Multipersoonan leppoisa maanantai

Vaikka Obama ei olekaan guruni, lainaan miestä taas kerran. Hänen puheissaan on karismaa ja mielestäni ne ennakoivat myönteistä arvomuutosta globaalissa kulttuurissa.

Yhdistyminen on se mitä tarvitsemme nyt tällä nimenomaisella hetkellä. Ei siksi, että se kuulostaa hyvältä tai saa meidät tuntemaan olomme mukavaksi. Sen sijaan sitä tarvitaan, jotta voimme korjata sen vajeen, joka tällä hetkellä maatamme vaivaa. En puhu nyt budjettivajeesta, uusien ajatusten tai suunnitelmien vajeesta. Puhun sen sijaan moraalisesta vajeesta. Puhun empatiavajeesta. Puhun kyvyttömyydestämme tunnistaa itsemme toisen ihmisen kasvoissa, kyvyttömyydestämme ymmärtää, että olemme veljiä keskenämme ja olemme siskojemme vartijoita, Martin Luther Kingin sanoin, olemme kaikki kietoutuneena toisiimme lankoina samassa kohtalon kudelmassa.

– Barack Obama-

Olen tullut siihen päätelmään, että ennen multipersoonani syntymää, minun elämääni hallitsi tietoisuuteni työttömyys. Tällä tarkoitan sitä, etten ollut oman elämäni aktiivinen tarinan kirjoittaja vaan hukutin itseni kaikenlaiseen puuhasteluun, jonka tarkoitus oli paitsi tietysti hoivata ihmisten hampaita myös lisätä samalla omaa materialistista hyvinvointiani. Samalla tietoisuuteni ei ollut omani, vaan se oli valjastettuna järjestelmän isännän, erilaisten autoritaaristen materialististen instituutioiden, tahdottomaksi palvelijaksi. Elin keskiluokkaista vankilaelämääni. En siis ollut oma aito ihminen, vaan olin häkkiin kesytetty ja vangittu lintu. Olin Homo Consumer, osa valtaapitävien aineellista talouskasvua ylikorostavaa kilpailukulttuuria.

Olen tehnyt oman diagnoosini itsestäni, ja olen tullut siihen päätelmään, että alakuloisuudesta kärsivässä päässäni ei ollut viime vuosikymmeninä suurtakaan vikaa, vaan tosiasia on, että kulttuurimme on masentavan yksiarvoinen. Mielialani on kohentunut suurin harppauksin, kun olen karannut häkistäni ja  alkanut hävyttömäksi, suorasanaiseksi naiseksi.

Nyt jälkikäteen on helppo ymmärtää, miksi olen suuren osan elämääni voinut enemmän tai vähemmän huonosti. Mietin, että elämäni olisi ollut kovin toisenlainen, jos jo teinityttönä olisin lähtenyt kuuntelemaan sisäistä intuitiivista ääntäni ja olisin irrottautunut materialistisesta maailmankatsomuksesta osaksi ehkä jotain paremmin arvojani edustavaa ekologista tai rauhanliikettä. Olisin lähtenyt juhliman monikulttuurisia sisäisiä juhliani jo aikaisemmin. En tehnyt sitä, vaan yritin sopeutua järjestelmään. Luulin ansioituneiden tiedemiesten sanoja totuudeksi, ja pidin itseäni heidän rinnallaan mitättömyytenä. Toisaalta en ole katkera menneisyydelleni vaan ajattelen, että olen oikeastaan aika hyvin loppujen lopuksi käyttänyt aikaani. Melankolian keskeltä olen löytänyt välineet itseisarvoiselle elämälle. Minulla ei olisi ollut vielä silloin nuorena tätä nykyistä tiedollista ja kokemuksellista pääomaa.

Olen siirtynyt prosessissani siis itseisarvoiseen maailmaan. Metsä on minulle arvokas pelkästään siksi että se on olemassa, ihminen on arvokas siksi että hän on olemassa ja oma kehoni on arvokas, siksi että se on ja elää kanssani. Teen työtäni tällä hetkellä siten, että suurin palkinto tulee työstä itsestään. Tienaan huomattavasti vähemmän kuin ennen, mutta elän onnellisemmin kuin koskaan. Ehkä alakulon hetkeni eivät ole menneet hukkaan? Olen ammentanut toivottomuuden lähteestä itselleni sen luovuuden, jonka avulla minusta on tullut aktiivinen uusien merkitysten jatkuva etsijä ja luoja. Näin se vain on, että löysin toivon toivottomuudestani. Nyt en enää yritä sopeutua elämään samanlaista elämää kuin muut. Tajuan, että kannattaa käydä jatkuvaa sisäistä dialogia ja kunnella sen intuitiivista viisautta. Silloin saan elää sellaista elämää, jonka jokaisena iltana voin sanoa: Kiitos tästä päivästä.

Olen nauttinut feministisestä osastani itseäni, joka on anarkisesti lähtenyt taistelemaan hierarkkisia rakenteita ja kilpailukulttuuria vastaan. Vierastin hetken aikaa ajatusta, että sukupuolitan näkemyksiäni. En nimittäin suinkaan usko meidän naisten olevan länsimaissa juurikaan sen viattomampia kuin miehet ekologisesti ja sosiaalisesti kestämättömän kulutushysteerisen kulttuurin rakentamisessa. Perustan tällä hetkellä ajatteluni sille pohjalle, että meissä jokaisessa on nais- ja miesmielenosia, jing ja jang, anima ja animus… ihan miksi ikinä näitä haluamme nimittää! Me tarvitsemme näitten tasapainoa, ja tällä hetkellä maskuliininen hierarkinen logos- kulttuuri tarvitsee rinnalleen feminiinistä gnosis-viisautta, jossa monikulttuuriset tarinat ja myytit sekä ihmisten tunnevuorovaikutus ja elämän itseisarvoisena ovat palautettu jälleen kunniaan. Meidän on saatava kuuluviin tasavertaisena tavallisten ihmisten ja muiden luontokappaleiden äänet. Monikulttuurinen tieto tarinoineen välittävät meille ajatonta tärkeää eettistä viisautta, ja se on tunneälyn kieltä. Ehkäpä kulttuurimme kärsii aleksitymiasta? Yhä useampi on kadottanut empatiakykynsä ja taidon ilmaista tunteita. Uskon myönteisin kulttuurin muutoksen lähteneen jo liikkeelle. Näyttää siltä, että yhä useampi yksilötasolla pohtii omassa elämässään, mitä minä voin tehdä kohtuullisemman ja ihmisarvoisemman elämäntavan eteen. Tarvitseeko egoni todella kaikki statussymbolisa ollakseen arvokas? Vai yrittänkö koristella jalokivin omaa arvottomuudentunnettani?

Leppoistamiseni kautta löytämääni uutta aikaa en käytä Ostoskanavan katseluun tai Salattuihin elämiin (Jos Monk vielä tulee, sitä kyllä on pakko alkaa seurata!). Käytän ylimääräistä aikaani kirjoittamiseen, luonnossa samoilemiseen, Marttani puuhasteluihin ja hiljaisuuden kuunteluun. Pyrin antamaan useammalle mielenosalleni mahdollisuuden olla tähtenä sisäisellä näyttämölläni. Kun pirstoin itseni mielentiloiksi, ehkäpä samalla löysin ne langat, joiden avulla olen kutonut itseni osaksi ikuista historiallista elämän suurta olemisen ketjua. Ehkä siksi olen hetkittäin saavuttanut näitä mystisiä hyvänolon tunteita? Olen tuntenut Fjodor Dostojevskyn, Carl Jungin tai Sören Kierkegaardin lämmön selässäni, kun he katsovat olkapääni yli kirjallisia aikaansaannoksiani lausuen samalla neuvojaan. Olen osa jotain ikuista. Kummallisesti kuoleman kosketettua minua, löysin elämälleni merkityksen.Nyt sitä ei ohjaa enää yksikään ideologia, vaan itseyteni on jatkuvassa virtauksen tilassa. Tai oikeastaan on minulla yksi päämäärä, johon haluan kurkottaa. Sitä voisin kutsua tänään vaikkapa nimellä caritas. Itseyttäni ohjaa siis ristiriitaisten osieni dialogi ja tietyt eettiset päämäärät, kuten se että haluan olla edistämässä uuden arvotietoisen ihmisen syntymää ja hänen elämäntapamuutosta. Haluan antaa oman panokseni edistääkseni yhteiskunnallista muutosta, jonka seurauksena uskon lapsemme saavan elää mahdollisimman turvallista elämää terveen luonnon keskellä.

Lapsemme ovat arvokkaita ihan vain sen vuoksi, että he ovat olemassa. Se riittää. Visioissani tulevaisuuden ihmisten elämä on aineellisesti vaatimattomampaa kuin monien länsimaalaisten elämäntapa on tänä päivänä. Toivon, että tässä tulevaisuuden maailmassa jälkipolvet löytävät työstä, omasta sisäisestä aarreaitastaan ja toisen ihmisen tai luontokappaleen läsnäolosta ilon elämäänsä. Toivon, että ihmiset löytävät takaisin sen lapsen ilon, joka voi syntyä pienistä yksinkertaisista, arkisista, halvoista tai ilmaisista asioita. Toivon jälkipolvilleni tervettä luontoa, jonka eheyttävistä ilmaisista lahjoista he saavat toivottavasti vielä viidenkymmenenkin vuoden kuluttua nauttia. Toivon, että he viihtyvät omassa kehossaan välineellistämättä sitä itselleen tai toisille ihmisille. Toivon, että he rakentavat entistä kattavampia yhteistyöverkostoja, joissa ei kilpailla vaan joissa yritetään löytää yhdessä vaihtaa tietoa ja hyödykkeitä, siten että yhä useampi voi elää mielekästä elämää. Uskon, että meneillään oleva yhteiskunnallinen arvomuutos voi olla kuljettamassa meitä kohti aineellisesti vaatimattomampaa ja samalla entistä laadukkaampaa ja harmonisempaa elämää. Nykyinen kaiken tuottavuusluvuiksi muuntava, tuotteistava, välineellistävä ja kaiken hyödyntävä elämä on ihmispsyykkeen mahdollisuuksia mitätöivä, mutta uskon, että muutos parempaan on jo meneillään.

Mainokset

Jungilaista masennusta

Olen oppinut narratiivisuudesta sen, että masennuksen voi käsitteellistää eri tavoin. Yksinkertaisemmin sanottuna, ihminen voi itse valita, minkälaisen tarinan hän masennuksestaan rakentaa. Nykyfilosofi Ken Wilber väittää, että eri terapiasuuntaukset edustavat tietoisuuden spektrin eri osa-alueita, ja ne käsitteellistävät kielellisesti ongelman eri tavoin. Tietoisuutta käsittelevät filosofiat, psykoterapeuttiset suuntaukset ja persoonallisuusteoriat edustavat metodeillaan ja malleillaan eri tietoisuuden spektrin osa-alueita, ja täydentävät toisiaan. Kukin terapiasuuntaus lähtee liikkeelle omasta suosikki spektrinosastaan. Asiantuntijat, ongelman luonne ja ihminen itse määräävät, mikä spektrinosa kulloinkin on käytössä. Näiden eri näkemysten kieli on tavallisesti yhteenmittaamatonta. Se tarkoittaa sitä, että jos opettelee jungilaisen kielen, sen ajatuksista ei voi puhua kognitiivisin käsittein. Wilber tekee mielenkiintoisen vertauksensa, jossa hän sanoo, että ei radioasemalle kukaan mene otattamaan röntgenkuvia. Silti nämä molemmat spektirin osat ovat tarpeellisia. Ongelman ja yksilön mielenlaatu siis määräävät, mistä psykoterapeuttisesta perinteestä ja spektrin osasta henkilökohtaisia ongelmia on hyvä lähteä lähestyä.

Voin siis lähteä rakentamaan tarinaa masennukseksestani monin eri tavoin. Millainen tarina masennuksesta syntyy, riippuu täysin siitä käsitteellisestä järjestelmästä, jonka toipuja on itselleen omaksunut. Karen Horney korostaa, että itseanalyysissa on tärkeää, että ihminen oivaltaa tiedostamattoman mielen luonteen. Mitä tähän tiedostamattomaan tulee, tunnen itseni kotoisaksi jungilaisen perinteen keskellä. Käsitykseni mukaan monet taideterapeuttiset suuntaukset ovat ammentaneet juuri Jungilta ajatuksiaan. Jungin perinteessä arvostan sitä, että hän korosti ihmisen itseohjautuvuutta ja elämän perimmäistä mysteeristä luonnetta. Kun hänen jälkiään seuranneet, alkoivat käyttää käsitettä ”jungilaisuus”, kerrotaan mestarin tokaisseen: ”Luojan kiitos, olen Jung, enkä jungilainen”. C.G. Jung korosti siis jokaisen yksilön omaa henkilökohtaista tietä. Ei ole yhtä oikeaa tapaa eheytyä, vaan se voi tapahtua monin eri tavoin.

Kaiken terapian tavoite mielestäni on auttaa ihmistä tulemaan itseohjautuviksi. Asiantuntijat eivät ratkaise ongelmiamme, vaan me voimme itse olla aktiivisia ongelmiemme ratkaisijoita. Kun syöpäni ja työuupumukseni aikana kävin masennukseni pohjamudissa, olen sitä mieltä, että en ollut pelkästään sairas. Perimmäinen jopa kehoni terveyteen vaikuttanut ongelmani oli eksistentiaalinen ahdistukseni tai sitä voisi kutsua myös spirituaaliseksi masennukseksi. Nyt jälkeenpäin ymmärrän, että kaoottinen eksistentiaalinen ahdistukseni mahdollisti mieleni pirstoutumisen ja sen uudelleen järjestämisen. Masennukseni oli tärkeä ja arvokas osa kokonaisvaltaista eheytymistäni. Aikaisemmin kuljin muukalaisena maailmassa, koska oppimani käsitteet olivat ikään kuin suuhuni pantuja. Puheeni ei ollut omaani, vaan se oli jonkin toisen! En ollut koskaan kyseenalaistanut materialistisen maailmankatsomuksen ja länsimaisen elämäntavan mukana minuun iskostuneita arvoja ja uskomuksia. Minulle masennus merkitsi pään tyhjentämistä. Uskomusten ja arvojen mahdollisimman totaalista nollausta. Ainoastaan sisäisen kaaoksen kautta pystyi nousemaan uusi järjestys.

Jungilaisesta näkökulmasta masennuksen voi ajatella olevan punainen merkkivalo, joka kertoo, että nyt moottorissa on paha ongelma. Kun merkkivalo palaa, kannattaa lähteä tarkkaan tutkimaan, mikä on moottorissa vikana. Jungilaisesta näkökulmasta, kun ihmisen elämä on kaaoksessa, ei kyseessä ole mikään satunnainen kaaos. Systeemin merkkivalo palaa, koska prosessi on ohjautumassa väärään suuntaan. Koska ongelma on tiedostamattoman puolella, lähdetään vikaa etsimään peilien kanssa. Masentuneen ihmisen libido, elämän energia, on imetty kaikki tiedostamattoman epämääräiseksi kaoottisen toiminnan voimanlähteeksi. Tiedostamaton on tärkeä tietoisen mielen luovuuden lähde, ja masentuneella tämä lähde on kuivumassa. Kun eksyt omaan sisäiseen pimeään kaupunkiisi, ongelman ratkaisu ei ole se, että yrität mahdollisimman nopeasti päästä sieltä ulos. Päin vastoin jungilaista näkökulmasta kaikesta ahdistavuudestaan huolimatta, on hyvä tutustua omaan synkkään osaansa. Tutustuminen tiedostamattomaan tapahtuu aktiivisen mielikuvituksen avulla peilejä apuna käyttäen. Itseys ei ole nimittäin jotain jo olemassa olevaa vaan itseys rakennetaan heijastamalla lukemattomien peilien avulla kirkkaammaksi suhdetta toisiin ihmisiin. Näin voit löytää pimeän kaupungin jostain kaapista sen avaimen, jonka avulla pääset kaupungin muurin ulkopuolelle löytämään uusia mielenkiintoisia alueita mielenmaisemastasi.

Jungilaisesta näkökulmasta masennus on merkki, joka täytyy tulkita. Minun masennukseni esitti minulle monia kysymyksiä, joihin olen joutunut vastamaan. Miksi minulla on vihafantasioita? Mikä on vinossa elämässäni? Miksi syön suruuni? Mitä minun täytyy tehdä eri tavalla kuin ennen? Tämä kaikki energia, joka minulta tällä hetkellä kuluu asioiden vatvomiseen, mihin se oikeasti haluaa mennä? Jouduin siis muuttamaan itseni. Muutoksen jälkeen en enää ollut masennukseni uhri, vaan pikkuhiljaa, aluksi pienin muurahaisen edistysaskelin, myöhemmin jättiharppauksin, huomasin muuttuvani oman elämäni aktiiviseksi tarinanrakentajaksi.

Minun tarinassani käänne tapahtui, kun muutin korpeen kauaksi kaikesta ja aloin tehdä itseterapiaa ja kirjoittaa. Nykyään kaikki se energia, joka minulta ennen meni asioiden vatvomiseen, siirtyy ensisijaisesti kirjoittamiseen, toki myös työhöni ja järjestötoimintaan. Juuri peilaaminen on tehnyt sen, että prosessini on edennyt, eikä jämähtänyt pysähtyneeksi asioiden vatvomiseksi. En vatvo enää asioita öisin. Teatterini on nykyään kiinni yöaikaan. Yritän välillä muistaa pysyähtyä hiljentymään, koska hiljaisuus on minulle psykologista tehokkuuttaa. Annan mielennäyttämöni mielentilojen improvisoida päiväsaikaan, ja aina kun istahdan tietokoneen ääreen, alkavat mielentilani antaa erilaisia kirjallisia muotoja ajatuksilleni.

Siunaan niitä kaikkia nykyisiä ja minua edeltäviä eläviä ja edesmenneitä ihmisiä, joiden loppumattomista ajatustenketjuista voin ammentaa omaan teatteriini uutta dialogiaineesta. Tänä päivänä koen olevani suht koht eheä Siirtolan Emäntä. Olen se tila, jossa sisäisen näytelmäni näyttelijät improvisoivat näytelmäänsä. Käytän kuitenkin edelleen eri mielentilojani, teatterini persoonia, oman oivalluksen välineenä.  Erityiskiitokset sisäisestä  automaattiseta kirjoittamisprosessini etenemisestä osoitan hypnoterapialle sekä  C.G.Jungille!

http://retiredeagle.wordpress.com/

Hidas elämä – mahdollisuus eheytymiseen

Tänä torstaina heijastan jälleen ajatuksiani syöpälääkäri Rachel Naomi Remenin ajatuksiin. Olen vuosikymmenet pohtinut terveydenhuollon ammattilaisen ja potilaan välistä terapeuttista suhdetta. Olen seikkaillut jos jonkinlaisissa filosofisissa sfääreissä. Tämän amerikkalaislääkärin elämänläheiset viisaat ajatukset uppoavat uppoavat sieluuni kuin veitsi voihin.

Ihmiset ovat aikojen alusta saakka parantaneet toisiaan. Henkilökohtaisesti kutsun tätä tapaa parantaa eheyttämiseksi (healing). Tämä siksi, että eheytymisessä ihminen harmonisoituu sosiaalisena kehomielenä. Esimerkiksi kroonisesti sairas ihminen voi eheytyä, jolloin hän oppii elämään sairautensa kanssa. Hän pystyy elämään laadukasta elämää sairaudestaan huolimatta. Joku puolestaan voi parantua fyysisestä sairaudestaan, mutta hän ei suinkaan eheydy.

Kauan ennen kuin oli hammaslääkäreitä, kirurgeja, sisätautilääkäreitä, psykiatreja ja psykologeja ihmisillä oli kuitenkin toisensa. Ihmiset ovat aina olleet haavoittuvaisia. Menneinä aikoina haavojen parantamisessa on auttanut toinen ihminen. Kahden haavoittuneen ihmisen välisellä eheyttävällä vuorovaikutussuhteella voi olla valtavia ihmistä parantavia voimia. Voimme saavuttaa itsellemme viisautta omista haavoistamme, jotka voivat opettaa meille sekä eheytymisen että eheyttämisen taitoja. Lääkärit hoitavat, mutta toinen vertaisihminen voi olla eheyttämässä ihmistä. Ainoastaan haavoittunut ihminen voi ymmärtää kärsimyksen luonteen. Sitä ei pysty tekemään asiantuntija.

Kuuntelu on eheyttävän suhteen ytimessä. Kuuntelemisemme kautta voimme löytää kodittomille osillemme uuden kodin. Tämä kuuntelija voi olla toinen ihminen. Se voi olla myös oma aikuinen osa meitä, joka opettelee kuuntelemaan omia torjuttuja piiloon kätkettyjä mielenosiamme. Nämä piilossa olevat osamme ovat usein kiellettyjä, vihattuja ja aliarvostettuja osia meitä. Kun pysähdymme ja hidastamme elämämme, voimme löytää pyhän hiljaisuuden, tilaan, jota kuuntelemalla muukalainen sielumme löytää taas kodin. Muutos parempaan voi lähteä liikkeelle oman itsen kuuntelusta tai siitä, että toinen ihminen, joskus terapeutti, kuuntelee meitä. Ennen muodottomana vellonut tuntematon osa meitä alkaa saada muotoja. Nämä muodot voivat syntyä erilaisina symboleina: teksteinä, kuvina, liikkeinä tai puheena. Opettajina ovat haavamme. Hammaslääkäri voi hoitaa ihmisen hampaita, mutta kokonaisvaltaiseen eheytymiseen tähtäävässä hoitosuhteessa hän on myös aina toinen kuunteleva ihminen.

Kun olemme löytäneet sielullemme kodin, emme kulje enää muukalaisina tässä maailmassa. Häpeä ja syyllisyys itsestämme katoavat ja tilalle tulee levollisuus. Meidän ei tarvitse olla täydellisiä. Olemme riittävän hyviä. Hyväksymme oman pahuutemme ja ikävät puolet itseämme, eikä meidän tarvitse lähteä siirtämään vihan tunteitamme väkivallan sanoina tai tekoina toisia ihmisryhmiä kohtaan. Elämä lähtee kantamaan. Olen vannoutunut hitaan elämän kannattaja. Elämme maailmassa, jossa kaikkea on liikaa: tekemistä, tavaraa, informaatiota. Hiljaisuus, toisen ihmisen kosketus ja pysähtyminen tarjoavat meille mahdollisuuden eheytymiseen. Tällöin parhaassa tapauksessa voimme muuttua itse enkeleiksi, joiden siipien hipaisulla on eheyttäviä voimia.

Rachel Naomi Remen, Kitchen Table Wisdom, Stories That Heal

Kärsimyskö jalostaa?

Toiset ovat sitä mieltä, että fyysinen, emotionaalinen tai hengellinen kärsimys voi olla ovi muodonmuutokselle. Tiedämme tarinan Fenix-linnusta, joka nousee ylväänä tuhkasta. Tässä tarinatyypissä ihminen ei mässäille menneisyyden ikävillä kokemuksilla, vaan hän linkittää nykyisyyttä suhteessa tulevaisuuteen. Menneisyytemme katoaa tuhkana tuuleen! Tarinassamme ikivanha Fenix-lintu omasta tahdostaan kuolee, palaa poroiksi, ja tästä tuhkasta nousee uusi uljas lintu.

Narratiivisen lääketieteen näkökulmasta Fenix-lintu tarina siis kertoo sitä, kuinka vanha sairausnarratiivimme,  juonirakenteeltaan täysin erilainen, pirstoutuu. Sen tilalle syntyy täysin uudella tavalla organisoitunut tarina tuoden mukanaan suuria eheyttäviä elämänmuutoksia. Tässä tarinatyypissä ihmisen identiteettitarina, tarina itsestä, on sairauden tai melankolian seurauksena kaaoksessa. Kaaoksesta ihminen löytää tarvittavan muutosenergiansa, jonka kautta tarinassa tapahtuu täydellinen juonen muutos samalla kun ihminen eheytyy. Mikään ei ole niin kuin ennen.

Tässä Fenix-lintu tarinassa on se kiusallinen puoli, ettei kaikkien tarinat etene näin valoisasti, vaan ponnisteluista huolimatta ihminen ei  ehkä kuitenkaan onnistu löytämään sairaudestaan minkäänlaisia itseä uudelleen organisoivia tai eheyttäviä merkityksiä. Sen takia tällaista suurta tarinaa ei kannata liikaa ”hehkutella”. Tällaisen myyttisen tarinan kanssa voidaan ikävästi mitätöidä niitä ”saamattomia raukkoja”, joiden tuhkasta ei nousekkaan Fenix-lintua. Ja tarinan hehkuttajien on hyvä muistaa, että vaikka uusi Fenix-lintu löytyisikin, voi ihmiseen tarinaan palata jälleen uusia kaaosvaiheita. En usko, että ihminen on identiteettitarinansa kanssa koskaan täysin turvassa. Emme tiedä (onneksi) yleensä etukäteen, huuhtooko vaikkapa hyökyaalto lähimmäisemme mereen, sairastummeko ykskaks johonkin kuoleman vaaralliseen syöpään tai vammaudummeko itse vaikkapa auto-onnettomuudessa. Kehittämällä narratiivisia taitojamme voimme olla paremmin varustautuneita erilaisilla selviytymisstrategioilla, jolloin saatamme kyetä viemään tarinamme uuteen nousuun ja löydämme sille jälleen uuden elämänkaartamme kaunistavan muodon.

Mietin, johtuuko Fenix-lintu tarinat johtuvat ihmisen terveestä kuolemanpelosta. Tavallisesti ihminen haluaa elämässään kokemuksen sen eheästä kaaresta. Kun ihmisen elämä kriisiytyy, saattaa hänessä syntyä tarve, ehkäpä juuri kuolemanpelon ohjaamana, rakentaa itselleen eheä elämänkaari. Tästä syystä joskus saattaa nuoremmallakin ihmisellä käynnistyä eheytymisprosessi, joka monella tapahtuu vasta myöhemmin iässä. Kaikki eivät onnistu tätä eheytymisprosessiaan käymään lainkaan läpi, jolloin ihminen jää oman kuolemanpelkonsa vangiksi tai hän torjuu kokonaan kuolemansa loppumattomaan puuhasteluunsa.

Voisiko tätä Fenix-lintu tarinan muodonmuutoksen tilaa kutsua Mandorlaksi? Mandorla on myyttinen paikka, jossa kaksi kehää leikkaa toisensa ja muodostaa yhteisen mantelinmuotoisen tilan. Sitä voidaan ajatella vaikka kahden huoneen välisenä kynnystilana, jossa ollessa ihminen ei ole kummassakaan huoneessa. Mandorla symbolina on ollut olemassa jo ennen kristinuskoa, mutta kristillisessä perinteessä sitä on käytetty taivaan ja maan sekä hengen ja materian yhdistymisestä. Kun kiellämme kuolemamme, kehämme eivät koskaan leikkaa, emmekä voi siis saavuttaa tätä kynnystilaa, emmekä pääse kiinni tähän vastakkaisuuksien jännitteiseen muodonmuutokseen energisoivaan tilaan.

Mietin, hallitseeko nykyistä materialistista kulttuuria mystiikan kieltäminen ja kuolemanpelko, ja vain harva ihminen kykenee saavuttamaan tämän Mandorlan. Ihmiset elävät täysillä ikään kuin kuolemaa ei olisi olemassa. Tietoisuutemme kannalta tämä merkitsee sitä, että ihminen elää ahdistuneessa tilassa ristiriitojensa vankina. Tätä tyhjyttään hän sitten pakenee kauheaan tekemisen vimmaansa. Ihminen ei pysähdy eikä siksi pysty yhdistämään vastakkaisuuksien kehiänsä Mandorlaksi. Johnsonin mukaan kun ihmisen valtaa ahdistus, johtuu se usein siitä, että hän ei kestä sisällään olevia vastakkaisuuksien paineita. Vuosituhansia vanha symboli, Mandorla voi tällöin tarjota meille eheyttävän vastauksensa. Kun vastakkaisuutemme alkavat eheytymään, saattaa Mandorla olla vain pienen pieni manteli, mutta mitä enemmän kehät leikkaavat toisiaan, sitä eheämmäksi ihminen tuntee itsensä.

Mandorla voidaan saavuttaa keskustelujen kautta. Onnistunut vuorovaikutus voi olla elementti, joka eheyttää palasiksi pirstoutuneen todellisuutemme. Emme eheydy pelkästään tuottamalla tarinoita vaan myös kuuntelemalla niitä. Ihmisen kielellä, kirjoitetulla tai puhutulla, on kummallinen voima. Hyvät tarinat ovat Mandorloja. Niiden avulla ihminen voi tiedostaa oman ajattelunsa ehkä harhaisetkin ennakkoehtonsa ja kun hänen tarinallinen identiteettinsä laajenee, kykenee hän entistä selvemmin kyseenalaistamaan aikaisemmin itsestäänselvyyksinä pitämiään ajattelumallejaan.

Kun ihminen henkilökohtaisella tasolla eheytyy, saattaa tämä muodonmuutos siirtyä vähitellen koko kulttuuriin ja kollektiiviseen ihmistietoisuuteen. Tätä mielenkiintoista siirtymävaihetta me ehkä parhaillaan nyt elämme. Toivon, että tulevaisuudessa tietoisuutemme ei elä enää pelkästään materialistiseen totuuteen rakentuvaa aikaa, vaan myös myyttiset ja uskonnolliset monikulttuuriset totuudet on otettu ihmiskunnan eheytymistä palvelemaan. Perenniaalinen filosofia, historia, tarinat ja myytit on nostettu jälleen kunniaan rationaalisen tiedon rinnalle.

Mielestäni kärsimys voi jalostaa. Muistanette Liisan Ihmemaassa, joka putosi kuoppaansa, jossa oli ovia Ihmemaahan. Liisa onnistui kuin onnistui löytämään avaimen ja pääsi muodonmuutoksensa kummalliseen maahan pienten vastoinkäymisten ja ponnistelujen jälkeen. Toisinaan vastoinkäymisemme ovat niin suuria, ettemme pysty löytämään heti avainta oveen, ja jäämme vangiksi pimeään kuoppaamme. Kuoppa on yksinäinen paikka asua. Yleensä näissä tilanteissa tarvitsemme toisen ihmisen avun, ja tilanne voi olla tällöinkin äärimmäisen haastava. Tarinat ovat yhteisöjen yhteinen parantava kieli. Uskon, että on hyödyllistä uskoa, että avaimet ovat jossain. Nämä avaimet ovat toivon avaimet. Hengellisissä tavoissa rakentaa tarinoita on se hyvä puoli, että voimme löytää tarinaamme toivon vielä silloinkin kun maallisen elämämme taivalluksen päivät alkavat olla lasketut. Onko aikamme ongelma, että ihmiset ovat lakanneet tarinoimasta?

http://www.kyrie.com/symbols/mandorla.htm

Depression and narrative, Telling the dark, (edit. Hilary Clark)

Päässäsi heittää – analysoi itse itsesi?

Kerron teille erään tarinan – sairausnarratiivin. Tunnen erään naisen, nimeltään Kati, joka avioeron, työuupumuksen, äitinsä syöpään kuolemisen jälkeen sairastui itse rintasyöpään. Nainen oli siinä mielessä onnekas, että hän sai hyvän lääketieteellisen hoidon sairauteensa. Mikä parasta, hän oli samaan aikaan terapeuttisessa koulutuksessa, jossa hän pystyi käsittelemään omia vastoinkäymisiään. Koulutuksessa opetettiin muun muassa ego-stateä, minätilojen terapiaa. Tässä suuntauksessa ihmisen ajatellaan muodostuvan erilaisista ristiriitaisista osista. Useimmilla meillä on tiettyjä tyypillisiä minätiloja, kuten sisäinen lapsi, vanha viisas nainen/mies, sisäistetty vanhempi jne. Eräässä hypnoterapeuttisessa istunnossa Kati kohtasi sisäisen lapsensa. Hän oli aikaisemminkin tiennyt, järjen tasolla, oman sisäisen lapsensa tyydyttämättömät tarpeet. Tässä istunnossa hän saavutti ensimmäistä kertaa tunneyhteyden sisäiseen lapseensa. Katin sisäisissä tiloissa tapahtui tällöin muutos ja suuri määrä tunnetta purkaantui tässä katarktisessa kokemuksessa.

Tämä oli Katin elämän käännekohta. Hän oli juuri muuttanut maalle, ja leppoistanut elämänsä. Hän oli vähentänyt omaa kliinistä työtään. Aikaa jäi siis kirjoittamiselle. Ja Kati kirjoitti, kirjoittamistaan…. kirjoitti, kirjoitti ja kirjoitti. Välillä Kati itki ja kirjoitti. Kirjoittaessaan Kati vaipui eräänlaiseen transsitilaan. Kirjoittamisen hetkinään hän kadotti lähes kokonaan kosketuksensa ulkoiseen todellisuuteen. Vuoden ajan Kati jatkoi vapaa-ajallaan eheyttävää prosessiaan, jossa syntyi aina vain uusia ja uusia mielentiloja. Hän ei pelkästään löytänyt erilaisia ristiriitaisia minuuksiansa vaan hän aktiivisesti loi itselleen uusia tiloja erinäisistä mahdollisista minuuksista. Kati rakensi itselleen sisäisen teatterin ja kokonaisen mielenmaiseman puutarhoineen ja pimeine kaupunkeineen. Mitä enemmän mielentilat leikkivät, kertoivat tarinoita ja keskustelivat, sitä enemmän Katin sydän keveni.

Maailmamme monimutkaistuu ennennäkemättömällä vauhdilla. Ehkä tämä on syy erilaisten psykosomaattisten vaivojen ja ahdistusten jatkuvalle lisääntymiselle? Vastauksena moni infoähkystä kärsivä ihminen on jo rakentanut itselleen useita eri identiteettejä. Hän voi olla esimerkiksi suomalainen, hammaslääkäri, kuhmolainen, luonnonystävä, amatöörifilosofi, ystävä, hypnoterapeutti, nainen ja äiti. Lisäksi hän voi samaistua useampaan erilaiseen virtuaaliseen ryhmään. Monilla meistä on myös traumojen aiheuttamia ”dissosioituneita” tiloja. Ne ovat mielenosiamme, jotka ahdistavina muodottomina haamuina, ei-toivottuina vieraina, käyvät kummittelemassa mielessämme. Ihmisen yksilöityminen kaoottisessa maailmassa on vaativa, mutta samalla äärimmäisen mielenkiintoinen tehtävä. Tehtävän vaativuutta kuvaa se, että moni on alkanut tuntea itsensä muukalaiseksi tässä maailmassa. Erilaisten arvomaailmaltaan ristiriitaisten mielenosiemme aiheuttamat paineet ovat suuret. Olemme todennäköisesti kollektiivisesti traumatisoituneempia kuin koskaan. Tiedonvälitys siirtää hetkessä kaikki pahimmatkin kauhukuvat globaalisesti ihmisten tietoisuuksin. Ristiriita sisällämme voi herättää meissä ahdistavia ajatuksia. Moni pakenee erilaisiin addiktioihin.  Sisällä raastaa monenlaiset kysymykset. Aina, kun joku sanoo sanan ”syöpä”, miksi minua ahdistaa? Voinko olla samanaikaisesti hyvä äiti, kun istun täällä vain kirjoittamassa blogiani? Onko nämä kirjoittamani asiat nyt varmasti sopusoinnussa tieteellisten faktojen kanssa? Miksi minun mielessäni vaeltelee joskus vihan täyttämiä fantasioita? Miksi syön ahdistukseeni? Kun otan suklaata, miksi en syö kahta palaa vaan koko levyn? Miksi häpeän itseäni? Voinko voittaa masennukseni? Voinko matkustella lentokoneella ympäri maailmaa ilman syyllisyydentunteita?

Ennen ihmisen identiteetti kypsyi kylä- ja perheyhteisöissä ikään kuin itsestään erilaisten ryhmien välisessä vuorovaikutuksessa. Tänä päivänä ihminen on realimaailmassa entistä eristyneenä perinteisistä yhteisöstään. Hän on yksinäisempi kuin koskaan. Identiteetin rakennustyö voi olla tiedostamatonta: Olemme vuorovaikutuksessa ympärillä olevien joidenkin yhteisöjen ja valitsemiemme tai satunnaisten virtuaaliyhteisöjen kanssa. Voimme lähteä rakentamaan omaa identiteettiämme myös tietoisesti – meistä voi tulla oman elämämme ohjaajia. Kati teki sen mielentilojensa avulla. Hän pirstoi identiteettinsä moniminäksi, jonka jälkeen hän lähti keskustelujen kautta eheyttämään sisäistä mielentilojensa ryhmää.  Eheämmän kokonaisuuden saavuttamisessa apuna hänellä oli transpersonaalinen psykologia ja psykosynteesi, Ken Wilberin tietoisuuden spektri, filosofit ja erilaiset tarinat. Prosessi oli leikkiä ei-tietoisen mielenosan kanssa.

Onko Kati nyt eheä? Ihminen ei ole koskaan valmis. Kati on oivaltanut, ettei hänelle depressio merkinnyt sairautta, jonka hän nyt on voittanut. Sen sijaan melankoliansa Kati näkee nyt osana persoonallisuuttaan, jonka hän on oppinut hyväksymään. Hän antautui melankoliallensa, sen sijaan että olisi lähtenyt taistelemaan sitä vastaan. Rouva Otsaryppy, Katin mielen depressiivinen ja addiktiivinen osa, eksyy edelleen joskus Katin mielennäyttämölle. Tämä mielentila ei kuitenkaan ole pitkään aikaan hallinnut näytelmää, ja useimmiten hän on kyyninen ja hauska roolihahmo Katin sisäisessä teatterissa. Mutta koskaan Kati ei voi olla täysin varma, etteikö jonakin päivänä näytelmää taas kaappaisi joku ikävä tila. Ihmisen yksilöityminen on elämän pituinen haaste. Kiitos Rouva Otsarypyn, Katin ainoa addiktio tällä hetkellä on itsensä ilmaiseminen kirjoittamalla.

Kati ei ole ensimmäinen enkä viimeinen tällä planeetalla, joka terapoi itseään, ainakin jos psykoanalyytikko Karen Horneyhin (Self-analysis) on uskomista. Karen Horneyn mukaan itseanalyysi lähtee käyntiin esimerkiksi psykoanalyyttisessä työskentelystä (miksei siis myös ego-statesta, jolla on juuria psykoanalyysissä) ja jatkuu itseohjautuvasti myöhemmin. Voiko kuka tahansa ryhtyä itsekseen terapoimaan itseään ilman terapeutin apua? Karen Horneyhin viitaten: Ehkä, varsinkin jos kysymyksessä ovat vähäisemmät elämäntaidolliset ongelmat. Itseterapia kirjoittaen voi olla tulevaisuuden eräs väline ihmisen itseohjautuvuuden lisäämiseen. Emansipoitunut ihminen voi olla aktiivinen ja tietoinen oman identiteettinsä rakentaja, sen sijaan, että hän antaisi erilaisten näkökulmien passiivisesti vaikuttaa itseensä. Joudumme miettimään kokoajan yhä syvällisemmin, kuinka edistää yksilöllistä, ympäristönsä kanssa sopusointuista, harmonista kehomielen syntymistä kaoottisessa maailmassa. Itselleni löysin vastauksen sisäisestä mielenteatteristani.