Kohti integratiivista ja esteettistä lääketiedettä nr. 18

Vaikka tiede kehittyy, kuolema pysyy mysteerinä. Kun pohdimme sen kokemuksellista olemusta, ei ole asiantuntijoita, on vain ihmisenviranhaltijoita. Siirtolan Emäntä on oikeastaan sitä mieltä, että elämän estetiikan kannalta olisi hyvä alkaa järjestää yhä enemmän ” Kuinka valmistautua hyvään ja kauniiseen kuoleman” -kursseja, koska niistä saattaisi ihminen saada erinomaisia eväitä hyvään elämään. Tällä kurssilla kurssilaiset voisivat keskustella muun muassa sellaisten tavallisten ihmisten kanssa, jotka ovat olleet kasvokkain kuoleman kanssa. Toki siellä voisi olla myös monitieteellinen asiantuntijaryhmä, lääkäristä pappiin ja psykologiin, mutta hekin olisivat kurssilla ihan vain ihmisenviranhaltijoina.

Emäntä, jos tällaiselle kurssille pääsisi, haluaisi keskustella muutamasta erityisestä asiasta, täysin tietäen sen, ettei kuolema läheskään aina suju niin kuin ihminen itse valitsisi. Emäntä toivoisi saada jutella tällä hyvän kuoleman kurssilla muiden kanssa siitä, että miten, missä ja kenen kanssa kukin haluaisi kuolla. Emäntä unelmoi, että hänen ympärillään olisi rakastavia ihmisiä, tietysti ainakin lapset ja aviopuoliso, kaunista musiikkia ja kirjanlukija. Emäntä haluaisi uskovaisen veljensä rukoilemaan rinnallensa. Hän on aina osannut rukoilla niin hauskoja rukouksia, että Emäntä voisi leveästi hymyillen kolkutella toiveekkaana Taivaan porttia. Lukija (ehkä joku Emännän pojista?) voisi lukea vaikka 5. kerran Karamzovin veljekset. Tiesitkö muuten, että Leo Tolstoilla oli kuollessaan pöydällä Dostojevskin Karamazovin veljekset? Lisäksi Emäntä haluaisi hyvää fyysistä ja emotionaalista huolenpitoa. Joku välillä paijaisi, silittelisi ja ehkä suukottelisikin (ei suulle, henki voi haista). Tietenkin Emäntä toivoisi riittävän kipulääkityksen, jota hän voisi itse säädellä. Oletko sinä muuten koskaan miettinyt miten haluaisit kuolla?

”Age Concern” tutkimuksessa vuodelta 1999 vanhukset luettelivat hyvän kuoleman piirteitä. Hyvä kuolema tulee niin, että ihminen pystyy valmistautumaan siihen. Ihminen tietää mitä tuleman pitää. Ihminen saa säilyttää arvokkuutensa ja yksityisyytensä loppuun sakkaa ja hän saa valita, missä ja millaisessa ympäristössä kuolee. Tarvittaessa kuolevalla on mahdollisuus valita myös saattohoitokoti. Hyvää kuolemaa ihminen voi jotenkin kontrolloida, esimerkiksi ihminen itse voi säädellä kipulääkityksensä määrää. Hyvässä kuolemassa ihminen saa asiantuntijoilta faktainformaatiota tilastaan tarvittaessa. Hyvässä kuolemassa ihminen saa itse valita ihmiset, joiden kanssa hän haluaa jakaa tämän kokemuksen. Hyvässä kuolemassa ihminen ehtii hyvästelemään läheisensä. Hyvään kuolemaan on valmistauduttu siten, että ihminen on etukäteen antanut ohjeita, joita noudetaan viime hetkillä. Hyvälle kuolemalle ihminen ikään kuin antautuu vapaaehtoisesti, valmiina, eikä kuolevan elämää pitkitetä tarpeettomasti. Emäntä huomaa muuten, että hänen äitinsä saattohoito täytti jotakuinkin kaikki edellä olevat kriteerit. Ehkä siksi kokemus oli valtavasta surusta huolimatta eheyttävä.

Kuoleman edessä me kaikki, ylilääkäristä rekkakuskiin ja kadunlakaisijaan, olemme tasa-arvoisia. Sen edessä olemme ilman naamoitamme. Niin kuin kuolema on henkilökohtainen yksinäinen kokemus, niin on myös elämän merkityksien etsiminen. Kuoleman kasvojen edessä voimme vahvistaa Emännän mielestä omaa ainutkertaista tapaamme elää. Meiltä katoaa tarve rakentaa elämäämme pelkästään ulkoisten symbolien varaan. Onhan tunnettu sanonta, että ruumispaidassamme ei ole taskuja. Kun uskallamme katsoa kuoleman peiliin, näemme, mikä meille on oikeasti tärkeää elämässä.

Vaikka Emäntä arvostaakin ihmisen viranhaltijoita, ei silti käy kieltäminen, että voimme oppia jäsentämään sisäistä todellisuuttamme myös filosofien ja hengellistien isien kautta. Heidän ajattelunsa voi auttaa meitä antamaan sanallista muotoa sisäisille tunteillemme. Filosofit ovat merkitysmaailman taiteilijoita. Emäntä on blogissaan lainaillut kirjailijafilosofeja Sören Kierkegaardia ja Fjodor Dostojevskin varmaan lukijoiden kyllästymiseen saakka. Mutta minkäs Emäntä sille mahtaa, että heidän ajatuksiaan on niin kiehtovaa pyörittää hänen elämän raanun kangaspuissa. Molemmille näille eksistentialismin edeltäjille oli yhteistä, että he kumpikin nauroivat hienoille järjen luomille hallinnan järjestelmille; niiden ”erehtymätön logiikka” kun heti romahtaa joutuessaan kosketukseen elävän elämän kanssa.

Emännällä on tunne, että näillä 1800-luvun mestareilla kummallakaan ei laskelmoiva kylmä järki ollut elämän yläpuolella. Sen sijaan he molemmat arvostivat hyvyyttä ja kauneutta, unohtamatta elämän realiteetteja. Kumpikaan heistä ei ollut siinä mielessä pessimisti, etteivät he olisi uskoneet inhimillisen tietoisuuden mahdollisuuksiin ihmiskuntaa eheyttävänä voimana. Heidän kritiikkinsä kohdistui nimenomaan typistettyä, torsoa järkeä kohtaan; keikaroivaa, varmaa, itseriittoista ja itsetietoista järjestelmä-älyä kohtaan. Emäntä saa nykyään myös allergisen ihoreaktion tällaisestä älystä, etenkin jos se on ainoa tapa ajatella. Nämä kirjalijafilosofit molemmat uskoivat Emännän tulkinnan mukaan juuri ihmisen henkilökohtaisen luovan esteettisen ja eettisen älyn mahdollisuuksiin. Tämä äly ei tarvitse valmiita järjestelmiä, vaan se itse luo ja uusii niitä loppumattomasti, ikuisena virtana.

Seuraavassa Emäntä yrittää vaihtelun vuoksi tavoittaa muutaman muun ajattelijan ajatuksia kuolemasta. Psykiatri Victor Franklillä, logoterapian isällä, on Emännän mielestä tutustumisen arvoisia ajatuksia kuolemasta. Hänhän itse selvisi aikoinaan natsien keskitysleireistä hengissä. Logoterapiassaan hän yhdistää tiedettä, filosofiaa ja uskontoa. Hän oli kuitenkin sitä mieltä, että hänen logotearpiansa sopii myös ateisteille. Juuri tätähän Emäntäkin on yrittänyt vuosikaudet tehdä, enemmän tai vähemmän onnistuneesti. Hänelle kun faktatieto ei ole tuonut ymmärrystä, mutta sen sijaan kokemus, (hengellinen) filosofia, kirjallisuus ja kirjoittaminen ovat sitä tehneet.

Franklille elämä oli jatkuvaa perimmäisen tarkoituksen etsimistä. Victor Franklin kirja ”The Man’s Search for Meaning” rankeerattiin yhdeksänkymmentäluvulla New York Timesissa yhdeksi kymmenestä eniten USA:ssa ihmisiin vaikuttaneista kirjoista. Franklin mukaan ihmisen elämää ohjaa merkityksellisyyden tahto. Jos joku ei ole vielä sattumalta huomannut, niin tämähän pitää paikkansa ainakin Siirtolan Emännän suhteen. Hänelle kun maailma on jatkuvien merkitysaukeamien aarreaitta. Frankille Jumala oli Jumala meissä (the God within). Kun löydämme Hänet, aukeaa ovi, jonka avulla löydämme elämällemme tarkoituksen.

Emännällä on kokemus omasta elämästänsä, että hänelle merkityksellisyyden kokemus aukesi voimakkaimmin mystisinä hetkinä kirjoittaessa. Nämä kokemukset lienevät hyvin samantapaisia kuin tapulikokemukset, joita ihmiset voivat saavuttaa esimerkiksi musiikkia kuunnellessaan. Ihminen elää Franklin mukaan aidoimmin ihmisenä silloin kun hän ottaa merkityksien avaamisen elämänsä haasteeksi. Tällainen ajattelu istuu Emännän mieleen kuin puollukkaruissose rönttöseen. Hän ehkä sanoisi vielä hieman toisin tämän saman: ihminen oppii antamaan itseään eheyttävän muodon omalle sisäiselle kokemusmaailmalleen.

Jospa onkin niin, että mitä täsmällisemmin ihminen kykenee erilaisin käsittein tai muodoin jäsentämään omaa tunne- ja kokemusmaailmaansa eheämmäksi kokonaisuudeksi, sitä paremmin hän voi. Sisäinen ahdistus syntyy siitä, ettemme kykene antamaan merkityksellistä jäsennettyä harmonista muotoa tunteillemme ja kokemuksillemme. Moni meistä löytää vasta epätoivosta, Danten helvetillisestä pätsistä, uuden merkitysavauman elämäänsä, näin käy esimerkiksi parantuvalle alkoholistille.

Paul Ricaeur puhui aikoinaan riitasointuisesta sopusoinnusta. Ehkä eheä ihminen on sellainen? Riitasointuinen sopusointu. Hän hyväksyy elämän absurdiuden ja paradoksit, ja ristiriita on sopusointua tavoittelevan virtauksen energisoiva voima. Onko ilman sisäistä konfliktia luovuutta? Tästä kysymyksestä tulee mieleen eräs kirjailija tuttavani. Hän myönsi, että hän ei oikeastaan halua edes mitään eheyttä, vaan hän elää tieten tahtoen raastavaa elämää. Hän ikään kuin ruokkii riitasointuisuutta luovuutensa voimaksi.

Mainokset

Kohti esteettistä ja integratiivista lääketiedettä nr. 17

Eikö kuoleman äärellä kaikki hyödy tarinallisista taidoista? Eheyttävän esteettisen kertomuksen luominen kun vaatii kykyä sekä ajatella ja tuntea. Narratiiviset kyvyt omaava ihminen osaa elää spontaanisti hetkessä tuntevana ihmisenä. Hänessä on lähde, jonka avulla hän kykenee muuntamaan sisäisen tunnekokemuksen tarinaksi, tanssiksi, lauluksi tai vaikkapa runoksi. Voi olla, että kuoleman hetkellä kipu on niin suuri, että muotoa kokemuselle ei löydy, mutta ehkä myöhemmin…

Emännän mielestä elämän voi ajatella olevan yhtä suurta näytelmää. Kuolemanäytelmän sisällä elämme spontaanisti tunteillamme. On lahja, jos näyttelijä kykenee heittäytymään näytelmän ulkopuoliseksi katsojaksi, tarkkailijaksi tai jos hän kykenee samaistumaan jonkun muun näytelmän näyttelijän rooliin. Jotkut pystyvät tähän heti, toiset myöhemmin, eräät eivät koskaan. Kun näyttelijä kykenee muokkaaman kokemaansa tarinaa leikkien uudestaan erilaisiksi muodoksi, voi hänestä kehittyä erinomaisen hyvä kuiskaaja.

Kun kuolevalla mieli vielä toimii, voi hänellä olla päämäärä elämälleen kuoleman väistämättömyydestä huolimatta. Markku T. Hyypän mukaan terveys on tasapainoa sen suhteen, minkä ihminen on asettanut päämääräkseen elämälleen. Kuoleva ihminen voi siis joskus olla täysin terve kuollessaan. Hän kykene viime metreille saakka tavoittelemaan omaa ainutkertaista päämääräänsä. Toki näin romanttisesti ei aina elämä kulje.

Emännän tämänhetkinen tavoite elämässä on sisäinen rauha. On tärkeää, että hän on ITSE asettanut tämän päämääränsä, eikä se ole kenenkään muun hänelle asettama. Emäntä epäilee, että eräs tavallinen ongelmamme elämässämme on, että tavoittelemme esimerkiksi aviopuolisomme tai sisäistetyn vanhempamme päämäärää elämässämme. Tällöin kannamme sisällämme ristiriitaa. Ristiriita ei saa meitä toimimaan eheästi, vaan joku osa itseämme saattaa sabotoida jatkuvasti päämäärämme saavuttamista. Sairaus voi olla eräs tekijä, joka vapauttaa meidät näkemään oman elämämme perimmäisen tarkoituksen.

Kun Emäntä sairasti syövän, tuli hän entistä tietoisemmaksi oman elämän päämäärästä. Jospa hän olisi niin onnekas, että saisi elää loppuun saakka harmoniassa oman elämänsä päämärään kanssa. Toki tämä ei tarkoita Emännän mielestä kenenkään kohdalla sitä, että ikinä ei olisi toivottomuuden hetkiä. Huusihan Kristuskin vielä ristillä: ”Jumalani, Jumalani miksi minut hylkäsit!” Emäntä ei usko, että sellaista ihmistä on olemassa, joka ei hetkittäin olisi toivoton, koska juuri vastakohtien voimalla ihminen pääsee eteenpäin elämässään. Me elämme kummallisessa illusorisessa maailmassa, jossa ainoa oikea kunnon eläminen on mielihyvässä elämistä.

Fjodor Dostojevskille kärsimys ei ollut pelkästään puhdistavaa, vaan se oli myös uutta luova voima. Ilman sitä maailma menettää luonnollisen luovuuteensa ja syvyyteensä. Kuolemasta Dostojevski kirjoittaa melkoisen vähän verrattuna esimerkiksi Leo Tolstoihin. Ihmisen kärsimyksestä Dostojevski kirjoitti sitäkin enemmän. Eräs silminnäkijä on aikoinaan kirjannut ylös erään keskustelun Fjodor Dostojevskin ja filosofi VladimirSolojovin välillä (Igor Volgin, Dostojevskin viimeinen vuosi).
Hän (Dostojevski) laittoi kätensä Solovjovin hartioille ja sanoi:
– Ah, Vladimir Sergejevits, olen huomannut miten hyvä ihminen sinä olet…
– Kiitos kohteliaisuudesta, Fjodor Mihailovits…
– Älä hätiköi kiitoksissasi, vastusti Dostojevski, en ole vielä sanonut kaikkea. Lisään edelliseen, että sinulle olisi tarpeen olla kolmisen vuotta pakkotyössä…
– Herran tähden” Miksi ihmeessä?

– Siksi, että et ole vielä tarpeeksi hyvä: mutta pakkotyön jälkeen olisit suurenmoinen ja puhdas kristitty.
Solovjov alkoi nauraa, päättää tarinan kirjoittaja tapahtuneen, eikä filosofi pannut vastaan. Hän oli pitänyt Dostojevskin sanoja ehkä vain leikkinä. Dostojevski vihjasi Solovjoville, että hienot filosofiset aivoitukset eivät olleet hyviä sinänsä, vaan olisivat merkittäviä vasta sitten, kun niitä vahvistaisi oma kärsimys ja raskas henkinen kokemus. Fjodor Dostojevski on itse elävä esimerkki siitä, kuinka kirjailija voi amentaa luovuutta omasta kärsimyksestään. Olisiko Dostojevski Dostojevski ilman kärsimystä, siinäpä kysymys?

Siirtolan Emäntä ei tietenkään ole sitä mieltä, että kaikille olisi onnekasta olla muutama vuosi vankilassa tai sairastua myeloomaan, puhumattakaan siitä, että olisipa hienoa luovuuden kannalta, että läheinen ihminen kuolee. Sen sijaan Emäntä uskoo, että oikeassa elämässä vain mystisissä paratiisikokemuksissamme voimme elämme täysin ilman kärsimystä. Jokaisen elämänkaareen kuuluu kärsimys erottamattomasti. Niin kauan kun on kärsimystä maailmassa, voi ihminen oppia antamaan sille jonkinlaisia taiteellisia, uskonnollisia tai tarinallisia muotoja. Juuri ne tuovat toivon ja symbolisen rikkauden elämäämme. Niillä kiinnitymme toinen toisiimme. Voimme kehittyä ihmisinä ja yhteisöinä kärsimyksestämme huolimatta. Lääkkeet oivat olla apuna syvimmissä ahdistustiloissamme, mutta on ihmiselämän mitätöintiä lääkitä kaikkea kärsimystä, koska juuri tällaiset kokemukset voivat olla symbolisen pääomamme rikastuttaja.

Emäntä on muuten lukenut paljon tutkimusmateriaalia siitä, millaisia kokemuksia ihmisillä on kuoleman rajalla. Seuraavassa eräs tyypillinen tarina (Virginian yliopiston kokoelmat/Irreducible Mind):

”Kelluin ulos kehostani, ja katselin itseäni itseni ulkopuolelta (lääkärit ja sairaanhoitajat työskentelivät hänen kehonsa kanssa). Minulla oli valkoinen asu päälläni. Lähdin liukumaan pitkin tunnelia, jossa oli karkeat seinämät, ja jonka päästä tuli sokeuttavaa kirkasta valoa. Suuntasin itseni kohti sitä. Kun pääsin tunnelin päähän, näin isoisäni kasvot, ja hän hymyili minulle. Hän sanoi jotakin tähän tapaan ”Tapaamisestamme on kulunut pitkä aika. Tervetuloa!” Hän kuoli vuonna 1948 ja olin hänen lempi lapsen lapsensa. Olimme hyvin läheisiä. Näin monia kasvoja seinillä, tunsin niistä monet, toisia en tuntenut, mutta he kaikki hymyilivät. Olin melkein tunnelin päässä, kun näin isoisoäitini, joka oli auttanut kasvatuksessani. Hän siis ilmestyi ja sanoi minulle: ”Mene takaisin, sinulla on lapsi, joka tarvitsee sinua. Voit tulla tänne joukkoomme myöhemmin. Yritin pistää hanttiin, mutta hän sanoi minulle yksinkertaisesti: ”Sinä menet nyt takaisin!”.

Tämän tapaisia rajatilakokemuksia on kerrottu eri kulttuureissa kautta aikojen (Irreduceble Mind/Kelly, Grayson, Kelly). Kaukaisimmilta ajoilta on Platonin Tasavalta kirjassa sotilas Erin rajatilakokemus, ja tämän kaltaisia kokemuksia on kirjattu yhä enemmän 1800-luvulta lähtien. Niitä on pantu monenlaisten ”läheltä piti” tilanteiden jälkeen.

Biolääketieteellä on ollut suuri tarve ”naturalisoida” nämä kokemukset, erilaisiksi ”aivojen fysiologisiksi tiloiksi”, on luotu erilaisia neurokemiallisia ja neuroanatomisia teorioita. Esimerkiksi syynä hallusinaatioihimme saattaa olla veremme noussut hiilidioksidipitoisuus, jonka saa aikaan kummallisia mielikuvia. Esteettiseltä ja eettiseltä näkökulmalta tämä on kovin kyseenalaista toimintaa, ainakin silloin, kun tällaisilla näkökulmilla halutaan dominoida tarinoita kulttuurissamme. Toki kokemuksillamme voi olla biologinen olemuksensa, mutta miksi varastaa niiltä myyttiset merkitykset, jotka ovat elämämme tarkoituksellisuuden tunteen lisääjiä?

Hetkittäin Emännästä tuntuu siltä, että valtayrityksissään luonnontiede haluaa viedä meiltä kaikki elämän myyttiset ja uskonnolliset merkitykset ja jopa elämämme tarkoituksen: Ikuisuuden taudista kärsivät tiedemiehet haluavat rationalisoida kaiken numeroilla hallittavaksi kemiaksi ja fysiikaksi. Luonnontieteestä ja sen papeista, ”asiantuntijoista”, yritetään tehdä uutta autoritaarista uskontoamme. Emäntä uskoo, että elämä erilaisissa myyttisissä todellisuuksissa voi olla huomattavasti onnellisempaa kuin elämä puhtaissa faktojen maailmoissa. Jos vain toinen täytyisi valita, Emäntä valitsisi sataa kertaa mieluummin myyttisen todellisuuden kuin reaalisen faktojen maailman. Numeroiden maailmassa hän on tuntenut itsensä aina juurettomaksi vieraaksi.

Tolstoin Ivan Iljits voi opettaa meitä, samoin useat niistä henkilöistä, jotka ovat selvinneet kuolemaa uhkaavasta sairaudestaan. Heidän viestinsä on, että voimme elää onnellista merkityksellistä elämää silloin kun onnistumme rakentamaan elämämme arvopohjalle, jota emme kuollessamme kadu. Jostain syystä kuoleman kasvot auttavat montaa ihmistä ja heidän läheistään elämään elämää, jossa haluamme suhteuttaa viisaasti itsemme arjessamme toisiin ihmisiin ja maailmaan. Me voimme joskus löytää kuoleman lisäksi vaikkapa vihastamme ja ahdistuksesta luovuuden voiman, jonka voimalla satamme elää jokapäiväistä elämäämme entistä tyytyväisempänä. Usein ahdistus ja paha olo kertoo tarinaa siitä, että se merkitysmaailma, jossa ihminen elää, ei vastaa hänen sisäistä todellisuuttaan. Kun tiedämme päiviemme olevan luetut, antaa se monelle ihmiselle sysäyksen sisäiselle eettiselle työlle. Ihminen haluaa käyttää annetun lisäajan uudella tavalla. Kuoleman kasvojen kohtaamisen jälkeen ihminen antaa toisenlaisen arvon jäljellä olevalle elämälleen.

Emäntä on siinä mielessä puhdas ”dostojevskiläinen” siinä mielessä, että hän ajattelee maailman uudelleenrakentamisen olevan mitä suurimmassa määrin ihmispersoonan itsensä uudelleen rakentamista. Yhteiskunnallisen uuden järjestyksen syntyminen tapahtuu kollektiivisena ihmisten sisäisenä vallankumouksena. Yhä useampi ihminen saavuttaa sisäisen eettisen ja ekologisen kehitysasteen, jossa he tajuavat kärsimyksen vähentämisen maailmassa olevan oman sisäisen maailman kanssa työskentelyä. Ihmiset yrittävät epätoivoisesti muuttaa ulkoista todellisuuttaan aineellisin symbolein. Ihminen joutuu tekemään omassa elämässään kohtuullisemman elämäntavan valinnat, mikäli hän mielii lapsilleen hyvän tulevaisuuden. Suurin poliittinen teko on oma elämäntapavalinta ja sisäinen vallankumous. Maailma ei muutu ensisijaisesti siten, että ”poliitikot tekevät jotakin”, vaan se tapahtuu siten, että itse alamme elämään elämäämme siten, että meillä on hyvä omatunto itsemme, lapsiemme (oikeastaan kaikkien maailman lapsien!) ja sisäisen elämämme kanssa.

Dostojevskin mukaan kukaan meistä ei saa elämää ilmaiseksi. Emme saa ”kokonaista pääomaa” mekaanista tietä. Ihmisen persoonallisuus ei koskaan ole täydellinen, se on prosessi, joka vaatii jatkuvaa henkistä työtä. Kenelläkään meistä ei ole ”esikoisoikeutta” elämään, vaan jokaisen meistä on ”muovauduttava ihmiseksi” omalla työllä ja tuskalla (Igor Volgin, Dostojevskin viimeinen vuosi).

Esteettinen rationaalisuus on siis Emännän mielestä tuiki toisenlaista rationaalisuuta kuin mitä luonnontieteellinen naturalisoiva tiede edustaa. Ihminen ei ole pelkkää biologiaa vaan hänessä itsessään on ilo,suru, koko maailma ja sen ilot sekä kärsimykset. Ihmisen kutistaminen luonnontieteeksi on Emännän mielestä oikeastaan tämän päivän barbarismia. Se kertoo hänen mielestään meidän materialistisista, tuhoista, hallinnan kulttuuristamme, kulttuurista, jossa luullaan ihanneihmisen olevan ”kone”, joka kykenee katsomaan ja hallitsemaan objektiivisesti todellisuutta. Piilomarkkinoiko luonnontiede materialistista elämäntapaa ja levittääkö se ”ikuisuuden tautia”?

Haluammeko ihan oikeasti pelkästään koneihmiskuvan ihanteeksemme? Emmekö saa katsoa maailmaa tunteittemme värittämien erilaisten silmälasien lävitse? Emmekö juuri monenlaisten erilaisten näkökulmien avulla voi rakentaa maailmasta kaleidoskoopin luoman kuvan kaltaista, ikuisen muutoksen tilassa olevaa, esteettistä kuvaa? Eikö esteettisyyden ja eettisyyden tulisi olla aina ennen tietoa? Eikö tämä inhimillisyytemme, näkökulmien rikkaus ja subjektiivinen luovuutemme tee elämästämme juuri elämän arvoista?

Vissiin jo aikaisemmin Emäntä on tuonut esille, että hän ei ole suinkaan dumppaamassa tiedettä roskakoriin, mutta hän haluaisi nähdä sen osana laajempaa inhimillistä tiedonmaantiedettä, jossa on muitakin tärkeitä tapoja tietää kuin pelkästään luonnontieteellinen. Emäntä luottaa nykyään enemmän ihmisenviranhaltioiden viisauteen kuin asiantuntijoiden viisauteen elämää koskevissa kysymyksissä. Emäntä on vankkumaton sisäisen vallankumouksen kannattaja. Hän uskoo, että sisäisyys ja tiedon integraatio omassa sydämessämme on ainut tie, jota kautta voimme löytää paremman ja ekologisemman maailman. Taide, tiede, tarinat, uskonnot nivoutuvat Emännän sisäisessä todellisuudessa oikeastaan kaikki yhteen ja samaan kauniisen kukkakimppuun.

Kun Emäntä lukee Schilleriä, Dantea tai Kierkegaardia, elää hän samalla Euroopan henkistä elämää uudelleen. Joku toinen rinnalla kulkija voi löytää uskomattoman määrän viisautta esimerkiksi pienistä arjen tarinoista. Emäntää joskus melkein suututtaa, kun hän törmää ihmisiin, jotka ovat löytäneet arjen viisaudesta paljon enemmän ja aikaisemmin suuria oivalluksia kuin hän yhä paisuvasta kirjastostaan. Silti Emäntä puolustaa kirjoja. Meillä on olemassa yliyksilöllinen historiallinen yhteinen ajatus- ja tunneviisaus, jonka voivat sukupolvet toisensa jälkeen löytää tarinoista,kirjallisuudesta, pyhistä kirjoista ja miksei myös musiikista, tanssista sekä kuvataiteesta. Voimme heittäytyä osaksi tätä ehtymätöntä luonnon muotojen virtausta, jolloin huomaamme kaikki olevamme globaalin maailman Ihmisiä isolla kirjaimella.

Kohti integratiivista ja esteettistä lääketiedettä nr. 14

Muurahaiskeosta kunnioitettavat muurahaiset aloittavat ja muurahaiskekoon ne varmaankin lopettavat, mikä on suureksi kunniaksi niiden vakavuudelle ja luotettavuudelle. Mutta ihminen on kevytmielinen ja huikentelevainen olento ja mahdollisesti shakinpelaajan tavoin rakastaa vain päämäärään tavoittamisen prosessia mutta ei itse päämäärää. Ja kukapa tietää (vannomatta paras), kenties koko päämäärä, jota kohti ihmiskunta maan päällä pyrkii, sisältyykin vain tähän tavoittamisen prosessin keskeytymättömyyteen, toisin sanoen itse elämään, ei varsinaisesti päämäärän, jonka tietenkin täytyy olla pelkkä kaava, niin kuin kaksi kertaa kaksi on neljä, ja kaksi kertaa kaksihan ei enää ole elämää, hyvä herrasväki, vaan kuoleman alku. Ainakin ihminen on aina jotenkin pelännyt tätä kaksi kertaa kaksi on neljä -lausetta, ja minä pelkään yhä. Myönnetään, ihminen ei muuta teekään kuin etsiskelee näitä kaksi kertaa kaksi on neljä -lauseita, purjehtii yli valtamerten, uhraa elämänsä tähän etsiskelemiseen mutta löytämistä, varsinaista löytämistä hän totisesti jotenkin pelkää. Sillä hän tuntee, että kun hän on löytänyt, silloin hänellä ei enää ole mitään etsiskeltävää. Työmiehet edes saavat rahaa saatuaan työnsä päätökseen, menevät kapakkaan ja sitten päätyvät putkaan – siinähän on touhua koko viikoksi. Mutta minne ihminen menee? Joka tapauksessa hänessä voi huomata jonkinlaista kiusaantuneisuutta aina kun tämän kaltaiseen päämäärään on päästy. Hän pitää saavutuksesta mutta saavuttamisesta hän ei ole aivan yhtä ihastuksissaan, ja tämä on tietenkin hirvittävän huvittavaa. Sanalla sanoen ihminen on koomisesti rakennettu. Tähän kaikkeen sisältyy ilmeisesti sanaleikki. Mutta kaksi kertaa kaksi on neljä – se on joka tapauksessa kerrassaan sietämätön juttu. Kaksi kertaa kaksi on neljä katselee rehvakkaasti, seisoo kädet lanteilla tiellänne ja syljeskelee. Myönnän että kaksi kertaa kaksi on viisi on välistä aivan ihana asia. F.M.Dostojevski – Kirjoituksia kellarista

Emäntä miettii, että ehkä taiteella ja elämällä on osittain sama rakenne. Siksi kai voimme ”sublimoida” , siirtää traumamme taiteeseen. Emme synny maailmaan oman tahtomme ohjaamana. Harva meistä myöskään kuolee (onneksi) oman tahtonsa ohjaamana. Synnymme ja kuolemme tahdostamme huolimatta. Suuri taide harvoin syntyy ihmisen tahdon ohjaamana. Ja mahtaako aito hetkessä kiinni oleva elämä syntyä oman tahdon ohjaamana? Elämällä ja taiteella on se yhteinen tekijä, että kun elämme elämäämme läsnäolevasti ja luomme taidetta virtaustilassa, ei meitä ohjaa meidän oma tahtomme, tai ainakaan egomme tahto. Sen sijaan meitä ohjaa intuitio. Olemme hypänneet egomme ulkopuolelle, länsnäolon tilaan, virtaan tai johdatukseen, joka kuljettaa meitä eteenpäin aina vain syvempiin vesiin. Päästämme irti omasta tahdostamme.


Saatamme huomata yllättäen sukeltavamme tiloihin, joissa kauneus voi paljastua kärsimyksestä ja hetki voi paljastua ikuisuudeksi. Buddhalaisin käsittein, elämä on ”koan”, mysteerio, jota emme ratkaise järjellämme. Se ratkeaa vain kun kärsivällisesti uskomme arvoituksen ratkeamiseen. Lakkaamme yrittämästä löytää ratkaisua arvoitukseen. Annamme asian olla. Mysteerion ratkeamiseen vaaditaan hiljentymistä, kärsivällisyyttä ja kestävyyttä, ja ymmärrys tulee, kun vain riittävän pitkään ihmettelemme ja annamme intuitiomme keskellä hämmennystä johtaa sieluamme. Hiljaisuus on psykologista tehokkuutta. Näin se on, hyvä elämä ja taiteellinen syvältä koskettava luomus maistuvat Emännän mielestä samalta: Niillä molemmilla on soljuva samankaltainen mysteerinen olemus.

David Aldridge (Health, Individual and Integrated Medicine) väittää, modernilta lääketieteeltä puuttuu näkökulma kuolemaan ympärillä oleviin ilmiöihin. Eräs tieteellinen näkökulma, jonka kuolemaan voi ottaa on Gregroy Batesonin mielen ekologia: Ihmisen keho, ja sen oireet, voi nähdä osana ihmisen sanatonta kommunikaatiota. Sairaudelle annettu merkitys ja terveys on henkilön itsensä luovaa aktiviteettia, joka syntyy henkilön sosiaalisissa suhteissa mm. suhteessa läheisiin ja parantajiin. Aldridge väittää, että terveys, kuten musiikki, esitetään, performoidaan. Terveys on siis eräänlainen performanssi, siinä missä musiikki esityskin, ja sen merkitys muotoutuu yliyksilöllisesti. Mukana tässä luovassa merkityksenannossa on keho, mieli ja henki.

Aldridge väittää, että kärsimme silloin, kun emme löydä merkitystä kokemuksellemme. Usein kroonisiin kuolemaan johtaviin sairauksiin liittyy oman arvokkuuden vähittäinen menettäminen, joka on esteettinen ihmisen olemassaoloon liittyvä ongelma. Elämän merkityksellisyyden ylläpitäminen on esteettinen projekti, johon biolääketiede ei kykene tarjoamaan vastauksia. Sen sijaan taiteet ja kaikki suuret uskonnot voivat antaa meille henkistä ja hengellistä ymmärrystä, joiden kautta kuoleva ja hänen omaisensa voivat joskus löytää kärsimykselle merkityksen.

Aldridege korostaa korostaa, että rakkaus on juuri se elementti, joka voi muutta kärsimyksen negatiivisesta merkityksestä positiiviseksi. Taiteista musiikki vaikuttaa olevan lähinnä Aldridgen sydäntä, ja hänen mielestään musiikki on kärsimyksestä nousevan muodonmuutoksen väliainetta. Musiikki voi olla se yliyksilöllinen ulottuvuus, joka yhdistää ihmiset toinen toisiinsa. Kun sanat eivät riitä, voi musiikki olla se taso, jossa eri ihmisten mieli vielä kohtaa. Kosketamme musiikissa toisiamme. On mielenkiintoista, että vaikka Emäntä ei ole mikään inthomioinen musiikin kuuntelija, äidin saattohoidossa kuunneltiin jatkuvasti musiikkia. Klassista musiikkia, iskelmiä ja virsiä. Ja välillä oltiin vain hiljaa tai luettiin Nallea ja Moppea, tarinaa Eino Leinosta ja L. Onervasta. Lukeminen tuntui Emännästä sydäntä repivältä, koska hän oli koko ajan piinaavan tietoinen siitä, ettei äidille tarjoittaisi tilaisuutta kuunnella tätä tarinaa loppuu saakka.

Esteettiset elämykset syntyvät aina vastakohtien välisessä leikissä: ilon ja surun, elämän ja kuoleman, valon ja varjon vuorovaikutuksessa. Kuoleman estetisointi merkitsee Siirtolan emännälle siitä, että kuolema kyetään, kaikesta siihen liittyvästä surusta ja ahdistuksesta huolimatta, jäsentämään kauniiksi osaksi kuolevan ja jäljelle jäävien ihmisten elämää. Emännän muistin mukaan Nietzsche on korostanut juuri sitä, että elämän arvo paljastuu tulkinnan kautta. Sekä kuoleva että hänen omaisensa saattavat pystyä jäsentämään tulkinnallaan tapahtuneen esteettiseksi, suunnattoman surulliseksi, mutta samalla myös kauniiksi kokemukseksi, jonka jälkeen kuolemasta on tehty jäljelle jäävän elämän palvelija. Emäntä huomasi, että hänen omassa esteettisessä kokemusmaailmassaan hän voi kokea kauneuden ja pohjattoman surun samanaikaisesti.

Tämä kuoleman estetisointi ei tieteenkään kaikilta onnistu, koska kuoleman tuottama epäoikeudenmukaisuudentunne, tuska, kipu ja ahdistus voivat lamauttaa kuoleman äärellä olijat. Kuolema ”kauniina esteettisenä tarinana” voi menetyksen kärsineille tuntua sillä hetkellä ja ehkä myöhemmin heidän tunteittensa mitätöinniltä. Jotkut kuolevat eivätkä hänen omaisensa suostu ajattelemaan kuolemaa edes saattohoitokodissa. Tähän heillä on oikeus. Mitä tällaisessa tilanteessa Emäntä ihmisenviranhaltijana sanoisi kuolevalle ja heidän läheisilleen? Emäntä ei sanoisi mitään. Hän vain yrittäisi hiljaisesti tukea ihmisenviranhaltijana niitä selviytymisstrategioita, joita kyseisillä ihmisillä sellaisessa tilanteessa on. Heille ei voi sanoa: ”Kuule, rakentakaa tästä kuolemasta nyt kaunis tarina!” Kuoleman lähellä joudumme hyväksymään elämän paradoksaalisuuden: Ei ole mitään yhtä oikea tapaa kuolla ja kärsiä. Jos kärsimyksestä kumpuaa jotain kaunista, se lähtee kärsijöistä itsestään eikä muista ihmisistä.

Hiljaisuus on osa estetiikka. Hiljaisuus tarjoaa ihmiselle tilan ja siksi mahdollisuuden nähdä kokemus uudessa valossa. Sanattomuus ja äänettömyys voi tarjota tilaa myötätuntoa, jossa kehomme ja läsnäolomme toimii rohkaisun välineenä.

Eräs ohje, mitä Emännän mielestä esteettinen lääketiede voi antaa terveydenhuollon ammattilaiselle kuoleman kohtaamisessa on, että lääketiede ei ole pelkkää tekniikkaa, vaan se on eheyttävää molemminpuolista hyväksyntää, empatiaa, kuuntelua. Se on rakkautta, jolle ei aina ole mahdollista antaa sanallista muotoa. Yhteenkuuluvuuden tunne rakkaudessa on eheyttävä kokemus. Myös amerikkalainen syöpälääkäri Rachel Naomi Remen (Kitchen Table Wiscom) korostaa, että kärsimys on kaikissa uskonnoissa tarjonnut mahdollisuuden ihmisen eheytymiseen. Hän väittää perustuen useamman kymmenen vuoden työskentelyyn syöpäpotilaiden kanssa, että kyseessä ei ole hänen mielestään pelkkä uskonnollinen totuus, vaan pikemminkin luonnon laki.

Kohti integratiivista ja esteettistä lääketiedettä nr. 4

Informaation integrointi estettisen tarinan ytimessä

Katsokaahan: järki on vain järki ja tyydyttää vain ihmisen järkeen perustuvia kykyjä, mutta halu on koko elämän, ihmisen koko elämän ilmausta, sekä järjen että kaikkien kutinoiden. Ja vaikka elämämme tässä suhteessa usein muotoutuukin kurjaksi, se yhtä kaiki on elämää eikä pelkkää neliöjuuren ottamista. Niinpä esimerkiksi minä haluan aivan luonnollisesti elää tyydyttääkseni koko elämisen kykyni, en suinkaan tyydyttääkseni pelkän järkeilyn kykyni eli vain jonkin kahdennenkymmenennen osan koko elämisen kyvyistäni. Mitä järki tietää? Järki tietää vain sen, minkä on ehtinyt saada selville (joitakin asioita se ei taida saada selville koskaan, ja vaikkei se olekaan mikään lohdutus, niin miksipä emme lausuisi julki sitäkin?), kun taas ihmisen luonto toimiii kokonaisuudessaan, kaikkineen, koko sisällöllään, tetoisesti ja tiedostamattomasti, ja vaikka se valehteleekin, se elää. (Fjodor Dostojevski – Kirjoituksia kellarista)

Emännän oma identiteettitarina ja maailmankuva rakentuu monitieteelliselle ja -kulttuuriselle todellisuuskuvalle. Hänen ajattelussaan ei yksikään tieteellinen viitekehys dominoi. Elämän tarkoitus ja elämänlaatu ei löydy pelkästään edistämällä materialistisen valtakulttuurin ja luonnontieteen päämääriä. Sen sijaan Emäntä miettii, että kunkin ongelman perusolemukselle on haettava juuri sille sopivia tutkimusmetodeja. Tutkijan on oivallettava tiedon maantieteen perusteet ja vasta sitten hän kykenee valtsemaan omalle ongelmalleen sopivan tutkimusmetodin.

Kun tutkimme viisaudenhampaan tulehdusta, luonnontieteellinen näkökulma ja sen metodologiat ovat todennäköisesti parhaat. Kun sen sijaan tautkimme esimerkiksi hammashoitopelon kokemuksellista luonnetta, luottaa Emäntä enemmän laadulliseen tutkimukseen, esimerkiksi tapausselostuksista saavutettuun kumulatiiviseen tietoon ja vaikkapa ihan hammaslääkärin intuitiiviseen kokemusperäiseen tietoon. Toki määrällistä ja laadullista tutkimusta voi myös yhdistellä ongelman luonteen mukaisesti. Monessa tapauksessa, kuten hammashoitopelossa, voidaan siis näitä kahta menetelmää myös yhdistellä.

Emäntä on sitä mieltä, että (hammas)lääkärin kyky tiedostavaan ontologiseen valintaprosessiin, on integratiivisen holistisen terveydenhuollon lähtökohta. Siirtymyinen integratiiivisen lääketieteen aikaan, merkitsee sitä, että terveydenhuollon ammattilainen kykenee syvemmin ymmärtämään eri ilmiöiden perusolemuksia. Meidän ei tule mitätöidä ihmisterveyden edistäjinä taiteita, sosiologian ja lääketieteellisen antropologian tuottamaa tietoa, uskontoja eikä filosofiaa.

Ihminen on siinä mielessä kummallinen eläin, että hän ei ole järkevä, vaan hän toimii usein järjenvastaisesti. Jos ihminen olisi aina “järkevä” ja “järkevyys” olisi yksiselitteistä, pätisivät varmasti koko maailmaan luonnontieteelliset tutkimusmenetelmät. Elämme kuitenkin maailmassa, jossa ihminen ihan vain piruttainkin haluaa toimia tyhmän tahtonsa mukaan, ja moni mielummin valitsee muita vaihtoehtoja elämäänsä kuin luonnontieteelliset “järkevät” käyttäytymismallit. Nämäkin näkökulmat voivat olla järjellisesti perusteltuja, joskus jopa järkevämmin kuin luonnontieteellisen järkevyyden näkökulma. Järkevyyttä kun on monen sorttista!

Ihminen on aina ja kaikkialla – olipa hän kuka tahansa – mieluimmin toiminut niin kuin on halunnut eikä niin kuin järki ja etu ovat neuvoneet häntä. Halutahan voi myös oman edun vastaisesti ja välistä ehdottomasti täytyykin (tämä on jo minun ideani). Oma, ikioma, vapaa ja esteetön halu, jopa kaikkein villein oikku, oma mielikuvitus, välistä jopa hulluuden asteelle kiihottunut – kaikki se on juuri tuo mainitsematta jäänyt kaikkein edullisin etu, joka ei sovi mihinkään luokitteluun ja jonka vuoksi kaikki järestelmät ja teoriat aina lentävät helvettiin. Mistä nuo kaikki älypäät ovatkin keksineet, että ihminen tarvitsisi jonkin normaalin, hyveellisen halun? Millä perusteella he niin varmasti kuvittelevat, että järkevä edullinen haluaminen on ehdottomasti tarpeen ihmiselle? Ihminen tarvitsee ainoastaan itsenäistä halua, maksoipa tämä itsenäisyys mitä tahansa ja johtipa se mihin tahansa…Kukapa nyt haluaisi haluta taulukon mukaan? Enemmänkin: hän muuttuu oitis ihmisestä urkujen koskettimeksi tai muuksi sellaiseksi…

David Aldridge korostaa, että voimme olla uskollisia vain yhdelle asialle kerrallaan. Voimme olla uskollisia potilaallemme, ajatella hänen ainutkertaista etuaan tai voimme olla uskollisia tutkimusmetodillemme, jolloin siirrämme terveyskysymyksemme yhteisötasolle. Joudumme siis eettisisissä kliinisissä tilanteissa aina pohtimaan, tätä yksilötason ja yhteisötason välistä suhdetta. Ja jos se on yksilö ja/tai yhteisötason asia niin, tulisi terveydenhuollon ammattilaisen aina olla tietoinen siitä, mitkä ovat ne arvot ja normit, jotka ohjaavat hänen toimintaansa. Terveyden parissa työskentelevä tarvitsee jatkuvaa arvojensa ja normiensa peilaamista. Kuinka moni terveydenhuollon ammattilainen kyseenalaistaa aktiivisesti materialistisen maailmankatsomuksen arvoja ja sen normeja? Emäntä on ollut huomaavinaan, että biolääketiede kestää huonosti oman luonnontieteellisen viitekehyksensä kritiikkiä. Eikö todellisen syvällisen tieteellisen ajattelun ytimessä tulisi olla kriittinen ajattelu? Tutkijan sekä kliinikon tulisi ymmärtää oman viitekehyksensä rajat.

Se mitä Emäntä kehoittaakin nyt lukijaa miettimään, ovatko nämä biolääketieteen niin järkevät arvot ja normit kuitenkaan niin järkäviä? Onko järkevää korjata ihminen takaisin työkuntoon tehokkuusjärjestelmään, joka on ekologista pahoinvointia tuottavaa? Onko ihminen vai sairauden läpikulkupaikka vai onko sairastava ihminen tunteva ainutkertainen kokeva ihminen kulttuurissa, jolla usein on oikeus ja tarve esteettisesti toteuttaa itseään? Ehkä joskus meidän tehtävä olisi auttaa ja tukea häntä pääsemään ulos normatiivista tehokkuuskulttuurista elämään, jossa hän voi toteuttaa aidommin itseään? Terveydenhuollon ammattilaisten peruskoulutukseen tulisi sisältyä opastus jatkuvaan omien arvojen, uskoimusten ja normien tarkistukseen. Moni lääketieteen opiskelija nielee biolääketieteellisen koulutuksen aikana materialistisen maailmankatsomuksen itsestään selvyytenä.

David Aldridge muistuttaa, että luonnontieteilijät tutkimuksissaan ovat tottuneet abstrahoimaan sairauden irti sairautta kantavasta ainutkertaisesta yksilöstä. Nykytietämyksemme on osoittanut, että tutkija ja tutkittava ovat aina vuorovaikutuksessa keskenään ja sekä tutkijan että tutkittavan subjektiivella maailmankuvalla on merkityksensä tutkimukseen. Psykologiset, sosiaaliset ja biologiset tekijät ovat erottamattomassa vuorovaikutuksessa keskenään. Siirtolan Emäntä toivoo, että siirtyisimme vihdoin aikaan, jossa hyödynnämme sekä pluralismin että materialistisen maailmankatsomuksen yhteistyön? Keskittyisimme terveydenhuollossa enemmän yksilön elämänlaadun lisäämiseen kuin edistämään yhteiskunnan jatkuvaa taloudellista kasvua.

Elämänlaadun keskiössä on monikulttuuriselle tiedolle rakentuvan ihmisen tietoisuus: Ihminen kulttuurissa. Aktiivinen itseään tietoisesti luova ihminen, joka itse on vastuullinen oman elämänsä eheyttämisestä ja terveysvalinnoistaan. Toki tässä uudessa tulevaisuuden kultturissa on yksilöiden voitava rakentaa omaa identiteettiään, terveys- ja sairauskäsitystään yhteistyössä vanhempien, dialogitaitoisten opettajien ja asiantuntijoiden kanssa. Kaikille meille kun ei tarjota samanlaisia lähtkohtia itseohjautuvuuteen. Siirtolan Emäntä toivoo, että huomispäivän lääketieteellisessä kulttuurissa ei kuitenkaan yliarvosteta älyä ja rationaalista tietoa. Sen sijaan jospa tulevaisuuden lääketieteilijät ymmärtäisivät entistä paremmin terveyden, sairauden ja kärsimyksen biologisen puolen lisäksi niiden esteettisen ja eksistentiaalisen olemuksen. Terve ihminen on luova, omalle olemukselleen esteettistä muotoa antava ihminen.

Aldridge on sitä mieltä, että terveydessä esteettinen ja tieteellinen pooli ovat toistensa vastapooleja. Molemmat antavat muotoja ja ilmaisuja merkityksille. Taide vapauttaa subjektiivisia muotoja vanhoista merkitystaakoista, kun puolestaan tiede sitoo subjektiivisia merkityksiä objektiivisiksi muodoiksi. Taiteen ilmaisumuodoilla kuten tieteen ilmaisumuodoilla on isomorfinen muoto itse elämän kanssa. Tateella on sellainen etu, että se rikkoo perinteisiä luokitteluja, aivan niin kuin huomaamme Dostojevskin tehneen kirjallisten hahmojensa kautta. Taiteen ilmaisujen kautta voimme nostaa itsemme kaikenlaisten, meitä mitätöivien luokittelujen yläpuolella olevalle llajemmalle ymmärryksen tasolle. Luonnontieteen tavalla antaa muotoja asioille on omat etunsa, mutta se on samalla koneilmaisua, ilmaisua jossa oletetaan virheelisesti kaiken, myös sisäisen esteettisen kokemuksen, olevan mitattavaa ja materialistista.

Te esimerkiksi haluatte vieroittaa ihmisen vanhoista tottumuksista ja oikaista hänen tahtoaan tieteen ja terveen järjen vaatimusten mukaisesti. Mutta mistä te tiedätte, että ihmistä voi, että ihmistä peräti pitää muutella sillä tavalla? Mistä päättelette, että ihmisen halua on niin ehdottoman pakko oikaista? Mistä te tiedätte, että sellainen oikaseminen todella hyödyttää ihmistä? Ja jos kerran puhutaan suoraan niin kuinka olette niin varmoja ja vakuuttuneita siitä, että todellisten ja normaalien järjen ja aritmetiikan perustelujen takaamien etujen vastustamatta oleminen on ihmiselle todella aina eduksi ja koko ihmiskunnalle soveltuva laki? Sehän on toistaiseksi vain teidän olettamuksenne. Se saatta hyvinkin olla logiikan laki mutta ehkäpä se ei olekaan ihmiskunnan laki.

Emäntä koki kaiken mitattaviksi arvoiksi kutsistavan tieteellisen asiantuntijakulttuurin olevan ihmisluontoa mitätöivää ja nykyään hän onnekseen huomaan olleensa omine ajatuksineen hyvässä seurassa. Elämme myönteisen monitieteellisen integratiivisen muutoksen aikaa. Alamme arvostaa yhä enemmän elämänlaatua, emmekä enää mittaa kaikkea pelkästään rahassa. Eikö tällainen kuolemanpelkoinen 1900-luvun lopun asiantuntijakulttuuri ollut tunnekylmyydessään itse elämän vastaista?

Emäntä muuten haluaa olla siksi juuri emäntä, eikä tiedenainen, että hän uskoo, että viisaalla tavallisella kansalaisella voi olla paljon ajatuksia ja ideoita uuteen parempaan maailmaan. Tiedon integraation keskiössä on tavallinen ihmisenvirkaa hoitava ihminen. Emäntä itse integroi tietoa sisäisen peilinsä avulla, joka edustaa hänen kokemuksellista todellisuuttaan. Hän ei kumartele herrojen ja rouvien tiedettä. Tämän päivän ”faktatieto” kun näyttää viidenkymmeen vuoden kuluttua luultavammin tosi naurettavalta. Vertauskuvat ja tarinat sen sijaan säilyttävät tuhansia vuosia viisautensa. Emäntä toivoo tulevaisuudessa monikulttuurista maailmaa, jossa jokaisen ihmisen, myös marginaalissa olevan ihmisen ja luonnon ääntä kuunnellaan. Emännän mielestä tiede on hyvä renki, mutta huono isäntä.

Kohti integratiivista ja esteettistä lääketiedettä nr. 3

Ehkä asianlaita oli niin, että kun Dostojevski joutui katsomaan kuolemaa silmästä silmään, hän näki oman elämänsä esteettisen arvon. Fjodor-rukkamme nuorukaisena oli mukana tsaarin näytelmässä, jossa hänet oltiin poliittisista syistä teloittamassa. Teloitus kuitenkin peruttiin viime tipassa, jonka jälkeen poikapoloinen lähetettiin Siperiaan vuosikausiksi. Samaan tapaan kuin Siirtolan Emäntä, Dostojevski löysi siis oman elämänsä absoluuttisen esteettisen arvon katsomalla kuolemaa silmästä silmään.

On tietysti naurettavaa tai jopa megalomanista verrata Siirtolan Emäntää ja Dostojevskia toisiinsa, mutta ”Annan ja hänen ystäviensä” näytelmässä kaikki leikit ovat sallittuja, sikäli mikäli niitä käytetään hyväksi ihmistä eheyttäviin tarkoituksiin.
Eikö ole liian usein niin, että pidämme pelkuruuttamme järkevyytenä, jolloin pakenemme itseämme helppoihin sovinnaisuuksiin? Siirtolan Emäntä on huomannut, että ihmisen elämä ja maailmanhistoria on kaikkea muuta kuin järkevää. Jos jonakin päivänä luonnontiede pääsee niin pitkälle, että saa meidät käyttäytymään aina järkevästi, on estetiikka lopullisesti kadonnut elämästämme. Meistä on tullut megarobotin tahdottomia epäinhimillisiä järkeviä osia.

Lääketieteellinen estetikka on luovuutta

Emäntä käyttää sanaa eheytyminen (healing), kun hän tarkoittaa sitä, että ihminen siirtyy kohti läsnä olevaa tilaa, jossa hän tuntee itsensä terveeksi hyvinvoivaksi eheäksi ihmiseksi. Jotta meistä tulisi hyvinvoivien ihmisten terveitä yhteisöjä, täytyisi meidän yhteisön jäsenten olla mahdollisimman eheitä ihmisiä. Eheän ihmisen keho voi olla vaurioitunut, ja usein erilaiset lääketieteelliset toimenpiteet voivat korjata tilannetta. Joskus ne eivät pysty sitä tekemään. Tästä huolimatta ihminen voi elää eheää tervettä elämää sopusoinnussa elämän, kuoleman ja oman kehonsa kanssa. Eheytymisprosessiinsa ihminen voi saada heijastuspintaa perinteisestä lääketieteestä, vaihtoehtoisista lääketieteistä, psykoterapiasta, uskonnoista sekä taiteesta.

Jospa pelkomme ja kuoleman kammomme on kulttuurissamme niin suuri, että olemme unohtamassa elämisentaidot. Siksi moni meistä takertuu epätoivoisesti hallinnan kulttuuriin ja tieteen tuomaan varmuuden illuusioon. Emännän mielestä eheytymisprosessi on esteettinen luova kokemus eikä älyllinen prosessi. Eheytyminen on jotakin, jossa meidän täytyy päästää otteemme irti järjen pelastusrenkaasta. Kun päästämme hetkeksi itsemme kellumaan epävarmuuden mereen, huomaammekin omaksi yllätykseksemme osaavamme uida. Yksin meressä polskiminen saattaakin osoittautua elämämme mahtavimmaksi kokemukseksi!

Aldridgen mukaan sekä tiede että taide ovat prosesseja, jotka tekevät jotakin ennen näkymätöntä näkyväksi. Samaan tapaan eheytyvä ihminen, elämän taiteilija, tekee Emännän mielestä itseään ja maailmaa näkyväksi. Kokonaisvaltaisesti ajatellen voidaankin väittää, että hyvä tiedemies on vain yhden lajin taiteilija. Parhaimmillaan hän tekee jotakin kaunista ennen näkymätöntä näkyväksi. Samoin hyvässä eheässä elämässä näkymätön muuttuu näkyväksi. Emäntää itse asiassa miellyttää huomattavasti enemmän tällainen tapa ajatella. Kutistakaamme siis mieluimmin tiede estetiikan palvelukseen kuin että kutistaisimme elämän estetiikan luonnontieteeseen! Joku voisi jopa väittää, että on säälittävää ihmiselämän estetiikan raiskausta yrittää ahtaa kaikkia elämän ilmiöitä empiirisanalyyttisen metodologian tutkimuskohteiksi ja määrällisiksi tuloksiksi!

Kuten David Aldridge tuo esille, ”re-search” (tutkimus eli ”uudelleen etsiminen”) on nimenomaisesti luovaa toimintaa. Se ei oikeuta meitä takertumaan yhteen metafyysiseen todellisuusnäkemykseen ja sen kylmään metodologiaan. Aldridge väittää, että lääketiede tänä päivänä on tässä mielessä surkeassa jamassa. Hän korostaa, että tarvitaan vakavasti otettavia tutkijoita, jotka kykenevät nousemaan luonnontieteellisen paradigman rajoittavien uskomusten yläpuolelle. Tällaiset ihmiset eivät kysy pelkästään ”Mitä me tiedämme?” vaan he osaavat kysyä myös ”Miten me tiedämme?”. Tiukka kurinalainen tiede ja mielikuvitus täydentävät toinen toisiaan. Emännän mielestä vain tällainen tiede on ”tutkimustaidetta” (art of research), jolloin tiede ei enää rajoita häntä, vaan se tarjoaa hänelle uutta näkyväksi tekevän todellisen luovuuden mahdollisuuden.

Emäntä on ollut jo pitkään sitä mieltä, että ihmisen kokonaisvaltaista eheytymistä tai tervehtymistä ohjaava prosessi on ensisijaisesti taiteellinen tarinallinen ”narratiivinen” prosessi. Elämän merkityksellisyys syntyy ihmisessä juuri henkilökohtaisen luovuuden avulla. Voimme muuttaa myös kehomme oireita tarinallisiksi ja tietenkin myös muiksi luoviksi taiteellisiksi merkityksiksi. Onnistunut kokonaisvaltaisesti hyvinvoiva terve ihminen kykenee rakentamaan elämäntarinastaan kauniin esteettisen kokonaisuuden. Elämässämme voi olla synkkiä ja ahdistavia jaksoja, mutta tarinastamme voi tulla kaunis tästä huolimatta. Tai ehkäpä juuri siksi? Hyvässä tarinassa on valoja ja varjoja. Toki tarinaan voi tulla onnellisia käänteitä lääketieteellisten interventioiden kautta, mutta sen mielekäs kaunis eheyttävä juoni ei rakennu tietenkään vain tieteellisille näkemyksille vaan monipuoliselle monikulttuuriselle merkitysmaailmalle.

Otetaan jälleen esimerkki Emännän eräältä käytännön osaamisalueelta. Kun hammaslääkärin vastaanotolle tulee potilas, jolla on hampaat huonossa kunnossa, perinteinen hammaslääkäri yrittää tietysti oman parhaan taitonsa mukaan laittaa hampaat priimakuntoon. Mikäli samanaikaisesti tämän henkilön elämässä ei tapahdu esteettistä tarinallista merkitysmaailman muutosta, on luultavammin purukalusto yhtä surkean näköinen kahden vuoden kuluttua kuin hoidon alkaessa. Usein hoito jää jopa kesken. Hammahoitohenkilökunta voi empaattisella, kannustavalla asenteella olla mukana osana potilaan eheyttävää tarinaa. Tällöin asiakkaan kokonaisvaltaisessa terveyskäyttäytymisessä voi tapahtua tarinallinen muutos, jossa hän aidosti alkaa välittää itsestään. Hän saattaa kyetä luomaan uusia yhdistäviä ja eheyttäviä osia kadoksissa olleeseen elämäntarinansa juonesta, jolloin se eheytyy. Tämä myönteinen pieni, ehkä myönteisestä hammashoitokokemuksesta lähtevä muutos, voi levitä muillekin elämänalueilla.

Toki aina ei hammaslääkärin taidot ja aika riitä potilaan tarinan eheyttämiseen, mutta onnekkaassa tarinassa potilaamme saa apua myös joltain toiselta lähimmäiseltä tai ammattilaiselta. Kun terveydenhuollon verkostot ovat kunnossa, voi hammaslääkäri ohjata potilaan henkilölle, joka omaa terapeuttisia kykyjä tai joka tarpeen tullen auttaa ihmistä järjestämään elämän peruslähtökohdat kuntoon. Kun oikein hyvin menee, potilaassamme tapahtuu suuri sisäinen arvo- ja asennemuutos, jonka jälkeen hän elää täysin uutta merkityksellistä tarinaansa uuden purukalustonsa kanssa. Tämän potilaamme myönteisen muutoksen ytimessä ei ole faktatieto (ihminen ei ole pianonkosketin!). Sen sijaan Emäntä väittää, että muutoksen keskiössä on toinen toista kuunteleva asenne, jossa useamman ihmisen kokemusmaailmat ovat kohdanneet.

Estetiikka hammaslääkärin työssä

Kun hammaslääkäri tekee työtään kokonaisvaltaisesti, ovat hammaslääkärin korjaustoimenpiteet vain osa ihmisen hoitamista. Hammaslääkärin työ on Emännän mielestä hiljaiselle tiedolle rakentuvaa improvisoitua taidetta, teatteria, jossa tärkeänä työkaluna hammaslääkärillä on hammaslääketieteen tuottama tieto. Se, kuinka myönteinen muutos potilaamme tarinassa tapahtuu, on moniulotteinen ilmiö, joka riippuu sekä hänen menneestä tarinasta, hänen nykyhetkessä olevista resursseistaan, hänen tulevaisuuden haaveistaan sekä tietenkin myös hammashoitohenkilökunnan ja vallitsevan kulttuurin tarinoista. Tämä ihmisten välinen vuorovaikutus ilmiönä on pikemminkin monikulttuuristen ihmisten välistä improvisoitua dialogista teatteria kuin tiedettä, emmekä voi redusoida sitä luonnontieteellisten tutkimusten perustella rakennetuiksi ”käypähoito” -säännöiksi. Jokainen ihminen on oma yksilöllinen tarinansa. Jokainen potilaskohtaaminen on oma ainutkertainen näytelmänsä jatkuvasti muutoksen alaisessa kulttuurissamme. Tätä Emäntä uskoo Dostojevskin tarkoittaneen, kun hän kehotti meitä heittämään logaritmit helvettiin. (Niinpä esimerkiksi minä en hiukkaakaan hämmästyisi, jos tulevan yleisen järkevyyden keskelle äkkiä ties mistä ilmestyy joku karkean tai paremminkin taantumuksellisen näköinen herrasmies, joka panee kädet lanteilleen ja sanoo meille kaikille: miten on, hyvä herrasväki, eiköhän potkaista koko tämä järkevyys kerralla kasaan, niin että kaikki nämä logaritmit lentävät helvettiin ja me saamme taas elää oman tyhmän tahtomme mukaan!) Emännän mielestä terveydenhuoltohenkilökunta voi oppia paljon enemmän vuorovaikutustaitoja Fjodor Dostojevskin romaaneista kuin tutkimalla luonnontieteen määrällisiä tutkimuksia.

Aldridge muistuttaa, että tämän päivän maailmassa lääketiede kohtelee ihmistä yhteiskunnan päämääriä toteuttavana objektina. Ihmisiä tutkitaan ja luokitellaan ”tapauksina”, joiden asema määrittyy suhteessa ”normi-ihmiseen”. Sairaudesta tehdään kategorioita, jotka eivät ota huomioon jokaisen ihmisen sairauden ainutkertaista kokemusta. Luonnontieteet kuten nykyinen valtakulttuurimmekin korostavat järkeä, pysyvyyttä ja ennustettavuutta. Ne pyrkivät alistamaan meitä normatiiviseen materialistiseen kulttuuriin. Kirjoittihan se Dostojevskin kellari ihminen, että kunnon ihmisen täytyy olla pelkuri ja orja, eikä vain nykyaikana eikä joidenkin satunnaisten seikkojen vaikutuksesta vaan yleensä, kaikkina aikoina. Se on luonnon laki ja koskee kaikkia kunnon ihmisiä maan päällä. Ehkäpä juuri tämän vuoksi Emäntä on lakannut olemasta kunnon kansalainen ja hän on synnyttänyt oman uuden hävyttömän minuutensa.

Hammaslääketieteessä estetiikka ei siis rajoitu siihen, että tehdään kaunis paikka tai silta. Tämän työn on sulauduttava harmoniseksi osaksi potilaan merkityksellistä tarinaa. Hammaslääkäri tarvitsee hammashoitotilanteessa Emännän mielestä myös intuitiivista tietoa, mielikuvitusta, avoimmuutta monimerkityksellisille ja -kulttuurisille tilanteille. Ne ovat niitä samoja asioita, joita tämän päivän yhteiskuntamme kipeästi tarvitsisi. Näytelmämme käänteet hammaslääkärin vastaanotollamme voivat olla siksi niin yllätyksellisiä. Aldridge jatkaa edelleen, että perinteisen terveydenhuollon tavoite on ylläpitää pysyvää tilaa ja kontrollia. Sairaus ja terveys kokemuksina ovat kuitenkin ainutkertaisia, yksilöllisiä ja jatkuvan muutoksen alaisia prosesseja. Aldridge korostaa, että meillä on muitakin tärkeitä tapoja tietää, kuin määrällistä tietoa lähteenä käyttävä tieto. Ihmisillä on intuitiivista tietoa, kokemuksellista tietoa ja havaintoihin perustuvaa tietoa. Tieto voi perustua myös laadulliselle tutkimukselle ja kumulatiiviselle tiedolle.

Peili estettisen tarinan luojana

Emäntä haluaa lisätä Aldridgen pohdintoihin vielä sen, että henkilökohtaisen eheyttävän henkilökohtaisen ja ainutkertaisen tarinan ytimessä on tiedon peilaaminen. Niin kauan kun emme peilaa tietoa omaan kokemukselliseen todellisuuteemme, olemme orjia. Kaikki ympäriltä vastaanotettava informaatio tulisi reflektoida kriittisesti omaan tunne- ja kokemusmaailmaan. Emäntäkin tietää, että meillä on siis monenlaista muuta tutkimusta kuin mitä luonnontiede edustaa; esimerkiksi toimintatutkimusta, etnografista tutkimusta, tapausselostuksia, osallistuvaa tutkimusta ja intuitiivista tutkimusta. Faktatietoa voimme oppia luonnontieteellisistä kirjoista, mutta kokemuksellista tietoa voimme oppia laadullisten tutkimusten kumulatiivisesta tiedosta ja esimerkiksi tarinoista, vaikkapa kaunokirjallisuudesta.

Tarkemmin ottaen, ehkä nämä Emännän pohdinnat ovat tällaista intuitiivista ilmiöiden tutkimusta: Jatkuvien uusien hypoteesien ja merkitysten luomista ja etsimistä, ja niiden heijastamista omaan kokemusmaailmaan. Emännän keho toimii merkitysten välittäjänä. Se absorboi merkityksiä, yhdistelee ja leikkii niillä luovasti ja sen jälkeen se sylkee kehon kautta ulos uusia kummallisia merkityksiä. Ne vapautuvat muodoiksi fyysisen toiminnan, työn ja kirjoittamisen kautta. Tässä fantasialeikissä syntyy Emännälle täysin uusia ihmeellisiä hetkittäisiä intuitiivisia oivalluksia, jotka vaikuttavat olevan enemmän kuin pelkkiä merkitysyhteyksien summia. Näistä kummallisimpia ovat mystiset kokemukset.