Ihminen on sosiaalinen kehomieli, osa 5

LOPUKSI

Kyllä. Stressillä ja uskomuksillamme on vaikutusta fyysiseen terveyteemme. Ne vaikuttavat paitsi elämäntapoihimme myös emotionaalisten molekyylien kautta (esim. stressihormonit) siihen.  Kokonaisvaltaiseen terveyteemme vaikuttaa muiden luontokappaleiden ja ihmisten hyvinvointi. Tutkimusten mukaan esimerkiksi depressio on sosiaalisesti tarttuva sairaus.

Kun työstämme omaa maailmankuvaamme integratiiviseksi, rakennamme samalla omaa fyysistä ja henkistä hyvinvointiamme. Me tarvitsemme kipeästi tietoisuuttamme integraatiota edistäviä työkaluja, koska hukumme tietoon. Moni meistä on pullollansa erilaisia ristiriitaisia näkemyksiä. Toisaalta asia on näin, mutta toisaalta näin ja oikeastaan se on myös näin. Osa psykofyysistä pahoinvointiamme voi johtua jopa siitä, että olemme informaation ylikuormittamia. Emme kykene käsittelemään ristiriitaisia ajatuksiamme, ja sulattamattomat tunteet tukkivat vapaan tunnevirtauksemme. Emme jaksa ajatella itse, vaan helpompaa on mennä muiden, massan, mukana. Tällöin emme toteuta autenttista itsemme näköistä elämää.

Emme opi pelkästään käytännön kokemustemme kautta. Oma sosiaalinen kehomielemme voi muodostaa imaginaarion, kokemuksellisen oppimisen mielikuvituskeskuksen. Voimme tunnistaa rentoutuneessa tilassa meihin ehdollistetut ajattelumallimme ja voimme jopa simuloida todellisuutta mielikuvituksessamme.

Aktiivinen mielikuvitus, meditaatio, mietiskely ja  luova terapeuttinen taide ovat välineitä, joilla työskentelemme kokemuksellisessa sisätodellisuudessamme. Voimme oppia suhtautumaan myös hyväksyvästi paitsi omiin persoonamme osiin myös toisiin ihmisiin samaistumisen avulla. Tällöin voidaan jo puhua moraalisesta mielikuvituksesta.

Tietoisuustaitojen kehittymiseen, kuten läsnä olon taitoihin ja aktiiviseen mielikuvitukseen, tarvitaan paitsi meditaatioharjoituksia myös kokonaan uusi tapa ajatella. Itse asiassa tämä ei tämä ole kovinkaan uusi tapa, pikemminkin paluuta osittain vanhaan. Ympäristömme, luonto, mukaan lukien ihmisluonto ovat pyhiä ja olemme osa sitä. Kieltäydymme pirstomasta todellisuutta osiin, muuta kuin rakentaaksemme integratiivista kuvaa siitä.

Oma Sisäinen teatteri tapa ajatella ei ole sekään mitenkään täysin uusi tapa ajatella. Toin esille jo Lauri Rauhalan ja Ken Wilberin. Lisäksi yksi tunnetuimmista ekofilosofeista, Henryk Skolimowski on kirjoittanut kirjan ”The Theatre of the Mind”. Voimme sisäisen draaman kautta liittää itsemme osaksi maailmankaikkeutta. Sisäisen teatterin voi ajatella olevan myös hänen filosofiansa sovellutus. Lukemattomat muut viisaat ovat oivaltaneet olemisemme draamallisen perusluonteen (mm. William James, Carl Jung, james Hillman,  Mihail Bakhtin).

Onko tämä Sisäinen teatteri nyt sitä ”kaikki käy” maitokauppauskonnollisuutta, josta tietyt autoritaariset piirit puhuvat halveksivasti. Minusta ei. Kyse ei nimittäin ole vain eklektismistä, jossa satunnaisesti yhdistetään erilaisia viisausperinteistä. Sen sijaan kysymys on viisauden integraatiosta: Ihminen voi sisällään ja käytännön elämän kokemusten kautta yhdistää kaiken sen viisauden mitä ihmiskunta on historiansa aikana kehittänyt. Hän voi antaa sekä mielikuvituksensa ja intuitionsa sekä loogisen järkensä ohjata prosessia. Kaikkea tieteellisteknistä kehitystä meidän ei tarvitse heittää roskakoriin. Ekologinen elämä vaatii kuitenkin sen, että alamme hakemaan onnellisuutta myös arkisista pienistä asioista, kuten vaikkapa vapaaehtoistyöstä, emmekä vain egon aineellisista symboleista.

Minätilat ja niiden vuorovaikutus ovat integratiivinen prosessi, jossa voidaan työstää erilaisia viisausperinteitä omassa kokemusmaailmassa leikkimällä. Imaginaariomme toimii poettisella luovalla logiikalla, eikä vain järjen rationaalisella logiikalla. Integratiivisessa minätilojen työskentelyssä on syytä muistaa, että tiedostamaton mielemme on, paitsi aarreaitta, myös kaatopaikka. Siksi kaikki mitä sieltä nousee, ei ole kultaa.Paljon pahaa on tehty, kun on odettu kaikki tiedostamattomasta mielestä nouseva mielikuvitusaines todesta.

Mielikuvituksen tuottama syvempi tieto pitää heijastaa tietoisempiin rationaalisiin tiloihin. Lisääkö tämä uusi oivallukseni luomakunnan hyvää, kaunista ja oikeudenmukaisuutta? Prosessimme ei ole siis pelkästään terapeuttinen vaan se on henkinen kasvu matka väkivallattomaan globaaliin rakkauteen.

Itsetuntemusmatkan ei tulisi olla olemisemme päämäärä. Sen sijaan meidän tulisi antaa itsemme Jumalan (universumin/kosmoksen, rakkauden) luomistyön välikappaleeksi prosessissa, jossa luomme jotakin suurempaa tai pienempää hyvää, kaunista ja rakkaudellista yhteisöömme tai ympäristöömme.

Uskon, että maailma muuttuu sitä kautta, että alamme välittää enemmän toisistamme ja luonnosta.  Kristallipallostani olen näkevinäni, että tulevaisuudessa kolmas sektori, eli vapaaehtoistoiminta tulee nousemaan uuteen kukoistukseensa. Tutkimusten mukaan vapaaehtoistyö kun edistää molempien, sekä avun vastaanottajan että sen tarjoajan kokonaisvaltiasta hyvinvointia. Sen sijaan näyttöä ei ole siitä, että ylimääräinen tarpeeton tavara juurikaan lisäisi onnen kokemustamme. Olemme eläneet kummallisessa myytissä.

Emme uudessa elämäntavassamme vain luule naivisti, että tieteellistekninen kehityksemme pelastaa meidät ekokatastrofiltamme. Joudumme uusimaan koko olemisen perustamme. Meidät voi pelastaa se, että alamme välittämään toisistamme,  muista kulttuureista sekä luontokappaleista ihan vain sen takia, että ne kaikki ovat pyhiä. Voimme löytää tällöin elämäämme entistä enemmän onnea pienistä arkisista asioista. Tarvitsemme tietoa integroivia tapoja, joiden avulla yhdistämme erilaisia viisausperinteitä. Länsimaisen kulttuurin on päästävä eroon ylimielisyydestään muita kohtaan. Myös alkuperäiskansoilla on meille opetettavaa eikä vain meillä heille.

Ken Wilberin integraaliteoria ”kaiken teoria kaikesta” on hieno teoria. Silti itse kannatan sellaista näkemystä, jossa jokainen ihminen voi itse integroida viisautta erilaisista perinteistä itseensä, luovasti, täysin omalla ainutkertaisella tavallansa. Ken Wilber näyttää meille, minkälaiset mittasuhteet tällainen matka voi tuottaa. Voimme oppia paljon häneltä. Emme kuitenkaan tarvitse yksittäisiä guruja. Lempilainauksiani on Jungin huudahdus, kun hän kuuli perustetusta jungilaisesta suuntauksesta: ”Luojan kiitos olen Jung, enkä jungilainen!”

Teatteri on laitos, jossa tulevaisuus, menneisyys ja nykyhetki  kohtaavat. siellä voimme jopa animoida luontokappaleet sosiaalisen kanssakäymiseemme. Puolustan tietoisuustaitona minätilojen Sisäistä teatteria, koska sen avulla jokainen voi rakentaa itse oman itsensä näköisen kartan todellisuudesta, kartan, joka auttaa häntä toteuttamaan oma ainutkertaista elämäänsä. Tämä Elämän eepoksesi voi olla visuaalinen, tarinallinen, filosofinen, tai jopa runollinen tai satujen kartta. Se voi olla isompi tai pienempi, arkinen tai joskus jopa pateettinen. Se on se metaforinen tarina, jolla oma hyvinvointisi lepää.  Kukin voi imaginaariossaan   itseohjautuvasti ammentaa viisautta niistä globaalin yhteisönsä perinteistä, jotka hän itse kokee itse lähimmäksi omaa sydäntään.

Mitään viisautta ei oteta vastaan tietoisuustaitoja harjoittaessa ilman pureskelua, paitsi se, että olemme osa maailmankaikkeuden suurta verkostoa: Kun luomakunta voi huonosti, se vaikuttaa itse kunkin kansalaisen hyvinvointiin. Avattaren ohjaaja Cameron on tuonut tämän viestin taiteen keinoin jopa Hollywoodiin. Jospa me globaalin maailmankylän kansalaiset alkaisimme yhä enemmän sisäistää tämän luomakunnan verkostoitumisajattelun osaksi elämäntapaamme.

Tietoisuustaidot facebookissa.

Mainokset

Luovuus ja ihmisluonnonsuojelu

DSC00397

Ken Robinsson väittää TED videolla, että koulut tappavat luovuutemme kaikkialla maailmassa. Melko kärjekäs väite. Silti pahasti pelkään, että tämä pätee Suomessakin. En usko, että tämä on niinkään yksittäisten opettajien vika, vaan järjestelmäämme on piilotettuna sairas rakenne. Ken Robinsson puhuu ihmisekologiasta joka meiltä melkein kaikilta on hukassa: Koulumme ei vahvista kykyjemme moninaisuutta. Sen sijaan kansalaiset ovat kuin kaivos, josta louhitaan raaka-ainetta talouskasvuun.

Minulle on  jo pitkään ihmisluonnonsuojelu ollut eräs luonnonsuojelun erityisalue. Paitsi luonnon moninaisuutta, meidän tulisi vahvistaa ja pitää yllä ihmisluonnon moninaisuutta. Se merkitsee käytännössä sitä, että aikuisetkin sisäistetevät sen, että ihmiset ovat monipuolisia ihmisiä, joiden luovien erilaisten llahjojen ilmenemistä tulisi rikastaa eikä köyhdyttää.

Vain materialistisille egon symboleille rakentuva käsitys ihmisestä on melko ekologisesti kestämätön. Jonas Salk on sanonut: Jos kaikki hyönteiset katoaisivat maanpäältä, elämä katoaisi viidessäkymmenessä vuodessa. Sen sijaan jos ihmiset katoaisivat maapallolta, elämä kukoistaisi tällöinkin maapallollamme.

Luonnontiede, taloustiede ja matemaattiset aineet ovat yliarvostettuja länsimaisessa kulttuurissa. Robinssonin mukaan jokaisessa koulutusjärjestelmässä on sama aineiden hierarkia:…jokaisessa minne tahansa meneekin. Voisi luulla, ettei näin ole, mutta se on. Korkeimmalla ovat matematiikka ja kielet, sitten humanistiset tieteet ja pohjalla ovat taideaineet. Kaikkialla maailmassa. Ja melko tarkkaan jokaisessa järjestelmässä taideaineilla on oma hierarkiansa. Taide ja musiikki korkeammalla kuin teatteri ja tanssi. Ei ole koulutusjärjestelmää, joka opettaa lapsille tanssia joka päivä kuten opetamme heille matematiikkaa. Miksi ei? Matematiikka on tärkeää, mutta niin on tanssikin. Lapset tanssivat koko ajan, jos heidän annetaan. Meillä kaikilla on kehot, eikö vai? Mita tapahtuu on se, että lasten kasvaessa alamme kouluttaa heitä navasta ylöspäin. Ja keskitymme heidän päihinsä. Varsinkin pään yhteen puoleen. ”

Ken Robinssonin mukaan professorit ovat ruumiittomia, eriskummallisia ihmisiä, jotka elävät päidensä sisällä. Siellä ylhäällä. Hiukan enemmän vielä aivojen yhdellä puolella. Koko koulutusjärjestelmämme perustuu ajatukseen akateemisesta kyvystä. Järjestelmä on kehitetty palvelemaan teollistumisen tarpeita. Yksipuolinen materialistinen maailmankatsomus, jota kouluissa ylimpänä oppina opetetaan, on kestämättömän elämäntavan perusta.

Meillä on Robinsonin mukaan lahjana mielikuvitus, jota TED:issä jatkuvasti ylistetään. Hänen mukaansa meidän täytyy käyttää tätä lahjaa viisaasti. Ihmiset eivät ole raaka-ainetta, vaan meidän pitäisi nimittää lapsemme toivoksemme.

Niinpä. Meidän on koulutettava tulevaisuudessa lapsiamme monipuolisesti. Ainao tapa tähän on mieltää luovat kykymme monipuolisen minuutemme rikkaudeksi. Meidän tehtävämme on kouluttaa lapsiamme eettisesti, ekologisesti ja kokonaisvaltaisesti. Meidän tulisikin keskittyä korkean elämän laadun kehittämiseen ja ylläpitämiseen, eikä jatkuvaan aineelliseen talouskasvuun. (Blondi osa minua ei ole koskaan ymmärtänyt, että viennin pitää olla suurempi kuin tuonnin. Eikö silloin aina jonkun toisen maan tuonti ole suurempaa kuin vienti? Eikö pitäisi löytää pikemminkin jonkinlainen globaali harmonia, jossa kaikkien kansakuntien tuonti ja vienti olisivat tasapainossa?)

Onneksi monet lapsemme näkevät jo sen, mikä meiltä aikuisilta tavallisesti jää  huomaamatta. Siksi meidän on tarjottava toivon lapsillemme monipuolisesti kaikki se  tuki monipuoliseen luovuuteen, jota he tarvitsevat. Lapsia tulisi auttaa pysymään läpi elämän taitelijoina. Ihmiset eivät ole yksipuolisesti vain työvoimaresurssi: jokainen ihminen voi olla ainutkertainen, omalla tavallaan kauneutta ja hyvyyttä maailmaan luova ainutkertainen taideteos.

Vastine Hesarin (11.3.2012) pääkirjoitukseen Guggenheimista

Minusta Antti Blåfieldin pääkirjoitusanalyysi (Haluamme olla ylpeästi yksin) tämän päiväisessä Hesarissa ”Guggenheim Helsinkiin” -vastustuksesta ei edustanut erityisemmin syvällistä asian analyysiä. Hän kirjoittaa: ”Tämä on meidän hiekkaamme. Tänne ei saa tulla.” Hän haukkuu suomalaisia muun muassa nurkkakuntaisuudesta ja itsetyytyväisyydestä. Blåfieldin mielestä Guggenheim Helsingissä edistäisi eurooppalaista yhteistyötä ja integraatiota.

Itse kuulun Guggenheimin vastustajiin, niin kuin moni ystävistäni. En silti vastusta globalisaatiota, mutta vastustan estetiikan alistamista kansainväliselle brändättävälle ”pisnekselle”.

Mietin kuhmolaisena, miten Guggenheim Helsingissä eroaisi, kansainvälisesti korkealle rankkeeratusta, Kuhmon kamarimusiikkijuhlasta. Käsitykseni on, että Kuhmon kamarimusiikkijuhla on saanut alkunsa rakkaudesta musiikkiin, ja kautta aikoihin näiden juhlien järjestämiseen on liittynyt valtava määrä vapaaehtoistoimintaa. Niitä ei ole rakennettu rakkaudesta rahaan. Toki palkollisia talousmiehiäkin on näihin juhliin tarvittu ja tarvitaan tulevaisuudessakin. Silti talous on ollut näissä juhlissa palvelemassa estetiikkaa eikä estetiikka vain taloutta.

Mielestäni meidän päivän maailmassa ovat menneet pahasti ryynit ja jyvät sekaisin. Eettisyys, estetiikka ja ekologia, yhtä kaikki, niiden ei tulisi olla alisteisia taloudelle, vaan hyvin hoidetun talouden tulisi palvella niitä. Silloin kun taiteesta aletaan tekemään ”brändättävää businesstä”, alkaa taiteen arvo kärsiä suuresta inflaatiosta.

Guggenheim ei mielestäni edistäisi meidän kansainvälistymistä ja integroitumista Europpaan. Sen sijaan se edistäisi totalitaarista kulttuuria: taloudellisen materialsimin leviämistä johtotähdeksi alueelle, jolle se ei kuulu.

Luulenpa, että tämän päivän kansalaiset ovat huomattavamman paljon valistuuneempia kuin herra Blåfield olettaa meidän olevan. Uskon, että kulttuurissamme on tapahtumassa parhaillaan valtava arvo- ja uskomusmuutos, jossa yhä useampi tajuaa, ettei raha ole kaiken ykkösmitta.

Mikä on tekemisemme arvo, kysyy Maija Aalto Hesarissa

Maija Aalto kirjoittaa: ”Meidän on tehtävä enemmän. Se ei kuitenkaan vielä yksin riitä: Meidän pitää myös miettiä, mikä on tekemisen arvoista.” Aalto viittaa Matti Apusen ajatukseen siitä, että työtä on ihmisten tehtävä enemmän, jotta taloutemme edelleen kasvaisi.

Hyvä Maija, osuit Emännän mielestä asian ytimeen. Siirtolan Emännän mielestä, kun ongelmamme on meidän kulttuurissamme on juuri siinä, että harva tiedostaa tekemisensä systeemisiä ekologisia ja eettisiä seuraamuksia. Emäntä optimistisesti uskoo, että uuden muodonmuutoksesta syntyvän toivon kulttuurin ytimessä on oleva tietoisuustaitoinen ihminen.

Carl Jung puhui tietoisuustaidottomasta ihmisestä ”massaihmisinä”. He eivät elä kiinni olemisessa, vaan tekemisessä. Ihminen eroaa, tai ainakin hänen pitäisi erota, muista luontokappaleista siinä, että hänellä on tietoisuus, tai ainakin hänellä pitäisi olla sellainen. Kun ihmisellä on tietoisuustaitoja, kykenee hän keskittymään tekemisessään paremmin olennaiseen. Niin kauan kun ihmisellä ei ole tietoisuustaitoja, olemme vallanpitäjien tahdottomia jatkeita, suonia, joissa toteutamme yksisilmäisen kontrollille ja rahalle rakentuvan maailman tuhoisia päämääriä.

Oman tietoisuuttemme laajenemisen kautta meillä on mahdollista tavoittaa eettinen, ekologinen ja esteettinen elämä. Tällöin elämämme päämäräksi muodostuu oman tietoisuutemme ja elämän ymmärtämyksen laajentaminen leikkimisen, ihmettelyn ja hiljentymisen kautta. Niin kauan kun emme ole kiinni läsnäolevasti elämässämme, suurin osa tekemistämme on vain elämistä ”länsimaisen metafysiikan harhassa”. Tälla Emäntä tarkoittaa sitä, että liian moni meistä on opetettu ekologisesti tuhoisan yksisilmäisen tieteellisteknisen ajattelun tahdottomaksi kanavaksi. Tämä ei ole tyhmien ihmisten vika, vaan totalitarisoivan kulttuurimme ongelma. Elääkö siis kaiken tämän tavarapaljouden keskellä primitiivinen ihminen? Hän, joka ei kykene pohtimaan heijastavasti oman tekemisensä seurauksia.

Tietoisuustaitoinen ihminen on eettinen, hän ymmärtää todellisuuskuvien monet näkökulmat ja hän tavoittelee työssään yhteisöllistä ja ekologista hyvää. Mielekäs, ekologisesti hyväksyttävä työ ja tekeminen voi olla itseisarvo, joka tuo elämään tarkoitusta, ja juuri tätä työn elämän merkitystä luovaa ulottuvuutta tulisi korostaa.

Olemme monasti Isännän kannalta pohtineet, että eettiseltä ja ekologiselta kannalta voi ajatella sillan alla asuvan puliukon elävän eettisempää ja ekologisempaa elämää, kuin linnassansa asuva ympäri maailmaa matkusteleva miljonääri. Alkoholistin ekologinen selkäreppu on pieni. Hän siis noudattaa paremmin eettistä perussääntöä ”Do not harm” suhteessa ympäristöönsä. Tuntuu siltä, että länsimaiset vallanpitäjät ja sen instituutiot elävät edelleen aikamoisessa illuusiossa, kun he kuvittelevat, että törsäilevä imperialistinen elämäntapamme voi jatkua.

Taloustieteiljöitä on monenlaisia, mutta tämän päivän maailmaa ohjaavat yksisilmäiset ”asiantuntijat”, jotka totalitarisoivalla materialistisella todellisuuskuvallansa ovat anastaneet yksinvaltiuden maailmaan. Onneksi taloustieteiseenkiin on tullut uusi virtauksia, kuten esimerkiksi ”sosiaalinen yrittäminen”, ”degrowth” ja ”mindfulness”. Siirtolan Emäntä uskoo, että tulevaisuudessa työtämme eivät ohjaa yksisilmäiset liberalistiset taloustietelijät. Tavallisilla kansalaisilla alkaa olla tietoisuustaitoja ja sen mukana laajaa sydämenviisautta, jossa ymmärretään nykyisen kapitalistisen ”monelektisen materialismin” tuhoisuus. Emäntä uskoo, että sekä monolektisen että dialektisen materialismin aika alkaa olla ohi. Tarvitsemme tilalle uusia ekologisia talousteorioita.

Emäntä uskoo, että tulevaisuudessa työtä tekevät ihmiset, jotka kykenevät näkemään todellisuuden kuvan moninäkulmaisuuden ja tekemisiensä systeemiset vaikutukset. He eivät elä luonnontieteiden puristavien logaritmien otteessa, vaan työntekijä kykenee löytämään työstänsä jälleen itseisarvon. He voivat löytää läsnäolon tilan tekemiseensä. He ymmärtävät, että yhteisöllisen hyvän edistäminen tuo onnellisuutta enemmän kuin statussymbolien kasaaminen itselle.

Siirtolan Emännälle ”downshiftaus” ei suinkaan ole merkinnyt sitä, että hän tekisi vähemmän työtä. Päin vastoin; se merkitsee sitä, että hän tekee töitä itseänsä ja rajojansa kunnioittaen sekä entistä paremmin kuunnellen omaa sisäistä ääntään. Syöpä ja työuupumus kertoivat hänelle jotakin tärkeää:Hän ei aio uhrata itseään kapitalistisille markkinavoimille. Sen sijaan hän kuuntelee hiljaisuutta, omaa kehoaan ja luontaista rytmiään. Yhteisöllisyyteen heidän perheensä osallistuu vapaaehtoistyönä. Sen on todettu lisäävän kaikkien ihmisten onnellisuutta, enemmän kuin tavaroiden ja ostettujen elämysten hankkiminen. Tärkeimmät asiat elämässä ovat ilmaisia. Olemisen tilassa avautuu pienten arkisten ja yksinkertaisten asioiden kauneus. Jos terveyttä suodaan, Emäntä on valmis tekemään töitä vielä pitkään. Hänen työnsä on nykyään osa hänen elämäntapaansa.

Siirtolan Emännän terveiset Sielunterveysseuralle, nr. 2

Maailma, kivet, eläimet, kasvit eivät ole enää pitkään aikaa olleet Emännälle enää ”elotonta”, sielutonta, kaupallisesti hyödynnettävää ”massaa”, vaan maailman joka esineellä, elottomalla ja elollisella, on sielu, joka on hänen silmissään herännyt henkiin. Olemme nyt vuonna 2012 entistä viisaampia kuin romantiikan aikaan, koska meillä on mielikuvituksemme lisäksi luonnontiede, jonka rationaalisuutta ja faktoja voimme käyttää hyväksemme, jottemme huku myyttisten symbolien ”epärationaaliseen” maailmaan. Tiede voi ikään kuin ankkuroida symbolisen esteettisen tiedon materialistiseen todellisuuteen. Emännän lempimotto on, tiede on hyvä renki mutta huono isäntä.

Emäntä opettaa terapeuttista, eheyttävää (healing) kirjoittamista. Etymologiakuumeesta kärsivä Emäntä haluaakin nyt muistuttaa, mitä tarkoittaa ”therapeia”. Se tarkoittaa palveluksessa olemista. Nykyään Emäntä ajattelee, että hänellä on vain yksi, jota hän palvelee, sitä voi kutsua Jumalaksi, Kosmokseksi, Äitimaaksi, Rakkaudeksi tai vaikkapa Anima Mundiksi, maailman sieluksi. Toisaalta terapeuttisen toiminnan voi ajatella olevan myös elämän estetisöimistä.

Entäpä jos olisikin niin, että olisi hyvä asia, että me ihmiset olisimme kaikki täällä maailman sielun, Rakkauden, palveluksessa, antamassa sille uutta esteettistä muotoa? Jungilainen analyytikko James Hillman muistuttaa kirjassaan City & Soul, että liian monen ihmiselämän estetiikan puutetta hoidetaan tänä päivänä masennuslääkkeillä. Ihmisten sielun herkkyys ja sen esteettinen luomiskyky on puudutettu kiireellä, melulla, kuolleilla esineillä ja informaatiotulvalla. Edelleen hän muistuttaa meitä, että Afrodite sitoi rakkauden ja kauneuden toinen toisiinsa. Esteettisessä elämässä toteutuu siis samalla myös rakkaus ja terapian ytimessä on juuri rakkaus sekä esteettisen elämän toteutuminen. Emäntä pyrkii itse kirjoittamaan ja opettamaan muita, kuinka ihminen voi sanoin antaa esteettistä, omaa sielua kunnioittavaa ja sen herkkyyttä kuuntelevaa muotoa

Emäntä väittääkin, että sielumme janoaa estetiikkaa, joka voi toteutua mm. kauniissa rakennuksissa, käsitöissä, tanssissa, halkopinoissa, musiikissa, kokonaisvaltaisessa ihmisen hoitamisessa ja tarinoissa: Kaikessa sellaisessa toiminnassa jossa tekemisessä on mukana rakkaus. Maailma, (ihmis)luontomme ja esineemme voivat huonosti, kun olemme omalla sieluttomalla ja rakkaudettomalla toiminnallamme, kylmällä järjellämme kuolettaneet ja tehneet liian monet luontokappaleet sieluttomaksi, epäesteettisiksi, vain taloudellisesti hyödynnettäviksi. Onneksemme voimme oman mielikuvituksemme esteettisellä toiminnalla herättää esineellistetyt kappaleet, itsemme ja muut elolliset sekä elottomat luontokappaleet jälleen eläviksi.

Se että ”animoimme”, annamme myyttisiä tarinallisia muotoja luonnon ja ihmisluonnon luomuksille, auttaa meitä palauttamaan kuolleelle ympäristöllemme takaisin sielun, sen pyhyyden. Voimme käyttää tässä apuna esimerkiksi kansanperinnettä ja uskontoja. Itse olen hakenut luonnon uudelleen pyhittämiseen ajatuksia kristinuskosta. Uskontojen opettama mietiskely voi auttaa meitä tässä rakkauden hengen palauttamisen prosessissa. Tällöin voimme Emännän mielestä unohtaa kuitenkin autoritaariset hengelliset tulkinnat, joilla voi olla jopa rakkautta vähentävä vaikutus. Kun oivallamme kaikkien elollisten ja elottomien olioiden perimmäisen pyhyyden, ryhdymme kohtelemaan itseämme, toisiamme, maapalloa ja sen luontokappaleita toisella tavalla, kunnioittaen, ”resepektillä”. Re-spect tarkoittaa muuten uudelleen katsomista. Katsomme esineitä uudestaan ja kykenemme näkemään niiden pyhyyden.

Jottei Emäntä nyt taas liikkuisi pelkästään lempialueellaan, abstraktissa todellisuudessa, hän ottaa esille muutaman käytännön esimerkin omasta elämästään. Siirtolan Emäntä ja Isäntä ovat hyödyntäneet taloudessaan käytettyjä esineitä, jotka eivät kenellekään muulle kelpaa. Heidän mielestään on kummallista, että kirpputorit on täynnä astioita ym. esineitä, joita kukaan ei huoli. Miksi ihmeessä? Ehkäpä siksi, että kun olemme vain kuluttajia, lahjoittamme toisillemme turhuuksia tai kulutamme nopeasti halvat esineet arvottomiksi. `Siksi kai kirpputorit ovat pullollaan mauttomia tekstiilejä, kuppeja, kippoja, huonekaluja ym. krääsää. Siirtolan väki ystävineen on keksinyt leikkimielisen nimen näille ihmisen rahallisesti ”arvottomille” esineille. Ne ovat osa Finnshui-sisustusta. Leikkimällä mielikuvituksellamme, tarinoimalla ja ”animoimalla” – puhaltamalla henki näihin ”arvottomiin” esineisiin, voimme antaa mauttomillekin esineillemme uuden esteettisen arvon. Ja voihan vanhasta tehdä esteettistä jättämällä siihen oman elämän tarinallisen käden jäljen. Niin pitkään kun ihminen valmistaa turhia mauttomia esineitä, tulisi nekin Emännän mielestä pyhittää jotenkin käyttöön.

Niin kauan kuin ympäristömme on kuollutta, me kuluttajat sysäämme arvottomina esineitä syrjään, koska meidät on, opetettu siihen, että millään, ja varsinkaan elottomilla esineillämme, ei ole sielua. Siirtolan väki on katsonut näitä esineitä uudelleen ja löytänyt niissä olevat kätketyt tarinat: Näin he ovat estetisöineet esineet käyttönsä, ja he ovat löytäneet niillekin sielun.

Siirtola, Emännän ja Isännän vaatimaton metsätila, ei ole mikään vähäarvoinen maapläntti Kainuun kaukaisemmassa perukassa. Se saattaa olla sitä kyllä rahalla mitattuna. Rakkauden mittakaavassa paikka on kuitenkin arvokas, koska sillä on sielu. Emäntä on animoinut Siirtolan oman uuden tietoisuutensa pyhäksi paikaksi, sen syntymän kohduksi ja Isännälle alue on puolestaan lapsuuden kotiseutua tarinoineen, ja siksi Siirtolan tila on sen väelle ainutkertaisen arvokas paikka.