Vastine Hesarin (11.3.2012) pääkirjoitukseen Guggenheimista

Minusta Antti Blåfieldin pääkirjoitusanalyysi (Haluamme olla ylpeästi yksin) tämän päiväisessä Hesarissa ”Guggenheim Helsinkiin” -vastustuksesta ei edustanut erityisemmin syvällistä asian analyysiä. Hän kirjoittaa: ”Tämä on meidän hiekkaamme. Tänne ei saa tulla.” Hän haukkuu suomalaisia muun muassa nurkkakuntaisuudesta ja itsetyytyväisyydestä. Blåfieldin mielestä Guggenheim Helsingissä edistäisi eurooppalaista yhteistyötä ja integraatiota.

Itse kuulun Guggenheimin vastustajiin, niin kuin moni ystävistäni. En silti vastusta globalisaatiota, mutta vastustan estetiikan alistamista kansainväliselle brändättävälle ”pisnekselle”.

Mietin kuhmolaisena, miten Guggenheim Helsingissä eroaisi, kansainvälisesti korkealle rankkeeratusta, Kuhmon kamarimusiikkijuhlasta. Käsitykseni on, että Kuhmon kamarimusiikkijuhla on saanut alkunsa rakkaudesta musiikkiin, ja kautta aikoihin näiden juhlien järjestämiseen on liittynyt valtava määrä vapaaehtoistoimintaa. Niitä ei ole rakennettu rakkaudesta rahaan. Toki palkollisia talousmiehiäkin on näihin juhliin tarvittu ja tarvitaan tulevaisuudessakin. Silti talous on ollut näissä juhlissa palvelemassa estetiikkaa eikä estetiikka vain taloutta.

Mielestäni meidän päivän maailmassa ovat menneet pahasti ryynit ja jyvät sekaisin. Eettisyys, estetiikka ja ekologia, yhtä kaikki, niiden ei tulisi olla alisteisia taloudelle, vaan hyvin hoidetun talouden tulisi palvella niitä. Silloin kun taiteesta aletaan tekemään ”brändättävää businesstä”, alkaa taiteen arvo kärsiä suuresta inflaatiosta.

Guggenheim ei mielestäni edistäisi meidän kansainvälistymistä ja integroitumista Europpaan. Sen sijaan se edistäisi totalitaarista kulttuuria: taloudellisen materialsimin leviämistä johtotähdeksi alueelle, jolle se ei kuulu.

Luulenpa, että tämän päivän kansalaiset ovat huomattavamman paljon valistuuneempia kuin herra Blåfield olettaa meidän olevan. Uskon, että kulttuurissamme on tapahtumassa parhaillaan valtava arvo- ja uskomusmuutos, jossa yhä useampi tajuaa, ettei raha ole kaiken ykkösmitta.

Mainokset

Mikä on tekemisemme arvo, kysyy Maija Aalto Hesarissa

Maija Aalto kirjoittaa: ”Meidän on tehtävä enemmän. Se ei kuitenkaan vielä yksin riitä: Meidän pitää myös miettiä, mikä on tekemisen arvoista.” Aalto viittaa Matti Apusen ajatukseen siitä, että työtä on ihmisten tehtävä enemmän, jotta taloutemme edelleen kasvaisi.

Hyvä Maija, osuit Emännän mielestä asian ytimeen. Siirtolan Emännän mielestä, kun ongelmamme on meidän kulttuurissamme on juuri siinä, että harva tiedostaa tekemisensä systeemisiä ekologisia ja eettisiä seuraamuksia. Emäntä optimistisesti uskoo, että uuden muodonmuutoksesta syntyvän toivon kulttuurin ytimessä on oleva tietoisuustaitoinen ihminen.

Carl Jung puhui tietoisuustaidottomasta ihmisestä ”massaihmisinä”. He eivät elä kiinni olemisessa, vaan tekemisessä. Ihminen eroaa, tai ainakin hänen pitäisi erota, muista luontokappaleista siinä, että hänellä on tietoisuus, tai ainakin hänellä pitäisi olla sellainen. Kun ihmisellä on tietoisuustaitoja, kykenee hän keskittymään tekemisessään paremmin olennaiseen. Niin kauan kun ihmisellä ei ole tietoisuustaitoja, olemme vallanpitäjien tahdottomia jatkeita, suonia, joissa toteutamme yksisilmäisen kontrollille ja rahalle rakentuvan maailman tuhoisia päämääriä.

Oman tietoisuuttemme laajenemisen kautta meillä on mahdollista tavoittaa eettinen, ekologinen ja esteettinen elämä. Tällöin elämämme päämäräksi muodostuu oman tietoisuutemme ja elämän ymmärtämyksen laajentaminen leikkimisen, ihmettelyn ja hiljentymisen kautta. Niin kauan kun emme ole kiinni läsnäolevasti elämässämme, suurin osa tekemistämme on vain elämistä ”länsimaisen metafysiikan harhassa”. Tälla Emäntä tarkoittaa sitä, että liian moni meistä on opetettu ekologisesti tuhoisan yksisilmäisen tieteellisteknisen ajattelun tahdottomaksi kanavaksi. Tämä ei ole tyhmien ihmisten vika, vaan totalitarisoivan kulttuurimme ongelma. Elääkö siis kaiken tämän tavarapaljouden keskellä primitiivinen ihminen? Hän, joka ei kykene pohtimaan heijastavasti oman tekemisensä seurauksia.

Tietoisuustaitoinen ihminen on eettinen, hän ymmärtää todellisuuskuvien monet näkökulmat ja hän tavoittelee työssään yhteisöllistä ja ekologista hyvää. Mielekäs, ekologisesti hyväksyttävä työ ja tekeminen voi olla itseisarvo, joka tuo elämään tarkoitusta, ja juuri tätä työn elämän merkitystä luovaa ulottuvuutta tulisi korostaa.

Olemme monasti Isännän kannalta pohtineet, että eettiseltä ja ekologiselta kannalta voi ajatella sillan alla asuvan puliukon elävän eettisempää ja ekologisempaa elämää, kuin linnassansa asuva ympäri maailmaa matkusteleva miljonääri. Alkoholistin ekologinen selkäreppu on pieni. Hän siis noudattaa paremmin eettistä perussääntöä ”Do not harm” suhteessa ympäristöönsä. Tuntuu siltä, että länsimaiset vallanpitäjät ja sen instituutiot elävät edelleen aikamoisessa illuusiossa, kun he kuvittelevat, että törsäilevä imperialistinen elämäntapamme voi jatkua.

Taloustieteiljöitä on monenlaisia, mutta tämän päivän maailmaa ohjaavat yksisilmäiset ”asiantuntijat”, jotka totalitarisoivalla materialistisella todellisuuskuvallansa ovat anastaneet yksinvaltiuden maailmaan. Onneksi taloustieteiseenkiin on tullut uusi virtauksia, kuten esimerkiksi ”sosiaalinen yrittäminen”, ”degrowth” ja ”mindfulness”. Siirtolan Emäntä uskoo, että tulevaisuudessa työtämme eivät ohjaa yksisilmäiset liberalistiset taloustietelijät. Tavallisilla kansalaisilla alkaa olla tietoisuustaitoja ja sen mukana laajaa sydämenviisautta, jossa ymmärretään nykyisen kapitalistisen ”monelektisen materialismin” tuhoisuus. Emäntä uskoo, että sekä monolektisen että dialektisen materialismin aika alkaa olla ohi. Tarvitsemme tilalle uusia ekologisia talousteorioita.

Emäntä uskoo, että tulevaisuudessa työtä tekevät ihmiset, jotka kykenevät näkemään todellisuuden kuvan moninäkulmaisuuden ja tekemisiensä systeemiset vaikutukset. He eivät elä luonnontieteiden puristavien logaritmien otteessa, vaan työntekijä kykenee löytämään työstänsä jälleen itseisarvon. He voivat löytää läsnäolon tilan tekemiseensä. He ymmärtävät, että yhteisöllisen hyvän edistäminen tuo onnellisuutta enemmän kuin statussymbolien kasaaminen itselle.

Siirtolan Emännälle ”downshiftaus” ei suinkaan ole merkinnyt sitä, että hän tekisi vähemmän työtä. Päin vastoin; se merkitsee sitä, että hän tekee töitä itseänsä ja rajojansa kunnioittaen sekä entistä paremmin kuunnellen omaa sisäistä ääntään. Syöpä ja työuupumus kertoivat hänelle jotakin tärkeää:Hän ei aio uhrata itseään kapitalistisille markkinavoimille. Sen sijaan hän kuuntelee hiljaisuutta, omaa kehoaan ja luontaista rytmiään. Yhteisöllisyyteen heidän perheensä osallistuu vapaaehtoistyönä. Sen on todettu lisäävän kaikkien ihmisten onnellisuutta, enemmän kuin tavaroiden ja ostettujen elämysten hankkiminen. Tärkeimmät asiat elämässä ovat ilmaisia. Olemisen tilassa avautuu pienten arkisten ja yksinkertaisten asioiden kauneus. Jos terveyttä suodaan, Emäntä on valmis tekemään töitä vielä pitkään. Hänen työnsä on nykyään osa hänen elämäntapaansa.

Presidentinvaalien jälkeisiä tunnelmia

Ei krapulaa

Joskus juhlintaa seuraa krapula, mutta tämän vaalijuhlinnan jälkeen sellaista ei ole tullut – ainakaan Siirtolan Emännälle! Hänen sydämessään on sen sijaan jälkitunne, että vaalit veivät meitä askeleen eteenpäin kohti laajemman tietoisuuden kulttuuria, jossa voimme jälleen löytää elämään muitakin arvoja kuin jatkuvan taloudellisen kasvun.

Emäntä tuntee nahoissansa, että jotakin uutta kaunista ja uutta on parhaillaan syntymässä. Moni hänen ystävistään kertoo tunteneensa saman. Yhä suurempi osa kansaa haastaa vanhat puolueet; he kieltäytyvät ottamasta vastaan niiden yksisilmäisiä totuuksia itsestäänselvyyksinä. Monet ihmiset eivät suostu asettumaan vain yhdelle “kannalle”, sillä totuushan on moninäkökulmainen ja dialoginen! Maailmankatsomuksia on monia, ja totuus syntyy niiden vuorovaikutuksesa. Maailma ei ole pelkkää materiaa, vaan se on myös eettisyyttä, ekologisuutta ja estetiikka.

Kapitalismin muodonmuutos

Amerikkalainen John Ikerd puhuu klassisesta kapitalismista ja tästä uudemmasta individualistiseksi ahneudeksi itsensä muuntaneesta kapitalismista. Ennen, 30 – 40 vuotta sitten (ja edelleen jotkut, etenkin vastuulliset pienyritykset) toimi suurin osa yrityksiä sillä klassisen kapitalismin periaatteella, että ne olivat tuottamassa ympäröivään yhteisöönsä lisäarvoa, töitä, kauneutta ja lisäämässä yhteisöllisyyden kokemusta. Viime vuosikymmeninä tämä uudempi kapitalismi, jota monet – etenkin suuryritykset – edustavat, on muuttanut muotoaan ahneuden kapitalismiksi, jossa kaiken tarkoituksena on vain maksimoida joidenkin yksilöiden aineellinen hyöty. Nämä yritykset eivät ole olleet eettisesti, esteettisesti ja ekologisesti vastuullisia toimijoita.

Uudemmat, ahneuden voimalla toimivat yritykset käyvät parhaillaan muodonmuutostaan, mutta Ikerdin mukaan liian usein niiden toiminta on valitettavasti vain “viherpesua” eikä aidoksi yhteisöllisesti ja ekologisesti vastuullisiksi yrityksiksi muutumista. Ehkä tuorein esimerkki Suomessa voisi olla Fortum, joka mielummin kuin sijoittaa rahansa kestävämpiin maanalaisiin sähkökaapeleihin, maksaa huomattavia osinkoja osakkeenomistajilleen. He pistävät yhteisön edun edelle individualistisen aineelliset pyyteet. Tällainen toiminta ei lisää kenkään onnellisuutta.

Siirtolan Emännän naisen sydän sanoo, että jälkimmäinen muoto kapitalismia on pahasti sairasta. Onhan tosiasia, että yhä usemmat onnellisuustutkijat korostavat, että tietyn perustoimeentulon jälkeen ylimääräinen materia ei juurikaan tuota lisäarvoa ihmisen elämään. Tällaista ajattelua voitaisiin kaiken medikalisoivassa kulttuurissamme kutsua ”materialistisesksi luonnehäiriöksi”. Ennen onnea ja iloa yhteisöön tuottava klassinen kapitalismi muutti jo vuosikymmeniä sitten pyörimissuntaa, ja se on alkanut tuottamaan ahneudessaan yhä enemmän epätoivoa, sairautta ja luonnontuhoa. Ja kaikki puolueet ovat laulaneet samaa jatkuvan taloudellisen kasvun laulua onnellisuuspolitiikan sijaan.

Tarvitsemme energiaa – myös sosiaalista energiaa

Ihmisen toiminta kuluttaa energiaa ja hänen kasvunsa vastuulliseksi aikuiseksi tarvitsee myös inhimillistä energiaa. Ennen kaikkea ihmisen kasvaminen ihmiseksi vaatii, vanhemmilta sekä lasten ja nuorten kanssa työskenteleviltä, rakkauden ja välittämisen energiaa. Meidän tarvitsee panostaa nuorisoomme, jotta heistä kasvaisi tasapainoisia aikuisia. He eivät kasva siten, että heihin pumpataan ulkokohtaista tietoa. Ihmisversoista kasvaa harmonisia sieluja, kun heille annetaan rakkautta ja kokonaisvaltaista viisautta. Aristoteles puhui eudeimoniasta, jolla hän viittasi siihen onneen, joka tulee rakkaudellisesta yhteisöllisyyden kokemuksesta.

Ahneuden kapitalismi oli kutistamssa ihmistä vain talouskasvun pyörittäjäksi, ja valtaapitävät ottavat itsestäänselvyytenä sen, että kaikki haluavat itselleen vain suuren palkkapussin ja aseman valtahierarkiassa. He ovat olleet kuitenkin väärässä. Ihmisissä, varsinkin taiteilijoissa, luovissa ihmisissä ja nuorisossa, on yhä enemmän ihmisiä, jotka kieltäytyvät tästä kunniasta. Kulttuuristamme on tullut entistä läpinäkyvämpää ja yhä useampi ihminen tiedostaa, että elämä aineellisissa kohtuullisissa olosuhteissa mahdollistaa elämänlaatua paitsi itselle myös jälkipolville. Suurempaa onnea kuin aineellinen rikkaus elämään tuottaa se, että ihminen kokee elävänsä oikeanlaista yhteisöllisesti vastuullista elämää.

Menestyksen symbolit muodonmuutoksessa

Tuskin enää menee pitkää aikaa siihen, että symboli, mikä aikaisemmin nähtiin menestyksen sellaisena, näyttääkin kansalaisen silmissä törsäilevän itsekkyyden symbolina. Mikäli Emännän tuntemukset ovat oikeassa, yltiöindividualistinen aika alkaa olla pian kulttuurissamme ohi. Toki muutos on vielä monessa sielussa alitajuntaista. Muutos on aina pelottavaa, koska sitä edeltää kaaos. Aiheellisesti kauhukuvia tuottaa ihmisten tietoisuuksissa alitajuiset visiot vanhojen insituutioiden väkivaltaisesta hajoamisesta, ja siitä, ettei tiedetä mitä tulee tilalle. Vielä pelottavampaa on kuitenkin Emännän mielestä, jos ihmiset jatkaisivat vanhaa, ”materilaistiselle luonnehäiriöille” rakentuvaa, käyttäytymistään.

Kohtuullisuus, dialogi, sosiaalinen ja ekologinen yrittäjyys, integratiivinen tiede, moniarvoisuus ja yhteisölllisyys tulevat olemaan viisaamman uuden kulttuurin onnen lähtökohtia. Uuden kulttuurin ytimessä on oleva itsensä ja omat henkilökohtaiset tarpeensa tunnistava ihminen. Onnemme kannalta aineellisen perustarpeiden lisäksi meillä on yhteisöllisiä ja estettisiä tarpeita. Ystävät, perheenjäsenet ja naapurimme voivat olla huomattavan paljon suurempia hyvinvointimme lähteitä kuin uusi automme, etelänmatkamme tai kauneusleikkauksemme. Olemme kaikki maailmankaikkeuden kansalaisia, joiden kohtalot nivoutuvat erottamattomasti toinen toisiinsa. Meidän on kuunneltava luontoamme.

Pysähtyminen avaa silmät

Meidän sukupolvemme monet ihmiset uhrasivat aikansa materian haalimiseen, sen sijaan, että olisivat olleet lisäämässä yhteisönsä sosiaalista tai estettistä pääomaa. Moni meistä uhrasi oikeastaan itsensä materian alttarille. Kritiikittömästi olemme toteuttaneet meihin iskostettuja arvoja ja uskomuksia kyseenalaistamatta niiden (ihmis)luonnon kannalta tuhoisia ennakoehtoja. Nauramme toisten kulttuurien propagandalle, mutta emme näe oman kulttuurimme yksisilmäisyyttä. Ehkäpä kaikki ihan vain siksi, ettemme uskaltaneet tai ehtineet pysähtyä.

Siirtolan Emäntä on huomannut, että kun sairaus tai jokin muu vastoinkäyminen pysäyttää ihmisen katsomaan ikäänkuin ulkopuolelta, edes pieneksi hetkeksi, länsimaista kapitalistista tuhlailevaa elämää, tulevat sen sairaat uskomukset näkyviksi. Eikö kouluissa sittenkin pitäisi keskittyä opettamaan enemmän omakohtaista kriittistä ajattelua, luovuutta, etiikkaa, estetiikkaa, humanistisia aineita kuin pelkästään “faktatietoa”? Tarvitsemme kokemuksellista viisautta elämäämme enemmän kuin irrallista faktatietoa. Ainakin meidän ikäluokallemme opetettiin itsestään selvyytenä elämäntapa, joka loukkaa etiikan perussääntöä: “Do not harm”. Me tuhosimme ennen näkemättömällä vauhdilla ihmisluontoa ja luontoa, mikä pahinta, lastemme materialistista pääomaa.

Ihminen tarvitsee sosiaalisten suhteiden lisäksi estetiikkaa elämäänsä, esimerkiksi tervettä luontoa ja taiteita. Hän ei tarvitse luontoa vain siksi, että sen raaka-aineista voi tehdä tavaroita. Hän tarvitsee luontoa ennenkaikkea siksi, että hänestä kasvaisi juureva ihminen. Terve luonto voi tarjota ihmisille sielua eheyttävät voimansa samoin kuin esteettinen kaupunkiympäristö. Ihminen voi elää vähemmällä materialla, mutta ilman yhteisöänsä, estetiikkaa ja hyvyyttä hän ei voi hyvin. Aristoteles puhui myös hyveellisestä elämästä. Onnellinen elämä on sitä, että elää joka päivä elämää, jonka tuntee olevan oikeanlaista ja yhteisöä hyödyttävää.

Kohti elämänlaatua ja onnellisuuspolitiikkaa

Presidentin vaalien suurin anti oli uusi yhteisöllisyyden kokemus; ruohonjuuritasolla on valtava määrä ihmisiä, jotka haluavat jälleen elää terveessä, sosiaalisessa, elämänlaatua ja onnellisuutta tuottavassa, yhteisössä. Ihmiset haluavat tuntea olevansa osa suurempaa moniarvoista yhteisöä, jossa ihmiset välittävät toisistaan. Entistä useampi oivaltaa, että kulttuurimme suurin virhe on ollut myydä ihmisille illuusioita siitä, että tavara ja onnellisuus kulkisivat käsikädessä.

Politiikkojen tehtävä tulisi määritellä uudelleen; Se ei ole ylläpitää jatkuvaa talouskasvua, vaan heidän tehtävänsä on auttaa ihmisiä maksimoimaan onnen määrää nykyisille ja myös tuleville sukupolville. Poliitikkojen tehtävänä on ylläpitää sellaisia institutionaalisia rakenteita, joiden keskellä mahdollisimman moni voi rakentaa harmonisen elämän (ihmis)luonnon kanssa.

Emäntä uskoo, että maailma on parhaillaan muuttumassa parempaan suuntaan. Tästä kiitos ei valitettavasti kuulu poliitikoille, vaan tavallisille kansalaisille, jotka ovat alkaneet tiedostaa omien valintojensa ekologiset, eettiset ja esteettiset seuraamukset. Emme ole enää markkinoitten heittopusseja, vaan markkinat ohjautuvat meidän ohjauksemme mukaan. Kun yhä useampi ”kuluttaja” lakkaa pyörittämästä myllyä luonnonvastaiseen suuntaan, se loppujen lopuksi pysähtyy. Samalla voimme muuttua jälleen sieluiksi, jotka kokevat onnea toisten sielujen ja maailmankaikkeuden kosketuksissa. Maailma muuttuu, kun me muutamme sen.

John Ikerd kirjoittaa “Kestävä kehitys ei ole uhraus, sen sijaan se on mahdollisuus. Kestävä kehitys on harmoniaa ja tasapainon saavuttamista talouden, sosiaalisuuden ja ekologian välille. Kestävä kehitys on henkilökohtaista, ihmisten välistä ja henkistä. Laadukas elämä on harmoniaa. Kestävä kehitys tarjoaa ihmiselle mahdollisuuden laadukkaampaan elämään. Kestävä kehitys on kiinni loppujen lopuksi meistä ihmisistä.”

Kuhmon henki ja esteettinen demokratia

Kun Emäntä katseli lauantai-iltana viikko sitten Maija Palsion lukiolaisten tanssi ryhmän esitystä (Kohtaa minut) ja kuhmolaisen Mikko Hyvösen ammattilaisten tanssia (Kynnyksellä), kirkastui Emännälle entistä selkeämmin taiteen merkitys ihmisenä ja yhteisönä toteutumisen tärkeänä ilmenemismuotona. Taide ihmistuntojen muodonantajana, ”estetisoijana”, voi olla sitä väliainetta, joka kuljettaa yhä usemman ihmisverson syvemmälle omaan sielunmaisemaansa. Ja me kuhmolaiset ihmiset olemme se yhteisö, jonka kautta kuhmolaisen nuoren ja miksei myös toisen aikuisen, sielu peilautuu. Me luomme edellytykset kunkin kuhmolaisen sisäiselle sielunmaisemalle. Mitä muuta me ihmisenä olemmekaan kuin sisäistettyjä yhteisöjämme?

Emäntä uskoo, että aito yhteisöllisyys, esteettinen demokratia, lähtee liikkeelle yhdessä tekemisestä, jossa sieluille, myös syrjäytetyille sieluille, annetaan mahdollisuus tuntojen ilmaisuun. Totalitaarisille järjestelmille on James Hillmanin (City and Soul) mukaan tyypillistä, että ihmiset an-estetisoidaan (anesthesize), tehdään tunnottomiksi. Tällää tarkoittaa sitä, että ihmisten tunneilmaisua yritetään kontrolloida ja heidän mielikuvitustaan pyritään sovinnaistamaan. Samalla rakennamme kulissimaailmaa, jossa yhteskunnalliset ongemat siirretään neljän seinän sisälle yksilöitten kannettaviksi.

Mielikuvitusmaailmamme ja luovuutemme on minuutemme osa, jonka leikissä tietoisuutemme laajenee; meistä ei tule alistettuja. Huolestuttavasti Emännän mielestä näyttää siltä, unimaailmaamme merkitysrikkautta, henkistä kehitystämme ja myyttistä todellisuuskuvaamme yritetään rajoittaa (toissijaista, faktat ensin!), jolloin siirrymme kokoajan entistä totalitarisoivampaa materialistista kulttuuria kohden. Sen kylmä maailmankuva jyrää alleen kaiken, taiteet, mielikuvituksemme, tunteemme ja unemme. Esetiikkana meille myydään medioissa julkkisten ja saippuaopperoiden kaupallistettua prinsessatodellisuutta, euroiksi muutettua anestetiikkaa.

Onneksi peli ei ole vielä täällä Kuhmossa menetetty. Pikemminkin asia on onneksemme täällä ”syrjäisesessä” Suomen osassa melkein päinvastoin. Emäntä ainakin on ollut huomaavinaan, että Kuhmossa on poikkeuksellista yhteishenkeä ja paljon ihmisiä, joita kiinnostaa taiteen tekeminen. Eikä ainoastaan sen vuoksi, että tehtäisiin vain hyvin myyviä kulttuurituotteita, vaan myös puhtaasti ihan vain sen vuoksi, että taiteen tekeminen yhdessä tuottaa oivallusta ja mielihyvää. Se aktivoi mielikuvitustamme ja lisää yhteisöllisyyden kokemustamme. Toki se tuo myös monelle töitä täällä Kuhmossa, mikä sekin on tietysti hyvä asia. Kuhmolaisesta esteettisestä elämäntavasta on esimerkiksi: valtava vapaaehtoisten määrä Kuhmon kamarimusiikkijuhlilla ja Sommelossa. Ja kuka tietää, mihin mittoihin vielä tämä uusi vapaaehtoisten projekti, arkienkelien yhteistyö, vielä kohoaa?

James Hillman kritisoi voimakkaasti taiteen alistamista materialistiselle maailmankatsomukselle. Taiteesta pyritään tekemään esimerkiksi kontrolloitua taideterapiaa, jolloin sen arvo ikään kuin siirretään toissijaiseksi ja sen tuottaminen pyritään samalla alistamaan totalitaaristen hallintainstituutioiden alle. Ja taideteoksisista tehdään ”taidetuotteita”, joita eliitti ostelee kalliilla koteihinsa egojensa koristeiksi. Kulttuurissa, jossa ihmiset eivät ole ”anestesoituja”, tunnottomia, kaikilla kansalaisilla vanhuksista vammaisiin on mahdollisuus tuntojensa taiteelliseen ilmaisuun. Taiteen suurin arvo ja mitta on se aidosti demokraattinen terapeuttinen ilo, tunteiden ilmaisun vapaus, jota se tuottaa sekä tekijälleen että taidenautintoon osallistujalle.

Emäntä on samaa mieltä Hillmanin kanssa, että jokainen sielu janoaa itseilmaisuaan jollain tavalla. On huono asia, että koulutus meillä on tietopainotteista, koska juuri taide- ja kädentaitopainotteisessa koulutuksessa ihmisillä olisi suurempi mahdollisuus päästä yhteyteen omien sisimpien tuntojensa ja niiden ilmaisun kanssa. Emäntä on huolestunut, että niin kauan kuin koulumme opettavat nuorisolle ensisijaisesti taloudellisesti hyödynnettävää faktatietoa, lisääntyy ihmisten pahoinvointi. Jos ruokimme itseämme vain faktoilla, leikkaamme itsemme samalla irti kokemusmaailmastamme. Materialistinen valtakulttuuri on opettanut meidät puuduttamaan tunteemme; ”hyvä elämä” ahdetaan kauniisiin kulisseihin.

Ihannetapauksessa myös työnteon ensisijaisena motiivina perustoimeentulon lisäksi tulisi olla se ilo, mitä se tuottaa ihmiselle. Terve yhteisöllinen elämä perustuu tunnetaitoisten ihmisten varaan. Siinä arjen askareiden tekeminen ja läsnäoleminen tekemisessä tuottaa toimeentulon lisäksi sisäsyntyistä iloa. Siirtolan Emäntä muistelee, että siitä ei ole kauan, kun kouluihin yritettiin saada lisää draamaopetusta, mutta tämä hanke tyssättiin hyvin nopeasti. Sellaiseen kun ei ole aikaa eikä ”varaa” nyky-yhteiskunnassa. Kaikessa painotetaan tietoa mielikuvituksen kustannuksella. Nuoret on saatava nopeasti työelämään pyörittämään taloutta!

Hillmania lukiessa tulee Emännälle kieltämättä tunne, että kulttuurissamme alkaa olla huolestuttavasti totalitarisoivia piirteitä. Tämä jungilainen analyytikko väittää muuten radikaalisti, että koulutus, jossa mielikuvitukseen suhtaudutaan torjuvasti on psykopaattista koulutusta. Kun miettii viime vuosien tapahtumia, Emännästä tuntuu, että ehkä valitettavasti Hillman saattaa olla oikeassa. Järkeä ylikorostava kulttuuri on leikkaamassa meitä irti sielustamme.

Siirtolan Emäntä uskoo, että mikäli nuorisolle opetettaisiin jo pienestä pitäen tunteitten itseilmaisua taiteen keinoin, siirtyisimme samalla esteettisempään maailmaan, jossa harvempi patoaisi tunteitansa vihakäyttäytymiseksi. Emäntä uskoo, että esteettistä elämää elävä ihminen on myös nopea oppija; hyvin monelle heistä syntyy myös sisäsyntyinen jano faktatietojen oppimiseen. Estetiikka, taide, kaunis terve luonto, kaunis ympäristö, kaiken tämän tulisi kulkea talouden ohjaajana eikä päinvastoin. ”Anesteettisessa” kulttuurissamme rahasta on tullut kaiken mitta.

Emäntä Kuhmosta, Kuumun perukasta , on saanut retkillään suurissa kaupungissa hämmentyneenä seurata, kuinka vaikeaa monelle ihmisille, myös pitkälle koulutetuille, on ilmaista ”miltä minusta tuntuu” ja ”mitä mieltä minä olen”. Meidät kun on opetettu puhumaan vain faktoja. Hiljaisuus, meditaatio, reflektiivinen luova ajattelu ja tunteiden ilmaisu, estetiikka, eivätkö ne ole juuri elementtejä, jotka ovat edellytyksenä harmonisen ja juurevan sielun kehittymiselle? Tältä kannalta kun ajattelee, niin meillä täällä Kuhmossa on poikkeuksellisen hyvä kasvualusta terveitten sielujen muodostamalle esteettiselle yhteisölle. Emäntä miettii, että jospa juuri tästä paikallisesta esteettisestä elämäntavasta nousee tämä Kuhmon henki, josta Emäntä on kuullut niin usein puhuttavan?

Esteettinen pläjäys

Emäntä on pitkään jo täällä toitotellut omalla suullaan , ja vähän muidenkin, estetiikan ja eettisyyden menemistä rationaalisen tiedon edelle. Ja hän jatkaa tätä nyt pienellä menneiden viisaiden miesten ajatuspläjäyksellä, joka on seurausta siitä, että hän lukee tällä hetkellä rinnakkain Leo Tolstoin ”Sotaa ja rauhaa” sekä James Hillmanin kirjaa ”City and Soulia”. Emäntä aloittaa peilauksensa Charles Darwinin lainauksella, joka löytyy Hillmanin kirjasta:

Monenlainen runous… tuotti minulle suurta iloa, samoin kuvat toivat huomattavaa ja musiikki vieläkin huomattavampaa mielihyvää. Mutta en ole pystynyt moneen vuoteen lukemaan yhtään riviä runoutta. Olen kadottanut makuni kuvien ja musiikin suhteen. Minun mielestäni on tullut jonkinlainen yleisten lakien kone, se on suuri kokoelma faktoja, mutta miksi ihmeessä sen täytyi aiheuttaa jonkin aivojen osan tuhon, sen jossa korkeampi maku asustaa, sitä en voi käsittää. Hyvän maun katoaminen on yhtä kuin onnellisuuden katoamista, ja tämä taitaa olla älyn aiheuttama vamma, ja todennäköisesti samalla on vammautunut myös moraalinen luontoni, kun luontoni tunnepuoli on heikentynyt.

Emännän mielestä aika uskomatonta ja koskettavaa tekstia evoluutioteorian isältä. Vaikuttaa siltä, että samaan tapaan kuin Carl Jung ei ollut jungilainen, ei näköjään myöskään Charles Darwin ollut darwinilainen. Emäntä miettii, että onko tästä Darwinin aivovammasta tullut kulttuurinen vamma? Toki estetiikkaa onneksi edelleen kulttuurissamme on, mutta miksi ihmeessä se on alistettuna materialismille? Maailmasta tulisi paljon parempi ja ekologisempi paikka, kun rationaalinen tieto olisi alistettuna estetiikalle.

Leo Tolstoi kirjoittaa Sodan ja Rauhan viimeisessä osassa: Vasta meidän itsevarmana tiedon popularisoimisen aikanamme kirjapainamisen leviämisen – sivistymättömyyden tehokkaimman aseen – ansioista tahdon vapauden ongelma on viety alueelle, jolla itse ongelmaa ei voi olla. Meidän aikanamme on niin sanottujen edistyksellisten ihmisten enemmistö – eli tolvanoiden suuri lauma – hyväksynyt ongelman yhtä puolta tutkivien luonnontieteilijöiden tutkimukset koko ongelman ratkaisuksi.

Eipä Emäntä voi tähän todeta muuta kuin että, niinpä, tolvanoiden ekologisesti tuhoisa voittokulku jatkuu edelleen. Materialistiselle maailmankatsomukselle rakentuva jyrää, ja jyrä, vielä suuremmalla voimalla kuin Tolstoin aikana, ja edelleen elämän estetiikan kustannuksella. Nyt oikein yliopistotkin ovat muserrettu samaisen koneiston alle palvelemaan vain rahaa. Mutta onko tämä tie kuljettu jo loppuun? Emäntä uskoo, että elämme kulttuurisen muodonmuutoksen aikaa. Tieteet integroituvat ja uskonnot käyvät dialogia keskenään, vaikka vanhoillisilla autoritaarisilla uskonnollisilla ja luonnontieteellisiellä yksisilmäisillä näkemyksillä on edelleen voimaa.

James Hillman korostaa sitä, että nuoret ovat aina esteettisiä ihmisiä. He kaipaavat estetiikkaa ympärilleen, vaikka kouluissa sitä yritetään monipuolisesti tuhota nk. abstraktin ”eettisyyden” kustannuksella, mikä merkitsee ”markkinataloudelle myönteistä” eettisyyttä, yhden materialistisen jumalan kumartamista. Hillman kirjoittaa: ”Sinua (nuorta) kehotetaan olemaan hyvä, muttei kaunis, sinua kehotetaan olemaan rehellinen mutta ei kunniallinen, ja sinua kehotetaan olemaan kunnianhimoinen muttei seikkailunhaluinen. Minä sanon: jotta kykenemme hillitsemään väkivallan täytyy meidän palauttaa kauneus. Muistattehan Orfeuksen, jonka musiikki kesytti villit pedot.

Hillman muistuttaa edelleen, että jotta ymmärtäisi kauneuden, täytyy ihmisen jotenkin päästä kosketukseen rumuuden kanssa. Kipu käynnistää nopeammin esteettiset reaktiot kuin mielihyvä ja sen opetukset kestävät vieläpä pitempään. Rumuus aiheuttaa meissä kipua, jonka kautta meidän aistimme voivat herkistyä. Kipu voi olla joskus sisäänpääsymaksu, jotta kykenemme avaamaan oven kauneuteen. James Hillman on edelleen sitä mieltä, että ehkä vasta rumuus aukaisee tämän päivän ihmisen puudutetun tietoisuuden esteettisen puolen.

Leo Tolstoin ”Sodan ja rauhan” neljännessä osassa aukeaa elämän estetiikka Pierrelle, Leo Tolstoin alteregolle, vauraalle aateliselle, ankeissa oloissa. Hän on ranskalaisten Napoleonin joukkojen vangitsemana sietämättömissä olosuhteissa. ”Täällä, nyt vasta, Pierre ensimmäisen kerran pystyi antamaan täyden arvon syömisen nautinnolle, kun oli nälkä, juomisen nautinnolle, kun oli jano, nukkumisen nautinnolle, kun nukutti, lämmön nautinnolle, kun oli kylmä, nautinnolle keskustella ihmisen kanssa, kun halutti puhua ja kuulla ihmisen ääntä. Tarpeiden tyydyttäminen – hyvä ruoka, puhtaus, vapaus – näytti Pierrestä kaikkein täydellisemmältä onnelta, nyt kun tuo kaikki puuttui häneltä, kun taas toimintojen valinta – eli siis elämä – tuntui hänestä nyt, kun valitsemisen mahdollisuus oli rajoitettu, niin helpolta asialta, että hän unohti, että elämän mukavuuksien ylenpalttisuus hävittää koko tarpeiden tyydyttämisen onnen ja että suuri toimintojen valitsemisen vapaus – vapaus jonka Pierrelle olivat hänen elämässään suoneet koulutus, rikkaus ja yhteiskunnallinen asema – että juuri tämä vapaus tekeekin toimintojen valitsemisen ratkaisemattoman vaikeaksi ja hävittää itse toimimisen tarpeen ja mahdollisuuden.”

Emäntä toivoo tulevaisuudelta pehmeää vallankumousta. Hän toivoo, että elämän estetiikka nostetaan materialistisen individualistisen kulttuurin yläpuolelle. Meillä on jokaisella mahdolllisuus esteettisen elämän toteutumiseen, kunhan vain me kaikki asetamme estetiikan materialististen ponnisteluittemme lähtökohdaksii ndividualistisen aineellisen edun tavoittelun yläpuolelle. Siirtolan Emäntä päättä pläjäyksensä James Hilmanniin:

”Mitä on tämän päivän järjestys muuta kuin taloustieteitten järjestystä – järjestystä jonka lait ja arvot dominoivat koko planeettamme. Se mitä viivan alle jää, siitä on tullut suuri Jumala, kaikista muusta on tullut toissijaisia satraappeja (= muinainen persialainen käskynhaltija ja järjestyksenpitäjä). Uusi maailman järjestys on taloustieteilijöiden monoteismia. Se on nyt meidän kosmologiamme ja se on meidän ainut selitys asioille, miten ne ovat ja miksi me niitä teemme”.