Pohdintaa myyttisestä modernista maailmankuvasta

Mistä Sisäisessä teatterissa on perimmältään on kysymys? Kysymys on siitä, että ihminen oppii tietoisuustaitojaan kehittämällä ymmärtämään, että elämme myyttien maailmassa. Jos joku nk. asiantuntija radiossa sanoo, että nyt kannattaa vaan jatkaa entiseen tapaan kuluttamista, ymmärtää itsereflektioprosessinsa läpikäynyt henkilö, että näin siis erään myytin mukaan, nimittäin modernin, globaalisti jo hiipuvan myytin mukaan. Sen,  jonka ovat rakentaneet yksipuolistavaa teknistä luonnontieteellistä maailmankuvaa edustavat ihmiset.

Toista myyttiä edustava voisi sanoa asian näin: Kannattaa yhä tarkemmin miettiä, kuinka paljon kuluttaa ja mitä kuluttaa. Esimerkiksi lähituotteet ja kulttuurituotteet, kuten musiikki ja itsetehty taide rasittavat luonnonvaroja huomattavan paljon vähemmin kuin esimerkiksi uuden kännykän hankkiminen. Hän suosittele hankittavaksi mahdollisimman paljon onnellisuutta erityisesti aineettomista hyödykkeistä kuten oppimisesta, luovuudesta ja itsensä monipuolisesta jatkuvasta kehittämisestä.

Psykologian professori Donald N. Michael erotti 80-luvulla kuusi myyttistä tarinatyyppiä, jotka edelleen ovat mielestäni hyvin tunnistettavia. Nämä valtatarinat ovat seuraavat:

  1. Länsimaisten myytti edistymisestä, jossa yltiöpäisesti luotetaan teknologian kehittymiseen ja taloudelliseen kehittymiseen. Tämä näkemys ratsastaa ajatuksella, että kun aineelliset olosuhteet tulevat paremmaksi, kaikki ihmiset voivat paremmin.

  2. Marxilainen tarina vallankumouksesta ja kansainvälisestä sosialismista.

  3. Kristittyjen fundamentalistien tarina paluusta yhteiskuntaan, jota ohjaavat kristittyjen arvot ja Raamatun uskomukset.

  4. Fundamentalisti islaminuskoisten tarina yhteiskunnasta, jota ohjaa islamilaiset arvot ja Koraanin uskomukset.

  5. Vihreiden tarina, jossa luovutaan edistyksen myytistä ja luodaan uudet ekologiset arvot.

  6. Uusi ideologia, jossa ihmiset pääsevät eteenpäin löytämällä uuden olemisen tavan ja ymmärryksen.

Paljon on tapahtunut muutoksia kunkin myytillisen tarinan suosiossa. Kustakin tarinasta voisi tarinoida enemmänkin. Itse tietysti transmodernistina uskon, että viimeinen näistä tarinoista on nousemassa yhä vahvemmaksi. Uusi transmoderni aika on siinä mielessä mielenkiintoinen, että sen edustajat oivaltavat yhä paremmin sen, että kukin meistä on sosiaalisesti rakennettu.Voimme valita ne tarinat, jotka meissä elävät.

Olemme kulttuurimme tuotteita. Meihin on ympäristöstämme iskostettu myyttejä, jotka olemme ottaneet itsestään selvinä vastaan. Yhä useampi tajuaa, että kaikki nämä yllä olevat ovat vain myyttejä. Näitä myyttejä tekemällä näkyviksi ja yhdistelemällä järkevästi voimme löytää onnellisemman tavan olla maailmassa. Itse olisin halukas heittämään kaikki fundamentalistiset totuudet roskakoriin. Vain yhtä en heittäisi, eli se on väkivallaton rakkaus, jonka tulisi ulottua kaikkiin luontokappaleisiin.

Kuten taisin jo mainita, itseäni kiehtoo tämä alin, eli uusi ideologia, jossa ihmiset löytävät uuden levollisemman ja toivoisin, myös aineellisesti kohtuullisemman tavan, olla maailmassa. Ja tämä tapahtuu hienosti sanottuna ”dekonstruktion” kautta. Ihminen itsereflektion kautta oivaltaa ne tarinat, jotka hänessä elää. Hän ottaa moniminuutena omat uskomuksensa ja arvonsa tutkiskelunsa kohtaan. Tämän jälkeen hän ei ole enää muiden kirjoittama tarina vaan oman identiteettinsä käsikirjoittaja. Tämä tarina on tietenkin aina erilainen eikä kaikki tee samoja elämäntapavalintoja kuin minä. Tulevaisuuden ihminen ei ole enää passiivinen kulttuuristen ehdollistumiensa tuote, vaan hän voi olla itse muovaama, ikuisessa muutoksessa, oman keskuksenn ohjauksessa oleva tarina.

Vaikka itse olenkin tämän modernin elämäntavan kriitikko, en transmodernistina ole kuitenkaan ole halukas heittämään sitä kokonaan roskapönttöön. Jos ajattelemme kulttuurisen ymmärryksen laajenemista, tarvitsemme realiteettitajua (aivan samaan tapaan kuin Sisäisessä teatterissa tarvitsemme aikuisia realistisia osia). Modernissa myytissä on ollut paljon hyviä asioita. Se mitä olen valmis heittämään modernista elämäntavasta tunkiolle, on sen ylimielisyys: Vanhentuneissa instituutiossa teollisen ajan virkamiehet latelevat yksipuollisia määräyksiä, jotka eivät ole enää linjassa nykyisen monikulttuurisen ja integratiivisen tieteen luomien maailmankuvien kanssa.

Tarvitsemme normeja instituutioillemme, mutta materialistinen maailmankatsomus ja sen numeerinen tieto on vain yksi näkökulma todellisuuteen. Toivoisin nykyisille yhteiskunnallisille laitoksille aidosti dialogisen, demokraattisen, rakenteen. Myös humanistisissa tieteissä on paljon viisautta ja lisäksi ihan tavallisilla kansalaisilla ja esimerkiksi alkuperäiskansoilla on arjen kokemusperäistä viisautta, jota tulisi hyödyntää niissä entistä enemmän. Instituutioiltamme puuttuu keskusteleva ja joustava jatkuvasti itseään uusintava suhde maailmaan.

En yhtään ihmettele, että esimerkiksi vaihtoehtohoitojen kannatus lisääntyy ja jopa asiantuntijoiden itsensä usko modernin instituutioihin on ainakin oman kokemukseni mukaan vähentymässä. Olen kuullut useamman psykoterapeutin ravistelevan päätään niille määräyksille, joilla terapeuttien luovaa ongelmienratkaisutaitoja tänä päivänä rajoitetaan koko ajan enemmän ja enemmän. Transmodernia maailmaa yritetään ohjata modernin maailmankuvan persoonattomin ja kontrolloivin, yksipuolisin paradigmoin. Eihän tällaisesta yhden myytin tyranniasta voi olla muuta seurausta kuin ihmisten epäusko sen omiin instituutioihin.

Ovatko yhteiskunnalliset laitokset alkaneet elämään ihmisten tarinoista irrallista omaa byrokraattista elämäänsä? Tarvitsemme instituutioiden suojelua, mutta eivätkö nykyiset ala olla vanhentuneita? Jo asia onkin niin, että monet tavalliset ihmiset ovat liian valveutuneita, että he suostuvat ottamaan enää yksipuolistavia puolitotuuksia vastaan.

Olen sitä mieltä, että ratkaisevassa osassa parempaan tulevaisuuteen ohjaavassa kulttuurissa on ihmisten tunneälyn, kuten tietoisuustaitojen, kriittisyyden, itsereflektion ja luovan itseilmaisun kehittyminen. Väitän esimerkiksi, että meillä on ollut luonnontieteellisissä yliopistollisissa laitoksissa epätieteellinen henki: Ei ole ollut sopivaa kritisoida eli liata omaa kotipesää.

Ajattelen oikeastaan melko lailla yhtenevästi sosiaalipsykologi Walter Truet Andersonin (The reality is not what it used to be) kanssa. Hänen mukaan tulevaisuuden maailmassa ihmiset kykenevät organisoimaan kokemustaan täysin uudella aidommalla ja rehellisemmällä tavalla:

  1. He oppivat ajattelemaan ajatuksiaan

  2. Ihmisidentiteetti ja sen rajat muuttuvat (myös Andersonin mukaan uusi ihminen on moniminuus!)

  3. Ihmisen oppimisprosessit uudistuvat

  4. Tapahtuu muutoksia ihmisten moraalissa, eettisyydessä ja arvoissa

  5. Tapahtuu muutoksia suhteessa traditioihin, tapoihin ja instituutioihin

Elämme  mielenkiintoisessa  kulttuurisessa käännekohdassa. Toisaalta on myös huolestuttavaa, jos ihmisten usko kansalaisia hoitaviin ja kontrolloiviin laitoksiin hiipuu. Mikäli ihmisellä ei ole tietoisuustaitoja, saattaa hän tällöin turvattomana ajautua mukaan melkoisiin primitiivisiin fundamentalistisiin tai konservatiivisiin ajattelumalleihin. Tällä hetkellä valitettavasti ilmassa on myös taantumuksellisia poliittisia ja uskonnollisia liikkeitä.

En ole kuitenkaan menettänyt toivoani, uskon, että instituutioissakin, ainakin joissakin, on jo tultu lähemmäksi ihmistä. Uskon, että aito dialoginen globaali aidosti demokraattinen kulttuuri rakentuu vähitellen pienempien tai suurempien myrskyjen jälkimainingeissa. Valitettavasti tällainen monikulttuurinen maailma on hyvin räjähdysaltis, joten tarvitsemme kipeästi rauhantyötä ja viisaita aidosti erilaisia näkökulmia edustavia poliitikkoja, jotka luotsaavat meitä turvallisille vesille monikulttuurisessa maailmassa! Oma mielipiteeni on sama kuin monen muun: Tämän hetken poliittista kentää vaivaa vaihtoehdottomuus.

Mainokset

Oletko kristinuskon ystävä vai ”uskovainen”? Vai et kumpaakaan?

Siirtolan Emäntä löysi muuten mielenkiintoisen artikkelin, jossa pohditaan dogmaattisen uskonnollisuuden ”uskovaisuuden” ja ”rationaalisen hengellisyyden” välistä eroa. Emäntä käyttää sanaa hengellisyys, vaikka ”spirituality” voidaan kääntää sekä henkisyydeksi että hengellisyydeksi. Näiden kahden erottaminen toisistaan on vaikeaa.

Seuaavassa Emäntä ehdottaa eräitä johtolankoja kuinka erottaa dogmaattinen uskonnollisuus ja rationalinen hengellisyys  toisistaan. Jonkilaista stereotyypitystä, yksinkertaistavaa luokittelua,  väkisin tällainen analyysi tuo tulessaan.  Emäntä kuitenkin löysi tästä edellä mainitusta artikkelista itselleen hieman ymmärrystä oman ”kristinuskon ystävyyden” luonteesta.

Hengellisyys on uskonnolle/uskonnoille rakentuvaa toimintaa, jossa on rationaalisesti jäsentyntyvä käsitys Jumalasta tai äärettömästä tietoisuudesta. Dogmaattinen uskonnollisuus, jota Emäntä kutsuu ”uskovaisuudeksi”, ilmenee siten, että ihmisellä on epämääräisesti tai primitiivisesti käsitteellistetty kuva Jumalasta tai ei minkäänlaista kuvaa Jumalasta.  Molempien uskonnolliset dogmat voivat rakentua esimerkiksi juutalaisuudelle, islamille tai kristinuskolle, tai ateistisille käsitejärjestelmille kuten buddhalaisuudelle, shintolaisuudelle, tai kommunismille (miksei myös materialismille?). Emännälle kun ”uskovainen” voi olla myös ihminen, joka on on omaksunut materialistisen maailmankatsomuksen ainoana totuutena. Tällaisen ihmisen kokema todellisuus on luonnontieteellisen empiirisanalyyttisen tieteenperineen rajoittama. Tiede on tällaisen ihmisen uskonto.

Omaa tapaansa ”uskoa”, Emäntä kutsuu hengellisyydeksi ja henkisyydeksi: Emäntä ei ole ”uskovainen” vaan hän on ”kristinuskon ystävä”. Uskovaisuuden ja terveen hengellisyyden Emäntä erottaa myös siten, että uskonnon dogmat eivät ole suljettuja auktoriteettien määrittelemiä totuuksia. Sen sijaan  ne tarjoavat metaforia yksilön hengelliseen  prosessiin. Hengellisyys muodostuu sisäisestä  dialogista, jossa ihminen käyttää erilaisia uskonnollisia dogmeja astinkivinä kulkeakseen kohti suurempaa elämän rakkaudellista ymmärrystä. Samalla lailla luonnontiede on elämänymmärryksessä vain yksi pieni astinkivi muiden joukossa. Sen olemassaolo on kuitenkin tärkeää muistaa, koska mikäli sen unohdamme, voi  ihmisen realiteettitaju täysin  kadota.

Hengellisyys on ei-dualistista toimintaa, jossa ajatellaan tietoisuuden voivan tulevan osaksi jotain suurempaa tietoisuutta. Kristinuskossa voitaisiin ajatella, että ihminen muuttuu Pyhän Hengen välineeksi, osaksi jotain suurempaa – Jumalan välikappaleeksi. Samanaikaisesti kuolevainen kuitenkin aina on ja pysyy varjonsa vankina (”syntinen”).   ”Uskovaisten” ajattelutavat korostavat puolestaan dualistista jakoa maailman ja Jumalan välillä. Jumala on siellä kaukana taivaassa, ja me olemme täällä maapallolla. Kristinuskon ”uskovainen” voi yrittää maanpäällä päästä suhteeseen Jumalansa kanssa, ja kuoleman jälkeen ihminen pääsee Taivaaseen, Paratiisiin.

Hengellisyys on Emännälle elämäntapavalinta. Se on käytännönläheistä, siinä mielessä, että hengellinen ihminen harrastaa jonkinlaista meditaatiota. Tämän käytännönläheisen meditatiivisen toiminnan kautta hän pyrkii savuttamaan uutta oivallusta elämästä. Hänen ystävyydellään kristinuskoon, on suuret seuraamukset hänen käytännön elämäänsä. Dogmaattinen uskonnollisuus puolestaan korostaa ”uskoa”, ja opettaa eri tyyppisiä rukousmenetelmiä, mutta suurin huomio on erilaisissa ihmisen ulkoisissa rituaaleissa ja seremonioissa. Hengellisyys on Emännälle juuri henkilökohtainen kokonaisvaltainen elämäntapavalinta, joka vaikuttaa hänen koko ihmisenä olemisen kokemukseen.  Uskonnollinen ihmisen elämäntapa puolestaan korostaa hengellisyyden harjoittamista erilaisissa temppeleissä ja kirkoissa. Hengellisyydessä painopiste on omassa tietoisuuden laajentamisprosessissa, kun taas ”uskovaiset” pitävät uskon institutionalisoituneita rituaaleja tärkeämpänä.

Emäntä lisäisi vielä tähän, että hänen mielestään terve hengellisyys laajentaa ihmistietoisuutta ja lisää maailmassa olevaa rakkauden määrää. Hän uskoo, että sen lisää myös sen ekumeenisen rakkauden määrää, joka kohdistuu eri tavalla ajatteleviin ihmisiin. Ekumeenisuus on Emännälle moniuskonnollisuutta, eikä pelkästään monikristillisyyttä. Hengellisen tietoisuuden saavuttanut ihminen ei kohdista rakkauttaan siis pelkästään kristinuskon veljiin ja sisariin, vaan myös muiden uskontojen jäseniin. On helppoa rakastaa samaa mieltä olevia, mutta suurempi haaste on rakastaa ihmisiä, jotka omaavat huomattavan paljon erilaisen kulttuurisen tietoisuuden kuin me itse. Dogmaattinen fundamentalisti uskonnollisuus, olkoon sitten islamia, kristinuskoa tai juutalaisuutta puolestaan kaventaa Siirtolan Emännän mielestä ihmisen tietoisuutta.

Uskonnot ovat äärimmäisen tärkeä osa kulttuurista perintöämme. Niiden dogmien kautta voimme liittää kokemuksellisesti omaan tietoisuuteemme hengellisen viisauden aineksia, jolloin voimme ylittää entisen tietoisuutemme vanhat rajat. Emäntä uskoo, että kristinuskon viisauden integroituminen voi tapahtua esimerkiksi länsimaisen meditaation eli dialektisen tietoisuuden laajentamisen kautta.

Emäntä esittää kysymyksensä: Olisiko tässä nykyisessä ylimaterialistisessa kulttuurissa tyhjiö, joka odottaa täyttymistään esimerkiksi laajasydämisillä kristinuskon ystävillä? Emännän mielestä tämän hetkellinen kristillinen perinne aliarvioi ihmisen tietoisuuskapasiteettia. Kristinusko odottaa hengellistä uudistumistaan.

Ajatuksia Sonja Lyubomirskyn onnellisuusaktiviteeteista nr. 8

11.  Uskonnon ja henkisyyden harjoittaminen

Professori Sonja Lyubomirsky huomauttaa, että tutkijoiden on turha kieltää uskonnon ja henkisyyden voimakasta vaikutusta terveyteen ja hyvinvointiin. Tilastotiedot kertovat hänen mukaansa tästä omaa selvää kieltään.

Lyubomirsky erottaa henkistymisen ja hengellisyyden toisistaan. Henkistyminen määritellään ”pyhyyden etsinnäksi”. Oma eheytymisprosessini on ollut juuri tätä.  Etsin elämälleni tarkoitusta jonkin itseäni suuremman kautta. Prosessini on pikemminkin jatkuvaa etsimästä kuin löytämistä. Hengellisyys Lyubomirskyn mukaan liittyy puolestaan jumaluuteen tai vastaaviin käsitteisiin, kuten pyhään voimaan tai lopulliseen totuuteen. Prosessini on myös hengellinen, mutta en usko tavoittavani lopulllista totuutta sanoin vaan ainoastaan mystisiniä hetkinä.  Kaiken kaikkeaan hengellisyys ja uskonnollisuus liittyvät yleensä enemmän muodollisiin ja järjestäytyneisiin puitteisiin.  Raja näiden välillä tuntuu olevan liukuva. Lyubomirsky väiittää, että nimenomaan henkistyneet ihmiset ovat muita onnellisempia ja kärsivät vähemmän mielenterveysongelmista, sietävät paremmin stressiä, ovat tyytyväisempiä avioliittoonsa, käyttävät vähemmän huumeita tai alkoholia, ovat fyysisesti terveempiä ja elävät pitempään, kuin ne, jotka eivät koe itseään henkistyneinä.

Henkistynyt ihminen vaalii Lyubomisrskin mukaan kunnioituksen, inspiroitumisen ja eheyden tunteita. He pyrkivät aistimaan Jumalan rakkauden laajuuden uskomalla itseään suurempaan voimaan ja kehittämällä yhteyttä tähän yliluonnolliseen. Henkistyneet ihmiset voivatkin saavuttaa mystisiä pyhyyden läsnäolon kokemuksia ja valaistumisen tunteita, jotka voivat syventää entisestään uskoa ja antaa elämälle suuremman merkityksen.  Tällainen henkisyys voi helpottua harjoittelun kautta sekä ainutlaatuisten elämään läheisesti liittyvien kokemuksien kuten syntymän ja kuoleman kautta. Lyubomirsky korostaa, että jos henkisyyden harjoittaminen tuntuu sinusta luontevalta strategialta niin anna kaikin mokomin palaa! Toisaalta hän muistuttaa, että joskus voi pyhyyden etsintä elämässä epäonnistua, mikä voi johtaa ahdistukseen ja hätään. Kaiken kaikkiaan vaikuttaa siltä, että Freudin jalanjälkiin johtava uskontokielteisyys, jonka luonnontieteellinen kulttuuri on imaissut itseensä, kannattaisi heittää romukoppaan. Puhtaasti pragmaattisista syistä kannattaa kannustaa ihmisiä terveeseen henkiseen elämänasenteeseen. Henkisyys on luontainen osa ihmisen psyykettä, eikä sitä voi eristää ihmisestä ilman, että kokonaiskäsitys ihmismielestä kärsii.

Meikäläinen puolestaan erottaa ”terveen hengellisyyden” ja ”patologisen hengellisyyden” toisistaan fundamentalismin kautta. Terve hengellisyys/henkisyys merkitsee minulle sitä, että ihminen pyrkii löytämään omalle elämälle hengellisiä merkityksiä omien tunteiden ja kokemusten kautta, joita hän heijastaa avoimeen eikä suljettuun uskonnolliseen järjestelmään. Merkitykset haetaan siis omakohtaisen peilaamisprosessin kautta eikä niitä oteta vastaan ”valmiiksi pureskeltuina totuuksina”. Uskonnon uhrit ovat niitä herkkiä ihmisiä, jotka ovat joutuneet ulkoapäin annettujen autoritaaristen totuuksien vahingoittamiksi. Minulle ei pappi eikä tiedemies kumpikaan edusta autoritaarista totuudenhaltiaa, vaan he ovat dialogikumppaneita, joiden kanssa yhteistyössä voin syventää omaa käsitystäni elämän peruskysymyksistä.

Uskonnollisilla ihmisillä on Lyubomirskyn mukaan useimmin terveet elämän tavat – he elävät kohtuullisempaa elämää. Uskonnollinen vakaumus vähentää riskiä sortua rikollisuuteen, velkakierteeseen tai avioriitoihin. Lyubomirsky pitää olennaisena tekijänä uskonnollisen yhteisön tarjoamaa yhteisöllistä tukea, joka vahvistaa ihmisen identiteettiä. Usko luo turvallisuutta, rauhaa ja tyyneyttä. Usko voi olla myös toivon pohja. Myös esimerkiksi syöpäpotilaiden toipumisessa tutkimuksen mukaan ihmisen usko Jumalan vaikutusvaltaan edisti toipumista enemmän kuin usko omaan kykyyn hallita tilannetta. Uskon kautta ihminen voi löytää kärsimykselleen, uurastukselleen ja elämälleen merkityksellisyyden. Eräs keskeinen ajatus useissa uskonnoissa on ajatus anteeksiannosta, joka myös edistää ihmisen henkistä hyvinvointia.

Keskustelin kuolemasta muutama päivä sitten ortodoksisen isä-Matin kanssa. Hän kertoi minulle, että heidän teologisessa perinteessään kuolema on suuri ilon ja uudestisyntymän juhla. Sitä juhlitaankin käyttämällä paljon rituaaleissa valkoista väriä, esimerkiksi vainajan arkku on yleensä valkoinen. Vainaja on syntynyt uudelleen. Minulle toivon elämään antaa juuri tällaiset hengelliset merkitykset. Mieleni valtaa ahdistava mielentila, kun ajattelen, että meidän elämällämme ei olisi mitään hengellistä tarkoitusta. Tässä surkeassa tilassa olen sitä mieltä, että meidät on sattuman varaisesti  tyrkätty tähän maailmaan materialistisen evoluution välikappaleiksi keräämään aineellista hyvää, jonka jälkeen meidät kuopataan maahan matojen syötäväksi. Valitsen mieluimmin aktiivisesti itselleni mielentilan, joka etsii elämälleni henkisiä ja hengellisiä merkityksiä. Olen osa tietoisuuden ikuista evoluutiota, jossa Jumal-suhteeni auttaa minua syventämään omaa elämänymmärtämystäni.

Helatorstain ekoteologiaa

Uskonnot ovat päämäärää kohti pyrkiviä teitä. Mitä väliä sillä on, vaikka me kuljemme eri teitä, kun määränpää on kuitenkin sama. – Mohandas K. Gandhi –

Minun korvani kuulevat parhaiten kristinuskon kielen ehkä siksi, että se on kieli, jota isovanhempani polvesta toiseen ovat kuunnelleet. Ajattelen, Gandihin tavoin kuitenkin, että kaikilla suurilla uskonnoilla on sama yhteinen perustotuus. Uskon niiden kaikkien olevan lähtöisin samasta Jumalasta. Jumala on minulle maailman voima. Hän on elämän olemus. Hän on puhdas ja kirkas tietoisuus. Hän on ikuisuus, jonka osia me kaikki olemme. En usko, että mitkään sodat ja väkivallanteot, jotka on tehty Jumalan nimessä, ovat lähteneet häneltä, sillä Jumala on yhtä kuin rakkaus.

Uskon kristinuskon Jumalaan. Hän on minulle tie, totuus ja elämä. Tie se on siksi, että jatkuvat sisäiset dialogini ovat osa hengellisyyttäni, jossa saavuttamani totuus on elämään kiinnittynyt olemisen tila. Se on kokemus, joka mahdollistaa ihmiselämän salaperäisyyden ja suurenmoisuuden ihmettelyn. Jos joku toinen on buddhalainen, voin käydä hänen kanssaan mielenkiintoisia dialogeja, joissa voimme yhdessä entisestään kirkastaa teitämme. Lähetystyöni on politiikkaa. Tarkoitan tällä sitä, että en häpeä mielipiteitäni, sillä uskon, että omien arvojen piilossa pitäminen on se yhteiskunnallinen voima, joka  antaa tilaa ahneelle, luontoa vahingoittavalle materialismille.

Olen pyrkinyt itselleni erottamaan terveet ja vahingolliset uskonnolliset tulkinnat toisistaan. Toista ja itseä vahingoittava usko edustaa dogmaattista fundamentalistista uskontoa. Se rakentuu ulkoapäin ohjatulle, hierarkkiselle, auktoriteettien uskonkappaleille. Se on usein toista sukupuolta alistavaa, se projisoi pahan marginaalisiin ryhmiin, se on epäeettistä, itseohjautuvuutta vähentävää ja ihmisen sisäistä ahdistusta lisäävää.

Eheyttävä usko on monikulttuurisuuden hyväksyvää, sisäistettyä ja henkilökohtaista. Se lisää ihmisen itseohjautuvuutta ja juurevuutta. Siinä ihmismieli kutoo itsensä osaksi ikuisuuden kangasta. Sören Kierkegaardin hengellisyys edustaa minulle juuri tätä jälkimmäistä. Aito usko auttaa ihmistä näkemään omat rajansa ja auttaa häntä kohtaamaan toisen ihmisen rakkauden ilmapiirissä, dialogisesti, läheisenä, ilman etäisyyttä. Tämä uskon laji on kuin heijastava pinta, jota kautta oma minuus koko ajan tarkentuu ja valmistautuu rakkaudellisiin eettisiin tekoihin. Eheyttävä usko auttaa ihmistä kiinnittymään elämään toisin sanoen se on transkendenttista.

Ajattelen tällä hetkellä niin, että on olemassa vähintään kahta ateismityyppiä. Tässä tulkinnassani olen reflektoinut ajatuksiani mm. Johannes Ojansuun kirjaan ”Pyhyys, rajalla oleva ihminen”. Ensimmäiseen tyyppiin sijoitan kapea-alaisesti ajattelevat empiirisanalyyttisen tieteeseen uskovat , jotka näkevät kaikki uskovaiset ”väärinajattelijoina”. He ovat juuri näitä Turengejevin bazaroveja – dogmaattisia fundamentalistimaterialisteja, skientismin uhreja. Heidän kaiken totalitasoiva maailmankuva rakentuu tieteelle. Näillä ihmisillä oman elämän ja tiedon rajallisuuden ymmärrys on hautautunut empiirisanalyyttisen tieteellisteknisen paatoksen ja naturalistisen ihmiskuvan alle. Näiden ihmisten elämää ohjaa pelko epävarmuudesta. He haluavat elää täydellisessä varmuudessa, joilla pyritään hallitsemaan elämä. Kaikki elämän mystiset ulottuvuudet ovat heille pelkkää ”huuhaata”. Mitään ei ole olemassa, ennen kuin se on osoitettu faktaksi ja saatu hallintaan. Faktat edustavat heille totuutta ja he palvovat tieteellistä totuutta ja materiaa kuninkaanaan.

Toisena ryhmänä ajattelen olevan leveä-alaisesti ajattelevat ateistit. Esimerkiksi Martin Buberin filosofian luen kuuluvan tähän ryhmään. He eivät kiellä itse Jumalaa, mutta he kieltävät sen yliluonnollisen luonteen. Tämän ateismisuuntauksen edustajat kykenevät näkemään uskontojen historiallisen, moraalisen, eksistentiaalisen ja teleologisen luonteen. He ymmärtävät, että maailmassa suunnistaminen ei tapahdu pelkästään tietämisen avulla, vaan tarvitaan myös tietoisuussuhteiden pohdiskelua, joihin saattaa liittyä myös henki- ja jumalakäsitteitä.

Tämä uskovaisten ja ateistien luokittelu ryhmiin näyttäisi noudattavan amerikkalaisen psykologin ja filosofin William Jamesin suljettujen ja avointen järjestelmien logiikkaa. Monikulttuurinen hengellisyys ja leveäalainen ateismi ovat mielestäni lähempänä toisiaan avoimina järjestelminä. Oman epäuskoni ja uskoni taistelua käyn näiden kahden välillä. Molempien suuntausten edustajat tajuavat ihmisen ymmärryksen rajallisuuden ja etsivät vilpittömästi totuutta. Heidän molempien ihmiskäsitystä ohjaa toinen ihminen ikuisena salaisuutena ja arvoituksena.

Fundamentalistinen uskonnollisuus ja materialismi ovat puolestaan molemmat suljettuja järjestelmiä. Niitä yhdistää ulkoapäin annettujen auktoriteettien tietämä ”objektiivinen” totuus, jonka kaikki voivat oppia tietämään alistuessaan hierarkiaan. Täytyy vain kumartaa tarpeeksi pitkään auktoriteetteja ja opiskella Raamattua tai tieteellisiä totuuksia. Fundamentalistinen henkilö etsii ainoastaan vastauksia, jotka voidaan todistaa hänen oman ajattelunsa sisällä. Hän ei kykene monikulttuuriseen ja –tieteelliseen dialogiseen suhteeseen. Muihin näkökulmiin suhtaudutaan ikään kuin niitä ei olisi olemassa tai kaikki ilmiöt yritetään kutsitaa oman järjestelmän sisään.

Ihmisen narratiivinen yksilöityminen on mielestäni intohimoinen hengellinen subjektiivinen dialogiprosessi, jossa toki voi käyttää erilaisten myyttien ja satujen lisäksi myös näitä tieteen luomia, objektiivisuuteen pyrkiviä tarinoita. Uskontoihin on kirjoitettuina kaikkein syvällisemmät elämän arvot ja ne tarjoavat erinomaiset lähtökohdat eettiselle ja merkitysrikkaalle keskusteluille. Dialogisessa suhteessa tiede sekä uskonnot ovat identiteettitarinan rakentajalle tärkeitä elementtejä. Tiede sinänsä edustaa minulle totuutta vain sikäli, mikäli se edistää elämää, luonnon, ihmisten ja eläinten hyvinvointia. Tiede auttaa meitä hukkumasta täysin metaforien ja satujen maailmana.

I have a dream…

Ote Barack Obaman puheesta (18.3.2008):

Valitsin tämän osallistumiseni presidentin kilpaan siksi, etten usko, että voimme ratkaista ongelmiamme, ellemme tee sitä yhdessä. Yhdistymisemme vaatii ymmärtämyksemme siitä, että vaikka meillä ihmisillä on erilaisia tarinoita, meillä on myös paljon yhteisiä toiveita. Meillä on toiveita siitä, että erilaisista ulkonäöistämme ja asuinpaikoistamme huolimatta, me kaikki haluamme kulkea samaan suuntaan – kohti tulevaisuutta, jossa meidän lastemme ja lastenlastemme on parempi olla.

Jospa Barry sittenkin ansaitsi Nobelinsa?

Seuraavassa heijastan ajatuksiani ekofeministi Judy Rebicin ajatteluun. Sisäisessä prosessissani kävin siis dialogia erilaisten ristiriitaisten osieni ja heidän erilaisten maailmankuvien välillä. Eheytymiseni tapahtui, kun lakkasin antamasta yksittäisten mielentilojeni dominoida sisäistä näytelmääni.  Samaan tapaan ekologisen kulttuurisen muutoksen takana voisi ajatella olevan globaali moniarvoinen ja -kulttuurinen onnistunut tasavertainen vuorovaikutusnäytelmä. Globaalisessa kulttuurissa täytyisi tapahtua yhteiskunnallinen eheytyminen, joka voi lähteä alkuun globaalisesta yksittäisten kansalaisten ja heidän yhteisöjensä arvo- ja asennemuutoksesta. Aktiivisen ruohonjuuritason rauhanomaisen yhteistoiminnan ja monikulttuurisen vuorovaikutuksen kautta  pitäisi murtaa vanhat, ekologisesti ja ihmisoikeudellisesti epäoikeudenmukaiset, länsimaista ylemmyyttä pönkittävät rakenteet.

Ongelmamme on, että me länsimaalaiset olemme nostaneet itsemme muita kansakuntia paremmiksi tieteellisteknisen tietämyksemme mukana, huomioimatta sitä, että olemme samalla rakentaneet ennennäkemätöntä vauhtia ympäristöä tuhoavan järjestelmän. Useat meistä, minä mukaan lukien, olemme olleet länsimaisen materialististen tieteellisteknisen edistysuskon sumentamia. Voisi jopa ajtella, että olemme pitäneet yllä globaalia monologia, jossa olemme imperialistisesti yrittäneet siirtää ekologisesti kestämätöntä kulttuuria muihin kulttuureihin.

Dialogi merkitsee sitä, että joudumme työstämään tunnepatoutumiamme, joita meillä on erilaisuutta kohtaan. Rikkaan länsimaisen miehen on oltava tasavertaisessa dialogissa köyhän intialaisnaisen kanssa. Intialaisnaisella voi olla paljon hyödyllistä opetettavaa meille kohtuullisesta elämästä, ja ehkä länsimaisella miehellä voi olla jotain hyödyllistä opetettavaa puolestaan hänelle. Rasisimi perustuu emootioihin, jotka puolestaan syntyvät tiedostamattoman mielemme kynnystilassa. Tämähän on psykoanalyysin peruskamaa; projisoimme tuntemattomaan omat sisäiset pelkomme. Uskon, että suuri osa väkivaltaa johtuu nimenomaan tästä ylpeästä ja ylimielisestä asenteesta, joka länsimaisella ihmisellä on ollut suhteessa muihin – monesti huomattavasti ekologisemmin – eläviin kultuureihin. Ja lopputulos on se, että länsimainen ihminen ja luonto voi koko ajan huonommin ja huonommin, kaiken materialistisen ylimäärän keskellä. Dialogi merkitsee siirtymistä kilpailun kulttuurista yhteistoiminnalliseen kulttuuriin.

Tämä merkitsee käytännössä sitä, että meidän on lakattava projisoimasta negatiivisia tunteitamme yksittäisiin marginaalisiin ryhmiin, kuten homoihin, mustiin, kiinalaisiin, hispanoihin…Tällä hetkellä länsimaissa vallitsee islamophobia, uuden ajan McCarthyismi. Meidän pitäisi kyseenalaistaa yhtälailla kaikki fundamentalistiset yhteen totuuteen rakentuvat järjestelmät.  Niiden kaikkien kieli on monologista. Voisi jopa väittää, että fundamentalisti islamilaiset, kristityt ja tieteisuskovaiset voidaan kaikki laittaa samaan ympäristöä ja inhimillistä elämää vahingoittaviin näkemyksiin. On olemassa terveitä monikulttuurisia hengellisiä ja tieteellisiä integratiivisia näkemyksiä, joita yhdistää myötätunto ja rakkaus kaikenlaisia ihmisiä ja luontoa kohtaan.

Empiirisanalyyttinen tiede sinänsä voi olla hyvä renki, mutta olemme saaneet nähdä, että isäntänä se on huono. Olemme eläneet siinä harhassa, että meistä voisi tieteen avulla tulla kulttuurimme ja elämämme hallitsijoita. Mielestäni meistä voi tulla yhteiskunnallisen myönteisen muutoksen ohjaajia, samoin kuin oman elämämme ohjaajia, mutta se, että tiede kykenisi hallitsemaan todellisuutta, on osoittautunut viime aikoina yhä enemmän utopiaksi. Minulle elämän tekee elämisen arvoiseksi juuri sen salaperäisyys ja pyhyys. Sen sijaan, että akateemiset luennoivat hienoja teorioitaan ihmistutkimuksistaan, on meidän lähdettävä kuuntelemaan myös tavallisten ihmisten tarinoita elämästä. Tarinat, myytit ja kertomukset välittävät eettisiä, yhteiskunnallisia ja ekologisia arvoja, joita meidän länsimaisen täytyisi lähteä nyt sisäistämään.

Martin Luther Kingillä oli unelma paremmasta maailmasta (I have a dream….). Vaikka rodullista eriarvoisuutta edelleen on USA:ssa, kuten kaikkialla maailmassa, on paljon myönteisiä muutoksia tässä suhteessa tapahtunut.  Ehkä mekin voimme alkaa ekologisen muutoksen yhteisestä globaalista unelmastamme. Haluamme parempaa tulevaisuutta lapsillemme ja lapsenlapsillemme. Lähdemme kansalaisina kulkemaan pitkin uutta kohtuullisemman elämän polkua. Kieltäydymme yksinkertaisesti osallistumasta statusstressin ylläpitämään oravanpyöräelämään. Mitä useampi meistä tätä polkua kulkee, sitä vahvempi siitä tulee. Toivoisin näkeväni myös kansanedustajissa tätä henkeä. Olisipa mukava nähdä heidän tekevän tekoja, joissa he näyttävät aidosti olevansa halukkaita kohtuullistamaan omaa elämäänsä. Vihreät eivät mielestäni ole onnistuneet tämän tahdon osoittamisessa yhtään sen paremmin kuin muittenkaan puolueiden jäsenet. Politiikkaa vaivaa tänä päivänä vaihtoehdottomuus.

Sisälläni on tapahtunut muuten viime vuosien aikana myönteinen muutos. Sydämessäni löytyi sittenkin vielä toivon kipinä, josta on lähtenyt rakentumaan unelma erilaisesta elämäntavasta, jossa kaikki elämä on pyhää.

Hyvää vappua kaikille!

Judy Rebick, Transforming Power, From the Personal to the Political, Penguin, Canada 2009