Itkijänaisen ikuisia itkuja

Olen lukenut paljon viimeaikoina Lewis Mehl-Madronan ajatuksia Amerikan intiaanien parantamisrituaaleista. Ehkä minun pitäisi nyt käyttää enemmän aikaani paneutuakseni myös  tähän omaan kalevalaiseen perinteeseemme!

Viime kesänä olin itkuvirsikurssilla, ja tajusin minkälainen yhteisöllinen suurenmoinen parantamisrituaali tämä perinne on ollut. On itketty yhteisön yhteisiä iloja ja suruja, mikä on lisännyt yhteisöjemme koherenssia. Psykiatri Dan Siegelhän puhuu että mielemme on osa energia-  ja informaatiomolekyylivirtaa. Voidaksemme hyvin, se  olisi saattava terveseen liikkeeseen ja juuri tällaisissa yhteisöllisissä parantavissa rituaaleissa tämä informaatio- ja energia virta aktivoituu parantavasti. Oma henkilökohtainen aivorakenne hermostoineen on vain jatketta tälle yhteisölliselle rajattomalle verkostollemme.

Seuraavassa pieni pätkä omasta syntymäpäivän iloitkustani. En osaa vielä itkeä niin kuin oikeat itkijät, joille tekstit syntyivät kuin tyhjästä, improvisoiden. Aika paljon pitäisi vielä itkeä, jotta minusta tulisi aito itkijä. Itkijänainen minussa on kuitenkin kehittymässä ja kasvamassa. Kuka tietää, ehkä jonakin päivänä se on saavuttanut täyden mittansa. Jokaisessä meissä asuu oma variaationsa ikuisesta tietäjästä.

+

Moamon maitoani, mahlaani,

maalliset miekkoset mielivät,

luihin leiskuvaa lihaa lempeää ,

sitä halajavat uhoavat ukit,

uinuvat uhmakkaat urhot,

ummikot untamoiset.

Nyt itkekäämme, iloitkaamme,

itkua iänikuista itkuvirttä,

taikokamme taatolle,

tälle tietäjälle tärkeälle,

loitsutkaamme lempeitä,

lorujamme likeiselle läheisellemme,

Antakaamme moamot

maan mehevöittävää mahlaamme,

paopot pankaa parastanne,

jot Vethisen väkevässä virrassa

venhe veljemme

viel vaappuvana vallattomia

vetreitä vuosiaan virtaa.

+++++

Nykyään surut ja häpeät on suljettu perheiden yksityisasioiksi, liian usein jopa yksittäisten ihmisten taakoiksi. Intitimiteettisuojastamme on paisunut ahdistavaksi vankilaksemme. Itkuvirretkin on tehty modernissa kulttuurissamme enimmäkseen vain yksilöiden ”esitykseksi”, kun ne alunperin olivat osa yhteisömme parantavia rituaaleja.

Esi-isämme ovat osanneet huomattavan paljon paremmin jakaa taakkoja, jolloin ne eivät paina yhtä lailla yksilöiden hartioita. Myös se, että he ovat animoineet luontoa erilaisten henkien asuinpaikaksi, on tuonut luontoa kohtaan kunnioitusta, joka meiltä monelta tämän päivän ihmiseltä on kadoksissa.

Kuinka paljon meillää olisikaan opittavaa omilta esivanhemmiltamme! On suurta typeryyttä kuvitella, että olisimme tänä päivänä jotenkin viisaampia kuin he. Ehkä realiteettitajumme on jossain määrin kehittynyt, mutta viisautemme on taantunut, ainakin Itkijänainen minussa on tätä mieltä.

Erilaiset variaatiomme, sielumme jakautuminen osiin,  heijastavat uutta aikaa. Ne heijastavat aikakautta, jossa länsmaisen miehen tieteellistekniselle tietämykselle rakentuva maailmankuva ja sen määrälliset metodit eivät olekaan hyvinvointimme ainut mitta. Oman moniäänisyytemme tunnistaminen on vapautumista yhdestä kulttuurisesta tarinasta.

Haltioitumisen avulla voimme löytää sisältämme olevien ristiriitaisten äänien kakofonian takana olevan hiljaisuuden. Voimme yhdistää realiteettitajumme menneisiin viisausperinteisiin. Tietoisuus jatkaa evoluutiotaan. Kylmän esineellistävää modernia länsimaista yksipuolistavaa aikaa seuraa uusi henkinen moniääninen aika, jossa jälleen elämälle palautetaan sen henkinen ulottuvuus.

Kuljemme parhaillaan  kulttuurisen tarinan, narratiivin, solmukohdassa. Länsimainen ihminen toisensa jälkeen kykenee ylittämään modernin maailmankatsomuksen rajat. Modernit hierarkiset instituutiota latistuvat dialogisiksi. Muille – nykyisille ja menneille kultuureille – ja niiden olemisen tavoille annetaan niille kuuluva arvo. Tajuamme entistä paremmin kaiken tiedon metaforisen luonteen.

Olemme samalla siirtymässä terveydenhuollossa aidosti potilas-lähtöiseen aikaan. Asiakas itse kykenee, haluaa ja saa ottaa vastuun ja päätöksenteon omasta terveydestään. Hän saa jälleen olla henkinen ja hänellä on lupa haltioitua yhteisöissään.Tällä on lääketieteen rinnalla myönteiset seuraamukset kokonaivaltaiseen hyvinvointiimme.

Minätilamme, variaatiomme, heijastavat aikaa, jossa ihminen kykenee heittäytymään irti modernin normaalinpuvusta. Hän kykenee leikillisesti ottamaan erilaisita kulttuurisia asemia itseydelleen. Normaali ei olekaan enää ”länsimaisen luonnontieteilijän keskiarvo normaalia”, vaan normaali voimme olla monella eri tavalla. Itseytemme paljastuu erilaisten minuuksiemme karnevaalijuhlassa.

Moniäänisyytemme kuljettaa meidät samaan mihin tietoinen läsnäolo: Kykenemme irtaantumaan ajattelumme rajoista. Siksi se, että kykenemme ohjaammaan minämme erilaisia variaatioita, on tärkeä tietoisuustaito. Haltioitumisimme erilaisissa minuutemme variaatioissa kuljettaa sekä yksilön että yhteisön uudelle meta-ajattelun tasolle (=ihminen kykee ajattelemaan ajatuksiaan, reflektoimaan tietoisuuttaan).

Tietoisuustaitoja omaksuaksemme meidän ei ole pakko mennä mietiskelemään buddhalaiseen retriittiin, vaikka sekään ei tietysti ole välttämättä huono idea. Voimme luontevasti hakea näitä taitoja omilta esivanhemmiltamme. On mahdollista ottaa oppia parantavista yhteisöllisistä rituaaleista, joita heillä aikoinaan oli.

Eilen YLE:n uutisissa oli, kuinka monet terveydenhuollon ammattilaisista sadat ovat menettäneet oikeutensa harjoittaa ammattiansa addiktioiden vuoksi. Nk.modernin normaalin ihmisen ongelma on ollut, että kaikesta normaaliudestaan huolimatta hän voi epänormaalin huonosti. Meidät on pakotettu kulttuurissamme pakkopaitaan, joka puristaa, kiristää ja paukkuu siinä määrin, että ihmiset ajautuvat erilaisiin addiktioihin ja masennukseen sekä hyvinvointisairauksiin.

Itseäni ahdisti vuosikymmeniä tämä itsensä esineellistävä kulttuuri, jossa olemisen taidot ovat kadoksissa. Sen sijaan itsensä monitoroinnista, jatkuvasta painonmittaamisesta, veriarvojen mittaamisesta, verenpaineen, pulssin, rasvakerroksen jne. on tehty materialistisen maailmankatsomuksen pappien – terveydenhuollon ammattilaisten – ohjaamia pyhiä seremonioita, joihin jokaisen kunnon kansalaisen kuuluisi tottelevaisesti alistua.

Sen sijaan modernin normaalille ihmisille ei ole annettu juuri minkäänlaista tukea sisäisyyden ja yhteisöllisyyden harjoittamisen. Ajat ovat onneksi muuttumassa. Käsityksemme nk. normaalista on muuttumassa. Ehkä se mitä vielä 2000-luvun taitteessa pidettiin normaalina, on muutaman vuosikymmenen kuluttua varsin epänormaalia.

 +

Ummikot untamoiset,

turjakkeet ja tutut tämän tulisielun,

itkekäämme, iloitkaamme,

isiemme, äitiemme, iänikuista itkuvirttä!

+

Sisäinen teatteri on facebookissa.

Mainokset

Hyvä yhteisö on tanssia elämänpuun ympärillä

Globaali yhteisömme hukkuu aineiden väärinkäyttöön ja tuhansiin muihin addiktiivisiin tapoihin. Tämä siksi, että sekä rikkaat että köyhät, molemmat yhtälailla, on revitty irti perheistään, kulttuuristaan ja traditionaalisesta henkisyydestä, joka ympäröi elämää premodernina aikoina. Nykyisen kaltainen globaali yhteisömme säälimättömästi ajaa meitä individualismiin ja keskinäiseen kilpailuun, vieraannuttaen meidät sosiaalisesta elämästä. – Bruce Alexander, The Globalization of Addictions 

Jatkan psykiatrin ja ”postmodernin semiurbaanin neoshamaanin”,  Lewis Mehl-Madronan ajatuksia. Taitaa miehellä olla vähintäänkin yhtä rikas Sisäinen teatteri kuin itselläni. Minun rouva Otsaryppyni, Tuomaani ja Kuoleman Joutseneni taitavat jäädä hänen henkien täyttämässä elämässä toiseksi.

Lewis Mehl-Madronan mukaan eurosentrinen maailmankatsomus ei ole ainut tapa katsoa todellisuutta. Hän näyttää olevan kanssani samoilla linjoilla: Tarvitsemme erilaisten kulttuurien monimuotoisuutta, yhtälailla kun tarvitsemme luonnon diversiteettiä. Vaikka tieteellisteknisesti olemme kehittynyt kulttuuri, meidän ei kannata elää siinä illuusiossa, että olisimme jotenkin ainutkertaisen viisaita ihmisiä.

cc Kati Sarvela
cc Kati Sarvela

Huolimatta siitä, että alkuperäiskansojen elämäntavat eivät olleet täydellisiä, niillä on paljon opetettavaa meille. Amerikan alkuperäiskansat eivät jakaneet ihmistä kehoon ja mieleen. Heillä ei ollut nimiä psyykkisille tai fyysisille sairauksille eikä psykosomaattiseille sairauksille. Ei ollut diagnooseja. Oli vain olemassa ihmisten kärsimys ja kipu. Ne olivat erilaisia prosesseja, eivätkä ilmiöitä, jolle voitaisiin antaa nimi. Kun jollakin yksilöllä oli pahoinvointia, se oli koko yhteisön olemisen ongelma. Kun yksilö kärsi, hänen yhteisönsä kärsi.

Ihmismieli ei monille amerikan alkuperäiskansoille ollut jotakin yksilöllistä, vaan se oli yhteisöllistä. Parantajat eivät olleet vain parantavia yksilöitä, vaan he olivat osallistujia yhteisöllisiin prosesseihin, joissa muutettiin tasapainoa ihmisten suhteissa siten, että sairas usein parantui.

Henget olivat osa diagnoosia. Transsitiloissa saavutettiin yhteys niihin. Itselleni tämä henkiasia ei ole minätiloja hyödyntävänä hypnoterapeuttina kovinkaan ihmeellinen asia. Esimerkiksi luovassa kirjoittamisen tilassa ja hypnoosissa voimme saavutta yhteyksiä alitajuntamme torjuttuihin osiin. Nämä tilat voivat olla transsendenttaalisia, jaettuja arkkityyppisiä tiloja, joita mielestäni voi aivan hyvin kutsua hengiksi. Joku toinen voi oman maailmankatsomuksensa mukaan antaa näille hengille oman toisenlaisen merkityksensä.

Ihmisen sairastuessa monilla alkuperäisheimoilla on pitkiäkin parantavia seremonioita (esim. 14 pv), jossa koko yhteisö otti osaa seremoniaan, jossa mm. tanssittiin. Seremonian keskiössä saattoi sojottaa mm. puusta rakennettu elämänpuurakennelma, toteemi,  jonka ymärillä seremonia tapahtui. Keskellä rinkiä istui tavallisesti parantaja, joka transsissa kuunteli, minkälaista hoitoa asianomainen ihminen ja yhteisö tarvitsi.

Parantamisrituaalit olivat sosiaalisia kokonaisvaltaisia tapahtumia, joissa parantaja saattoi antaa yksilölle ohjeita yrteistä, ruokavalion muuttamisesta ja joskus jopa koko identiteetin vaihtamisesta. Joskus henkilö oli tullut parantajan saaman henkitiedon mukaan kirouksien kohteeksi. Henkilölle saatettiin antaa tällöin uusi nimi ja uusi tausta. Ihminen siirrettiin näin uuteen tarinaan. Autettiin hän luopumaan huonosta tarinasta ja pyrittiin löytämään hänelle uusi parempi identiteettitarina. (Kuinka moni masentunut tarvitsisikaan elämäänsä kipeästi uutta tarinaa!).

Mehl-Madroona kertoo itse saavansa yhteyden henkiin, ja auttaa joskus asiakkaitaan myös niiden avulla. Hän kertoo erään tarinan naisesta, jota tutkittiin perinteisessä terveydenhuollossa monin tavoin hintavilla kuvannuksilla ja mitään vikaa ei löytynyt. Tämän jälken nainen tuli hänelle. Kysessä oli vegetaristi. Hän määräsi peuran syöntiä, kehoitti häntä poistamaan taakat, joita muut ihmiset olivat hänen päälleen kaataneet ja lisäksi hän antoi alkuperäiskansalta oppimaansa energiahoitoa käsillänsä. Ja nainen kuulemma parani.

Huu-haa -suodattemini joutui tässä viimeisessä kohdassa hieman koville. Toisaalta uskon parantavien rituaalien lumevoimia aktivoiviin kykyihin. Mikäli potilaalta ei löydy mitään elimellistä vikaa, niin miksei voisi kokeillä tällaistakin rituaalihoitoa. Ja toisaalta, vaikka löytyisikin fyysinen ongelma, mikä estäisi häntä kokeilemasta myös tällaista. Harmia syntyy lähinnä silloin, kun tietämättömät, itse-ohjautuvuutta huonosti omaavat ihmiset, päättävät omasta tai lapsiensa puolesta, hyläten täysin materialistiset ratkaisut. Oma moderni tieteemmekin on tuottanut paljon hyödyllistä, joskus elämän kannalta ratkaisevaa, tietoa.

Vakavien sairauksien kohdalla en itse sivuuttaisi länsimaista lääketiedettä, vaikka yhä enemmän olenkin sitä mieltä, että sairautemme voivat olla  monenlaisten ympäristötekijöiden aktivoimia. Geenien aktivoitumisia ja mutaatioita ei tapahdu pelkästään materialististen olosuhteiden(säteily, myrkyt) vaan myös psykologisten (uskomuksemme) ja sosiaalisten (suhteemme toisiin ihmisiin) tapahtumien kautta.

Se, että sosiaaliset tapahtumat ja ajatuksemme aktivoivat geenejämme, on monelle materialistisen maailmankatsomuksen omaavalle asiantuntijallemme kova pala. Onhan mahdotonta ahtaa kulttuurisia yhteisöllisiä menetelmiä heidän hyväksymiinsä määrällisiin tutkimusmenetelmiin.  Alkuperäiskansojen todellisuuskäsitys on tyystin toisenlainen kuin tässä eurosentrisessä tieteellisteknisessä  kaiken materiaksi redusoivassa ajattelussa.

Myös valtaosassa luovia terapeuttisia menetelmiä on täysin materialistisesta maailmankatsomuksesta poikkeavat kulttuuriset perususkomukset, ja on puoskarointia vaatia niitä ahtamaan itseään määrällisen tutkimuksen menetelmiin ja sen maailmankuvaan. Yksipuolistava materialistinen tieteellistekninen asiantuntija-ajattelumme on tuottanut hyviä asioita, mutta nykyään sen monologia on keskeinen osa tämän hetkistä kokonaisvaltaista pahoinvointiamme.

Meitä suojellaan säteilyltä, koska ne aiheuttavat mutaatioita. Säteily ja sen tuottamat mutaatiot mahtuvat hyvin materialistiseen maailmankuvaan. Yhtä pikkutarkasti meitä ei valitettavasti suojella traumoilta, pitkäaikaiselta stressiltä tai syrjäytymiseltä, vaikka nekin saattavat aiheuttaa geeneissämme mutaatioita. Oma olettamukseni tällä hetkellä on, että kun pidämme huolta kansalaisistamme yhteisöllisesti, autamme heitä löytämään merkityksellisen elämän, suojelemme paitsi heidän henkistä hyvinvointiaan myös heidän geenejään mutaatioilta.

Se on minulle päivän selvää, että paljon pahoinvointia syntyy siitä, että ihmiset ovat ”menneet sijoiltaan”. Vanhat yhteisöt ovat hajonneet, ja lähestulkoon kaikki taakat on laitettu yksilöiden itsensä kannettavaksi. Alussa lainaamaltani psykologi Bruce Alexanderilta on tullut uusi kirja tästä aiheesta (The Globalisaation of Addictions). Yhteisöistään ja henkisyydestän vieraantuneet ihmiset länsimaisessa kulttuurissa ovat paenneet yhä suuremmassa määrin elämän merkityksettömyyden ongelmia addiktioihin.

Onneksi ruohonjuuritasolla on tapahtumassa muutosta uuteen transmoderniin, monikulttuurisesti ja -tieteellisesti terveeseen yhteisöllisyyteen. Toiset puhuvat ekososiaalisesta kääntestä. Olemme siirtymässä erilaisia viisausperinteitä terveesti yhdistävään kulttuuriin. Toivon mukaan muutos vähitellen leviää globaalisti. Kun ihminen elää harmoniassa ihmisluontonsa kanssa, elää hän myös paremmassa harmoniassa ympäristönsä kanssa. Emme voi jatkaa materialistisesti ahnetta elämäntapaamme loppumattomiin.

Meillä on paljon opittavaa alkuperäiskulttuureilta, myös omilta suomalaisilta esi-isiltämme. Itseäni kiehtoo tällä hetkellä itkuvirsiperinteemme. Onnellinen, kokonaisvaltaisesti terve ja hyvä elämä, löytyy varmemmin terveistä ihmissuhteistamme ja sisäisen elämämme harmoniasta kuin lääkepurkeista. Terveen yhteisöllisyyden kautta voimme löytää juurevuutemme osana ihmiskunnan ikuista ketjua.

Sisäisen teatterin® neurobiologiaa

Yritän rakentaa jonkinmoista neurobiologista kuvaa Sisäisestä teatterista, jotta se vastaisi paitsi  terapeuttista monitilaista minuutta myös nykyistä luonnontieteellistä tietämystä. Hyödynnän luovasti erityisesti biologi Gerald Edelmanin  sekä psykiatrien Guilio Tononin ja Daniel Siegelin ajattelumalleja.

Tämän blogini sisältöä saatan muokata myöhemminkin, sitä mukaa kun näkemykseni neurobiologiasta ja ihmistietoisuudesta täsmentyy.  Voi olla, että vuoden kuluttua tämä blogini näyttäytyy hieman erilaisena. Oli miten oli, on ollut äärimmäisen mielenkiintoista seurata, miten erilaiset viitekehykselliset näkökulmat alkavat tieteiden evoluutiossa lähentyä toinen toisiaan.Tein muuten aikoinani lopputyöni hypnoterapia-opinnoissani integratiivisesta hypnoterapiasta. Integraatio kiehtoo minua monella eri tasolla!

WP_20131003_06920131003170740201311120131119210126[1]Pohjan ajatteluuni muodostaa systeemiset mallit ja juuri tämä jo mainittu tietoisuuden evoluutio.  On selvää, että se valtavirta-ajattelu, jota meille on myyty jo useita vuosikymmeniä, se, jossa kehomme, mielemme ja ympäristömme ovat toisistaan irrallisia osia, on peruslähtökohdillaan pahasti vääristävä, jopa virheellinen. Sen voi  oikeastan  ajatella olleen usein jopa sairautta (dis-ease) tuottavaa.  

Tieteiden pirstoma ihmiskäsitys on ollut tietoisuutemme erilaistumisen kannalta tärkeä vaihe. Kollektiivisen tietoisuutemme kenttä on erilaistunut. Olemme mielestäni siirtymässä nyt uuteen vaiheeseen transmodernissa ajassa.  Voimme integroida uudella tavalla paitsi tietoa, myös  itseämme hyödyntäen erilaisia tietoisuustaitoja, (taide)terapeuttisia menetelmiä  ja  tiedollisia näkökulmia.

Ihmistietoisuus ei pelkästään erilaistu, vaan voidessaan hyvin  se  integroituu.  Kun voimme huonosti, on integraatiprosesessimme häiriintynyt.  Joko minätilojemme muodostama draama on kaaoksessa, tai se on kognitiivisesti jäykistynyt: Emme ole dialogisessa suhteessa itseemme emmekä ulkopuoliseen maailmaan.  Oikeastaan kaikki psykofyysinen, sosiaalinen ja psyykkinen pahoinvointi johtuu siitä, etteivät energia- ja informaatiomolekyylit virtaa vapaasti.

Emme tietoisuustaitojen avulla integroi pelkästään itseämme, vaan integroimme itseämme myös toinen toisiimme ja muihin luontokappaleisiin.  Se käsitys, jossa mielenterveydenongelmat ja psykosomaattiset fyysiset sairaudet on nähty ensisijaisesti yksilön ongelmiksi on tilannetta pahasti vääristävä, sillä ei ota riittävästi huomioon sitä, että sosiaaliset tapahtumat ja tunnetilamme voivat aktivoida geenejämme!

SISÄINEN TEATTERIMME ON FUNKTIONAALISESTI KIMPUTTUNUT

Funktionaalisella kimputtumisella tarkoitetaan sitä, että energia- ja informaatiomolekyylimme muodostavat erilaistuneita  informaatioverkostokimppuja, ”klustereita” (= minätilamme).  Kimputtumista, tilojen erilaistumista, tapahtuu ihmisen oppimis- ja sopeutumisprosesseissa.  Tietoisuutemme reagoi muuttuneisiin olosuhteisiin uudella tilalla, minätilalla. Jos esimerkiksi menemme islamilaiseen kulttuuriimme, halutessamme olla joustavia, joudumme kehittämään itsellemme uuden tilan.

Hermostossa erilaistuminen merkitsee sitä, että reagoimme ärsykkeisiin klustereina (minätiloina).  Tietty osa mielemme informaatiomolekyylien virtaavaa verkostoa aktivoituu ärsykkeen seurauksena.  Esimerkiksi ihmisessä, jolta puuttuu elämää kannatteleva minätilojen luoma hyvin integroitu identiteettitarina (=Elämän eepos), voi vaikkapa työtoverin epäasiallisen huomatuksen seurauksena aktivoida taantuneen, lapsellisen, integroitumattoman minätilan (Oven paiskaus ja ”Haista P…a”).   Mikäli emme osaa korjata tarinaamme, voi tämä tunnetila aiheuttaa meissä ajan kanssa fyysisiä oireita.

Minätilojemme  määrä voi lisääntyä koko elämämme ajan. Kokemuksiemme lisääntyessä, tietoisuutemme evoluutioprosessissa ne erilaistuvat yhä enemmän. Informaatiotulvan keskellä on haastavaa integroida itsensä. Monet ihmiset ovatkin pirstoutuneita tänä päivänä.  Mitä differiointuneempi tietoisuus, sitä täsmällisemmin ihminen kykenee potentiaalisesti ilmaisemaan minätilojaan erilaisin metaforisin kielin.

Näitä energia- ja informaatiokimppuja on Sisäisessä teatterissa:

1)     Tajunnallisia (mielikuvituksemme  avulla esiin paljastuvat mielemme tajunnalliset minätilat)

2)      Somaattisia (fyysinen tuntemus, voi muodostaa somaattisen minätilan, esimerkiksi korkea verenpaineemme tai syöpämme voi olla tila, jonka kanssa voimme olla luovasti vuorovaikutuksessa). Kehollamme on meille asioita kerrottavanaan.

3)     WP_20131003_04620131004215513201310020131126174702[1]  Interpersonaalisia;  fiktiiviset tai vaikka arkkityyppiset myyttiset ihmiset (kirjallisuus) ja sisäistetyt toiset henkilöt (äiti) , jotka nekin ovat tietenkin sisällämme minätiloina eläessään mielikuvituksemme tuotteita. Esimerkiksi rakastava tai nalkuttava äitimme voi olla meissä introjektiona. Voimme sisäisessä työskentelyssä, yksityisessä imaginaariossamme, ylittää henkilökohtaisen tietoisuutemme rajoja, harjiottamalla empaattista samaistumista muihin tunnistamalla introjektiomme tai luomalla empaattisia samaistumisen kohteita.

Ryhmätyöskentelyssä  tai esimerkiksi terapiassa ulkopuoliset ihmiset voivat muodostaa omia funktionaalisia energia- ja informaatioklustereita. Hyväksyvästi läsnäolevassa ilmapiirissä he ovat tavallaan interpersonaalisia minätilojamme.

Tilamme voivat olla myös edellä olevien sekoituksia. Esimerkiksi ahdistus voi tuntua kipuna rinnassa. Tilat voivat erilaistua ja yhdistyä, mutta ne eivät katoa.  Erilaisten tilojemme erilaistuminen ja kommunikaatio etenee parhaiten siten, että olemme hyväksyvästi läsnä toinen toisillemme, itsellemme ja koko maailmankaikkeudelle.  

Tietoisuudellamme ei ole anatomista keskusta, mutta niillä funktionaalinen keskus, joka vaihtelee, riippuen siitä, mikä kulloinkin on hallitseva minätila mielemme näyttämöllä. Esimerkiksi terapeutti voi aktivoida tilojemme erilaistumista ja yhdistymistä, jolloin niiden funktionaalinen keskus voi heilahtaa. Tällöin Elämän eepoksessamme tapahtuu siirtymä.

SISÄISESSÄ TEATTERISSA INTEGROIDAAN TILOJA

Uskonnot puhuvat omilla kielillään hyväksyvästä läsnäolosta, sydämen silmistä ja tietoisuutemme integraatiosta. Esimerkiksi kristinuskon armo, laupeus ja lepo Jumalassa kuvaavat vertauskuvallisesti hyväksyvää läsnäoloa. Erilaisilla mindfulness-harjoituksilla ja uskonnollisilla vertauskuvilla edistämme tilojemme tietoiseksi tulemista ja niiden integratiivista evoluutiota.

Alunperinhän hyväksyvä läsnäolo on kehitetty buddhalaisuudesta, mutta meillä on kotoisassa kristinuskossakin suuri määrä tietoisuutemme evoluutiota edistäviä metaforia. Uskonnoissa on integraation näkökulmasta katsottuna paljon viisautta.

Tilojen erilaistumista stimuloi myös se, että olemme avoimessa dialogisessa yhteydessä  erilaisiin minätiloihimme ja toisiin ihmisiin. Integroitunut ihminen on joustava ja hyvin kommunikoiva minätilojen joukko. Hänen tietoisuutensa viihtyy erilaisten metaforien maailmassa. Ihmisluonto on henkinen siinä mielessä, että  emme ole erillinen osa ihmisluontoa emmekä luontoa. Kun kohtelemme luontoa huonosti, kohtelemme myös itseämme huonosti.  Kokonaisvaltaisesti hyvinvoiva ihminen kykenee aistimaan myös luonnon haavat itsessänsä. Kiinnitymme systeemisesti toinen toisiimme ja luontoon energia- ja informatiomolekyylivirtauksin.

Kun olemme dialogisessa suhteessa tiloihimme, integroimme itseämme, aivojemme tiloja,  harjoittamalla sydämen silmiämme (mindsight). Samalla sen katse kirkastuu. Sen seurauksena voimme kokonaisvaltaisesti paremmin ja kaiken lisäksi näemme todellisuuden olemuksen yhä tarkemmin.  Jokaisella hyväksyvästi ja läsnäolevasti kohtamallamme minätilalla  ja  toisella ihmisellä on merkitystä sille, millaisia olemme.

Sisäisen teatterin tavoite on lisätä tietoisuuttamme kompleksisuuttamme: Sekä minätilojemme määrä, että niiden erilaistumisaste lisääntyy yksilöitymisemme edetessä tasapainoisesti. Integroituessamme voimme tulla yhä tietoisemmaksi tiloistamme.  Prosessissamme  hyödynnämme  tietoisuutaitojamme stimuloimalla aivojemme muovautuvia ominaisuuksia.  Parannamme jatkuvasti tilojemme välistä energia- ja informaatiovirtaa.

Tärkeää on luoda rajat omalle tietoisuudelle. Jatkuva empaattinen samaistuminen voi syödä voimia, ja häiritä sydämen silmien katseen kirkastumista. Tarvitsemme välillä samaistumista muihinkin tiloihin  ja kykyä ottaa kolmannen ihmisen näkökulmia!

Mitä enemmän meissä on minätiloja, sitä erilaistuneempia olemme. On mahdollista mielikuvituksemme avulla,  Sisäisessä teatterissamme leikkien, tehdä näitä osiamme yhä tietoisemmiksi. Voimme integroida uusia hermoratayhteyksiä stimuloimalla hermostoa simuloimalla erilaisia minätilojamme imaginaariossamme.  Tunnistamme  totunnaisia ajattelumallejamme  ja osaamme kyseenalaistaa vanhoja oppien valitsemaan uusia ajankohtaisempia käyttäytymismalleja.

Mitä erilaistuneempi tietoisuus, sitä helpommin siitä voi muodostaa integraation kautta vakaan systeemin. Tämä tapahtuu tutustumalla minätiloihin, ja olemalla dialogisessa vuorovaikutussuhteessa niihin ja toisiin ihmisiin.

Kokonaisvaltainen terveys on sitä, että olemme erilaistuneita ja olemme saattaneet tilamme integraatioon.

Sisäinen teatteri® ja käypähoito. Osa 3.

Monesti meitä pelotellaan sillä, että on vaarallista lähetä sorkkimaan omaa tietoisuuttaan. (Psykoanalyysi ON VAARALLISTA!) Ehkä näin onkin, silloin kun ihmisellä ei ole aikuisia turvallisia osia, eikä hän osaa käyttää minätilojaan rakentavasti. Silti on hyvä muistaa, että kaiken kaikkiaan ihmiselämä on vaarallinen ja epävarma projekti. Sekin on vaarallista terveydelle, ettei koskaan opettele ohjaamaan omaa tietoisuuttaan ja tilojaan. Ainakin professori Daniel Siegel väittää, että kokemuksiensa integrointiin kykenevät ihmiset  elävät pitempään.

Valviran kaltaiset laitokset on luotu meitä suojelemaan. Mutta onko nykyinen länsimainen mielenterveys menettänyt mielensä? Tietääkö asiantuntija esimerkiksi Valvirassa,  mikä on tämä mieli, jonka terveyttä he organisaatioissaan vaalii?

Yllättävää on, että suurin osa terveydenhuollon ammattilaisista ei osaa edes määritellä, mikä on ihmismieli. En olisi, muuten, itsekkään osannut sitä tehdä joitakin vuosia sitten. Tällä hetkellä (Dan Siegelin avustuksella) määrittelen, että se on systeminen emergentti jatkuvasti itseään uudelleen organisoiva tietoisuutemme prosessi. Se syntyy erilaisten sisäisten tilojemme – myös somaattisten – sekä suhteittemme vuorovaikutuksessa. Olemme ihmisiä kulttuurissa, emmekä voi eristää tietoisuuttamme irti sosisaalisesta emmekä ekologisesesta ympäristöstään saatikka kehostamme.

Terveessä ihmisessä tämä itseään aina uudestaan organisoiva prosessin informaatiovirran kulku on esteetöntä ja vapaata. Hän kykenee lisäksi ohjaamaan tätä virtaa, tietoisuutaan, haluamaansa suutaan. Terveys on oman kokemusmaailman jatkuvaa integroimista. Lapsi osaa olla läsnä ja hän osaa peiata kokemustaan leikkien. Valitettavasti hän yleensä menettää aikuisten maailmassa tämän taitonsa.

Itseohjautuva hyvinvoiva ihminen kykenee tunnistamaan säätelemään sisäistä informaatio ja energiavirtaansa. Hän kykenee vaikuttamaan tällä säätelykyvyllänsä myös  ulkopuoliseen, systeemisen, suurempaan järjestelmään ja sen informaatiovirtaan. Ulkopuolinen informaatiovirta vaikuttaa meihin, ja me tähän virtaan. Masentuneen ihmisen sisäinen järjestelmä on kaaoksessa, ja se kaipaa ohjaajaansa ja uudelleen organisoitumistaan. Kuten tiedämme, alakuloinen mieliala tarttuu helposti myös muihin.

Olen täysin yhtä mieltä kliinisen psykiatri Daniel Siegelin kanssa siitä, että voimme opettaa nuoriamme vaalimaan, kehittämään ja ylläpitämään tietoisuustaitoja. Ja myös hyvä vanhemmuus edellyttää ihmiseltä näitä taitoja.  Näin on mahdollista, että syntyy vähitellen kulttuuri, jossa on  terveet lapsen ja aikuisen väliset kiintymyssuhteet. Epäterveissä ihmissuhteissa lasten ja nuorten kyky itseohjautuvuuteen häiriintyy. Mikä parasta, voimme näitä kyllä korjata jälkeenkin päin, mutta ilman hyvää vanhemmuutta joudumme tekemään moninkertaisesti työtä sen eteen.

Many aspects of life are not measurable in quantitative terms, and these real facets of being human may be difficult to assess in the necessary statistical analyses of peer-reviewed academic journals. When it comes to the mind, other ways of knowing about our subjective realities through inner reflection and contemplation, poetic explorations, musical expressions, and artistic creations are profoundly important even though they may not be reducible to numbers on a chart or displayed neatly on a graph. Perhaps at some time in the future they will be measurable, perhaps not. The issue is: Something can be real even though it is not now, or ever, capable of being numerically analyzed. – Daniel Siegel –

Kuten Daniel Siegel tuo esille, se, ettei joku menetelmä alistu määrälliselle tutkimukselle, ei tarkoita sitä, että menetelmä olisi huono. Rakaudellinen hyväksyvä läsnäolo itselle sekä muille on toimintaa, joka on jo arkijärjenkin mukaan hyväksi ihmiselle. Onko tarpeen vaatia näyttö eettisille, luovalle, leikkivälle ja itseänsä tutkivalle elämänasenteelle? Jos tällainen kielletään, emmekö elä totalitoivassa kulttuurissa?

WP_20131003_01820131004171158201310020131004172316

Itsetuntemuksen työkalut, kuten mindfulness (hyväksyvä läsnäolo) ja mindsight (sydämen silmät) eivät palvele määrällistä tutkimusta, vaan ne palvelevat ihmisen, yhteisön ja ihmiskunnan sekä oikeastaan koko luomakunnan hyvää. Voi olla, että jonakin päivänä näemme tämän määrällisen tutkimuksemme tuloksissa tai sitten emme, ja silti menetelmämme voi olla hyvä ja tehokas.

Olisiko nyt tehtävä jotakin sen eteen, että asiantuntijat lakkaisivat palvelemasta tehokkuudelle rakentuvaa numeerista elämäntapaa ja lähtisivät pohtimaan entistä enemmän, mikä on ihmisille aidosti ja kokonaisvaltaisesti hyvää. Muhamed ei tulisikaan aasinsa luo, vaan aasi opetettaisiin tulemaan Muhamedin luo. Tällöin Valviran ja muiden terveydenhuollon hallinnollisten laitosten ihmiskuva muutuisi vastaamaan nykyaikaista integratiivista maailmaa ja neurobiologiaa. Näisäkin laitoksissa eivät asiantuntijat takertuisi vain rajoittuneisiin vanhojen näkökulmiensa viitekehyksiin. He uskaltaisivat katsoa maailmaa avoimemmin, dialogisesti laajemmasta perspektiiivstä käsin.

Ehkä sittenkin on tärkeämpää kuin että nuoret kasvavat nopeasti työelämään, olisi se, että heistä kasvaisi kokonaisvaltaisesti viisaita, sosiaalisia, tunnetaitoisia, ainutkertaisia, itseohjautuvia yksilöitä.Heille olisi opetettu työkaluja oman elämänsä ohjaamiseen.

Transmoderni haaste on kuinka yhdistää moderni tieteellinen tieto kokonaisvaltaiseen humanistiseen ja arkiviisauteen. Toivon, ja haluan uskoa, vähitellen käypähoitokriteerien muttuvan kokemustamme integroiviksi, eikä pirstoviksi. Moderni tiedehän on ollut mukana prosessissa, joka on disintegroinut, hajoittanut meitä. Pirstomalla meidät, se on yrittänyt hakea varmuutta ja hallintaa, mutta todellinen elämä onkin elämän epävarmuuden hyväksymistä. Se on tehnyt paitsi hyvää, myös pahaa. Se on siirtänyt mm. yksilön harteille kulttuurisia taakkoja, joita sitten hoidetaan lääkkeillä ja terapialla.

Ehkä tarvitsemme uusia pelinsääntöjä, uusia kriteereijä ”käypähoidoille”. Näissä säännöksissä ymmärretään asioita laaja-alaista. Huvittuneena olen seurannut luovien terapioiden yritystä siirtyä Valvilan sääntöjen puitteisiin, sitä, kuinka kekseliäät  ihmiset yrittävät löytää menetelmillensä Valviran sääntöjensä mukaisia persoonallisuusteorioita, sellaisia, jotka todellisuudessa on keksitty vain näitä insituutioita varten. Nykyiset luovat kokemusta integroivat terapiamuodot eivät luontaisesti istu Valviran moderniin ja vanhaa modernia elämäntapaa ylläpitäviin säännöksiin.

Mielestäni sekä terapia- että terveyttä edistävien uusien itseohjautuvuutta lisäävien oppimismenetelmien tulisi palvella yksilön sekä yhteisön kokonaisvaltaista hyvinvointia, eikä Valviran kapeita kriteerejä. Valtaa käyttävien instituutioiden tulisi olla synnytetyt dialogisesti erilaisten viisausperinteiden yhteisymmärryksessä. Tietoisuustaidot, itsereflektio, dialogisuus, taiteet ja ihmisen luovuus edustavat kokonaisvaltaista ajattelua terveyteen. Tarvittaisiin nyt kipeästi uusia säännöksiä missä mikään yksittäinen tieteellinen perinne ei dominoi. Sen sijaan toivoisin, että niissä ymmärretään ihminen monitieteellisesti ja integratiivisesti, sosiaalisena kehomielenä.

Uskon, että voimme dialogisesti  luoda uudet puitteet toiminnalle, jossa totuutta ei sanele yhden sortin asiantuntioihin, vaan se syntyy dialogisesti, potilaiden ja monien alojen asiantuntijoiden – myös taiteiden asiantuntijoiden – kesken. Modernit insituutiot näyttävät parhaillaan olevan haasteen edessä: Hallinnolliset instiuutiot käyvät läpi muodonmuutostaan, jossa hierarkkiset asiantuntijasysteemit latistuvat, ja kun suhde muuttuu niihin dialogisiksi. Luulen, että ellei tällaista syvällistä muutosta institutioissa tapahdu lähiaikoina, yhä harvempi kansalainen – mukaan lukien terveydenhuollon ammattilainen – uskoo enää sen luomiin kontrollijärjestelmiin. On melkoisen pelottavaa, jos kansalaisten usko omiin yhteiskunnallisiin rakenteisiin jatkuvasti hipuu.

Toivoa itselleni tuo ne monet terveydenhuollon ammattilaiset, joiden tietoisuus on avartunut ja he aidosti välittävät potilaansa hyvästä tiedostaen myös kokonaisvaltaisemmat näkemykset. Minusta elämme jo mielenkiintoisesessa transmodernissa uudessa ajassa, jossa näkemyksemme terveydestä laajenee koko ajan. Ehkä huomenna Sisäinen teatterikin hyväksytään käypähoidoksi, kuka tietää. Ainakin se näyttäisi olevan sopusoinnussa nykyisen neurobiologisen tietämyksen kanssa toisin kuin esimerkiksi monet psykiatriset diagnoosit, joilla meitä hallitaan.

Kun hoidamme mielenterveyttämme, täytyy meidän ymmärtää juuri tämä: Emme rajoitu vain ihomme sisään. Harvan syrjäytyneen nuoren ongelma on hänen persoonassa ja päässään: Yleensä hänen ongelmansa on hänen epäonnistuneissa ihmissuhteissaan. Ilman vanhemmuutta ja kunnollisia kiintymyssuhteita eläneinä, syrjäytynyt on kadottanut otteen omaan itseohjautuvuuteensa. Syrjäytyneen sisätodellisuus on kaaoksessa. Tämä ei ole hänen henkilökohtainen ongelmansa, vaan se on terveessä kulttuurissa kipu jokaisen sydämessä.

Terveellä ihmisellä on taipumus integroida kokemustaan myös Siegelin mukaan  siten, että hän tuottaa hyvyyttä yhteisölleen. Kulttuurissamme on valitettavan paljon pirstoutuneita persoonia, jotka eivät ole löytäneet integraatiotaitojaan. Opettamalla ihmiselle hänen oman tietoisuutensa mysteeriä ja sen ohjausta, voi meistä jokaisesta kasvaa oman elämänsä ohjaaja. Tällä voi olla merkittävä vaikutus paitsi yhteisölliseen hyvinvointiin, myös tervehdyttävä vaikutus moniin sairauksiin ja ympäröivään luontoon.  Itse kullakin meistä on mahtava, ulkomaailman kanssa vuorovaikutuksessa oleva, mahdollisuuksien maailma, jota voimme opettaa kohtaamaan ja muokkaamaan.

Mikäli  itsen ohjautuvuutta ei ole, jäykistyy maailmankuvamme yksipuoliseksi tai se menee kaokseen: emme osaa ohjaa sisällämme kulkevia informaatiomolekyylejä. Seuraa kokemuksemme yksipuolistuminen tai  hajaannus disintegraatio. Tämä ei edistä kokonaisvaltaista yksilön, yhteisön eikä eikä luonnon harmoniaa.

Sinä päivänä kun valtaväestöstä jotakuinkin kaikilla on kyky ohjata paremmin tietoisuutaan, olemme siirtyneet  paitsi terveempään, myös eettisempään ja ekologisempaan elämäntapaan. Tällaisessä kulttuurissa perustarpeet tyydytetty tietoisuustaitoinen ihminen voi elää rikasta elämä ilman statushyödykkeitä. Näitä taitoja ihmiskunta kipeästi tarvitsee tulevaisuudessa.

Todellisen potilas- tai asiakaslähtöisen hoitamisen keskiössä on aidosti itseohjautuva ihminen. Mitä se sellainen potilaslähtöinen hoitaminen on, jossa asiantuntija määrää maailmankuvan, jonka mukaisesti hoitoja annettaan? Tällä en tarkoita sitä, ettenkö näkisi länsimaisen lääketiteteen hyviä puolia. Sen sijaan näen, että täysi järjissään oleva itseohjautuva ihminen voi joskus kaikesta asiallisesta tiedosta huolimatta valita jonkun muun hoitomuodon kuin sen tarjoaman. Me emme ole kaikki samanlaisia.

Mikäli käytämme materialistisen maailmankatsomuksen numeerisia menetelmiä, näyttää kaikki ongelmat ensisijaisesti materialisisilta. Ennaltaehkäsevä hoito ja sairastavuuden väheneminen esimerkiksi tietoisuustaitojen kehittämisen kautta, ei välttämättä näyttäydy kustannustehokkailta toimenpiteiltä lyhyellä tähtäimellä asiantuntijoista, jotka katselevat asioita vain tilastotieteen numeroin ja logaritmein. Silti ihmisen itseohjautuvuutta lisäävät menetelmät voivat vähentää ihmisen psykofyysissosiaalista pahoinvointia huomattavasti.

Tietoisuustaidot ovat ratkaisevassa asemassa myönteisessä globaalissa elämäntapamuutoksessa. Ehkä jonakin päivänä Sisäinen teatteri on osa integratiivista ihmisen hoitamista.

Epävarmuudessa voi viihtyä

Tämä Matt Mumbar onkin sitten mielenkiintoinen mies, kun hänen historiaansa ja ajatuksiin perehtyy tarkemmin. Hän on onkologi eli syöpälääkäri. Hänen kirjoittajakumppaninsa, Heather Reed, on puolestaan saanut koulutuksen integratiiviseen lääketieteeseen. Itse tein, muuten, aikoinani lopputyöni integratiivisesta hypnoterapiasta.

Mumbar on muuten sitä mieltä, on riittävästi näyttöä siitä että tietoisuustaidot kehittävät harjoitukset edistävät myös syöpäpotilaiden hyvinvointia. Hän on sanonut: ”Ihmisen elämä on jatkuvaa hienosäätämistä: sisäisen hyvinvoinnin saattamista tasapainoon ulkoisen tekemisen kanssa.” Amerikoissa tietoisuuden itsereflektio kuten mindfulnessharjoitukset ovat siirtymässä paitsi potilaiden hoitoon, myös osaksi terveydenhuollon ammattilaisten työnohjausta.

WP_20131002_01620131003093647

Luovana tietoisuustaitona, olen rakentanut menetelmäni (jota toki voi hyödyntää muissakin luovissa terapeuttisissa suuntauksissa), oman itsemme hienosäätölaitoksen, joka tuottaa Elämän eeposta. Lähtökohtana minulla on ollut Ego state eli minätilojen terapia. Tämä menetelmä vastaa Mumberin käsitettä ”rewiev writing”, joka sekin on reflektiivinen kirjoitusmenetelmä.  Hänkin siis suosittelee omaa tietoisuutta peilaavaa kirjoittamista itsehoidollisena menetelmänä, niin kuin taisin jo edellisessä blogissani mainita.

Uskotteko muuten, että minäkään en olisi tämän hetkinen minä, ellen olisi kuusi vuotta kirjoittanut lähes päivittäin? Luova kirjoittaminen on minulle kokonaisvaltainen itsehoidollinen uuden oppimisen menetelmä. Itse viihdyn parhaiten erilaisten tieteellisten metaforien maailmassa, mutta arvostan ihmisiä, jotka pystyvät hakemaan omat symbolinsa ja vertauskuvansa satujen ja tarinoiden maailmasta.

Lähdin liikkeelle, muuten, työuupumuksen ja syövän täyttämässä elämänvaiheessani, kirjoittamisprosessissani minätiloihin tutustumisesta ja niiden kanssa metaforisesta työskentelystä. Minussa oli vaan valtava tarve saada kaikki paha olo ulos itsestäni! Tein sen kirjoittaen. Purin vanhat ehdollistumani paperille ja rakensin uuden minuuteni. Nykyään kirjoitan yhä enemmän kokonaisena itsenäni.

Minätilojen kanssa työskennellessä ei ole tietenkään tarkoitus, että niihin loppuiäksi takerrutaan. Sen sijaan tavoite on, että löydämme tietoisuustaitojen (esim. mindfulness, reflektiivinen kirjoittaminen) avulla yhä eheämmän itseytemme, jolloin voimme toimia yhä kokonaisempina ihmisinä kunnioittaen todellisia arvojamme ja tiedostaen omat elämämme merkitykset automaattisesti. Voimme irrottautua minätiloista, egon osistamme, yhä enemmän olemiseen ja mikä parasta, samalla kehittyy intuitiivinen viisautemme. Jotta voimme tavoittaa egovapaan olemisemme, hyödymme siitä, että tunnistamme egomme osat, minätilat.

Väitän, että vasta itsetuntemuksen kautta meistä kasvaa objektiivisia tai paremmin sanottuna, objektiivisempia. Se ei tapahdu vain lukemalla tilastotiedettä ja ymmärtämällä sen logaritmeja. Mindfulness-harjoitusten, kuten Sisäisen teatterimme erilaistumisen jälkeen, näemme todellisuuden yhä realisestisemmin monesta eri perspektiivistä käsin samanaikaisti. Moniminuus tavoittaa todellisuuden monikulttuurisuuden paremmin kuin tämä yksi normaali keskiarvoihminen, joka on rakentunut länsimaisen kulttuurin ihanteille.

Länsimaisesta kaiken hallintaan perustuva elämäntapa ei viihdy epävarmuudessa. Valitettavan usein historiamme aikana olemme saaneet huomata todellisuuden perimmäinen olemuksen olevan pikemminkin jatkuvaa epävarmuutta kuin varmuutta.  Voimme laskelmillamme tehdä vaikka kuinka turvallisia laitoksia, mutta valitettavasti yksi iso luonnonmullistus tai inhimilliset ihmisen erehdykset saattavat aiheuttaa ekokatastrofin. Yksi banaaninkuori laittalla ja siihen kompastuminen voi hajottaa niin varman entisen elämämme säpäleiksi. Itse asiassa monella työpaikalla tänä päivänä luuraa jatkuva epävarmuus tulevaisuudesta. Ehkä meidän kannattaisikin oppia viihtymään epävarmuudessa!

Seuraava lista on ideoitu Matt Mumberin ja Heather Reedin epävarmuusajatuksia peilaten.

  1. Todellisuus ei huuda vaan se kuiskaa. Jotta kuulemme sisältämme tulevat kuiskaukset, kannattaa meidän harjottaa tietoisuustaitoja.

  2. Tärkeintä elämässä on, että opimme olemaan, emme pelkästään tekemään ja suorittamaan asioita. Kouluissa ihmisiä pitäisi valmentaa ihmisiä olemisen taitoihin, eikä vain työn tekoon.

  3. Elämä ei huolehdi minusta, vaan joudun itse pitämään huolta itsestäni. Vaikka kulttuurimme tuottaa taakkoja ihmisille, voimme vapautua niistä.

  4. Ei ole sellaista asiaa kuin varmuus: Oikea elämä on jatkuvaa epävarmuudessa elämistä. Löydämme juurevuutemme tekemällä myös epävarmuuteen itsellemme kodin.

  5. Oman haavoittuvuutemme tunnustaminen auttaa meitä kohti tasapainoista elämää. Joskus sairautemme voi olla paras opettajamme.

  6. Aidosti arvokkaat asiat saavutamme vain omien henkilökohtaisten ponnistelujen kautta.  Mikä parasta, aidosti arvokkaat asiat ovat jaettavissa kaikille.

  7. Voin aina ponnistella lisää, riippumatta siitä, mitä kunakin hetkenä omistan tai olen tehnyt. Elämme tarkoitus löytyy siitä, että ponnistelemme jatkuvasti tehdäksemme maailmaa kaikille asuttavaksi viihtyisäksi, erilaisisia kulttuureija edustavien, ihmisten kodiksi.

Matt Mumbar ja Heather Reed kehoittavat meitä (yllätys, yllätys!) kiinnittämään huomiota erityisesti niihin osiimme, jotka lymyävät tietoisuutemme verhon takana. Lisäisin tähän vielä seuraavan: Niin kauan kun emme ole tunnistaneet näitä tiloja, sabotoivat nämä tilamme elämäämme.

Kun saavutamme olemisemme, tajuamme entistä paremmin, kuinka ihmisluontokappaleina olemme sidoksissa toinen toisiimme ja muihin luontokappaleisiin. Kun tämän savutamme on se kuin henkinen heräämiskokemus. Itselleni tähän kokemukseen on liittynyt tapulikokemuksia. Tämän jälkeen emme edes koe yksinäisyyttä, vaikka kuinka yksin olisimme. Paradoksaalisesti tämän juurevan olemisen tilan saavuttamiseksi tarvitsemme toinen toisiamme.

Oma kokemukseni on ollut, että nuoruuteni ongelmat eivät olleet pelkästään henkilökohtaisia. Sen sijaan tämä elämäntapa, mitä meille oli opetettu äidinmaidosta lähtien, on erityisesti herkissä ja aistivissa ihmisissä, melkeinpä pääsääntöisesti pahoinvointia tuottavaa.

Mikä parasta, nykyisessä monikulttuurisessa maailmassa, ja myös tieteessä,  on paljon hyvää, sitä ainesta, jolla ihminen voi vapauttaa itsensä yhä enemmän aitoon olemiseensa. Kun löydämme oman luovuutemme ja hyväksyvän läsnäolon taitomme, voimme itse antaa itsellemme sen arvostuksen ja rakkauden, jota tarvitsemme hyvään, eettiseen, tarkoitukselliseen elämään.

Ihmistietoisuus käy läpi evoluutiotaan. Moderni elämäntapa on ollut yksi jäätävän kylmä, mutta tärkeä vaihe tässä prosessissa. Sen yksipuolistava materialistinen elämänkatsomus on edustanut järkeä ylikorostavaa ajan henkeä ihmiskunnan historiassa. Olemme siirtymässä uuteen luovempaan aikaan – sitä voi kutsua transmoderniksi ajaksi. Tässä ajassa emme yritä kontrolloida elämää, vaan pyrimme entistä enemmän ohjaamaan sitä kaiken epävarmuudesta huolimatta eettisempään suuntaan.

Väitän tässä uudessa kulttuurissa, tiede on vain yksi tärkeä luovuuden laji.  Henkinen hyvinvointi rakentuu tulevaisuudessa yhä enemmän taitavalle itsesäätelylle, jossa sekä luovat puolemme että realiteettitajun omaavat puolemme ovat jonkinlaisessa tasapainossa. Uskon tämän pätevän tulevaisuudessa instituutioissa että yksilöissä. Todellisuutta ei voi hallita, mutta voimme ohjata sitä erilaisten näkökulmien välisessä dialogissa.