Terveisiä Hullun Hatuntekijän juhlista Helsingistä

Siirtolan Emäntä, Kati,  istuu virkeänä Kuopio-Helsinki junassa. Hän miettii junan meditatiivisessa jyskeessä jälleen kerran ihmiselämän kummallisuuksia.

Emäntämme on sitä mieltä, että länsimaista kulttuuria on dominoinut jo vuosisatojen ajan tämän vuosituhannen taitteeseen saakka Apollon, harmoniaan ja järjestykseen pyrkivä, yltiörationaalinen ja individualistinen kulttuuri. Muistattehan Apollon, kreikkalaisen jumalan? Simone, Emännän feministinen filosofitila väittää, että tämän päivän koulut, työpaikat ja yliopistot ovat edelleen pullollaan ylijärkeviä yltiöindividualistisia ihmisiä, jotka työskentelevät kaikin puolin tehokkaasti ja järkevästi. He mittaavat erilaisilla määrällisillä mittareilla, tilastoilla, tutkimuksilla ja muilla mittareilla, että kaikki tapahtuu varmasti oikein. Nämä järkevät vaurauteen ja tasapainoon pyrkivät ihmiset yrittävät tehdä kaikkensa, jotta he ajattelevat kirkkaasti, hallitsevan tieteellisteknisen viitekehyksen mukaisesti. Suuta eivät nämä niin järkevät ihmiset uskalla avata, ellei ole mahdollisuutta viitata johonkin tieteelliseen auktoriteettiin, joka on saman sanonut jo aikaisemmin.  He pyrkivät edistymään elämässään sunnitelmallisesti, ja he yrittävät kaikin puolin fiksusti hallitsemaan oppailla ja asiantuntijoiden neuvoilla koko elämäänsä.

Tässä  Simonen kuvaamassa järkevässä maailmassa Siirtolan Emäntäkin eli montakymmentä vuotta. Tai ainakin yritti elää.  Emäntärukkamme oli  eräs näistä tuhansista ihmisistä, jotka vaipuivat masennukseen  irrallista tietoa ja aineellista vaurautta ylistävässä hallinnan kulttuurissamme. Emäntä eksyi ulkokohtaisten muotojen,  sekä  kaikki ajatukset ja luontokappaleet laskettavan hyödyn välineeksi tuotteistavaan, todellisuuteen.  Kunnes Emäntä tajusi saman kuin Fjodor Dostojevski, että logaritmit on  hyvä aika ajoin potkaista helvettiin.

On nimittäin toinenkin mahdollinen maailma. Se on hulluttelevan viinin jumalan Dionysoksen primitiivinen valtakunta, joka on sisäisyytemme ja luovuutemme, mutta  myös pelottavien varjojemme maailma. Tässä todellisuudessa ihminen voi olla mainiosti monta minää yhtä aikaa. Siellä ei kenenkään  yksittäisen monologi hallitse todellisuutta, vaan todellisuus voi rakentua yhteisöllisesti vaikkapa erilaisten minätilojen keskusteluille. Dionysoksen maailmassa ihminen voi olla Lumikki, seitsemän kääpiötä, ilkeä kuningatar ja tahdoton kuningas samanaikaisesti. Hän voi olla “me” muotoinen minuus, joka ymmärtää todellisuuden rikkauden ja monikerroksellisuuden.

Kun ihminen on me-muotoinen minä, voi hän käydä omassa sisäisessä maailmassaan samanaikaisesti monen tasoisia keskusteluja, juuri niin kuin Hullun Hatuntekijän vieraat. Yksi juhlija voi vaikkapa soimata itseään, kun ei ole saanut mitään tänään aikaiseksi ja toinen vieraista voi ylistää, kuinka hienoa onkaan, että ihminen osaa rentoutua, ja kolmas on kovaäänisesti sitä mieltä, että Emännän pitäisi auttaa enemmän ihmisiä ja istua poran varressa hoivaamassa kuhmolaisten hampaita. Itseys muokkautuu näiden välillä joskus öykkäröivien ja ääntä pitävien juhlijoiden puheenvuorojen vuorovaikutuksessa. Ihminen joutuu tekemään eri mielentilojen välillä ja  kanssa kompromisseja, jotta hänellä on hyvä ja harmoninen olo. Onko Emäntämme jakaantuunut persoonallisuus? Ei, sitä hän ei ole, koska hän tuntee oman sisäisen teatterinsa.

Ehkä Dionysoksen, viinin jumalan, maailma on tämä lasten valtakunta, miettii Siirtolan Emäntä. Lasten on taivasten valtakunta, eikö niin Raamatussa sanota? Liian moni meistä aikuista on unohtanut leikkimisen ja mielikuvituksen voiman. Samalla me olemme kadottamassa kykyämme luoda elämällemme henkilökohtaista tarkoitusta. Ihmiset eivät uskalla hypätä epärationaaliseen. Uskon hyppy on Siirtolan Emännälle juuri tätä. Hyppyä hulluttelun ja epärationaalisen uskon maailmaan. Emäntä väittää, että monet voivat löytää elämänsä merkityksen, kun he löytävät jälleen oman sisäisen lapsensa maailman.

Emäntämme korostaa, että on upeaa kun aikuinenkin voi tavoittaa juuri tämän saman maailman, jossa hän viisivuotiaana riehui, fantasioi ja istui lumoutuneena kuuntelemassa vaikkapa isoisän lukemia Grimin satuja. Onhan niin, että lapsi ei pelkästään kuuntele satua, vaan hän myös samaistuu siihen ja elää sadussa ja luo siitä itselleen sisäisiä mielikuvia ja sovellutuksia. Hän antautuu mielikuvituksensa kuljetettavaksi. Lapsi pystyy leikkimään erilaisilla saduista ja oikeasta elämästä varastamilla rooleilla, joiden avulla hän jäljittelee ympäristöään ja oppii sen kautta uusia ajattelutapoja ja tottumuksia itselleen. Emäntä arkijärjellään väittää, että kyllä aikuinenkin tähän pystyy! Kun hän vain etsii, löytää ja omaksuu uudelleen itselleen tämän kadotetun fantasiamaailmansa. Aikuinen voi myös harjoittella tätä lapsen samaistumiskykyä,  ja kun hän taas tähän pystyy, on hänestä jälleen tullut  aktiivinen oman elämänsä merkityksenantaja. Hän voi löytää itselleen uusia mahdollisia minätiloja ja niidenen erilaisia uskomusjärjestelmiä.

Juuri näin sen täytyy olla, ajattelee Emäntä: Lasten on taivasten valtakunta. Vain löytämällä yhteyden tähän sisäiseen lapsenmaailmaamme, pystymme eheytymään ihmisinä. Ja vain kokonaiset ihmiset voivat muodostaa terveen yhteisön. Niin kauan kuin liikumme pelkästään järkevässä aikuisen ulkokohtaisessa maailmassa, on elämämme tarkoituksetonta epätoivoista ja merkityksetöntä puuhastelua. Kykymme auttaa toista ihmistä on rajoittunutta siihen saakka, kunnes onnistumme eheyttämään itsemme. Matka itsetietoisuuteen voi olla pitkä, mutta äärimmäisen mielenkiintoinen kokemus. Me joudumme tekemään itsemme tutuksi myös Dionysokselle. Eheytymiseemme kuuluu lapsenmielemme löytäminen. Prosessissamme joudumme kohtaamaan hetkittäiset ahdistavat tilamme, kyynelehtivät tilamme, melankoliset tilamme ja iloitsevat tilamme. Edetessämme murramme vanhoja uskomuksiamme ja luomme uusia.

Kun laajennamme tietoisuuttamme, kohtelemme omaa mieltämme kuin se olisi uusien loppumattomien mahdollisuuksien puutarha. Me istutamme sinne pävittäin uusia kukkia ja vihanneksia. Kun lannoitamme ja hoidamme sitä, saamme itsellemme kukoistavan kauniin kulttuurimaiseman, joka seuraavana vuonna näyttää taas hieman erilaiselta. Emännän mielestä ihmisille on yhtä tärkeää sekä sisäinen että ulkoinen maisema. Ilman sisäistä maisemaamme, ja sen eri tiloja, olemme tahdottomia valmiiksi pureskeltujen ajatusten passiivisia vastaanottajia. Ja ilman ulkoista maisemaa, on realiteettitajumme hukassa.

Elämme  järjen monologian valtakulttuuria, vaikka kulttuurimme on ristiriitoja ja traumaattisia tilanteita täynnä. Järkevä kulttuurimme on rikkonut kokonaisuutemme. Kun pirstoutunut mieli eheytyy, voi se tapahtua me-muotoisen keskustelevan minuuden kautta. Syntyy itseään itseensä peilaava minuus, joka on kriittisesti käynyt läpi kaikki tärkeimmät uskomuksensa.

Mielentilani Simone muistuttaa muuten minua joka päivä siitä, että suurin osa  länsimaisia ihmisiä elävää ulkokohtaista kaiken esineellistävää statussymbolielämää, jossa me ihmiset keskitämme energiamme ulkonaisiin onnen symboleihin kuten kehomme  muotoihin, muotiin, matkoihin, hienoihin autoihin, rasvaprosentteihimme ja erinäisiin muihin kilpailuaktiviteetteihin. Ja ekologinen mielentilani Mielikki kysyy toistuvasti, että voiko eheä ihminen hukuttaa itsensä aineelliseen kuluttamiseen, kun tiedämme, miten kriittisiä aikoja elämme maailmn luonnon tulevaisuuden suhteen?

Kuinka moni on muuten tullut ajatelleeksi, että tämä näennäisen järkevä jo kuolemaa tekevä kulttuurimme on äärettömän typerää ja ahnetta. Tällaisilla ajatuksilla Mielikki vaivaa Emäntää toistuvasti ja jatkaa kysymyksellä, että uskooko Emäntä itse muka tähän ekologisesti kestämättömään itsetuhoisaan monologiseen satuun? Tähän yltäkylläisen ja loppumattoman aineellisen rikkauden satuun, jossa jokaisesta voi tulla kullan kimalluksen ja eksottisten matkojen keskellä eläviä prinsessoja ja prinssejä? Tämä kun se vasta suuri  ja kollektiivinen harhainen satu on, muistuttaa Mielikki.

Ehkä Mielikki on oikeassa, miettii Emäntä. Länsimainen ihminen tuppaa näkemään rikan toisen silmässä, vaikka malka on omassa, vai miten se hieno Raamatunlause taas menikään, miettii Emäntä. Onneksi näyttää siltä, että olemme siirtymässä kohti inhimillisempää kulttuuria. Jospa prinssi ja prinsessamyytin aika on jo ohitettu? Onko niin, että harvenevat joukot ihailevat enää törsäilevää elämäntapaa? Yrjö Kallinenko se sanoi, että suurin osa kansaa kävelee unessa? Vieläkö tämä pätee? Vai joko se aika on ohitettu?

No, jospa siirtyisimme hetkeksi takaisin Kreikan mytologioihin. Dionysoksella on oma epärationaalinen ailahteleva tahtonsa, jonka kanssa meidän on tärkeää tasapuolisuuden vuoksi oppia myös elämään.  Rajoja rikkova taiteet, teatteri, musiikki ja elokuva ovat sen tuotteita.  Kun Dionysos on lähellä, voi kätevä emäntä piilottaa logaritmit ja yhtälöt hetkeksi pakastearkkuun odottamaan uusiokäyttöä . Emäntä heittäytyy hänen kanssaan hulluttelumaailmaan, jossa kaksi kertaa yksi voi olla enemmän kuin kaksi. Tai joskus vähemmän. Dionysoksen seurassa voimme iloita siitä, että voimme toteuttaa itseämme elämässämme mitä erilaisimmin tavoin luovasti.

Emäntä on tuhat kertaa mielummin  identiteetiltän Hullu Hatuntekijä ja hänen vieraansa kuin hammaslääkäri. Ainakin tänään. Huomenna hän on jotakin muuta. Sen jälkeen kun hän oivalsi sisäisen luovan dialektiikan ihmeelliset mahdollisuudet, on hammaslääkärin työkin tuntunut paljon, paljon antoisammalta! Ja mikä kummallisinta, Hullulla Hatuntekijällä riittää vielä potilaita. Ehkä se johtuu siitä, ettei Kuhmossa ole asiakkailla juuri valinnan vaihtoehtoja :D!

Mainokset

Skolimowski ja minä – kahden mielenteatterinohjaajan mietteitä nr. 12

Skolimowski suo lohdutuksen sanan epävakaalle minuudelleni: Mitä luovempi ihminen, sitä epävakaampi hänen ympäristönsä on. Usein ”hermoromahduksen” saaneen ihminen tapa hahmottaa todellisuutta on herkistynyt. Nerot ovat usein hyvin epävakaita ihmisiä. En itseäni neroksi kutsuisi, mutta mielenkiintoinen ilmiö sinänsä, että kun reaalielämäni vakaantui, siitä tuli arkisempaa ja yksinkertaisempaa, korvaantui aikaisempi elämäni ulkoinen tapahtumarikas saippuateatteri sisäisellä rikkaalla mielenteatterillani. Nykyään tapahtuu joka päivä sisäisessä teatterissani jos jonkilaisia kommelluksia ja välillä mukavia uusia oivalluksia. Nykyään pystyn viihdyttämään itseäni loppumattomasti mielenteatterini spektaakkelien parissa.  Voin leikkiä ajattelemalla ajatuksiani. Näitä spektaakkeleja ohjaava minuus ruokkii sisäistä näytelmää jatkuvalla lukemisella ja siihen liittyy sisäinen dialogi, aktiivinen tai transkendentaalinen imaginaatio, jossa integroin ajatuksia mielentilojeni avulla uusiin ymmärtämisyhteyksiin.

Mielenkiintoista sinänsä, että Carl Jung suositteli aktiivista imaginaatiotaan länsimaiselle ihmisille. Hän oli sitä mieltä, että meditaatiossa muutenkin jo meillä ylivahvaksi kehittynyt länsimainen ego turhaan vahvistuu, ja siksi se mitä me tarvitsemme on aktiivinen mielikuvitus.  Sen avulla voimme löysentää otettamme egoon, jolloin voimme avautua syville tiedostamattomille prosesseillemme.

Mielenteatterini vaikuttaisi siis olevan jungilaista aktiivista imaginaatiota ja Skolimowskin mielenteatterin terapeuttinen sovellutus. Toisin sanoen teatterini on skolimowskilaista transkendentaalista imaginaatiota. Tämä kirjoittaen tapahtuva itseterapian ajattelen rakentuvan hermeneuttiselle persoonallisuusteorialle. Tällä tarkoitan sitä, että erilaisten näkökulmien välisessä vuorovaikutuksessa syntyy uutta integratiivista itseymmärrystä, joka auttaa ihmistä tulemaan koherentimmaksi persoonallisuudeksi. Itseterapiassa ihminen autetaan terapeuttisessa prosessissaan alkuun, jonka jälkeen hän pystyy integroimaan osaksi merkitystodellisuuttaan eri integraatioasteen tietoa ja tarinoita sisäisissä keskusteluissaan. Ihmisen oleminen helpottuu, hän juurtuu maailmaan. Tällöin ymmärtämistä ei sekoiteta tietämiseen. Esimerkiksi historia, uskonnot ja myytit ovat auttamassa meitä uusien arvotietoisten ja päämäärätietoisten ymmärtämisyhteyksien synnyssä. Psykologisia aineksia olen itseterapeuttiseen prosessiini hankkinut hypnoterpiasta, narratiivisesta terapiasta, Jungilta, Watkinseilta (egostate-terapia) ja Roberto Assagiolilta. Filosofisia aineksia olen hakenut sisäiseen teatteriiini muun muassa Sören Kierkegaardilta, Fjodor Dostojevskyiltä, Simone Weililta ja Martin Buberilta sekä nyt Skolimowskilta.

Ajattelen tällä hetkellä, että olemiseen voi pureutua pitkin kahta reittiä. Voimme pureutua olemiseemme hiljentymisen ja tyhjyyden (meditaatio, rukous) kautta. Ja toisaalta voimme pureutua siihen dialektisen ymmärryksen, kuten sisäisen teatterin kautta. Tällöin syntyvä uusi ymmärrys on jotakin joka ikään kuin vain tapahtuu, ilman ponnisteluja. Se ei siis ole jotakin mitä aktiivisesti teemme. Toki olemme aktiivisia eli hyödynnämme aktiivista mielikuvitustamme, jonka spontaniina ylimääräisenä tuotteena syntyy uutta ymmärrystä. Mietin, että ehkä meillä on kolmaskin tapa pureutua olemiseen. Voisiko se olla fyysinen toiminta virtaus (flow) -tilassa? Tällöin ihminen on läsnä tekemisessään, eikä hän suorita sitä. Ehkä kaikissa näissä toiminnoissa mieli on siirtynyt egosta irralliseksi tähän transpersonaaliseen välitilaan. Ja juuri tässä toisen ja minän välissä tapahtuu persoonamme muodonmuutos. Mietin, että ehkä työstä vieraantuminenkin johtuu siitä, että ihmiseltä on kadoksissa työniloa. Työstä kun on tullut suorittamista eikä se ole osa ihmisen olemista. Laskemme euroja ja päiviä eläkkeelle siirtymiseen sen sijaan että iloitsisimme työstämme. Olemme kadottaneet olemisemme taidot. Jotta tunnemme olemisemme tässä maailmassa kotoisaksi, tulisi näin olemisen näkökulmasta harjoittaa hiljentymistä, dialektiikkaa ja fyysistä tai henkistä työtä flow-tilassa.

Ontologista näkökulmaa teatteriini olen löytänyt hermeneutiikasta, ymmärtämisen ontologiasta. Hermeneutiikka on alkujaan lähtenyt liikkeelle raamatuntulkinnasta, josta se siirtyi vähitellen kielitieteisiin. 1800-luvulla se siirtyi historioitsijoiden ajatteluun ja sieltä vähitellen sosiaalitieteisiin. Hermeneutiikassa ajatellaan, että erilaisten tulkintojen välisessä vuorovaikutuksessa eli dialektiikassa on jännite, joka johtaa dialektiseen spiraaliin. Kun prosessimme jatkuu, supistuu spiraali ja se tarkentuu kohti oikeaa käsitystä. Yhtälailla luonnontieteiden ja ihmistieteiden välisessä vuorovaikutuksessa, voi käsityksemme todellisuudesta tarkentua. Tällöin puhumme tieteiden integraatiosta. Omassa sisäisessä teatterissani voi oma käsitykseni todellisuudesta tarkentua, kun pystyn rakentamaan mahdollisimman monipuoliset vakaumukset ja taustat omaavat mielenteatterini roolihahmot, mielentilat, joiden välisessä dialektiikassa ymmärtämykseni todellisuuden perimmäisestä luonteesta leikkien mielikuvituksella täsmentyy.

Olen oivaltanut hermeneuttisessa prosessissani, että ymmärtäminen on oikeastaan eräs olemisen tila eikä siis tietämisen tila. Ymmärtäminen ja oleminen ovat jotakin joka on olemassa jo ennen tietämistä. Uskon, että niin monille nykyajan ihmiselle tyypillinen vieraantumisen tunne johtuu siitä, että luulemme tiedon ja ymmärryksen olevan sama asia. Olennainen osa ymmärtämystäni on se, että sijoitan uuden tiedon suhteessa arvoihini ja päämääriini. Kun kykenin sisäisen teatterini avulla ymmärtämään paremmin tietämisen ja olemisen erilaisen luonteen, löysin olemiselle uuden rakenteen. Tämä ilmeni siten, että ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin, etten ole koditon ihminen. Toisin sanoen kun oivalsin paremmin ymmärtämisen luonteen olemisen tapana, muuttui koko elämäni eksistentiaalinen luonne.

Pirstoutuneen erityistiedon luonne on tehnyt sen, että keskustelukäytännöt ovat hajonneet, ja ihmiset ovat menettäneet keskusteluyhteyden toisiinsa. Samalla on ihmisen psyyke pirstoutunut monilla samalaiseksi kaaottiseksi epäjärjestykseksi kuin minulla oli. Ehkä katoamassa olevat hengelliset, historialliset, myyttiset ja tarinalliset perinteet johtavat siihen, etteivät ihmiset osaa enää liikkua tässä transpersonaalisessa välitilassa.  Tällä haavaa muun muassa Avattarina ihmiset erilaisista kulttuureista etsivät tätä uutta horisonttaalista keskinäistä vuorovaikutusta.

Luonnontieteellinen eetos on kaventanut ihmisen todellisuuden kylmäksi ja juurettomaksi. Tämä heijastui, ja varmaan edelleen hetkittäin heijastuu, sisäisinä ristiriitoina mielenteatterissani. Eri mielentilani kävivät kuitenkin läpi ristiriidoista energiansa ammentavan prosessin, jossa he tekivät vieraista merkityksistä tuttuja, jolloin he kykenivät laajentamaan omaa ymmärtämystään toisen ymmärtämyksen kautta. Joskus väärinymmärtäminen saattoi nostaa prosessin kritiikin avulla uuteen ymmärtämykseen. Paul Ricoeur korostaa, että juuri kilpailevien tulkintojen konfliktissa voimme havaita jotain tulkitusta olemisesta. Onnistumme sijoittamaan uuden merkityksen sen ymmärtämisyhteyksiin. Kysymyksessä on oikeastaan tällöin sekoittunut ontologia tai rikkoutunut ontologia eli on olemassa ristiriitaisia maailmankatsomuksia.

Jotta me hyödymme jotain tiedosta, täytyy meillä olla esiymmärrys asiasta. Se ohjaa mihin lokeroon tiedon sijoitamme. Ilman laajempaa esiymmärrystä tieteelliset tutkimustuloksemme ovat vailla elämistodellisuuden merkityksiä, jolloin tieto jää irralliseksi siis integroitumattomaksi. Tällainen tieto ei vapauta ihmistä vaan päinvastoin, se vieraannuttaa häntä. Pelkkä empiirisanalyyttinen tieto ilman esiymmärrystä ja ymmärtämisyhteyksiä on tyhjää ja hyödytöntä tietoa. Se, että ymmärtämyksemme kuvittelee, että luonnontieteellinen tieto olisi ainoa merkittävä tietoperinne, kaventaa ymmärrystämme elämästä huomattavasti. Meistä katoaa inhimillisyys ja meistä tulee biologisia koneita. Ymmärtäminen ei merkitse minulle siis missään nimessä tarkoita samaa kuin empiirisanalyyttinen tietäminen, vaan ymmärtäminen on huomattavasti laajempi asia. Ihminen ja hänen toiminta tulee ymmärrettäviksi vasta silloin, kun asetamme ne johonkin laajempaan yhteyteen, historiaan, myytteihin, filosofioihin, uskontoihin, kaiken kaikkiaan suhteessa erilaisiin kulttuurisiin tarinoihin. Rikas ihmisymmärrys muodostuu, kun tämä laajempi yhteys on mahdollisimman monipuolinen. Täydellinen kokemus ei Hans-Georg Gadamerin mukaan muodostu tietämisestä, vaan se on sen sijaan täydellistä avoimmuutta uudelle kokemukselle. Pystymme näkökulmien avoimmuuden kautta muodostaa ymmärtämisen, joka  siloittaa oman psyykkisen elämämme vieraan psyykkiseen elämään.

Skolimowski ja minä – kahden teatterin ohjaajan mietteitä nr. 9

Kunnioittavasta ajattelusta

Skolimowski korostaa, että sosiaalinen oikeudenmukaisuus on päämäärä, johon meidän tulisi kaikessa toiminnassa pyrkiä. Tämä ei toteudu hänen mukaansa talousmiesten imperialistisia taloudellisen kasvun gospeleja laulellen, koska on länsimainen harha luulla, että varakkuus teksisi meidät onnelliseksi. Tämä harha on länsimaisen teknologisen kulttuurin luoma illuusio, joka edelleen vallitsee länsimaisessa harvojen kyseenalaistamassa valtapolitiikassa ja se vaikuttaa tuhoisasti ympäristöömme. Väitän, että myös se on psykosomaattisen pahoinvointimme keskeinen tekijä. Kilpailulle rakentuva yksipuoliselle rationaalisuudelle rakentuva tehokkuuskulttuuri raunioittaa ympäristön lisäksi ihmispsyykettä. Sen sijaan että rakentaisimme yhteiskuntaamme yksipuoliselle rationaalisuudelle, Skolimowski korostaa, että meidän tulee käydä monikulttuurisia keskusteluja ja kunnioittaa myös menneitä historiallisia hengellisiä perinteitä. Jos haluamme pelastua, ei se tapahdu materiaalin kautta vaan se voi tapahtua esimerkiksi kunnioittamalla traditionaalisten hengellisten kulttuurien myyttejä.

Kulttuuri, jossa ihmisten enin aika kuluu oman potentiaalisnsa aktualisoimisen sijaan vaurauden lisäämiseen on primitiivinen. Työelämä on tänä päivänä liian monella yksipuolistunut aineellisiin päämääriin. Ehkäpä juuri sen vuoksi on yleiseksi trendiksi on tullut, että ihmiset haluavat vapauttaa itsensä sen ikeestä, esimerkiksi jäämällä varhaiseläkkeelle. Uutisista tuli juuri muutama päivä sitten taas uutinen, jossa kerrottiin kuinka valtava määrä minun ikäisiäni naisia on hakeutumassa masennuksen takia eläkkeelle. Näyttää siltä, että yhä useampi normeihin sopeutuja on alkanut tuntemaan elämänsä olevan umpikujassa. Mietin omaa tilannettani, ja väitän etten iki päivänä olisi jaksanut tehdä tätä hammaslääkärin työtä viittä päivää viikossa. Merkittävä osa yli viisikymppisesti hammaslääkäreistä tekee tätä hommaa osapäiväisesti. Ellen olisi sanoutunut irti rahaa ainoana päämääränä ohjaavasta tehokkusjärjestelmästä, olisin minäkin luultavammin minäkin olisin tässä samassa sairaseläkkeelle jonottavien joukossa. Mielestäni on aika banaalia, että näissä olosuhteissa vaaditaan työurien pidentämistä. Tällä hetkellä koen, että toteutan monipuolisemmin itseäni, ja jos uskon olevan mahdollista, että jaksan olla pitkääkin mukana työelämässä.  Kaikki on tänä päivänä ulkonaisesti tehostettu niin himpskatin tehokkaaksi, että työilo taitaa olla monelta  ihmisiltä kadonnut. Tämä siitä huolimatta, että toimintaamme ohjataan yhteiskunnallisesti kaikkien laskelmoitujen sääntöjen mukaan, perustuen tieteelliseen tietoon, joka on käyty moneen kertaan läpi erilaisissa asiantuntijaorganisaatioissa. Tämä tieto on puhdasta, kliinistä, objektiivista ja arvoneutraalia.

Skolimowski korostaa, että yksiulotteinen ja materialaistinen järkemme on vieraannuttanut meidät sekä itsestämme että se on myös ekologisen vahingollisen toimintamme lähtökohta. Niin kuin jo aikaisemmin olen tuonut esille, ”egologia” on ekologiaa. Saman filosofi Johannes Ojansuun ilmaisee toisin: Luonnonsuojelu on samalla ihmisluonnonsuojelua. Rakentamamme tehokkuusjärjestelmä, joka ei esimerkiksi kunnioita ihmisen sisäisiä rytmejä ja luontaista potentiaalia välineellistämällä kaikki luontokappaleet tuotantoresurssiksi tuhoaa luonnon lisäksi ihmisluontoa.

Kaikesta, kulttuurin luomuksistakin yhä kasvavassa määrin pyritään tekemään hyvin myyviä tuotteita, joiden arvo mitataan rahassa. Jos toimisin normatiivisesti, yrittäisin nyt tehdä täsät mielentetteristani tm-tuotteen, jota sitten yrittäisin taloudellisesti hyödyntää. Sisäisen luomispalon ja uuden improvisoidun muodon ilmaisun sijaan yhä useammin taiteestakin tehdään tuotteita. Kaiken kaikkiaan yhä enemmän ihmiselämän ilmiöitä laidasta laitaan tuotteistetaan taloudellisen hyödyn välineeksi. Tällöin on unohdettu ihmisen ja kaikkien luontokappaleiden itseisarvo. Elämme ulkoisten arvojen ja muotojen maailmassa, jossa intohimoinen sisäisyys on unohtumassa. Skolimowski ehdottaa materiaa ylikorostavan järjen tilalle kunnioittavaa ajattelua (reverential thinking).

Yritän hiukan avata ja soveltaa tätä Skolimowskin kunnioittavaa ajattelua. Tässä ajattelussa todellisuutemme aistimisemme ja havannoimisemme ei rakennu sille, mitä materiaalisia hyötyä sen avulla saamme fyysisestä todellisuudesta, vaan se perusta on elämän monimuotoisuuden juhlimisessa. Luovin ja vitaalisen tapamme ajatella tapahtuu eri tasojen ja tietämisen tapojen vuorovaikutuksessa, kuten mielenteatterissa. Tässä toiminnan lähtökohtana on, kuinka tekemämme valinnat vaikuttavat kokonaisvaltaiseen lähimmäisiemme, luonnon ja itsemme hyvinvointiin. Kunnioittava ajattelu on tapa käyttää järkeä kokonaisvaltaisesti, siten että havainnoimme sekä fyysistä että transfyysistä todellisuutta siten että elämän erilaiset materiaaliset, sosiaaliset ja hengelliset ulottuvuudet tulevat havainnoiduksi.

Kunnioittava ajattelu ei merkitse pelkästään sitä, että käytämme aivojamme monipuolisemmin, vaan se siis  tarkoittaa myös sitä, että luontokappaleilla on itseisarvo. Skolimowski muistuttaa, että luontokappaleilla on itseisarvoisuus, mikä on monissa erityisesti itämaisissa ja primitiivisissä uskonnoissa läsnä. Kun Amerikan intiaanit sanoivat, että puilla on henki, eivät he suinkaan tarkoittaneet sitä, että puilla olisi jokin persoonallinen hahmomainen liikkuva henki, vaan tämä oli heidän tapansa muistuttaa puiden itseisarvosta sinänsä.

Ajattelen siis, että kunnioittava ajattelu ei tarkoita pelkästään individualistista uutta ajattelutapaa, vaan se merkitsee yhteisöllisen olemisen verkoston tiedostamista. Tässä yhteisössä ovat mukana ihmiset, eläimet, kasvit, luonto kaikkinensa. Tällöin ymmärrämme erilaisten etnisten, rodullisten, yhteisöllisten ja kulttuurien merkityksen, muuttuvan ja ekologisesti ja egologisesti paremman ihmisen identiteetin luojana. Muodostamme globaalin monikultturisen suurperheen. Kunnioittavassa ajattelussa liitymme dialektisesti luontoon ja toisiin ihmisiin. Näyttäisi siltä, että olemme horisontaalisen globaalisen yhteistyön kautta siirtymässä virtuaalisten kylien järjestelmään. Pidän tärkeänä, että tässä siirtymässä pyritään ylläpitämään polyteististä kulttuuria, eikä ajatella, että meidän yksi pirstaloitunut monologinen länsimainen kulttuurimme olisi sen suurin johtotähti. Filosofi Richard Rorty on kirjoittanut ideaalisesta yhteisöstä, että näissä ei papeilla, ei fyysikkolla, ei runoilijalla eikä puolueaalla, ei millään ole tieteellisempää tai syvempää tietoa kuin toisella. Tässä uudessa yhteisöllisessä kultturissa sankareita ovat ne arjen sankarit, jotka tekevät asioita monipuolisemmin kuin aikaisemmin. Käytännössä tämä merkitsee mielestäni tieteellisille ja uskonnollisille hierarkioille rakentuneen vallan purkamista ja meidän asiantuntijoiden siirtymistä dialogikumppaneiksi. Sankareita ovat  Rortyn idealistisessa yhteisössä ne kaikki pienet ihmiset, jotka ovat hyviä ihmisenä olemisessaan.

Skolimowskin kunnioittava ajattelu tuo mieleeni, Robert Jay Liftonin proteaaniminän. Proteaani mieli vaikuttaa olevan analoginen käsite minun ja Skolimowskin mielenteattereiden kanssa. Se koostuu siis erilaisista mielenosista. Proteaani minä on kriittinen ja samalla avoin. Proteaani itseys on jatkuvassa muutosprosessissa, ja se siis kokoajan luo itseään.  Proteaani itseys hyväksyy tiedon polyteistisen luonteen ja hän voi olla vastaanottavainen tieteellisille malleille, ja samalla hän kykenee leikittelemään erilaisilla spekulatiivisilla ja perinteisesti ajatelleen epärationaalisilla lähestymistavoilla. Tälläinen proteaani itseys voi kuljettaa eteenpäin päättymättöntä uutta ymmärrystä tuottavaa dialogia myös eettisistä kysymyksistä, jolloin sen voi ajatella edustavan juuri tätä Skolimowskin kunnioittavaa ajattelua.

Kunnioittava ajattelu on Skolimowskin mukaan yksi eheytymisen (healing) tapa. Olen henkilökohtaisesti alkanut käyttämään sanaa ”eheytyminen” kun tarkoitan englanninkielistä sanaa ”healing”. Tämä siksi, että meillä ei eroteta kahta parantumisen muotoa: ”cure” (fyysinen paraneminen) ja ”heal” (eheytyminen psykofyysissosiaalisena kokonaisuutena). Mielestäni eheytyminen kuvaa paremmin sitä, että ihminen voi alkaa voimaan kokonaisvaltaisesti paremmin joskus huolimatta esimerkiksi fyysisistä, joskus pysyvistäkin vammoista. Kun ihmisen elämää ohjaa kunnioittava ajattelu, ei myöskään hänen elämänsä ulkoisten puitteitten tavitse olla aineellisesti luksusta. Ihminen uskaltaa sanoa itsensä irti statuskilvasta ja osaa elää elämää joka on hyvää tässä ja nyt. Hänen elämänsä muuttuu osaksi ikuista jatkumoa. Kunnioittavaa ajattelua harjoittanut ihminen saavuttaa mielenrauhan ja armollisuuden tunteen itseään kohtaan. Hänen elämänsä ei tarvitse olla ulkonaisesti aineellisesti kukoistavaa, mutta sen sijaan se on sisäisesti sitä.

Luulen muuten, että suurin osa kansasta tietää käyttäytymismalliemme olevan tuhoisia. He ovat kuitenkin kuin tupakoitsijat, jotka polttavat, vaikka tietävät sen olevan vahingollista terveydelle. Ulkonaisille statuksille omistettu harhamme on ilmeisesti niin houkutteleva unelma, että moni meistä sysää tietoisuuden toisenlaisesta ekologisemmasta ja oikeudenmukaisemmasta elämästä syrjään. Minut herätti syyllisyyteni. En voi olla mukana kannaustamassa ihmisiä elämäntapaan, jonka seuraukset lapsillemme ovat tuhoisat.

Skolimowski edelleen väittää, että ne jotka eivät ajattele kunnioittavasti, menettävät elämänsä herkät ulottuvuudet ja he köyhdyttävät jatkuvasti omaa olemassaoloaan. Heidän varsinainen elämänsä on koko ajan jossakin muualla kuin tässä ja nyt. Ehkäpä juuri tällöin ihminen ihminen elää objektiivisesti ja normatiivisesti ottaen oikeaa elämää, mutta samalla menettää kykynsä hoivata itseään, muita ja luontoa. Kunnioittavassa ajattelussa liitymme rakkaudelliseseti muihin luontokappaleisiin.

Kun pelkkä objektiivinen ajattelu hallitsee todellisuuskäsitystämme, elämme kilpailun, armottomuuden, henkisen arvottomuuden ja kunnioittamattomuuden elämää. Se seurana olemme kadottaneet elämän salaperäisyyden ja pyhyyden. Eämme massaihmisen normatiivista elämäämme, jossa olemme muuttaneet kaiken hyötymme välineiksi, euroiksi ja tilastollisiksi tosiasioiksi. Meidän on oivallettava, että objektiivinen tieto ei ole väärää, mutta se on vain kategorista, sillä on rajat ja näiden rajojen ulkopuolelta löytyy elämän eettisyys, tarkoitus ja ymmärrys.

Skolimowski ja minä – kahden mielenteatterin ohjaajan mietteitä nr. 7

Minän ja toiseuden välisiä keskustelujen ymmärtämystä, dialektiikaa, voi auttaa perehtyminen esimerkiksi Martin Buberin filosofiaan. Hän erottaa ihmisen kaksi suhdetta toiseen, vieraaseen. Suhteemme voi olla dialoginen Minä-Sinä suhde tai esineellistävä Minä-Se suhde. Ehkäpä Jumala on kuollut niille ihmisille, jotka elävät pelkästään Minä-Se suhteessa toiseuteen, tai Fjodor Dostojevskin sanoin nämä ihmiset elävät vain ”kaksi kertaa kolme on kuusi” maailmassa? Seuraavassa leikin hieman kyseisten miesten ajatuksilla.

Faktojen maailmassa ihminen elää ulkoisten täydellisten muotojen elämäänsä ja hallinnankulttuuria. Muistissaan hänellä on toki asioita, joita hän ei paljasta kaikille, joskus ei ystävillekään. Kaikki elämän ilmiöt ja koko elämänsä hän pyrkii hallitsemaan tieteellisen tiedon, matematiikan, fysiikan, biologian ja lääketieteen avulla.  Elämä on streriiliä ja kaikki siistiä, mutta siitä puuttuu lumous. Ihminen elää näytelmää, joka ei kuitenkaan ole hänen näytelmänsä.  Ihminen työntää syrjään tuon pienen sisällänsä asuvan epäilijäukon, joka syyttää ja moittii häntä suuresta tyhmyydestä, teeskentelystä  ja elämästä ilman intohimoa.  Usein hallinnankulttuurissa asuvan  ihmisraukan pääkoppa on täynnä muurien eristämiä sopimattomia salaisuuksia, joita hän ei uskalla paljastaa tavallisesti edes itselleen. Ihmispoloinen piilottelee itseään valheitten verkostossa.  Pääsääntöisesti, mitä kunnollisempi ihminen on, sitä enemmän hän väärentää todellisuutta. Minä-Se suhteessa toiseuteen olevat ihminen kertoo siis  ”faktoja” täynnä olevia omaelämänkerrallista tarinaa elämästään, ja samalla hän syvällä sisimmässään tietää, ettei tarina ei ole millään muotoa totuuden mukainen. Hän työntää mielestään pois kaiken muodottoman arkaaisen sekä myyttisen ja maagisen.  Mutta voi näitä kamalia salaisuuksia, miksi ne eivät järkevästä elämästä huolimatta häviä!  Ne kauhistukset nimittäin erkanevat ihmisen muusta minästä  ja alkavat ahdistaa ilkeinä kummituksina, usein häpeän ja syyllisyyden tunteita. Seurauksena on ahdistus!  Onneksi on pelastavat asiantuntijat – he auttavat ihmispoloisen jälleen hallitsemaan elämäänsä! Palaamme elämään näytelmää, jonka ohjaajia emme itse ole, esittämään roolia, jota meiltä toivotaan. Maailma jatkaa meidän peilaamistamme sen sijaan, että uskaltaisimme itse peilata maailmaa.

Ajatelkaamme hetki edellä olevaa tilannetta epätietoisuuden ja epävarmuuden mystisestä valtakunnasta käsin. Nimittäin asia tuppaa olemaan niin, että jos tämän häpeän synnyttämän salaisen kokemuksen muuttaa toiseksi muodoksi, esimerkiksi kirjoittaa muistiin spontaanisti, leikkien, heittäytyen irti fakta tiedosta Minä-Sinä suhteeseen, muuttaa salaisuus taianomaisesti muotoaan. Naamio putoaa. Järkevyyskupla puhkeaa  ja sen ahdistava ote hellittää.  Ihmisen on vain uskallettava pudottautua salaperäiseen ja mystiseen ei -tietämisen välitilaan. Hänen on langettava loveen. Kun salaisuutemme alkavat paljastumaan ja ne saavat uusia ihmeellisiä muotoja ja ne lakkavat vaivaamasta meitä. Toki salaisuuden muotoa voi muuttaa myös  taiteen keinoin, esimerkiksi musiikkina,  kuvana tai hengellisinä merkityksinä. Ihminen on ihmeellinen salaperäinen loputon muodon lähde. Vaikka kuinka tyhjentäisimme lähdettämme, jää sinne aina jotakin piilossa olevaa. Tässä prosessissa ei-tietämisen välitilassa voi muut ihmiset olla peileinäsi. Heiltäkään ei vaadita muuta kuin heittäytymistä hypnoottiseen Minä-Sinä suhteeseen! Buber muuten oli sitä mieltä, että aina kun ihminen on Sinän kanssa suhteessa, Jumala on läsnä.

Jatkan Buberin ajatuksia. Ihmisen psyykkinen ja hengellinen eheys vaatii hänen mukaansa, että ihminen pystyy olemaan sekä Minä-Se että Minä-Sinä suhteessa toiseuteen. Buberin mukaan Sinä, ei ole pelkästään toisessa, vaan Sinä on myös minussa. Tätä Sinää minussa ajattelenkin minun mielenteatterini näyttelijöiden edustavan. Kun löysin sisäisen mielenteatterini, löysin siis suhteeni minussa olevaan Sinään.

Tämä erilaisten Minä-Sinä ja Minä-Se suhteiden vuorottelu on hyvä mielestäni muistaa kaikessa tekemisessä. Esimerkiksi hammaslääkärinä minun on hyvä olla sekä Minä-Sinä (ihminen toiselle ihmiselle) että Minä-Se (objektisoiva tieteellinen asenne) suhteessa potilaaseen, jolloin olen edistämässä hänen ja omaa kokonaisvaltaista hyvinvointia. Perinteinen biolääketieteellinen koulutus on opettanut ensisijaisesti Minä-Se suhdetta potilaaseen. Toki monet lääketieteenkin edustajat ovat spontaanisti oivaltaneet Minä-Sinä suhteen, esimerkiksi tarinoiden ja taiteiden voiman. Ainoana näkökulmana Minä-Se vuorovaikutus ei eheytä kumpaakaan vuorovaikutusosapuolta. Jotkut työnohjauksen ammattilaiset jopa väittävät, että se on lääketieteilijän työuuupumuksen syy.  Sen sijaan aina, kun Minä koskettaa Sinää, voit sanalla toista ihmistä, tapahtuu meissä yksilöitymistä ja eheytymistä.

Skolimowskin sanoin, sielu koskettaa toista sielua. Koska sielut eivät huuda vaan ne kuiskaavat, täytyy ihmisen keskittyä kuunteluun. Kiire on välitilassa työskentelyn vihollinen.  Kun kuulemme toisen sanomisen, kiistat kakofonisessa maailmassa katoavat. Ehkäpä juuri silloin Minä-Sinä yhteys on avautunut.  Buberin mukaan aito yhteisöllisyys rakentuu juuri tälle Minä-Sinä suhteelle: Ihminen kykenee monikulttuuriseen empaattisen kunnioittavaan suhteeseen toiseuteen, jossa toista ihmistä tai kulttuuria ei ole alistettu oman hyvinvoinnin välineeksi. Me kuuntelemme heidän kuiskauksensa. Tämän hetkistä demokratiaa ja monikulttuurista integraatiota uhkaa autoritaarinen Minä-Se suhde, jossa talouselämän lainalaisuudet ja materialistiset ”faktat” on pistetty autenttisen Minä-Sinä suhteen edelle. Väitän, että Minä-Se suhteessa  minuus, Me, ei kehittymään, vaan tietoisuuden evoluutio taantuu.

Mietin kirjoittaessani, eksynkö aiheesta, koska minunhan piti kirjoittaa uskosta? Tajuan kuitenkin samalla, että usko, oleminen ja elämä nivoutuvat minun sielussani erottamattomiksi osaksi toisiaan, joten en pysty kirjoittamaan pelkästään uskosta elin jatkan uskon inspiroimaa ajatteluani. Uskoni on hengellisillä käsitteillä leikkimistä. Se on mielentilojeni roolipeliä, jossa hahmotan elämänfilosofiaani eettisine ulottuvuksineen. Leittelen erilaisten käsitejärjestelmien vuorovaikutuksessa.  Näin juurrutan olemistani ja sen suuntaa. Uskon siis siksi, että elämiseni olisi parempaa ja tuottaisin ympärilleni jotakin hyvää.

Huomaan prosessissani paljon yhtymäkohtia siis Martin Buberiin, dialogin filosofiin, sekä D.W. Winnicotiin, brittiläiseen lastenlääkäriin ja psykoanalyytikkon ajatteluun. Winnicot on muuten uusi tuttavuus minulle. Löysin hänet Skolimowskilta Mielenteatteri-kirasta.  Oma mielenteatterini ja sen  näytelmien improvisoidut  tapahtumat eivät siis edusta pelkästään sisäistä tai ulkoista todellisuutta, vaan mielennäyttämöni sijaitsee näiden maailmojen välissä. Jotta kuulen oman kuiskaukseni, vaivutan itseni hypnoosin kaltaiseen sisäiseen transsiin, jossa huomioni on täysin sisäisessä mielikuvitusmaailmassani. Tässä tilassa, en ole irrallinen osa luontoa, vaan olen kehoni ja osa maailmankaikkeutta.  Tässä tilassa olen siis eheimmilläni, koska sisäisessä teatterissani kehoni ja mieleni,   tiede ja hengellisyyteni eivät  ole pirstoutuneena, vaan ne ovat osa suurempaa yhtä evolutiivista rationaalisuutta.  Oma sisäinen hengellinen rituaalini, leikkini mielenteatterini kanssa, edustaa samaa leikkiä, jota lapset pitkin lapsuuttaan leikkivät.  Ipanathan harjoittelevat esineitten, lemmikkilelujen ja toisten ihmisten kanssa erilaisia rooleja ja näkökulmia todellisuuteen. Monella meistä nämä siirtymäleikit epäonnistuvat, ja ihminen kasvaa emotionaalisesti häiriityneeksi aikuiseksi. Mielestäni on äärimmäisen lohdullista, ajatella, että ihmisen mieli voi siirtyä ikään kuin uudestaan äiti Jumalan kohtuun, jossa hän voi onnistua aikuisena korjaamaan epäonnistuneen elämän varhaisten vuosien peilausprosessin. Hän voi heittäytyä Homo Ludensiksi, leikkiväksi ihmiseksi, ja leikkiä uudestaan leikkejä tässä samaisessa välitilassa. Onnistuneen leikin jälkeen hän on vapaa menneisyyden kahleista ja voi jatkaa omaa yksilöitymistään.

Sisäisen näytelmäni näyttelijät olivat muutokseni välineitä, välitilani siirtymäleikkien objekteja. Minuuteni on aina minuutta suhteessa toiseuteen. En siis ole pelkästään vaistonvaraisten viettieni ja rationaalisen järkeni, Minä-Se suhteen tuote, vaan yksilöksi kasvaminen on suhteessa toiseen olemista ja  teleologista. Yksilöitymiseni vaatii minulta myös Minä-Sinä suhdetta itsessäni olevaan toiseuteen. Tässä tilassa saavutettu muoto koskettaa yliyksilöllisesti toiseutta: sielu koskettaa toista, sanan, musiikin, tanssin tai kuvan kautta. Oletan siis uskon ja taideilmaisujen elävän samassa välitilassa. Mielestäni ihmisen psykohengellinen prosessi, uskoni, on pikemminkin on siis leikkiä todellisuuden merkitysten kanssa kuin jotakin luonnontieteellisen rationaalista toimintaa. Vertauskuvallisesti yksilöitymiseni on uuden muodon syntymistä tässä välitilassa sijaitsevassa äiti Jumalan lämpimässä ja myötätuntoisessa kohdussa. Mietin, johtuneeko ihmisen pahoinvointi kaiken yltäkylläisyyden keskellä juuri tästä, että äiti Jumalan kohtu, luova välitilamme, puhdas olemisen tila, on muuttunut kielletyksi alueeksi? Kukaan itseään kuunnioittava trendi-ihminen ei voi tunnustaa olevansa uskossa. Toki taiteita vielä harrastetaan, mutta niistäkin ollaan tekemässä tuotteita.

Olemisen ja tarkoituksellisen elämän kieli on toden totta kummallista, koska tuskin koskaan voit tavoittaa sitä täydellisesti, muuta kuin pieneksi epifaniseksi hetkeksi. Toisaalta, se mitä olen prosessissani saanut kaupan päälle on läsnäolon taidot. Ajattelen läsnäolontaitojen olevan välitilan eteinen. Kuljemme luovuuteemme läsnäolon taitojen kautta. Kiitän vilpittömästi Luojaa joka ilta elämästäni päivästä.  Jotta siis voit  jotakin olennaista olemisesta tavoittaa, täytyy sinun irrottautua tietämisestä. Suosittelen, että lähdet tavoittelemaan olemista  yliyksilöllisesti voimaannuttavan taiteen, uskontojen, vertauskuvien, runojen, tarinoiden, filosofian ja myyttien avulla. Itselleni käy niin, että aina kun luulen tavoittaneeni sanoiksi  jotakin olennaista olemisesta, luiskahtaa oleminen kädestäni kuin liukas saippua.

Kutsun tällä hetkellä uuden symbolisen muodon ja oivalluksen kohtua, Skolimowskin sanoin, evoluution laboratoriota,  dialektiseksi välitilaksi. Käytän mielummin sanaa dialektinen, koska  miellän sanan dialogi jotenkin prosessiksi, jossa vain kaksi ihmistä laajentaa ymmärrystään. Sisäisessä näytelmässäni on kuitenkin jatkuvasti useampi näyttelijä näyttämöllä. Olen osa valtavaa dialektista vuorovaikutusverkostoa. Toki dialogi on dialektisessa prosessissanikin aina läsnä, jos prosessin pilkkoo pienemmiksi yksiköiksi. Mutta ajattelen niin, että kun kaksi ihmistä on keskenään dialogissa, voi kolmannenkin kuuntelevan ja kantaa ottavan osapuolen tietoisuus laajentua. Tällöin prosessista on mielestäni tullut dialektinen. Joka tapauksessa tätä uusien muotojen ja merkitysten kohtua, D.W. Winnicot kutsui myös välitilaksi (in-between) ja Martin Buber saksaksi Zwishenmenschliche.

Buberin ja Winnicotin ajatteluun sekä omaan sisäiseen prosessiini nojaten, väitän yhteenvetona, että ihmisen yksilöityminen, autenttiseksi Luojan aikaan samaan evoluution luovaksi yksilöksi syntyminen, tapahtuu nimenomaan tässä välitilassa ja Minä-Sinä suhteessa toiseuteen. Ehkä juuri täällä sijaitsee tämä Skolimowskin mainitseman maailmankaikkeuden ikkuna, jota kautta sielumme näkee maailmankaikkeuden äärettömyyden olemisen kielen avulla. Ihmisen kokemuksellinen oppiminen ja viisaus lisääntyy juuri tässä välitilassa uusien muotojen leikissä. Kun ihminen on ainoastaan Minä-Se suhteessa todellisuuteen, vieraantuu hän oman elämänsä tarkoituksesta ja tieto jää irralliseksi, integroitumattomaksi.

Uskon, että monikulttuurinen ja monitieteellinen yhteistyö, jossa kollektiivinen tietoisuutemme laajenee, on nimenomaan tätä samaa dialektista yhteistyötä. Kukin ihminen voi valita, miksi prosessia ohjaavaa voimaa kutsuu. Minä kutsun sitä Jumalaksi. Minulle tässä käsitteessä ei ole mitään yliluonnollista. Integraation kieli kutsuu dialogiin ja tasa-arvoiseen monikulttuuriseen vuorovaikutukseen. Tällä hetkellä tätä poikkitieteellistä yhteistyötä on häirinnyt Winnecotin mukaan luonnontieteellisen materialistisen näkökulman dominointi. Hetkittäin minusta jopa tuntuu siltä, että tämän päivän tieteellinen valtapsykologia yrittää asiantuntijoineen pakottaa länsimaista ihmisiä ja myös muiden kulttuureiden ihmisiä,  vallitsevaan materialistisen kulttuurisen  ja sen arvotodellisuuden  jumalattomaksi massaihmiseksi, Homo Consumeriksi. Tämä ei ole sinänsä uusi ilmiö, sillä sitä ovat jo kuvanneet  Sören Kierkegaard (esteettinen, eettinen ja uskonnollinen ihminen)  ja Fjodor Dostojevsky (kristallipalatsien ihmiset) jo 1800-luvulla. Tämä hierarkioiden Minä-Se kieli on aineellisen autoritaarisen maallisen vallan kieltä. Se lähtee faktoista tai Raamatun kielen kirjaimellisesta tulkinnasta. Tällöin olemme kadottaneet uskon olemuksen ja samalla olemme kaventaneet ihmisen yksilöitymisen  tietämiseksi ja  materialistiseksi prosessiksi. Väitän, että tämä Minä-Se  kieli syö yksilön voimia, ja pahimmillaan ihminen itse alentuu esineellistämään muiden lisäksi itsensä.

Pääsiäistuntoja nr.2

Minun meditaationi, rukoukseni, on uutta oivallusta tuottavaa sisäistä dialektiikkaa, kasvotusten ja olemista Toisen kanssa. Dialektiikalla tarkoitan tässä yhteydessä tajuntani esineellistettyjen muotojen, mielentilojeni, välisiä keskusteluja, joissa joskus tavoitan näitä kummallisia pyhältä tuntuvia hetkiä. Epifaninen hetki on alunperin James Joycen luoma, symboliseen intearktionismiin liittyvä käsite. Symbolisen interaktionismin mukaan ihminen saavuttaa uutta oivallusta itsestään, kun hän oppii tarkastelemaan itseään muitten näkökulmista. Sisäinen eheytymisprosessini oli tavallaan symbolista interaktionismia, mutta kirkastin maailmankatsomustani, omien introjektioitteni (esim. sisäistetyt vanhemmat), erilaisten roolieni  ja mahdollisten roolieni kautta. Itseyteni kirkastaminen oli leikkiä tiedostamattoman osani kanssa. Tällaisenä erilaisten symbolisten näkökulmien vuorovaikutus voi tuottaa näitä epifaneja, mystiseltä tuntuvia kokemuksia.

Liitän epifaniset hetket dialogiseen filosofiaan sekä ihmisten identiteettinarratiivien epäennustettavuuteen, salaperäisyyteen ja arvoituksellisuuteen. Narratiivisen näkemyksen mukaan olemme se tarina (=identiteettitarina), jota itsestämme kerromme. Kuulenko näinä epifanisina hetkinä aidon Jumalan äänen? Näin koen joskus henkilökohtaisessa sisäisessä maailmassani tapahtuvan. Usko on minulle siis henkilökohtainen, ei tieteellinen, totuus. Jokainen on oman subjektiivisen totuutensa luoja. Objektiivisessa sisäavaruuteni ulkopuolisessa maailmassa uskon, että Jumalan äänen pitäisi monikulttuurisena kuulua ja näkyä eniten marginalisoitujen, syrjittyjen, köyhien, väkivallan kohteeksi joutuneitten ihmisten äänissä ja raiskaamamme luonnon hätähuudoissa.

Perenniaalisen filosofan mukaan muiden uskontojen pyhien kirjojen ohella Raamatussa on valtava määrä viisautta, josta ihminen voi ammentaa itselleen merkityksiä omaan yksilöitymisprosessiinsa. Kuten jo Pääsiäistunnoissa nr. 1 toin esille, Kristus edustaa minulle täydellisen rakkaudellisen ihmisen mallia, Jumalihmistä, joka oli pystynyt hyvin varhaisessa vaiheessa käymään läpi oman yksilöitymisprosessinsa. Tässä prosessissaan Jeesus pääsi sellaiselle tasolle, johon vain ehkä Buddha ja myöhemmin Islam pääsivät.

Merkitysmaailmani on jatkuvan muutoksen alainen prosessi. Minulle yksilöityminen merkitsee tällä hetkellä sitä, että ihminen palaa paratiisiin. Lasten on taivasten valtakunta. Tämä käytännössä tarkoittaa sitä, että ihminen ikään kuin tekee tekemättömäksi asioita, joita hänen yhteisönsä ja kulttuurinsa on tehnyt ihmiselle itselleen (Rachel Remen). Me olemme olleet joskus eheitä. Eheytemme ei ole minnekään kadonnut. Me olemme vain unohtaneet sen. Tämä tekemättömäksi tekeminen ja uudelleen muistaminen voi tapahtua monella eri tavalla, muun muassa peilaavan eheytymisen kautta.  Omassa mielikuvituksellisessa sisäisessä teatterissani loin itselleni hahmot, joiden avulla edistin eheytymistäni. Toisilla puolestaan tekemättömäksi tekeminen tapahtuu ikään kuin tiedostamattomasti, pala palalta, pikkuhiljaa, ikään kuin itsestään. Kun yksilöidymme saatamme huomata, että ne piirteet, joita olemme joskus inhonneet itsessämme, ovatkin juuri niitä, jotka auttavat meitä yksilöitymisessämme kaikkein eniten. Se kivi, joka aikaisemmin heitettiin syrjään, onkin yhtä äkkiä uuden rakennuksemme kulmakivi.

Toivon, että jonakin päivänä ihmiskunta saavuttaa emansipoitumistason, jossa yksilöitymiskysymykset kiinnostavat ihmistä enemmän kuin julkkisjuorut. Emansipoitumisella tarkoitan juuri tätä yksilöitymisprosessia, jossa ihmisestä tulee yhä enemmän itseohjautuva. Raamatun retoriikka on vanhakantaista, ja siksi se saattaa monia vierastuttaa. Perimmiltään sen hengelliset totuudet ovat kuitenkin tulkinnallisia, ja ne voivat omilla henkilökohtaisilla tulkinnoillamme avautua meille tavoitettavaan muotoon. Otakaamme esimerkiksi vaikkapa tämä tylsä vanha sana ”synti”. Näen synnin kierkegaardilaisittain ja jungilaisittain neurooseina, jossa ihminen pakenee itseään erinäisiin sijaistoimintoihin, kuten kaikenlaiseen elämys- ja materiahuumaan, jottei hänen täytyisi vain kohdata omaa itseään ja Toiseutta. Syntinen ihminen pakenee jatkuvasti  omaa itseään, eikä kuuntele sitä tietoisuutensa ulkopuoleta lähtevää voimaa, joka olisi hänen käytössään ja ohjaamassa hänen yksilöitymisprosessiaan, mikäli hän vain malttaisi pysähtyä sitä kuuntelemaan.

Ennen olin muukalainen omassa elämässäni, koska elin toisen katseen ohjaamaa elämää. Kun lähdin ohjaamaan omaa elämääni kuuntelemalla aitoa sisäistä ääntäni, huomasin myönteisiä, joskus synkroniseltakin tuntuvia asioita alkavan tapahtumaan elämässäni. Synnin kohde on tulkintani mukaan siis oma itseys: Mielennäyttämöllämme on pahoja minuuksia, jotka mellastavat ja aiheuttavat ahdistusta meissä. Pahimmassa tapauksessa niiden tuhoisa käyttäytyminen voi tuhota myös muita.

Samaan tapaan kuin lapsi eriytyy vanhemmistaan, täytyy aikuisen myös irtaantua kollektiivisesta massamielisyydeestä. Ainoastaan eriytymisen kautta ihminen voi aidosti liittyä taas yhteisöönsä. Jos ihminen vain kulkee tahdottomasti laumansa mukana, irtaantumatta, ei hän pysty kuulemaan sisäistä yliyksilöllistä ääntään.Tämä on nykyisten talouskasvulle rakentuvien tehokkuusdemokratioiden perimmäinen ongelma. Ihmisellä ei ole aikaa enää pysähtyä kuuntelemaan omaa yliyksilöllistä sisäistä ääntään.

Remen, Rachel Naomi, Kitchen Table Wisdom

Transpersonaalisesta psykologiasta tietoa:    http://www.psychosynthesisonline.com/