Opettiko syöpä minulle jotakin? Osa 2

Syöpä on opettanut minulle:

  1. Armollisuutta

Aikaisemmin olen ollut äärimmäisen ankara itselleni. Pyrin täydellisyyteen ja soimasin itseäni jatkuvasti epäonnistumisistani sekä työssäni että yksityiselämässäni. Kärsin kaoottisesta sisäisestä puheesta, jossa räksyttäjiä riitti. Syyllistin muun muassa itseäni siitä, etten ollet lapsilleni tarpeeksi hyvä äiti.

Olen oppinut antamaan itselleni anteeksi. Tein parhaani niistä lähtökohdista käsin, jotka minulle oli annettu. Olin silloin nuori ja omien keskeneräisten traumojeni vanki. Olin riittävän hyvä vanhempi. Tajuan entistä selkeämmin sen, että kaikki ongelmat ei ole henkilökohtaisia, vaan yhteisömme asettaa meidän hartioille taakkoja kannettaviksi. Maailma on huomattavan paljon parempi paikka elää, kun egokeskeinen kulttuurimme tervehtyy. Tämän jälkeen yhä useampi lapsi saa kaiken sen läsnäolon ja kannustuksen, mikä hänelle kuuluu.

Armollisuuteen kuuluu myös sen, että olen löytänyt itsestäni aikuisen vahvan naisosan, joka kykenee kuuntelemaan, lohduttamaan ja rakastamaan. Koskaan ei ole liian myöhäistä rakentaa onnellista lapsuutta.

  1. Oma tahtoni vähentämistä

Ennen syöpääni tahdoin jatkuvasti kamalasti asioita. Tahdoin vaihtaa työtä, tahdoin ostaa tavaroita, tahdoin matkoja, tahdoin kauniimman kodin, tahdoin paremman auton – tahdoin sitä sun tätä. Nykyään oma tahtoni on selkeästi vähentynyt. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö minulla olisi vielä unelmia.

Suurin unelmani on, että lapseni löytävät tarkoituksellisen elämän sillä polulla, jonka he valitsevat. Vähintään yhtä suuri unelmani on, että maapallo säilyy heille elinkelpoisena ja ihmisten elämäntavat muuttuisivat kohtuullisemmiksi ja luonnon kanssa sopusointuisemmiksi (uskon tietoisuustaitojen kulttuurista muodonmuutosta katalysoivaan voimaan).

Ja toki minulla on maallisempiakin unelmia (vaikkapa se, että saisimme ekovessan päärakennukseemme, käymme talvisaikaan vielä huusissa). Tiedän, ettei kaikki unelmani toteudu, ja se ei haittaa: Jumalalla kun voi olla muita suunnitelmia elämälleni. Mikä kummallisinta, monet unelmani ovat alkaneet toteutua. Tämä vaatimaton maatila kaukaisemmassa Kuhmon perukassa tuntuu edelleen kuuden vuoden jälkeen unelmien täyttymykseltä. Siirtola on sielulleni pyhä paikka.

  1. Kuolemanpelon vahenemistä

Kuusi vuotta sitten suurin suruni syöpähoitojen aikana oli se, että jos kuolisin, elämäni ei olisi ollut muuta kuin naurettavia epäonnistumisia toisensa jälkeen. Oli minulla sentää yksi saavutus, olin synnyttänyt kolme ihanaa poikaa. Silti minulla oli tunne, että jos olisin kuollut, olisin huutanut ja kiljunut v****tuksesta. Miksi oli käytänyt niin paljon aikaani turhanpäiväiseen biletykseen, shoppailuun ja jatkuviin riitoihin?

Jotkut ihmiset tarvitsevat syvällisen kriisin, jotta he kykenevät näkemään elämän lahjan. Minä kuulun niihin ihmisiin. Koska saan nyt elää sairastamiseni jälkeen itseni näköistä elämää, olen myös valmiimpi kuolemaan.

LOPUKSI

Kuulun niihin onnekkaisiin jotka vielä elävät kuusi vuotta syöpänsä jälkeen. Onnekas olen myös siinä mielessä, että olen saanut henkiselle polulleni paljon tukea ulkopuolisilta ihmisiltä, joille olen ikuisesti kiitollinen (puolisoni, perheeni, lääkärit, hypnoterapeuttikouluttajani). Olen saanut luovan lukemisen ja kirjoittamisen lahjan, ja näin voin olla yhteydessä paitsi elävien myös edesmenneiden ihmisten ajatuksiin, mikä voimaannuttaa minua.

Voin oikeastaan sanoa vilpittömästi, että minulle syöpä oli paras lahja, mitä olen koskaan saanut. En ole vieläkään virheetön, minulla on edelleen huonot päväni, vaikkakin ne ovat huomattavan paljon harvinaisempia kuin aikaisemmin. Sairauteni katalysoimana olen löytänyt elämän tarkoituksellisuuden kokemuksen. Tähän kuuluu se, että toteutan itseäni monipuolisesti, mikä on minulle hyvän elämän lähtökohta. Toteutin mm. 52-vuotiaana lapsuuteni unelman: aloin soittaa haitaria. (Omasta mielestäni olenkin edennyt soittamisessa yllättävän nopeasti.)

Luova kirjoittaminen on minulle tietoisuustaitojen harjoittamista. Kirjoittaminen voi olla muiden tietoisuustaitojen rinnalla meditatiivinen itsereflektiivinen prosessi, joka avaa jatkuvasti uutta ymmärrystä. Mielestäni eettisen elämäntavan ytimessä on, että kaikki tieto tulisi peilta omaan sydämeen, tunteisiin. Kun tieto irroitetaan tunteesta, siirryme kylmään (ihmis)luonnon vastaiseen elämäntapaan.

Muistan tutkimuksen, jossa sanottiin, että lähes puolet syöpään sairastuneista ovat muutenkin elämässänsä kriisissä, ja jos eivät vielä sellaisessa ole, yleensä viimeistään tässä vaiheessa sellaiseen joutuvat. Itse kannatan siksi integratiivisia syöpähoitoja, mihin suuntaan taidetaan ollakin menossa. Ihminen on sosiaalinen kehomieli.

Syöpäpotilas ei tarvitse pelkästään lääketieteellisiä hoitoja, vaan hän tarvitsee myös täydentäviä hoitomuotoja, joiden avulla hän voi kääntää sairautensa voitoksi. Vertaisryhmät ja erilaiset terapeuttiset ryhmät täydentävät ehdottaman tarpeellisella tavalla lääketieteellisiä syöpähoitoja.

Uskon, että elämän tarkoituksellisuuden kokemuksen löytäminen on mahdollista, vaikka elämänaikaa olisi jäljellä hyvin vähän. Sen löytämiseen kun ei tarvita välttämättä suuria teorioita. Siihen tarvitaan sen sijaan kykyä nähdä vanhat tutut asiat uudessa valossa. Elämän suurinta riemuvoittoa minulle ei ole pitkä elämä, vaan tarkoituksellinen elämä.

Itse kuuluun henkilöihin, jolla on intohimonaan halu ymmärtää asioiden perimäinen olemus. Minun taidettani on se, että yritän rakentaa elämästäni yhä täsmällisempää ymmärryksen karttaa. Siihen kuuluu tärkeänä osana henkiset merkitykset. Siksi lopetan tämän syöpäblogini Sören Kierkegaardin, lempifilosofini, lainaukseen. Hänen filosofiansa tukemana on avautunut oma dialoginen suhteeni kristinuskoon:

Kuten harjaantuneen metsästäjän nuoli irrottuaan jousesta ei suo itselleen lepoa ennen kuin se on osunut maaliinsa, niin on ihminenkin luotu suuntautumaan kohti Jumalaa, eikä hän löydä lepoa ennen kuin Jumalassa.”

Tietoisuustaidot facebookissa.

Mainokset

Emäntä virtuaalisen pirtipöydän ääressä Esko Valtaojan ja Juha Pihkalan kanssa nr. 8

Kuudennessa luvussa Valtaoja kirjoittaa, että maailma on täynnä ihmisten rakkautta toisiaan kohtaan, sekä henkistä että fyysistä, mutta missä piilee Jumalan rakkaus. Jumalan rakkauden ongelma ei ole hänen mielestään pohjimmiltaan älyllinen kysymys vaan tunteen asia. Missä on kaikille ihmisille yhteinen tunne Jumalan rakkaudesta? Rakkaus on Valtaojan mielestä lähtöisin meistä itsestämme. Valtaoja ihmettelee myös sitä kaikkea kärsimystä, mitä maailmassa on, huolimatta hyvästä Jumalasta.

Siirtolan Emäntä on tällä kertaa samaa mieltä monesta asiasta Valtaojan kanssa. Usko ja siihen liittyvä Jumalan rakkauskokemus on yli yksilöllinen, mutta samalla myös sisäinen tunnekokemus. Juha Pihkala korostaa myös, että ihminen voi laatia vain oman mielensä ja kokemuksensa mittaisia kuvia todellisuudesta. Lainatakseni Carl Jungia, uskonnolliset merkitykset on sulatettava ja kaadettava oman kokemusmaailmamme muotteihin. Ne ovat oman sisäisen merkitysmaailmamme rikastajia. Fyysinen todellisuutemme ja sisäinen mielikuvien, symbolien ja arkkityyppisten muotojen , subjektiivinen todellisuutemme, ovat kaksi aivan eri asiaa. Ainoa, mistä minä itse voin saada rehellistä aito alkuperäistä faktatietoa, on kuitenkin oma kokemusmaailmani, koska vain siihen voin saada välittömän yhteyden. Siinä mielessä Emännän Jumalan rakkauden kokemukset ovat todempia kuin nuo valkoiset, punakukalliset verhot Emännän ikkunassa. Kun ihminen on kokenut elämässään Pyhyyden, on se absoluutti, jota toinen ei voi kieltää.

Siirtolan Emäntä siis voi vain kertoa kokeneensa elämässään pyhiä Rakkauden kokemuksia. Jos Valtaoja ei ole niitä kokenut, niin Siirtolan Emäntä ei voi muuta kuin todeta: ”Harmin paikka. Minä, olen ja sinä et ole,” jatko keskustelut aiheesta ovat tuomittu hedelmättömiksi. Emännästä tuntuisi aika hullulta vaatia, että kyllä sinunkin Valtaoja täytyy niitä kokea, kun hän on niitä kokenut. Sen sijaan sen minkä me kaikki tiedämme varsin hyvin, että ihmiset kautta historian ovat saavuttaneet näitä pyhiä kokemuksia riippumatta aikakaudesta ja kulttuurista. Ja niin kuin Juha Pihkala tuo julki, kristinusko ei olisi elänyt tuhansia vuosia, ellei sen piirissä ihmiset olisi saavuttaneet voimakkaita Rakkauden kokemuksia.

Moni väittää, että usko on lahja. Se ei tule pyytämällä. Emännälle usko oli pikemminkin tällainen kierkegaardilainen hyppy, jossa hän uskalsi hypätä ”varmuuden maailmasta” uskon paradoksaaliseen maailmana, samalla luottaen siihen, että tämän jälkeen tulee Joku, joka hypystä rotkoon huolimatta tulee ja kantaa. Ja se Joku on Jumala, arkkityyppinen Valo, joka voi ohjata ihmiselämää. Kristuksen elämä on Emännän mielestä tositapahtumille rakentuva arkkityyppinen myytti, joka voi avata meille elämän, kärsimyksen ja kuoleman merkityksiä. Pohjimmiltaan kristilliset käsitteet edustavat siis Emännälle syväpsykologisia käsitteitä. Kärsimyksemme voiman on mahdollista laantua, kun löydämme sille merkityksen. Toki joskus tämä voi olla erittäin vaikeaa, monille ihmisille se voi käydä ylitsepääsemättömäksi. Vain kärsimys ilman merkitystä on kärsimystä. Juha Pihkala ilmaisee rinnakkaisen ajatuksen uskon merkityksestä siten, että usko ja rukous edustavat ihmisen henkistä puolta, jossa heijastuu tunto ihmisen arvosta ja hänen päämääristään.

Emäntä on siis samaa mieltä Valtaojan kanssa siitä, että rakkaus on lähtöisin meistä itsestämme: Jumalan valtakunta on rakennettuna jokaisen ihmisen omaan pään sisäavaruuteen. Uskomme tukemana voimme lähteä toteuttamaan itseyttämme osana suurempaa ikuista ajatonta todellisuutta. Kristinusko antaa meille erinomaiset arkkityyppiset käsite-eväät tähän matkaan. Entinen egokeskeinen omalle tahdolle rakentuva elämämme ohjaamisen keskus siirtyy tällöin aidolle itselle, ja oma aito rakkaudellinen luontomme pääsee vapaammin toteutumaan. Uskon ”oikeus” mitataan rakkauden tekojen kautta. Kun oma aito luontomme toteutuu, teemme elämässämme tekoja, joiden kanssa minuutemme ja laajemmin, kollektiivinen luontomme, on sopusoinnussa. Jumalan rakkauden ilmeneminen ihmisessä on siis henkilökohtainen kokemus, jonka luonnetta voi kuvata uskonnollisin käsittein.

Albert Einstein kirjoittaa seuraavasti (The World as I See It): ”Uskonnolliset nerot ovat kautta aikojen kunnostautuneet (kosmisten) uskonnollisten kokemusten kautta. Minun näkemykseni on, että kaikkein tärkein taide ja tiede syntyy näiden tunteiden kautta. Ja perinne pysyy hengissä juuri niiden ihmisten kautta, jotka kykenevät saavuttamaan uskonnollisia kokemuksia. Väitän, että kosminen uskonnollinen tunne on voimakkain ja jaloin tieteellisen tutkimuksen yllyke.”

Juha Pihkala toteaa, ettei hänkään tiedä ratkaisua Jumalan rakkauden ja ihmisten kokeman kärsimyksen ongelmaan. Hän sanoo ymmärtävänsä hyvin, että kärsimyksen taakka on voinut muodostua joillekin hiljalleen kasautuvaksi ja lopulta musertavaksi todistukseksi Jumalaa vastaan.

Sinä uskot Jumalaan, minä ihmiseen; sinä uskot Jumalan rakkauteen ja hyvyyteen, minä ihmisen rakkauteen ja hyvyyteen” kirjoittaa Valtaoja Pihkalalle. Emäntä ei voi muuta kuin ihmetellä Valtaojan erikoisia rinnastuksia. ”Sinä uskot Jumalaan – minä ihmiseen.” Mitä ihmettä tämä tarkoittaa? Olen useamman kerran huomannut, että Valtaoja esittää asioita kummallisin, toisensa muka poissulkevin, rinnastuksin. Emäntä kun uskoo sekä Jumalaan että ihmisen mahdollisuuksiin pelastaa maailma. Emäntä usko ihmiseen, joka kykenee avaamaan itsensä Rakkauden välineeksi. Jumala ja ihminen eivät ole siis toisiansa poissulkevia vaan täydentäviä vaihtoehtoja. Valtaoja uskoo ihmisen rakkauteen ja hyvyyteen. Emännästä se kyllä on ilman Jumalaa vielä epätoivoisempaa uskomista kuin kristinuskon Jumalaan uskominen, ainakin jos katsoo ihmiskunnan historiaa. Kaikelta ihmiskunnanhistoriassa tapahtuneilta käänteiltä viedään tällöin merkitys.

Valtaoja päättää kuuden lukunsa toisintoon: ”Emmekö todellakaan ole pystyneet tekemään maailmaa paremmaksi paikaksi elää viimeisten vuosisatojen, viimeisten vuosikymmenien aikana?”. Emäntä vastaa omalta puoleltaan tähän jälleen kerran: Kyllä, kyllä monella tavalla olemme. Olemme tehneet kuitenkin sen tuhlailemalla luonnonvaroja. Olemme syöneet jatkuvasti tulevien sukupolvien pääomaa. Olemme tehneet sen marginaalisissa olevien puolustuskyvyttömien ihmisten ja elämän merkityksellisyyden kokemuksen kustannuksella. Tätä myös Juha Pihkala korostaa: Joidenkin elämän on kohentunut – ainakin aineelliseesti – todella radikaalisti, mutta erittäin suuressa määrin muiden tappioksi. Myös Pihkala korostaa tätä, että olemme eläneet velaksi, käyttämällä tulevien sukupolvien resursseja.

Hengellisyys, henkisyys ja terveys

Siirtolan Emäntä leputtaa hetkeksi aivojaan Pihkalan ja Valtaojan dialogisista pohdiskeluista.

Emäntä on seurannut mielenkiinnolla lääketieteen viimeaikaista kehitystä. Hän on ollut aistivinaan, että terveydenhuollon käytännöissä on tapahtumassa hidas myönteinen muutos kohti kokonaisvaltaista ihmiskäsitystä. Samaan aikaan kun lääketieteellinen teknologia, genetiikka ja biokemia kehittyvät ja edistyvät, kulkee sen rinnalla toinen virtaus, jota mm. amerikkalaiset Christina M. Puchalski ja Rachel Remen edustavat. Tämän linjan edustajat ovat oivaltaneet, että lääketiede on sekä luonnontieteellistä tiedettä että taidetta, draamaa, jossa hengellisiä tai henkisiä asioita ei tarvitse karttaa.

Rachel Naomi Remen huomauttaa, että kun lääkäri ”korjaa” tai ”auttaa” ihmistä, toimii hän egonsa ohjaamana. Sen sijaan kun lääkäri palvelee potilastaan, hoitaa hän ihmistä koko sielullaan.

Emäntä on sitä mieltä, että lääkärin, myös hammaslääkärin,  on kyettävä hyödyntämään eri egon tilojansa (mielentiloja tai minätiloja). Kun lääkäri tai hammaslääkäri keskustelee potilaansa kanssa hänen kärsimyksestään, täytyy hänellä olla aktiivisena toisenlaiset tietoisuuden tilat kuin hänen pohtiessaan potilaan sairauden biologista puolta. Meidän tulee siis kyetä hyödyntämään egomme eri tiloja, ja toki on hieno asia, jos lääkäri on saavuttanut yksilöitymisessään sellaisen asteen, että hän kykenee irtaantumaan hetkeksi täysin egonsa tiloista. Emännän mielestä on äärimmäisen vapauttavaa, kun hän voi toimia omassa työssään hetkittäin ihmisenä, ilman ”ammattilaisen” professionaalista valepukua. Emäntä kutsuukin nykyään itseään mielummin terveydenhuollon amatööriksi kuin ammattilaiseksi. Amatööri-sanan etymologia kun sisältää rakkauden siihen, mitä ihminen tekee. Hän ei halua olla missään nimessä pelkästään ammattilainen, joka hankki vain rahaa tekemisestään.

Viktor Frankl, holokaustin läpikäynyt psykologi, on sanonut, ettei kärsimys tuhoa ihmistä, mutta ihmisen tuhoaa kärsimys ilman merkitystä. Monilla ihmisillä kärsimyksen merkitys avautuu juuri hengellisyyden kautta. Esimerkiksi raskaiden syöpähoitojen ja sairauden kipujen keskellä, ihminen kärsii  lisäksi usein myös sairauden merkityksen ongelmasta. Tämä oli totta myös Emännän suhteen. Hänellä heräsi syöpähoidon aikana valtava määrä kysymyksiä: ”Miksi tämä tapahtui juuri minulle?” ”Onko koko elämäni ollut naurettavaa urallani kompurointia ja epäonnistuneita ihmissuhteita? Nyt naurettava elämäni päättyy täysin tarkoituksettomana? ” ”Miten käy poikieni, jos kuolen?” ”Onko Jumalaa olemassa, vai katoanko vain johonkin, jättämättä minkäänlaisia jälkiä maailmaan?” ”Jääkö minulta näkemättä lasteni ja lapsenlapsieni elämäntarinoiden käänteet?”

Modernin lääketieteen luoma ilmapiiri ja toimintakulttuuri ei ole perinteisesti kannustanut ihmistä hakemaan vastauksia näihin kysymyksiin. Viime vuosikymmenien maailma on ollut kummallinen.  Moderni materialistinen maailmankatsomus on jyrännyt siinä määrin, että hengellisyydestä/henkisesyydestä on tullut melkeinpä lääketieteteen ammattilaisille tabu, josta ei saa puhua. Uusia suuntauksia on vihdoin ilmassa. Meille syöpähoitoja saaneille järjestetään jo Suomessakin entistä enemmän vertaistukitoimintaa, jossa on mahdollista hakea merkityksiä, myös hengellisiä, omalle sairaudelleen. Emäntä itse kävi läpi oman sairautensa merkityksenannon terapeuttisen kirjoittamisen avulla.

Christina Puchalski käyttää käsitettä ”myötätuntoinen hoito”. Tässä suuntauksessa lääkäri ei ole autoritaarinen torvi, joka tuo esille faktat, vaan hän on aina myös sairaan rinnalla kulkija ja kumppani. Puchalski tuo esille muutamia mielenkiintoisia seikkoja. Hän väittää, että hengellisyyden harjoittamisen on huomattu edistävän ihmisen paranemista esimerkiksi erilaisista kirurgisista toimenpiteistä. Ylipäätään ihmiset, jotka eivät huolestuneina vatvo asioita, selviävät usein vaikeuksista verrokkeja paremmin. Terveen hengellisyyden rinnalla kulkee siis myönteinen elämän asenne ja toivo, jolla on myönteinen vaikutus ihmisen terveyteen.

Suuri osa ”lumevaikutuksesta” selittynee juuri ihmisen myönteisten uskomusten kautta. Se minkälaisia merkityksiä tapahtumille annamme ei siis ole yhdentekevää terveytemme kannalta. Toimiva lääkäri-potilassuhde edistää Puchalskin mukaan juuri tätä lumetta. Tämä on Emännän hypnoterapeuttina helppo uskoa. Sosiaaliset tapahtumat ja niiden luomat emootiot ja uudet uskomuksemme voivat aktivoida tunnemolekyyylien kautta (emotional molecules, Candace Pert)  geenejämme. Sairaan henkilön myönteinen uskomusjärjestelmä, lääkärin myönteinen uskomusjärjestelmä sekä niiden toimiva vuorovaikutus edistävät siis potilaan kokonaisvaltaista paranemista. Jos ihminen ei parannu, saattaa hän  kuolla sairauteensa eheytyneenä, mikä on aina onnellinen tarinan päätös.

Kun ihminen tajuaa elämänsä pituuden rajallisuuden, tulee monelle tarve saada toteuttaa aidon itseytensä ilmenemismuotoja. Kummallista kyllä, moni ihminen haluasi jäädä jotenkin myös jäljelle jäävien ihmisten muistiin. Puchalski kertoo artikkelissaan esimerkin parikymmentä vuotta vanhasta potilaasta, joka oli kuolemassa rinta- ja munasarjasyöpään. Potilas oli masentunut ja söi masennuslääkkeitä, jotka eivät tuntuneet auttavan. Kun Puchalski keskusteli naisen kanssa, kävi ilmi, että hän oli huolissaan ensisijaisesti siitä, minkälainen muisto hänestä jää hänen kaksivuotiaalle tyttärelleen. Puchalski ehdotti, että hän kirjoittaisi lapselleen muistolehteä (journal writing) ja lisäksi sairaanhoitajat videoivat muistoja hänen lapsilleen. Emäntä ymmärtää hyvin tätä naista. Eiköhän tämä Emännänkin intohimoinen kirjoittamisen johdu  juuri siitä, että hän haluaa jättää lapsilleen ja samalla myös muille ihmisille jäljen itsestään. Voisi ajatella, että kirjoittaminen Emännälle  on kuoleman läheisyyden katalysoima luovuusprosessi.

Monet tutkijat ovat sitä mieltä, että kuolevalle ihmiselle on tärkeää elämän viimeisenä tehtävänä luoda hengellinen kaikki palat kohdalleen loksauttava käsitys elämästä. Puchalski lopettaa artikkelinsa seuraavasti:

Hengellisyydellä voi olla tärkeä merkitys siinä kuinka ihminen kohtaa oman sairautensa, menetyksensä tai kärsimyksensä. Lääkäreiden tulisi osoittaa myötätuntoista huomiota potilaan hengelliseen, fyysiseen ja emotionaaliseen kärsimykseen. Tällöin voidaan puhua myötätuntoisesta hoitamisesta. Uskon, että meistä tulee parempia lääkäreitä ja potilaiden kumppaneita heidän elämäänsä ja kuolemaansa, kun kykenemme olemaan myötätuntoisia: Kuuntelemme potilaamme pelot, toiveet ja uskomukset, jotka liitämme osaksi potilaan terapeuttista suunnitelmaa.

Emäntä tietää, että monet suomalaiset lääkärit/hammaslääkärit näin jo tekevätkin, mutta hän uskoo, että modernissa lääketieteellisessä koulutuksessa on tämän suhteen paljon kehittämisen varaa. Toisen ihmisen aidon empaattisen kohtaamisen kautta vapautuva lume-energialla voi olla valtava merkitys potilaan terveyteen. Terveydenhuollon ammattilainen voi olla eheyttämässä potilaan tarinaa, tai hän voi olla raunioittamssa sitä. Ihminen ei ole pelkästään objektiivinen tieteen tutkimuksen kohde vaan hän on aina myös yksilöllinen ainutkertainen tarinansa. Eheyttävän lääkäri-potilassuhteen (healing relationship) luonne ei avaudu luonnontieteellisellä tiedolla, vaan lääkäri joutuu paljastamaan itsensä. Siksi se vaatii harjoittajaltaan paljon, mutta se myös antaa vastalahjana paljon. Molemmat osapuolet, sekä lääkäri että potilas, hyötyvät eheyttävästä vuorovaikutuksesta.

http://www.nourfoundation.com/speakers/christina-m-puchalski-md.html

Siirtolan Emäntä virtuaalisen pöydän ääressä Juha Pihkalan ja Esko Valtaojan kanssa nr. 7

Kuudennessa luvussa, keskustellessaan teodikean ongelmasta eli miten on mahdollista, että  hyvä kaikkivoipa isä Jumala sallii pahan maailmassa. Tässä luvussa Esko Valtaoja ja Juha Pihkala pääsevät dialogissaan Emännän mielestä vauhtiin. Esko Valtaoja ihmettelee, kuinka ”uskovaiset” isä Jumalan edessä puolustavat häntä, vaikka millaisia tekoja hän olisi tehnyt, vähän samaan tapaan kuin isän tai äidin pahoinpitelemä lapsi viimeiseen saakka puolustaa omia vanhempiaan. Lisäksi hän toteaa, että hänelle rakkaus on tunne, joka lähtee ihmisestä. Hän huomauttaa ettei ole koskaan tuntenut Jumalan rakkautta.

Pihkala puolestaan uskoo, että pahalle on syynsä, mutta me ihmiset emme voi sitä tietää, koska emme voi laatia muuta kuin oman mielemme ja kokemuksemme mittaisia kuvia Jumalasta. Jos Jumalasta kykenisimme kuvan käsittein rakentamaan, ei se enää olisi Jumala vaan epäjumala. Pihkala painottaa myös Jumalan rakkauden kokemuksellisuutta. Lisäksi hän korostaa sitä, että rakkaus näkyy tekoina. Pelkkänä tunteena rakkaudella on vähemmän merkitystä.

Emäntä on Esko Valtaojan kanssa samaa mieltä, että Rakkaus lähtee ihmisestä ja hänen teoistaan, vaikka toisaalta kyllähän monilla eläimilläkin on viettipohjainen tarve hoivata ja rakastaa pentujaan. Jumala käsitteen kautta Rakkaus käsitteenä syvenee ja irtaantuu sen viettipohjasta. Sana saa Raamatusta syvemmän merkityksen. Ihmisen Rakkaus, kuten muutkin tunteet kuin eläimillä ovat erilaisia, koska meillä on oma tietoisuutemme. Sen avulla voimme tarkastella itse omaa tietoisuuttamme ja sen suhteita. Ihminen voi ajatella ajatuksiaan. Valtaoja ei ole oikein tainnut oivaltaa, etteivät Raamatun lauseet ole tosiasialauseita, vaan niiden merkitysisältö aukeaa sitä kautta, minkälaisen tarkoituksen jakeille löydämme. Meissä jokaisessa on olemassa pyhyydenkipinä.

Usko on Emännälle subjektiivista intohimoa, luovaa prosessia, jossa hän etsii oman elämänsä tarkoitusta suhteessa Jumalaan. Hän yrittää ylläpitää sitä liekkiä, jonka pyhyydenkipinä hänessä saa aikaiseksi. Mikä koomisinta, hän tietää varsin hyvin, ettei hän koskaan etsimäänsä Jumalaa löydä. Jumala kun ei tarjoa itsestään meille kuin pieniä pirstaleita, joista ihminen voi yrittää rakentaa jonkinlaista kokonaiskuvaa, mutta se jää aina vaillinaiseksi.

Emännälle uskon maailma edustaa tunne- ja kokemuspuolta, juuri niin kuin Juha Pihkala kirjoittaa. Seuraavassa pinta-analyysiä Emännän uskonkokemusta. Muitten uskoista Emäntä ei tietenkään voi mitään sanoa, koska hänelle usko on juuri Jumalsuhteessa tapahtuvaa henkilökohtaista ainutlaatuista oman itsen arkeologiaa. Elämämme voi uskossa olla paljon rikkaampaa kuin mitä se on silloin, kun elämme maailmassa, jonka vain aistein havaitsemme.

Usko merkitsee Emännälle hetkittäistä hiljentymistä ja pysähtymistä Jumalan sanan ääreen. Usko on hänelle intohimoista dialektista meditaatiota, jossa hän yrittää kirkastaa omaa tietoisuuttaan . Emäntä ei usko siksi, että se on järkevää, vaan pikemminkin siksi, että elämä on järjenvastaista. Uskon kautta Emännälle elämästä tulee elämänarvoista. Näissä sisäisissä meditatiivisissa keskusteluissaan hän yrittää kuunnella oman sisäisen Valonsa, Jumalan ääntä. Usko on Jumalan kanssa kahdestaan kasvotusten olemista. Usko merkitsee Emännälle luottamista absurdiin prosessiin, prosessiin joka rationaalisen tiedon kannalta on naurettavaa. Usko on Emännälle uskoa elämän paradoksaalisuuteen. Se on sen myöntämistä, että ihmisen elämä ja ymmärrys on aina rajallista.

Usko on tiedon rajallisuuden ymmärtämystä. Emännän prosessi on seurannut Graalin malja myyttiä: Hänelle tarjottiin tilaisuus juoda Kristuksen verta Graalin maljasta jo teinityttönä, mutta torjui silloin mahdollisuuden. Tämän jälkeen Emäntä eli kolmekymmentä vuotta epätoivoista saippuaoopperaelämäänsä, oman tahdon aikaa. Tämän elämänvaiheen jälkeen Emäntä elämänkriisissään sai uuden tilaisuuden maistaa maljan juomaa, eikä hän hyljännyt tätä toista tilaisuuttaan. Nykyään Emäntä kysyy vähemmän ”Miksi?”, ja hän keskittyy enemmän maailman, tekstien ja itsensä väliseen intutiiviseen dialogiin. Hän on huomannut tämän oman uskonnon harjoittamisen muistuttavan ”lectio divinaa”.  Emäntä ei lue vain Raamattua, vaan hän kuuntelee myös muiden tekstien sisällään herättämiä ääniä. Emäntä on saavuttanut joitakin kertoja omassa prosessissaan mystisiä kokemuksia, joissa hän on tuntenut yhteytensä maailmankaikkeuteen.

Tämä uskon sisäinen harjoittaminen ilmenee kaikessa Emännän käytännön elämässä, myös hammaslääkärin työssä. Usko kun on Emännälle kokonaisvaltainen kokemus. Muistaakseni Lauri Rauhala joskus sanoi, että jos joku tiedemies ei kykene saavuttamaan elämässään pyhyyden kokemusta, se on hänen asiansa. Tällaisella ihmisellä ei ole oikeutta kieltää muilta elämän pyhää ulottuvuutta. Emäntä ainakin nykyään tuntee olevansa kahden maailman kansalainen. Hän toimii suhteellisen ”täysijärkisenä” hammaslääkärinä, ja hän pyrkii parhaansa mukaan noudattamaan käypähoitosuosituksia. Tässä lääketieteen maailmassa Emäntä esineellistä potilaansa suun hetkeksi vastaamaan lääketieteen hypoteettisia tilanteita.

Toisaalta hammashoitopotilas on Emännälle aina myös ihminen, jonka kanssa hän on vuorovaikutuksessa. Tällä vuorovaikutuksella voi olla merkitys sekä potilaan että Emännän identiteettitarinaan, myös siihen minkälaisen käänteen potilaan suun terveys saa. Vuorovaikutuksessaan hän käyttää hyväksi psykologiaa sekä kokonaisvaltaista ihmiskunnan viisausperinnettä, joita hän on löytänyt tästä toisesta myyttisestä ja hengellisyyden maailmasta, sen ehtymättömästä merkitysten aarreaitasta. Tietenkin harvoin harvoin Emäntä keskustelee potilaitteni kanssa suoraan uskon asioista, koska hän ei katso lääkärin tehtäväksi tyrkyttää näkemyksiään potilailleen. Emäntä tekee kuitenkin hammaslääkärin työtään koko identiteetillään, eikä siitä voi repiä uskoa erilliseksi osaksi.

Tiesittekö muuten että amerikkalainen syöpälääkäri Rachel Naomi Remen on sanonut, että eräs merkittävä tekijä, joka aiheuttaa lääkäreissä masennusta on esineellistävää maailmankuva, joka heihin koulutuksessa idoktridoinaan. Emännän tekisi mieli sanoa, että monet lääketieteilijät ovat materialistisen maailmankatsomuksen uhreja. Sen ihmiskuva on (ollut) masentava. Usko on siis osa Emännän identiteettiä, joten en voi erottaa sitä vuorovaikutuksessaan erilliseksi osaksi häntä. Potilaani ei ole pelkästään ”teline”, johon hampaat, hammaslääkärin tiedon objektit, ovat kiinnittyneet – sen sijaan hän on aina tunteva, kokeva ihminen. Emäntä itse on pettynyt luonnontieteellisen kuvana ihmisestä, jossa ihminen pirstotaan palasiksi, irralliseksi osaksi sosiaalista ympäristöään. Emäntä uskoo, että tulevaisuuden ihmistiede tulee olemaan integratiivista, ja siinä ei pelätä puhua myöskään elämän hengellisistä ulottuvuuksista.

Maallistunut kansa kärsii juurettomuudesta, henkisestä kodittomuudesta, kun häneltä on riistetty yhteys historiaan, uskontoon ja yliyksilölliseen tiedostamattomaan. Psykoanalyysin Oidupuskompleksi ja Elektrakompleksi ovat nuoria myyttejä verrattuna siihen kristinuskon symboliikkaan, joka Raamatun vuosituhansia vanhoissa historiallisissa tosia-asioihin ankkuroituvissa tarinoissa elää. Toki Kreikan myyttiset tarinat ja sadut vaikkapa Hannu ja Kerttu voivat tuottaa ihmiselle runsaasti oivallusta ihmisten tunne-elämän kehittymisestä. Raamattu syvyydeltään ja symboliikaltaan on länsimaisen kulttuurimme kruunu.

Emännälle kävi muuten parempi tuuri kuin Esko Valtaojan ystävällä Leenalla. Hän selvisi syövästään. Ehkä se on eräs syy, miksi hän ei halua hukata loppuelämäänsä juoksemalla aineellisten asioiden perässä, samaan aikaan kun aineettomassa todellisuudessa on olemassa merkitysmaailman aarreaitta. Emäntä on toki kiitollinen lääketieteelle hoidoista, mutta hänelle ei ole niinkään tärkeää, että hän elää mahdollisimman pitkän elämän. Huomattavasti tärkeämpää hänelle on, että hän saa tuntea elävänsä merkityksellistä elämää, elämää, jossa olen toteuttanut mahdollisimman hyvin omaa potentiaaliaan. Emäntä tuntee tänä päivänä toteuttavansa niitä lahjoja, joita Jumala on hänelle suonut. ”Uskoon tulo” merkitsee hänelle sitä, että hän huomaa kadottaneensa oman, ennen niin voimakkaan, tahtonsa. Emäntä on nöyrtynyt. Se on tunne, jonka hän on kokenut äärimmäisen vapauttavaksi. Aikasemmin Emäntä halusi menestyä, hän halusi toisinaan sitä ja erityisesti tätä. Nykyään Emäntä elää läsnäolon tilassa ja johdatuksessa. Hän haluaa vähemmän asioita ja antaa enemmän elämän kuljettaa. Hän uskaltaa kellua elämänvirrrassa. Elämä on siirtänyt Emännän yllättäen uusiin haasteisiin, ja hän on saanut asioita, joista hän on kiitollinen. Uskoontulo on Emännälle muutos siinä, kuinka hän elämänsä kokee.

Erilaiset myytit, kreikkalaiset mytologiat, intialaiset myytit maailman synnystä ja kristinuskon luomiskertomus kukin kertovat ihmiskunnan synnystä tarinaa, joka menee paljon tietoisen ymmärryksemme yli. Se että tietoinen mielemme ei myyttien ja uskontojen rationaliteettia ymmärrä, ei tarkoita sitä, etteikö niillä sellaista olisi. Jos kaiken ymmärtäisimme, palvoisimme epäjumalaa, juuri niin kuin Pihkala sanoi. Miksi Jumala sallii pahan tapahtuvan, sitä emme voi ymmärtää. Ehkä Simone Weil on oikealla jäljillä, kun hän on sitä mieltä, että kun ihminen on psyykkisesti tai sosiaalisesti vahingoittunut, voi hänen moraalitajunsa kadota, jonka jälkeen hän alkaa pahalla hakea ”hyväänsä”. Miksi pahat voimamme ottavat sijaa yksilössä, ei kuitenkaan ole rationaalisesti tyhjentävästi selitettävissä. Emäntä uskoo myös, että eräs pahuuden selitys on, että ihmisen tietoisuuden normaali kehitys on jotenkin häiriintynyt, ja jokaiselle voi niin käydä, kun olosuhteet ovat otolliset.

Mitä paremmin olemme integroineet moraalista kokonaisvaltaista viisautta itseemme hengellisten/henkisten merkitysten kautta, toisin sanoen, mitä enemmän olemme tutut oman sisäisen arkeologiamme ja Jumalsuhteemme kanssa, sitä vaikemmin Emäntä uskoo pahuuden voivan puhjeta meissä. Emäntä on vahvasti sitä mieltä , että kun ihminen tulee tietoiseksi sisällä itsessään olevista Pyhyydestä ja pahuudesta, voi ihminen tehdä parempia entistä tietoisempia moraalisia valintoja, joissa hän lakkaa siirtämästä pahaa vain muihin ihmisiin. Jokaisessa meissä on potentiaalisena sekä pahuus että Pyhyys.  Kun siis hoivaamme omaa tietoisuuttamme rikkaan merkitysmaailman ja hengellisen viisauden avulla, voimme kyetä tekemään vastuullisia ja oman omantuntomme kanssa sopusoinnussa olevia valintoja.Emäntä uskoo, että mikäli emme ole tietoisia sisällämme olevasta toisesta tiedostamattomasta pahuuden ja Pyhyyden maailmasta, olemme helpommin moraalittomien totalitaaristen tyrannien ohjattavia.

Emännästä vaikuttaa, että Valtaojan ongelma, mutta toki myös vahvuus on, hänen laaja-alainen nuorta maskuliinisuutta edustava hyvin kapea-alainen logosviisautensa. Näyttää kuitenkin siltä, että häneltä puuttuu kyky sietää epävarmuutta ja myöntää oman ymmärryksen rajat. Kun ihminen kieltää kollektiivisen tiedostamattoman olemassa olon ja teleologisen tiedon, pakenee hän hallinnan harhaan ja luonnontieteelliseen nuoren miehen uhoavaan edistysuskoon. Ihminen murhaa toisen puoliskonsa. Ekofilosofi Skolimowskin ajatusta lainatakseni, länsimainen kulttuuri on lobotomisoinut ihmisen. Tämä nuori yltiöpäinen kulttuuri edustajineen uskoo, että ihmiskunnan edistys löytyy materiasta, kun levollisempi maailma syntyy sisäistetystä moraalista, jossa elämän hengellisellä/henkisellä ulottuvuudella on keskeinen merkitys.

Pihkala puolestaan vaikuttaa edustavan sivistynyttä hengellistä viisautta, mutta hän vaikuttaisi edustavan institutionaalista autoritaarista kristinuskoa. Kierkegaardin sanoin tämä kristinusko on sellaista, jossa seurakuntalaiset papin johdolla leikkivät oikeaa kristinuskoa. Ulkoiset muodot, autoritaariset näkemykset ja rituaalit ovat tärkeämpiä kuin sisäinen uskonelämä. Mikäli kirkko mielii pysyä kulttuurin kehityksessä mukana, kaivataan kipeästi uusia hengellisiä ajattelijoita, jotka tulkitsevat suvaitsevaisesti Raamattua siten, että erilaisuus ja monikulttuurisuus nähdään globaalina maailmankylämme rikkautena. Ajassamme on tilaus uudelle kristinuskolle, joka ei aliarvioi seurakuntalaisten tietoisuuskapasiteettia.

Elämme Emännän mielestä ekologisen kriisin lisäksi kristinuskon ilmastokriisiä. Emäntä on ollut näkevinään pieniä myönteisiä merkkejä hengellisen ilmaston muutoksessa. Emme tarvitse pappeja, jotka lokeroivat ihmisiä syntisiin ja vähemmän syntisiin, vaan hengellisiä johtajia, jotka auttavat ihmisiä viemään Rakkauden ja armon viestiä eteenpäin. Uskonnollisten käsitteiden avulla voimme yhdistää sen, minkä erilaiset maailmankatsomukset ja metafyysiset käsitykset hajottavat. Emäntä epäilee, että ihmiset ovat kyllästyneet olemaan kuluttajia. Yhä useampi haluaa aineellisen arvojen sijaan merkitysmaailmaltaan rikkaampaa, syvempää ja samalla aineellisesti kohtuullisempaa, ekologisempaa sekä laadukkaampaa elämää. Vähemmän voi olla enemmän. Kun kristinusko löytää paikkansa, voi sillä olla suuri merkitys tässä uuden kohtuullisemman elämän kulttuurissa.

Emäntä virtuaalisen pirtinpöydän ääressä Juha Pihkalan ja Esko Valtaojan kanssa, nr 5

Sivuilla 103-120 Juha Pihkala ja Esko Valtaoja käyvät moraalin, kuten hyvän ja pahan, kimppuun. Mielenkiintoista sinänsä, että tässä osiossa (16.08.2009) Valtaoja alkaakin tinkimään omasta näkökulmastaan. Aikaisemmin hän toi esille, että moraali voi perustua vain faktoihin. Kirjeessään hän nyt kuitenkin vetäytyy tästä kannasta ja kirjoittaa, että moraali ei perustu oikeastaan ”tietoon” vaan ”järkeen”. Nämähän kaksi asiaa ovat täysin eri asiat! Mielestäni älykäs ihminen voi järjellään helposti perustella, miksi hän uskoo Jumalaan, mutta hän ei voi tietenkään perustella sitä millään luonnontieteellisillä faktoilla. Emännästä olisi yhtä naurettavaa perustella Jumalaa faktoilla, kuin että pitäisi Raamatusta löytää selitys hampaan periapikaalisen tulehduksen olemukselle. Kysymyksessä on puhtaasti ontologinen sekaannus.

Kaiken kaikkiaan Siirtolan Emäntä huomaa, että Esko Valtaojalla vaikuttaisi olevan kovin stereotyyppinen ja primitiivinen kuva uskovaisista. Valtaoja kirjoittaa esimerkiksi ”Uskossa keskeisintä on oman sielun pelastuminen, joka on aivan yhtä individualistinen päämäärä kuin oman nautinnon tavoittelu.” Miten Valtaoja voi tietää, mikä uskossa on keskeisinä, jos hän ei itse usko? Miten niin, sielun pelastuminen on individualistinen päämäärä?

Emäntä on sitä mieltä, että sielun pelastus tarkoittaa sitä, että ihminen irrotautuu omasta egostaa, löytää elämän varrella kadottamansa itseytensä, puhtaan Rakkauden, arkkityyppisen Valon, joka auttaa häntä saavuttamaan jo hetkellisiä ”paratiisikokemuksia” jo  maan päällä. Tavoite ei ole pelkästään individualistinen. Emäntä väittää, että tällaiset kokemukset palvelevat automaatiisesti yhteisöllistä hyvää; aito eettinen yhteisöllinen toimijuus lähtee liikkeelle yksilöistä, jotka tuntevat itsensä. Tämähän on psykonalyyttinen tosiasia. Emmekö elä tänä päivänä naamioelämää? Harva ihminen tuntee itsensä, vaan he pukevat kasvoillensa erilaisia naamioita, peittääkseen oman pimeytensä.

Onko asketistinen ”itseensä käpertyminen” automaattisesti ylevämpää ja parempaa kuin jonkun elämää aktiivisesti elävän jumalattoman ihmisen, miettii Valtaoja. Luulen, että tämän jos joku ”tietää” se on vain Jumala, jos sellainen sattuisi ihan oikeasti olemaan olemassa. Emäntä itse epäilee, että moni materialististisen maailmankatsomuksen ”harhassa” elää ekologisesti huomattavasti kestämättömämpää (ihmis)luontoa vahingoittavaa elämää kuin tällainen ”asketisti”. Lääketieteellisen etiikkan perusteesi on: ”Älä vahingoita” (Do not harm). Asketisti ei ainakaan tätä tee tätä.

Sielun pelastuksen yhteisöllisyydestä Juha Pihkala tuo esille kovasti Emäntää kiinnostavan seikan eli sanan ”omatunto” etymologian. Pihkala muistuttaa, että kreikan syneideesis, latinan conscientia, englannin conscience, saksan Gewissen ja ruotsin samvete kaikki sisältävät ajatuksen yhteisestä tiedosta, yhteisesti sitovasta näkemyksestä. Sisäinen sielumme palastuminen, omantuntomme äänen kuunteleminen, on toimintaa jossa ylitämme yksilön henkilökohtaisen vastuun. Tämän voi jo oivaltaa, kun tarkastelee omatunnon käsitettä muilla kielillä. Mielenkiintoista, että suomen kielen on vallannut tällainen individualistinen  käsite, kun oma tunto oikeammin on ”yhteistunto”, tunto, joka ylittää yksilön rajat. Se on siis yliaistillinen, transsendenttinen, käsite.

Emäntä ei moiti Valtaojaa kapeakatseisuudesta, koska Emäntä itse on huomannut itsellään monet kerrat olevan harmittavan stereotyyppinen kuva ”ateisteista”. Hän on joutunut monet kerrat korjaamaan omia harhaluulojaan.  Emäntä haluaa kuitenkin muistuttaa Valtaojaa siitä, että hän on ollut havaitsevinaan, että joskus laajasydäminen ateisti ja suvaitsevainen kristitty, ovat näkemyksiltään lähempänä toisiaan kuin fundamentalisti uskovainen tai ahdasmielinen itsensä tunteista irrottanut kaiken mitattavina numeroina näkevä ateisti. Ehkä nämä kaksi suvaitsevaista molemmat ovat oivaltaneet kaikkien metafyysisten näkemysten rajallisuuden. Emäntä on ollut huomaavinaan, että ajatteluun tulee syvyyttä siitä, että ihminen uskaltaa siirtää itseään astinkiveltä toiselle, eikä hän jää seisomaan yksin pelkästään yhdelle kivelle.

Millälailla Siirtolan Emäntä perustelee oman Jumaluskonsa älyllä? Hän perustelee, että onnellisuustutkimuksissa on todettu uskon harjoittamisen tuottavan ihmiselle lisäarvoa, onnellisuutta elämään. Pragmaattisesta näkökulmasta on viisasta olla ei-fundamentalistinen uskovainen. Terveellä tavalla uskovainen ihminen ei ole kadottanut yhteyttään tunteisiinsa. Amerikkalainen onnellisuustutkija Sonja Lyubomirsky kirjoittaa: ”Uskonnollisuuden ja henkisyyden ytimenä ovat voimakkaat tunne-elämykset: jumalanpalveluksen tuoma lohtu, mystisen, ylevän pyhyyden läsnäolon herättämä kunnioitus ja ihmetys sekä intensiivinen rakkauden, maailmankaikkeuden äärettömyyden tai ainutlaatuisen luonnonkauden kohtaaminen. Uskonnolliset kokemukset saattavat herättää syviä henkistymisen, hurmoksen tai valaistumisen tunteita, syventää uskoa ja antaa elämälle suuremman merkityksen.

Näillä sivuilla Juha Pihkalakin alkaa muuten näyttää parhaita puoliaan, tai ainakin Siirtolan Emäntä saavuttaa dialogista kosketuspintaa hänen kokemuksensa ääneen. Miehen sanoista välittyy viisausperinne, joka ei irrota ihmistä hänen tunteistaan.

Emäntä jälleen kerran haluaa kiinnittää huomionsa siihen, että millä tavalla on järkevää uskoa. Ei ole järkevää uskoa autoritaarisesti ja ahdasmielisesti, siirtäen negatiivisia tunteita muihin ihmisiin. Se ei paranna kenenkään elämän laatua. Emäntä kehottaakin ihmistä kiinnittämään huomiota omaan varjoonsa, ”syntisyyteensä” ja sen tunnistamiseen. Yleensä kun jonkun ihmisen eriävä mielipide laukaisee automaattisia negatiivisia hallitsemattomia tunteita meissä, on kysymyksessä tunteensiirto. Valittaen Emäntä toteaa, että hän itse ei ole vapaa varjonsa vaikutuksesta. Toisaalta kun varjonsa tunnistaa, on se ensiaste siihen, että ihminen pääsee eteenpäin omassa yksilöitymisprosessissaan. Emäntä on huomannut, että varjotyöskentely tapahtuu mietiskelyn (länsimaisen tai itämaisen) kautta. Ihminen lähtee työstämään jollain lailla meditoiden omia ajatuksiaan, tapahtuu tunteiden käsittelyä, jolloin ne muuttavat muotoaan.

Emäntä perustelee järjellään Jumalan olemassaoloa sillä asialla, että tällainen uskomus auttaa häntä pääsemään omassa yksilöitymisprosessisaan eteenpäin. Arkkityyppinen Jumala, sisäinen Valo, on uskomus/totuus, joka auttaa häntä laajentamaan teleologisesti omaa tietoisuuttaan. Aivan samoin, kuin Juha Pihkala perustelee ”viimeistä tuomiota” sillä, että tällainen uskomus, olkoon valhe tai tosi, ohjaa ihmisen eettistä käyttäytymistä oikeaan suuntaan. Jumala on jokin itseä suurempi arkkityyppinen elämän eettisyyttä edustava voima, joka vetää Emäntää puoleensa. Kristinuskon Jumalkäsite on auttanut häntä elämässä siten, että hän on lähtenyt toteuttamaan omaa yhteisöllistä elämäänsä tavalla, joka on tuonut hänen elämäänsä tyytyväisyyttä.

Riippumatta siitä uskommeko vai emme, meillä aina oma varjomme. Pihkalan sanoin ”uskonnollinen usko ei takaa hyvää ja vastuullista käytöstä”. Ainoa mittamme on sisäinen Valo. Emäntä miettii, että ehkä olennaista on, ettei mikään ihmisryhmä, olkoon sitten kysymyksessä vapaa-ajattelijat tai karismaattinen uskonnollinen liike, ota moraalista ylemmyyttä muihin ihmisiin nähden. Uskoo tai ei usko, ainoastaan Jumala, jos sellainen on olemassa, päättää kuka elää parempaa elämää kuin toinen.  Niin kauan kun emme ole nöyriä, siirrämme tunteitamme muihin ihmisiin.

Raamattussa on Emännän mielestä suuri määrä psykologista viisautta, jota meidän kannatta kuunnella. Jos Emäntä haluaa oppia jotain ientulehduksen etiologiasta, turvautuu hän hammaslääketieteeseen. Jos hän sen sijaan haluaa oppia elämän tarkoituksesta jotakin uutta, turvautuu Emäntä ehdottomasti mielummin Raamattuun kuin tieteeseen. Ottakaamme esimerkiksi vaikkapa tämä ”varjomme”. Matteuksen evanekeliumi meille hyvät neuvot kuinka lähestyä pimeää puoltamme:

Kuinka näet rikan, joka on veljesi silmässä, mutta et huomaa malkaa omassa silmässäsi? Taikka kuinka saatat sanoa veljellesi: ’Annas, minä otan rikan silmästäsi’, ja katso, malka on omassa silmässäsi? Sinä ulkokullattu, ota ensin malka omasta silmästäsi, ja sitten sinä näet ottaa rikan veljesi silmästä.

Valtaoja kysyy ”Miksei ihminen, jonka yhtenä – ei ainoana – tavoitteena on nauttia elämästä, ei voisi haluta auttaa myös muita ihmisiä pääsemään nauttimaan samoista iloista?” Mikä ettei – silloin kun näissä nautinnoissa on kysymys nautinnoista, jotka eivät vahingoita ihmistä itseä eikä yhteisöä. ”Elämästä nautiskelijoita” on koko ajan enemmän ja enemmän vieroitushoidoissa. Lähes puoli miljoonaa suomalaista popsii masennuslääkkeitä. Meillä on kummallinen addiktisoiva kulttuuri. Onnettomuudeksemme meillä on kasvamassa ensimmäinen nuori sukupolvi, jonka eliniän ennustetaan olevan lyhyempi kuin nykyisen. Tämä kaikki huolimatta siitä, että olemme muka niin hirvittävän tieteellisteknisesti ”edistynyt” kulttuuri.

Olemmeko kokonaisvaltaisesti edistyneitä ainoastaan tällä mekanistisella luonnontieteellisellä saralla, kun taas moraalinen ja tietoisuuden kehityksemme ovat taantuneita? Väistämättä Emännälle tulee tällainen mahdollisuus mieleen. Nykyiseen materialistiseen elämäntapaan, hallinnan kulttuuriin ja sen ”nautintoihin” on rakennettuna aineksia, jotka eivät edistä ihmisluonnon täysipainoista toteutumista. Yksilöitynyt ihminen tuskin suostuu olemaan ratas ekologisesti tuhoisassa teknisessä hirviössä, jossa taloudellinen kasvu on ainut mitta. Siirtolan Emäntä uskoo, että terve suvaitsevainen hengellisyys ja humanististen tieteiden integraatio luonnontieteeseen voivat olla ne elementit, jotka tulevaisuudessa lisää ihmisen kokonaisvaltaista hyvinvointia, elämän laatua ja elämän ymmärrystä. Tieto ja ymmärrys ovat kaksi eri asiaa.