Kohti integratiivista ja esteettistä lääketiedettä nr. 15

Siirtolan Emäntä uskoo, että sen minkä mieli torjuu, sen keho ilmaisee. Psyyke tarkoittaa henkistä elämäämme, tiedostamattoman ja tietoisen mielen toimintaa. Sooma puolestaan viittaa kehoomme ja elimistömme. Psykosomaattinen pahoinvointiamme selittynee sillä, että emme ole kyenneet antamaan tunteilemme itse- ilmaisua. Psykosomatiikka on M.T.Hyypän (1997) mukaan se lääketieteen ala, joka tutkii mieleen ja ruumiin vuorovaikutusta terveydessä ja sairaudessa. Hän korostaa terveyden (ja sairastamisen) kokonaisvaltaisuutta. Hyypän mukaan kaikki taudit ja sairaudet ovat psykosomaattisia. Hänen mukaan terveyskin on psykosomaattista. Myös kehomme/ruumiimme puhuu omaa kieltään. Tavallisimmin ruumiinkieleen törmätään silloin, kun se viestii jostakin sairaudesta tai oireesta, mutta ruumiinkieli ei ole vain oireita eli negatiivista viestintää. Myös positiivisia kokemuksia ja elämyksiä voidaan viestiä ruumiinkielellä. Keho voi somaattisissa terapioissa edistää mielen, ympäristön ja kehon välistä kommunikaatiota. Ruumiista on tällöin tehty tunteiden itseilmaisun väline.

Emäntä miettii, että psykosomatiikka ja esteettinen lääketiede ovat oikeastaan saman kolikon eri puolia. Ne tutkivat samoja ilmiöitä, mutta esteettisen lääketieteen lähtökohtana on kauneus, harmonia ja hyvyys, kun taas psykosomatiikan lähtökohtana näyttäisi olevan ihminen itse ja hänen vuorovaikutuksensa ympäristön kanssa. Kuolema on sekä psykosomaattinen että esteettinen haaste. Kun lääketiede on medikalisaation kautta integroinut lähestulkoon kaikki elämän ilmiöt lääketieteelliselle asiantuntijalle, on Emännän itsensä tuottama esteettinen lääketiede naisen hävytön vastaveto, jossa pieni ihminen itse yhdistää lähestulkoon kaikki ihmiselämän ilmiöt itseohjautuvan ihmisen estetiikaksi. Tällainen suhde elämään, on Emännän mielestä huomattavasti elämän mysteeristä ulottuvuutta kunnioittavampaa kuin kaikenlaisten elämänilmiön typistäminen luonnontieteellisen viitekehyksen sisään.

Emäntä on sitä mieltä, että kirjoittaminen on yksi tapa antaa muotoa omalle sisäiselle tunnemaailmalle. Ehkä terveen ihmisen salaisuus on, että hän kykenee ilmaisemaan tarpeitaan ja tunteitaan virtaavasti esimerkiksi taiteen keinoin? Tällöin kehoon ei jää tunneklikkejä. Rapistuvasta kehostaan huolimatta ihminen voi ihanteellisessa tilanteessa elää sen sisällä tervettä, hyvää elämää. Musiikin muotojen väline on sävelet, kun taas kirjoittamisen väline on sanat. Kun kuoleva tai hänen omaisensa tai muu rinnalla kulkija antaa ajatuksilleen kirjoittaen muodon, muuttuu ajatus konkreettiseksi eli sellaiseksi, että sen voi ottaa uudelleen reflektion, sisäisen heijastuksen kohteeksi. Kun kuolevan tai hänen omaisensa kapina, epätoivo, ahdistus tai masennus saa muodon paperilla, saattaa tunteen voima pään sisällä hellittää.

Jos sitä emme ole aikaisemmin onnistuneet tekemään, ehkä voimme vihdoin kuoleman kynnyksellä onnistua riisumaan naamiomme? Persona -nimitys tulee antiikin Kreikan teatterista: Persona on naamio, jota näyttelijä pitää kasvoillaan näytelmässä. On Emännän mielestä paradoksaalista, että juuri tajuamalla naamiomme, voimme löytää itsemme. Tällöin oivallemme, että se henkilö, jota olemme luulleet itseksemme, onkin pelkkä naamio, persoonamme. Elämämme aikana luomme itsellemme erinäisen luvun naamioita, suojataksemme itseämme haavoilta. Meille annetaan kuitenkin elämän varrella tilaisuuksia hypätä pois hetkeksi naamiaisista. Joillekin se tilaisuus tarjotaan vielä ennen kuolemaa. Kaikille ei. Osalle kuolema tulee yllätyksenä, ja toisille ei esimerkiksi dementian takia tarjoudu tällaista tilaisuutta.

Emännälle tulee mieleen eräs Kahil Gibranin tarina miehestä, joka heräsi eräänä aamuna ilman naamiota. Hän oli elänyt seitsemää elämää, seitsemän erilaisen naamion takana, mutta nyt ne olivat kadoksissa. Kaveri oli kauhuissaan. Hän juoksi ympäri kaupunkia huutaen: ”Kuka on varastanut naamioni. Ottakaa kirotut varkaat kiinni!”. Vihdoin hän saapui aurinkoiselle kivetylle torille. Hän katsoi aurinkoa. Ja sillä hetkellä ensimmäisen kerran elämässään hän tunsi, kuinka auringon lämpimät rakaudelliset säteet hyväilivät hänen paljaita kasvojaan. Mies lakkasi juoksemasta, sillä hän tajusi, ettei hänellä ollut enää ikävä naamioitaan. Ehkäpä varkaat eivät olleetkaan kirottuja, vaan he olivat tehneet miehelle palveluksen.

Emännästä näyttää siltä, että erityisesti kirjoittamisella, joka tapahtuu luovassa ”hypnoottisessa tilassa” esimerkiksi ajatuksenvirtana, on eheyttävä vaikutus. Luovassa tilassa estot poistuu, ja todellinen naamioton itseys alkaa antaa ajatuksille spontaania uutta muotoa. Eheyttävä kirjoittaminen on subjektiivisuudesta alkunsa saavaa kirjoittamista, toisin koin tieteellinen kirjoittaminen. Se voi olla runoutta, näytelmää tai proosaa. Kirjoittamisen kautta ajatuksille voi antaa luovassa tilassa kerta kerran jälkeen uuden muodon, kun vanhaa ajatusta peilautuu uudesta näkökulmasta. Mielen meditatiivinen tyhjentyminen voi tapahtua ”dialektisen leikin” kautta, jossa peilaamme erilaisia näkökulmia luovuutemme avulla. Toki kaikki kirjoittaminen ei ole eheyttävää, siksi olisi hyvä tietää ”pelin säännöt”. Esimerkiksi kun sisäistä teatteria käytetään hyväksi, periaate on löytää eri mielenosille mahdollisimman hyvä kommunikaatioyhteys toisiinsa. Esimerkiksi eheyttävää ei ole vatvoa paperille asiaa aina vain samasta näkökulmista tai kun kirjoitetaan vaikeista ja tuskaisista kysymyksistä on hyvä kirjoittaa ainakin aluksi dissosioituneena, ikään kuin katsoen ulkopuolisena katselijana tilannetta. Fiktio on turvallinen tapa kirjoittaa vaikeista asioista. Subjektiivista kirjoittamista voi harjoitella samaistumalla luovasti ja leikillisesti erilaisten ajattelijoiden sisäisiin maailmoihin. Toisilta kirjoittajilta voimme oppia subjektiiviseen kirjoittamiseemme eheyttäviä näkökulmia.

Subjektiivinen, naamioton, luova kirjoittaminen on siinä mielessä hienoa, että henkilö saa ajatella ja antaa ajatuksilleen muotoja vapaasti. Kirjoittaja saa tehdä virheitä. Häntä voidaan jopa leikillisesti kannustaa tekemään erheitä ajattelussaan! Luovan kirjoittamisen tuotos on epätäydellistä, koska ihminen ja elämä itse on mysteerio, jota ei voi tyhjentävästi pukea sanoiksi. Tämän päivän perfektionistinen tieteellinen kulttuuri ei opasta (ainaakaan Emännän opiskelun aikana) ihmistä riittävästii ilmaisemaan omaa subjektiivista itseään, kuten omia tunteitaan, mikä leikkaa ihmisen irti omasta ainutkertaisesta minuudestaan.

Siirtolan Emäntä on usein miettinyt, että ehkä on niin, että kulttuurimme on siksi kuolemanpelkoinen, että liian harva elää elämänsä aikana omaa autenttista elämäänsä. Elämme suurissa globaalissa naamiaisissa. Kun ihminen ei ole kyennyt ilmaisemaan tunteitaan, ei hän tunne todellisen minänsä tarpeita, vaan hänellä on naamio aina kasvoillaan.

Ehkä siksi liian monen aikuisen elämänkaari ei saavuta koskaan täydentymistään. Ikuisen nuoruuden ihannointi on tehnyt meistä keskenkasvuisen kulttuurin, jossa enemmistö elää ikuisesti nuoruutta. Ei ole trendikästä olla vanha. Keksitään jos jonkinlaisia korvaavia termejä vanhukselle: hän on seniori tai ikäihminen. Suuri osa viisi-kuusikymppisiä edelleen elää normatiivista kulttuuria, jossa he ovat integroineet vanhemmilta, ympäristöstään ja koulusta itselleen pureksimatta materialistiset arvot ja normit. Ehkä ihmiset eivät ehdi kaiken itse luomansa kiireen keskellä pohtia oman elämänsä merkityksiä ja sen tarkoitusta? 30-40 vuoden iässä tulisi Dunnerfeltin mukaan tapahtua reflektiivinen sisäinen kasvu, jossa ihminen itse miettii, mitä hän todella elämästään haluaa. Symbolisesti voi ajatella, että tämä on naamioitten riisumisen aikaa, jolloin kasvot alastomina voimme löytää Graalin maljamme. Tämän arvo- ja uskomustarkistuksen jälkeen keski-iässä ihmiselle tarjotaan toinen mahdollisuus lähteä toteuttamaan omaa autenttista elämäänsä. Ihminen henkistyy ja hänestä tulee objektiivisempi, mutta samalla myös subjektiivinen ajattelija. Emännällä Graalin malja sisältää Kristuksen verta, jolla hän voitelee oman kärsimyksensä haavoja. Jollakin toisella malja voi sisältää jotain muuta. Hänelle vaikkapa luonto, Maaäiti saatta olla se, jota hän kumartaa. Kolmannelle maljan sisältö voi olla puhdasta Rakkautta. Joka tapauksessa ihminen voi maljan löytymisen jälkeen uuden tilaisuuden henkiseen kasvuun, jonka jälkeen hän voi lähteä elämään uutta elämäänsä, jonka tavoite on oman ainutkertaisen minuuden luoma.

1900- luvun loppupuoli kasvatti Emännän mielestä traumaattisen kritiikittömän ihmistyypin, joka eli elämäänsä koulun, kulttuurinsa ja vanhempiensa iskostamassa materialistisessa normeissa ja ihanteissa, sen kummemmin kyseenalaistamatta sen uskomuksia ja arvoja. Alunperin tämän paljon työtätekevän sukupolven tarkoitus oli hyvä. He olivat joutuneet elämään aineellisessa puutteessa, minkä vuoksi he halusivat lapsilleen paremman elämän ja taloudellisen perusturvan. Tämän ajan ihminen toteutti muiden ”asiantuntijoiden” määrittelemää aineellista päämäärä elämässään, mutta samalla hän ahdistui ja vieraantui, jolloin hän alkoi voimaan huonosti omavaltaisten byrokraattien hoitamassa persoonattomassa sosiaalisessa koneistossa. Ihmiset unohtivat, että raha ei ole päämäärä itsessään, vaan kohtuullinen määrä vaurautta on väline hyvään elämään. Rahasta välineenä oli muotoutunut päämäärä itsessään. Emäntä uskoo, että parhaillaan elämme hämmentävää muutoksen aikaa. Meillä on materialistisen maailmankatsomuksen luomat poliittiset instituutiot ja hierarkkiset asiantuntijainstituutiot, mutta suuri osa kansaa on jo etsimässä uutta kohtuullisempaa, ekologisempaa ja eettisempää elämää.

Yhä useampi on tajunnut, että Graalin malja voi löytyä jostain muualta kuin statussymboleista. 1900-luvun kasvatit, ikinuoret ”puumat” ja ”salonkileijonat” ehkä edelleen bilettävät, hukuttavat itsensä ulkonaisuuksiin suorituksiin ja aineellisiin statussymboleihin. Georg von Wrightin sanoin: Ihmisen elämismaailma oli sodan jälkeisinä vuosikymmeninä ahdettu niin ahtaaksi, että hänen ”todellinen vapautensa” typistyi narsistiseksi antautumiseksi statuksen ja hyvinvoinnin ulkoisille symboleille, joita erilaiset aineelliset omistukset hänelle tarjosivat. Tällainen ihminen eli ja halusi näyttää ikuisesti vauraalta ja nuorelta. Ehkä juuri siksi, että hän eli sisimmässään edelleen sitä nuoruuden aikaa, jolloin hänellä olisi ollut tilaisuus valita oma toisenlainen elämä? Kenties sisäisten symbolien puute loi hänelle tarpeen rakentaa ulkonaisten symbolien avulla arvokas tarina elämästään.

Kun Graalin malja on löytynyt, pääsee ihminen kiinni henkiseen/hengelliseen prosessiin, jossa hän siirtyy kohti omaa ainutkertaiseista autenttista olemustaan. Tällöin hän tajuaa ehkä sen, että vanheminen on parasta mitä elämässä tapahtuu. Ihminen on ainakin Siirtolan Emännän mielestä etuoikeutettu, kun hän saa vanheta. Elämän kriisivaiheet saattavat usein auttaa Graalin maljan löytymisessä. On toki niitä, jotka eivät koskaan maljaansa löydä. Silloin vanhuksen mieli voi täyttyä esimerkiksi vihamiellisyydellä yhteiskuntaa kohtaan, jota hän ei ehkä koskaan ole tunteneet omakseen. Emäntä uskoo, että terve psyyke on joustava ja virtaava; se ajatus mikä eilen oli peilinkirkas, saattaa huomenna olla toinen. Ajatuksemme vaihtuvat siinä missä virran maisematkin. Hienommin sanottuna ihmisen kognitiiviset rakenteet ovat joustavat. Hän ei takerru mihinkään uskonnolliseen tai tieteellisen näkökulmaan pakonomaisesti. Tällöin voimme myös sopeutua paremmin eettisesti ja etnisesti moniarvoiseen kulttuuriin.

Emäntä miettii, että ehkä maailma muuttuu niitten nuorten kautta, jotka ovat löytäneet Graalin maljansa jo teini-iässä. Heillä on sekä energiaa että kokonaisvaltaista näkemystä uuteen ekologisempaan ja eettisempään elämään, jossa he iloitsevat perusturvan keskellä aineettomien symbolien rikkauksista. Tällaisen henkisen vaurauden keskellä saattaa käydä niin, että ihminen saa jälleen muuttua vanhukseksi. Hänen ei tarvitse yrittää olla ikuisesti nuori.

Emäntä epäilee, että kun ihminen on elänyt oman autenttisen elämänsä, hänen kuolemanpelkonsa lievenee. Hänen ei tarvitse elää ikuisesti, koska hän kykenee näkemään oman elämänsä arvon, koska hän on toteuttanut sen tarkoitusta. Hän on saanut elää oman ainutkertaislla merkityksillä kyllästetyn omaperäisen elämänsä. Emännän mielestä esteettisen lääketieteen tulisi tukea ihmisen kasvamista vapaaksi, luovaksi subjektiiviseksi ihmiseksi, eikä sen tulisi olla materialistisen maailmankatsomuksen juoksupoika, jossa indoktrinoidaan ihmisiä vallitsevaan materialistiseen ideologiaan. Toki tiede on ja pysyy tarpeellisena, sillä se on ankkuri, joka ankkuroi kokemusmaailmamme realiteetteihin. Ehkä kuolemaa kammoavat eniten ne ihmiset, joilta oma ainutkertainen elämä on jäänyt elämättä? He ovat koko elämänsä eläneet toisen ihmisen elämää…

Siis kun ihminen on saanut elää täyden ainutkertaisen elämänkaaren, kärsimyksineen ja hyvine hetkineen, jospa häneltä katoaa tällöin kuoleman pelko? Siksi Emäntä pitää tärkeänä, että ihminen jo eläessään tekee asioita, joiden avulla hän saa toteuttaa omia ainutkertaisia mahdollisuuksiaan. Tämä merkitsee Emännän mielestä siirtymistä itsearvoiseen elämään. Työ, vapaa-aika, ja elämä itsessään tuottaa ihmiselle mielihyvää, eikä vain ulkonaiset palkinnot. Tällaisella ihmisellä on tietoisuustaitoja, kykyä elää tässä hetkessä. Ehkä monet siksi tänä päivänä haluavat lisää vapaa aikaa, kun he eivät voi toteuttaa työssään itseään?

Rachel Naomi Remen väittää, että hän on nähnyt syöpäpotilaiden kanssa työskennellessään lukemattoman määrän ihmisiä, jotka ovat löytäneet uuden eheämmän itsensä menettäessään heille tärkeän henkilö. Emännän äiti kuollessaan vaikutti vähitellen hyväksyvänsä oman kuolemansa. Rachel Naomi Remen väittää, että kuolevalla ihmisellä on voimia, jotka voivat kummallisella tavalla eheyttää meitä muita. Näin Siirtolan Emäntä kokee äidin kuoleman tehneen hänelle juuri näin. Kuolleessaan äiti antoi Siirtolan Emännälle suurimman rakkauden lahjan, mitä hän on koskaan saanut. Äiti riisui kaikki naamionsa ennen kuolemaa, ja antautui sille kypsän elämänkaareen eläneenä. Tämä hänen rohkeutensa kuoleman edessä antoi Emännälle rohkeutta omaan elämään.

Kummallisella tavalla kuoleva antoi Emännän elämän raanuun uusia lankoja, jonka jälkeen hänen elämänsä kudelma näyttää nykyään paljon vahvemmalta, mutta samalla myös omaperäisemmältä kuin aikaisemmin. Ja tällä hetkellä Emäntä kokee, ettei hän kudo tätä raanua yksin vaan hän tekee sen yhdessä muiden ihmisten kanssa. Ketään ei saisi jättää yksin oman kudelmansa kanssa. Tarvitsemme opastajia.

Mainokset

Jane Fonda ja Siirtolan Emäntä yhteisen virtuaalisen pirtinpöydän äärellä

Siirtolan Emäntä ei ole mikään Hollywoodtähti-fani, pikemminkin päinvastoin. Hän katsoo harvemmin rahalla tehtyjä valtavirtaelokuvia.  Täsä huolimatta Emäntä ei malta olla kirjoittamatta muutamaa riviä näkemästään  youtube pätkästä, jossa LisaNova haastattelee Jane Fondaa, 72 v. Siskoni lähetti minulle tämän linkin, ja lähdin katselemaan sitä toisella silmälläni,  ilman sen kummempia odotuksia.

Fonda jakaa elämämme ilmeisesti kolmeen näytökseen. Toinen näytös alkaa siitä, kun perhe perustetaan ja päättyy siihen, kun lapset muuttavat pois kotoa. Hän korosti, että vaikuttaisi siltä, että tämä elämän toinen näytös on naiselle yleensä raskain. Tämä muuten pitää paikkansa ainakin Siirtolan Emännän kohdalla. Toinen elämän näytös oli ehdottamasti vaikein ja vaativin elämänvaihe. Emännän olisi pitänyt olla tasapainoinen. Hänen olisi pitänyt olla hyvä äiti, työntekijä, rakastajatar, emäntä, ahkera liikkuja ja oman itsensä toteuttaja, mutta voimavarat eivät riittäneet kaikkeen. Lisäksi hän oli vielä tässä vaiheessa omien lapsuudentraumojensa ja syömishäiriönsä vanki.

Toisessa elämän näytöksessä nainen on vielä liian usein normatiivisen valtakulttuurin vanki, jossa hän ei uskalla käyttää omaa ääntään. Sen sijaan hän yrittää epätoivoisesti sopeutua vallitsevaan miehisille arvoille rakentuvaan valtakulttuuriin. Seurauksena voi olla elämänrakennelman hajoaminen ja kaaos, aivan niin kuin Fondalla ja Siirtolan Emännällä molemmilla tapahtui. Tässä vaiheessa hoitona ei Fondan mukaan ole se, että päättömästi kuljetaan sosisiaalisesta aktiviteetista toiseen, ryhdytään kippaamaan kuppia tai vetämään pilveä. Sen sijaan hoitona on HILJAISUUS JA PYSÄHTYMINEN. Kun siirrytään kolmanteen näytökseen, kannattaa naisen pysähtyä kysymään itseltään: Kuka minä olen?

”Kuka minä olen?” kysymykseen vastaaminen voi olla monelle tämän päivän ihmiselle haastavaa:  Ihmisen täytyy pysähtyä ja oppia tulemaan toimeen ihan vain itsensä kanssa. Monelle tämä tehtävä voi olla ylitsepääsemättömän vaikea. Meidät kun on opetettu vain suorittamaan, näyttämään hyvältä  ja harva ihminen saa ulkoista tukea omalle sisäiselle tutustumisretkelle.  Juuri tähän Fondan kanssa yhteiseen  johtopäätökseen ja tehtävänasetteluun päätyi siis myös  Siirtolan Emäntä: Hän muutti hiljaisuuteen ja  pysähtyi. Tällöin hän alkoi kuulla omia sisäisiä arkkityyppisiä ääniänsä, jolloin hän löysi kaaoksen keskeltä itsestään kypsän aikuisen naisen. Jane Fonda lainaa Starhawkia ja  kirjoittaa, että pimeys, sisäinen kaoksemme,  on hedelmällistä meissä olevien mahdollisuuksien raskausaikaa. Se on mustaa multaa, jossa uusi siemen itää, ja sieltä kasvaa jotakin uutta, sillä ihmisessä on luontainen pyrkimys hakeutua valoon. Vain pimeydestä löydämme oman valomme.

Emäntä kokosi itsensä tai oikeastaan voisi sanoa että pimeästä kaoksesta hän ”muisti” itsensä. Tämän muistamisen ymmärtää paremmin, kun lähtee purkamaan englanninkielistä sanaa ”re-member”. Hän palautti yhteytensä eri osiinsa, ja muokkasi hämmentävästä pirstoutuneesta materiaalista uuden minuutensa. Tässä prosessissa Emäntä päätyi juuri tähän, mitä Fondakin korostaa: Hänestä poistui halu miellyttää ihmisiä, ja Emäntä aikoi käyttämään sen sijaan hyväksi omaa naisellista arkkityyppistä sisäistä viisauttaan hyväksi. Hän lakkasi yrittämästä olla rakastettava, ja salli itselleen olemisen hetkittäin myös ihanan hävytön omapäinen nainen. Tällöin syömishäiriökin alkoi vähitellen helpottamaan. Fonda muuten kannustaa meitä etsimään sisältämme omaa aikuista mielenosaa, jonka kanssa voi ryhtyä käymään keskusteluja.

Emäntäkin teki tätä keskustelemista itsensä kanssa,  itsereflektiota, yhden kirjan verran. Jane Fonda suosittelee muuten tähän tarkoitukseen elämänkaarikirjoittamista (life rewiew). Elämänkaarikirjoittamisen lisäksi Fonda ryhtyi kirjoittamaan – yllätys,yllätys – blogia! Hän koki, että kirjoittamisen avulla hän kykenee jäsentämään elämäänsä, ja hän pystyy kirjoittamisen avulla reflektoimaan todellisuutta. Kirjoittamista apuna käyttäen, hän kykenee saavuttamaan paremmin läsnäolon –tilan. Tämä ei ollut Siirtolan Emännälle todellekaan mikään uutinen! Eheyttävällä kirjoittamisella on kummallisia voimia. Eivät näköjään nuo Hollywood tähdetkään aina ihan tyhjäpäisiä tyttöjä ole!

Ehkä tänä päivänä tämä blogien kirjoittaimisbuumi on suosittua juuri siksi, että ihmiset kirjoittamalla yrittävät jäsentää mielleyhtymiään uuteen järjestykseen. Kun keittiönpöydän äärellä käydyt perheen, ystävien ja  suvun yhteiset keskustelut ovat vähentyneet, kirjoittaminen voi parhaimmillaan tuottaa meille uusia oivalluksia. Istumme nykyään enemmän yhteisten virtuaalisten pöytien äärellä. Toki tämä ei varmasti korvaa aitoa toisen ihmisen läsnäoloa, mutta se voi olla sinänsä myös hyödyllistä ja kasvattavaa aktiviteettia. Varmasti tämä aktiviteetti on tyhjää sosiaalista elämää parempaa! Ehkä tarinoittemme avulla kykenemme Avattarina koskettamaan toinen  toisiamme?

Fonda korostaa, että on helpottavaa tajuta, ettei ihmisen täydy olla täydellinen, hän saa olla vajavainen oma itsensä. Kun nainen kokee itsensä tyhjäksi, yrittäessään miellyttää muita ihmisiä, voi hänessä puhjeta mm. erilaisia syömishäiriöitä. Ehkä syömishäiriöiden yleisyys kertoo juuri siitä, millaisia sairaloisia suoritus ja ulkonäköpaineita normatiivinen kulttuuri naisille asettaa. Ja tietysti myös miehille! Syömishäiriöisen ihmisen on vaikeaa rakentaa kypsää ihmissuhdetta, koska hän ei ole suhteessaan yleensä oma itsensä. Hän esittää jotkain muuta, mitä hän ei ole.   Tämäkään ei ole Emännälle uutinen. Hän kärsi monta kymmentä vuotta elämästään hetkittäisistä bulimiasta kuten Fondakin. Eheytymisprosessin ytimessä on Fondan mielestä anteeksianto, jossa täytyy antaa ehdoton hyväksyntä omalle itselle:  keholle ja mielelle. Ihmisen täytyy erottaa sisältään tulevat eri äänet ja hänen täytyy kyetä kokoamaan itsestään uusi kokonaisuus näistä erillisistä äänistä muodostuvista paloista. Tämähän Fondan ohje kuulostaa Siirtolan Emännän korvissa aivan mielenteatterilta!

Jotta ihminen kykenee nauttimaan täysin siemauksin kolmannesta elämän näytöksestä, on hyvä muistaa, että mielen hajoaminen ja ahdistava kaaos voi pitää sisällään uuden minuuden siemenen. Fonda korostaa, että kun toinen näytös vaihtuu onnistuneesti kolmanteen, voi seurata  elämän  paras näytös. Fonda korostaa, että jotta tämä olisi mahdollista, kannattaa pitää huolta mielen lisäksi erityisesti omasta fyysisestä kunnosta. Emäntä näyttää alkaneesta kolmannesta näytöksestä enemmän kuin mistään aikaisemmasta elämänsä vaiheesta!

Jaahas, näyttää siltä, että Siirtolan Emäntä Kuumun perukassa on löytänyt samoja asioita oman elämänsä ohjenuoriksi kuin tämä Hollywood tähti. Ehkä Kuumu ja Hollywood ovat sittenkin lähempänä toisiaan kuin Emäntä osasi etukäteen aavistaa. On mahtavaa, että tekniikka sekä ihmisen oma aivokapasiteetti mahdollistaa tänäpäivänä sen, että virtuaalisesti voi istahtaa saman pirtinpöydän ääreen keskusteluihin  vaikkapa Jane Fondan kanssa.

Luovan ihmisen olemisen vaikea taito

Joskus Siirtolan Emäntä miettii, onko hän kenties jokin ihmeellinen mutantti-ihminen, kun hänellä on pakonomainen tarve kirjoittaa ja näin jakaa kokemuksiaan yhteisöllisesti.  Ja hän ei tee sitä pelkästään omana eheänä itsenään ja itsensä kanssa, vaan myös omien eri altertilojensa avulla yhteisöllisesti. Tällä hetkellä  mielentiloista aktiivisimpia ovat Treenaaja Anna ja Alice Spoof.

Eletty elämä ja siitä mieleen piirtyvä todellisuus on Emännän mielestä aivan liian moniulotteinen, jotta sitä voisi ilmaista vain yhdenlaisen tarinan kautta. Todellisuus puhuu hänelle tuhansin äänin. ” Kuinka toisille elämä voi olla niin yksinkertaista, että he vain elävät elämäänsä yksinkertaisesti ja selkein päämäärin ilman suurempia paineita?”, ihmettelee Emäntä.

Emäntä lukii tämän Helsinki-Tukholma Reissunsa aikana  Reko ja Tina Lundánin kirjan ” Viikkoja, kuukausia”. Aivokasvaimeen kuollut Reko Lundán kirjoittaa viimeisen kirjansa viime sivuilla vain vähän ennen kuolemaansa:  ”Kun ihminen yrittää mahdollisimman tarkasti sanoilla kertoa toiselle ihmiselle sen mitä hän tuntee ja mikä on hänelle totta, se on mielestäni korkein kommunikaatin muoto. Sanojenkin välityksellä voimme päästä niin lähelle toisiamme, että aistimme toistemme toiveet, pelot, uskomukset, rakkauden. Kun sanat muuttuvat tuntemuksiksi, se on kirjallisuutta. Tätä vuorovaikutusta minä haluan olla edistämässä, niin lukijana kuin kirjalijanakin. Se on korkein päämäärä. Ihmiset ovat kaikki samanlaisia. Emme ole julmia toisillemme. Meillä on tarve tietää toisistamme muitakin kuin vain juoruja. Me välitämme.”

Olemmeko pohjimmiltamme kaikki sittenkin samanlaisia? Emännän hulluus taitaa olla ainakin tätä saman sortin hulluutta kun Reko Lundánilla oli. Näyttää siltä, että Reko kärsi aivokasvaimensa lisäksi samasta pakottavasta kirjoittamisesta  kuin Emäntä. Hän on nimittäin sitä mieltä, että luovuus toteuttaa itse itseään juuri konventioiden ulkopuolella mielikuvituksen avulla. Luovat ihmiset rakentavat aivoissaan jatkuvasti uusia assosiaatioyhteyksiä. He eivät pidättäydy vanhoissa turvallisissa ajattelumalleissa, vaan ammentavat alitajunnastaan loputtoman määrän erilaisuuden ääniä.  Jospa Rekolla oli samanlainen ihmeellinen tiedostamaton mieli kuin Emännällä? Sen kokemuksia hänen oli sitten sisäisen pakon sanelemana purettava jatkuvaksi sanoiksi mielikuvituksen avulla? Rekolla vaikutti olevan, lähes viimeisiin hetkiin saakka, polttava sisäsyntyinen tarve ilmaista itseään kirjoittaen. Ehkä kirjoittajilla, niin kuin Rekolla ja Emännällä, alitajunta on niin ylitsepursuavainen, että sitä on/oli aivan pakko koko ajan tyhjentää jotenkin, vaikkapa mielikuvituksellisen draamaan keinoin. Jos sitä ei tee, muuttuu tiedostamaton mieli kaoottiseksi demoniseksi tuhovoimaksi.

Lundán ulkoisti ajatuksensa teatterin keinoin näytelmiksi, kun taas Emäntä rakentaa omaa sisäistä teatteriaan ja sen näytelmää. Ihminen, joka ammentaa ajatuksensa alkukantaisista mielikuvista, puhuu tuhansin äänin, näinhän se Carl Jung kirjoitti. Parhaat kirjoittajat,  Reko Lundánin kaltaiset,  muuttavat henkilökohtaiset mielikuvansa esimerkiksi draaman keinoin yhteisöllisiksi merkityksiksi. Ne voivat parhaimmillaan vaikuttaa tuhansiin ihmisiin ja heidän aivojensa uusiin assosiaatioyhteysiin.  Tällaiset luovat ihmiset parhaimmillaan eivät laajenna pelkästään omaa tietoisuuttaan, vaan he lisäävät yhteisöllistä uutta ymmärrystä. Sitä kautta ne voivat ohjata koko ihmiskuntaa uuteen parempaan tai pahempaan suuntaan.

Tarkemmin ajatellen Emäntä on sitä mieltä, että ilman lapsen leikkivää mieltä ei synny yhtäkään luovaa taideteosta tai  tieteellistä uutta ajatusta. Mutta toisaalta hän myös on sitä mieltä, että luovan ihmisen ongelma on se, että luovuteen käytetty aika on pois olemisesta. Jotkut ihmiset kun näyttävät pystyvän tekemään taidetta puhtaasta olemisesta. Ja loppujen lopuksi kaikkein tärkeintä on puhdas oleminen. Viime metreillä moni luova ihminen vaihtaisi kaikki kirjansa, tietokoneensa ja kynänsä siihen, että saisi viettää vielä yhden viikonlopun omien lapsiensa kanssa rauhallisella kesämökillä ihan vain oleskellen. Tai vielä kerran hän saisi tuntea varpaittensa välissä kotoisan kostean nurmikon, saisi kuulla kesäisten lintujen huumaavan viserryksen ja voisi tuntea suopursun hempeän tuoksun. Kaikkein tärkeimmät elämän asiat ovat yksinkertaisia ja ilmaisia. Ne ovat tässä ja nyt. Sen kun oivaltaa, niin elämäisestä tulee paljon helpompaa ja halvempaa. ” Ehkä ennen tätä viimeistä viikonloppua ehdin vielä kuitenkin kirjoittamaan pari kirjaa, kuka tietää?” miettii Emäntä.

Ajatuksiani Sonja Lyubomirskyn onnellisuusaktiviteeteista, nro 3

5) Panosta sosiaalisiin suhteisiin

Sonja Lyubomirsky väittää, että ihmissuhteet ovat tärkein yksittäinen Homo Sapiensin selviytymiseen vaikuttava tekijä. Näyttäisi siltä, että onnellisilla ihmisillä on parempia ihmissuhteita kuin onnettomilla. Lisäksi, kun ihminen on onnellinen, kykenee hän rakentamana onnistuneempia ystävyys-, perhe- ja rakkaussuhteita. Kun ihminen ei tunne yhteyttä toisiin ihmisiin, voi hän psyykkisesti ja fyysisesti huonosti. Sosiaaliset suhteemme muodostavat myös tukiverkoston, eli kun putoamme vastoinkäymisen kuoppaan voi verkostomme auttaa meitä nousemaan takaisin vanhalle tai ehkä uudellekin laajemmalle ymmärtämyksen tasolle.

Meidän kulttuurissamme vaikuttaisi siltä, että liian moni arvostaa ”vaurautta” onnen avaimena, vaikka sosiaalisilla suhteilla on huomattavasti suurempi olennaisempi merkitys laadukkaaseen elämään kuin materiaalisella ylimäärällämme. Sonja Lyubomirsky toi kirjassaan muuten esille tosi mielenkiintoisen tutkimuksen, jossa tutkittiin eri varakkuusluokissa olevien ihmisten toimeentuloa. Heiltä kysyttiin, miten paljon nelihenkinen ihminen tarvitsee omaisuutta ”tullakseen toimeen”. Mitä paremmassa materialistisessa vauraudessa yksilö eli, sitä enemmän hän luulee tarvitsevansa rahaa ”tullakseen toimeen”. Tämäkin tutkimus kertoo aika karua kieltä ekologisesti kestämättömästä kulttuuristamme. Mitä enemmän syödään, sitä suuremmaksi kasvaa ruokahalumme.

Henkilökohtaisesti ajattelen niin, että keskimäärin ihmissuhteemme ja etenkin niiden laatu on tärkeää, kun ajattelemme omaa psyykkistä terveyttämme. Toiset ihmiset ovat peilejämme. Tiedän kuitenkin myös useita ihmisiä, jotka elävät täysin onnellista elämää, eikä heillä ole kymmeniä aktiivisia ihmisiä. Päin vastoin, epäilen olevan ihmisiä, jotka elävät täysin onnellista elämää, vaikka heidän ”reaalinen sosiaalinen elämänsä” on suhteellisen rajoittunutta. Väitän jopa, että kun ihminen on käynyt läpi eheytymisprosessinsa, voi hän löytää peilejä sisältä itsestään. Uskon siis, että ihminen, joka on löytänyt heijastukset sisäisestä maailmastaan, voi elää suhteellisen rikasta elämää ihan vain yksikseen. Hän voi tuntea yhteenkuuluvuutta muihin ihmisiin toisella tasolla kuin reaalimaailman tarjoamalla tasolla. Hän on siis löytänyt kaikesta huolimatta jollakin tasolla paikkansa sosiaalisessa todellisuudessa ja oman henkisen kotinsa. Tulee mieleen eräs tositapahtumiin perustuva amerikkalaiselokuva ”Lintumies”, jossa sankari kahden tapon jälkeen eli koko elämänsä vankilassa. Loppuvaiheessa hän tutki lintuja, eikä elokuvan mukaan enää edes halunnut pois vankilastaan. Uskon, että poikkeustapauksissa on ihmiselle mahdollista saavuttaa itseohjautuva tila, jossa hän kykenee elämään rikasta elämää esimerkiksi tieteellisen tutkimuksen, luonnon, kirjallisuuden ja hengellisten merkitysten maailmassa. Uskon toisaalta, että elämän mielekkyyttä lisää se, että vaikka itse emme elämäntilanteessamme kaipaisikaan hirveästi aktiivista sosiaalista elämää, toisten läheisten onnellisuutta lisää se, että toimimme heidän peileinänsä. Oikeastaan ajattelen, että se on velvollisuutemme.

On muuten mielenkiintoista, että erityisesti meillä naisilla on tapana turvautua stressin ja ikävien kokemusten aikana sosiaalisiin suhteisiimme. Ehkä tämä on eräs selitys, miksi miehet johtavat itsemurhatilastoja. Heitä ei ehkä ole kannustettu jakamaan ikäviä kokemuksia sosiaalisen verkostonsa kanssa.

6) Stressistä, vaikeuksista ja traumoista selviäminen

Olen kuullut monen sanovan, että ihmisen jalostuminen kärsimyksessä on täyttä puppua. Lyubomirskyn mukaan näin ei kuitenkaan ole. Traumasta voi hyötyä. Hyötyminen tapahtuu silloin, kun näemme mustan pilvemme kullanväriset reunukset. Käytännössä tämä merkitsee sitä, että kärsimyksemme tuottaa meille perspektiivin muutoksen, elämän arvostuksen lisääntymisen tai/ja henkisen kasvun.

Itse rintasyövän läpikäyneenä, kiinnitän erityistä huomiota Sonja Lyubomirskyn esiin tuomaan tutkimukseen, jossa rintasyöpään sairaustuneista kaksi kolmasosaa myönsi elämänsä muuttuneen sairauden takia myönteiseen suuntaan. Sairauden läpikäyneet ihmiset kuvasivat kokemustaan mm. ”silmien aukeamisena”. Sairauden jälkeen monet olivat päättäneet panostaa enemmän merkittäviin ihmissuhteisiin, ja he käyttivät vähemmän aika esimerkiksi kotiaskareisiin tai pihatöihin. Kaiken kaikkiaan myönteisen muutoksen läpikäynneillä ihmisillä oli toiveikkaampi ja optimistisempi asenne elämään, kuin diagnoosin ennuste olisi antanut aihetta. Silti ei mukana olleiden lääkärien mukaan voinut puhua harhaisesta suhteesta todellisuutta. Mikä kiinnostavinta, vastaavanlaista kykyä nähdä sairauden myönteiset puolet, esiintyy myös muilla sairautensa kanssa hyvin toimeentulevilla hiv-, aids- ja sydänpotilailla. Myönteisen asenteen on todettu vaikuttavan myös ihmisen fysiologiseen immuunijärjestelmään, minkä olenkin jo tuonut esille useampaan kertaan blogeissani. Voimme mielemme kautta vaikuttaa negatiivisesti tai positiivisesti fysiologiaamme esimerkiksi immuunipuolustusjärjestelmäämme.

Jotkut psykologit väittävät, että sairaus on mahdollisuus ja kun ihminen löytää traumaattiselle kokemukselleen merkityksen, voi tapahtua todellinen persoonanmuutos. Ihminen voi singota täysin uusiin rooleihin ja tilanteisiin. Väitän, että näin juuri kävi minulle. Minussa tapahtui muodonmuutosprosessi, joka kiskaisi minut irti kiireisestä ja psyykisesti rankasta vastaavan hammaslääkärin tehtävästä maatalon emännäksi, kylähammaslääkäriksi, tietokirjalijaksi, korpifilosofiksi, hypnoterapeutiksi ym. tänne Kuhmon ”perukkaan”. Rakensin itselleni täysin uuden moniosaisen minäkuvan. Näistä rakennusosista muodostin oman uuden koherentimman itseyteni.

Kyllä, Sonja Lyubomirsky ja minä olemme yksimielisiä siitä, että ihmisessä voi tapahtua nk. posttraumaattista kasvua. Fenix-lintu saattaa nousta tuhkasta! Mutta kuinka tämä posttraumaattinen kasvu voitaisiin todentaa mahdollisimman monen elämässä? Kaikki eivät ole yhtä onnekkaita kuin minä, että olin juuri hypnoterapeuttisessa koulutuksessa sairauteni ja uupumukseni aikana. Uskon, että peilit ovat äärimmäisen tärkeitä. Ihminen voi löytää itselleen peilit toisista ihmisistä esimerkiksi vertaistukiryhmistä. Psykoterapia, jossa terapeutti toimii peilinämme voi auttaa meitä itseohjautuvaan prosessiin, jonka jälkeen löydämme omat peilimme sisäisestä maailmastamme. Kaiken tuen tulisi olla sellaista, että se auttaa ihmistä itseohjauvaksi. Uskon, että paras tilanne on silloin, kun ihminen löytää sisäisestä maailmastaan oman asiantuntijan, joka kehittyy ja oppii uusia asioita vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa.

Meidän on hyvä kuitenkin muistaa, että kun posttraumaattinen kasvu on tapahtunut, emme kuitenkaan ole ”jatkuvasti onnellisia”. Meillä on edelleen välillä huonompia päiviä. Tosiasia myös Lyubomirskyn mukaan on, että koemme paljon ahdistusta vahvistuessamme ja prosessin edistyessä. Ahdistus ei siis ole suinkaan aina sairautta, vaan kun nousemme ymmärryksen tiellämme korkeuksiin, on kivi pääsääntöisesti kuoppainen ja kivinen. Hetkelliset ahdistukset ovat normaali osa ihmiselämää. Ne ovat osa mahdollisuuksiemme toteuttamisprosessiamme.

Mitä mieltä Sonja Lybomirsky on siitä, että mikä henkilökohtainen toimintamme voisi edesauttaa Fenix-linnun nousua tuhkasta. Yllätys, yllätys, hän ehdottaa kirjoittamista! Eli tämä minun ”posttraumaattinen itsehoitoni kirjoittamalla” ei näyttäisi hänenkään tieteellisten tutkimuksiin nojaten olevan mitenkään pölhempi ajatus.

Skolimowski ja minä – kahden mielenteatterin ohjaajan mietteitä nr.25

Mieli II:n ollessa aktiivinen, ihminen kykenee heittäytymään luovaan transsitilaan, jossa hän parhaimmillaan pystyy automaattiseen, spontaanin, tietoisuutensa tai muiden rajojensa toistuvaan ylittämiseen, siirtymiseen Mieli III:n puolelle. Tämä tapahtuu luovan itseilmaisun verbaalisen tai kehollisten (maalaus, tanssi, musiikki, filosofia, luova kirjoittaminen) suoritusten kautta. Miksei myös kehollisten urheilusuoritusten kautta? Tutkija Candace Pert väittää, että keho on tiedostamaton mielemme.  Tunteemme muuttuvat kehossamme molekyyleiksi, jotka aktivoivat kehoamme sekä hyvässä, että pahassa. Urheilu on minulle tuntemattomampi ilmiönä kuin kirjoittaminen, mutta aika loogiselta tuntuisi, että urheilijakin on huippusuorituksessaan ”transsitilassa”, jolloin hän käyttää omaa kehoaan instrumenttinaan itseään ylittäviin suorituksiin.

Monia asioita tietoisuutemme ei tiedä, mutta kehomme tietää. Uskomuksemme ja mielikuvamme vaikuttavat fysiologiaamme. Psykosomaattiset vaivat johtunevat juuri tästä ja psykosomaattisen lääketieteen voi ajatellakin olevan vastareaktio mielen ja kehon erillisinä osina pitämistä vastaan. Kehomme voi tietää tai muistaa jotakin, mitä me emme tiedä. Siksi siis hypnoositilassa ihminen saattaa eheytyä. Hän ikään kuin kykenee purkamaan vanhan symbolisen muodon uudeksi, ja tässä tapahtumassa vapautuu itseä eheyttävää energiaa. Poikeaako tämä hypnoositila kuitenkaan mitenkään ihmisen itse luomasta luovasta tilasta? Uskon ainakin, että jos ne eivät ole samoja tiloja keskenään, ovat ne kuitenkin ainakin läheisiä sukulaisia. Luovassa transsi- tai hypnoositilassa ihminen kykenee käyttämään hyväkseen paremmin mielentilasidonnaista muistiaan ja niiden uutta opittua potentiaalia. Saavuttaessaan tämän tilan, hän siis kykenee tavoittamaan sellaisia osia itsestään, joita hän ei normaalisti tavoita. Uskon siis, että merkittävä runouden syntyminen, luova kirjoittaminen, filosofinen ajattelu, taidemaalaus ja säveltäminen tapahtuu Mieli II:ssa ja juuri transsitilassa, jolloin suoritus muuttuu automaattiseksi ja spontaaniksi. Tieto muuttaa itsensä uudeksi terapeuttiseksi tai taiteelliseksi muodoksi. Näin ajatellen, voisi ajatella, että terapiaa ja taide on enemmän sukulaisia keskenään, kuin tiede ja terapia, vaikkakin psykoterapia tarvitsee tieteen ankkurikseen.

Kun työskentelen mielenteatterissani, toimii tietoisuuteni ensisijaisesti Mieli II:ssa; sisäisessä vuorovaikutuksellisessa ”transsitilassa” ja onnistun tuottamaan itselleni uutta ymmärrystä todellisuudesta. Luovassa tilassa Mieli II:ssa kykenen leikkimään mielentilojeni kanssa, tai kognitiivisin käsittein skeemojeni kanssa. Voin siirtää vanhoja skeemoja syrjään, ja tuottaa uusia. Tässä leikissä esitietoinen mieleni toimii ikään kuin välittäjän tehtävässä. Se ei keksi mitään uutta, mutta onnistuneessa tiedostamattoman ja tietoisen mielen välisessä työskentelyssä, se löytää vanhat arkkityyppiset muodot ajattelulleni. Jos jotakin täysin uutta löydän, on kysymyksessä mystinen kokemus, teleologinen vanhaa itseyttäni ylittävä ihme. Muistan jotakin, jota kukaan muu ei ole vielä muistanut. Filosofian kielellä sanottuna, löydän tiedostamattoman energiaa hyväksi käyttäen ensisijaisesti vanhoja, mutta minulle uusia, ontologioita ja tietoisuuden muotoja. Mutta vanhojen muotojen lisäksi on olemassa vielä uusia muotoja, joita muitten tietoisuus ei ole vielä muistanut ja tavoittanut. Kun ihmistietoisuutemme evoluutio kehittyy, täydellistyy kollektiivinen tietoisuutemme. Nämä uudet oivallukset ovat ajattelusta taidetta tekevälle henkilölle harvinaista luovuuden herkkua. Valitettavan harvoin ihminen saavuttaa omassa tietoisuutensa kehittämisessä mitään todella uutta. Ainakin minusta vaikuttaa siltä, että omat ”uudet” sisäisen teatterini mielentilojeni vallakumoukset ja niiden uudet ideologiset oivallukset on aina joku muu jo ennen minua löytänyt.

Mieli III on totaalinen todellisuus, jossa sekä mieli I ja Mieli II ovat rinta rinnan sen osia. Todellisuus itsestään sisältää Mieli III:sen eli mietin, olisiko tämä juuri tämä transpersonaalinen, yliyksilöllinen todellisuus, jota kautta voimme jakaa esimerkiksi yhteisiä taide-elämyksiä ja mystisiä kokemuksia. Mieli III:n ristiriitaisen todellisuuden kautta voimme saavuttaa puhtaan olemisen. Kun saavutan ”mystisen ” kokemuksen olemisesta tai epfanisen taide kokemuksen, liikun Mieli III:ssa. Itsensä ylittävien ihmisten tranpersonaaliset kokemukset voivat välittyä siis muihin ihmisiin Mieli III:ssa, yhteisessä ristiriitaisessa, mutta samalla osiksi jakamattomassa todellisuudessa. Siellä me voimme päästä jakamaan yhteisiä elämyksiänsä. Mieli III:ssa kykenen hetkittäin nousemaan egoniosien, mielentilojen yläpuolelle, ja kykenen transpersonaalisesti näkemään, sen minkä olen unohtanut, ristiriitaisen todellisuuden yhtenä eheänä merkityksellisenä kokonaisuutena. III mielessä harvoin kaksi asiaa ovat totta samassa merkityksessä. Mieli III:en kokemukset ovat juuri niitä, joita osa meistä tavoittaa helpoiten hengellisissä kokemuksissa, keskusteluissaan Jumalan kanssa. Nämä kokemukset eivät ole yhteen mitattavia Mieli I:n kanssa, siten, että näitä kokemuksia voitaisiin savuttaa Mieli I:n kielen kautta.

Omassa Mielentilojeni treenikirjassa heijastin omaa tietoisuuttani Ken Wilberin tietoisuuden spektriin. Tämä järjestelmä on huomattavasti monimutkaisempi kuin Henryk Skolimowskin Mieli I, II ja III järjestelmä. Toisaalta pidän ehkä tällä hetkellä enemmän jälkimmäisestä, koska se sallii suuremman yksilöllisen luovuuden. Ken Wilberin tietoisuuden spektri on yksityiskohtaisuudessaan spektaakkeli, mutta minä ajattelen siten, että hänen tietoisuutensa spektri on hänen käsityksensä ihmistietoisuuden rakenteesta. Toki joiltakin kohdin analoginen voi olla  muittenkin ihmisten tietoisuus, mutta kannustan ihmisiä mielummin yksilöitymään, rakentamaan itse omaa henkilökohtaista metaforista tarinaa omasta elämästä. Sen voi rakentaa dialogissa muitten ihmisten kanssa erilaisista tarinallisista, runollisista, uskonnollisista, tieteellisistä, taiteellisista, myyttisista jne. aineksista. Ihminen voi valita keitokseensa ne ainekset, joiden avulla hän kykenee parhaiten  palvelemaan luovaa evoluutiota. Tiedettä voimme käyttää apuna siihen, ettei realiteettitajumme katoa. Keitoksen herkullisuuden määrää se, millaista todellisuutta ihminen luo sen avulla ympärilleen.  Uskon siis, että jokaisen yksilöityminen prosessina, siis (hengellinen) polku on erilainen, vaikkakin se noudattaa joitakin yhteisiä periaatteita.

Kun seuraamme hypnoottisesti jatkuvasti itseään ylittävien henkilöiden suorituksia, olemme Mieli II:n tilassa, ja saatamme ikään kuin ”siivellä”saavuttaa epifanisia hetkiä – kokemuksia Mieli III tilasta. Tähän kai taide-elämysten ja huippu-urheilun suosio perustuu? Ihmiset voivat ikään kuin päästä ”osille” näistä kokemuksista ilman omaa aktiviteettia, vain olemalla vuorovaikutuksessa huippusuorittajan tuotteitten kanssa. Juuri näin kävi minulle on käynyt ollessani vuorovaikutuksessa jo menneiden filosofisten mestareiden kanssa. Tunsin pääseväni hetkittäin kiinni heidän ajatteluunsa siten, etten enää ollut erillinen ihminen vaan heidän osa. Siksi minusta siis tuntui välillä tuntui ikään kuin Sören Kierkegaard tai Carl Jung olisivat hengittäneet vieressäni.Tällainen tunne ei tietenkään ole tosiasia Mieli I:ssä, sillä se on mieli III:n todellisuutta.

Mikäli ihmisen mystiset kokemukset rajoittuvat urheilukilpailuihin tai hengellisiin kokemuksiin ilman sisäistä reflektiota, en usko näistä kokemuksista olevan juurikaan muuta hyötyä kuin hetken mielihyvän kokemus. Jotta ihminen kasvaa prosessissaan omiin mittoihinsa, täytyy hänen kyetä peilaamaan omia kokemuksiaan ja löytämään niille merkityksiä.

Ajattelen uskonnoissa olevan sen hyvän puolen, että mystiset kokemuksemme integroituvat elämän tarkoitukseen. Voimme oivaltaa olevamme Jumalan instrumentteja tai ikuisen tietoisuuden evoluution välikappeleita. Kun ihminen kykenee onnistuneesti integroimaan itseensä henkilökohtaisia uskonnollisia merkityksiä, ei hänen elämänsä onnistuneen prosessin jälkeen tunnu enää tarkoituksettomalta. Elämä ja kuolema saavat merkityksensä. Kun elämä rajoittuu Mieli I:een, olemme sattumanvaraisia tahdottomia evoluution kappaleita, joiden oma aktiviteetti on yhden tekevää. Mielestäni Mieli I:n luoma maailmankuva ainoana kuvana on deppressiota tuottava. Se mitätöi meidän herkkyytemme. Hyväksymällä kokonaisuuteen myös Mieli II:n ja Mieli III:n elämämme muuttuu luovaksi tarkoitukselliseksi prosessiksi. Meistä voi tulla oman onnemme seppiä ja saatamme onnistuneessa prosessissamme kyetä löytämään elämällemme tarkoituksen.