Ken Wilberin ohjaamana kohti integratiivista lääketiedettä nr. 2

Palveleeko biologisoiva lääketiede materialistista elämäntapaa, jolle on eduksi, että ihmisten aineellinen kuluttaminen koko ajan lisääntyy? Georg Henryk von Wright jo aikoinaan 60-luvulla kirjoitti: Yksilö vieraantuu omavaltaisten byrokraattien hoitamasta persoonattomasta sosiaalisesta koneistosta. Hänen elämismaailmansa on aidattu niin ahtaaksi, että hänen ”Todellinen vapautensa” typistyy narsisitiseksi antautumiseksi statuksen ja hyvinvoinnin ulkoisille symboleille, joita kulutustavarat ja aineellinen omistaminen tarjoavat. Tässä maallistuneessa materialisoituneessa kulttuurissa Wrightin mukaan myös menestyneet ovat olleet häviäjiä: kaikki kokevat elämänsä tarkoituksettomaksi. Luonnontiede on von Wrightin mukaan materialistisen maailmankatsomuksen palvelija.

Emäntä ajattelee, että perinteinen kaiken biologisoiva lääketiede instituutiona on ollut kumartamassa tätä kaiken esineellistävää, sairautta tuottavaa, pelkästään määrälliselle tutkimukselle rakentuvaa järjestelmää ja hän huomaa, että hän on ollut peräti hyvässä seuraassa. Luonnontiede on hyvä renki, mutta huono isäntä. Elämän perimmäisissä arvoissa ja hyvän sekä pahan kysymyksissä uskonnoista yksilö voi eittämättä löytää itselleen syvempiä merkityksiä kuin luonnontieetestä.

Lääkäri, myös hammaslääkäri, on omassa ammatissaan ihmistieteilijä, joten hänen täytyy kyetä irtaantumaan luonnontieteestä integratiiviseen ajatteluun, jota esimerkiksi Ken Wilberin Integraalitiede edustaa. Emännälle hyvä lääkäri on aina ennen kaikkea ymmärtävä ihmisenviranhaltija, jolla on oman koulutuksensa kautta tärkeimpänä työvälineenä luonnontieteellinen ja ihmistieteellinen tutkimus.

Kuten on tullut jo esille, Siirtolan Emännän mielestä naulaongelma ei ole pelkästään lääkäreiden, vaan se on koko materialistisen kulttuurimme ongelma. Yksipuolinen materialistinen maailmankatsomus läpäisee kulttuurimme läpikotaisin. Yhteiskunnalliset instituutiot on rakennettu ensisijaisesti luonnontieteellisten määrällisten tutkimustulosten varaan. Hallinnan harha ja sen luomat hierarkiset valtainstituutiot kiehtovat ilmeisesti ihmistä. On pelottavaa heittäytyä kokemukselliseen todellisuuskuvaan, jossa ihminen ei voi naulata itseänsä yhteenkään yksittäiseen tieteenfilosofiaan saatikka hallinnanharhaan, vaan hän joutuu kohtaamaan todellisuuden dialogisesti,  vain vain osittain ennustettavana, systeemisinä, jatkuvasti itseään uudistavina ja luovana verkostona.

Vasara kädessä maailma tuntuu turvalliselta kohdata. Niinpä sankoin joukoin istutuutiomme ovat täyttyneet ihmisistä, jotka seisovat ojennuksessa työpaikoillaan vasara kädessä etsimässä nauloja. Emännästä tuntuu valitettavan usein siltä, että olemme olleet läpikotaisin länsimaisen materialistisen, luonnon kannalta tuhoisan, luonnontieteellisen, yksipuolistavan propagandan hapattamia. Ja happaminta on yhteiskunnallisten rakenteiden hierarkioiden huipulla. Ihanteemme ihmisestä, joka tauotta tekee pitkiä työpäiviä ilman kahvitaukoja ja viidentoista minuutin ruokatunnilla on yksinkertaisesti sairas. Liian moni länsimainen ihminen on uhrannut oman tai perheensä jäsenten terveyden materian alttarille.

Statusstressi on Alain de Bottonin mukaan voima, joka ylläpitää sairaita yhteiskunnallisia rakenteitamme. Materialistisen illuusiotamme ruokitaan erilaisilla ”Minustako miljonääri?”-tyyppisillä ohjelmilla, jossa ihmisiä oikein kasvatetaan statusstressiharhaan, jossa rikkaus ja onnellisuus samaistetaan. Ei ihme, että osaa nuorisostamme ei houkuttele paikka tässä happamassa vasaranheiluttajien joukossa.

Kaikesta määrällisestä tiedon valtavasta määrästä huolimatta ihminen – sekä köyhä että rikas – voi huonosti. Virtuaalinen Ville on ahdistunut, syömishäiriöinen, epäoikeuden mukainen ja masentunut. Psykologi Bruce Alexander väittää, että tällainen pröystäilevän, epäoikeudenmukaisen, addiktiivisten, pahoinvoivien ja epäoikeudenmukaisten ihmisten kulttuuri vallitsi aikaisemmin vain Roomassa ennen sen hajoamista. Vastauksia hänkin lähtee Wilberin tavoin hakemaan humanistisista tieteistä ja tieteiden integraatiosta, tieteenaloista, joihin materialistiselle maailmankuvalle rakentuvan kulttuurimme rahaviertoja ei ohjata.

Tilanne on sinänsä äärimäisen hankala. Mikäli ihmiset alkavat kunnioittaa omaa kokonaisvaltaista terveyttään, järjestelmämme on menevä lopullisesti kaaokseen. Talouskasvun kannalta kun on olennaista, että ihmiset puurtavat ”epäitsekkäästi”, statussymboleista unelmoiden, oman terveytensä uhraten. Aineelliselle talouskasvulle rakentuvan järjestelmän kannalta on hyvä, että ihmiset luulevan vapauden olevan sitä, että he voivat istua raskaan työrupeaman jälkeen kolmensadan neliön kämpässä, poreammeessa yrttikylpyjä ottamassa ja punaviinilaseja kallistamassa. Onko meillä tällä hetkellä olemassa realistisia vaihtoehtoja? Järjestelmähän romahtaa, kun ryhdymme kunnioittamaan omia rajojamme ja lähdemme toteuttamaan syvällisempää käsitystä vapaudesta. Halpaa onnellisuutta kun ihminen voi, perustarpeet tyydytettynä, rakentaa kohtuullisessa elämäntavassa omasta sisäisyydestään.

Emäntä ei keksi muutta kuin sen, että järjestelmä menee kaaokseen. Joudumme romahduksen kautta rakentamaan uuden järjestelmän, jossa vapaaehtoisesti kohtuulistamme elämämme ja samalla ryhdymme ajattelemaan huono-osaisempia ihmisiä ja luonnon hyvinvointia enemmän kuin omaa Nokia-osakkeitamme. Kun kykenemme kokonaisvaltaisempaan ajatteluun toisen hyvä ei olekaan enää itseltäni pois. Ehkä maailmankuvan murroksen jälkeen golfretki Intiaan tai kotielokuvateatteri eivät olekaan niin tärkeitä onnellisuutemme kannalta. Onnellisuutta tuottaakin enemmän statussymoleista kilvoittelun sijaan sisäinen kilvoittelu ja lähimmäisistä välittäminen, yhteisölliset kauniit kokemukset. Ihmiskunta on selvinnyt aikaisemminkin vaikeista ajoista.

Tarvitsemme kohtuulliseen elämään tiedettä, joka hyväksyy maailman monet näkökulmat, unohtamatta empiiristä luonnontiedettä. Tarvitsemme kipeästi kulttuuria, joka rakentuu itseänsä ohjaaville ihmisille, jotka tunnistavat omat aidot tarpeensa ja uskaltavat sanoa ääneen omat sisäiset tuntemuksensa. 1800-luvun venäläinen filosofi Nikolai Berdjajev oli sitä mieltä, että suurin epäoikeudenmukaisuutta yhteiskunnassa ylläpitävä voima on oman mielipiteen häpeäminen. Kohtuullisuuden kulttuuri rakentuu ihmisten varaan, jotka riisuvat egonsa naamiot, laskevat vasaransa hetkiksi pöydille ja sanovat miltä heistä tuntuu. Ja mikä parasta Emännästä näyttää siltä, että tämä onneksi olevan parhaillaan tapahtumassakin. Elämme aikaa, jossa joka päivä tapahtuu heräämisiä. Poliitikot tulevat olemaan vanhentuneiden yltiömaterialististen ideologioittensa kanssa lähivuosina pulassa, ennustaa Emäntä. Emännän ei käy kateeksi heidän haasteellinen työnsä.

Ken Wilberin mielestä kysymys siitä, missä sairaus sijaitsee, on hyvin mielenkiintoinen. Entä jos onkin niin, että moni ihminen sairastaa, koska koko biosfäärimme, luontomme ja ympäristömme kärsii? Tai lapsen neuroottinen käyttäytyminen johtuu siitä, että hänen vanhempansa ovat alkoholisoituneet. Perinteisellä lääketieteellä on ollut taipumus biologisoida järjestelmän ja ympäristön ongelmia yksilöiden ongelmiksi. Suomessa psykiatri Martti Siirala on kirjoittanut taakoista, joita kulttuurissamme siirretään yksilöiden kannettaviksi. Ihminen voi sairastua yhteisönsä hänen päälleen kaatamasta taakasta. Ihmisen olotila voi parantua paljon sillä, että ihminen tietoisesti kieltäytyy kantamasta muiden tarpeettomia taakkoja, vaikka taakkojen kantamisessa vahvat voivat auttaa. Tämän päivän ongelma on, että taakkoja on siirretty erityisesti heikkojen, kuten lasten, kannettaviksi.

Ehkä se, että ihmiset ovat kiinnostuneita myös vaihtoehtoisista hoidoista, kertoo tarinaansa siitä, että ihmiset eivät halua ottaa vastaan turhia taakkoja itselleen kannettaviksi? Moni tavallinen kansalainen tiedostaa ”asiantuntijoita” paremmin todellisuuden monet näkökulmat. Siksi ihmiset haluavat olla dialogissa muidenkin alojen asiantuntijoiden kanssa kuin vain lääkäreiden kanssa. Tämä on Emännän mielestä tervettä, edellyttäen, ettei tällöin jää informaation puutteen vuoksi saamatta mitään tärkeää lääketieteellistä hoitoa. Ken Wilberin mukaan lääketiede hoitaa sairautta ja vaihtoehtoiset hoidot oikeastaan persoonaa, ja hänen mielestään näin on oikeastaan hyvä. Hän kuitenkin tarjoaa vielä paremman ratkaisunsa, integraalin lääketieteen, joka hoitaa sekä sairautta, potilaan persoona ja vielä lisäksi lääkäriäkin.

Ken Wilber kuvaa omaa metafyysistä näkemystään integraalista lääketieteestä panoraamakuvaksi, jossa katsotaan maailmaan 50000 jalan korkeudesta. Tällöin todellisuus näyttäytyy erilaiselta kuin perinteisessä luonnontieteiden ohjaamassa lääketieteessä. Se lähtee liikkeelle ajatuksesta, että kukaan ei voi olla sataprosenttisesti väärässä. Lukemattomat ihmisten tutkimusmetodit ovat osittain oikeassa: Näin mm. kemia, fysiikka, hermeneutiikka, toimintatutkimus, meditaatio, neurotieteet, systeemiteoria, shamaaniretket, kaaosteoria, energiahoidot ja monet muut suuntaukset ovat jokainen omalla tavallaan ja osittain oikeassa. Kaikki ovat paloja, joita yhteen kokoamalla saa näkyviin totuutta. Ken Wilberille olennaista on, että minkälainen voisi olla se viitekehyksellinen rakenne, joka antaa tilaa erilaisille osatotuuksille. Ratkaisuksi Wilber tarjoaa omaa Integraaliteoriaansa. Munkki Serafim kirjoittaa, muuten, kirjassaan ”Vapaus”,  että yhdessä osatotuudessa eläminen on valheen pirullisen muoto.

Ken Wilberille ei ole tärkeää, mikä teorioista on oikeassa ja mikä väärässä. Sen sijaan hän mielestään olennaisin kysymys on, minkälainen on universumi, joka synnyttää valtavan määrän erilaisia lähestymistapoja mm. ihmisen hyvinvointiin liittyvissä kysymyksissä. Minkälainen voisi olla viitekehys, joka antaa sijan monenlaisille perinteille? Hänen vastauksensa on Integraaliteoria. Siirtolan Emännän vastaus tähän on ihmisen subjektiivisesta, toiminnallisesta näkökulmasta, Sisäinen teatteri: mietiskelevä, erilaisilla todellisuusnäkökulmilla leikkiminen.

Mainokset

”Kamalan järkevä” kulttuurimme

Siirtolan emännän mielestä me elämme kummallisessa järkeä ja faktatietoa ylikorostavassa kulttuurissamme. Luulemme olevamme järjestelmämme kanssa jotenkin erinomaisen edistyksellisiä, ja kuitenkin samaan aikaan, ne uhkat, jotka tänä päivänä uhkaavat maailmaa, ovat ensisijaisesti tämän ”edistyksellisen” kulttuurimme kouluttaman ihmisen itsensä rakentamia. Tieteen, teknologian ja tuotantovoimien liitto ei ole vienyt meitä kaipaamme Onnelaan, vaan elämme sen sijaan  itse esiin manaamamme apokalyptisen ekokatastrofin kynnyksellä. Ja emännästä näyttää, että tästä  kaikesta epäonnistumisestamme huolimatta elämme edelleen aikaa, jossa tiedettä yritetään kytkeä entistä tiukemmin taloudellista kasvua ja kilpailukykyä palvelemaan. Tässä tilanteessa alkaa Siirtolan emännän adrenaliinitaso veressä jo nousemaan. Jotkut tuntuvat edelleen luottavan yksinomaan rahaan ja  järkeen. Tiede ratkaisee ongelmamme, ajattelee edelleen  liian moni kansalainen. Kansainvälisesti ehkä merkittävin filosofimme Georg von Wright luokitteli jo vuosikymmeniä sitten skientismin, tieteisuskovaisuuden, uskonnollisten fundamentalistististen asenteiden joukkoon.

Jotenkin tämä meidän niin ”kamalan järkevä” kulttuurimme ihmetyttää päivä päivältä yhä enemmän ja enemmän emäntää. Ehkäpä ihmisen pää ”sekoaa”, kun hän muuttaa kaupungista maalle.  Täältä maalta kun hän katsoo todellisuutta näyttää siltä, että tämän kaiken vaurauden ja edistyksen keskellä ihminen kuitenkin voi hyvin huonosti.  Vaikka keskiverto suomalainen on rikkaampi kuin koskaan, niin miksi hänestä ei ole tullut lempeämpää tai vähemmän taipuvaista väkivallan tekoihin? Miksi naisten alkoholin käyttö on lisääntynyt seitsenkertaiseksi viimeisten vuosikymmenien aikana? Entä miksi melkein puoli miljoona ihmistä syö masennuslääkkeitä? Kovin kummallinen on tämä kamalan järkevä kulttuurimme. Kun Siirtolan emäntä maistelee sanoja ”kamalan järkevä” maistuvat ne juuri juuri samalle kuin tämä kulttuurimme. Sillä hänen emännän viisautensa sanoo, että ihmisen käyttäytymistä ei tänä päivänä viime kädessä hallitsekaan oikeasti ihmisten oma järkiperäinen etu vaan oma tyhmä tahto. Aikuiset ja lapset ovat yhdessä hiekkalaatikolla, kilpailemassa siitä, kuka saa itselleen eniten leluja.

Emäntä toivoo ja samalla myös uskoo tyynenä sisimmässään, että elämme hiljaisen arvovallankumouksen aikaa. Nuoriso kun ei ihaile hierarkkista byrokraattista luontoa tuhoavaa ja ylikulutukselle rakentuvaa tehokkuusjärjestelmää, jonka olemme heille perinnöksi rakentaneet. Emäntä on ollut myös huomaavinaan, että yhä useampi sivistynyt pitkälle koulutettu vanhempi kieltäytyy uhraamasta yksilöllisyyttään muuttuakseen jatkuvan kasvunideologian kiltiksi laumapalvelijaksi. Emäntä uskoo, että yksi voimakkaimmista yhteiskunnallisista voimista, joka pitää sairasta järjestelmää koossa, on oman mielipiteen häpeäminen.

Lienee niin, että menneinä vuosina suuri osa kansaa on ollut byrokraattisen asiantuntijakulttuurin orjuuttamina ja he ovat eläneet illuusiotodellisuudessa. Toki kautta aikojen on ollut ajattelijoita, jotka ovat olleet joko aikaansa edellä, tai he ovat kyenneet nousemaan, jotenkin järjestelmän yläpuolelle, ja he ovat nähneet illuusiomme luonteen (Kierkegaard, Nietschze, Jung, von Wright jne.). Ja on ollut myös aivan tavallisia arkijärkeä käyttäviä Marttoja ja Martteja, jotka ovat tähän pystyneet. Jostain syystä kuitenkin tieteellisteknisen kehityksemme ulkokohtainen loistokkuus on sumentanut enemmistön silmät.

Toivon, että yhä harvempi äiti ja isä häpeää mielipidettään, sillä uskon jokaisen olevan huolissaan lastemme tulevaisuudesta. Toivon, että kaikki Martat ja Martit avaavat suunsa. Kaikki me koulutetut tai vähemmän koulutetut arkijärkeä ja erityistietoa hyväksi käyttävät ”tavikset” sanomme mielipiteemme. Me, jotka ihan vain omalla nupillamme olemme päätyneet siihen, että kasvun ideologian aika on ohi ja meidän on sen sijana aika miettiä ja keksiä uusia teorioita ja tapoja, kuinka siirtyä kohtuulliseen elämäntapaan. Suurin poliittinen tekomme lapsillemme voi olla oma elämäntapamuutoksemme. Eritysasiantuntijoiden ongelmana joskus on heidän suhteellisuuden tajunsa puuttuminen. Siirtolan hävytön emäntä siis ehdottaa, että meidän olisi aika siirtyä palkankorotuksista ja maksimaallisten voittojen kartuttamisesta uuteen aikaan, jossa mietimme, kuinka voimme elää aineellisesti kohtuullisemmin entistä laadukkaampaa elämää. Tarvitsemme muutosta, jossa sydän ohjaa rationaalisuutta, eikä rationaalisuus sydäntä.

Siirtolan emännän mielestä, juuri siksi tarvitsemme kipeästi luovia kekseliäitä uusia toimintamalleja rohkeita ihmisiä, jotka ymmärtävät tarpeellisen arvojen muutoksen kulttuuristamme. En usko, että ratkaisut löytyvät pelkästään tästä samasta tieteellisteknisestä viitekehyksestä, jolla olemme välineellistäneet luonnon ja oman luontomme ekologisesti tuhoisan ahneen käyttäytymisemme kohteeksi. Sen sijaan uskon ratkaisun löytyvän aktiivisen mielikuvituksen ja monikulttuurisen yhteistyön avulla prosessissa, jossa opimme arvostamaan muidenkin, jo menneiden yhtä lailla kuin nykyisten muiden kulttuurien perinteiden tietoa. Arkijärki on Siirtolan emännän mielestä siinä mielessä hyvää, että se ei ole pirstoutunutta, vaan se edustaa integratiivista, erilaisia näkökulmia yhdistävää, sisäistettyä viisautta. Siirtolan emännän arkijärki sanoo, että kohtuullisuus on hyve, jonka avulla voimme pelastautua ja samalla meistä voi tulla vähemmällä aineellisella tuhlaavuudella onnellisia ihmisiä.

 

 

 

 

Ääniä kellarista – Eiköhän potkaista logaritmit helvettiin?

Jungilainen analyytikko Christopher Hauke jakaa erikseen älyllisen abstraktin ajattelun ja rationaalisen ajattelun. Rationaalista ajattelua voidaan ainakin psykoterapiassa pitää oikeastaan defenssinä, eli puolustusreaktiona, jossa ihminen ei esimerkiksi uskalla käsitellä torjumiaan tunteitaan. Sen sijaan hän saattaa rationalisoida kaiken. Tällä tarkoitetaan sitä, että tiedostamattomasta mielestä nousevat kokemukset käsitteellistetään nopeasti suhteessa yhteen objektiivisena, ehkä tieteellisenäkin, pidettyyn loogiseen viitekehykseen, ja tämän jälkeen yhdistetään materia osaksi omaa tietoisuuden merkitysverkostoa. Tällöin ihminen valitsee ainoastaan ne viitekehykset, jotka sopivat hänen turvalliseen ”hallittuun” maailmankuvaansa ja hän uskoo näin elävänsä mahdollisiman turvallista ja varmaa elämää.

Seuravaassa Fjodor Dostojevskin mestarillista filosofista analyysiä, joka sopii aiheeseeni kuin lakankukat kainuulaiseen korpisuomaisemaan. Rationalisoinissa lienee kysymys juuri tästä ilmiöstä, jota kellarissa elävä ihminen kuvaa: ”Järki ja tiede kasvattavat ihmisen luonteen kokonaan uudelleen ja ohjaavat sen normaaleille urille… Luonnon lait on vain havaittava, niin ihminen ei enää vastaa teoistaan ja hänen elämänsä muuttuu erittäin helpoksi”. Samalla aukeamalla kellari-ihminen ikään kuin sivuhuomautuksena huomauttaa: ”Oletteko muuten huomanneet, että kaikkein hienostuneimmat verenvuodattajat ovat miltei järjestään olleet äärimmäisen sivilisoituneita herroja?” Loppupäätelmänä kellari-ihiminen kertoo, että kun taloudelliset suhteet ovat aivan valmiit, matemaattisen täsmällisesti määritellyt, luulee ihminen kaikkien mahdollisten kysymysten katoavan, koska niihin on saatu jo kaikki mahdolliset vastaukset. On onnistuttu rakentamaan kristallipalatsi, jossa on hirvittävän ikävää asua, mutta kaikki on käsittämättömän järkevää. Tässä kristallipalatsissa kellari-ihmisen mukaan pistetään kultaneuloja toisiin ihmisiin, ei järkisyistä, mutta ihan vain ikävystymisen vuoksi! Elämä on tällöin nimittäin jo niin tylsää, että kultaneuloilla pistäminenkin ilahduttaa. Luvun loppupuolella Fjodor Dostojevskin kellari-ihminen jatkaa: ”Eiköhän potkaista koko tämä järkevyys kerralla kasaan, niin että kaikki nämä logaritmit lentävät helvettiin ja me saamme taas elää tyhmän tahtomme mukaan!”

Eiköhän meidän olisi jo siirryttävä aikaan, jossa potkaisemme nyt tieteelliset tulkinnat elämästä hieman syrjempään niiden oikeammalle paikalle. Muilla ”vähemmän tieteellisillä” kulttuureilla voi olla meille tarjottavana paljon hyödyllistä käytännön tietoa, joiden avulla voimme elää ekologisemmin, kohtuullisemmin ja viisaammin luonnon kanssa tasapainoisempaa elämää. Biolääketieteellinen, kaiken medikalisoiva, hallintaan pyrkivä yleistävä järjestelmä on eräs tällainen ikävä ja järkevä järjestelmä, jonka totuus ei vaan kertakaikkisesti sovellu kaikkiin elämän ilmiöihin. Jos yritämme järkevästi hallita elämää, tulee siitä parhaimmillaankin niin tylsää, että ihmiset alkavat pistelemään toisiaan kultaneuloilla. Kyseessä on siis tällainen fundamentalistinen, William Jamesin suljetuksi järjestelmäksi itsensä rakentanut järjestelmä, jossa kaikille elämän ilmiöille voidaan löytää turvallinen rationaalinen selitys omassa sisäisessä tieteellisessä viitekehyksessä. Tämän kaltainen tietoinen asioiden järkevä käsittely ja yhdistely on aina puutteellista ja rajoittaa meissä kaikissa olevaa tiedostamattomien voimavarojen käyttöä. Itseasiassa väitän, että kaiken medikalisoiva lääketiede on ihmisen itseohjautuvuuden este. Tämän moni lääkäri käytännön työssään on jo älynnytkin! Itseasiassa rationaalinen järkeily on tyypillistä kylmälle tunteettomalle kristallipalatsiajallemme, jossa kaikki järkevästi ja viisaasti välineellistetään. Muistakaamme aina, että ihminen ei ole rationaalinen, vaan hän (jopa asiantuntijakin!)voi haluta tietoisesti asioita, jotka ovat hänelle ja/tai hänen ympäristölleen epäedullisia, jopa typeriä.

Carl Jung kirjoittaa: ”Modernin ihmisen tietoisuus on karannut liian kauaksi tiedostamattoman olemuksesta… Älyä ei voi analysoida objektivisoiden tiedostamatonta kuin passiivista esinettä, päin vastoin tällainen rationaalinen toiminta olisi yhtä sen omien odotusten kanssa. Mutta se että ihminen antaa tiedostamattoman kulkea omaa tietänsä ja sen todellisuus on jotakin, jota sen kokemuksen avulla ylitetään, on jotakin, mikä on enemmän kuin keskivertoisella eurooppalaisella on rohkeutta ja kapasiteetia.” Olen sitä mieltä, että elämme aikaa, jossa voisimme nyt lähteä osoittamaan Jungin ajatelleen väärin. Meillä useammalla on sen verran paljon viisautta, rohkeutta ja kapasiteettia, ettei meidän tarvitse alentaa itseämme pelkäksi universaaliksi tieteeseen. Puhdas arkiviisaus kertoo meille esimerkiksi, että jatkuvan aineellisen kasvun tavoittelu ei ole älykästä! Kun kehitymme kannustavassa ympäristössä, pystymme itse kertomaan tai kirjoittamaan itsestämme tuhat kertaa oikeamman ja rikkaamman tarinan kuin kukaan asiantuntija.

Totta tosiaan, tunnen ajoittain itseni normeja rikkovaksi ”huu-haa” höyrypääksi, kun lähden luovasti tutkimaan omaa tiedostamatonta mieltäni rakentaen sille oudon sisäisen multipersoonaisen teatterin ja sisäisen mielenmaiseman. Tällainen ei nimittäin ole meidän hallinnankulttuurissamme mitenkään sopivaa, varsinkaan lääketietelijälle, koska tulkinnat ja käsitteet tulisi vain hakea autoritaaristen asiantuntijoiden rakentamista suljetun empiirisanalyyttisen luonnontieteellisten auktoriteettien rakentamien järjestelmien ”varmoista” ja ”oikeista” käsitteistä. Ongelmani vain on, että jos näin tein, tuli elämästäni ehkä varmempaa ja turvallisempaa, mutta samalla masentavaa ja tarkoituksetonta. Olen toki omaksunut monia asioita tieteellisesti merkittäviltä henkilöitä, mutta koen tehneeni sen dialogisesti reflektoiden heidän ajatteluaan, eli olen käyttänyt heitä peileinäni, integroidakseni nämä ajatukset osaksi omaa maailmankuvaani. En suostu nielemään palaa ensin purekselematta sitä huolellisesti loppuun. Esimerkiksi Georg von Wrightiä lukiessani helpottuneena tajusin, että aina kaikki syvällisempi oma ajattelu on, ja saa olla, aina on puutteellista ja keskeneräistä. Tärkeämpää kuin että ajattelen ”oikein” on se että ajattelen ”itse”. Elämän ydin on sen salaperäisyys ja saavuttamattomuus.

Ymmärrän toki, että lääketieteen tohtori sisareni pitäytyy luonnontieteellisessä empiirisanalyyttisessa viitekehyksessä silloin kun hän tutkii jonkun anestesialääkkeen vaikutusmekanismia. En suosittele, että hän kyselee papilta neuvoja.  Rintasyövän yhteydessä olin kiitollinen siitä lääketieteellistä avusta jonka sain. Sen sijaan silloin kun ihminen kärsii esimerkiksi syövän jälkeisestä ahdistuksesta, on ihmisluonnon mitätöintiä yrittää kääntää se ainoastaan tähän empiirisanalyyttiseen viitekehykseen. Logiikan laki ei ole elämän laki. Ahdistuksen hoitoon voidaan kokeilla asiakkaan lähtökohtiin ja tarpeisiin sopivia erilaisia tukimuotoja. Oikea tuen antaja saattaa olla joskus pappi, kirjallisuusterapeutti tai muu taideterapeutti, lääkäri, ystävä, psykiatri, diakoni, isoäiti, hypnoterapeutti, aviopuoliso, vertaistukiryhmä tai vaikkapa hahmoterapeutti.

Elämme myönteisen muutoksen aikoja. Meidän perfektionistinen asiantuntijakontrollin kulttuurimme on varastanut monelta ihmiseltä heidän itseytensä. Minulla on intuitio siitä, että yhä useampi on vaatimassa takaisin itselleen sen, mikä häneltä on varastettu. Samalla ihmisestä tulee aktiivinen oman elämänsä tarinan kirjoittaja.  Ehkä kiitos muutoksesta kuuluu kuitenkin koulujärjestelmällemme. Kaikista puutteistaan huolimatta, se on onnistunut sivistämään kansaa siten, että he ovat oppineet myös kriittistä ajattelua. Eikö normatiivinen massa-ajattelu on tavallisin syy siihen, että ihmiset voidaan johdatella totalitaariseen väkivaltaiseen toimintaan? Ihmiset eivät kykene itsenäisiin moraalisiin valintoihin, koska he eivät uskalla ajatella itse, koska he pelkäävät ajattelevansa ”väärin”. Joskus minusta tuntuu, että tässä asiantuntijoiden hallitsemassa kulttuurissa monet ihmiset, jopa useat asiantuntijat, eivät uskalla ajatella muita kun muiden ajatuksia, koska he pelkäävät omaa luovuuttansa ja eivätkä uskalla kuunnella intuitionsa ja sisäistä ääntään.

Meidän kulttuurimme ei siis kannusta ajattelemaan itsenäisesti, koska ajattelun pitäisi olla jo valmiiksi käsitteellisesti jonkun ulkoisen auktoriteetin jäsentämää. Huh! Sanon minä… Se mitä sekä kouluissa että yliopistoissa todella tarvittaisiin, on että tieto integroitaisiin osaksi omaa henkilökohtaista merkitysverkostoa. Autettaisiin ihmisiä saavuttamaan itseohjautuvuus.  Tällöin tieto voi muuntua hyvällä tuurilla käytännön elämän viisaudeksi. Tieto on tänä päivänä enimmäkseen ihmisestä irrallista, välineellistettyä informaatiokuonaa. Parhaillaan tuotetaan valtavat määrät juuri tätä ihmisestä irrallista tieteellistä faktainformaatiota. Ei ihme, että monien henkilökohtainen maailma on kaaoksessa, ja ihmiset tuntevat olonsa tukalaksi ja vieraantuneeksi! Onneksi, kun oivaltaa kyseisen suljetun ajattelun lainalaisuudet, on mahdollista hypätä tämän hallinnankulttuurin ulkopuolelle ja lähteä käyttämään luovasti omia aivojansa. Potkaista välillä kaikki logaritmit helvettiin! Tai ei ehkä helvettiin, mutta oikeammelle paikalleen kumminkin. Kuten aikaisemmin olen tuonut esille, tunne on äärimmäisen vapauttava. Mielestäni meidän tämä hallinnan kulttuuri edustaa kollektiivista kontrollifriikkiä sairasta egoa.

Me emme voi hallita luontoa, koska olemme osa luontoa. Jos hallitsisimme luontoa, ei se näyttäisi siltä, miltä se tänä päivänä näyttää. Voimme sen sijaan muuttaa ja ohjata kasvavan monikulttuurisen viisautemme avulla omaa luontoamme, siis tietoisuuttamme ja tämän tietoisuutemme kautta voimme muuttaa ja samalla muokata ympäristöämme, olosuhteitten asettamissa rajoissamme, joko parempaan tai huonompaan suuntaan. Tässä viisauden lajissa olemme kaikki ihmiset ihmisinä samalla viivalla. Luonnontieteellinen tieto voi tarjota meille joitakin työvälineitä parempaan maailmaan, mutta viisautta se ei meille takaa.

Jokainen voi oppia oman luovuutensa avulla ylittämään ”abbaisement de niveu mentalen”, jolla tarkoitetaan sitä että tietoisuuden ja tiedostamattoman kynnystä alennetaan siten, että tiedostamattoman mielen sisällön annetaan vaikuttaa tietoiseen minään. Jotta tähän pystymme, meidän täytyy olla Homo Ludenseja, leikkiviä ihmisiä. Luovuuden lähtökohta on leikki eikä rationaalinen ajattelu. Tietoisuutemme laajeneminen ja uudet oivallukset tulevat nimenomaan siitä, että uskallamme luovasti rikkoa perinteisen rationaalisuuden rajoja.

Me olemme eläneet  jotenkin kummallisessa kylmässä kulttuurissa, jossa vähätellään tunteita ja yliarvostetaan yhden sortin rationaalisuutta. Tunteellisuus ja epärationaalisuus on yhdistetty luontoon ja kehittyneeseen ihmisluontoon puolestaan tämä edellä mainittu kapea-alainen rationaalisuus. Ihan kun ei olisi olemassa muuta rationaalisuutta kuin tätä yhtä rationaalisuutta. Tosiasia on, että tunteita ja järkeä ei voi erottaa toisistaan. Näin toki tehdään luonnontieteessä, mutta kyseessä on mielivaltainen abstraktio, jonka keinotekoisuus mielusti unohdetaan. Carl Jung korostaa, että psykoterapiassa ylitetään kuilu, mutta tämä kuilu ei ole tunteen ja älyn välinen vaan tietyn tyyppisen rationaalisuuden ja älyllisen mielikuvituksen välinen.

Vapauduin itselleni rakentamastani vankilastani, kun tajusin, että saan mielikuvitukseni avulla vapaasti tuottaa dialogisesti uusia ideoita ja ajatuksia, ilman, että minulla täytyy olla jokaisen ajatukseni tueksi tieteellisen auktoriteetin siunaus. Nykyään uskon, että liian usein asiatuntija on oman viitekehyksensä sokaisema. Ihmisiä kannattaisi yhä enemmän kannustaa integroimaan näkökulmasidonnaista tietoa viisaudeksi. Fundamentalistisit rakennelmat, myös tieteellistekninen fundamentalisti, johtavat helposti marginaalisiin väkivaltailmiöihin.

Epätäsmällisyyksistä puheen ollen, tarinaa kirjoittaessa käsitteellinen täsmällisyys kehittyy kokoajan. Uskon, että jotta minun päässäni syntyy järkeviä uusia luovia ajatuksia, täytyy minun uskaltaa kulkea välillä myös itsenäisesti pitkin rationaalisesti ajatellen epärationaalisia polkuja. Siis jotta saavutan jonkun uuden rationaalisen ajatuksen, ei se yleensä ole tapahtunut rationaalisesti vaan irrationaalisesti. Tämän kun oivaltaa, niin maailmasta tulee paljon lumoavampi ja salaperäisempi paikka antaa oman tietoisuuden kehittyä. Ehkä tämän ihmisen luovuuden kunnioituksen vuoksi jungilaisuus on vuosikymmenet kiehtonut juuri taitelijoita; oikeastaan pidän nykyään itseänikin taitelijana. Olen ajatustaitelija, sisäisen teatterini aktiivinen ohjaaja.  Arvostan oman pääkoppani toiminnassa kaikkia niitä osia, joilla on jotakin näistä; mielikuvitusta, älyä, rationaalisuutta, intuitiota ja tunteita. Ihminen ei ole pelkkä luonnontietteitten pimputtaman pienon  kosketin.