Läpinäkyvän palatsin toiminnanjohtaja potilaana

Isosiskoni kertoi minulle, että hänelle on vaikeaa hahmottaa, että hänessä olisi monta minuutta.  Tämä ei tietenkään ole mikään rikos tai edes puute. Sen sijaan  luulen tämän kertovan enemmänkin siitä, että kyseinen henkilö on kyennyt integroimaan erilaiset tunnetilansa ja roolinottonsa suhteellisen eheäksi kokonaisuudeksi. Hänen nuoruutensa aivomyrsky on laantunut.  Silloin ei välttämättä tunnu luontevalta erottaa, ja varsinkaan personifioida, omia puoliansa.

Olemme erilaisia ihmisiä, ja  jokainen ihminen saa hahmottaa oman tietoisuutensa aivan kuten hän itse haluaa.  Se, että meissä on monta erilaista tietoisuuden tilaa, ”hermoverkoston osaa”,  jotka aktivoituvat erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa, vastaa kuitenkin nykyistä neurobiologista tietämystä. Samoin myös se, että voimme integroida itse tilojamme tietoisuustaitojemme avulla.

Hovardin yliopiston sosiaalipsykologian professori Ellen Langer kehottaa meitä katsomaan tietoisuuttamme kuin olisimme sisäisten alasiemme toiminnanjohtajia (Cheaf Executive Mangers, CEO).   Tämä sisäisen maailmamme toiminnanjohtaja koordinoi ja ohjaa työntekijöittensä vuorovaikutusta ulkoisen maailman kanssa. (Sisäisessä teatterissa tätä mielemme havainnojaa ja ohjaajaa kutsutaan Sisäisen teatterin ohjaajaksi.)

Jotta alaistemme toiminta sujuu, täytyy yrityksen toimiston ilmapiirin olla miellyttävä, esimerkiksi rakennuksen lämmityksen  täytyy olla sopiva.  Kun harjoitamme kehotietoisuustaitoja, ylläpidämme otollisia olosuhteita, vertauskuvallisest sopivia fyysisiä olosuhteita, vaikkapa ilmastointia ja  huoneen lämpötilaa.

Säätelemällä vaikka hengitystämme ylläpidämme otollisia olosuhteita eri tiloillemme.  Vaalimme erilaisilla tietoisuustaitoharjoituksilla tilojemme ohjattavuutta ja parhaimmillaan saavutamme, virtaavaan, eri tilanteissa muotoaan luonnollisesti muuttavan, dynaamisen, minuuden. Esimerkiksi, kun joku ikävä tilamme yllättäen kaappaa tietoisuutemme, voimme saada toisen alaisen paikalle, säätelemällä hengitystämme.  Aina tämä onnistu, varsinkaan kun meillä ei ole aikuisia turvallisia, itsemme hyväksyviä osia, vaan joskus haavoittuneet tilamme tarvitsevat  kuuntelua, esimerkiksi terapeuttisessa ryhmässä tai terapiassa.  Lapselliset tai muut traumatisoituneet tilat täytyy yhdistää osaksi itseämme.  Hienosti sanottuna on mahdollista terapeuttisissa prosesseissa integroida itseemme myös dissosioituneita tilojamme. Vähitellen meistä tulee kokonaisempia ihmisiä ja itseohjautuvuutemme lisääntyy.

Olemme tietoisesti läsnä, kun kykenemme katsomaan  elämää aina uudella ja tuoreella tavalla, leikitellen erilaisilla näkökulmilla, ilman yksipuolisia etukäteisluokitteluja.   Se, että sijoitamme näkemämme aina samaan vanhaan kategoriseen järjestelmään, silloin olemme yksipuolisia  tai poissaolevia (miksi tämän mindless sanan sitten haluaa kääntääkin).

Juttelin pikkusiskoni kanssa sairaalakokemuksistamme. Molemmilla meillä on kokemusta sairaalahoidosta. Kumpikin olimme vakavasti sairaana tässä menneenä vuotena.  Kerroin hänellä, että itselläni oli oikeastaan melkoisen hauskaa sairaalassa, vaikeasta sairaudestani huolimatta, koska suhtauduin olooni sairaalassa kuin olisin siellä vierailevana toimintatutkimusta tekevänä tutkijana. Tarkkailin uteliaana, välillä kiitollisena ja joskus  huvittuneena, henkilökunnan erilaisia käytäntöjä.

Toisinaan tein meditaatioharjoituksia ja  kävin tekemässä omia kokeellisia energiapsykologisia harjoituksia huoneemme suihkuhuoneessa.  Ja tietysti raportoin kokemukseni blogeissani. Kaiken kaikkiaan hoito oli mielestäni hyvää ja kykenin ylläpitämään suhteellisen myönteistä suhdetta itseeni ja ulkoiseen todellisuuteen. Tämä siitä huolimatta, että minulla oli melanoomadiagnoosi ja antibiootin aiheuttama maksavaurio (arvot onneksi korjaantuivat).

Pikkusiskoni kertoi kokeneensa olevansa sairaalassa keskellä tragikoomista draamaa.  Samassa huoneessa oli kaksi katkeroitunutta, kyynistä,  alkoholistimiestä ja neljänneksi saapui suomenruotsalainen myönteisesti ja kiitollisena kaikkeen asennoituva mies. Pikkusiskon mielestä oli äärimmäisen kiintoisaa seurata hoitohuoneessa tapahtuvaa erilaisten ihmisten elävää draamaa.   Myös hoitohenkilökuntaa pikkusiskoni hauskuutti ottamalla poikkeuksellisia, yllättäviä näkökulmia, annettuihin toimenpiteisiin ja  hoitoon.

Tietoinen läsnäolo merkitsee minulle tätä: Meidän ei tarvitse missään tilanteessa ottaa vastaan perinteisiä oppimiamme, vaikkapa potilaan, yksipuolisia roolimalleja. Meidän ei tarvitse alistua potilaiksi lääketieteen hoitoputkiin, vaan voimme tehdä olemisestamme miellyttävää suhtautumalla aloittelijan mielellä tilanteeseemme.  Valitsemme sisäisen toiminnanjohtajamme avulla, millaisessa roolissa haluamme olla kussakin tilanteessa, esimerkiksi silloin kun meitä hoidetaan.

Omilla roolinotoillamme voimme vaikuttaa jopa vastustuskykymme, näin uskon.  Esimerkiksi uhriutuminen passiiviseksi potilaaksi, muiden toimenpiteiden passiiviseksi kohteeksi, voi paranemisen kannalta olla hyvinkin tuhoisaa.

Sisäisen toiminnanjohtajamme, hänen joka valitsee olemisen tapamme,  täytyy olla läsnä siinä, mitä hän tekee.  Hän tietoisesti valitsee kuhunkin tehtävään sopivan tilan. Hän havainnoi, tarkkailee, että työ tehdään, aina silloin kun on tarpeen, läsnäolevasti. Hän optimoi ongelmanratkaisutaitomme, ilman jäykkiä yksipuolistavia totunnaisia tiloja ja niiden yksipuolistavia uskomusrakenteita. Ulkoinen konteksti aina määrää sen, minkälaisia puolia meistä voi astua esiin.  Voimme valita, valitsemmeko tilanteeseen sopivan tilan, vai määrääkö tilanne satunnaisesti tilamme.

Kutenn Ellen Langerkin huomauttaa, mielen erilaisia tiloja voi käyttää innovatiivisesti:  Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että toiminnanjohtajamme pistää sisäiset erilaiset tilat leikkimään näkökulmillansa, jolloin voi löytyä uutta, vanhat ymmärryksen rajat ylittävää, oivallusta. Tajuamme, että voimme vangita todellisuuden tuhansin erilaisin käsitejärjestelmin ja vertauskuvin.

Olen itse asiassa sitä mieltä, että isosiskollanikin tätä leikillisyyttä riittää, vaikka hän ei välttämättä hahmottakaan todellisuutta tilojensa kautta.  Monia meitä kuitenkin auttaa elämässämme se, että oivallamme kykenevämme ottamaan tuhansia erilaisia tunnelatautuneita rooleja todellisuuteen. Mielentilamme voivat auttaa meitä hahmottamaan sisätodellisuuttamme.

Ja kas, tunnistamalla ja ohjaamalla niitä, kasvamme yhä enemmän kokonaiseksi, virtaavammaksi itseksemme. Sammalla laajennamme ymmärrystä maailmasta ja itsestämme. Tämän päivän ongelma ei ole mielestäni  ihmisen pirstoutunut minuus, vaan se, että ihmiset ottavat oppimansa yksipuoliset tilat todesta. Elämästä on tehty liian vakava projekti.  Esimerkiksi vihan tai alakulon täyttämä tila alkaa ohjata elämää.

Langer kiinnittää huomionsa siihen, että meillä ei ole ollut länsimaisessa kulttuurissa tietoisen  läsnäolon kulttuuria saatikka koulutusta. Sen sijaan kulttuurimme on kyllästetty mielettömillä (mindless) yksipuolisilla näkemyksillä. Meitä kouluissa johdatellaan yksipuolisiin sovinnaisiin ajattelumalleihin ja niitä testaillaan yksipuolistavin testein.

Toki realiteettitajun kehittäminen on tärkeää, vaan niin on myös leikillisyyden. Puhumme paljon innovatiivisuudesta, mutta silti  yhteiskunnalliset rakenteet, kuten koulut arvostavat edelleen yksipuolisia ajattelumalleja. Meidät on uskoteltu siihen, että suuret päätökset tehdään rationaallisesti, vaikka suurimmat päätöksemme joudumme tekemään intuitiivisesti.  Tätä korostaa myös Ellen Langer. Pätevässä, käsitteellisesti monipuolisessa, päätöksen teossa paljastuu seuraava: Mitä enemmän saamme tietoa erilaisista näkökulmista käsin, sitä enemmän ymmärrämme, että suurimmat ihmiskunnan ja yksilön päätökset ovat viime pelissä arvovalintoja.

Paras päätösprosessi tapahtuu kun kuuntelemme paitsi erilaisia näkökulmia, myös mitä sydämemme sanoo. Epäekologisessa länsimaisessa tekemisen kulttuurissa,  ongelmamme on ollut, että kuuntelemme enemmän yksipuolistavaa sovinnaisuuksista kärsivää järkeämme kuin sydäntämme.

Langer korostaa, että meidän täytyy oppia tekemään oikealla tavalla päätöksiä sen sijaan että yritämme tehdä oikeita päätöksiä. Päätöksenteko, jossa olemme läsnä itsellemme ja maailmalle sen moninaisissa uskomusjärjestelmissä ja arvorikkaudessaan, se on tärkeämpää kuin se että mielessämme on vain mahdolliset sovinnaiset ajattelutavat ja päämäärä.

Transmodernissa elämäntavassa ihmisellä on sekä leikillisyyttä että mielikuvitusta, mutta hänellä on myös hyvä realiteettitaju. Jotta tähän pystymme, tarvitsemme kipeästi olemisen – läsnäolon – taitoja. Virtaavassa tilassa oleva ihminen nauttii tästä hetkestä, palkitsevasta leikkivästä prosessista, jossa hän kokee olevansa osa yhteisöänsä.

Kun elämme läsnäolevasti elämäämme, asumme Langerin mukaan kuin läpinäkyvässä talossa. Näemme tutkia lattiankin läpi, minkälaisia ihmeellisiä ideoita ja asioita (ideoita) on kellarissamme.  Toistaiseksi vielä valtavirtana on  ihmiset, jotka näkevät vain olohuoneessansa  aina saman  tylsähkön kalustuksen, pikkuisine ideakaappeineen.   Läpinäkyvässä talossa asuessaan ihmisellä on sen sijaan kaikki mahdolliset ideat käytettävissänsä.

Hyvää joulua kaikille lukijoilleni!

Mainokset

Lavahypnoosi epäeettistä?

Suomen tieteellisen hypnoosiyhdistyksen eettisessä säännöissä terveydenhuollon ammattilaisille kielletään lavahynoosi. Olen aina pitänyt tätä sääntöä itsestäänselvyytenä, mutta onko lavahypnoosi varmasti epäeettistä?  Sisälläni on viime aikoina herännyt hiljalleen seuraava epäillys. Entä jos asianlaita onkin niin, että edellä mainittu sääntö onkin vain jäykistyneen medikalisoivan kulttuurimme yksi vanhentunut uskomus?

Tässä blogissani jaan  muutaman  videon amerikkalaisesta Juan Acostasta, joka tekee sekä lavahypnoosia, että opettaa hypnoosin taitoja hammaslääkäreille.  Hän on kirjoittanut kirjan ”Hypnodontics – Ethical Influence: Language for Dental Professionals” eli Hypnohammaslääketiede – Eettinen vaikuttaminen: Kieltä hammashoitoalan ammattilaisille”. Mielenkiintoinen kirja. Suosittelen sitä kaikille hammashoitoalan ammattilaisille!

Pyörin melkoisen paljon erilaisissa kansainvälisissä virtuaalisissa hypnoosiryhmissä, joissa liikkuu eritaustaisia hypnoterapeutteja, myös lääketieteellisen koulutustaustan omaavia alan ammattilaisia.  Tuntuu siltä, että uskomusta lavahypnoosin epäeettisyydestä on alettu yhä enemmän kyseenalaistaa; ei pelkästään amerikkalaisten hypnoterapeuttien vaan myös esimerkiksi englantilaisten hypnoterapeuttien keskuudessa.

Moni kansainvälisessä keskusteluryhmässä oleva hypnoterapeutti oli sitä mieltä, että lavahypnoositaidot kertovat vain hypnoosia käyttävän terapia-alan henkilön korkeasta ammattitaidosta.  Hypnoosi ei ole monen hypnoterapeutin mukaan vain tiedettä, vaan se on myös taidetta.  Hypnotisoijalta vaaditaan kykyä luovaan ja leikilliseen ajatteluun.  Lääketiede on heidän mukaansa kärsinyt kognitiivisesti jäykistä ja yksipuolistavista uskomuksista.

Virtuaalisissa hypnokeskusteluissa tuli esille, että hypnoosia monen mielestä voi käyttää sekä lavalla että terapiahuoneessa eettisesti tai  epäeettisesti.  Kysymys on viime kädessä siitä, että kunnioitetaanko toista ihmistä vai yritetäänkö häntä johdattaa johonkin hänelle epämiellyttävään kokemukseen ja  maailmankuvaan.

Tekisinkö minä lavahypnoosia?  En, en ikinä.   Tai en ainakaan näillä taidoilla :D.  Silti koen itseni aika hämmentyneeksi tämän asian äärellä.  Jospa lavahypnoosin kieltämisessä onkin enemmän kyse oman nurkkakuntaisen amatillisen yksipuolisen maailmankuvan ja sen eritysaseman puolustumista kuin että sääntö olisi  todellisen kokonaisvaltaisesti eettisen hoitamisen kannanotto.

Entä jos onkin niin, että lääketieteen eettiset säännöt kaipaisivat tuuletusta? Uskon integratiiviseen tieteeseen:  taiteen ja tieteen filosofioiden keskinäiseen lähentymiseen.  Hypnoosi voi olla osa juuri tätä erilaisia näkökulmia yhdistävää käytäntöä.  Ihmistä kannustetaan erilaisissa hoitavissa käytännöissä uskomaan ja luottamaan oman personan luovan sekä leikillisen ajattelun itseä eheyttävään voimaan.

Onko länsimaisen  lääketieteen yksipuolinen medikalisoiva ajattelu tehnyt elämästä liian vakavan projektin? Mitä mieltä sinä olet?

Salatut elämät – Miten saavutan yhteyden omaan itseeni? Osa 1

Minäkö feministi?

En  julkisesti tunnusta olevani feministi. Tai ehkä perimmiltään tunnustaudunko sellaiseksi riippuu siitä, mitä feminismillä tarkoitetaan.  Käsittääkseni suuntauksia on kymmeniä ellei satoja. Itselläni on kolme poikaa, ja haluan olla myös heidän puolellaan.  Olen monenlaisia kulttuurisia näkökulmia edustavien ihmisten puolella.

Toisaalta, minussa on puoli, minätila,  joka  tunnustaa olevansa feministi. Se, Simone minussa, väittää, että yhteiskunnalliset taloudelliset ja poliittiset rakenteemme ovat olleet yksipuolisen miehisen maailmankuvan vääristämiä. Erityisesti köyhissä maissa naiset ovat edelleen enemmän alistettuja kuin miehet.

Olemme länsimaissa elänneet tehokuuselämäntapaa, jossa naisellisille uskomuksille ja arvoille, toisista välittämisille, monipuoliselle itsensä toteuttamiselle ja itsensä kuuntelulle, ei ole annettu sijaa. Sen sijaan numeroista ja esineistä on tullut miehisessä maailmassa Jumalia.

Simonen mielestä , yhteiskunnalliset yksipuolistavalle materialismille rakentuvat valtauskomukset ja sen arvot ovat tukahduttaneet meidän kaikkien – miesten ja naisten – tapaa olla maailmassa. Kilpailukulttuurimme on kuljettanut ihmisiä, sekä naisia että miehiä, kaiken hyvinvoinnin keskellä pahoinvointiin, myös masennukseen ja erilaisiin addiktioihin. Emme ole saaneet  kulttuurissamme olla läsnäolevia toisillemme ja itsellemme. Emme ole voinnet olla,  keitä olemme, vaan olemme tukahduttaneet puoliamme. Näin meissä monessa elää sisällä itseltämme salattu elämä.

Itsensä vaientaminen

Löysin mielenkiintoisen feministiteorian, se on nimeltään itsensä-vaientamisteoria (self-silencing theory). Sen mukaan itsensä vaientaminen on pahoinvointia, esimerkiksi syömishäiriöitä ja masennusta,  tuottavaa. Huomioitavaa sinänsä, että artikkeli, johon tässä viittaan on miesten (Thomas Joiner, James J. Cayne) kirjoittama. Monet miehet, yhtä lailla kuin naiset, tajuavat elämäntapamme minuuttamme loukkaavan luonteen ja sen, kuinka kulttuuriset odotukset muovaavat meitä naisia ja miehiä eri tavalla. Liian monet ihmiset, sukupuolesta riippumatta,  eivät tunnista salattuja puoliaan. Ihmisten voimavarat hupenevat kilpailuun vallasta, rahasta ja seksistä, sen sijaan, että heille annettaisiin mahdollisuus tutustua itseensä.

On selvää, että sisäisten ääniemme kakofonia, heijastaa ulkoista maailmaa. Olemme sosiaalisissa suhteissamme muovautuvia ihmisiä.  Kulttuurissa, jossa tukahdutamme ääniämme, kadotamme itseytemme. Tällöin sekä miehet että naiset  voivat pahoin. Kun ihminen salaa ja tukahduttaa itseltään puoliaan, kadottaa hän minuutensa. Hän on sosiaalisesti kloonattu epäinhimillinen olento.

Me naiset ja miehet eroamme kyseisten tutkijoiden mukaan sen suhteen, minkälaisia puolia itsestämme tukahdutamme. Esimerkiksi naiset kärsivät tilastollisesti enemmän masennuksesta kuin miehet. He tukahduttavat usein itsessään olevia ”itsekkäitä” ääniä, jotka vaativat omien tarpeiden huomioon ottamista. Ihannenainen on ollut länsimaisessa massakulttuurissa on haavoittuvainen, herkkä ja hento, mieheen tukeutuva, tahdoton ja miehen egoa viehätysvoimallaan pönkittävä nainen. Nainen ilman minuutta.

Olen usein miettinyt, että ehkä miesten alkoholinkäyttö on runsaampaa, koska he hukuttavat äänensä humalan tuomaan hetkelliseen unohdukseen. Miehet mielummin kampeavat salatut äänensä addiktoihin. Kuten tiedämme, myös me naiset  alamme olla tässä melko hyviä: Olemme moninkertaistaneet viime vuosikymmeninä alkoholinkäyttömme. Ehkä humalassa tai voi antaa osiensa mellastaa, miten lystää?

Oli miten oli, suorittamiskulttuurin superihminen voi huonosti: häneltä on kadonnut itseys, koska hän jatkuvasti vaientaa osiaan ja niiden ääniä. Itsensä vaientaminen on kovaa työtä. Vaatii energiaa olla olematta oma itsensä. Monet meistä ovat kiinnittäneet huomionsa siihen, kuin jotkut  anonymeinä, minuuttaan rikkoen, vapauttuvat ahdituneiden minuuksiensa puolia vastuuttomalla kirjoittelulla netissä. Tunnetilamme mellasetelevat miten sattuvat.

Normi-ihmisiltä puuttuu itsetuntemus, hyväksyvä läsnäolo itselleen, sekä omien osiensa ohjaus.

Lääkärien pahoinvointi

Joiner ja Cayne tuovat esiin artikkelissaan nimenomaisesti lääkärien pahoinvoinnin.  He (käsittääkseni myös hammaslääkärit) ovat kärsineet poikkeuksellisen paljon depressiosta ja he ovat olleet itsemurhatilastojen yläpäässä. On oikeastaan melkoisen kornia, että ihmiset, joiden kuuluisi olla terveyden asiantuntijoita, ovat voineet yksipuollistavassa miesten arvojen ja määrällisen tutkimuksen dominoimassa kulttuurissa, itse huonosti.  Keskiarvolääkäri on ollut huono omien tarpeittensa ilmaisija ja puolesta puhuja.

Lääkäreille eikä hammaslääkäreille ole perinteisessä lääketieteellisessä kulttuurissa annettu eväitä omien tarpeiden tunnistamiseen ja niihin vastaamiseen. Ihannelääkäri on elänyt vain muille unohtaen itsensä.

Tästä tuleekin mieleeni eräs tapahtuma omasta elämästäni. Olin muutama vuosi sitten Valamossa ”Lääketiede ja teatteri” -koulutuksessa. Sielä illallispöydässä tuli puhetta stressistä, ja itse tietysti suuna päänä toin esille, että nykyään voin oikein hyvin, koska teen kliinisiä töitä vain kolmena päivänä viikossa. Lisäksi tietysti kirjoitan, soitan haitaria, opetan luovaa kirjoittamista ja tietoisuustaitoja.

Tähän eräs lääkäreistä töräytti: ”Eikö tuo ole oikeastaan aika itsekästä? Ensin yhteiskunta kouluttaa lääkäriksi, ja sinä sitten ”leppoistat” elämäsi.”  Tähän minä vastasin, että minusta ei ole.  Syöpä on ollut opettajani. Sen jälkeen olen alkanut elää elämää, jossa huomioin omat tarpeeni. Koulutukseni menee vielä enemmän hukkaan, jos kuhmolaiset näkevät minut koristamassa itsemurhatilastoja tai ennenaikaisella sairaseläkkeellellä.  Kuinka paljon pahoinvointia ja terveydenhuolto kustannuksia syntyy siitä, että ihmiset eivät elä itsensä kanssa sopusointuista elämää. Voin tällä hetkellä hyvin, koska toteutan itseäni monipuolisesti.

Elämäntapa, jossa ihmiset eivät tunnista eivätkä osaa kuunnella itseään, on sairautta – sekä fyysistä että psyykkistä – tuottavaa. Onneksi tietoisuustaitoja ja vuorovaikutustaitoja ollaan nyt opettassa lääketieteellisessä tiedekunnassa. Ajat muuttuvat. Ehkä tulevaisuuden lääkäri saa olla kokonainen osiaan joka päivä taitavasti integroiva ihminen. Hän kykenee valitsemaan itsensä.

Muutama viikko sitten eräs hammaslääketieteen opiskelija oli seuramassa työntekojani.  Hänen piti tarkkailla vuorovaikutusta. Vau!  Minä kun rupesin tekemään hammaslääkärin hommia, en ollut koskaan edes nähnyt, kuinka oikea hammaslääkäri tekee työtänsä.

Jouduin itse rakentamaan minuuteni – myös tapani tehdä työtä.  Se onkin ollut elämäni suurin seikkailu, ja tämä rakennustyöni on edelleen kesken. Minua kun on ollut niin moneksi. Niin kuin monia muitakin, tietämättään.

Lääketieteellisessä kulttuurissa tuulee

Elämme modernissa ajassa ja myös lääketieteessä kulttuurissa maailmankatsomusksellisen murroksen aikaa. Moni lääketieteen ammattilainen, muiden kansalaisten mukana, on alkanut tajuta modernin kulttuurin yksipuolistavuuden ja sen rajat.

Jotkut lääketietelijät (esim. Lewis Mehl-Madrona) itseni tavoin ovat havainneet ruohonjuuritasolla meissä kansalaisissa tapahtuvan levottoman liikehdinnän. Mehl-Madrona puhuu vielä postmodernismista, mutta itse käytän mieluiten termiä transmoderni. Olemme ylittämässä vanhan tietämyksemme rajoja ja olemme siirtymässä uuteen kokonaisvaltaisempaan, vähemmän hierarkiseen, dialogiseen aikaan.

Itse toivon, että säilytämme nykylääketieteestä sen hyvän, mikä siinä on. Lisäksi yhdistämme siihen yhä enemmän täydentäviä,  meitä ”eheyttäviä” (healing)  perinteitä. Puhumme integratiivisestä lääketieteestä, jonka harjoittaja kykenee näkemään ihmisen useammasta eri perspektiivistä käsin sosiaalisena kehomielenä.

Tämän transmodernin liikehdinnän näen tällä hetkellä  parhaiten Amerikoissa. Tällä mantereella on lukemattomia lääkäreitä, jotka jo kyseenalaistavat lääketieteen perinteisiä yksipuolisia ajattelumalleja. Ei liene sattumaa, että näiden joukosta löytyy kulttuurisia vähemmistöjä ja perinteitä edustavia lääkäreitä, kuten Lewis Mehl-Madrona sekä Emmet Miller. Ja tietysti runsaasti on edustettuina myös meitä naisia, kuten Jean Shinoda Bolen ja eräs lempparilääkäreistäni: Rachel Naomi Remen. Toki myös vauhdikkaita integratiivisia -erilaisia viisausperinteitä yhdistäviä – miespuolisia lääkäreitäkin löytyy, kuten Jon Kabat-Zinn (tietoinen läsnäolo), Dan Siegel (mielitaju), Larry Dossey (erityisesti ihmisen henkisyyttä korostava) ja Andrew Weil. Suomen ilopilkku on Olli Sovijärvi, joka on opiskellut Ken Wilberin Integraali teoriaa. Ja tietysti meiltä löytyy myös ainakin yksi integratiivinen hammaslääkäri: luovaa kirjoittamista ja tietoisuutaitoja opettava hypnoterapeutti Kati Sarvela. 🙂

Rachel Naomi Remen on muuten näitä haavoittuneita parantajia, mihin ryhmään oikeastaan itsenikin luen (rintasyöpä). Remen on kärsinyt lähes koko elämänsä Chronin taudista ja hänet on leikattu ties kuinka monta kertaa. Hänen kirjansa ”Kitchen Table Wisdom” alkaa olla jo integratiivisesti ajattelevien kansalaisten klassikko. Remen on kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka monet terveydenhuollon ammattilaiset itse voivat huonosti nykyisessä tunnekylmässä modernissa järjestelmässään (YLE:ssä oli eilen mielenkiintoinen uutinen terveydenhuollon ammattilaisten addiktioista).

Siitä ei ole kauan kun New York Timesissa oli artikkeli Remenistä. Hän on tehnyt läpinäkyväksi lääketieteellisien tiedekuntien ikäviä piirteitä, mm. sitä, että kyseenalaistaminen ja suru eivät ole sallittuja asioita sen ilmastossa. Remen korostaa koulutuksissaan sitä, että lääketiede on osa ihmistä eheyttävää ja parantavaa perinnettä, osa vuosituhansista jatkumoa. Lääketieteen opiskelijoille on tärkeää, että he sisäistävät terveet parantajan ydinarvot: myötätunnon, palveluhalun, kaiken elämän kunnioituksen sekä sen, että etteivät he vahingoita ihmisiä toiminallaan. Remen on opettanut ”Parantajan käytännöntaitoja” (Healer’s Art) monissa tiedekunnissa ympäri USA:ta. Hän on mm. auttanut tiedekuntia luomaan ryhmiä, jossa opiskelijat sekä opettajat keskustelevat kokemuksistaan dialogisesti, ilman hierarkioita. Tämä hierarkioiden latistuminen onkin tyypillistä uudelle transmodernille dialogiselle ajalle.  Kaikilla on ääni, myös marginaalissa olevilla. Perinteinen lääketieteellinen kulttuuri , modernien muiden instituutioiden mukana, on ollut hierarkista.

Transmodernit lääkärit eivät heitä pois lasta (biolääketieteellistä tietämystä) pesuveden mukana, vaan he auttavat lääketieteilijöitä ylittämään vanhoja yksipuolistavia ajattelumallejaan. Itse puhun mieluiten filosofian käsittein siitä, että olemme siirtymässä juuri tähän transmoderniin aikaan, joka yhdistää pirstoutuneen postmodernin ajattelun ja modernin tieteellisteknisen tieteen parhaat puoleet. Trans-liitehän viittaa juuri siihen, että ylitämme jotakin vanhaa.

wikipedia

Vanhan ylittäminen tapahtuu siten, että kykenemme kuuntelemaan marginaalista, yhteisöllisistä vähemmistöistä, kuuluvia ääniä. Lisäksi kehitämme itsetuntemustamme (tunnistamme itsemme variaatiot ja varjomme) ja olemme kuuntelevassa, kunnioittavassa, dialogisessa suhteessa kaikenlaisiin kulttuureihin ja niiden ihmisiin. Lopetamme ylimielisen suhtautumisemme muihin elämäntapoihin.

Integratiivinen lääkäri saa toimia kokonaisena ihmisenä. Erään lääketieteellisen tiedekunnan rehtori Joseph McDonnell kertoi samaisessa New York Timesin jutussa, että hänen tiedekunnassa lääketieteen tiedekunnan opiskelijat ja kokeneet lääkärit saavat piirtää liiduilla kuvia itsestään ja sen osista, jotka heidän täytyy sulkea pois lääkärin työstä. Paperille piirroksina ilmaantuvat tavallisesti kuvat ”myötätunnosta”, ”kiltteydestä” ja ”luovuudesta”.

Integratiivinen lääkäri toimii kokonaisena ihmisenä: Hän voi käyttää hyväkseen kaikkia minätilojaan, koko variaatioittensa kirjoa.  Hän osaa tarpeen tullen ottaa tunne-etäisyyttä asioihin, mutta hän saa olla myös herkkä, leikkillinen, myötätuntoinen, kiltti ja luova. Mikä parasta, tämä oleminen kokonaisempana omana itsenämme, auttaa itsemme lisäksi myös potilaitamme. Integratiivinen lääkäri saa myös itkeä, hän voi halata ja koskettaa (aistien tietenkin jokaista potilaasta, ja kenen kohdalla tämä on miten sopivaa).  Hyvä perussääntö esimerkiksi itksemisestä on se, ettei pitäisi itkeä ensin ja enemmän kuin potilas. Joskus näinkin voi käydä, koska olemme inhimillisiä ihmisiä.

Kulttuurimme läpinäkyväksi tulemisen kautta on havaittavissa yhä selvemmin ne epäterveet kaupalliset puolet, jotka ovat kytköksissä moderniin lääketieteeseen. Valitettavasti Suomen hammaslääkäripäivät ja lääkäripäivät näyttävät tulleen yhä enemmän lääkäriasemaketjujen rekrytointimarkkinoiksi. Näillä päivillä haisee enemmän raha kuin parantaminen ja siihen liittyvä myötätunto. Minusta ei ole mitenkään kummallista, että usko tällaiseen lääketieteeseen alkaa olla hiipumassa.

Vaikka lääketieteilijöistä löytyy runsaasti suurisydämisiä ammattinsa harjoittajia, lääketiede instituutiona on vielä markkinatalouden juoksupoika. Jaksan uskoa, että elämme solmukohtaa tässäkin asiassa. Jos epäterveet rakenteet eivät muutu, valuvat ihmiset yhä enemmän vaihtoehtoisiin hoitomuotoihin, joissa parantamisen perinteisiä arvoja hyvin usein kunnioitetaan. Kuten tiedämme, tältäkin hoitamisen alueelta löytyy valitettavasti omat riskinsä.

Muutos transmoderniin lääketieteeseen ei välttämättä ole nopea, koska hierarkioiden latistuminen merkitsee tietysti myös vallan uudelleen jakoa. Perinteisten modernin instituutioiden Baabelin torneissa istuville tämä uusjako ei tietenkään ole mieluisaa. Moni meistä rakastuu niin herkästi oman egoonsa ja sen omaamaan valtaan. Tunnistan itsestänikin tällaisen variaation, jota kuitenkin yritän olla ruokkimatta. (Tämä minätila eli Tyttönen minussa tuntee lapsellista ylpeyttä siitä, että viime viikon aikana blogejani on käynyt lukemassa lähes tuhat lukijaa. Voi pientä ressukkaa!).

Elämme postkoloniaalista aikaa, jossa länsimaisen ihmisen identiteetit ovat monikulttuurisessa maailmassa muutumassa erilaisten minuuksien variaatioiksi. Samoin yhteisönä olemme alkaneet kuunnella marginaalissa olevien ihmisten erilaisia viisausperinteitä. Aborginaalit, Afrikan heimot, Amerikan alkuperäisväestö ja omat suomalaiset esi-isämme eheyttävine traditioineen eivät ole olleetkaan niin primitiviistä ja  typeriä kuin luulimme heidän olevan.

Tavallinen, riittävän laajan tietoisuuden saavuttanut, kansalainen näkee jo modernin elämäntapamme heikkoudet, mm. ahneen ympäristön hyväksikäytön, jopa luonnon raiskaamisen sekä sen kuinka kaiken materialisoiva tieteellistekninen elämäntapamme ajaa ihmisiä addiktioihin ja alakuloon. Lääketieteen meneillään oleva muurros on osa suurempaa yhteiskunnallista muutosta, jossa vanha moderni elämäntapamme ja sen materiakeskeinen elämäntapa muuttuu. Paitsi köyhät, myös monet rikkaat linnoissaan, sekä auttajat että autettavat, voivat henkisyyden puutteessaan kokonaisvaltaisesti huonosti. (Tästä teemasta Bruce Alexander on kirjoittanut mielenkiintoisen kirjan: The Globalization of Addictions).

Kun moderni aika yksipuolisti meidät, minkä jälkeen postmoderni pirstoi meidät, olemme nyt kutomassa itseämme kasaan transmodernin luovasti. Ihminen voi kokonaisvaltaisesti hyvin silloin, kun hän on harmoniassa sekä ympäristönsä että itsensä kanssa. Voimme koota pirstaleitamme päivittäin henkisyyttämme harjoittaen.  Sivutuotoksena tuotamme onnellista elämää. Vielä itsensä tiedostavat, aidosti itseohjautuvuuten kykenevät ihmiset, ovat marginaalissa.

Mikäli systeemimme  pysyy murroksen tuulissa kasassa, näitä ihmisiä tulee koko ajan lisää. Jotkut puhuvat meneillään olevasta poikkeuksellisesta ruohonjuuritason vallankumouksesta, joka siirtyy viimeiseksi poliittista ja tietellistaloudellista valtaa käyttävien hierarkioiden ylimpiin kerroksiin. Hiljaista, ja toivon mukaan mahdollisimman rauhanomaista, vallankuousta ruokkii humanistinen tieteenperinne, siis se perinne, johon modernit vallankäyttäjät ja sen sijoittajat eivät kaada rahojansa.

Tietoisuustaidot ja erilaiset terapeuttiset menetelmät (esim. jooga, terapeuttinen kirjoittaminen) ovat itseohjautuvan ihmisen henkisen eheytymisen välineitä. Voimme käyttää mielemme osia hyväksemme luovasti. Käytän mielelläni sanaa ”eheytyminen” (heal), vaikka sillä on ikäviäkin sävyjä, erottaakseni sen tästä lääketieteen parantamisesta (cure). Sinänsä uskon, että nämä kaksi asiaa tulevat tulevaisuudessa jälleen sulautumaan toinen toisiinsa. Ne tarkoittivat menneinä aikoina samaa asiaa, ja transmodernina aikana ne ovat jälleen oleva sama asia. Hyvinvoiva transmoderni ihminen hyödyntää biolääketieteellistä tietämystä ja elää, erilaisia terapeuttisia metodeja hyväksi käyttäen, harmoniassa ihmisluontonsa ja luonnon kanssa. Tällaista hyvää elämää ihminen voi elää aineellisesti kohtuullisissa olosuhteissa. Hänen ei tarvi uhrata kehomieltään aineellisuuden alttarille.

En ole ainut joka kiinnittää huomionsa siihen, kuinka moderni lääketiede instituutiona edustaa vanhaa modernia elämäntapaa, sitä jossa rahasta ja kaupallistettavuuudesta tuli kaiken mitta. Moniin, ei lääketeollisuutta ja teknisiä apuvälineitä hyödyntäviin, parantamis- ja eheyttämismenetelmiä hyväksi käyttämiin tutkimusprojekteihin (esimerkiksi paastoaminen, psyykkisten sairauksen psykososiaainen hoitaminen), rahoitusta on edelleen usein vaikeaa, jopa mahdotonta saada. Lääketieteetämme kasvoi historian saatossa osa arvoiltaan sairasta yhteiskunnallista kaiken kaupallistavaa elämäntapaa. Moderni lääketiede ylikorostaa elämän materialistista, tieteellisteknisiä ulottuvuutta, minkä vuoksi tällä yksipuolistavalla parantamistavalla on omat sivuvaikutuksensa.

Ennen mieltäni hallitsi minätiloistani, minäni lukemattomista variaatioista, rva Otsaryppy, hän, joka näkin ihmiskunnan tulevaisuuden pessimistisesti. Nykyään hallitsevana tilanani on enimmäkseen Itkijänainen, joka näkee tulevaisuuden levollisemmin, jopa toiveikkaasti. Ihminen viisastuu. Joskus muutos tapahtuu kaaoksen ja kärsimyksen kautta, mutta ihmiskunnan tulevaisuuden suunnassa näkyy jo valoa.

Kunpa yhdessä löytäisimme riittävästi vauhtia ja luovia ratkaisuja arvojemme muutosprosessiin ja sitä seuraavaan uuteen, kohtuullisempaan, elämäntapaamme.

PS.  Miksi muuten itse ole tuotteistanut Sisäisen teatterin® ja Elämän eepoksen®? Vastaukseni on, että näin arvostamani viisaat ihmiset neuvoivat minua tekemään. Tämän päivän kaupallisessa maailmassa, jos et rekistöröi käsitteitäsi, joku toinen tekee sen. Sitten et enää käytä luomiasi käsitteitä.Tällainen on vielä nykyinen pelinhenkemme. Valitettavasti.

Kadonneen lampaan paluu…

Olen ollut vuosia, etten sanoisi vuosikymmeniä, kiinnostunut ihmisen henkilökohtaisesta sisäisestä kokemusmaailmasta. Ehkä näin kävi siksi, että minussa on ollut lääketieteilijän lisäksi  olemassa aina myös vastarannan kiiski. Se sopeutumaton taitelijasielu.

WP_20131003_06120131006173722201310020131128122156[1]Opiskelin nimittäin poikkeuksellisen pitkään, hitaasti ja ahdistuneena luonnontieteellistä näkökulmaa ihmiseen hammaslääketieteen muodossa. Jälkeenpäin olen tajunnut, että luonnontietelijänä minulle opetettiin yksipuolistavaa, konemaista näkökulmaa ihmiseen, sitä,  jossa täytyi pitäytyä ihmisen fyysisessä olemuspuolessa. Jäkeenpäin ajattelen, että ehkä olen herkkä ihminen. Ehkä tämä vallan käyttäjien yksipuolinen tarina ei riittänyt minulle. Voin huonosti konemaisessa todellisuuskuvassa, joka vääristi ihmistä pahan kerran.

Niihin aikoihin ei hammaslääkäri saanut olla lainkaan kiinnostunut ihmisen tarinasta. En yhtään ihmettele, että tunsin aikoinani oloni ahdistuneeksi sen aikaisessa hammaslääketieteellisessä tiedekunnassa. Ja ylipäätään tässä kaiken materialisoivassa kulttuurissa. 70-luvun hammaslääketieteellinen ympäristö, jossa porukka keskittyi vain ensisijaisesti suuhun ja siihen liittyviin sairauksiin, oli oikeastaan näin jälkeenpäin ajatellen esineellistävyydessään skitsofreninen.

Löysin NLP-opintojeni ja hypnoterapiakoulutukseni jälkeen itselleni uuden identiteetin, jossa sain olla koherentti itseäni aina uudelleen erilaistava ja organisoiva prosessi. Viihdyn nyt hoitotyössäni kokonaisena ihmisenä. Olen löytänyt työstäni terveydenhuollossa takaisin ilon, sillä voin käyttää omaa persoonaani tärkeimpänä työkalunani. Toteutan itseäni monipuoisesti. Aineksiani itseni kasaamisen löysin mm. Sören Kierkegaardin filosofiasta, Carl Jungilta, Ego state terapiasta, Ken Wilberin nelikenttä ajattelussa ja Lauri Rauhalan fenomenologiassa (ihminen on situationaalinen säätöpiiri: kehollinen, situationaalinen ja tajunallinen).

Viime vuosikymmenet  olen integroinut itseäni: Halusin ratkaista oman itseni arvoituksen. Tutkimusretkeni lähti liikkeelle oikeastaan hammashoitopelosta. En pelkästään koonnut itseäni itseni takia, vaan myös muiden: Ehkä voisin auttaa muitakin löytämään omaan mieleensä levollisuuden, sisäisen rauhan. Nyt pystyn huomattavan paljon paremmin hahmottamaan ihmistä todellisuutta luovana ja aina uudestaan tulkitsevana ainutkertaisena ihmisenä. Jokainen ihminen on oma tarinansa. Pystyn hyödyntämään kokemusmaailmani monia ulottuvuuksia, samaan tapaan kuin aivomme tekevät. Enkä tee tätä työtä vain itseäni varten.

Nyt olen palannut vihdoin jälleen anatomian ja fysiologian äärelle. Luen sekä Daniel Siegelin ajatuksia ihmisaivoista kokemustamme integroivana elimenä. Hän on kirjoittanut erinomaisen kirjan interpersonaalisesta neurobiologiasta. Toinen mielenkiintoinen kirja on Nobel-palkitun biologin Gerald Edelmanin ja psykiatri Giulio Tononin kirja ”Conscioussness – How matter becomes imagination”. Jihuu! Olen löytänyt neurobiologian, jossa minunlainen monitilainen ihminen viihtyy!

Jälkimmäisestä kirjasta ensimmäinen oppini on, että aivot eivät ole kuin tietokone. Niillä on monta erilaista organisoitumistasoa, jotka toimivat erilaisilla periaatteilla. Tietoisuus on aivojen monikerroksellinen ja monilla eri tavalla organisoitunut prosessitoiminto, eikä kenelläkään ihmisellä ole samalla tavalla toimivia aivoja. Voimme tuoda vain esiin joitakin yleisluonteisia yleistyksiä eri osien tehtävistä ja toiminnoista, mutta jokaisella meillä on ainutkertainen värkki ohjaamassa ja kokoamassa tarinaa omasta elämästämme. Kaikilla meillä on oma historiamme, omat kokemuksemme, jotka jättävät ainutkertaiset jäljet aivoihimme. Voimme olla suurimpia omien aivojemme asiantuntijoita!

Synaptiset yhteytemme elävät tarinamme mukanamme. Näemme asioita uudessa valossa, kun vanhat yhteydet kuolevat ja uudet syntyvät. Tähän tarinamme etenemiseen ei vaikuta pelkästään menneet kokemuksemme muiden ihmisten vastavuoroisessa joukossa, vaan mielikuvituksemme tuottamat visiot tulevaisuudesta. Tietokoneista eroaamme siinä, että olemme monimutkaisessa, monitasoisessa ja monin eri tavoin organisoituneessa vuorovaikutussuhteessa sekä kehoomme että ympäristöömme. Voimme elää tulevaisuutta ja menneistyyttä tässä ja nyt. Mikä hienoninta, elämänarvomme ja omatuntomme vaikuttavat siihen, kuinka tämä monimutkainen vuorovaikutusjärjestelmä organisoituu.

Aivojen organisoituminen ei ole vain yksinkertaista ärskyke-palaute (feedback) systeemi, vaan aivoissamme tapahtuu uus-sisääkäyntiä (re-entry), vastavuoroisissa palautejärjestelmissä, joiden avulla aivomme synkronoivat, integroivat, itse itseään. Mikään ekosysteemi, esimerkiksi metsä, ei kykene tämänkaltaiseen säätelyyn kuin ihmisaivot. Tällaista organisoitumista on vaikea pukea metaforaksi.

Edelman ja Tonini kehoittavat meitä yrittämään tarjoamallaan metaforalla. Ajattele, että edessäsi on kummallinen kvartettiryhmä muusikoita. Jokainen muusikko yrittää improvisoida musiikkia suhteessa sisäiseen kokemukseensa mutta aistiensa avulla havainnoiden myös ympäristöänsä, kuulijoita. Lisäksi soittajien kehot on liitetty kummallisin taikalangoin toinen toisiinsa. He aistivat musiikissaan myös toisten muusikoiden kehon liikkeitä ja vahvuutta. Kaunista musiikkia syntyy näiden kolmen eri tason (ympäristö, soittajien tunto toinen toisistansa, sekä soittajan sisäinen kokemus).

Sisällämme on  ohjaaja, tai pikemminkin kapellimestari, joka voi oppia ohjaamaan tätä monitasoista, monin erilaisin tavoin organisoituvaa, yhteen pelaavaa orkesteria siten, että se luo integroitunutta ja koherenttia kaunista musiikkia. Uskon, että juuri tietoisuustaitojamme (mindfulness, mindsight) kehittämällä voimme kehittyä musiikkimme kapellimestarina.

Visioin, että tulevaisuudessa yhä useampi ihminen kykenee luomaan upeaa sinfoniaa sisäisellä orkesterillansa. Tämä tapahtuu, kun havahdumme ulkoisen maailman lisäksi näkemään oman sisäisyytemme. Mikä parasta, voimme tämän jälkeen psykofyysissosiaalisina eläjinä paremmin! Vain ulkonaisuuksiin keskittynyt, kaikkea numeroin monitoroiva elämäntapamme, on ollut sairautta ja pahoinvointia tuottavaa.

Kadonnut lammas palaa niityille, jotka eivät ole enää sen näköiset, kuin ne olivat kolmekymmentä vuotta sitten. Dan Siegel, Gerhard Edelman ja Giulio Tononi luovat neurobiologiaa, jossa mustakin lammas voi viihtyä.

Ihminen ei ole kone, vaan sen sijaan koneetkin ovat ihmisen luomia taideteoksia. Ehkä näet sen katsomalla kuvia, joita olen ottanut maatalousnäyttelyn koneista. Kuvia kauniista koneista voit löytää myös vanhemmista blogeistani!