Itkijänaisen ikuisia itkuja

Olen lukenut paljon viimeaikoina Lewis Mehl-Madronan ajatuksia Amerikan intiaanien parantamisrituaaleista. Ehkä minun pitäisi nyt käyttää enemmän aikaani paneutuakseni myös  tähän omaan kalevalaiseen perinteeseemme!

Viime kesänä olin itkuvirsikurssilla, ja tajusin minkälainen yhteisöllinen suurenmoinen parantamisrituaali tämä perinne on ollut. On itketty yhteisön yhteisiä iloja ja suruja, mikä on lisännyt yhteisöjemme koherenssia. Psykiatri Dan Siegelhän puhuu että mielemme on osa energia-  ja informaatiomolekyylivirtaa. Voidaksemme hyvin, se  olisi saattava terveseen liikkeeseen ja juuri tällaisissa yhteisöllisissä parantavissa rituaaleissa tämä informaatio- ja energia virta aktivoituu parantavasti. Oma henkilökohtainen aivorakenne hermostoineen on vain jatketta tälle yhteisölliselle rajattomalle verkostollemme.

Seuraavassa pieni pätkä omasta syntymäpäivän iloitkustani. En osaa vielä itkeä niin kuin oikeat itkijät, joille tekstit syntyivät kuin tyhjästä, improvisoiden. Aika paljon pitäisi vielä itkeä, jotta minusta tulisi aito itkijä. Itkijänainen minussa on kuitenkin kehittymässä ja kasvamassa. Kuka tietää, ehkä jonakin päivänä se on saavuttanut täyden mittansa. Jokaisessä meissä asuu oma variaationsa ikuisesta tietäjästä.

+

Moamon maitoani, mahlaani,

maalliset miekkoset mielivät,

luihin leiskuvaa lihaa lempeää ,

sitä halajavat uhoavat ukit,

uinuvat uhmakkaat urhot,

ummikot untamoiset.

Nyt itkekäämme, iloitkaamme,

itkua iänikuista itkuvirttä,

taikokamme taatolle,

tälle tietäjälle tärkeälle,

loitsutkaamme lempeitä,

lorujamme likeiselle läheisellemme,

Antakaamme moamot

maan mehevöittävää mahlaamme,

paopot pankaa parastanne,

jot Vethisen väkevässä virrassa

venhe veljemme

viel vaappuvana vallattomia

vetreitä vuosiaan virtaa.

+++++

Nykyään surut ja häpeät on suljettu perheiden yksityisasioiksi, liian usein jopa yksittäisten ihmisten taakoiksi. Intitimiteettisuojastamme on paisunut ahdistavaksi vankilaksemme. Itkuvirretkin on tehty modernissa kulttuurissamme enimmäkseen vain yksilöiden ”esitykseksi”, kun ne alunperin olivat osa yhteisömme parantavia rituaaleja.

Esi-isämme ovat osanneet huomattavan paljon paremmin jakaa taakkoja, jolloin ne eivät paina yhtä lailla yksilöiden hartioita. Myös se, että he ovat animoineet luontoa erilaisten henkien asuinpaikaksi, on tuonut luontoa kohtaan kunnioitusta, joka meiltä monelta tämän päivän ihmiseltä on kadoksissa.

Kuinka paljon meillää olisikaan opittavaa omilta esivanhemmiltamme! On suurta typeryyttä kuvitella, että olisimme tänä päivänä jotenkin viisaampia kuin he. Ehkä realiteettitajumme on jossain määrin kehittynyt, mutta viisautemme on taantunut, ainakin Itkijänainen minussa on tätä mieltä.

Erilaiset variaatiomme, sielumme jakautuminen osiin,  heijastavat uutta aikaa. Ne heijastavat aikakautta, jossa länsmaisen miehen tieteellistekniselle tietämykselle rakentuva maailmankuva ja sen määrälliset metodit eivät olekaan hyvinvointimme ainut mitta. Oman moniäänisyytemme tunnistaminen on vapautumista yhdestä kulttuurisesta tarinasta.

Haltioitumisen avulla voimme löytää sisältämme olevien ristiriitaisten äänien kakofonian takana olevan hiljaisuuden. Voimme yhdistää realiteettitajumme menneisiin viisausperinteisiin. Tietoisuus jatkaa evoluutiotaan. Kylmän esineellistävää modernia länsimaista yksipuolistavaa aikaa seuraa uusi henkinen moniääninen aika, jossa jälleen elämälle palautetaan sen henkinen ulottuvuus.

Kuljemme parhaillaan  kulttuurisen tarinan, narratiivin, solmukohdassa. Länsimainen ihminen toisensa jälkeen kykenee ylittämään modernin maailmankatsomuksen rajat. Modernit hierarkiset instituutiota latistuvat dialogisiksi. Muille – nykyisille ja menneille kultuureille – ja niiden olemisen tavoille annetaan niille kuuluva arvo. Tajuamme entistä paremmin kaiken tiedon metaforisen luonteen.

Olemme samalla siirtymässä terveydenhuollossa aidosti potilas-lähtöiseen aikaan. Asiakas itse kykenee, haluaa ja saa ottaa vastuun ja päätöksenteon omasta terveydestään. Hän saa jälleen olla henkinen ja hänellä on lupa haltioitua yhteisöissään.Tällä on lääketieteen rinnalla myönteiset seuraamukset kokonaivaltaiseen hyvinvointiimme.

Minätilamme, variaatiomme, heijastavat aikaa, jossa ihminen kykenee heittäytymään irti modernin normaalinpuvusta. Hän kykenee leikillisesti ottamaan erilaisita kulttuurisia asemia itseydelleen. Normaali ei olekaan enää ”länsimaisen luonnontieteilijän keskiarvo normaalia”, vaan normaali voimme olla monella eri tavalla. Itseytemme paljastuu erilaisten minuuksiemme karnevaalijuhlassa.

Moniäänisyytemme kuljettaa meidät samaan mihin tietoinen läsnäolo: Kykenemme irtaantumaan ajattelumme rajoista. Siksi se, että kykenemme ohjaammaan minämme erilaisia variaatioita, on tärkeä tietoisuustaito. Haltioitumisimme erilaisissa minuutemme variaatioissa kuljettaa sekä yksilön että yhteisön uudelle meta-ajattelun tasolle (=ihminen kykee ajattelemaan ajatuksiaan, reflektoimaan tietoisuuttaan).

Tietoisuustaitoja omaksuaksemme meidän ei ole pakko mennä mietiskelemään buddhalaiseen retriittiin, vaikka sekään ei tietysti ole välttämättä huono idea. Voimme luontevasti hakea näitä taitoja omilta esivanhemmiltamme. On mahdollista ottaa oppia parantavista yhteisöllisistä rituaaleista, joita heillä aikoinaan oli.

Eilen YLE:n uutisissa oli, kuinka monet terveydenhuollon ammattilaisista sadat ovat menettäneet oikeutensa harjoittaa ammattiansa addiktioiden vuoksi. Nk.modernin normaalin ihmisen ongelma on ollut, että kaikesta normaaliudestaan huolimatta hän voi epänormaalin huonosti. Meidät on pakotettu kulttuurissamme pakkopaitaan, joka puristaa, kiristää ja paukkuu siinä määrin, että ihmiset ajautuvat erilaisiin addiktioihin ja masennukseen sekä hyvinvointisairauksiin.

Itseäni ahdisti vuosikymmeniä tämä itsensä esineellistävä kulttuuri, jossa olemisen taidot ovat kadoksissa. Sen sijaan itsensä monitoroinnista, jatkuvasta painonmittaamisesta, veriarvojen mittaamisesta, verenpaineen, pulssin, rasvakerroksen jne. on tehty materialistisen maailmankatsomuksen pappien – terveydenhuollon ammattilaisten – ohjaamia pyhiä seremonioita, joihin jokaisen kunnon kansalaisen kuuluisi tottelevaisesti alistua.

Sen sijaan modernin normaalille ihmisille ei ole annettu juuri minkäänlaista tukea sisäisyyden ja yhteisöllisyyden harjoittamisen. Ajat ovat onneksi muuttumassa. Käsityksemme nk. normaalista on muuttumassa. Ehkä se mitä vielä 2000-luvun taitteessa pidettiin normaalina, on muutaman vuosikymmenen kuluttua varsin epänormaalia.

 +

Ummikot untamoiset,

turjakkeet ja tutut tämän tulisielun,

itkekäämme, iloitkaamme,

isiemme, äitiemme, iänikuista itkuvirttä!

+

Sisäinen teatteri on facebookissa.

Mainokset

Erään hullun Emännän satunnaisia hullunkurisia mietteitä DSM:stä ja vähän muustakin, osa 3

Rönttösistä takaisin Siirtolan Emännän arkisempiin elämänfilosofisiin aiheisiin: tällä erää DSM-luokituksen syväluotaukseen ja sen kritiikkiin. Hämmentävän vähän muuten olen muiden lääketietelijöiden kuullut kritisoivan oman tieteensä perusteita, minkä pitäisi olla todellisen tiedemiehen ja -naisen perustaito. Vai jospa tämä on muuttumassa?  Itseni ainakin opetettiin 70-80-luvulla ottamaan empiirisanalyyttinen tieteenperinne itsestään selvyytenä vastaan. Meidän oletettiin sitoutuvan vain tähän ”toteen” tarinaperinteeseen.

http://en.paperblog.com/27-cosmic-consciousness-51623/

Sosiologian professori Nikolas Rosin mukaan merkittävät instituutiot, kuten NIMH  (National Institute of Mental Health) orientoivat parhaillaan tutkimuskäytäntöjään irti DSM-luokituksista. Nikolas Rose on sitä mieltä, että luokitukset ovat kaventaneet tutkijoiden objektiivisuutta, esimerkiksi aivotutkimuksessa, sen sijaan että ne olisivat sitä parantaneet. Nykyään tehdään yhä enenevässä määrin tutkimusta, jossa ei saa käyttää hyväksi DMS:n luokituksia. Sen sijaan lähtökohdaksi otetaan aivoissa havaitut fysiologiset muutokset, joiden kautta yritetään hamottaa ja luokitella ihmisiä erilaisiin tunne-, käyttäytymis- ja kognitiokategorioihin.

Nikolas Rosen mukaan nykyään ei enää suositella sitä, että lääkäri listaa potilaan oireet, ja sitten DSM:stä valitaan oireyhtymä, johon hänen oireensa mahtuvat. Minusta olisi mielenkiintoista tietää yksityiskohtaisemmin, kuinka Kela ja Valviira näissä asioissa toimivat. Minun käsitykseni on, että heidän asiantuntijansa rakenteet nojaavat edelleen juuri näihin. Ne nojaavat päätöksiään biovaltaan (biopower),  juuri tähän  vanhentuneeseen, jo aikansa eläneeseen yksipuoliseen, kaiken medikalisoivaan, kuolleeseen tarinaan ja sen  sairausluokitusjärjestelmään.  Kulttuurimme on ollut dogmatisoitumassa pelkiksi numeroiksi ja logaritmeiksi, mutta onneksi yleismaailmallisesti näyttää siltä, että nämä jäykät yksipuolisesti luokittelevat rakenteet ovat saaneet nyt alkusysäyksensä murtumiselle.

Rose tunnustaa, että mitä enemmän aivoja opitaan tuntemaan, sitä vähemmän vaikuttaa siltä, että niistä oikesti vielä juuri mitään ymmärrämme. Nikolas Rose pohtii samaa asiaa kuin kuin minä, että ehkä elämänmuotomme ja ympäristömme ovat tänä päivänä sellaisia, että ne laukaisevat erilaisia oireyhtymiä.

Tarjoan asiantuntijakultuuriin dogmatisoitumisen lääkkeeksi narratiivista lääketiedettä. Se sisältää itselleni käsitteen ekspansiivisesta oppimisesta. Totuus rakastaa ristiriitoja ja se viihtyy näkökulmien välisessä dialogissa. Kokeneella lääkärillä on usein kokonaisvaltaista ymmärrystä sen lisäksi, että hänellä on erityistietoa ihmisen kehollisesta puolesta. Tämän tietämyksensä avulla hän voi dialogisesti olla rakentamassa potilaalle uutta tarinaa. Hän saattaaa hyödyntää DSM:ää, sikäli mikäli hänen ja potilaan yhteinen kokonaisvaltainen asioiden hahmottaminen siihen heitä ohjaa. Mutta hän voi myös olla käsikirjaa hyödyntämättä, jos vaikuttaa siltä, ettei potilaan tarina tästä hyödy.

Joskus asiakkaamme tai oma tarinamme voi olla kaooksessa. Syynä voi olla mikä tahansa ongelma-alue situationaalisessa säätöjärjestelmässämme (keho-tajunta-ympäristö). Voimme sairastua fyysisesti ja/tai mielenterveydellisesti tai elämäntilanteemme voi olla kaaoksessa. Ne kaikki kietoutuvat toisiinsa siten, että yleensä on vaikea päättää oliko muna ensin vai kana. Nykyään tutkitaan paljon esimerkiksi psyykisten traumojen vaikutusta erilaisiin syöpiin.  Lääkäri on tavallisesti vahvimmalla kehollisella alueella. Ihmisen paras hoitaminen tänä päivänä on moniammatillista viisaiden ihmisenviranhaltijoiden yhteistyötä, jossa mikään näkökulma ei pyri tarinassa valta-asemaan.

Uuden ajan potilaalle tarjotaan tilaisuus paitsi hoidolliseen toimenpiteeseen myös oppimiseen. Ja ennen kaikkea tietoisuustaitoja kehittämällä, sisäisen ja ulkoisen dialogisen, ekspansiivisen oppimisen ja avoimen, esteettömän, vuorovaikutuksen kautta, ihminen itse voi löytää oman itsensä ohjauksen. Ihminen voi kasvaa oman tarinansa, ”situationaalisen keho-tajuntansa” asiantuntijaksi. Prosessi ei ole kutistettavissa luonnontieteelliseen tiedoksi koska kyseessä on luova prosessi. Tiede on eräs luovuuden muoto eikä luovuus eräs tieteen muoto.

Potilaan itseohjautuvuuden tukeminen tulisi olla kaiken hoitamisen tavoite. Luultavasti tulevaisuudessa terveydenhuollon asiakkaita ja ammatillisia toimijoita opetetaan itse ohjaamaan omaa tietoisuuttaan. Liian monen kansalaisen (mukaanlukien asiantuntijat) tietoisuutta ohjaa edelleen autopilotti valtaapitävien kulttuuristen uskomusten suuntaan.

Sosiologian professori Nikolas Rose ei tuo esiin videossaan mainitsemiani holistisia näkemyksiä (ehkä hän ei ole lukenut Lauri Rauhalaa tai Ken Wilberiä?). Hän kuitenkin korostaa juuri sitä, että psykiatria on muuttumassa kovaa vauhtia monologiasta dialogiksi. Psykiatriassa on meneillään oman historiansa suurin muodonmuutos. Se on alkanut kuunnella yhä enemmän potilasta. Hoito on muuttamassa muotoaan aidosti asiakaslähtöiseksi. Psykiatrisessa hoidossa potilas on yhä enemmän kuningas tai kuningatar.

Vaikka psykiatrilla on edelleen ääni, potilaalla itsellään on yhä enemmän valtaa ja viime kädessä hän on se, joka päättää omasta tarinastaan. Yhteiskunnallisesti on tärkeä kysymys, kenen äänen pitäisi painaa eniten? Potilaan? Lääkärin? Sosiaalityöntekijän? Veturinkuljettajan? Psykiatrin? Psykologin? Hammaslääkärin? Kampaajan? Oma vastaukseni tähän kysymyksen on, että kokonaisvaltaisesti viisaiden  ihmisenviranhaltijoiden äänen tulisi kuulua kaikkein eniten. Minulle ihmisenviranhaltija voi olla suutari tai lääkäri. Hän on silloin viisas ihmisenviranhaltija, kun hän  kykenee integroimaan kulttuurista moniäkökulmaista tietoa kokonaisvaltaiseksi eettiseksi viisaudeksi. Tällainen ihminen ei kätkeydy ammatillisen asiantuntijaroolinsa taakse, vaan hän uskaltaa avautua dialogiin, kokonaisena, harkitsevana ihmisenviranhaltijana. Nk. asiantuntijakin voi integroida oman erityisnäkökulmansa osaksi kokonaisvaltaista viisauttansa.

Seuraavassa psykologi, hypnoterapeutti, kognitiivinen psykoterapeutti, NLP Master practitioner ja EMDR-terpeutti Satu Heinosen kuvaa omaa kehittymistään hypnoterapeuttina. Tämä vastaa omaa käsitystäni siitä, kuinka ihiminen voi ihan tavallisena ihmisenviranhaltijanakin kehittyä erilaisten vaiheiden kautta.

Hypnoterapeutilla voi erottua myös vaiheita kuten vaikka kuvataitelijalla impressionistisia, kubistista jne. vaihetta. Kun mestaruusvaihe on saavutettu, alkaa tuntua, että ei ole enää mitään, ei ole mitään koulukuntaa. Ajattelee, että on ”unohtanut” kaiken, ei ole enää hyvä missään, ei voi sanoa itseään enää miksikään. Ja ihmeellistä on se, että asiakkailta alkaa saada parempaa palautetta kuin aiemmin.

Heinosen kuvaus mestaruudesta mielestäni kuvaa hienosti sitä, kuinka dialogissa erilaisten elämänkatsomusten kanssa, ihminen, kasvaa kokonaisvaltaiseen viisauteen. Hänelle avautuu dialoginen todellisuus, jossa ollaan avoimena läsnäolevasti maailmankaikkeuden kaikille äänille.

Tämän videon perusteella korjaan hieman näkemyksiäni psykiatriasta. Ehkä sekin muuttuu parhaillaan paremaan suuntaan. Toisaalta tässä videossa äänessä on sosiologi, ja harvat lääketieteilijät kai heitä arvostavat. Muta jospa silti tosiasia olisi, että vanhoilliset yksipuoliset ajattelutavat, tekevät parhaillaan kuolemaa.

Oma mielipiteeni on, ettemme täällä Suomessa ole kovin edistyksellisiä näissä asioissa. Taidamme rakastaa (ihmis)luontoa enemmän edelleen materialismille rakentuvia yksipuolisia valtahierarkioitamme, ja sen käsikirjoja. Suuri osa ihmisiä – mukaan lukien asiantuntijoita – kumartaa edelleen materialistisen maailmankatsomuksen pappeja, jotka rakastavat enemmänä kontrolloivia lakipykäliään kuin kuuntelisivat avoimesti toisia ihmisiä ja itseään. Toivoisin asiatuntijakulttuuriin enemmän tietoisuustaitoisia ihmisiä, heitä, jotka saavuttavat omassa tietoisuudessaan laajemman ymmärryksen tiloja.

Siksi mielessäni käykin, että pitäisikö meidän suomalaisten olla aktiivisempia sen suhteen, ettemme suostu alistumaan näihin DSM-luokitusten kategorisointiin, muuta kuin silloin, kun näemme todella välttämttömäksi. On väärin, että tällaisia uskomuslääketieteellisiä luokitteluja käytetään epäeettisest, muuhun kuin meidän hyvinvointiimme. Todella tarkkaan pitää harkita, minkälaisia poikkeuksia näistä säännöistä tehdään. Näitä sääntöjä täysyisi moniammatillisesti pohtia. Moni yhteiskunnassamme jo kärsii enemmän kuin sairaudesta, niistä leimosita, joita DSM kaltaisilla järjestelmillä on meihin tatuoitu. Emme voi kontrollin, turvallisuuden ja vakauden nimissä polkea ja tuhota erilaisin leimoin viattomien ihmisten tarinoita.

Se että meistä ihmisistä kasvaa oman elämme tarinan luojia, vaatii meiltä siis  tietoisuustaitoja. Toisaalta on ehkä hyvä, että jotkut ohjaavat meitä, niin kauan kuin meillä niitä itsellämme ei ole taitoja tarkoitukselliseen, eettisesti ja ekologisesti vastuulliseen, elämäntapaan. Annamme tietoisesti, vapaa-ehtoisesti,  joidenkin yksilöiden ohjata kulttuuriamme. Tämä on hyvä ajatus,  silloin kun kansalaiset eivät itse ole kasvaneet eettiseksi, ekologisiksi ja vastuullisiksi toimijoiksi. Tästä tulee vain valitettavasti mieleeni hämmentävä kysymys: Ovatko nykyiset vallankäyttäjämme pääsääntöisesti elämän ymmärryksessään pitkälle päässeitä, vastuullisia  ihmisiä? Kuten tiedämme tieto ja ymmärrys eivät kulje aina käsikädessä…

Mielestäni ekologiseen ja eettiseen päätöksentekoon kykenevä demokratia syntyy vasta silloin, kun yhä useampi ihminen kasvaa oman tietoisuutensa ohjaajaksi. Tämä merkitsee sitä, että ihminen tuntee itsensä, omat monet minuutensa muodot, ja hän kykenee olemaan sekä niille että toisille ihmisille ja luomakunnalle dialogisesti avoimena. Vasta oman tietoisuutensa dialogiseen ohjaukseen kykenevä ihminen vapautuu kultuurinsa alistuksesta. Paul Freiren ajatusta lainaten, pelkästään alistetut eivät vapaudu avoimen näkökulmien välisen dialogin kautta alistuksesta, vaan myös alistajat vapautuvat siitä.

Viime aikoina minua on kiinnostanut ekspansiivinen oppiminen. Olkoon sitten kysymyksessä organisaation tiedostusta laajentava dialoginen oppiminen, tai psykodynaamisesta näkemyksestä kasvualustansa saava sisäinen dialogi (Sisäinen teatteri), ajattelen kysymysessä olevan mielikuvituksen rikastamasta ekpansiivisesta oppimisesta. Ristiriitamme sekä meissä yksilöinä, että myös yhteisössä, voivat olla uuden eettisen tietoisuuden kasvualusta. Eettinen ja ekologinen viisaus voi nousta dialogista, koska se on todellisuuden perimmäinen olemus.

Olemme jo alkutaipaleella uuteen kulttuuriin, uuteen ihmistietoisuuden evoluution vaiheeseen. Muutos tapahtuu, mutta se ei näyttäisi tapahtuvan niiden instanssien toimesta, jonne rahavirtoja ohjataan. Sen sijaan se tapahtuu niiden ihmisten kautta, jotka ovat saavuttaneet riittävän laaja-alaisen ymmärryksen todellisuudesta, olemalla avoimena ja herkkänä maailmankaikkeuden monille äänille. Mielenkiintoista seurata, mikä tule olemaan mielentereysongelmien DSM-luokittelujen kohtalo tulevaisuudessa.

Päätän hullun Emäntäni pohdiskelut ekofilosofi Henryk Skolimowskiin: … viimeisten kolmensadan vuoden aikana olemme määritelleet uudestaan meitä ympäröivän maailman ja nuo uudelleenmäärittelyt ovat johtaneet siihen, että olemme tehneet väkivaltaa sekä tuolle maailmalle että itsellemme. Meidän on hylättävä suuri osa ainellisen edistyksen profeettojen ”viisaudesta”, sillä tämä edistys johtaa meidät tuhoon Meidän on myös kehitettävä uusi kattava filosofia, joka tekee meitä ympäröivän maailman uudella tavalla ymärrettäväksi.

Mieltäni lämmittää tunne siitä, että olemme jo matkalla uuteen, kattavampaan elämänfilosofiaan.

Elänkö aidon itseni näköistä elämää?

Olen usein miettinyt, mitä tarkoittaa se, että henkilö elää ”autenttista”, oman itsen näköistä elämää. Olen jo ajat sitten tajunnut, että kysymys ei ole mistään pysyvästä vakiotilasta. Sen sijaan aidon itsen näköinen elämä on amebaelämää: ihminen muuttaa jatkuvasti muotoaan. Tämä yksilön jatkuva muodonmuutos johtuu siitä, että hän kykenee jatkuvasti kyseenalaistamaan vanhoja uskomuksiaan ja hän pystyy rakentamaan uusia, paremmin todellisuuden perimmäistä olemusta vastaavia. Aito itsensä näköinen ihminen resonoi jatkuvasti herkkyytensä ja luovuutensa avulla ulkoista maailmaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Uskon ekofilosofi Henryk Skolimowskin tavoin tietoisuuden evoluutioon, siihen, että ihmiset sekä yhteisönä ja yksilöinä käyvät läpi tietoisuutensa ikuista kehityskulkua. Toki toiset yksilöt ja yhteisöt jämähtävät. Heidän tietoisuutensa jäykistyy ja kangistuu luutuneeksi yksipuoliseksi rakennelmaksi. Toiset yksilöt ja yhteisöt sen sijaan jatkavat koko elinkaarensa läpi tietoisuutesa evoluutiota. Heidän tietoisuutensa laajenee, jolloin ilmaantuu yhä uusia korkeamman ymmärryksen henkisiä tiloja.

Yksilön tai kulttuurin kaaosvaiheessa (esimerkiksi kriisit) on mahdollista, että tapahtuu muodonmuutoksellisia suuria siirtymiä uusille laajemman ymmärryksen tasoille. Kriisi on aina mahdollisuus, jonka käytämme tai jätämme käyttämättä.

Biologisella tasolla ajattelen kysymyksen olevan siitä, että ihminen kykenee rakentamaan yhä uusia neuraalisia yhteyksiä, eivätkä hänen aivonsa jämähdä vain tietyille kangistuneille radoille. Hermosouluverkostomme on systeeminen elävä kokonaisuus, jonka alasysteemien uusien verkostoyhtyksien emergentteinä ilmiöinä syntyy jatkuvasti uutta ymmärrystä.

Sisäisen teatterin kaltaisilla luovilla menetelimillä ihminen kykenee jatkuvasti aktivoimaan uusia hermoratayhteyksiä. Minätilat edustavat neuraalisten verkostojemme osasysteemejä. Spontaanissa luovassa kirjoittamisessa neuraalinen verkosto tihenee ja minätilojemme kirjo laajenee. Hyödyntäen tätä systeemistä verkostoa ja sen alasysteemejä (Sisäisessä teatterissa minätilat) ihminen kasvaa oman tietoisuutensa ohjaajaksi: omien tunteittensa ja ajatustensa ajattelijaksi ja ohjaajaksi.  Tietoisuutemme laajenee siis leikillisen luovuuden ja itsereflektion kautta. Vapautamme itsemme monologiasta dialogiin: erilaisten sisäisten ja ulkoisten maailmankatsomusten leikkiin.

Ajattelen, että aito ihminen on herkkä. Hän on hyväksyvästi läsnä itselleen ja toiselle ihmisille. Hän ei yritä pakottaa toista tai itseään samuudeksi. Tämä samuudeksi pakottaminen on ollut monologisen länsimaisen kulttuurimme perisynti. Meitä on sosialisaatiojärjestelmän kautta yritetty pakottaa massaihmisiksi. Meitä on ohjattu asiantuntijoiden ”oikeanlaiseen”, vallankäyttäjien uskomuksien mukaiseen keskiarvohirviöiden teknokraattiseen elämään. Se on ollut materialistisen maailmankatsomuksen logaritmien, luutuneen käsitekielen ja tilastojen monologiaa, taloudellisen materialistisen kasvun ethosta.

Lopputuloksena onkin ollut juureton luokkaretkeläinen, ”valeyhtenäinen ihminen”. Kaikki tämä siksi, että meille ei ole annettu riittävästi eväitä kasvaa oman tietoisuutemme  tunnetaitoisiksi ohjaajiksi, jolloin itse kykenisimme valitsemaan itsemme näköisen olemuksemme.

Aito itsensä näköinen ihminen nimittäin tietoisesti valitsee elämäntapansa. Hän ei ota vastaan passiivisesti uskomuksiaan ja arvojaan kulttuuristaan. Aito ihminen tiedostaa monet mahdolliset maailmankuvat ja valinnanmahdollisuutensa. Näin hän tietoisesti valitsee ne arvot ja uskomukset, jotka haluaa ottaa omiksensa. Koska ihminen itse on valinnut uskomuksensa, hänen elämänsä ei ole enää massaihmisten automaattisten uskomusten toteutumaa. Hän löytää toiminalleen ja sisäiselle maailmalleen jonkilaisen harmonian (filosofi Paul Ricaeur kutsuu tätä riitasointuiseksi sopusoinnuksi). Hyväksymme ikuisen rikkinäisyytemme ja keskeneräisyytemme.

Paradoksaalisesti kun valitsemme vapauden, on vapaus myös valinnut meidät. Kun valitsemme rakkauden, valitsee rakkaus myös meidät. Kun olemme läsnä elämässämme, muutumme tietoisuuden evoluution osaksi. Aitoudessamme ei siis pelkästään ole kysymys omasta tahdostamme ja järjestämme. Sen sijaan kasvaaksemme aidoiksi, meidän täytyy viihtyä epävarmuudessa. En voi tietää kaikkia maailman asioita, ja hyväksyn sen. Silti, tietoisuuteni kehittyessä, voin kaiken epävarmuuden keskellä kokea maailman yhä objektiivisemmin, läsnäolevasti.

Monologisen kulttuurimme vahvuus on ollut realiteettitajun kehittyminen. Sen heikkous on ollut, että tämän luutuneen käsitejärjestelmän kustannuksella on alettu mitätöimään muita henkisempiä maailmankuvia. Oikeita elämäntapoja on monia. Oman persoonani kehityksen ratkaisevin hetki oli se, kun vapautin itseni materialistisen maailmankatsomuksen vankilasta todellisuuden moninäkökulmaiseen leikkiin. Luonnontieteellisen ajattelun yksipuollistava kuollut kieli oli kuristava pakkopaitani.

Aitoa elämää elävä ihminen on ankkuroinut itsensä tähän hetkeen. Hänen mielennäyttämöllään ei kummittele häiritsevät menneisyyden haamut. Ankkuroituminen tähän hetkeen tapahtuu esimerkiksi hyväksyvän läsnäolon (mindfulness) harjoituksin. Tämänkaltaiset harjoitukset eivät kuitenkaan kaikille riitä. Jotta vapaudumme menneisyyden haamuistamme, joudumme hyvin usein antamaan patoamillemme tunteille luovan muodon.

Tunteiden ja menneisyyden kokemusten torjunta syö energiaamme. Itse pidän tunteiden fiktiivisestä muodoista, luovista prosesseista, joissa leikimme mielikuvituksellamme. Käsittelemättömät asiat kummittelevat mielessä niin kauan kunnes olemme vapauttaneet ne muodoiksi. Tässä metaforatyöskentelyssä länsimainen psykoterpia näyttää kyntensä.

Ajattelen siten, että hyvin kipeiden asioiden kohtaaminen tapahtuu mielikuvituksen avulla huomattavan paljon hellävaraisemmin kuin repimällä haavoja auki raadollisella realismilla. Tästä huolimatta tämä matka voi olla vaarallinen. Sitä ei kuitenkaan kannata jättää siksi tekemättä. Matka omaan itseen on omasta mielestäni tärkein ihmiselämän matka, sillä vain oman itsensä hyväksynnän kautta, ihminen kykenee tekemään aidosti hyvää toiselle. Niin kauan kun itse emme ohjaa tietoisuuttamme, joku toinen  tekee sen.

Seuraava sanoma on ehkä vanhan toistoa, mutta se on sen verran tärkeä asia, että tuon tämän jälleen esille: Jotta mielikuvitusmatka omaan itseen tapahtuu mahdollisimman turvallisesti, tarvitsee tietoisuutemme aikuisia vahvoja tiloja, jotka kykenevät kohtaamaan prosessissa vapautuvat tuskalliset tunteet. Jos meissä ei ole aikuisia vahvoja realistisia osia, tarvitsemme rinnallamme oppaiksi aikuisia turvallisia ihmisiä. Heitä ovat esimerkiksi terapeutit. Vaikka kuinka ihmisen tietoisuus olisi kehittynyt, hän aina hyötyy ulkoisista peileistä.

Aito itsensä näköinen  ihminen osaa hyödyntää mielikuvitustaan oman tietoisuutensa evoluutiossa. Hän ymmärtää kaikkien käsitteittensä metaforisen luonteen. Mielikuvatyöskentelyn eräs mielenkiintoinen osa-alue on moraalinen mielikuvitus. Sekin auttaa ihmistä elämään aitoa elämää. Ihminen kykenee moraalisella mielikuvituksellaan näkemään omien tekojensa laajemmat yhtöisölliset ja ekologiset seuraamukset. Tätä mielikuvituksemme osa-aluetta pitäisi erityisesti vallankäyttäjien kehittää.

Ken Wilberin ohjaamana kohti integratiivista lääketiedettä nr. 3

Ken Wilber korostaa, että integraalisti työskentelevä lääkäri ymmärtää oman tietonsa rajat. Lääkäri voi vahingoittaa myös sillä, mitä hän ei ymmärrä, potilastaan. Ja lääkärinhän etiikan perussääntö on: ”Älä vahingoita”. Emäntä ajatteleekin, että rajantaju on se tärkeä asia, joka kaikilla lääketieteenharjoittajilla tulisi olla; lääketieteen ymmärryksen rajallisuuden tajuaminen. Vaikka meillä on valtava tietomäärää siitä, kuinka ihminen parantuu (cure), meillä on hyvin vähän ymmärrystä siitä kuinka ihminen eheytyy (healing).

Ken Wilberin Integraalitiede rakentuu ajatukselle siitä, että ihmisen olemuksella ja sen suhteella luonnon luomaan verkostoon, on tietty perusolemus, joka ei kutistu sellaisenaan yhteen ainoaan tieteenfilosofiaan. Ihminen on osa historiaansa, luontoa, kulttuuria ja yhteisöänsä, eikä hän taivu väkisin pelkästään luonnontieteelliseen viitekehykseen ja sen määrälliseen tutkimukseen. Integraalia lääketiedettä harjoittava kykenee tarjoamaan potilaalle tietoa omasta luonnontieteellisestä tiedonperinteestä käsin, jossa lääketieteellisen sairauden merkityksen antajana hän kykenee kuitenkin suhteuttamaan samanaikaisesti oman tietonsa rajat suhteessa laajempaan tiedon kenttään. Lääkäri ymmärtää tällöin, että vaikkapa sosiaaliset olosuhteet voivat tuottaa ihmisessä pahoinvointia, eikä kaikki ruumiillinen ja henkinen kärsimys ole suinkaan aina vain ihmisestä itsestään lähtöisiin. Hän kykenee hahmottamaan niitä yhteisöllisiä ja yksilöllisiä taakkoja, joita yksilö kantaa.

Se on jo paljon se, kun hammaslääkäri tajuaa paikatessaan pahasti karieksen vahingoittamaa ihmisen hamapaistoa, että tässä on nyt kysymyksessä laaja-alaisempi ongelma kuin rikkinäiset hampaat. Voi olla, että vähintään yhtä tärkeää kuin hampaan paikkaaminen, luultavasti tärkeämpää, olisi kysyä tältä potilaalta anamneesin lisäksi yksi kysymys: ”Mitä sinulle muuten kuuluu?”. Kulttuurissamme elää tuhansia syrjäytyneitä yksinäisiä ihmisiä, jotka eivät ole vuosikausiin kuulleet tätä kysymystä. Integraalisti työskentelevä lääkäri yrittää saada ongelmasta laajemman kuvan, huolimatta siitä, että hänen tarjoamansa ratkaisu lähtee liikkeelle lääketieteestä ajattelusta. Hän ei pyrkii olemaan siirtämättä yksilön kannettavaksi sellaisia taakkoja, jotka hänelle eivät kuulu.

Wilberin mukaan rationaallisteollinen yhteiskunta on omilleen jätettynä kehittymässä ihmiskunnan poliittisen ruumiin pahanlaatuiseksi syöpäkasvaimeksi. Niiden yksipuoliselle maailmankuvalle rakentuva valta on pursunut yli toiminta-alueensa rajojen, minkä vuoksi kulttuuriimme on kasvanut erityyppisiä yhteiskunnallisia ja teollisia valtahierarkioita. Asioita on opittava uudessa ihmisluonnon ja luonnon kannalta ekologisemmasta kulttuurissa katsomaan moninäkökulmaisesti, eikä vain ensisijaisesti yhdestä näkökulmasta. Wilber ei ehdota näiden vanhojen rakenteiden hajottamista, vaan avoimena olemista toisenlaisille ihmistietoisuuden muodoille. Me voimme sisällyttää ja muokata vanhat rakenteet osaksi uutta, laajemmalle ymmärrykselle rakentuvaa, yhteiskunnallista uutta instituutionaallista rakennetta. Tämä ei ole kaikille mieluisa muutos, koska tämä merkitsee samalla vallan uudelleen jakautumista. Ei tietenkään tunnu mukavalta huomata, kun on luullut vasaran olevan ainut työväine, että meillä onkin suuri kirjo erilaisia työkaluja.

Kaikki ilmiöt ihmisen elämässä liittyvät toinen toisiinsa. Esimerkiksi sosiaaliset tapahtuvat voivat aktivoida geenejämme. Viime aikoina onkin tutkittu stressin ja traumojen yhteyttä esimerkiksi verisuonisairauksiin ja syöpään. On keinotekoista, joskus jopa traumatisoivaa, hoitaa ihmistä siten, että hoidetaan vain hänen hampaitaan tai vain vaikkapa vain verenpainetta lääkityksellä tai rintasyöpää solumyrkyillä. Ihminen on aina ihminen yhteisössänsä ja ympäristössänsä. Jokainen ihminen on oma tarinansa. Parhaimmillaan ihminen voi kasvaa omaa tietoisuuttaan luovaksi ja tätä kautta elämänymmärtämystään laajentavaksi yksilöksi, ja tällä aktiivisella merkityksenannolla voidaan vaikuttaa ihmisen kokonaisvaltaiseen terveyteen. Tällä hetkellä onkin jo jonkun verran moniammatillista yhteistyötä, jonka onkin lisäännyttävä koko ajan, jotta kaikki ymmärtävät oman tietonsa rajat.

Kuten Emäntä mainitsi, ihmisen tietoisuuden sisällöllä on merkitystä hänen fyysiseen terveyteensä. Traumat ja niiden synnyttämät blogit ovat lukkoja virtaavalle tietoisuudellemme. Viime aikoina on saatu myönteisiä tutkimustuloksia esimerkiksi meditaation vaikutuksesta terveyteen. Emäntä on muuten huomannut, että ihmisen psyykettä hoidetaan sadoilla eri terapiamuodoilla, mikä kuvaa upeasti sitä, kuinka monesta erilaisesta perspektiivistä ihmisen tietoisuutta voidaan metaforisesti muokata. Yhdelle ihmiselle sopii yksi terapiamuoto ja toiselle toinen. Ken Wilber väittää, että jos keräämme yhteen kaksitoista ”parasta” terapeuttista menetelmää, perustuvat ne lähtökohtaisesti täysin erilaisille persoonallisuusteorioille. Kyse ei siis ole siitä, että joku terapiamuodoista olisi pelkästään enemmän oikeassa kuin toinen. Kysymys on pikemminkin siitä, millä teorialle kyseinen terapeutti ja hänen asiakkaansa pystyvät lisäämään ihmisen elämän tarkoituksellisuuden kokemusta.Me ihmiset emme ole tietoisuudeltamme onneksi vieläkään toistemme klooneja.

Esimerkiksi Emäntä itse on saanut oivallusta itsestään jungilaisen ja psykosynteesin kautta. Hän on erityisen ihastunut näihin suuntauksiin siksi, että ne kannustavat ihmistä etsimään omaa luovuuttaan ja ne sallivat ihmisen dialogin myös uskontojen kautta. Uskonnoista, erityisesti kristinuskosta, Emäntä löytää itselleen syvempää merkitystä omalle elämälleen. Mikäli Emäntä hahmoittaisi maailmaa vain ”kovien” ihmistieteellisten näkemysten faktatietojen kautta, jäisi häneltä hahmottamatta tärkeä osaa elämän merkityksiä. Hän kokisi itsensä ahdistuneeksi, jos hänen ei sallittaisi uskontojen ja filosofian kautta hakea metaforisia rikkaita merkitystä omalle elämälleen. Emännälle on mahdotonta ajatella omaa elämänsä tarkoituksellisuutta ilman hengellisiä käsitteitä. Onko asia kaikille ihmisille näin, sitä Emäntä ei pysty sanomaan. Jokainen on oman elämänsä asiantuntija. Emäntä kuitenkin väittää, että sillä mitä meidän pään sisällämme liikkuu on merkitystä paitsi mielenterveyteemme myös fyysiseen terveyteemme.

Elämämme merkitykset eivät ole yhdentekeviä ruumiimme kannalta. Elämme kulttuurissa, jossa liian monelta puuttuu elämän tarkoituksellisuuden kokemus. Se minkälaisia tulkintoja annamme tapahtumille, ulkoisille ja sisäisille, vaikuttaa myös fyysiseen terveyteen ja tätä kautta geeneihimme. Ruumis on sielumme peili, ja sielu on ruumiimme ja ympäristömme peili. Reikäinen hampaisto on biologinen ongelma, mutta se voi olla myös sosiaalinen ja psyykkinen ongelma sekä päinvastoin. Ongelmaa voidaan lähestyä monesta näkökulmasta käsin.

Psyyken kannalta olennaiset asiat Ken Wilber jäsentää nelikentän, tasojen, linjojen, tilojen ja tyyppien kautta. Nelikenttä jäsentää kokemustamme suhteessa näkökulmaan. Minä näkökulma on henkilökohtainen, ”intentionaalinen”, näkökulma maailman; se on kokemuksellisen ja esteettisen luovan ilmaisun sija. Tässä kentässä Minä-asemassa voi työskennellä luovasti esimerkiksi kirjoittaen, meditoiden, mielikuvatyöskentelyn ja taiteiden avulla. Sen tieteenfilosofia on fenomenologiaa. Sisäisen teatterin näkökulmasta tässä neljännessä minä-asemassa sijaitsee minuutemme keskus, luovuuden lähteemme.

Toinen nelikentän asema on Sinä-asema. Tämä tila on intersubjektiivinen: Tulkinnat muodostuvat Minän ja Sinän välisessä kultuurisessa vuorovaikutuksessa. Tässä tilassa muodostamme luomme mm. moraalin ja kulttuurimme ympäröivien peilen kautta luomme jatkuvasti itsellemme uusia merkityksiä. Sisäisen teatterin näkökulmasta tässä neljänneksessä sijaitsevat, Emännän järjen mukaan paitsi muut ihmiset, myös minätilamme mm. tunteensiirtomme ja mahdolliset minuutemme, joiden kanssa leikkien voimme aktiivisesti etsiä kokemuksillemme uusia merkityksiä. Voimme luoda elämästämme erilaisia kulttuurisia tulkintoja. Tieteenfilosofisessa mielessä tässä neljänneksessä vaikuttaa hermeneutiikkan pelinsäännöt.

Kolmas Wilberin nelikentän alueista on Se-alue. Tämäonluonnontieteidenvaikutusaluetta.Ihminen voi ikään kuin kolmannen henkilön Hän- asemasta katsoa ”objektiivisesti” tapahtumia. Neljäs alue on myös ulkopuolisen näkökulma, mutta tarkkailun kohde on ”monikko”. Neljäs näkökulma käsittelee systeemisiä ja kompleksisia ilmiöitä.

Kaksi ensimmäistä nelikentää käsittelee kokemuksia, joita ihminen voi käsitellä vain sisäisesti, kokemuksellisena todellisuutena. Ne ovat tunteittemme aluetta ja myös meditaation ja miksei myös Sisäisen teatterinkin toiminta-aluetta. Tällä alueella itse kukin – tietoisesti aktiivisesti tai tiedostamattomasti passiivisena – muokkaa omaa henkilökohtaista merkitysmaailmaansa.

Olennaista lääketieteilijälle on tajuta, että tässä nelikentässä emme voi kutistaa näkökulmia toinen toisiinsa, vaan kullakin näkökulmalla on oma toiminta-alueensa. Lääketiede, luonnontiede, on perinteisesti ollut vahvoilla tässä Hän- näkökulmassa, samoin teollistuneen kulttuurimme instituutiot ovat rakennettu ensisijaisesti tälle ajattelulle. Ihmisen ja koko kulttuurimme terveyden, ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta, kaikki neljännekset ovat tärkeitä. Integraali lääkäri toimii ensisijaisesti omasta nelikentässään käsin, mutta hän ymmärtää oman viitekehyksensä rajallisuuden, eikä lähde medikalisoimaan, ”tekemään lääketiedettä”, kaikista ihmisen ongelmista. Hän hahmottaa tiedon maantiedettä laajemmin.

Yksikään osatotuus, yhden nelikentän ajattelu, ei ole ihmisluonnon ja luonnon kannalta riittävä. Ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta on äärimmäisen tärkeää, että ihminen rakentaa kokonaisvaltaisemman, yhtenäistävämmän uuden käsityksen todellisuudesta. Myös yksilön terveyden kannalta tärkeitä ovat kaikki nelikentän näkökulmat. Minä- ja Sinä-näkökulmissa tehty sisäinen työ auttaa ihmistä pääsemään yhteyteen omaan syvyyteensä, jonka jälkeen ihminen toimii vähemmän ristiriitaisesti, koska tällöin hänen fyysinen toimintansa on mahdollista virittää harmoniaan omien aitojen arvojen ja uskomusten kanssa.

Emäntä uskoo, että kun ihmisen tietoisuus on tasapainoisemmassa tilassa, aktivoituu vähemmän terveydelle haitallisia geenejämme. Tällöin toimimme myös ekologisemmin ja ajattelemme elämäämme laajemmin, yhteisöllisemmin. Toki ikäviä geenejä voi aktivoitua joka tapauksessa, esimerkiksi ympäristömyrkkyjen seurauksena, ja joillakin ihmisillä valitettavasti on taipumusta perinnöllisiin sairauksiin, jolloin niitä voi aktivoitua vaikka olisimmekin ”sinut” itsemme kanssa. Emme voi tietenkään väittää, että kun kykenemme ohjaamaan omaa tietoisuuttamme harmonisemmaksi voisimme välttää kaikki sairaudet. Emäntä väittää, että harmonisemman tietoisuutemme avulla emme voi täysin vapautua fyysisistä sairauksista, mutta voimme vähentää tapaturmia ja esimerkiksi monien stressisairauksien esiintyvyyttä. Kaikki riippuu kaikesta, olemisen suuresta verkostosta.

Transmodernia elämää Kainuussa

Siirtolan Emäntä on löytänyt filosofiasta tämän hetkisen henkisen kotinsa. Mitä enemmän hän lukee transmoderia filosofiaa, sitä enemmän huomaa juuri siinä olevan ne elementit, joihin hän on ollut mieltyneenä ja suuntautuneena viimeiset vuodet.

Amerikkalaisen sosiologin Paul H. Rayn mukaan, muuten, neljäs osa amerikkalaisista on jo transmodernisteja ja hän arvelee Euroopassa heitä olevan vielä enemmän. Emännän ymmärryksen mukaan transmoderni ajattelu ohjaa parhaillaan meneillään olevaa hierarkisten organisaatioiden horisontaalistumista ja erilaisia kohtuullisemman elämäntavan suuntauksia. Tämä muutos on sinänsä poikkeuksellinen, koska yhteiskunnallista muodonmuutosta ohjaavat prosessit ovat lähteneet liikkelle hierarkioiden alapäästä: aktiivisista ruohonjuuritason toimijoista. Siinä mielessä, muuten, Emäntä sopii myös tähän transmoderniin ajatteluun erinomaisesti. Hän on vain yksi ihmisenviranhaltija ja ruohonjuuritason aktiivinen toimija. Hänen aseenaan on sanat.

Transmodernismin loi alunperin argentiinalaismeksikolainen filosofi Enrique Dussel. Se mikä tuntuu erityisen hyvältä tässä suuntauksessa on kulttuurioptimismi, kunnioitus paikallisia perinteitä kohtaan ja aktiivinen osallistuminen tasavertaiseen monikansalliseen vuorovaikutukseen (Ajattele globaalisesti, toimi lokaalisesti!). Transmodernisti tekee kovasti töitä sen eteen, että yrittää löytää omaa tuntoansa ja voittaa vierauden pelkonsa. Tällä korvessa Emäntä tekee tätä työtä aktiivisti lukemalla ja poimimalla mehtämarjoja.

Länsimaisesta yksilökeskeisestä ajattelusta kohti terveitä yhteisöjä

Valkoisen länsimaisen miehen kuninkaan kruunu on transmodernismissa riisuttu. Transmodernisti tajuaa nimittäin länsimaisen ajattelun kapea-alaisuuden. Hän ymmärtää, että huolimatta tieteellisteknisestä kehityksestämme, emme vaurautemme keskellä ole yhtään sen erinomaisempia saatikka sivistyneempiä ihmisiä kuin ihmiset muualla maailmassa. Meidän käsitykset demokratiasta, oikeudenmukaisuudesta, kauneudesta jne. ovat erilaisia kuin joissain muissa kulttuureissa.

Demokratiamme on ollut yltiö individualistista, yksilökeskeistä, kun taas monissa muissa kulttuureissa on ajateltu yhteisökeskeisesti. Transmodernisti on oivaltanut, että onni ja terveys kumpuavat terveistä yhteisöistä. Meillä on siis yhtä lailla opittavaa muista kulttuureista kuin muilla meistä.

Emännän demokratiakäsitys transmodernistina on sellainen, että aitoa demokratiaa on se, että köyhien äänet saadaan kuuluviin. Maailma ei muutu paremmaksi sitä kautta, että vain rikkaiden ääniä kuunnellaan.

Jatkuvasta talouskasvusta kohti harmonia-ajattelua

Transmodernisti ei tavoittele elämässä jatkuvaa taloutensa kasvua. Sen sijaan hän tavoittelee harmoniaa. Terveet harmoniset yhteisöt elävät taspainossa ihmisluonnon ja ympäröivän luonnon kanssa. Onnellinen, terve, tasapainoinen yksilö, asuu puolestaan harmoonisessa yhteisössä. Tällaisen yhteisön jäsen on tasapainossa paitsi itsensä ja myös (sosiaalisen) ympäristönsä kanssa. Hänen sisällään elää fysiologinen harmonia, tunnemolekyylien vapaa virtaus, mikä pitää yllä tervettä immuunivastetta. Harmonista elämää elävä yksilö ei tarvitse egollensa timantteja. Harmoninen ihminen syö terveellisesti, ei ruoki itseään roskaruualla eikä hän ruoki myöskään tietoisuuttansa tietoisuuden roskaruualla.

Myös naisen viisautta arvostetaan

Transmoderni ajattelija arvostaa myös monia feministisiä suuntauksia. Ihmiskunta olisi huomattavan paljon parempi paikka, jos maailman naisia kuunneltaisiin enemmän. Siirtolan Emäntä onkin ollut huomaavinaan, että viime aikoina, ainakin hänen ympärilleen sekä reaalisesti että virtuaalisesti on kasasantunut tietyn tyyppisiiä miehiä. He ovat sellaisia, joiden itsetunto on niin korkealla, että he pystyvät kuuntelemaan myös sitä, mitä naisilla on maailmalle sanottavaa ja annettavaa. Naisten lisäksi transmodernisti kuuntelee myös marginaalissa olevia ihmisryhmiä.

Luonto ja paikalliset perinteet kunniaan

Transmodernisti ymmärtää individualistisen elämäntapamme ekologisen kestämättömyyden. Tästä syystä hän ole sitä mieltä, että meidän ei pitäisi imperialistisesti viedä tätä elämäntapaa ja yltiöindividualistista todellisuuskäsitystä muihin maihin. On ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta sietämätöntä, että koko maailma yritetään käännyttää tuhlailevaan kulutuskulttuuriin. Suuntauksen edustajat tajuavat myös perinteiden arvon sielun kotimme rakentajina.

Siirtolan Emännälle sekä kainuulainen luonto että täällä elävä kulttuuriperintö, mukaan lukien vienankarjalainen luonnonläheinen, kiehtova, kansanrunoperinne, ovat luoneet hänen itseydellensä kotoisuuden tunnetta keskellä korpea. (Eilen Emännällä oli muuten kunnia päästä viimeisen oikean runonlaulajamme Jussi Huovisen syntymäpäiville. Kunnia hänelle, siinä on mies, joka on elänyt elämän. Siinä on suuri haaste jokaiselle ihmiselle: elää elämä.)

Kohti dialogin kulttuuria

Tansmodersistin kieli on dialogista: Hän haluaa olla vuorovaikutuksessa erilaisten kulttuurien ja uskontojen välille. Tätä kautta transmodernisti uskoo, että voimme olla rakentamassa parempaa maailmaa, maailmankylää, jossa myös erilaisuudelle annetaan arvo. Sekä sortajan että sorretun silmät aukevat tasa-arvoisessa vuorovaikutuksessa.

Ihmiselämä osana tietoisuuden evoluutiota

Transmodernisti kritisoi sekä länsimaista modernismia että kulttuurin pirstoutuneisuutta, postmodernismia. Jotkut pitävät transmodernismia modernin jatkenaa tai postmodernismin eräänä muotona. Postmodernille ajattelullehan on tyypillistä ”kaikki käy” asenne. Transmodernismi lähtee sen sijaan liikkeelle siitä, että on olemassa yksi korkein metafysiikka, jonka tulisi ohjata kaikkea elämää. Kuten Anna omalla palstallaan on tuonut esille, se on monistinen materialisti, jonka takana perimmäisenä olemuksena on monistinen idealismi.

Kaikkien luontokappaleiden olemus voidaan redusoida siis materiaan, mutta kaiken takana, perimmäisenä, on suurin tietoisuus (Jumala, Rakkaus, Gaia-tietoisuus?), jossa kaikkein pienimmät ja isommat partikkelit materialistisina olemuksina samoilemme. Ihminen on paitsi osa materialistista evoluutiota hän on samalla myös osa tietoisuuden evoluutiota. Tietoisuuden evoluutio edistyy sitä kautta, että me luontokappaleina annamme vielä muodottomalle uutta esteettistä ja eettistä muotoa, esimerkiksi käsitöiden, maalausten, tieteen, rakennusten, tekstien, tanssien ja musiikin kautta.

Tietoisuuden evoluutio vaatii ympärilleen hiljaisuutta ja pysähtymisen hetkiä. Transmodernisti osaa pysähtyä, eikä hukuta itseään jatkuvaan tekemiseen. Hiljaisuus on hänelle psykologista tehokkuutta.

Ihminen saa jälleen olla sielu

Transmodernismi antaa tilaa henkisyydelle. Hän saa jälleen olla jälleen sielu. Emäntää itseään on kiinnostanut perenniaalinen filosofia, jolla hän tarkoittaa filosofiaa, joka on kiinnostunut kaikista uskonnoista ja niitä yhdistävistä ajatuksista. Emäntä on myös ollut kiinnostunut transsendentaalipsykologiasta. Transsendentalismi, meitä kaikkia ihmisiä yhdistävä yhteinen tietoisuus, on transmodernismin ytimessä. Emäntä uskoo Jungin tavoin, että on olemassa puhdas eettinen minuus, joka ilmenee, kun ihminen riisuu itsensä egonsa valepuvuista. Tämä puhdas naamioista riisuttu minuus tuntee yhteytensä toisiin ihmisiin, eläimiin, luontoon ja koko maailmankaikkeuteen.

Mietiskely, meditaatio ja mystiikka kunniaan

Emäntä on ollut transmodernistina kiinnostunut elämän ”mystisistä” olemuksesta. Tällä hän tarkoittaa oikeastaan sitä, että hän uskoo, että voimme tietoisuutemme laajetessa saavutta epifenisiä hetkiä, tapulikokemuksia. Tällaisina hetkinä voimme oivaltaa asioita ilman käsitteitä. Heijastuspintaa tietoisuuden evoluutioon, Siirtolan emäntä on löytänyt Henryk Skolimowskilta (mielen teatteri) ja Ken Wilberiltä. Transmodernistina hän on myös sitä mieltä, että meditaatio ja mietiskely ovat tapoja, joilla voimme tasapainottaa kokemuksellista minuuttamme.

Trandmodernistina Siirtolan Emäntä on lukenut jonkin verran sekä Ken Wilberin integraaliteoriaa, jonka monissa lähteissä on sanottu olevan osa transmodernismia. Emäntä on ollut myös mieltyneenä Ralph Waldo Emersonin arjen kauneuden filosofiaa. Häntäkin pidetään kyseisen suuntauksen inspiroijana.

Tänään 2.4.2012 Siirtolan Emäntä on puhdasverinen transmodernisti. Mitäköhän hän mahtaa olla kymmenen vuoden kuluttua, jos Luoja hänelle elinvuosia suo? Hän uskoo, että se mikä hänen tietoisuudestaan on ikuista, kuolemankin jälkeen pysyvää, on tämä Luoja, Jumaltietoisuus, jonka kipinä hän kokee olevansa. Tämä jumaluuden kipinästä lähtevä tietoisuus ei ole egotietoisuutta, vaan se on puhdasta tietoisuutta joka on riisuttu paljaaksi arjen elämän kaikista naamioista.

Tavallinen arkijärki on nero puettuna työvaatteisiin. – Ralph Waldo Emersson –

Minulla on yksi periaate. Se on se, että kaikki ovat oikeassa. Jokaisella – myös minulla – on pieni pala totuutta, ja kun näitä paloja kunnioittaa ja hoivaa, sisälyttävät ne itsensä yhä tilavammaksi, intohimoisemmaksi ja armollisemmaksi syleilyksi. – Ken Wilber –