Toivosta ja toivottomuudesta

Toissa päivän iltana Melanoomakukka henkäisi etovan hajunsa makuuhuoneeseen. Uni ei meinannut tulla. Jouduin turvautumaan lääketieteen apuun.  Olen aikoinani kärsinyt kroonisista unihäiriöistä, ja olen sitä mieltä, että pystyäkseni prosessoimaan kaikki pintaan nousevat tunteet, täytyy minun pitää huoli nukkumisesta. Koukkua kannattaa kuitenkin varoa. Siitäkin on kokemusta.

Eilisaamu alkoi jo paremmin, vaikka Melanoomakukka aloitti heti aamusta hiostamiseni ja painostamiseni. Se ei kuitenkaan haissut, mitä ihmettelin ääneen. Selvisikin yllättävästi, että Melanoomakukka on ihan hyvän hajuinen, mutta se on sittenkin sen epämiellyttävä kaveri Kalmakalle, joka haisee.   No,  oli miten oli, Melanoomakukka esitti kylmän tiukkaan sävyyn, että ravintoni pitäisi muuttaa toistaiseksi kasvisravinnoksi. Ja sokeri pois.  Sen verran neiti antoi  periksi, että se salli minun työpaikallani juhlia  hyvästejä vanhalle ruokavaliolleni rääppijäistäytekakulla (kinuskia, kermavaahtoa, mansikkatäytettä).

Tällä hetkellä olen kasvisruoka-ajatuksen kanssa itse asiassa aika sinut.  Sokeria voin radikaalisti vähentää.  Mutta entä marjat?  Niistäkinkö pitäisi luopua? Olen vuodenvaihteen jälkeen muutenkin pitänyt muutaman kerran viikossa vihanneskeittopaastopäiviä tyyliin 2/7. Minulle se on sopinut erinomaisesti. Olen saanut säännöllisen keittopaaston avulla entistä enemmän lisää hallinnantunnetta syömiseeni. Ajattelin siirtyä jo pitämään sitä normaalina osana omaa  elämäntapanani.

Maanantai-aamu lähti siis mukavasti liikkeelle, ja mieli oli toiveikas ja positiivinen. Sain jo päivällä taas opetuksen siitä, kuinka herkkä ja haavoittuvainen tämä näennäinen tasapainoni on.  Pari päivää on minulla nimittäin ollut etova ja oksettava olo. Selkää ja kylkeä särki. Hetkeksi mieleni valtasi Kalmakalle. Yhdistinhän nämä oireeni täysin perusteettomasti ja  virheellisesti Melanoomakukkaan, mutta kävikin ilmi, että antibioottini täytyi vaihtaa.  Minulla on nimittäin menossa virtsatietulehduslääkitys tässä  kaiken muun kaaoksen keskellä.  Kyseisen antibiootin kirjo ei täsmännytkään pöpööni.

Kuinka helposti sitä mieli lähteekiin maalaamaan mustia kuvia tulevaisuudesta!  Melanoomakukan kaverin Kalmakallen ei tarvitse muuta kuin vähän kurkistaa oven takaa, iljettävä haju leviää koko huoneeseen, ja näennäinen tasapainoni hetkeksi romahtaa.

Olen päättänyt ja lupaan sen,  että yritän ruikuttaa ja surkutella mahdollisimman vähän täällä julkisesti itseäni.  Olkoon edellinen vain muistuksena siitä päivän selvästä asiasta, että kun ihminen sairastuu vakavasti, käy hän yleensä läpi koko elämänsä tunnekirjon.

On muuten tyystin eri asia,  jäädä jonkin tunnetilan valtaan kuin se, että onnistuu jälleen hyväksymään, liittämään ja tasapainottamaan osansa yhteen. Olemme kuin autoja, joiden pyöriä (ajatuksia,uskomuksia, arvoja, tunteita, tuntemuksia) täytyy kokoajan tasapainottaa, jotta kulkumme on pehmeää. Sairaudessa meiltä vaaditaan suuria voimia pyörien tasapainossa pitämiseen.  Kukin voi tehdä tätä työtä omalla tavallaan. Minä tasapainotan itseäni ja osiani kirjoittaen.

Ruikuttamisesta vielä sen verran, että olisihan aika nolo juttu, jos minätilani täällä surkuttelisivat jälleen kerran julkisesti (tein sen jo kerran Mielentilojen Treenikirjassa) kaikki ahdistuksensa ja sitten kävisikin ilmi, että minkäänlaisia hoitoja ei tarvitakaan. Lääkäri päättää yllättäen kylmän viileästi ja asiallisesti, ettei minulta pistetä giljotiiniin varpaan varvasta.  Hän sanoo suureksi järkytyksekseni: ”Rouva hyvä, olette täysin terve!”  Helvetti vieköön, mitä sitten teille lukijoille sanoisin? Senkö, että anteeks, anteeks,  oksensin päällenne vahingossa ja täysin turhaan.

Hupsistakeikkaa ja takaisin asiaan. Tämän blogini päämäärän piti olla Sisun ja Toivon herättäminen.  Sisu-tila minulla on ollut iät ja ajat. Nimesin sen aikoinani Louhiksi. Se on napakkaa naisvoimaa omava tinkimätön tahtotila, joka on on luotsannut minut myrskyisiltä aallokoilta kotirantaan aina naisellisen mutkikkaan järkevästi ja mutta määrätietoisesti.

Entä Toivo?  Toivoni on vetovoima, joka  vetää tilani yhteen.  Se ikään automaattisesti saa tilani katsomaan yhteen suuntaan.  Aito oma itseytemme mielestäni lepä  luonnollisessa tilassaan Toivossa. Toivo on minulle henkinen,  jopa hengellinen naishahmo. Voisin kutsua häntä Enkelikseni, mutta ehkä en sittenkään kutsu, koska tämän hetkisessä enkelikulttuurissa Enkelien arvo on kärsinyt mielestäni inflaation.

Toivo on se eteerinen, vaikeasti sanoiksi puettava hahmo, jonka voin pitää elävänä viimeiseen päivääni saakka, jos en muuten, niin turvautumalla uskonnollisiin symboleihin. Ihmiskunta ei ole turhaan luonut uskontoja. Usko on annettu meille Toivon ja sen läheisen toverin, Rakkauden, ystäväksi.  Minulla on tunne, että jostain kirjasta olen aikaisemminkin lukenut näistä kolmesta ihmisen tärkeimmästä ystävästäni: Uskosta, Toivosta ja Rakkaudesta.

Toivo kuljettaa minut tasapainoon silloinkin, kun  kauhun täyttämä tilani maalaa kovaäänisimmin pimeimpiä ja synkimpiä kuvia tulevaisuudestani. Toivo hoitaa aina yhtä taitavasti ja levollisesti sisäisiä rauhanneuvotteluja.  Toivon kanssa on ollut valitettavasti sellaisia hankaluuksia, että se tykkää piiloleikistä.  Olen monta kertaa elämässäni saanut päiväkausia etsiä häntä, pahimpina aikoina jopa kuukausia.  Nykyään tajuan, että Toivo tulee esiin silloin kuin se haluaa, eikä silloin kun minä haluan. On kuitenkin olemassa joitakin rituaaleja, joitka auttavat Toivon esiin tulemista.

WP_20131019_003[1]

 

Toivoton ihminen kadottaa otteensa sisäisen teatterinsa tiloihin. Hänen mielennäyttämöänsä hallitsevat kauhun täyttämät,  kyyniset ja pessimistiset  tilat. Tällä ei varmasti ole myönteistä lumevaikutusta terveyteen eikä se  paranna elämänlaatua.  Toivon ylläpitäminen on työtä.  Kuten jo mainitsin, tätä työtä voi tehdä erilaisin rituaalein.  Meditaatio, rukoilu, mielikuvaharjoitukset ja mietiskely auttaa meitä harjoittamaan tasapainoa ja ne helpottavat Toivon esille tuloa.

Kirjoittaminen on minulle vain eräs erityinen luova mietiskelytapa, tapa koota itseäni,  sekä hyvän että hädän hetkellä. Jollekin sitä samaa ei-tekemiselle rakentuvaa tekemistä voi olla kuvataiteet tai musiikki. Taion luovuudellani Toivoani esiin ja ylläpidän tätä kautta hetkittäin horjuvaa tasapainoani. En olisi minä, ellen kirjoittaisi ja kävisi päivästä toiseen neuvotteluja itseni kanssa.

Uusi hypnoterapeuttiystäväni Kelley Woods Washingtonista kirjoittaa lääkäreille suunnatussa kirjassaan, että ei ole oikeastaan olemassa ”väärää toivoa”.  Sen sijaan sen voi ajatella olevan pikemminkin toimintaa, jossa ihminen puhuu toivon kieltä, vaikka oikeasti onkin  toivoton. Ihminen valehtelee itselleen.  Tällöin ihminen ei ole sopusoinnussa omien tunnetilojensa kanssa. Hän kieltää ja katkoo yhteytensä tunteisiinsa, jotka ovat eheytymisemme mahdollisuuksia. Tunteemme eivät ole kieltämistä varten, vaan ne ovat Toivon suuntautumista varten.

Sisäiset ristiriitamme, muodottomat, hallitsemattomat tai  vainnetut tunnetilamme  ja niiden ristiriitaiset uskomukset tuottavat toivottomuutemme.  Siksi meidän tulee tehdä ne itsellemme mahdollisimman tutuiksi.  Meidän tulee harjoittaa päivittäin omalle itsellemme sopivia rituaaleja, joilla kykenemme irrottautumaan niistä.  Harjoittelemme olemaan samaistumatta ikäviin tiloihimme. ”Kas… sieltä se herra Kalma taas sapuu. Mitä tällä kertaa tahdot minusta, ystäväiseni?” Tämä on ihannetila,  mutta arkemme sairauden keskellä voi olla hetkittäin kaukana tästä. Sekin hyväksyttäköön.

Kelleyn kirjassa tuodaan esille vielä se mielenkiintoinen seikka, että Toivottomuutta on helppo petkuttaa.  Sille voi sanoa, että sopiiko, että toimimme siten ikään kuin tämä asia olisi totta.  Leikimme siis vaikkapa leikkiä, jossa esimerkiksi muka tiedämme parantuvamme. Eikö ole hassua, että tiedostamatonta mieltämme voi pettää näin helposti. Se kun ottaa mielikuvituksen todesta!

Tämän leikillinen, Annan ja hänen ystäviensä, täysin ja ainoastaan pilailumielessä rakentama komedia, on tästä lähtien nimeltään  ”Siirtolan Emäntä parantuu melanoomastaan”.  Kun sitten jonakin päivänä kuolen, en tiedä koska, tähän tai muuhun iljettävään tai  jopa naurettavaan sairauteen, voin vain hymyillen todeta: ”Ha,haa, Toivottomuus. Tajuatko typerys, tämä kaikki oli vain leikkimistä, yhtä suurta näytelmäharjoitusta. Pilailin kustannuksellasi! Petkutin sinua.  Ja tästä inhottavasta tempusta sain palkinnokseni itselleni hyvän elämän!”

Kulttuurissa, jossa ihmisiltä tapetaan leikillisyys ja  luovuus, tapetaan sielun lisäksi Toivo.

 

Mainokset

Mielikuvitus ja tietoisuustaidot

Mielikuvituksemme on oikeastaan väheksytty ja melko kummallinen ilmiö. Kaikki mitä tiedämme tai teemme on riippuvaista mielikuvituksemme, näin väittää ainakin  Andrew Olendzki ( Unlimiting Mind: The Radically Experiential Psychology of Buddhism) kirjassaan.  Rakennamme kaiken ymmärryksemme ja uskomuksemme todellisuudesta tämän erilaisia mielleyhtymiä tuottavan mielikuvitustoiminnan avulla.  Perimmiltään tieteelliset totuudetkin ovat vain sen tuottamien mallien luomia enemmän tai vähemmän tarkkoja peilikuvia todellisuudesta.

Kaikkein aidoimman kuvan todellisuudesta saamme siten, ettemme roiku  kiinni yhdessäkään teoreettisessa viitekehyksessä, vaan heittäydymme puhtaaseen olemiseen. Työkaluna hyödynnettynä mielikuvituksellamme on ihmeellisiä meitä parantavia ja meitä eheyttäviä voimia.  Tämä ei ole pelkästään minun  näkemykseni, vaan esimerkiksi  amerikkalainen lääkäri Lissa Rankin (Mind over Medicine) kirjoittaa  tästä mielikuviemme  eheyttävästä voimasta. Voimme esimerkiksi sairauden aikana visualisoida terveen kehon. Hän kehottaa meitä tekemään sitä täsmällisesti.  Kuvittele, miltä näyttää ja tuntuu terve keho.  Näe itsesi terveenä ja voimaantuneena.  Käytä kaikkia aistejasi  ja mahdollisimman monia erilaisia mielikuvaharjoituksia.  Sillä, millaiseksi tulevaisuutemme mielikuviemme avulla rakennamme, on merkitystä todelliseen elämäämme.

Niin kuin edellisessä blogissani, Lissa Rankin korostaa myös sitä, kuinka tärkeää on kyetä ohjaamaan  omaa ajattelua.   Erilaiset uskomukset ja niihin liittyvät mielikuvat voivat vaikuttaa sekä myönteisesti että kielteisesti terveyteemme. ”Koska äidilläni oli syöpä, luultavasti minäkin sen saan” voi olla itseään toteuttava ennuste. Ohjaa tietoisesti ajatteluasi: ”Minä olen ja pysyn terveenä”. Alitajuntamme  ei usko kieltolauseita (”En halua sairastua syöpään”), sen sijaan se toimii positiivisilla suggestioilla:  ”Pysyn terveenä – olen eri ihminen kuin äitini.”  Tämä ei tietenkään merkitse sitä, että voimme parantaa kaikki sairaudet itsessämme mielikuvituksemme avulla, mutta tutkimusten mukaan mielikuvatyöskentelyllä voi olla selkeästi vaikutusta terveyteemme. Tässä mielessä ei ole ihme, että nykyään keskustellaan paljon ”positiivisesta psykologiasta”.

Lissa Rankin kiinnittää huomiota siihen, että hyvin usein sairaus (esim. rintasyöpä) voi olla tapahtuma joka räjäyttää sairastuneen henkilön egon.  Ihminen alkaa elää oman itsensä näköistä elämää, eikä ole enää sairautensa jälkeen automaattisen sisäisen pilotin ohjauksessa.  Sairaus on mahdollisuus, jossa voimme tavoittaa oman tietoisuuden ohjaustilan, jonka jälkeen on  paitsi parantua, silloin kun on lähdön aika, myös  kuolla arvokkaasti.

Kun kehomielemme on identiteettitarinaamme luovassa meditatiivisessa tilassa, kirjoittamisen transsitilassa tai vaikkapa liikettä tuottavassa transsissa, voimme kyetä yhdistämään menneet muistomme tähän hetkeen ja tulevaisuuden mahdollisuuksiin. Samaan tapaan kuin muissakin tietoisuustaidoissa, tässä tarinaamme tuottavassa flow-tilassa katkaisemme yhteytemme ympäröiviin muihin aistiärsykkeisiin. Elämme mielikuvitusmaailmassamme  tunnetilojemme ulkopuolella vain tätä hetkeä tässä ja nyt!

WP_20131019_003[1]

Me emme rakenna elämäämme kannattelevaa tarinaa paremmaksi vain olemalla dialogisessa suhteessa ympäröiviin ihmisiin, vaan se tapahtuu myös olemalla vuorovaikutuksellisessa mielikuvitussuhteessa omiin mielemme osiin.

Saavutamme parhaimmillaan harjoitteiden avulla ohjauksellisen tilan myös kehollisina kokemuksina ilmeneviin tunnetiloihimme, emmekä enää satunnaisesti samaistu niihin. Kehitämme näin mielitajuamme (Dan Siegel- Minsight)  eli suhdettamme eri puoliimme. Tämä tarkoittaa sitä, että opimme kyseenalaistamaan kulttuurisia uskomuksiamme ja elämme vähitellen aidosti itsemme näköistä,  hyvää elämää. Yhteyden avautuessa saavutamme dialogisen ohjauksellisen suhteemme omiin kaikenlaisiin, myös synkkiin ja ahdistaviin osiimme. Näiden (minä)tilojen ei tarvitse olla ontologialtaan mitään, vaikka voimme hyödyntää niiden luomisessa esimerkiksi minätilojen terapiaa tai osien terapiaa.  Kun meiltä puuttuu tietoisuutemme ohjaus, samaistumme tunnetiloihimme ja siirrämme ikäviä puoliamme muihin ihmisiin. Voimme tehdä ilman tietoisuustaitoja elämästämme ja muiden elämästä helvetin.

Kaikkein hienoimmat tietoisuustaitokokemukset ovat yliyksilöllisiä ” tapulikokemuksia” tai ”mystisiä kokemuksia” (miksi niitä itse haluatkin sitten kutsua…). Ne ovat ajattomia ja rajattomia kokemuksia, joissa emme ole samaistuneina mihinkään yksittäiseen tunnepitoiseen (minä)tilaan.

Huomaan, että Sisäisen teatterin dialoginen ja narratiivinen mielikuvitus muistuttaa buddhalaisuuden perikalpaa  Tämä on prosessi, jossa ihminen rakentaa, syntetisoi, työstää ja järjestää joka hetki uudelleen kuvaansa todellisuudesta. Se on jokaisessa hetkessä uudelleen intuitiivisen mielikuvituksemme avulla avautuva  totuuksien muodostama verkosto. Prosessin avulla ihminen voi todellistaa itselleen hyvän elämän kaikenlaisten kompurointiensa keskellä.  Olennaista tässä prosessissa, kuten myös Sisäisen  tarinan luomisprosessissa, että mielikuvat ja todellisuuskäsitykset eivät ohjaa ihmistä, vaan ihminen yhä taitavammin ohjaa niitä. Eettisen elämän lähtökohta on, että ihminen ei ole sattumanvaraisten tilojensa ja ikävien, joskus jopa tuhoisten tunteensiirtojensa tuotos.

Tällä  tarinallisella moninäkökulmaisella olemisen tavalla ei ole  filosofisesti ajatelleen mitään ontologista perustaa. Se vain on. Kristitty voisi sanoa kristinuskon vertauskuvin, että ihminen lepää luottaen Jumalan tahtoon  ja antaa Jumalan rakkauden tapahtua ihmisen itsensä välittämänä.

Meissä jokaisessa on olemassa sisällämme tapahtuva jatkuva  prosessi, jolla rakennamme ja muokkaamme uskomuksiamme sekä samalla kuvaa todellisuudesta. Mitä enemmän kykenemme saavuttamaan hyväksyvän läsnäolon ja sen kautta myös uusia näkökulmia tarinaamme, sitä enemmän pääsemme irti kaikista tietoisuuttamme rajoittavista käsitteistä.  Tämä prosessi on tärkeä hyvän elämän perustana.  Neurobiologisesti Oldendzkin mukaan aivojen etulohkon kuorikerros on se osa aivojamme, joka mahdollistaa tietoisuutemme itsetutkimuksen (introspektion), sen peilauksen ja myös hyväksyvän läsnäolon.

Vaikka Sisäinen teatteri rakentuu Ego State terapialle (ihminen muodostuu minätiloista), perimmiltään ihminen itse voi valita keitä tai mitä hänen tietoisuutensa eri osat ovat.  Vaikka voimme minätilojen rakentamisessa hyödyntää psykoterapeuttista tietoa, voimme vähitellen päästää irti kaikista teoreettisista näkökulmista:  Annamme minätilojemme olla ihan keitä tai mitä ne ovat, sen kummemmin mahduttamatta niitä yhteenkään tietoteoreettiseen viitekehykseen. Ne ovat erilaisin uskomuksin, mielikuvin  ja muistoihin rakentuneita tunnetilojamme, joilla on fysiologinen kehollinen vastineensa. Tilojamme olemusta voimme pohtia erilaisista tietoteoreioista käsin.

Joudumme perimmiltään hyväksymään sen, että kaikki tarinat itsestämme ovat epätäydellisiä fiktioita, eikä ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa tulkintaa maailmasta.  Parasta mitä voimme saavuttaa, on olemisen tila, se,  jossa näemme todellisuuden sellaisenaan ilman mitään perspektiiiviä intuitiivisesti tai samanaikaisesti kaikilla mahdollisilla näkökulmilla samanaikaisesti.  Tätä kokemusta voimme lähestyä erilaisilla ”brain trainer-harjoituksilla” kuten meditaatioharjoituksilla, myös kirjoittaen meditatiivisesti virtaavassa tilassa.

Amen.

Sisäinen taetteri on facebookissa.

Muista päivittää softasi!

…Totuuden löytämiseksi on kuljettava jokaisen negatiivisen tilan kautta; sillä tässä yhteydessä pätee kansantarun opetus, että pahan taian hälventämiseksi koko sävelmä on soitettava takaperin, muutoin taika ei raukea. – Sören Kierkegaard –

+

Irti elämänhallinnan kulttuurista

+

Ihmistietoisuus on kiehtova maailma. Sitä voi yrittää valjastaa erilaisin vertauskuvin. Vaikka jokaisella sellaisella on omat puutteensa, kirjoitan tänään ihmismielestä tietokoneena.

Meidät ohjelmoidaan lapsuudessa tietämättämme esimerkiksi kiintymyssuhteissamme sekä koulussa opetuksen kautta tietyihin tapoihin nähdä maailma. Osasta kansaa kasvaa vähitellen sitten ihmisiä, jotka sitten ”tietävät”, millainen maailma on, ja heillä on (näennäinen) kontrollin tunne elämästään.

Minun sisälleni kaikesta koulutuksestani huolimatta tämänkaltaista elämän hallintaa ei ole koskaan kasvanut. Olen kokenut aina maailman toisenlaisena, aikoinani kaoottisenakin.  Nykyään ajattelen, että elämää ei voi kukaan koskaan kontrolloida, vaan voimme parhaimillamme elämänvirrassamme nöyrinä vain ohjata itseämme läsnäolevasti,  pienin liikkein. Harhaisessa elämänhallinnan kulttuurissa yksi pieni elämäntapahtuma voi rikkoa koko korttilinnamme. Sen sijaan, kun sielumme koti on rakennettu hyväksyvälle läsnäololle ja kaiken epävarmuudelle, ei se hajoa yhtä helposti.

Yksi puoli minua kadehti aikoinaan noita taitavia,  elämänsä hallitsevia ihmisiä, mutta toinen puoli puolestaan kyseenalaisti näiden ihmisten koko elämäntavan.  Jälkimmäinen nimittäin tuli siihen lopputulokseen, että näiltä kaiken tietäviltä asiansa tuntevilta ihmisiltä, mahtaa puuttua kyky itsensä uudelleen ohjelmoitiin. He ottavat kulttuurinsa heihin ohjelmoimat uskomukset vastaan  jäykästi ja itsestään selvyyksinä.

Elämänsä hallitsevat kansalaiset ovat kuin tietokoneita, joita ohjaa jonkun  heihin asentama softa.  Koneihmiset eivät halua kysenalaistaa oman maailmankuvansa perusteita, vaan he ottavat vastaan ohjelmointinsa mukisematta,  valmiiksi annettuna.

Meidän, itse kunkin, softaan on ohjelmoitu kaikki ne asiat, jotka ilmenevät elämässämme tekoinamme ja sanoinamme. Siellä on varhaislapsuutemme kokemukset, traumamme, suhteemme vanhempiimme, optettajiimme, ystäviimme jne. Moni ihminen jää loppuiäkseen satunnaisen softansa vangiksi. Hänen elämäänsä ohjaa softa, jonka sisältöä hän ei kyseenalaista eikä tiedosta.

+

Minätilat  ja luova kirjoittaminen tietoisuustaitona

+

Minätilojen kielellä voitaisiin kuvata sitä, kuinka softat ilmenevät meissä seuraavasti:

+

Kun joku ulkoinen tapahtuma tai henkilö (esimerkiksi puoliso) painaa jotakin kuumaa pistettä meissä (moittii vaikkapa ruuanlaittotaitoamme), aktivoituu tietty lapsuudessa syntynyt minätila (marttyyritila). Lukemattomat ihmiset elävät perheriidoissaan ja työpaikkakonflikteissa satunnaisten softiensa ohjaamien minätilojen draamaan keskellä. Työpaikoilla eivät riitele autenttiset tietoisuustaitoja omaavat ihmiset, vaan heidän satunnaiset minätilansa. Oletteko sitä mieltä, että Timo Rädyn ja Hilkka Ahteen riidassa oli kysymys kahden autenttisen, toisilleen hyväksyvästi läsnäolevan ihmisen, välisestä riidasta?

Moni meistä luulee toimivansa järkevästi, vaikka suurin osa toimintojamme tapahtuu alitajuntamme eli tiedostamattoman mielemme  ohjaamana. Kävelemme, ajamme pyörällämme, usein myös ajattelemme spontaanisti, sen kummemmin tietoisesti ohjaamatta toimintojamme. Bruce Lipton väittää, että yleisisesti 95 % ihmisten toiminnoista tapahtuu alitajuisten tilojen ohjaamana.

Monen koko elämän kohtalo riippuu siitä, kuinka hänet on lapsena ohjelmoitu toimimaan yhteisössään. Valitettavasti monella nämä epäajankohtaiset softat ovat täynnä rajoittuneita, toisia ihmisiä ja itseä vahingoittavia uskomuksia. Tällöin satunnaiset minätilamme mellastelevat miten sattuu. Ne saavat paljon pahaa ja sairautta aikaiseksi.

Mielemme on kummallinen. Kun joku tunnelatautunut minätila valtaa mielennäyttämömme, vaikkapa tämä marttyyritila, se houkuttelee paikalle monia muita tähän tilaan liittyviä menneitä muistoja. (Puolisoni viime pääsiäisenä käyttäytyi juuri näin, samalla tavalla, ja kuinka minua silloin kolme vuotta sitten kohdeltiin törkeästi työpaikalla, ja kuinka opettajani ei koskaan huomannut kiittää minua, vaikka pidin kiusatun kaverini puolta jne.  Sen sijaan sain jälki-istuntoa.)  Epäedullisen tunnetilamme vallatessa mielemme, samalla myös koko kehomme joutuu meitä vahingoittavaan fysiologiseen tilaan.  Tunnetilamme eivät ole erillisiä kehostamme!

Se, haluammeko olla softamme vankeja loppuelämämme, on tänä päivänä yhä enemmän oma valintamme. Tähän saakka koulutusjärjestelmässämme on kovin vähän opetettu softamme uudelleen ohjelmointia.  Tämä ei ole vain koluttamattomien ihmisten ongelma: Moni akteeminenkin ihminen on epäajankohtaisen softansa vanki.

+

Kohti transmodernia maailmankuvaa

+

Salaliittoteorioihin mieltynyt  minätilani, rouva Otsaryppy paasaa, että tämä on ollut tarkoituksellinen, yhteiskunnallista valtaa pitävien, tietoinen hämäys. Kun ihmisten itseohjautuvuus lisääntyy tietoisuustaitojen kautta, eivät he välttämättä valitse itselleen softia, jotka ovat valtaapitävien hierakioille ja kuluttamiselle elämänsä rakentavien modernistien mieleen. Tiedostavissa kansalaisissa kun tapahtuu  usein syvällinen henkistyminen ja arvomuutos: siirtyminen dialogiseen ja kohtuullisempaan elämäntapaan. Tämän jälkeen heitä kiinnostaa muunkinlainen elämä kuin vain kuluttaminen.

Transmodernissa maailmassa ihmiset tekevät uusia erilaisia elämäntapavalintoja. Voimme ohjelmoida itsemme uudelleen. Moni softansa päivittänyt tiedostaa, että hän voi tietoisuustaitoja vaalimalla vaikuttaa kehomielemme hyvinvointiin.  Moderni tiede leikkasi kehon irti mielestä. Transmodernisti yhdistää ne jälleen yhteen. Tunnetilamme ohjaavat kehomme fysiologiaa.

Elämän aineellista puolta ja ulkoisia asioita ylikorostava moderni elämäntapamamme ei ole enää välttämättä tiedostavalle ihmiselle ajankohtainen softa. Sen sijaan hän kykenee näkemään, kuinka moderni yksipuolinen elämäntapamme on tuottanut sairautta ja henkistä pahoinvointia (esimerkiksi stressi, addiktiot ja siitä seuraavat fyysiset sairaudet) . Ihmiset eivät halua uhrata kehomieltään tehokkuuden alttarille.

Ei ihminen opi elämään terveellisesti vain siten, että hänelle luetellaan faktoja,. Tavallinen Virtuaali Ville elää epätervellisesti, koska hän on epäajankohtaisen softansa vanki.  Niin kauan kuin emme kykene tietoisesti ohjelmoimaan itseämme uudelleen, ohjaavat satunnaiset tunnetilamme elämän valintoja, valitettavan usein epäterveellisiä sellaisia.

Minun on vaikea uskoa, että Tallinnan laivojen kaljatölkkilaatikoiden hamstraajia tai muihin epäterveisiin addiktioihin itsensä hukuttavia ihmisiä ohjaisivat ajankohtaiset softat.  Tämä ei kuitenkaan ole vain heidän itsensä vika.  Sen sijaan kylmä kulttuurimme ei ole opettanut meille aikaisempina vuosikymmeninä  henkisyyttä ja  itsensä tiedostamista.

Se kulttuurinen softa (moderni materialistinen maailmankatsomus), jota meille on itsestään selvyytenä pitkään myyty, on ollut monilta osilta hyvä, ja sillä on ollut paikkansa ihmiskunnan historiassa. Varmaankin maailmansodan jälkeisessä yleisessä aineellisessa puutteessa ihmiset tarvitsivat kipeästi aineellista hyvinvointia ja materialistista kasvua.

Nykyään on yhä suurempi globaali ongelma se, että maapallon aineelliset resurssit hupenevat ja hyvinvointi on epätasaisesti jakautunutta (85 ihmistä omistaa yhtä paljon omaisuutta kuin kolme miljardia köyhintä). Myös monet niistä, jotka ovat keränneet itselleen maallista mammoonaa, voivat huonosti.  Kulttuurinen softamme tarvitsee kipeästi uudelleen päivitystä, ja siinä onkin sitten poliitikoille haastetta kerrakseen, kuinka vaihtaa vanha softa siten, että koko systeemi ei romahda. Ei käy kateeksi poliitikkojen työ!

+

Tietoisuustaidot lähtökohta uudelle elämäntavalle

+

Itseäni lohduttaa kovasti se, että lapseni voivat hyödyntää tietoisuustaitoja ja oppia itse ohjelmoimaan omaa tietoisuuttaan uudelleen. En ollut täydellinen äiti, ja tein omat virheeni. Epäkypsä äityteni on eräs asia, joka on  ohjelmoituna omiin lapsiini. Nykyään vain tuen lapsiani, jotta he kykenisivät uudelleen ohjelmoimaan itsensä hyvään elämään. Ihmiskunta menisi suuren askeleen eteenpäin tietoisuudessaan, kun jokainen lapsi saisi sen kaiken hyväksyvän läsnäolon, joka hänelle kuuluu.

Minätiloja voidaan käyttää hyväksi paitsi hypnoterapiassa myös luovasti kirjoittaen (Sisäinen teatteri) oman itsensä uudelleen ohjelmointiin. Voit kehittää tietoisuustaitojasi myös muilla terapeuttisilla luovilla menetelmillä ja tietoisen läsnäolon harjoituksilla. Kun olet minätilojesi kanssa luovassa kirjoittamisen tilassa, ”psykodraamallisessa transsissa”, voit saavuttaa yhteyden syviinkin tiedostamattoman mielesi minätiloihisi. Sitten sinun on vain soitettava kirjoittaen softasi takaperin, niin sen sen taika vähitellen hälvenee. Vapaudut vanhasta softasi, jonka jälkeen voit tehdä tietoisempia valintoja.

Tämä käytännössä merkitsee sitä, että luovasti kirjoittaen käyt ongelmiesi lähteisiin kiinni. Käyt kirjoittaen  spontaanisti ongelmallista käyttäytymistä tuottavan minätilan muistot läpi. Lähdet leikkimään minuutesi osilla.  Mitä poeettisemmin kirjoitat, sitä turvallisempaa kirjoittaminen on. Vaikeisiin tapahtumiin kannattaa ottaa runollinen fiktiivinen ote. Niin kuin Olavi Moilanen kirjoittaa, totuus on unissa, saduissa ja tarinoissa.  Mielikuvituksemme voimaa on kulttuurisessa valtasoftassamme mitätöity.

Voit säilyttää kokemuksesi tunteen, vaikka kirjoitat vertauskuvallisella kielellä. Psykoanalyysiä voi käyttää hyväksi rakentavasti! Inhorealismi ja samaistuminen tragedian päähenkilöön (joka sekin aina on tietty mielikuvituksen värittämää) voi olla sielua rikkovaa ja raastavaa.

Joskus tarvitset terapeuttia, päästäksesi käsiksi minätilojesi leikkiin. Epäedullisissa lapsuuden olosuhteissa ihmisille ei kasva kypsiä aikuisia minäiloja, joita tarvitset kipeästi avuksesi ja tueksesi sisäiseen draamaasi.

Kun purat vanhoja mielesi ohjelmointeja, vapautuu prosessissa lopputuotoksena luovuuden energiaa. Jotkut kutsuvat tätä elämän energiaksi. Löydät uuden myönteisen ja hyväksyvän suhteen itseesi, itsetuntosi ja omanarvon tuntosi kasvavat ja levollisuutesi lisääntyy. Softasi taian purettuasi pystyt  yhä paremmin olemaan itsellesi ja toisille ihmisille hyväksyväsi läsnä. Idän uskonnoissa puhutaan itseoivalluksen (self-realization) tilasta. Myös kristinuskon ystävä voi hyvin käyttää samaa sanaa. Kristityn vaellus -kirja, yksi eniten historian kulussa myytyjä kristillisiä romaaneja, kertoo oman tulkintani mukaan vertauskuvallisesti henkilöstä, joka kohtaa henkisellä vaelluksellaan levollisuutta häiritsevät minuutensa osat.

Kun opit soittamaan softaasi etu- ja takaperin, huomaat oppivasi elämään päivä päivältä paremmin tätä hetkeä. Vanhat haamusi jättävät sinut rauhaan! Kun kohtaat jonkin hankalan tilanteen, ei epäajankohtainen softasi enää ohjaa satunnaisesti toimintaasi.

Paradoksallisesti, jotta kykenet irroittamaan itsesi egosi minätiloista, juuri niistä,  jotka häiritsevät läsnäolevaa minuuttasi, on sinun ensin tutustuttuva niihin aktiivisesti kuunnellen. Vasta tämän jälkeen  toimit  yhä tietoisemmin ja läsnäolevammin,  yhä enemmän vain oman sisäisen intuitiivisen viisautesi ohjaamana.

Länsimainen psykoterapeuttinen perinne, kuten hypnoterapian viisaus, ei ole turhaa. Oma hypoteesini tällä hetkellä on, että hypnoosiperinne,  ja erityisesti minätilojen terapia, on teoria, joka voi toimia siltana erilaisten maailmankuvien välillä. Sen pluralistisen maailmankuva mahdollistaa idän ja lännen meditaatioperinteiden sekä  länsimaisen terapeuttisen viisauden yhdistämisen toinen toisiinsa. Ei ole olemassa yhtä normaalia minuutta vaan meitä on moneksi.

Parhaillaan maailma muuttuu kovaa vauhtia. Ruohonjuuritasolta on leviämässä arvomuutos myös yhteiskunnallisiin ylärakenteisiin.  Toivokaamme, että onnistumme yhdessä luotsaamaan laivamme turvallisille vesille ilman suurempia ongelmia. Tähän tarvitsemme paljon yhteistä hyvää tahtoa ja toinen toisilleen hyväksyvästi läsnäolevia ihmisiä.

Millaisia variaatioita itsestäsi kannat sisälläsi?

Se, että meitä on moneksi alkaa pikkuhiljaa levitä marginaalisesta ajattelusta valtavirtaan. Tämä ajattelu sopii pohjaksi integratiiviseen hoitamiseen – myös itsensä hoitamiseen. Voimme oppia erilaisten minuuksiemme ja niiden tarinoiden kautta löytämään Elämämme eepoksen, verevän tarinan,  joka kannattelee hyvää elämää.

Tuuli Haukka kirjoittaa blogissaan: ”Tulevaisuuden luominen on tietyllä tavalla sitä, että voimistaa niitä variaatioita itsestään, joiden varaan haluaa elämänsä pohjautuvan. Antaa niille voimaa oman itsensä ja tekojensa kautta. Tekee valintoja, jotka ruokkivat haluttua tulevaisuutta. Vahvistaa niiden variaatioiden sointia, joista tulevaisuuden minä kasvaa häivyttäen samalla ei-toivottuja variaatioita. Omalla mielellä on erittäin suuri rooli luomisessa. Mieltä kannattaa ravita tulevaisuutta synnyttävillä aineksilla. Minä muodostuu variaatioista, mutta samalla minä valitsee variaatiot. Voimme vaikuttaa tulevaisuuteemme yllättävän paljon. Toivon, että luot juuri sellaisen vuoden kuin haluatkin.”

Moniminuutemme, erilaiset variaatiot itsestämme, ovat muodonmuutoksemme ja harmonisen, hyvän ja terveen elämän,  mahdollisuus. Psykiatri Mehl-Madronaa lainataksemme emme ole tavallisesti sairaita vain siksi, että meissä on huonoja geenejä. Jokaisessa meissä on sellaisia. Sairaiksi tulemme siksi, että elämme huonossa tarinassa. Tämä tarina sisältää terveytemme kannalta epäedullisia merkityksiä; olemme stressaantuneita, syömme huonosti tai olemme vaikkapa samaistuneita uhritarinaan. Elämme epäedullisissa tarinoissa. Tätä kautta vastustuskykymme laskee.

Jo lyhytaikainenkin stressi laskee vastustuskykyämme (esim. tenttipaineet). Pitkäaikainen stressi tai eläminen huonossa, depressiivisessä, elämäntarinassa suorastaan raunioittavat sen. Stressi ja eläminen surkeassa tarinassa ovat vahingollisia paitsi psyykemme myös fyysisen terveytemme kannalta. Hyvä tarina ei aina pelasta meitä sairauksilta, mutta se antaa mahdollisuuden meille merkitykselliseen elämään myös sairaana. Kannattaa miettiä, onko valtavirta elämäntapamme, sieluttomuutemme, ollut sellainen, että se synnyttää meissä depressiivisiä tai addiktioihin taipuvaisia variaatioita, minätilojen tarinalinjoja?

Yksipuolistava, materialistinen elämäntapamme, on kannustanut ihmisiä mitätöimään omaa tarinaansa, ja sankaruutta on ollut oman terveyden uhraaminen aineellisen hyvän alttarille. Meistä on tehty tehokkaita koneihmisiä,  biologiamme uhreja, jolloin häiriöitämme tarinoissamme korjataan ensisijaisesti lääkkein. Oma tuntemukseni on, että maailma on parhaillaan muuttumassa parempaan suuntaan. On yhä enemmän kansalaisia, jotka oivaltavat, että he voivat sisällään yhdistää erilaisia viisausperinteitä. Saamme olla jälleen sieluja ja oman itsemme asiantuntijoita. Kykenemme ylittämään erilaisten viisausperinteiden rajoja, säilyttäen kuitenkin realiteettitajumme.

Psykiatri Mehl-Madrona korostaa sitä, että harva tulee ajatelleeksi, että nk. ”objektiivinen tiede”, sekin on filosofien ja tiedemiesten subjektiivisen kokemuksen tuote. Vaikka se tuo meille hyödyllistä informaatiota, ei se ole kuitenkaan koko totuus. Tämä alkuperäiskansojen parantavia rituaaleja tutkinut psykiatri keskustelee sujuvasti henkien kanssa. Hän käyttää asiakkaittensa hoitamiseen Cherokee seremonioita. Hän hyödyntää erilaisten metaforisten maailmojen rikkautta.

Mitä nämä ”henget” sitten ovat? Tämän voi kukin voi itse hahmottaa, perustuen omiin sisäisiin maailmankatsomuksiinsa. Minun ”henkeni” ovat minätilojani, joiden kanssa voin käydä sisäisiä keskustelujani. Mitä paremmin tunnen ne, sitä tietoisemmin voin valita, mikä minätiloistani ohjaa elämääni!

Minätilani ovat ympäristöstäni omaksumiani erilaisia, eri aikoina, sisäistämiäni käyttäytymismalleja ja rooleja, ja ne edustavat oman tietoisuuteni eri tasoja. Ne ovat taikalaatikoita: kun yhden avaa, sieltä löytyy sisältä monta. Tuuli Haukka kirjoittaa erilaisista variaatioistaan. Jung puhui aikoinaan komplekseista ja arkkityypeistä. Osien terapiassa ja sisäisen perheen terapiassa puhutaan mielen osista. Cherokeet ja monet muut alkuperäiskulttuurit puhuivat hengistä.

Omaa tietoisuuttaan ohjaava, ”itseohjautuva”, ihminen voi valita itselleen ne maailmankatsomukset, jotka hän itse haluaa. Hän voi tehdä erilaiset maailmat tutuiksi,  käymällä sisäisiä keskusteluja itsensä eri minätilojen kanssa.

Emme aina voi parantaa fyysisiä sairauksiamme henkisten prosessiemme kautta. Tutkimustulokset vahvistavat kuitenkin sen, että voimme parantaa vastustuskykyämme, muuttamalla sisällämme olevia tarinoita sekä ulkoisen että sisäisen dialogimme kautta.

Ja vaikka kuolisimmekin sairauteemme, voi elämämme löytää täyttymyksensä merkityksellisen elämäntarinan kautta. Ei ole samantekevää minkälaisia variaatioita itsestämme vahvistamme. Minä ainakin toivon lähteväni täältä jonakin päivänä kiittäen elämääni, enkä kiroten sitä, huolimatta kaikista niistä vastoinkäymisistä, joita elämäni on sisältänyt.

Psykiatri Lewis Mehl-Madrona kritisoi ankarasti nykyisiä psykiatrisia käytäntöjä. Hänen mukaansa perinteinen psykiatria on hyökännyt ihmisen henkisyyttä vastaan ja se on tappanut ihmisen sielun. Masennus ei ole psyykistä heikkoutta, joka pitäisi hoitaa korjaamalla aivobiologian toimintoja, vaan se on kutsu dialogiin. Mehl-Madrona ei kiistä, etteikö lääkkeistäkin voisi olla tietyissä tilanteissa apua. Pääsääntöisesti niitä tulisi käyttää vain lyhytaikaiseksi, ja ihmistä olisi autettava löytämään itsestään ”henget”, joidan kautta ihminen voi rakentaa itselleen uuden merkityksellisen elämän.

cc iceman_forever
cc iceman_forever

Lewis Mehl-Madronan Cherokee-Lakota menetelmät ovat melkoisen lennokaita aika ajoin, mutta kun hänen ajatuksensa muuttaa vaikka ”minätilojen” tai ”variaatioiden” kieleksi, tulee hänen parannusmenetelmänsä varsin ymmärrettäviksi. Sanaan ”henki” liittyy minulla yliluonnollisia sävyjä, joita toistaiseksi vierastan. Kuka tietää, ehkä jonakin päivänä liikun vielä luontevasti myös henkien keskuudessa.

Se, mistä pidän Mehl-Madronan ajattelussa on se, että hän huomioi kunkin ihmisen ainutkertaisen subjektiivisen kokemuksen. Hän palauttaa ihmiselle hänen henkisyytensä ja sielunsa. Vierastan sitä ajattelutapaa, jossa kaikki terapiat – luovatkin terapeuttisetkin menetelmät – pitäisi redusoida ”näyttöön perustuvaan lääketieteeseen”.  Mielestäni tällaista jos vaaditaan, kysymys on aivopesusta yhteen maailmankatsomukseen, joka ei ole todellakaan ainut hyvän, merkityksellisen ja eettisen elämän mitta.

Meillä on paljon opittavaa alkuperäiskulttuureista, myös omilta esi-isiltämme. Itselleni tulee tunne, että onko läheskään kaikilla modernin kulttuurimme nk. asiantuntijoilla tieteenfilosofista laajempaa ymmärrystä tiedon maantieteestä. He ovat oman kapean maailmankatsomuksensa uhreja.

Mielestäni asiantuntijoidenkin kannattaisi paneutua hieman enemmän siihen, millaisia variaatioita, minätiloja,  he kantavat sisällä itsessään. Ehkä tämän päivän tieteellinen kulttuuri on yksipuolistanut monet asiantuntjat; heiltä on kadonnut herkkyys ja kyky nähdä erilaisia perspektiivejä.

Päätteeksi yksi lempirunoistani:

Hengen manaus

Jumala, henki, sinutko kieltäisin
siksi vain, ettet ole mahtunut majaan,
jonka sun asunnoksesi kaavailin?
Itseviisaana, arkana kunniastaan
järkeni on kapinoinut sinua vastaan
nähden mahtisi melko heikon, vajaan.
Ethän kykene rakennusmestariksi,
et edes kunnolliseksi poliisiksi,
vastaamaan et, kun kysyn: miksi, miksi.

Niin, lukemattoman paljon sanella voisin
seikkoja, joitten täytyisi olla toisin
jos olis valta ja voima ja kunnia sun
ja viisaus mun.

Jumala, henki, jos olen kiistellyt
kanssasi, katso, uhkani haipuu.
Tosin ei vielä liene selvinnyt
sinäkö loit mun, vai sinut ihmisen kaipuu,
mutta sen tiennen ja osannen ottaa lukuun:
sinua vailla kuulumme susien sukuun.

Jumala, henki, kaivaten sinua hain
lapsen silmistä, säkeistä runoilijain,
takaa lehden, tuulessa vipajavan,
ja ukkospilven ja salaman,
kieleltä niitten, jotka sun tunnustavat,
anoen, kiittäen kätensä kurkottavat
tähtiä kohti ja kauas niitten taa
missä päärlyportteja aukeaa.
Joskus en sua löytänyt, joskus, luulen,
äänesi kaikkialta kuulen,
minne ihmisen aatos sinkoaa
puhdistettuna liekissä kuluttavassa,
kärsimyksien ahjon lietsonnassa.

Jumala, henki, aavistukseni sanoo:
turhaan sinulta kysyy, sinulta anoo,
eikä aivan turhaan sittenkään.
Nokisen askaren vierellä nään
otsasi uurteisen ja kumarapään,
työn epäkiitollisimman tuttuna tuona,
jonka on meistä kulutettava kuona.

Jumala, henki, en lie ainoa, jolla
vaikea on sinun ahjossasi olla,
paahtua niinkuin lietsottava rauta,
taipua paljoon, kasvaa pienemmäksi,
tulla hetki hetkeltä köyhemmäksi.
Muttei auta, muttei auta,
sinähän yksin puhallat kipinän meihin
kylmiin, kovettuneihin.

Jumala, henki, ahjosi kuumuudessa
uupunut olen ja pihties puristimessa.
Sinä et väsy, et putoa uskostas
ett’ olet nostava kerran moukarin alta
työn, joka näyttää valmiimmalta
kuin tämä, joka nyt kipunoi sormissas.

(Huojuvat keulat,Aaro Hellaakoski 1946)

Sisäinen teatteri on facebookissa.