Vastine Hesarin (11.3.2012) pääkirjoitukseen Guggenheimista

Minusta Antti Blåfieldin pääkirjoitusanalyysi (Haluamme olla ylpeästi yksin) tämän päiväisessä Hesarissa ”Guggenheim Helsinkiin” -vastustuksesta ei edustanut erityisemmin syvällistä asian analyysiä. Hän kirjoittaa: ”Tämä on meidän hiekkaamme. Tänne ei saa tulla.” Hän haukkuu suomalaisia muun muassa nurkkakuntaisuudesta ja itsetyytyväisyydestä. Blåfieldin mielestä Guggenheim Helsingissä edistäisi eurooppalaista yhteistyötä ja integraatiota.

Itse kuulun Guggenheimin vastustajiin, niin kuin moni ystävistäni. En silti vastusta globalisaatiota, mutta vastustan estetiikan alistamista kansainväliselle brändättävälle ”pisnekselle”.

Mietin kuhmolaisena, miten Guggenheim Helsingissä eroaisi, kansainvälisesti korkealle rankkeeratusta, Kuhmon kamarimusiikkijuhlasta. Käsitykseni on, että Kuhmon kamarimusiikkijuhla on saanut alkunsa rakkaudesta musiikkiin, ja kautta aikoihin näiden juhlien järjestämiseen on liittynyt valtava määrä vapaaehtoistoimintaa. Niitä ei ole rakennettu rakkaudesta rahaan. Toki palkollisia talousmiehiäkin on näihin juhliin tarvittu ja tarvitaan tulevaisuudessakin. Silti talous on ollut näissä juhlissa palvelemassa estetiikkaa eikä estetiikka vain taloutta.

Mielestäni meidän päivän maailmassa ovat menneet pahasti ryynit ja jyvät sekaisin. Eettisyys, estetiikka ja ekologia, yhtä kaikki, niiden ei tulisi olla alisteisia taloudelle, vaan hyvin hoidetun talouden tulisi palvella niitä. Silloin kun taiteesta aletaan tekemään ”brändättävää businesstä”, alkaa taiteen arvo kärsiä suuresta inflaatiosta.

Guggenheim ei mielestäni edistäisi meidän kansainvälistymistä ja integroitumista Europpaan. Sen sijaan se edistäisi totalitaarista kulttuuria: taloudellisen materialsimin leviämistä johtotähdeksi alueelle, jolle se ei kuulu.

Luulenpa, että tämän päivän kansalaiset ovat huomattavamman paljon valistuuneempia kuin herra Blåfield olettaa meidän olevan. Uskon, että kulttuurissamme on tapahtumassa parhaillaan valtava arvo- ja uskomusmuutos, jossa yhä useampi tajuaa, ettei raha ole kaiken ykkösmitta.

Mainokset

Tietoisuustaidot hammaslääketieteen ammattilaisten työssä, osa 1

Siirtolan Emäntä on viime vuodet opiskellut ahkerasti tietoisuustaitoja. Hän on ryhtynyt entistä pontevammin soveltamaan niitä sekä opettamistyössään että hammaslääkärin työssään. Siirtolan Emäntä on sitä mieltä, että näitä taitoja tulisi opettaa kaikille terveyden- ja sosiaalihuollon ihmisille tänä päivänä. Eettinen terveydenhuollonammattilaisten osaaminen lepää yksilöitymisprosessissa edistyneitten tietoisuustaitoisten yksilöitten varassa. Näissä tietoisuustaitojen kehittämisasioissa me Suomessa taidamme olla aikamoinen ”takapajula”. Emäntä epäilee, että tuskin kovin moni terveydenhuollon ammattilainen myöskään tiedostaa, että elämme tieteiden yhdistymisen eli integraation aikaa.

Tehokkuus ja jatkuva kiire syövät hoitohenkilökunnan voimia. Tietoisuustaidot ovat eettisen toiminnan lisäksi erinomasta vastalääkettä stressille. Tietoisuustaitojen edistyessä terveydenhuollon ammattilainen oppii kuuntelemaan ja kunnioittamaan oman kehonsa rytmiä sekä sisältään ja ulkopäin tulevia intuitiivisia tunnevihjeitä. Kuuntelutaitojen kehittyessä hän voi oppia olemaan ajamatta itseään työuupumukseen. Kun terveydenhuollon ammattilainen aktiivisesti edistää omaa yksilöitymistään eli laajentaa tietoisuuttaan, kykenee hän kohtaamaan myös kokonaisvaltaisemmin asiakkaansa.

Tietoisuustaitojen kehittyessä kykenee hammashoidon ammattilainen sijoittamaan tieteellisen tiedon oman kokemuksellisen tietonsa ”maantieteelliseen karttaan” oikeisiin mittasuhteisiin. Hammashoitohenkilökunnan jäsen oppii luottamaan faktojen lisäksi omaan sydämeensä: sisäiseen ääneensä. Tämä puolestaan ohjaa ihmistä eettiseksi itseään sekä omaa ainutkertaisuuttaan toteuttavaksi yksilöksi. Tieteellinen tieto kun on hyvä renki, mutta se on huono isäntä. Pahimmillaan yksipuolisesti materialistisiksi faktoiksi jäsentynyt elämänkatsomus, irrottaa ihmisen luonnosta ja ihmisluonnosta. Siirtolan Emännän mielestä faktoiksi kutistettu tehokkuus mittarein mitattava työtapa ja elämänkatsomus tekee ihmisistä juurettomia ja henkisesti kodittomia.

Viime aikoina on Siirtolan Emännän mielestä tullut huolestuttavan paljon viestejä siitä, että lääketieteestä on tullut viime vuosikymmeninä materialistisen kasvun juoksupoika. Lääketiede istituutiona on myynyt itselle materialistiselle tehokkuusajattelulle. Tämä ilmenee siten, että talouselämästä tuttu materialistinen ”tuotteistaminen”, on levinnyt terveydenhuoltoon. Lovaksen (2008) mukaan tietoisuustaitoinen ihminen kykenee irrottautumaan itsekkäistä pyyteistä, jotka liittyvät omaan ammatillisuuteen. Hän ei siis keskity työssään laskemaan saavuttamiansa itsekkäitä etuja, kuten valta-asemaansa tai euroetuuksia. Sen sijaan hän miettii omia tietoisuustaitojaan kehittäen, kuinka hän ammatillisella osaamisellansa voisi olla mukana pitkällä tähtäimellä lisäämässä yhteisöllistä hyvinvointia.

Ennalta ehkäsevä työn arvo sekä turhien toimenpiteitten välttäminen ovat keskeinen osa terveydenhuollon ammattilaisen työtä, ja niiden tärkeys eivät näy systeemeissä, jotka rakentuvat materialistisille toimenpidetehokkuusmittauksille. Usein aikaakin vievä onnistunut vuorovaikutus, jossa hoitava henkilö on aidosti läsnä, voi säästää turhilta toimenpiteiltä ja lääkityksiltä. Lisäksi tällaisella hyväksyvällä, läsnäolevalla, asenteella on myönteinen vaikutus sekä harjoittajan itsensä kehomieleen että myös potilaan hammashoitoasenteeseen ja tätä kautta usein myös kokonaisterveyteen. Tällainen lääketieteellinen eettinen asennoituminen vaatii meitä irrottautumaan yksipuolistavasta materialistisesta ajattelusta.

Organisaatioissa tietoisuustaitoinen kulttuuri merkitsee Siirtolan Emännän mielestä sitä, että siirrytään hierarkkisesta valtakulttuurista dialogin kulttuuriin. Vanhat organisaatiorakenteet, jossa – joskus rehellisillä keinoilla ja toisinaan ”kepulikonsteilla” – saavutetut asemat hierarkiassa murenevat. Asema hierarkiassa on menneinä vuosisatoina tullut osaksi tiedemiesten omanarvontuntoa ja identiteettiä. Pelinsäännöt tällaisissa hierakioissa ovat melko alkeellisia, materialistisille ja dualistiselle voittamiskulttuurille rakentuvia. Tulevissa ”litteimmissä” organisaatiorakenteissa tiedettä ohjaavat ensisijaisesti erilaisista tietoperinteistä nouseva viisaus, tietoisuustaitoisten yksilöitten sisäsyntyinen tiedonjano sekä yhteisön sekä globaalin maailmankylän yhteinen hyvä. Ihmisen ei tavitse pönkittää omaa arvoansa asemalla hierarkiassa tai saavuttamillaan materialistisilla symboleilla. Hän voi taas olla ihan arvokas tavallisena ihmisenä, ihmisenä muitten joukossa.

Tietoisuustaitoja omaavassa työkulttuurissa terveydenhuollon ammattilainen peilaamaan omia tunteitaan ja tuntemuksiaan. Siirtolan Emäntä on saanut nähdä monet kerrat työssään, kuinka vaikeaa terveydenhuollon ammattilaisille, etenkin lääkäreille, on kertoa, miltä heistä tuntuu. Tämä ei tietenkään ole heidän vikansa, vaan yksipuolistavan materialistisen kulttuurin, joka irrottaa ihmisen irti omista tunteistaan ja kokemusmaailmastaan. Rachel Naomi Remenin (Kitchen Table Wisdom) mukaan lääkärin ”objektiivisoiva asenne ” on eräs tavallisimpia syitä hänen uupumisilleen. Ei ole helppoa pitää itseään piilossa jonkin ”ammatillisen naamion” takana.

Tietoisuustaitoja omaava hammashoidon ammattilainen ei luota sokeasti tieteelliseen auktoriteettiin, vaan hän kykenee reflektoimaan kriittisesti tiedon omaan sisätodellisuuteensa. Hän kykene hyödyntämään oman luonnontieteellisen perinteensä tietoa, mutta hänellä on filosofista ymmärrystä oman empiirisanalyyttisen luonnontieteellisen tietämyksensä rajoista. Tietoisuustaidoillansa terveydenhuollon ammattilainen palauttaa oikeastaan itselleen ja asiakkaillensa itseohjautuvuuden. Tietoisuustaitoinen hammashoidon ammattilainen kun osaa purkaa muodoiksi oman sisäisen keho- ja tunnekokemuksensa. Ja mikä parasta, hän osaa myös auttaa asiakastaankin tekemän saman. Filosofisesti ajatellen hän kykenee ylittämään keho- ja mielilääketieteen dualismin: Hän kykenee integroimaan eri viisausperinteistä lähtevää tietoa kokonaisvaltaiseksi viisaudeksi. Hän on mukana kulttuurimuutoksessa, jossa ihmisen parhaaksi asiantuntijaksi myönnetään ihminen itse.

Siirtolan Emännän itkuvirsi Kultakuusessa

Häpeillen Emäntä tunnustaa, että hän kävi eilen, Toivon päivänä, itkemässä kuhmolaisessa kehitysvammaisten palvelukoti Kultakuusessa. Koska hän tuntee tehneensä etikettivirheen, täytyy hänen tietenkin selitellä tunnepurkaustaan.

Eilen Kultakuusessa vietettiin syöpäyhdistyksen Toivon päivää. Valitettavasti Emäntä Isäntineen saapui tilaisuuteen tovin myöhässä. Siksi he eivät kuulleet kuin loppuosan mielenkiintoisesta alustuksesta, joka koski syöpään sairastuneen terveitä elintapoja. Sen sijaan Siirtolan väki pääsi onneksi osille maukkaasta täytekakusta ja kahvista. Kiitos vain Syöpäyhdistyksen paikallisosastoväelle tilaisuuden järjestämisestä!

Muun ohjelman lisäksi Kultakuusen johtajatar, Sari Eronen, esitteli luentoväelle palvelutaloa. Juuri tällä kierroksella alkoi Emäntä tämän itkunsa, kaikista onnettomista pidätysyrityksistään huolimatta (posken pureminen, myönteiset mielikuvat).

Kultakuusi, kehitysvammaisten palvelukoti, sijaitsee Kuhmon keskustassa, aivan Lammasjärven lähituntumassa. Palvelutalo on laitettu niin kauniiksi ja kotoisaksi, että Emäntä kertakaikkisesti liikuttui. Talon asukkaat näyttivät olevan vaikeasti kehitysvammaisia ihmisiä. Jokainen heistä oli sisustanut oman yksiönsä haluamallaan tavalla ja heillä oli runsaasti vapaa-ajan viettoon yhteistä tilaa. Heillä oli käytössään muun muassa täysin valkoinen musiikkihuone, jossa oli yksi iso valkoinen leveä sänky lepäämistä varten, sekä puolikymmentä valkoista säkkituolia. Valkoisen lumihuoneen katossa oli pikkuruisia tähtilamppuja luomassa tunnelmaa.

Silloin, kun ihminen liikuttuu, liikahtaa jotain syvällä hänen sielussaan. Tunnetusti naiset itkevät usein, joskus epäselvien tunteiden valtaamana, tietämättä siis edes miksi. Joskus vain itkettää päivien vääjäämätön kuluminen. Sitä kun tietää, ettei voi koskaan eilistä, eikä tätä päivää, enää takaisin saada. Siinähän on jo syytä itkulle kerrakseen! Itkulla nainen ehkä yrittää hapuilla jotakin, josta saisi otetta, mutta sekin jää usein vain toivottomaksi tyhjäksi yritykseksi.

Tällä kertaa Emäntä kuitenkin luulee saaneensa otteen tunteisiinsa. Hän kokee pystyvänsä purkamaan kyynelten tuomat tunteet sanoiksi. Luultavammin tämä liikutuksen liikehdintä Emännän sisäavaruudessa liittyi Isännän kertomiin tarinoihin siitä, kuinka Kainuussa ennen vanhaan ”hoidettiin vähämielisiä”. Erään talon seinässä Isännän veli kertoi nähneensä kahdet kiinnitysjäljet ketjuille, joihin perheen kaksi vammaista lasta oli 1800-1900 lukujen taitteessa kahlittuna. Ilmari Kiannon matkakuvauksessa Kuhmoon 1930-luvulla kerrotaan aivan tässä lähialueella asuneesta epilepsiasta kärsineestä vammaislapsesta, joka liikkui säikkyneenä talossa säkkiin puettuna.

Voi olla, että Siirtolan Emännän tunne juonsi myös psykiatri Viktor Franklin sanoihin. Hänhän kirjoitti, että kulttuuri, joka alkaa eliminoimaan ja tappamaan kehitysvammaisia ihmisiä (vrt. Natsisaksa), on ajat sitten menettänyt elinkelpoisuuteensa. Tohtori Hermann Phanmuller perusti Saksaan 1930-luvulla nälkätaloja (hungerhauser), joissa hieman tehostettiin vammaisten ”armokuolemia”. Vammaisten eliminoimisesta tuli osa Saksan terveydenhoitoa. Näiden autettujen kuolemien lisäksi Natsi-Saksassa kaasutettiin miljoonien juutalaisten lisäksi 250000 vammaista.

Meidän kulttuurimme ei tässä mielessä ole vielä pystyyn kuollut kelohonka, huolimatta pilvistä, jotka leijuvat ekologisesti katsoen tuhlailevan kulttuurimetsämme yllä. Tämän päivän metsässämme kasvaa vielä paljon kauniita ja hyviä asioita, joita meidän tulisi varjella, mahdollisista talouskriiseistä huolimatta. Meillä hyväosaisilla kun on tinkimisen varaa.Siirtolan Emännän kyyneleet olivat ilon kyyneleitä; hänen sisällään vahvistui tunne, että kulttuurillamme on sittenkin vielä toivoa.

Emäntä virtuaalisen pöydän ääressä Juha Pihkalan ja Esko Valtaojan kanssa nr. 6

Viidennessä keskustelussa Esko Valtaoja tuo esille joitakin faktoja, jotka Emännän mielestä ovat vain puolitotuuksia. Valtaojalla vaikuttaa olevan liikuttavan suuri usko tieteellisteknisen kehityksemme mahtiin. Juha Pihkala kiinnittää huomionsa samaan asiaan kuin Emäntä: Valtaojan totuudet ovat totuuksia, mutta totuuksia vain keskimäärin.

VALTAOJA :Bruttokansantuote korreloi hyvin sen kanssa kuinka onnellisiksi ihmiset itsensä tuntevat.

EMÄNTÄ: Bruttokansantuote korreloi myös hyvin sen kanssa, kuinka oikeudenmukaisesti vauraus on jaettu. Suomessa elää tällä hetkellä 150 000 lasta, jotka saavat perintönä köyhyyden. Väkivaltaa ilmenee myös vähemmän, kun vauraus jakaantuu tasaisemmin ihmisten välille. Köyhyystilastoissa Suomen kansan köyhin prosentti ei ole rikastunut, kun taas rikkain prosentti on kaksinkertaistanut tulonsa viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. On todettu, että perustoimeentulon ylittävä vauraus ei tuo juurikaan onnea lisää.

VALTAOJA: Vastasyntyneen odotettavissa oleva elinikä on lähes kaksinkertaistunut Jukolan veljesten ajoilta.

EMÄNTÄ: Tällä hetkellä elintasosairaudet ja ihmisten psykofyysisen pahoinvointi uhkaavat elinikäennusteita.

VALTAOJA: Jos toisimme keskiajan ihmisen nykyaaikaan, hän luultavasti ajattelesi tulleensa paratiisiin.

EMÄNTÄ: Jos toisimme keskiajan ihmisen nykyaikaan, hän luultavasti ihmettelisi, kuinka paljon nykyajan ihminen on onnistunut tuhoamaan luontoa. Kadottaisiko keskiajan ihminen tähän päivään siirtyessään oman elämän merkityksellisyyden kokemuksen? Alkaisiko hän syömään masennuslääkkeitä? Vastauksemme jäävät arvauksen varaan.

VALTAOJA: Maailma on muuttunut paremmaksi, ja se on muuttunut paremmaksi meidän ihmisten omasta ansiosta.

EMÄNTÄ: Maailma on muuttunut vauraammaksi, mutta se on tapahtunut elämän merkityksellisyyden kustannuksella. Monet ihmiset voivat huonosti, koska he eivät löydä elämälleen tarkoitusta. Elämästä on tullut vauraampaa, mutta merkitysmaailmaltaan se ei ole rikastunut. Miettikäämme vaikka Kreikan tarustoa, jonka keskellä antiikin ihmiset elivät.

Emännän mielestä voimme esittää monenlaisia paikkiansapitäviä uskomuksia maailmasta, jotka voivat olla joskus jopa ristiriidassa keskenään.Väiteemme totuusarvo riippuu siitä, millaisille tiedon ennakkoehdoille totuutemme rakennamme. Elämä on siinä mielessä kummallista, että se on paradoksi, jossa monta asiaa voi olla samanaikaisesti totta.

VALTAOJA: Uskon evoluution tuottamaan sosiaalisuuteen ja moraaliin.

EMÄNTÄ: Uskon tietoisuuden evoluution tuottamaan ihmisen ymmärtämyksen lisääntymisen ja sen kautta tapahtuvaan eettisen tietoisuuden laajenemiseen. Tässä ymmärtämisprosessissa ihminen uskaltaa jälleen käyttää hyväkseen myös tarinallisia, myyttisiä ja uskonnollisia viisausperinteitä.

Nyt lukemat sivut vahvistavat Emännän käsitystä siitä, että Valtaojalla on kovin primitiivinen kuva kritinuskon käsitteistä, esimerkiksi armosta. “Mistä armo tulee, millä perusteella se saadaan, jos sitä ei voi ansaita? Millä perusteella Jeesus armahti ristillä ryövärin? Miksi hän tuomitsi toisen?”, Valtaoja kysyy. Juha Pihkala valaisee tätä tärkeää kristinuskon episodia omalla tulkinallaan. Hän selittää, että tapahtunutta ei voi ymmärtää rationaalisesti, mutta se vapauttaa tunnustajan syyllisyydestä. Vapautunut voi elää elämäänsä synninpäästön jäkeen paremmin, uusin eväin ja oikeammin teoin.

Siirtolan Emäntä tahtoo hieman täydentää Pihkalan tulkintaa. Hänen mielestään tapahtumaa voi avata puhtaasti emännän logiikalla, tai rehellisemmin sanottuna analyyttisellä psykologialla. Voimme löytää kristinuskosta syväpsykologisia merkityksiä. Kun pohdimme yllä olevaa prosessia Jungin analyyttisestä ja transpersonaalisesta viitekehyksestä käsin, on helppoa ymmärtää, kuinka rikoksensa tunnustanut pääsi paratiisiin. Kun terapiaprosessissa tunnustamme empaattisessa hyväksyvässä ympäristössä syntimme, saamme kokea armon. Näin myös käy silloin kun tunnustamme syntimme papille. Kyseessä on “fiineimmin” analyyttisin käsittein retrospektiivinen – menneisyyteen kurottautuva – psykoanalyysi. Mikä parasta, ihmisessä voi tapahtua sisäistä kasvua. Kun hänellä on riittävän kypsiä aikuisia tiloja sisällään, voi hän jopa tunnustaa omat syntinsä omalle sisäiselle Valolleen.

Jos prosessi jää tähän, siis siihen, että siirrämme tunteemme terapeuttiin/pappiin, meille jää pysyvä auktoriteettisuhde pelastajaamme. Prosessimme jää siis keskeneräiseksi. Mikäli haluamme tästä tilanteesta eteenpäin, täytyy meistä tulla itseohjatuvia. Tämä prosessi voi tapahtua teleologisena psykoanalyysina – tulevaisuuteen kurkottautuvana prosessina. Tätä prosessia ohjaa Emännällä juuri Rakkaus, arkkityyppinen Valo. Tämän prosessin merkityksmaailmaa voi avata Raamatun metaforin. Kristinusko sisältää tuhansia vuosia vanhaa vertauskuvallista viisautta, jota meidän olisi opittava tulkitsemaan siten, että se lisää nykykulttuurissamme olevaa rakkauden määrää.

Siirtolan Emännätä tahtoo välillä osoittaa kritiikkiään kirkon edustajalla, Pihkalalle. Hänen mielestään kun tämän päivän luterilainen kirkko aliarvoi nykyihmistä. Yhä useampi ihminen tänä päivänä on saavuttanut sellaisin tietoisuuden tason, että he enää eivät kaipaa autoritaarisia pappeja, jotka ojentavat heitä jyrisevällä äänellä synnintieltä. Faktatieto psykogiasta kertoo meille jo aika hyvin, minkälainen toiminta tuottaa ihmiselle onnellisuutta. Sen sijaan Emäntä epäilee heidän kaipaavan hengellistä dialogikumppania, jonka kanssa yhdessä voi kehittää oma kykyä käydä keskusteluja Jumalan, iättömän Rakkauden, elämän teleologisen päämäärän kanssa. Hengellisten metaforien kautta oma tietoisuutemme voi saavuttaa uusia ulottuvuuksia. Emäntä ei varaa uskoansa tieteellistekniseen tietoon, eikä hän varaa luonnontieteellistä tietoaan uskonnolliseen uskoon. Vaikka uskoa voi tutkia tieteellä, uskon kieltä ovat Emännän mielestä pohjimmiltaan iättömät metaforat, jotka siirtävät yli sukupolvien viisautta.

Valtaoja muuten huomauttaa, että materialismi ja materialistinen elämäntapa ovat eri asioita. Emännänkin mielestä ne ovat eri asioita, mutta Georg von Wrighttiä luettuaan Emäntä oivalsi, että materialismi, ja sen edustaja välineellistävä luonnontiede, palvelee juuri materialistista elämäntapaa. Esimerkiksi lääketiede on ollut lääketehtaitten talutusnuorassa. Meillä aina on elämässämme jokin korkein mitä palvomme. Emäntä esittääkin Valtaojalle väitteen: Materialistisen maailmankatsomuksen edustajalle ateistille se on empiirisanalyyttisille metodeille rakentuva tieto ja materia. Pihkalan tavoin Emäntä ei ole löytänyt vakuuttavaa eettistä järjestelmää, joka rakentuisi järjelle. Siksi Emäntä turvautuu mielummin uskoon kuin järkeen.

Juha Pihkala korostaa omassa kirjeessään sitä, että hän uskoo kansalaisten joutuvan vielä elämään merkittävästi niukempia aikoja. Emäntä on hänen kanssaan samaa mieltä. Tämän hän on tuonut kirjoituksessaan monet kerrat esille: Syömme parhaillaan tulevien sukupolvien hyvinvointia. Siksi Emännän mielestä tarvitsemme perusteellista arvomuutosta, jonka merkkejä hän näkee jo ilmassa. Meidän on opittava iloitsemaan pienistä asioista ja arjen kauneudesta. Ihmisen on opittava jälleen kokemaan elämyksenä mustikanpoiminta omassa takametsässä, sen sijaan että hän lentää Bombeyhen hyppäämään benji-hyppyä. Elämäänsä kohtuullistavien motto on: “Vähemmän voi olla enemmän”. Tämän kun ihminen sisäistää, putoaa kaikki turha statusstressi pois.

Toki Emäntä on tietoinen, että tämä vanha, materialistisille hypoteettisille rajattomuuden järjelle rakentuva,  järjestelmämme samalla romahtaa. Mielestäni nyt olisikin kansakuntien kerättävä kaikki viisaat päät yhteen ja miettittävä yhdessä, kuinka pudotuksestamme tulisi mahdollisimman pehmeä. Jotkut tätä työtä jo tekevätkin. Emäntä uskoo, että uusi maailma rakentuu uusille arvoille. Tässä myönteistä muutosta voi tukea integratiivinen tiede, joka ei palvele ensisijaisesti elämän aineellisia päämääriä vaansen päämäärät ovat  elämänlaadullisia, eettisiä ja ekologisia.

On muuten muutama asia, joista Emäntä on yhtä mieltä Valtaojan kanssa. Esimerkisi kristinuskon harjoittajat voisivat keskittyä enemmän rauhantyöhön ja köyhyyden poistamiseen kuin tuomitsemaan veljiensä ja sisariensa sänkykkammaritouhuja. Emäntä on Pihkalan kanssa kuitenkin samaa mieltä, että kukasta kukkaan lentäminen ei jalosta tai tuota lisäarvoa elämään, päinvastoin, se voi aiheuttaa harjoittajalleen sielullisia vammoja. Emäntä harvoin puhuu “synnistä”, koska käsitteen maku on fundamentalististen mausteiden pilaama. Kristinuskon olisi tulkita käsitteet uudestaan, ja samalla puhdistaa sen turhasta menneen autoritaarisen uskonkulttuurin painolastista.

Syntinen ihminen tarkoittaa Emännälle samaa kuin että jokaisella meistä on varjomme. Kun hyväksymme itsessämme olevan pahuuden , lakkaamme siirtämästä tunteitamme muihin. Emäntä ei usko, ettei autoritaarinen moralisoiva asenne auttaa ihmiskuntaa, vaan elämänymmärrystä saaneet ihmiset voivat tuoda esille dialogisesti, tuomitsematta, omaa viisautensa. Emännän kristinuskon perusta on rakkauden ja vastuullisen käyttäytymisen lisääminen maailmassa, eikä toisten tuomitseminen.

Viides keskustelu päättäyy Valtaojan kannanottoon, että hyvä tulevaisuus tarvitsee puolustajia. Tästäkin asiasta Emäntä on hänen kanssaan samaa mieltä. Vaurautta ei ole Valtaojan mielestä maailmassa vielä tarpeeksi. Emännän mielestä sitä on. Kulttuurimme elää yli varojensa. Tulevaisuuden haasteemme on, kuinka voimme tasoittaa vaurauseroja ja kuinka voimme elää laadukasta elämää vähemmällä aineellisella tuhlailulla. Esko Valtaoja uskoo, että tiede voi saada ihmeitä aikaan. Ehkä näin on. Emäntä kuitenkin uskoo samanaikaisesti, että (kristin)usko voi saada vielä suurempia asioita aikaiseksi maailmassa. Sen tulkinnat on vain päivitettävä vastaamaan tämän päivän ihmisen elämää. Moni minun kaltaiseni vauras ihminen voi kenties kristinuskosta löytää omalle, ehkä aineellisesti entistä vaatimattomammalle elämälleen, syvemmän tarkoituksen.

Minä ja Skolimowski – kahden mielenteatterin ohjaajan mietteitä nr. 22

Homo Consumer – vastuusta pakenija

Skolimowski väittää, että ihmisen tahdon lisäksi hänen vastuullisuutensa on näkymätön voima, joka ei ole loogisesti selitettävissä, mutta se vaikuttaa kuitenkin kaikkeen tekemiseemme. Homo Consumer, kuluttava ihminen, pakenee vastuutaan elämän aineelliseen ulottuvuuteen. Hän luulee, että elämästä vauraampana tulee rikkaampaa, helpompaa ja parempaa, mutta Skolimowskin mukaan Homo Consumerin elämästä onkin tullut koko ajan halvempaa ja köyhempää. Nykykulttuurimme on entistä enemmän tehnyt meistä juurettomia, kodittomia, trivalisoituja, arvottomia ja esineellistettyjä ihmisiä. Samaan tapaan kuin verenkierto on biologisen elämämme perusedellytys, vastuu on juuri henkemme voima.

Vastuumme ei rajoitu toiseen ihmiseen, vaan olemme vastuullisia kaikesta elämästä. Ilman sitä, emme pysty ymmärtämään maailmaa kokonaisuutena. Ainoastaan ymmärtämällä vastuullisen suhteemme maailmankaikkeuteen ja kaikkiin ihmis-, eläin-, ja kasvikunnan jäseniin, meistä tulee inhimillisiä. Vastuullisuus on Skolimowskin mukaan moraalin esiehto ja se on moraalimme ytimessä.

Ei siis liene sattuma, että oman eheyttävän sisäisen teatterini ensimmäinen näytelmä päättyi vastuullisuuskannanottoon. Lopetin kirjani siihen, että yritin  omassa sisäisessä dialektisessa prosessina asettaa kuluttamiskäyttäytymiselleni rajat. En voinut viedä rehellisesti prosessiani läpi, ilman että olisin ottanut kantaa myös ekologisiin kysymyksiin. Oivalsin prosessissani, että sisäisen maailmani täytyy heijastaa ulkoista todellisuutta ja sen järjestystä siten, siten ettei niiden välillä ole epätasapainoa. En voi olla napinoitta mukana järjestelmässä, joka syö lapsiltani elämänehtoja. Yhteiskunnallinen kritiikki on eräs vastuullisuuteni muoto, joka edistää sisäistä harmoniaani, sillä ainoastaan löytämällä harmonisen sisäisen ja ulkoisen maailman välisen suhteeni, minusta voi tulla eheämpi ihminen. Koti merkitsee minulle harmonista ulkoisen ja sisäisen maailman suhdetta.

Uskon, että länsimainen valtakulttuuri kärsii kollektiivisesti epätasapainosta. Ihmisten sisäiset todellisuudet eivät ole harmoniassa ulkoisen todellisuuden ja sen evolutiivisen järjestyksen kanssa. Juuri tällöin ihminen tuntee itsensä paratiisista karkoitetuksi, kodittomaksi ja juurettomaksi ihmiseksi. Oma sisäinen todellisuutemme, moraalin lait ja fysiikan lait kun eivät ole irrallisia toisistaan, vaan ne ovat evoluutisen todellisuuden monikerroksellisuuden ja rikkauden eri ulottuvuuksia. Kun evoluutiota kunnioitetaan sen kaikissa ulottuvuuksissa, huomaamme olevamme osa sitä. Samalla ideaalisessa tilanteessa rikastuu luonnon monimuotoisuus, ja samalla kollektiivinen tietoisuutemme koko ajan eheytyy, laajenee ja syvenee. Tällöin sisäisen todellisuutemme muoto kunnioittaa ulkoisen todellisuuden muotoja. Meillä on vastuu siitä, haluammeko elämänmuotomme säilyvän osana evoluutiota vai emme. Meillä on vastuu tehdä valintoja, jotka ylläpitävät ja edistävät elämänmuotojen rikkautta.

Teini-iässä kannoin huolta köyhistä ihmisistä ja maailman pahuudesta. Tunsin itseni kuitenkin voimattomaksi, enkä tiennyt miten pystyisin vaikuttamaan ihmiskunnan tulevaisuuteen. Luovutin ja yritin sopeutua valtakulttuuriin. Ilokseni olen löytänyt jälleen teinitytön mielenosani, mutta nyt sisälläni on myös turvana kypsiä aikuisia maskuliinisia ja feminiinisiä mielenosia. Minua ei enää pelota normatiiviseen,m ekologisesti vahingolliseen elämäntapaan ohjaavat, asiantuntijat tai poliitikot. Uskallan ajatella omia ajatuksia ja uskallan kyseenalaistaa länsimaista elämäntapaa. En väitä, että elän nyt elämää, jota voisin tarjota esimerkiksi muille. Olen kuitenkin tehnyt omat valintani, ja tulen nykyään paljon vähemmällä kuluttamisella toimeen kuin aikaisemmin ja olen toistaiseksi vapautunut kirjoittamalla jatkuvasta ahdistavasta syyllisyydestäni. En yritä enää musertaa herkkyyttäni, vaan olen löytänyt sen luovuuteni voimavaraksi.

Miksi ihmeessä etsisin kruunua päähäni kun sisäavaruudessani on kokonainen upea kaupunki teattereineen, jokineen ja paratiisiputarhoineen? Harvoin enää eksyn sisäisen maailmani pimeisiin kaupunginosiin. Elääkseni rikasta elämää, en tarvitse muuta kuin jokapäiväisen leivän, läheiseni, kainuulaisen suomaiseman, pinon kirjoja ja sisäavaruuteni. Näin se vaan on, että tärkeimmät asiat elämässä ovat ilmaisia!  Herkkyyttäni huomioiden olen kasvanut hävyttömäksi aikuiseksi naiseksi, joka uskaltaa ottaa kantaa ekologisesti ja inhimillisesti vahingolliseen elämäntapaamme. Haluan elämänmuotojen rikkauden säilyvän myös lapsillemme. Siksi yritän olla vastuullinen toimija. Pyrin vaikuttamaan omalta osaltani evoluutiota rikastavasti kirjoittamalla. Uskon, että jokainen meistä voi tehdä suurimman polittisen tekonsa omilla elämänvalinnoillaan; kieltäytymällä osallistumasta nurinoitta elämäntapaan, joka syö lastemme elinehtoja.

Olen huomannut, että jotkut ihmiset pitävät mielenteatterityyppistä työskentelyä egoistisena ja narsistisena ”egotrippailusta”. Skolimowskin mukaan vastuullisuus kuitenkin syntyy juuri siitä, että ihmisen tietoisuus muuttuu itsetietoisuudeksi. Juuri näin minäkin sen ajattelen. Kun saavutamme hetkittäin itseytemme, saavutamme samalla yhteyden muuhun luomakuntaan. Löydämme oman muotomme, joka on sopusoinnussa luomakunnan muodon kanssa. Omaa sydäntäni lähellä kun on kristinuskon merkitykset, ja sen käsittein, saavutamme vastuullisuutemme kautta lähietäisyyden Jumalaan, joka on sama kuin Rakkaus. Skolimowskin mukaan juuri vastuullisuus muusta luomakunnasta on hengellisyytemme ytimessä ja tämän kokemuksemme voimme löytää vain sisältä itsestämme. Tajuamme kaiken riippuvuuden kaikesta, emmekä kykene enää välinpitämättömänä jatkamaan sisäistä pahoinvointia edistävää ja ekologisesti vahingollista elämäntapaamme. Lakkaamme puolustelemasta omaa vastuuttomuuttamme sillä, että elän vain niin kuin muutkin elävät.

Kulttuuri, jossa poliittisten puolueiden käyttäytymistä ohjaa ”jatkuvan aineellisen kasvun ideologia”, kärsii mielestäni ”materialistisesta luonnehäiriöstä”. Evolutiivista luovuutta ei edusta esimerkiksi tiedemiehet, jotka kehittävät atomipommeja tai järjestelmä, joka esineellistää ihmisen ensisijaisesti terveydenhuollon toimenpidetehokkuuden numeraaliseksi yksiköksi. Sen sijaan ne ovat kulttuurimme patologian ilmenemismuotoja. Ehkä jonakin päivänä politiikassa löydetään vielä ”harmonian ideologia”, jossa ihminen pyrkii rikastuttamaan ensisijaisesti omaa tietoisuuttaan ja samalla hän kykenee elämään aineellisesti vaatimattomampaa elämää. Tulemme vähemmälläkin leivällä toimeen, mutta ilman vastuullisuutta emme tule ihmiskuntana selviämään. Mielestäni myönteisen muutoksen merkkejä on tullut näkyviin. Ihmiset ovat väsyneet kaiken tehokkuuteen ja kuluttamiseen. Ihmiset kaipaavat itseisarvoista elämää. Luonto; susi, puu, ihminen – kaikki ovat arvokkaita evoluution osia ihan vain siksi, että ne ovat olemassa. Työ on itseisarvona arvokasta silloin, kun ihminen kokee toteuttavansa sen kautta omaa potentiaaliaan. En usko, että pelkästään tieteellistekninen kehitys kykenee pelastamaan ihmistä, vaan tarvitsemme juuri tämän itseisarvoisen asennemuutoksen, jossa vaurain ja eniten kuluttavin osa ihmisiä suostuu tinkimään aineellisesta hyvinvoinnistaan.  Ihmiskunta oppii elämään aineellisesti vaatimattomampaa itseisarvoisesti arvokasta, elämän monimuotoisuutta ja monikulttuurisuutta kunnioittavaa elämää.

Vastuullisuus ilmene Skolimowskin mukaan juuri siinä, kuinka paljon yksittäinen ihminen on halukas toimimaan omassa elämässään vastuullisesti. Se ilmenee siis sellaisten tekojen  kautta, joissa ihminen näyttää millaisin teoin hän on halukas ottamaan vastuuta toisista ihmisistä ja luontokappaleista. ”Vastuullisuus” voi kalskahtaa jonkun korvaan ikävänä, kylmänä sanana. Skolimowski kuitenkin muistuttaa, että tämän sanan sisältö on elämäämme keventävä. Vastuullisuus helpottaa ahdistustamme, sillä tällä sanalla on siivet, jotka alkavat kantamaan meitä. Voimme opetella lentämään niiden voimalla. Sanalla on oikeastaan hänen mukaansa kaksi sisältöä. Toisaalta sillä on kognitiivinen sisältö, jollaisena se auttaa meitä valaisemaan itseyttämme. Toiseksi sanalla on myös moraalinen ulottuvuus, koska vastuullisuus inspiraationa meistä tulee juuri itsejämme. Meistä tulee aktiivisia moraalisia toimijoita, jotka kykenemme ylittämään jatkuvasti omia rajojamme ja aktualisoimaan omaa evolutiivista potentiaaliamme.