Emäntä virtuaalisen pöydän ääressä Juha Pihkalan ja Esko Valtaojan kanssa nr. 6

Viidennessä keskustelussa Esko Valtaoja tuo esille joitakin faktoja, jotka Emännän mielestä ovat vain puolitotuuksia. Valtaojalla vaikuttaa olevan liikuttavan suuri usko tieteellisteknisen kehityksemme mahtiin. Juha Pihkala kiinnittää huomionsa samaan asiaan kuin Emäntä: Valtaojan totuudet ovat totuuksia, mutta totuuksia vain keskimäärin.

VALTAOJA :Bruttokansantuote korreloi hyvin sen kanssa kuinka onnellisiksi ihmiset itsensä tuntevat.

EMÄNTÄ: Bruttokansantuote korreloi myös hyvin sen kanssa, kuinka oikeudenmukaisesti vauraus on jaettu. Suomessa elää tällä hetkellä 150 000 lasta, jotka saavat perintönä köyhyyden. Väkivaltaa ilmenee myös vähemmän, kun vauraus jakaantuu tasaisemmin ihmisten välille. Köyhyystilastoissa Suomen kansan köyhin prosentti ei ole rikastunut, kun taas rikkain prosentti on kaksinkertaistanut tulonsa viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. On todettu, että perustoimeentulon ylittävä vauraus ei tuo juurikaan onnea lisää.

VALTAOJA: Vastasyntyneen odotettavissa oleva elinikä on lähes kaksinkertaistunut Jukolan veljesten ajoilta.

EMÄNTÄ: Tällä hetkellä elintasosairaudet ja ihmisten psykofyysisen pahoinvointi uhkaavat elinikäennusteita.

VALTAOJA: Jos toisimme keskiajan ihmisen nykyaaikaan, hän luultavasti ajattelesi tulleensa paratiisiin.

EMÄNTÄ: Jos toisimme keskiajan ihmisen nykyaikaan, hän luultavasti ihmettelisi, kuinka paljon nykyajan ihminen on onnistunut tuhoamaan luontoa. Kadottaisiko keskiajan ihminen tähän päivään siirtyessään oman elämän merkityksellisyyden kokemuksen? Alkaisiko hän syömään masennuslääkkeitä? Vastauksemme jäävät arvauksen varaan.

VALTAOJA: Maailma on muuttunut paremmaksi, ja se on muuttunut paremmaksi meidän ihmisten omasta ansiosta.

EMÄNTÄ: Maailma on muuttunut vauraammaksi, mutta se on tapahtunut elämän merkityksellisyyden kustannuksella. Monet ihmiset voivat huonosti, koska he eivät löydä elämälleen tarkoitusta. Elämästä on tullut vauraampaa, mutta merkitysmaailmaltaan se ei ole rikastunut. Miettikäämme vaikka Kreikan tarustoa, jonka keskellä antiikin ihmiset elivät.

Emännän mielestä voimme esittää monenlaisia paikkiansapitäviä uskomuksia maailmasta, jotka voivat olla joskus jopa ristiriidassa keskenään.Väiteemme totuusarvo riippuu siitä, millaisille tiedon ennakkoehdoille totuutemme rakennamme. Elämä on siinä mielessä kummallista, että se on paradoksi, jossa monta asiaa voi olla samanaikaisesti totta.

VALTAOJA: Uskon evoluution tuottamaan sosiaalisuuteen ja moraaliin.

EMÄNTÄ: Uskon tietoisuuden evoluution tuottamaan ihmisen ymmärtämyksen lisääntymisen ja sen kautta tapahtuvaan eettisen tietoisuuden laajenemiseen. Tässä ymmärtämisprosessissa ihminen uskaltaa jälleen käyttää hyväkseen myös tarinallisia, myyttisiä ja uskonnollisia viisausperinteitä.

Nyt lukemat sivut vahvistavat Emännän käsitystä siitä, että Valtaojalla on kovin primitiivinen kuva kritinuskon käsitteistä, esimerkiksi armosta. “Mistä armo tulee, millä perusteella se saadaan, jos sitä ei voi ansaita? Millä perusteella Jeesus armahti ristillä ryövärin? Miksi hän tuomitsi toisen?”, Valtaoja kysyy. Juha Pihkala valaisee tätä tärkeää kristinuskon episodia omalla tulkinallaan. Hän selittää, että tapahtunutta ei voi ymmärtää rationaalisesti, mutta se vapauttaa tunnustajan syyllisyydestä. Vapautunut voi elää elämäänsä synninpäästön jäkeen paremmin, uusin eväin ja oikeammin teoin.

Siirtolan Emäntä tahtoo hieman täydentää Pihkalan tulkintaa. Hänen mielestään tapahtumaa voi avata puhtaasti emännän logiikalla, tai rehellisemmin sanottuna analyyttisellä psykologialla. Voimme löytää kristinuskosta syväpsykologisia merkityksiä. Kun pohdimme yllä olevaa prosessia Jungin analyyttisestä ja transpersonaalisesta viitekehyksestä käsin, on helppoa ymmärtää, kuinka rikoksensa tunnustanut pääsi paratiisiin. Kun terapiaprosessissa tunnustamme empaattisessa hyväksyvässä ympäristössä syntimme, saamme kokea armon. Näin myös käy silloin kun tunnustamme syntimme papille. Kyseessä on “fiineimmin” analyyttisin käsittein retrospektiivinen – menneisyyteen kurottautuva – psykoanalyysi. Mikä parasta, ihmisessä voi tapahtua sisäistä kasvua. Kun hänellä on riittävän kypsiä aikuisia tiloja sisällään, voi hän jopa tunnustaa omat syntinsä omalle sisäiselle Valolleen.

Jos prosessi jää tähän, siis siihen, että siirrämme tunteemme terapeuttiin/pappiin, meille jää pysyvä auktoriteettisuhde pelastajaamme. Prosessimme jää siis keskeneräiseksi. Mikäli haluamme tästä tilanteesta eteenpäin, täytyy meistä tulla itseohjatuvia. Tämä prosessi voi tapahtua teleologisena psykoanalyysina – tulevaisuuteen kurkottautuvana prosessina. Tätä prosessia ohjaa Emännällä juuri Rakkaus, arkkityyppinen Valo. Tämän prosessin merkityksmaailmaa voi avata Raamatun metaforin. Kristinusko sisältää tuhansia vuosia vanhaa vertauskuvallista viisautta, jota meidän olisi opittava tulkitsemaan siten, että se lisää nykykulttuurissamme olevaa rakkauden määrää.

Siirtolan Emännätä tahtoo välillä osoittaa kritiikkiään kirkon edustajalla, Pihkalalle. Hänen mielestään kun tämän päivän luterilainen kirkko aliarvoi nykyihmistä. Yhä useampi ihminen tänä päivänä on saavuttanut sellaisin tietoisuuden tason, että he enää eivät kaipaa autoritaarisia pappeja, jotka ojentavat heitä jyrisevällä äänellä synnintieltä. Faktatieto psykogiasta kertoo meille jo aika hyvin, minkälainen toiminta tuottaa ihmiselle onnellisuutta. Sen sijaan Emäntä epäilee heidän kaipaavan hengellistä dialogikumppania, jonka kanssa yhdessä voi kehittää oma kykyä käydä keskusteluja Jumalan, iättömän Rakkauden, elämän teleologisen päämäärän kanssa. Hengellisten metaforien kautta oma tietoisuutemme voi saavuttaa uusia ulottuvuuksia. Emäntä ei varaa uskoansa tieteellistekniseen tietoon, eikä hän varaa luonnontieteellistä tietoaan uskonnolliseen uskoon. Vaikka uskoa voi tutkia tieteellä, uskon kieltä ovat Emännän mielestä pohjimmiltaan iättömät metaforat, jotka siirtävät yli sukupolvien viisautta.

Valtaoja muuten huomauttaa, että materialismi ja materialistinen elämäntapa ovat eri asioita. Emännänkin mielestä ne ovat eri asioita, mutta Georg von Wrighttiä luettuaan Emäntä oivalsi, että materialismi, ja sen edustaja välineellistävä luonnontiede, palvelee juuri materialistista elämäntapaa. Esimerkiksi lääketiede on ollut lääketehtaitten talutusnuorassa. Meillä aina on elämässämme jokin korkein mitä palvomme. Emäntä esittääkin Valtaojalle väitteen: Materialistisen maailmankatsomuksen edustajalle ateistille se on empiirisanalyyttisille metodeille rakentuva tieto ja materia. Pihkalan tavoin Emäntä ei ole löytänyt vakuuttavaa eettistä järjestelmää, joka rakentuisi järjelle. Siksi Emäntä turvautuu mielummin uskoon kuin järkeen.

Juha Pihkala korostaa omassa kirjeessään sitä, että hän uskoo kansalaisten joutuvan vielä elämään merkittävästi niukempia aikoja. Emäntä on hänen kanssaan samaa mieltä. Tämän hän on tuonut kirjoituksessaan monet kerrat esille: Syömme parhaillaan tulevien sukupolvien hyvinvointia. Siksi Emännän mielestä tarvitsemme perusteellista arvomuutosta, jonka merkkejä hän näkee jo ilmassa. Meidän on opittava iloitsemaan pienistä asioista ja arjen kauneudesta. Ihmisen on opittava jälleen kokemaan elämyksenä mustikanpoiminta omassa takametsässä, sen sijaan että hän lentää Bombeyhen hyppäämään benji-hyppyä. Elämäänsä kohtuullistavien motto on: “Vähemmän voi olla enemmän”. Tämän kun ihminen sisäistää, putoaa kaikki turha statusstressi pois.

Toki Emäntä on tietoinen, että tämä vanha, materialistisille hypoteettisille rajattomuuden järjelle rakentuva,  järjestelmämme samalla romahtaa. Mielestäni nyt olisikin kansakuntien kerättävä kaikki viisaat päät yhteen ja miettittävä yhdessä, kuinka pudotuksestamme tulisi mahdollisimman pehmeä. Jotkut tätä työtä jo tekevätkin. Emäntä uskoo, että uusi maailma rakentuu uusille arvoille. Tässä myönteistä muutosta voi tukea integratiivinen tiede, joka ei palvele ensisijaisesti elämän aineellisia päämääriä vaansen päämäärät ovat  elämänlaadullisia, eettisiä ja ekologisia.

On muuten muutama asia, joista Emäntä on yhtä mieltä Valtaojan kanssa. Esimerkisi kristinuskon harjoittajat voisivat keskittyä enemmän rauhantyöhön ja köyhyyden poistamiseen kuin tuomitsemaan veljiensä ja sisariensa sänkykkammaritouhuja. Emäntä on Pihkalan kanssa kuitenkin samaa mieltä, että kukasta kukkaan lentäminen ei jalosta tai tuota lisäarvoa elämään, päinvastoin, se voi aiheuttaa harjoittajalleen sielullisia vammoja. Emäntä harvoin puhuu “synnistä”, koska käsitteen maku on fundamentalististen mausteiden pilaama. Kristinuskon olisi tulkita käsitteet uudestaan, ja samalla puhdistaa sen turhasta menneen autoritaarisen uskonkulttuurin painolastista.

Syntinen ihminen tarkoittaa Emännälle samaa kuin että jokaisella meistä on varjomme. Kun hyväksymme itsessämme olevan pahuuden , lakkaamme siirtämästä tunteitamme muihin. Emäntä ei usko, ettei autoritaarinen moralisoiva asenne auttaa ihmiskuntaa, vaan elämänymmärrystä saaneet ihmiset voivat tuoda esille dialogisesti, tuomitsematta, omaa viisautensa. Emännän kristinuskon perusta on rakkauden ja vastuullisen käyttäytymisen lisääminen maailmassa, eikä toisten tuomitseminen.

Viides keskustelu päättäyy Valtaojan kannanottoon, että hyvä tulevaisuus tarvitsee puolustajia. Tästäkin asiasta Emäntä on hänen kanssaan samaa mieltä. Vaurautta ei ole Valtaojan mielestä maailmassa vielä tarpeeksi. Emännän mielestä sitä on. Kulttuurimme elää yli varojensa. Tulevaisuuden haasteemme on, kuinka voimme tasoittaa vaurauseroja ja kuinka voimme elää laadukasta elämää vähemmällä aineellisella tuhlailulla. Esko Valtaoja uskoo, että tiede voi saada ihmeitä aikaan. Ehkä näin on. Emäntä kuitenkin uskoo samanaikaisesti, että (kristin)usko voi saada vielä suurempia asioita aikaiseksi maailmassa. Sen tulkinnat on vain päivitettävä vastaamaan tämän päivän ihmisen elämää. Moni minun kaltaiseni vauras ihminen voi kenties kristinuskosta löytää omalle, ehkä aineellisesti entistä vaatimattomammalle elämälleen, syvemmän tarkoituksen.

Mainokset

Mikä ihmeen ekopsykologia?

Oletan kirjoitusteni liikkuvan paljon ekopsykologian alueella, mutta mitä ihmettä tämä ekopsykologia oikein on?

Naropa Yliopiston transpersonaalisen psykologian professori määrittelee ekopsykologian seuraavasti:

Psykologia ja ekologia ovat kasvaneet vuoren vastakkaisen puolen rinteillä. Eräänä päivänä ne kohtaavat niitä erottavan paksun pusikon keskellä vuoren harjanteella. Ensimmäinen kosketus on epäröivä ja epämiellyttävä. Psykologia ja ekologia alkavat ensin kiertää kehämäisesti toistensa ympäri, sitten ne alkavat tanssimaan keskenään, ja loppujen lopuksi ne yhtyvät toisiinsa. Psykologian ja ekologian jälkikasvuksi syntyy kaksoset. Toinen on energinen, taitava, iloinen ja kestävän kehityksen toimija. Toinen on ihmettelevä, henkilökohtainen, eheyttävä, laajeneva ja hän tarjoaa meille armollisesti kodin maailmassa. Psykologian ja ekologian jälkeläiset muodostivat kaksosparin, jotka yhdessä oivalsivat, että paljon on yhteistä tehtävää. Harjanteen pusikossa oli muitakin rakastavaisia, mutta tämä tanssipari oli erityisen tarmokas, hedelmällinen, mehukas ja villi.

Ekopsykologiaa on vaikea määritellä. Se pakenee kaikenlaisia metafyysisiä määritysyrityksiä. Siksi kai Daviskin yritti tehdä sen metaforisesti. Tämä vaikeus johtunee siitä, että ekopsykologia edustaa integratiivista, erilaisia tieteenperinteitä yhdistävää, tiedettä. Uskon, että psykologia/ekologia parilla on enemmänkin lapsia kuin vain nämä kaksi. Ekopsykologia leikkii erilaisilla tieteellisillä näkökulmilla. Sinänsä mielenkiintoista, että hypnoterapia edustaa myös integratiivista tiedettä. Se yhdistää erilaisista psykoterapeuttisista perinteistä tietoa. Ego-state terapia, ja sen sovellutus mielenteatterini, on tyyppiesimerkki integratiivisesta psykoterapiasta, joka yhdistää itseens aineksia erilaisisista tieteellisista ja taiteellisista perinteistä. Siksi myöskään hypnoterapialle ei voi valita yhtä ”persoonallisuusteoriaa” – se ammentaa itseensä aineksia erilaisista persoonallisuuteorioista. Totuus aukeaa siis erilaisten näkökulmien leikissä. Uskon, että olemme siirtymässä globaalissa kulttuurissamme monikulttuurisuudesta voimaansa ammentaman integratiivisen tieteen ja ihmistietoisuuden aikaan.

Jokainen meistä asuu maapallo nimisellä planeetalla. Kaikki meistä on toiminnallisessa suhteessa luontoon ja muihin ihmisiin. Olemme osa ekosysteemiämme. Tämä suhde voi olla kumpaakin osapuolta – luontoa ja ihmistä eheyttävä – tai se voi olla molempia osapuolia vahingoittava. Kun ihmisen ympäristö voi hyvin, on ihmisellä myös parhaat edellytykset voida hyvin. Emme voi hoitaa ihmistä erillisenä osana hänen ympäristöstään. Aikamme ongelma on luonnosta irti leikattu ihminen ja ympäristöstään vieraantunut ihminen.

Ajattelen ekopsykologian liikkuvan alueella, jossa yritetään lisätä ja parantaa ihmisten ympäristötietoisuutta. On järjetöntä yrittää hoitaa ihmisen terveyttä ja samanaikaisesti tuhota hänen elinympäristöään. Se on yhtä älykästä, kuin se, että hölmöläiset yrittivät kantaa pirttiin säkissä ilmaa. Luonto ja ihmisluonto ovat osia toisistaan, ja ovat vastavuoroisessa vaikutussuhteessa toisiinsa. Meidän on löydettävä hoivaava suhde luonteen. Jos leikkaamme itsemme irti luonnosta, erilliseksi luonnon osaksi, sekä ihmisluonto että luonto kärsivät. Luulen, että kaikki meistä ovat yksimielisiä siitä, että haluamme säilyttää planeettamme elinkelpoisena myös lapsillemme. Raiskaamalla luontoa ja ihmisluontoa, riskeeraamme omaa ja lastemme terveyttä.

Toisaalta siis ympäristötietoisuuden lisäksi ekopsykologian tavoite on, että ihminen saa tulevaisuudessakin tilaisuuden nauttia luonnosta ja hiljaisuudesta, koska terveessä ympäristössä hänen kehonsa ja mielensä voi paremmin. Luonto on kotimme ja kirkkomme. Se hoivaa ihmissielua. Pilattu ympäristö tuhoaa ihmisen psyykkistä ja fyysistä terveyttä. Kun hoivaamme itseämme, hoivaamme samalla luontoa, ja kun hoivaamme luontoa, hoivaamme samalla itseämme.

Moni meistä hyvinvoivasta länsimaisesta ihmisestä tulee toimeen vähemmällä aineellisella vauraudella, mutta luonnon ja ihmisluonnon vahingoittamista emme kestä. Transpersonaalisesta näkökulmasta käsin, sekä ihminen että luonto ovat saman itseään ylittävän evolutiivisen muodonmuutoksen osia. Kun tämän oivaltaa, löydämme sielullemme kodin osana maailmankaikkeutta, trendikkäästi sanoen Äitimaa – Gaia – on kotimme!

Skolimowski ja minä – kahden mielenteatterin ohjaajan mietteitä nr. 11

Mielenteatterin ontologiasta

Tällä hetkellä olen sitä mieltä, että minä – Kati Sarvela – olen Annan ja hänen ystäviensä todellisuuden tulkintojen välinen dialektiikka eli heidän keskinäinen jatkuva, elämän läpi kestävä, vuorovaikutuksensa. Se mitä  minusta voi jäädä tähän maailmaan osaksi sielujen vaellusta, on juuri nämä kirjalliset vuodatukset,  joita tässä parhaillaan teille kirjoitan  osieni välisen vuorovaikutuksen tuotoksena. Teksteissäni tarjoan teille siis osan aidointa minuuttani. Prosessini on tehnyt sen, etten ole tällä hetkellä pirstoutunut huonosti kommunikoiva mielentilojen ryhmä, vaan olen tällä hetkellä suhteellisen koherentti minuus. Kun nyt siis luet tätä tekstiä, tavoitat parhaiten jotakin olennaista minusta näistä kirjoittamistani sanoista. Toiset tarjoavat minuutensa jollain muulla tavalla luovasti. Jotkut lauluna, toiset musiikkina tai maalauksina, jotkut käsitöinä tai runoina. Minä tarjoan sen teille dialektisen sisäisen teatterini tuotoksena.

Lauri Rauhalalta opin, että kun tutkimme mitä tahansa ilmiötä, täytyisi meidän ensimmäiseksi miettiä, mikä on perusluonteeltaan se asia, mitä tutkitaan. Tällä kertaa tutkittavana on ihmismieli, ihmisen oleminen ja mielen synnyttämä uusi ymmärrys itsestä ja todellisuudesta. Ihminen on siinä mielessä kummallinen eläin, että hän voi pyrkiä ymmärtämään oman toimintansa perusteet, jolloin hän tulee tietoiseksi omista motiiveistaan. Voin ajatella ajatuksiani, jolloin teen itsereflektiota – harjoitan sisäistä teatteria. Tutkimuskohteeni on siis tämä itsereflektiivinen mielenteatteri – jatkuvasti muotoaan muuttava ihmistietoisuus, subjektiivisen ja ”objektiivisen” (en usko, että puhdasta objektiivista ajattelua on edes olemassa) todellisuuksien välinen leikki. Nyt sitten täytyisi tehdä ontologinen valinta.

Minulle on ollut henkilökohtaisen psyykkisen hyvinvointini kannalta olennaisen tärkeää, että kirkastan oman elämänfilosofiani. Tätä kautta olen löytänyt uusia ymmärtämisyhteyksiä kuvaani todellisuudesta ja pystyn toimimaan käytännön elämässä itseohjautuvasti kunnioittaen omia rajojani ja eettisiä päämääriäni. Uskon, että moni muukin voisi hyötyä siitä, että hän selvittäisi oman ajattelusa elämänfilosofiset perusteet. Tällöin on helpompaa ymmärtää itseämme ja samalla myös muita. Tämä selkiintyminen ei ole välttämättä helppoa, vaan se vaatii ponnisteluja, joissa täsmennät ja haet sisäiselle todellisuudellesi uusia merkityksiä uusine, joskus vaativinekin,  käsitteineen. Omassa prosessissani olen kuitenkin tajunnut, että jotta ymmärrän itseäni, joudun tutustumaan myös näihin filosofisiin peruskysymyksiin. Tällöin kykenen ymmärtämään itseäni paremmin sosiokulttuurisena historiallisena yksilönä. Mielenteatterini rakentuu jollekin ontologialle eli olettamukselle siitä, minkälainen on perinmäisen todellisuuden ja olemisen luonne. Niin rakentuu myös sinun elämänfilosofiasi – olet sitten siitä tietoinen tai et ole.

Ontologia on metafysiikan osa-alue, joka tutkii siis olemisen ja olemassaolon peruskäsitteitä. Tässä kohdassa Skolimowski ja minä olemme olleet hieman eri jäljillä, vaikkakin meitä tässäkin asiassa yhdistää, että kumpainenkin sanoudumme mielenteattereittemme kohdalla irti reduktionistisesta luonnontieteellisestä eetoksesta, jonka ontologia on materialismi (olemisen perusluonne on materiaa). Toki varmasti me molemmat tiedostamme, että tietoisuuden evoluutiossa sen toiminnalla on tietyt objektiiviset materialistiset puitteet. Voisi sanoa, että meidän tiedonintressimme (Jurgen Haberbas) ei kuitenkaan ole tekninen vaan se on hermeneuttinen ja emansipatoorinen. Skolimowski seuraa ontologiassaan muun muassa joidenkin fyysikkojen, Whiteheadin ja Teilhard de Chardinin jalan jälkiä. Minä olen puolestani koukuttunut omiin lempifilosofeihini ja hermeneutiikkaan, erityisesti ymmärtämisen ontologiaan ja Paul Ricoeurin sekoittuneeseen ontologiaan. Tämä hermeneuttinen aluevaltaukseni on nuoren mielentilani toimintaa, ja siksi tunnen, että se on minulle vasta aivan viime vuosina pikku hiljaa avautumassa.

Whiteheadiltä Skolimowski on omaksunut ajatuksen siitä, että mieli ja materiaalinen todellisuus eivät ole toisistaan erillisiä. Hän samaistaa itsensä post-Newtonilaiseen ja post-Einsteiniseen fysiikkaan. Skolimowskillahan on myös teknillinen koulutus, joten hän ymmärtää fysiikkaa huomattavasti syvällisemmin kuin minä. Hän soveltaa ihmismieleen kvanttiteoriaa ja suhteellisuusteoriaa. Toki minullakin on harmaa haju siitä, että tässä Newtonin jälkeisessä fysiikassa on saavutettu tietoa, jossa perinteiset newtonilaiset objektiivisen luonnontieteen peruslait eivät enää toimi. Esimerkiksi pienempien hiukkasten kohdalla on huomattu, ettei tutkija ja tutkittava eivät ole erillisiä osia toisistaan ja niiden luonnetta voi tarkasteella hiukkas- ja aaltonäkökulmista.

Nobellisti Albert Szent-Gyorgyiltä Skolimowski on omaksanut ajatukseen siitä, että luonnon ilmiöt ovat jatkuvassa tulemisen tilassa ja ne pyrkivät kohti suurempia ja monimutkaisempia attraktoreiden ohjaamia järjestelmiä. Finaaliset syyt, attraktorit ohjaavat syntropiaa, kun puolestaan kausaaliset syyt entropiaa.  Lakkaamaton pyrkimys suurempaan järjestäytyneisyyteen monimutkaisissa järjestelmissä on syntropian periaate. Omassa syntrooppisessa prosessissani aktiivisen mielikuvitukseni,  Skolimowskin sanoin transkendentaalisen mielikuvitukseni, avulla luon aktiivisesti uusia mielentiloja historiallisisista mielenosistani sekä teen aktiivisia uusia roolinottoja. Kullakin synnyttämälläni mielentilalla on kullakin omat  maailmankatsomukset. Yhä monipuolisempien keskustelujen kautta syntyi yhä uusia entistä integroituneimpia, uuden järjestysasteen tiloja ja tätä prosessia ohjaa ulkoiset attraktorit. Prosessini alkoi suuressa ”disintegroituneessa” hämmennyksen tilassa syöpähoitojen ja työuupumuksen keskellä. Pienempiä ja suurempia hämmennyksen vaiheita tuli myös prosessini aikana. Szent -Gyorgyilta Skolimowski omaksui myös avointen järjestelmien ”dynaamisen tasapaino”-ajattelun. Mielenteatterini on avoin järjestelmä ja se on jatkuvassa virtauksen tilassa, ja se pyrkii hakeutumaan tässä jatkuvassa tulemisen tilassaan samalla entistä koherentimpaan tasapainoon. Kokemukseni sisäisestä teatteristani vahvistavat näitä Skolimowskin fysiikasta lainaamia ideoita.

Teilhardilta ja Prigoginelta Skolimowski on omaksunut ajatuksen siitä, että mitä  hienostuneempi on systeemin rakenne, sitä koherentimpi on seuraavan tason järjestäytyminen ja kompleksisuus. Mikäli järjestelmään kohdistuu evolutiivista stressiä riittävästi, menee systeemi entropiseen kaaoksen. Evolutiivinen stressi on oikeastaan evoluution luova voima, ja järjestelmä voi sopeutumisvaiheen jälkeen hypätä taas syntrooppisesti korkeammalle organisoitumistasolle. Kun siis sisäiseen teatteriini kohdistuu riittävästi evolutiivista stressiä, kuten esimerkiksi minulla työstressiä ja henkilökohtaisia muita ongelmia, voi sisäinen teatterini mennä kaaokseen. Tämä ei pelkästään ole negatiivista, vaan se puolestaan mahdollistaa uusien integroituneempien tilojeni synnyn. Skolimowski lainaa myös puolalaista psykologia Kazimierz Dabrowskia. Hän on luonut teorian positiivisesta disintegraatiosta. Tämän teorian mukaan ihmisen tietoisuuden laajeneminen ei tapahdu lineaarisesti. Sen sijaan siirtymä uuteen vaiheeseen on usein traumaattista. Ihminen voi joutua hämmennyksen ja ahdistuksen tilaan. Eli tämä mielen disintegroituminen – kaaokseen meneminen – merkitsee usein sitä, että vanha persoonalisuutemme järjestäytyy uudestaan ja uusi integroituneempi persoonalisuus tekee tuloaan. Tämän positiivisen disintegraation ilmaisee Paul Ricouer tulkiten evankeliumia: Sielu täytyy kadottaa, jotta sen voisi pelastaa eli jotta löydämme itseytemme pitää se ensin menettää.

Skolimowski on omaksunut Parmenideksen ajatuksen: ”Ei mieltä, ei maailmaa”. Meillä on hallussamme mahdollisuus jatkuvaan herkkyytemme kehittymiseen. Herkkyytemme kautta kehittyy myös tietämisemme; sitä kautta rikastuu ja laajenee kuvamme todellisuutemme. Tämä on siis lajillimme tyypillinen potentiaali eli mahdollisuus – se ei siis ole meille valmiiksi annettua. Me voimme itse sopivassa virikerikkaassa ympäristössä aktualisoida potentiaalimme. Kun mielemme prosessoi todellisuuden eri ulottuvuuksia, käy mielemme läpi muodon muutosta ja kun se käy läpi muodonmuutostaan, muuttuu ympäröivä todellisuutemme sen mukana. Me olemme Skolimowskin ontologiassa osa todellisuuttamme. Todellisuus annetaan meille sellaisena, millaiseksi mielemme sen hahmottaa. Tämä hahmottamisaktimme on samalla itsemme ja ympäristömme muodonmuutosakti. Emme ole siis erillisiä osia todellisuudesta, vaan vaikutamme aktiivisesti mielellämme siihen. Mielemme on osa todellisuutta ja se on oman ja ympäristön muodonmuutoksen instrumentti. Ei ole mitään mielemme ulkopuolista todellisuutta. Se on aina meidän mielemme ulottuvuus. Voin siis ilmeisesti puhua todellisuudesta minun todellisuutena tai paremminkin minun todellisuuksina. Ympäristömme ja sisäinen maailmamme ovat niin kiinteä osa toisiaan, ja siksi ihmisluonnonsuojelu on myös luonnonsuojelua ja luonnonsuojelu on puolestaan ihmisluonnonsuojelua. Oma onnellisuutemme vaikuttaa lähimmäistemme onnellisuuteen, ja pahoinvointimme samoin voi siirtyä heihin.  Esimerkiksi masennus on sosiaalisesti tarttuva ” sairaus”, sillä tällöin  itseämme peilaava peili on vahingoittunut.

Skolimowskin ekologinen teoria pitää sisällään tämän minuuden ja todellisuuden välisen keskinäisen riippuvuus suhteen. Sen ontologia on ”subjektiivinen-objektiivinen”. Se on subjektiivinen, koska merkitykset todellisuudelle syntyvät aina mielen hahmottamina muotoina ja se on objektiivista, koska mieli aina penetroituu maailmaan, jota se muokkaa.  Mieli on kokreatiivinen (co-creatiive) mieli eli jatkuvassa yhteistoiminnassa ympäristönsä luovan mielen kanssa. Ihmismielen evolutiivinen ihme on se, että mieli kykenee laajantamaan todellisuutta. Emme voi tarttua todellisuuteen mitään muuta kautta, kuin mielemme kautta. Uudet arkiset ja tieteelliset näkökulmat todellisuuteen löytyvät sen symbolisoivan kyvyn kautta: löydämme uusia käsitteitä ja aktivoimme uusia merkitysyhteyksiä. Kuinka rikkaana, hienostuneena ja moniulotteisena todellisuus avautuu ihmiselle, riippuu siis hänen kyvystään vastaanottaa ja hahmottaa sitä. Ja mitä rikkaampi ja moniulotteisempi ihmismieli on, sitä suuremmat mahdollisuudet sillä on tuottaa evolutiivista muodonmuutosta ympäristöönsä. Ihmismielellä on ihmellinen kyky muuttaa vielä ei-olevainen olevaiseksi.

Skolimowski ja minä – mietteitä kahdelta mielenteatterin ohjaajalta nr. 4

Skolimowski tunnustaa lainanneensa ajatuksia jesuiittapappi, paleontologi Teilard de Chardinilta (1881-1955). Hän rakensi mm. filosofisen lain, jonka nimi oli kompleksisuus/tietoisuus-laki.  De Chardinin mukaan evoluutio on itsestään tietoiseksi tulemista.  De Chardinlta Skolimowski lainasi ajatuksia ja kehitti omaa tietoisuuden spektri-  ja Omega-piste ajatteluansa. Skolimowski väittää, että todellisuus ilmenee tieteellisinä, filosofisina, eskatologisena, epistemologisena ja kosmisena spektrinä, jotka leikkaavat Omega-pisteessä. Mitä tämä sanahelinä oikein tarkoittaa? Yksikertaistaen nämä eri tieteen osa-alueet asettavat todellisuudelle erilaisia kysymyksiä, ja ne katsovat todellisuutta erilaisesta yhteenmittaamattomista näkökulmista. Nämä erilaiset näkökulmat asettavat todellisuudelle erilaisia kysymyksiä, joihin ne sitten hakevat vastauksia. Esimerkiksi luonnontieteelliset kysymyksenasettelut ovat erilaisia kuin epistemologiset tai eskatologiset. Niitä ei voi siis redusoida toisiinsa, mutta ne leikkaavat toisensa Omega-pisteessä.

Yritetäänpäs selventää asiaa toisella tavalla. Mielenteatterini näkökulmasta tietoisuuden spektri ja Omega- piste tarkoittavat seuraava. Loin itseohjautuvassa terpeuttisessa prosessissani itselleni kasvavan määrän eri mielentiloja, jotka edustavat eri tietoisuuden spekterin osia. (Prosessissani muuten tuon esille tämän tietoisuudenspektiriajattelun, mutta lainaan Ken Wilberin hieman eri tavalla jäsentämää tietoisuuden psykologistga spektiriä). Vuoden jälkeen mielentilojani oli syntynyt kuusitoista. Prosessini aikana mielentilojeni, osapersoonieni, muodostama systeemi koko ajan monimutkaistui. Muodostin näin aktiivisen mielikuvitukseni avulla  keskusteluja käyvän sisäisen systeemin, jossa kävin läpi oman muodonmuutokseni. Rakensin tietämättäni oikeastaan de Chardinin ja Skolimowskin ajattelulle analogisen järjestelmän, erään  sen psykologisen sovellutuksen,  jossa laajensin omaa tietoisuuttani. Synnytin itselleni kuusitoista erillistä mielentilaa, joilla jokaisella oli toisistaan hieman poikkeavat maailmankatsomukset, joidenkin heistä ollessa puhtaasti fiktiivisiä satuhahmoja toisten edustaessa enemmän tai vähemmän reaalisia mielenosiani. Myös tieto-opilliseset ja hengelliset perusolettamukset todellisuudesta mielenosillani on pääsääntöisesti erilaiset. Mielentilani edustavat siis erilaisia hengellisiä, maallisia, tieteellisiä, filosofisia ja myyttisiä maailmankatsomuksia. Tässä sisäisessä teatterissani saavutin mielentilojen, sisäisten näyttelijöiden suoritusten vuorovaikutuksessa tietoisuuden laajenemiskokemuksia. Silloin kun lähdin aktiivisen mielikuvitusprosessin avulla leikkimään näiden eri osien kanssa, huomasin välillä saavuttamani pyhältä tuntuvia ”epifani-kokemuksia”. De Chardinin ja Skolimowskin ajattelua lainatakseni, pääsin lähelle Omega-pistettä. De Chardinin mukaan Omega-piste on jumalallisen yhteyden piste, johon kaikki evoluutio toiminnassaan pyrkii. Kyseessä on olemisen tila, jonka myös ihminen voi jo eläessään hetkellisesti saavuttaa. Minä ajattelen niin, että juuri näissä pisteissä tapahtuu ihmisen tietoisuuden emergenssin kautta hyppäyksiä kohti uutta laajentunutta tietoisuutta. Ajattelen myös, että tämän tilan saavuttaminen vaatii jonkilaisen meditatiivisen tilan. Omassa prosessissani kuvaisin tämän tilan olevan luova hypnoottinen dialoginen tila, jossa kadotin yhteyden ulkoiseen todellisuuteen.

Mystiikasta

Mystiikka ja tiede eivät ole Henryk Skolimowskin eikä minunkaan mielestä toistensa vastakohtia, vaan ne täydentävät toisiaan. Elämme kummallisia aikoja. Ainakin minusta tuntuu siltä, että valtavirran mukana kulkeva ihminen joutuu ikäänkuin salaamaan ja häpeämään omaa hengellisyyttään. Ajattelen mielummin Lauri Rauhalan tavoin, että se, ettei ihmisellä ole hengellisiä kokemuksia, ei ole mikään ylpeyden aihe (ei tietysti myöskään häpeän aihe). Perinteinen darwinsimi tuntuu kovin kylmältä ja kapealta ajattelulta, kun sitä vertaa de Chardinin ja Skolimowskin ajatteluun. Mystiikka ja tiede molemmat ovat osa ihmisen kollektiivista historiallista suurta perintöä. Ekologiselta kannalta olisi erinomaisen hyvä asia, että yksilötä alkaisivat näkemään biologisen evoluution rinnalla myös tämän luovan evoluution, joka muuten juontaa alunperin ranskalaisen filosofin Henri Bergsonin ajattelulle. Jotta länsimainen kollektiivinen kulttuuri voi eheytyä, täytyy sen löytää takaisin sen jo suureksi osaksi kadottama herkkyys ja avoimmuus. Uskon herkkyyden palaavan silloin, kun ihminen uskaltaa siirtyä avoimeen yhteiskuntaan. Tämä yhteiskunta rakentuu monikulttuuriselle ja pluralistiseslle epistemologialle. Tämä pätee sekä yksilö- että kollektiivisella tasolla. Tällöin ihminen uskaltaa päästää itsensä hetkittäin irti kaikista hierakisesta totalitarisoivista maailmankatsomuksista, kuten fundamentalistisista uskonnollisista ja  materialistisesta maailmankatsomuksesta markkinavoimineen ja yksilöityminen eri näkökulmien leikissä voi lähetä kunnolla käyntiin. Onnistuneessa prosessissa ihminen kykenee liittämään itsensä luovaksi osaksi evoluutiota prosessissa, jossa itsensä ylittäminen ja transsendentaaliset kokemukset ovat tärkeämpiä kuin maallisen mammoonan kerääminen.

Luova evoluutio sisältää erilaisten kulttuurien sekä oman historiansa ja menneisyytensä kunnioituksen. Monikulttuurisuus edustaa kompleksista järjestelmää, mikä mahdollistaa yhteisöllisen dialogin, jossa kollektiivinen tietoisuutemme voi edelleen laajentua. Kaiken tämän yksipuolisen ”edistyksillisen” materialistisen maailmankatsomuksen, tieteen, vaurauden ja liian tavaran keskellä emme ole niin erinomaisia ja edistyksellisiä ihmisiä kuin luulemme olevamme. Meillä on paljon opittavaa muilta jo  menneiltä ja nykyisiltä kulttuureilta. On väärin yrittää opastaa imperialistisesti muita kulttuureita elämään oman materialistisen maailmankatsomuksemme mukaan.  Epäilen suuresti, että tätä toiseuden kunnioitusta ei löydetä, ellei ihminen kykene hallitsemaan omaa sisäistä maailmaansa, ja sen eri ristiriitaisten osien dialektiikkaa.

Mystisisiä kokemuksia ihmisillä on ollut kautta aikojen, ja ne ovat osa ihmisen kokemuksellista todellisuutta. Olen useamman kerran kirjoittamisprosessissani tuntenut mystisiä kokemuksia. Ja joskus myös synkronistisia kokemuksia, joista Jung on kirjoittanut paljon. Epifaniset kokemukseni tai Omega-piste kokemukseni syntyvät satunnaisen tuntuisesti minussa silloin, kun tunnen, että evoluutio luo minussa jotain uutta oivallusta. Kun mystiikka on tekemisissä ihmisen kokemuksellisen elämän ulottuvuuden kanssa, on (luonnon)tieteellinen tieto puolestaan on tekemisessä tiedon kanssa. Tämän päivän ihmisen, niin kuin aikaisemmin itsenikin, ongelma on, että asioita yritetään väkisin suorittaa. Ihminen ei voi voida psyykkisesti hyvin, jos hänen kaikki energiansa menee oman arvon ulkoisten muotojen ja  symbolien rakentamiseen. Mielestäni on mieletön itsetuhoisa ja absurdi ajatus, että me ihmiset tällä planeetallamme olemme täällä lisäämässä taloudellista kasvua.

Tutkimukset kertovat, että tämän päivän nuoria pelottaa sijoittuminen työelämään. Mielestäni on erittäin myönteinen asia. Mielestäni he osoittavat aikamoista kansalaisterveyttä mielipiteissääsään. Minulle huomattavasti mieluisempi ajatus olisi, että ihmiset tavoittelisivat levollisuutta ja tyytyväisyyttä sielullensa ja jokainen meistä löytäisi sielullensa kodin kodin osana evoluutiota. Tämän kodin mahdollistamiseksi, tarvitsemme hiljaisuutta, hitautta ja aikaa. Tarvitsemme ihmisiä, jotka luovat uutta, ihan vain sen vuoksi, että se tuntuu hyvältä ja oikealta.

Kun tätä tekstiä tässä pirtin pöydän äärellä kirjoitan, en kirjoita siksi, että yritän miellyttää muita, ja tehdä tuotteen, jota mahdollisimman moni ihminen lukisi ja sitten minusta tulisi rikas ja kuuluisa. En myöskään tuota tekstiä siksi, että saisin tieteellisissä piireissä hyväksyntää. Tuotan tekstiä siksi, että se on osa luovaa yksilöitymistäni. Olen kokenut tieteelliset yhteisöt ahtaiksi ympäristöiksi, joissa minua yritetään pakottaa johonkin pieneen laatikkoon, johon minun persoonani ei tule ikäpäivänä mahtumaan. Poikkeuksia on, esimerkiksi integratiivinen hypnoterapiakoulutus oli sellainen: Se oli tieteellisten laaja-alaisesti ajattelevien ihmisten muodostama integratiivinen yhteisö. Mikään tieteellinen taho tai rahasto ei ole koskaan rahoittanut opiskelujani ja kannustanut minua kirjoittamiseen. Toki joiltakin yksittäisiltä tieteenedustajilta, psykologeilta, psykoterapeuteilta ja psykiatereilta, olen saanut kannustusta, joka on auttanut minua jatkamaan. Tietysti ei raha olisi haitaksi. Voisin kirjoittaa tällöin enemmän. Toisaalta tällä hetkellä koen, että ehkä on hyvä, että joudun tekemään myös kliinisiä töitä, jotta pysyn kiinni elämän realiteeteissa. En kuitenkaan katso tarpeelliseksi muokata tapaani ajatella ja käsitteellistää todellisuutta sellaiseksi, että ajatteluni mielyttäisi tieteellisten hierarkioiden yläpäässä olijoita. Epäilen, että minun kaltaisiani luovia ihmisiä tieteelliset yhteisöt eivät kaipaa, koska tämän päivän hierarkisilta tieteellisiltä indoktrinoituneilta organisaatioilta puuttuu halu itsekritiikkin. Mielestäni valtavirtatiede on myynyt sielunsa taloudelle ja valtaa sielä pitää suuntaukset, joiden luoma tieto voidaan valjastaa taloudellisesti hyödynnettäväksi.

Kaikki me kansalaiset tarvitsemme perustoimeentulon, mutta emme sitä kaikkea ylimäärää, mitä merkittävälle osalle länsimaisia kansalaisia on tänä päivänä kasaantunut toisten ihmisten kustannuksella. Meidän ei pitäisi enää ruokkia ihmisten statusstressiä, siis kannustaa ihmisiä kilpailemaan vaurauden symboleista. Huomio on edelleen meistä liian monella kiinnityneenä ilmiöiden ulkoisiin muotoihin. Liian moni on kadottanut herkkyytensä ja sisäisyytensä. Uskon, että ekologinen ja egologinen muutos lähtee siitä, että yksilötasolla ihmisten elämänfilosofiassa tapahtuu muutos. Jokaisella meillä on nimittäin oma elämäfilosofiamme, olemme siitä sitten tietoisia tai emme. Nykyinen länsimaalaisen keskivertokansalaisen elämänfilosofia on ekologisen tuhon ja eettisen välinpitämättömyyden lähtökohta. Kyllä, olen ehdottomasti sitä mieltä että vähemmän voi olla samaan aikaan enemmän! Maailma on täynnä aineettomia aarteita. Simone Weilin sanoin, kaikkein tärkeimmät asiat elämässämme ovat ilmaisia.

Evoluution kannalta ihannetilanteessa, minulle se merkitsi pysähtymistä ja hiljaisuutta, ihminen tutustuu itseensä. Kun prosessi onnistuu, luovuus ja evoluutio alkavat toteuttaa hänessä itseään hänessä ja ihminen muuttuu sen välineeksi. Hengellisyyden ytimessä on mielestäni juuri tämä: Ihminen opettelee tuntemaan itsensä, jolloin hänen levollisuutensa lisääntyy ja  ihminen muuttuu evoluution välikappaleeksi.  Hän alkaa tuottamaan ympäristöönsä kauniita ja hyviä asioita. Toki monet taitelijat ovat evoluution välikappaleita ilman, että tuntevat itseään. Uskon kuitenkin, että levollisuus ja luovuus ovat parhaimmillaan silloin kun ihminen tuntee itsensä. En usko, että elämä on koskaan tasaista. Vaikka kuinka hyvin tuntisimme itsemme, tulee elämämme  aina olemaan myötä- ja vastoinkäymisiä. Joudumme hyväksymään kärsimyksen ja myös epätäydellisyytemme osaksi elämäämme. Uskon, että tätä ahdistuksen ja levollisuuden tunteiden vastakkaisuuden energiaa, on mahdollista käyttää hyväksi luovuudessa. Uskon, että jos ihminen haluaa kaupan päälle vielä mahdollisimman paljon levollisuutta mielelleen, tarvitsee hänen löytää elämällensä hengellinen tarkoitus. En usko, että maailmankansalaisille on hyväksi se, että tämä tarkoitus edustaisi jotain fundamentalistista uskontoa. Sekä uskonnolliset että tieteelliset dogmit ovat ihmiselle epäterveellisiä. Terve hengellisyys on yksilöllinen ainutkertainen rakkauden tie, jota ihminen voi lähteä kulkemaan. Tätä prosessia voi olla ohjaamassa eri uskontojen uskonnolliset myytit ja symbolit. Kun onnistumme hengellistymisprosessissamme löytämään oman herkkyytemme, ei maailma enää näytä eikä tunnu samanlaiselta.

Minun hengellisyyteni on sitä, että tunnen olevani osa luovan evoluution ihmettä. Prosessissani löysin vaatimattomassa ympäristössä henkisen kotini, levollisuuden ja tyytyväisyyden elämääni. Tiedän, että voi tulla tilanteita, joissa tipahdan jälleen ahdistuksen kuiluun. Olen aina epätäydellinen.  Tiedän, että tänä päivänä omaan kuitenkin jo huomattavasti paremmat taidot nousta jälleen uudelleen portaita ylös. Kun löysin herkkyyteni, aukeni ikkuna, jonka kautta maailma ei koskaan enää näytä samanlaiselta kuin muilla. Kosketin pyhää tai ehkäpä oikeammin Pyhä Henki kosketti minua.  Samalla tajusin, että jokainen meistä ihmisestä on jotakin paljon, paljon rikkaampaa kuin yhdenkään asiantuntijan kuvaus meistä.