme on ristiriitoja ja traumaattisia tilanteita täynnä. Järkevä kulttuurimme on rikkonut kokonaisuutemme. Kun pirstoutunut mieli eheytyy, voi se tapahtua me-muotoisen keskustelevan minuuden kautta. Syntyy itseään itseensä peilaava minuus, joka on kriittisesti käynyt läpi kaikki tärkeimmät uskomuksensa.

Mielentilani Simone muistuttaa muuten minua joka päivä siitä, että suurin osa  länsimaisia ihmisiä elävää ulkokohtaista kaiken esineellistävää statussymbolielämää, jossa me ihmiset keskitämme energiamme ulkonaisiin onnen symboleihin kuten kehomme  muotoihin, muotiin, matkoihin, hienoihin autoihin, rasvaprosentteihimme ja erinäisiin muihin kilpailuaktiviteetteihin. Ja ekologinen mielentilani Mielikki kysyy toistuvasti, että voiko eheä ihminen hukuttaa itsensä aineelliseen kuluttamiseen, kun tiedämme, miten kriittisiä aikoja elämme maailmn luonnon tulevaisuuden suhteen?

Kuinka moni on muuten tullut ajatelleeksi, että tämä näennäisen järkevä jo kuolemaa tekevä kulttuurimme on äärettömän typerää ja ahnetta. Tällaisilla ajatuksilla Mielikki vaivaa Emäntää toistuvasti ja jatkaa kysymyksellä, että uskooko Emäntä itse muka tähän ekologisesti kestämättömään itsetuhoisaan monologiseen satuun? Tähän yltäkylläisen ja loppumattoman aineellisen rikkauden satuun, jossa jokaisesta voi tulla kullan kimalluksen ja eksottisten matkojen keskellä eläviä prinsessoja ja prinssejä? Tämä kun se vasta suuri  ja kollektiivinen harhainen satu on, muistuttaa Mielikki.

Ehkä Mielikki on oikeassa, miettii Emäntä. Länsimainen ihminen tuppaa näkemään rikan toisen silmässä, vaikka malka on omassa, vai miten se hieno Raamatunlause taas menikään, miettii Emäntä. Onneksi näyttää siltä, että olemme siirtymässä kohti inhimillisempää kulttuuria. Jospa prinssi ja prinsessamyytin aika on jo ohitettu? Onko niin, että harvenevat joukot ihailevat enää törsäilevää elämäntapaa? Yrjö Kallinenko se sanoi, että suurin osa kansaa kävelee unessa? Vieläkö tämä pätee? Vai joko se aika on ohitettu?

No, jospa siirtyisimme hetkeksi takaisin Kreikan mytologioihin. Dionysoksella on oma epärationaalinen ailahteleva tahtonsa, jonka kanssa meidän on tärkeää tasapuolisuuden vuoksi oppia myös elämään.  Rajoja rikkova taiteet, teatteri, musiikki ja elokuva ovat sen tuotteita.  Kun Dionysos on lähellä, voi kätevä emäntä piilottaa logaritmit ja yhtälöt hetkeksi pakastearkkuun odottamaan uusiokäyttöä . Emäntä heittäytyy hänen kanssaan hulluttelumaailmaan, jossa kaksi kertaa yksi voi olla enemmän kuin kaksi. Tai joskus vähemmän. Dionysoksen seurassa voimme iloita siitä, että voimme toteuttaa itseämme elämässämme mitä erilaisimmin tavoin luovasti.

Emäntä on tuhat kertaa mielummin  identiteetiltän Hullu Hatuntekijä ja hänen vieraansa kuin hammaslääkäri. Ainakin tänään. Huomenna hän on jotakin muuta. Sen jälkeen kun hän oivalsi sisäisen luovan dialektiikan ihmeelliset mahdollisuudet, on hammaslääkärin työkin tuntunut paljon, paljon antoisammalta! Ja mikä kummallisinta, Hullulla Hatuntekijällä riittää vielä potilaita. Ehkä se johtuu siitä, ettei Kuhmossa ole asiakkailla juuri valinnan vaihtoehtoja :D!