Helatorstain ekoteologiaa

Uskonnot ovat päämäärää kohti pyrkiviä teitä. Mitä väliä sillä on, vaikka me kuljemme eri teitä, kun määränpää on kuitenkin sama. – Mohandas K. Gandhi –

Minun korvani kuulevat parhaiten kristinuskon kielen ehkä siksi, että se on kieli, jota isovanhempani polvesta toiseen ovat kuunnelleet. Ajattelen, Gandihin tavoin kuitenkin, että kaikilla suurilla uskonnoilla on sama yhteinen perustotuus. Uskon niiden kaikkien olevan lähtöisin samasta Jumalasta. Jumala on minulle maailman voima. Hän on elämän olemus. Hän on puhdas ja kirkas tietoisuus. Hän on ikuisuus, jonka osia me kaikki olemme. En usko, että mitkään sodat ja väkivallanteot, jotka on tehty Jumalan nimessä, ovat lähteneet häneltä, sillä Jumala on yhtä kuin rakkaus.

Uskon kristinuskon Jumalaan. Hän on minulle tie, totuus ja elämä. Tie se on siksi, että jatkuvat sisäiset dialogini ovat osa hengellisyyttäni, jossa saavuttamani totuus on elämään kiinnittynyt olemisen tila. Se on kokemus, joka mahdollistaa ihmiselämän salaperäisyyden ja suurenmoisuuden ihmettelyn. Jos joku toinen on buddhalainen, voin käydä hänen kanssaan mielenkiintoisia dialogeja, joissa voimme yhdessä entisestään kirkastaa teitämme. Lähetystyöni on politiikkaa. Tarkoitan tällä sitä, että en häpeä mielipiteitäni, sillä uskon, että omien arvojen piilossa pitäminen on se yhteiskunnallinen voima, joka  antaa tilaa ahneelle, luontoa vahingoittavalle materialismille.

Olen pyrkinyt itselleni erottamaan terveet ja vahingolliset uskonnolliset tulkinnat toisistaan. Toista ja itseä vahingoittava usko edustaa dogmaattista fundamentalistista uskontoa. Se rakentuu ulkoapäin ohjatulle, hierarkkiselle, auktoriteettien uskonkappaleille. Se on usein toista sukupuolta alistavaa, se projisoi pahan marginaalisiin ryhmiin, se on epäeettistä, itseohjautuvuutta vähentävää ja ihmisen sisäistä ahdistusta lisäävää.

Eheyttävä usko on monikulttuurisuuden hyväksyvää, sisäistettyä ja henkilökohtaista. Se lisää ihmisen itseohjautuvuutta ja juurevuutta. Siinä ihmismieli kutoo itsensä osaksi ikuisuuden kangasta. Sören Kierkegaardin hengellisyys edustaa minulle juuri tätä jälkimmäistä. Aito usko auttaa ihmistä näkemään omat rajansa ja auttaa häntä kohtaamaan toisen ihmisen rakkauden ilmapiirissä, dialogisesti, läheisenä, ilman etäisyyttä. Tämä uskon laji on kuin heijastava pinta, jota kautta oma minuus koko ajan tarkentuu ja valmistautuu rakkaudellisiin eettisiin tekoihin. Eheyttävä usko auttaa ihmistä kiinnittymään elämään toisin sanoen se on transkendenttista.

Ajattelen tällä hetkellä niin, että on olemassa vähintään kahta ateismityyppiä. Tässä tulkinnassani olen reflektoinut ajatuksiani mm. Johannes Ojansuun kirjaan ”Pyhyys, rajalla oleva ihminen”. Ensimmäiseen tyyppiin sijoitan kapea-alaisesti ajattelevat empiirisanalyyttisen tieteeseen uskovat , jotka näkevät kaikki uskovaiset ”väärinajattelijoina”. He ovat juuri näitä Turengejevin bazaroveja – dogmaattisia fundamentalistimaterialisteja, skientismin uhreja. Heidän kaiken totalitasoiva maailmankuva rakentuu tieteelle. Näillä ihmisillä oman elämän ja tiedon rajallisuuden ymmärrys on hautautunut empiirisanalyyttisen tieteellisteknisen paatoksen ja naturalistisen ihmiskuvan alle. Näiden ihmisten elämää ohjaa pelko epävarmuudesta. He haluavat elää täydellisessä varmuudessa, joilla pyritään hallitsemaan elämä. Kaikki elämän mystiset ulottuvuudet ovat heille pelkkää ”huuhaata”. Mitään ei ole olemassa, ennen kuin se on osoitettu faktaksi ja saatu hallintaan. Faktat edustavat heille totuutta ja he palvovat tieteellistä totuutta ja materiaa kuninkaanaan.

Toisena ryhmänä ajattelen olevan leveä-alaisesti ajattelevat ateistit. Esimerkiksi Martin Buberin filosofian luen kuuluvan tähän ryhmään. He eivät kiellä itse Jumalaa, mutta he kieltävät sen yliluonnollisen luonteen. Tämän ateismisuuntauksen edustajat kykenevät näkemään uskontojen historiallisen, moraalisen, eksistentiaalisen ja teleologisen luonteen. He ymmärtävät, että maailmassa suunnistaminen ei tapahdu pelkästään tietämisen avulla, vaan tarvitaan myös tietoisuussuhteiden pohdiskelua, joihin saattaa liittyä myös henki- ja jumalakäsitteitä.

Tämä uskovaisten ja ateistien luokittelu ryhmiin näyttäisi noudattavan amerikkalaisen psykologin ja filosofin William Jamesin suljettujen ja avointen järjestelmien logiikkaa. Monikulttuurinen hengellisyys ja leveäalainen ateismi ovat mielestäni lähempänä toisiaan avoimina järjestelminä. Oman epäuskoni ja uskoni taistelua käyn näiden kahden välillä. Molempien suuntausten edustajat tajuavat ihmisen ymmärryksen rajallisuuden ja etsivät vilpittömästi totuutta. Heidän molempien ihmiskäsitystä ohjaa toinen ihminen ikuisena salaisuutena ja arvoituksena.

Fundamentalistinen uskonnollisuus ja materialismi ovat puolestaan molemmat suljettuja järjestelmiä. Niitä yhdistää ulkoapäin annettujen auktoriteettien tietämä ”objektiivinen” totuus, jonka kaikki voivat oppia tietämään alistuessaan hierarkiaan. Täytyy vain kumartaa tarpeeksi pitkään auktoriteetteja ja opiskella Raamattua tai tieteellisiä totuuksia. Fundamentalistinen henkilö etsii ainoastaan vastauksia, jotka voidaan todistaa hänen oman ajattelunsa sisällä. Hän ei kykene monikulttuuriseen ja –tieteelliseen dialogiseen suhteeseen. Muihin näkökulmiin suhtaudutaan ikään kuin niitä ei olisi olemassa tai kaikki ilmiöt yritetään kutsitaa oman järjestelmän sisään.

Ihmisen narratiivinen yksilöityminen on mielestäni intohimoinen hengellinen subjektiivinen dialogiprosessi, jossa toki voi käyttää erilaisten myyttien ja satujen lisäksi myös näitä tieteen luomia, objektiivisuuteen pyrkiviä tarinoita. Uskontoihin on kirjoitettuina kaikkein syvällisemmät elämän arvot ja ne tarjoavat erinomaiset lähtökohdat eettiselle ja merkitysrikkaalle keskusteluille. Dialogisessa suhteessa tiede sekä uskonnot ovat identiteettitarinan rakentajalle tärkeitä elementtejä. Tiede sinänsä edustaa minulle totuutta vain sikäli, mikäli se edistää elämää, luonnon, ihmisten ja eläinten hyvinvointia. Tiede auttaa meitä hukkumasta täysin metaforien ja satujen maailmana.

Mikä ihmeen ”degrowth”?

Päätin lähteä selvittämään itselleni, ja siinä sivussa Avatar-ystävilleni, mitä tarkoitetaan sanalla ”degrowth”, joka hyppää silmiini siellä sun täällä leppoistavien ihmisten blogeissa. Hajua minulla on sanan merkityksestä ollut jo pitempään, mutta pieni salapoliisityö käsitteen selventämiseksi on paikallaan.

Degrowthilla, alikasvulla (?) tarkoitetaan Ulvilan ja Pasasen (Sustainable futures) mukaan kasvun vähentämistä ja kulutuskäyttäytymisemme tasapainon hakua. He jakavat raportissan ihmiset maapallolla kolmeen luokkaan: ylikuluttavaan, kestävän kulutuksen ja olemassaolostaan taistelevaan luokkaan. Länsi-Eurooppassa ja USA:ssa yli yhdeksänkymmentä prosenttia ihmisistä kuuluu tähän ylikuluttavaan luokkaan, jonka kulutuskäyttäytyminen ylittää ympäristönsä kantokyvyn ja kuluttaa enemmän siis kuin maailma kykenee biomassaa tuottamaan. Surkein tilanne on Saharan alueen Afrikassa, jossa yli kahdeksankymmentä prosenttia ihmisistä kuuluu tähän olemassaolonsa perusedellytyksistä taistelevaan luokkaan. Mikä mielenkiintoisinta – 2/3 ylikuluttavista on miehiä. Puolet maapallon naisista kuuluu kestävän kulutuksen luokkaan. Suomessa harvempi meistä naisista voi ylpeänä todeta olevansa miestä parempi tässä asiassa. Olemassa olonsa perusedellytyksistä taistelevista naisia on puolestaan 2/3. Tämän raportin mukaan maapallolla olisi huomattavan paljon parempi ekologinen tilanne, jos miesten kulutustottumukset olisivat naisten kaltaisia. Globaalisesti naiset näyttäisivät ottavan paremmin sosiaalista vastuuta ja tinkivän aineellisesta hyvinvoinnistaan toisten hyväksi. Yksityiskohtana mainittakoon, että raja ylikuluttavan ja kestävän kulutuksen luokan välillä kulkee n. 15.000 USD:ssä.

Degrowth tarkoittaa ymmärrykseni mukaan siis  sitä, että ylikuluttava luokka siirtyy vähitellen tähän kestävän kehityksen luokkaan. Suositeltavin tapa tähän siirtymiseen on Ulvilan ja Pasasen mukaan vapaaehtoinen, ylikuluttavan luokan asteittainen siirtyminen vähemmän luontoa tuhoavaan elämäntapaan. Huomaan muuten jälleen tiettyä synkroniaa kirjoittelussani, kun löydän raportista erään tutkijan mielipiteen, että globaali muutos tulisi tapahtua kuten Gandhi on ehdottanut – Ivan Iljitsin hengessä. Ja mistäpä muusta viime viikolla kirjoittelin kuin lukemastani Ivan Iljitsistä! Toinen vaihtoehto on, että siirtymä tapahtuu globaalin taloudellisen katastrofin kautta. Muutos vähemmän luontoa kuormittavaan kulutukseen ei tule olemaan helppoa, sillä tällaista muutosta vastustavat monet ylikuluttavaan luokkaan kuuluvat, koska he eivät ole valmiit luopumaan aineellisesta ylimäärästään, eivätkä tähän vaurauteen sidotusta vallasta. Tällä hetkellä ei mielestäni mikään puolue ei tuo riittävän ponnekkaasti tahtoaan ja esimerkkiään sanoutua irti ylikuluttamisesta. Kohtuullisen kulutuksen luokan elämäntapa voi perustua esimerkiksi Herman Dalyn ekologiseen ekonomiaan. Tämän ajattelun tavoitteena on saada maapallon väestönkasvu ja kuluttaminen pysähtymään ja vakiintumaan. Gandhilainen intialainen taloustieteilijä J.C. Kumarappa on puhunut jo vuonna 1948 tästä samasta asiasta sosiaalisena päämääränä intialaisille nimellä ”pysyvyyksien ekonomia”. Tällä hetkellä mainosmiehet edelleen tekevät paljon töitä sen eteen, että kestävän kehityksen porukkaa onnistuttaisiin siirtämään lisää ylikuluttavaan luokkaan. Alinta, olemassaolosta taistelevaa luokkaa ei onnistuta voimaannuttamaan ilman ponnisteluja. Kun suurin osa tästä luokasta on naisia, on erilaisilla naisliikkeillä keskeinen merkitys tämän luokan perustoimeentulon turvaamisessa.

Länsimaiden rakentamat kulttuuriset arvo- ja valtahierarkiat ovat keskeisiä ylikuluttavan luokan rakenteita. Ulvila ja Pasanen väittävät, että hierarkian ylimmissä luokissa olevat ihmiset ovat vieraantuneet sekä luonnosta että ihmisluonnosta – elämän inhimillisestä ulottuvuudesta. He ovat keskeinen osa yhteiskunnallisia päätöksentekorakenteita ja siksi edelleen tehdään suurta ympäristövahinkoa – usein jopa maantieteellisesti päätöksentekijöille kaukaisissa paikoissa. Keskeinen osa kulutuksen kohtuullistamista on purkaa tällaiset hierarkiset valtarakenteet. Hierarkiat voidaan jakaa viiteen perustyyppiin: sukupuolisidonnaisiin, sosiaalisiin, etnisiin (länsimaita ohjaa valkoisen miehen arvot), tieteellis-teknisiin (tiedekö ainut oikea tapa tietää?) ja lajisidonnaisiin hierarkioihin (ihminen luomakunnan kruununa). Nämä eri hierarkiat kulkevat käsi kädessä, ja niiden kautta länsimainen ylikuluttava ihminen toteuttaa ekologisesti kestämätöntä ylikuluttavaa elämäntapaansa, jota se yrittää siirtää myös kehitysmaihin. Sukupuolisista hierarkioista vapautuminen ei merkitse vapautumista pelkästään naisille, vaan myös miehille, jotka ovat yhtälailla stereotyyppisten patriarkaalisten miesroolien vankeja. Taloudellinen valta toteutuu suurten monikansallisten yritysten kautta. Yksi tapa rajoittaa rahan valtaa, on rajoittaa yritysten koko pienempiin yksiköihin. Eli käytännössä ihmiset voivat äänestää myös osakesalkuillaan tai kieltäytymällä hankkimasta suuryritysten osakkeita.  Tällä hetkellä suuryritykset maksavat suuria palkkoja työntekijöilleen, jotka palauttavat rahan ostotottumustensa kautta näihin samaisiin yrityksiin.

Ylikuluttavan luokan kulutusta voidaan rajoittaa monella eri tavalla. Esimerkiksi veroja voidaan nostaa voimakkaan progressiiviseksi, jotta ne jotka eniten kuluttavat luonnon voimavaroja, joilla on suurin ekologinen selkäreppu, maksavat veroa myös selvästi eniten. Lisäksi raportissa ehdotetaan muun muassa ylikulutusta ylläpitävän mainonnan rajoittamista, ja törkeän ylikuluttamisen kieltämistä lainsäädännöllä. Kulttuurin moninaisuus, ihmisten tasavertainen verkottuminen, ilman länsimaisen ylikuluttavan ihmisen dominointia on alikasvun ytimessä. Materialistisen maailmankatsomuksen omaavan ihmisen voisi olla hyödyllistä ottaa oppia monista perenniaalisista näkemyksistä, joiden mukaan luonto ja toinen ihminen on pyhä, ei-personaalisen Jumalan transkendentaalinen ulottuvuus.

Muutos voi tapahtua osittain ikään kuin itsestään. Yhä useampi ihminen päättää valita elämäänsä uusia ei-materialistisia arvoja. Me voimme yhdessä lähteä demokraattisessa järjestelmässämme puoltamaan kestävään kulutukseen tähtäävää muutosta. Palkkiona voimme saada enemmän vapaa-aikaa, terveemmän kehomielen ja uutta yhteisöllisyyttä ja itsestä välittämistä. Hyvä elämä kun ei toteudu ostamalla mainosmaailman markkinoimaa krääsää. Hyvä tapa aloittaa luontoa vähän kuormittavan elämänasenteen ja arvomaailman sisäistys, voisi olla tutustuminen Leo Tostoin Ivan Iljitsin kuolemaan. Sitä paitsi ”Aleksandriaan voi päästä milloin vaan, Aleksadriaan, kun vain silmät suljetaan…” vai miten se nyt oikein meni.

Mielenkiintoinen yhteiskunnallinen keskustelunaihe, vai mitä?

Sustainable Futures, Marko Ulvila ja Jarna Pasanen, Ulkoministeriön julkaisu

http://formin.finland.fi/Public/Print.aspx?contentid=171885&nodeid=15453&culture=fi-FI&contentlan=1

https://katisar.wordpress.com/2010/04/20/aina-ajankohtainen-ivan-iljitsin-kuolema/