Tietoisuustaitojen kaksi tietä hyväksyvään läsnäoloon

ELÄMÄN MYRSKYT

Joulut%E4hti+punainen+75488
Kun sairauden tai kriisin kaoottisen kokemuksen aikana kohtaat erilaiset tunnelatautuneet kokemustilasi, on kokemus samanlainen kuin tuntisit olevasi myrskyn silmässä. Tai hurrikaaniin, niin kuin James Welwood kirjoittaa. On helpottavaa tietää, että keskellä hurrikaania on rauhallinen, seesteinen ja levollinen paikka. Kun mielettömästä tuulesta huolimatta jatkat sitkeää kävelemistäsi, löydät myrskyn keskeltä itsellesi levon.  Meditoiden voit pysyä jopa pitkään tässä levollisessa tilassa! Välillä ehkä vain sivuat myrskyn reunaa. Joskus joudut uudestaan myrskyyn, mutta nyt askeleesi voivat olla jo vakaammat.

Edellinen pyörremyrskyni minulla oli melanoomadiagnoosini aikana. Nykyään jo hyväksyn että, että sisäinen ilmanalani on vaihteleva. Olen joutunut tekemään paljon töitä, jotta saan kaaottisten elämänvaiheitteni aikana tietoisuuteni erilaiset tilat ohjaukseeni. Olen saanut olla jo vuoden taas rauhassa harjoittaen lähes päivittäin tietoisuustaitoja.  Nyt tiedän, on tietoisuustaitojen kaksi tietä ulos myrksyn silmästä.

Joulut%E4hti+punainen+75488

KAHDENLAISIA TIETOISUUSTAITOHARJOITUKSIA   (STL JA PTL)V

Joulut%E4hti+punainen+75488

Voin tehdä päivittäin harjoituksia, joilla sieluni saa levon. Näitä harjoituksia kannattaa tehdä  ennaltaehkäisevästi, sillä aivojamme täytyy bodata, jotta me kestämme entistä vakaimmin askelein vastaamme tulevat myrskyt.

Etsin luovasti kirjoittaen ja lukien, aloittelijan asenteella, päivästä toiseen, uusia käsitteellisiä tapoja hahmottaa sisäisiä meditatiivisia tietoisuustaitoharjoituksia. Toisin sanoen teen PTL:ää. Löysin nimittäin tällä kertaa James Welwoodilta kaksi tapaa harjoittaa hyväksyvää läsnäoloa. Ne molemmat luen tietoisuustaitoihin. Voimme harjoittaa syvää tietoista läsnäoloa (STL, deep mindfulness) tai peilaavaa tietoisen läsnäolon itsetutkiskelua (PTL, mindful self-reflection).

Sekä STL:ää että PTL:ää harjoitamme, jotta löydämme jakamattoman tilan sielustamme; aukaisemme tilaa laajemmalle ehdollistumattomalle tietoisuudelle. Voisin kai käyttää sielu-sanan sijaanmieli” sanaa, mutta käytän tarkoituksellisesti sanaa sielu. Haluan nimittäin korostaa kaiken elämän, myös ihmiselämän, pyhyyttä ja perimmäistä henkistä olemusta.

Tietoisen läsnäolon harjoittajat helposti luulevat, ettäteemme syntiäkun ajattelemme ajatuksia tai koemme tunteita harjoitellessamme läsnäolon taitoja. Asia ei ole kuitenkaan näin. Welwoodin mukaan voimme löytää suhteen ehdollistumattomaan sisäiseen läsnäoloon kahta tietä, STL:n suoraa tietä pitkin (esimerkiksi hengitysmeditaatio, kehomeditaatio, läsnäolo arjen askareissa) tai PTL:n suhteellisen tietoisuuden tien kautta, jossa peilaamme kokemuksiemme luovasti. Olemme täysin hyväksyvästi hereillä tunnelatautuneille kokemustiloillemme niiden ajatuksineen, ja voimme puhaltaa ne jopa luovaan leikkiin. Tähän jälkimmäiseen PTL:ään luen taideterapeuttiset menetelmät, esimerkiksi Jungin aktiivisen mielikuvituksen, Sisäisen teatterin sekä vaikkapa autenttisen liikkeen ja länsimaisen mietiskelytradition Lectio Divinan.

WP_20141202_008[1]

Valaistuminen ei ole Welwoodin mukaan mikään ihanne päämäärä, täydellinen mielentila tai henkinen korkein tila, vaan se on matkamme täällä maankamaralla. Se on kätkettynä prosessiimme, tiehemme, jossa heräämme kaikkeen siihen, mikä saa meidät täydellistymään suhteessamme siihen. Jotta pääsemme kiinni tietoiseen läsnäoloon elämässämme, täytyy meidän harjoittaa läsnäolon hetkiä jokaisena päivänä.

Joulut%E4hti+punainen+75488

TIETOISUUSTAIDOT MUODOSTAVAT SILLAN VIISAUSPERINTEIDEN VÄLILLE

Joulut%E4hti+punainen+75488

Perinteisesti ajatellaan, että tietoinen hyväksyvä läsnäolo on uskonnotonta. Mindfulness eli tietoinen hyväksyvä läsnäolo on riisuttu uskonnollisista merkityksistä. Näin se onkin, kun ajattele asiaa STL:n näkökulmasta, mutta kun katsomme asiaa PTL:n näkökulmasta, on asia tyystin toinen. Löydämme PTL:n menetelmiä hyväksi käyttäen rakkaudellisen aloittelijan dialogisen asenteen elämäämme ja koko maailmaan. Suostumme avautumaan koko maailman viisausperinteiden kirjolle. Kieltäydymme uskonnollisesta ajattelusta, jossa erilaiset uskonnot taistelevat tai kilpailevat keskenään. Kieltäydymme myös ajattelemasta vain luonnontieteellisesti, mikä loukkaa – Skolimowskia lainatakseni – elämän pyhyyttä.

Olen kristinuskon ystävä. Olen täysin tietoisesti tehnyt tämän valinnan, ja pystyn täysin järkeenkäyvästi perustelemaan valintani. Uusi Testamentti on minulle rakkauden ja läsnäolon runoutta, joka on kyllästetty erilaisin vertauskuvin. Olen osa esi-isieni kristinuskon ystävien jatkumoa.

Tiesitkö, että metaforat eli vertauskuvat ovat aivojemme työhevosia. Kaikki kieli on perimmiltään metaforista. Mitä paremmin kykenemme uteliaasti ja läsnä olevasti vertauskuvin käsitteellistämään maailmaa, sitä onnellisemmin elämme. Metaforat ovat kuitenkin vain työhevosia, meidän ei pidä takertua niihin, koska totuutta emme koskaan voi vangita, voimme vain lähestyä sitä erilaisten näkökulmien ja niiden vertauskuvien tikapuita pitkin.Tämän jälkeen meidän pitää tyrkätä tikapuut pois ja luottaa, että saavuttamme uusi läsnäolo kannattelee meitä. Omat tikapuuni pyhyyteen muodostaa kristinuskon käsitteet ja tietoisuustaidot.

Vaikka olen kristinuskon ystävä, pidän tärkeänä dialogisuutta muiden uskontojen, ja tietty, myös tieteen kanssa (tiede kehittää realiteettitajua). Minussa on myös esimerkiksi buddhalaisuuden ystävä, se on vain huonommin kehittynyt kuin tämä kristinuskon ystäväni. Thich Nhat Hanhin sanoin, pidän erityisesti banaaneista (= minulle kristinusko), mutta haluan välillä maistaa myös mandariineja, omenoita ja päärynöitä.

Minulle Kristuksen lähetyskäskymenkää ja tehkää kaikki minun opetuslapsikseni – ei toden totta tarkoita sitä, että minun täytyisi viedä miekalla kristinuskoa eteenpäin. Minulle lähetyskäsky merkitsee rakkaudellisen läsnäolon viestin dialogista eteenpäin viemistä. Väkivallattomasta rakkaudesta voi puhua monin kielin ja käsittein. Rakkaudellisen läsnäolon harjoittaminen tietoisuustaitona on silta, joka voi ylittää eri uskontojen ja muiden viisausperinteiden, kuten tieteen, rajat.

Tämä Desmond Tutun ja Dalai Laman video sai minut kyyneliin. Heidän dialoginen läsnä olonsa on  sitä mitä tarvitsemme lisää tässä maailmassa. Emme tarvitse oikeassa olemista vaan läsnäoloa. Uskonnot ovat vain valon filttereitä, niin kuin Henryk Skolimowski kirjoittaa. Ne ovat suhteellisen läsnäolon työkaluja. Mikään niistä ei tavoita valoa yksin ja kokonaan.

Edelleen jatkan nerokkaan ekofilosofin, Henryk Skolimowskin ajatuksia. IInstitutionalisoitunut uskontomeillä kotoinen kirkkommeon ottanut oikeudet henkisyydestä ja valosta itselleen. Jumala ja Jeesus muuttuivat vähitellen instituutioiden tavaramerkeiksi ja joskus jopa ala-arvoisen mainonnan ja oikeassa olemisen välineiksi. Ja siksi ne ovat kirkon tavaramerkkeinä muuttuneet valon tyranneiksi ja niiltä on kadonnut matkalla liian usein pyhyys. Uskon, että luterilaisen kirkon maine palaa, kun teemme uuden uskonpuhdistuksen, jossa kiellämme valon pyhyyden alistamisen jonkun instituution yksinoikedeksi. Avaudumme dialogiseen olemiseen, jossa me globaalisti olemme kaikki uskonnosta riippumatta saman puun lehtiä, jotka värisevät tuulessa kukin omalla tavallaan.

Yliopistot puolestaan ovat ottaneet materialistisella maailmankatsomuksellaan ja sen yksipuolistavalla kielenkäytöllä yksinoikeuden tietoon.  Se on Skolimowskin mukaan myös elämän pyhyyden halventamista.  On surullista, kuinka monet akateemiset ihmiset kadottavat oman sisäisen viisautensa ja luovuuteensa alistaessaan itsensä tunteettomalle tieteelle.

Tietoisuustaidot facebookissa.

James Welwood, Toward a psychology of awakening: Buddhism, psychotherapy, and the path of personal and spiritual transformation. Boston: Shambala Publications.

Henryk Skolimowski, Let there be Light, The Mysterious of Cosmic Creativity, Wisdom Tree, 2009

Sarvela, Kati, Sisäinen teatteri – Luova kirjoittaminen tietoisuustaitona, Kuumussa Virtaa Oy, 2013

Mainokset

Elänkö aidon itseni näköistä elämää?

Olen usein miettinyt, mitä tarkoittaa se, että henkilö elää ”autenttista”, oman itsen näköistä elämää. Olen jo ajat sitten tajunnut, että kysymys ei ole mistään pysyvästä vakiotilasta. Sen sijaan aidon itsen näköinen elämä on amebaelämää: ihminen muuttaa jatkuvasti muotoaan. Tämä yksilön jatkuva muodonmuutos johtuu siitä, että hän kykenee jatkuvasti kyseenalaistamaan vanhoja uskomuksiaan ja hän pystyy rakentamaan uusia, paremmin todellisuuden perimmäistä olemusta vastaavia. Aito itsensä näköinen ihminen resonoi jatkuvasti herkkyytensä ja luovuutensa avulla ulkoista maailmaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Uskon ekofilosofi Henryk Skolimowskin tavoin tietoisuuden evoluutioon, siihen, että ihmiset sekä yhteisönä ja yksilöinä käyvät läpi tietoisuutensa ikuista kehityskulkua. Toki toiset yksilöt ja yhteisöt jämähtävät. Heidän tietoisuutensa jäykistyy ja kangistuu luutuneeksi yksipuoliseksi rakennelmaksi. Toiset yksilöt ja yhteisöt sen sijaan jatkavat koko elinkaarensa läpi tietoisuutesa evoluutiota. Heidän tietoisuutensa laajenee, jolloin ilmaantuu yhä uusia korkeamman ymmärryksen henkisiä tiloja.

Yksilön tai kulttuurin kaaosvaiheessa (esimerkiksi kriisit) on mahdollista, että tapahtuu muodonmuutoksellisia suuria siirtymiä uusille laajemman ymmärryksen tasoille. Kriisi on aina mahdollisuus, jonka käytämme tai jätämme käyttämättä.

Biologisella tasolla ajattelen kysymyksen olevan siitä, että ihminen kykenee rakentamaan yhä uusia neuraalisia yhteyksiä, eivätkä hänen aivonsa jämähdä vain tietyille kangistuneille radoille. Hermosouluverkostomme on systeeminen elävä kokonaisuus, jonka alasysteemien uusien verkostoyhtyksien emergentteinä ilmiöinä syntyy jatkuvasti uutta ymmärrystä.

Sisäisen teatterin kaltaisilla luovilla menetelimillä ihminen kykenee jatkuvasti aktivoimaan uusia hermoratayhteyksiä. Minätilat edustavat neuraalisten verkostojemme osasysteemejä. Spontaanissa luovassa kirjoittamisessa neuraalinen verkosto tihenee ja minätilojemme kirjo laajenee. Hyödyntäen tätä systeemistä verkostoa ja sen alasysteemejä (Sisäisessä teatterissa minätilat) ihminen kasvaa oman tietoisuutensa ohjaajaksi: omien tunteittensa ja ajatustensa ajattelijaksi ja ohjaajaksi.  Tietoisuutemme laajenee siis leikillisen luovuuden ja itsereflektion kautta. Vapautamme itsemme monologiasta dialogiin: erilaisten sisäisten ja ulkoisten maailmankatsomusten leikkiin.

Ajattelen, että aito ihminen on herkkä. Hän on hyväksyvästi läsnä itselleen ja toiselle ihmisille. Hän ei yritä pakottaa toista tai itseään samuudeksi. Tämä samuudeksi pakottaminen on ollut monologisen länsimaisen kulttuurimme perisynti. Meitä on sosialisaatiojärjestelmän kautta yritetty pakottaa massaihmisiksi. Meitä on ohjattu asiantuntijoiden ”oikeanlaiseen”, vallankäyttäjien uskomuksien mukaiseen keskiarvohirviöiden teknokraattiseen elämään. Se on ollut materialistisen maailmankatsomuksen logaritmien, luutuneen käsitekielen ja tilastojen monologiaa, taloudellisen materialistisen kasvun ethosta.

Lopputuloksena onkin ollut juureton luokkaretkeläinen, ”valeyhtenäinen ihminen”. Kaikki tämä siksi, että meille ei ole annettu riittävästi eväitä kasvaa oman tietoisuutemme  tunnetaitoisiksi ohjaajiksi, jolloin itse kykenisimme valitsemaan itsemme näköisen olemuksemme.

Aito itsensä näköinen ihminen nimittäin tietoisesti valitsee elämäntapansa. Hän ei ota vastaan passiivisesti uskomuksiaan ja arvojaan kulttuuristaan. Aito ihminen tiedostaa monet mahdolliset maailmankuvat ja valinnanmahdollisuutensa. Näin hän tietoisesti valitsee ne arvot ja uskomukset, jotka haluaa ottaa omiksensa. Koska ihminen itse on valinnut uskomuksensa, hänen elämänsä ei ole enää massaihmisten automaattisten uskomusten toteutumaa. Hän löytää toiminalleen ja sisäiselle maailmalleen jonkilaisen harmonian (filosofi Paul Ricaeur kutsuu tätä riitasointuiseksi sopusoinnuksi). Hyväksymme ikuisen rikkinäisyytemme ja keskeneräisyytemme.

Paradoksaalisesti kun valitsemme vapauden, on vapaus myös valinnut meidät. Kun valitsemme rakkauden, valitsee rakkaus myös meidät. Kun olemme läsnä elämässämme, muutumme tietoisuuden evoluution osaksi. Aitoudessamme ei siis pelkästään ole kysymys omasta tahdostamme ja järjestämme. Sen sijaan kasvaaksemme aidoiksi, meidän täytyy viihtyä epävarmuudessa. En voi tietää kaikkia maailman asioita, ja hyväksyn sen. Silti, tietoisuuteni kehittyessä, voin kaiken epävarmuuden keskellä kokea maailman yhä objektiivisemmin, läsnäolevasti.

Monologisen kulttuurimme vahvuus on ollut realiteettitajun kehittyminen. Sen heikkous on ollut, että tämän luutuneen käsitejärjestelmän kustannuksella on alettu mitätöimään muita henkisempiä maailmankuvia. Oikeita elämäntapoja on monia. Oman persoonani kehityksen ratkaisevin hetki oli se, kun vapautin itseni materialistisen maailmankatsomuksen vankilasta todellisuuden moninäkökulmaiseen leikkiin. Luonnontieteellisen ajattelun yksipuollistava kuollut kieli oli kuristava pakkopaitani.

Aitoa elämää elävä ihminen on ankkuroinut itsensä tähän hetkeen. Hänen mielennäyttämöllään ei kummittele häiritsevät menneisyyden haamut. Ankkuroituminen tähän hetkeen tapahtuu esimerkiksi hyväksyvän läsnäolon (mindfulness) harjoituksin. Tämänkaltaiset harjoitukset eivät kuitenkaan kaikille riitä. Jotta vapaudumme menneisyyden haamuistamme, joudumme hyvin usein antamaan patoamillemme tunteille luovan muodon.

Tunteiden ja menneisyyden kokemusten torjunta syö energiaamme. Itse pidän tunteiden fiktiivisestä muodoista, luovista prosesseista, joissa leikimme mielikuvituksellamme. Käsittelemättömät asiat kummittelevat mielessä niin kauan kunnes olemme vapauttaneet ne muodoiksi. Tässä metaforatyöskentelyssä länsimainen psykoterpia näyttää kyntensä.

Ajattelen siten, että hyvin kipeiden asioiden kohtaaminen tapahtuu mielikuvituksen avulla huomattavan paljon hellävaraisemmin kuin repimällä haavoja auki raadollisella realismilla. Tästä huolimatta tämä matka voi olla vaarallinen. Sitä ei kuitenkaan kannata jättää siksi tekemättä. Matka omaan itseen on omasta mielestäni tärkein ihmiselämän matka, sillä vain oman itsensä hyväksynnän kautta, ihminen kykenee tekemään aidosti hyvää toiselle. Niin kauan kun itse emme ohjaa tietoisuuttamme, joku toinen  tekee sen.

Seuraava sanoma on ehkä vanhan toistoa, mutta se on sen verran tärkeä asia, että tuon tämän jälleen esille: Jotta mielikuvitusmatka omaan itseen tapahtuu mahdollisimman turvallisesti, tarvitsee tietoisuutemme aikuisia vahvoja tiloja, jotka kykenevät kohtaamaan prosessissa vapautuvat tuskalliset tunteet. Jos meissä ei ole aikuisia vahvoja realistisia osia, tarvitsemme rinnallamme oppaiksi aikuisia turvallisia ihmisiä. Heitä ovat esimerkiksi terapeutit. Vaikka kuinka ihmisen tietoisuus olisi kehittynyt, hän aina hyötyy ulkoisista peileistä.

Aito itsensä näköinen  ihminen osaa hyödyntää mielikuvitustaan oman tietoisuutensa evoluutiossa. Hän ymmärtää kaikkien käsitteittensä metaforisen luonteen. Mielikuvatyöskentelyn eräs mielenkiintoinen osa-alue on moraalinen mielikuvitus. Sekin auttaa ihmistä elämään aitoa elämää. Ihminen kykenee moraalisella mielikuvituksellaan näkemään omien tekojensa laajemmat yhtöisölliset ja ekologiset seuraamukset. Tätä mielikuvituksemme osa-aluetta pitäisi erityisesti vallankäyttäjien kehittää.

Ihminen on sosiaalinen kehomieli, osa 5

LOPUKSI

Kyllä. Stressillä ja uskomuksillamme on vaikutusta fyysiseen terveyteemme. Ne vaikuttavat paitsi elämäntapoihimme myös emotionaalisten molekyylien kautta (esim. stressihormonit) siihen.  Kokonaisvaltaiseen terveyteemme vaikuttaa muiden luontokappaleiden ja ihmisten hyvinvointi. Tutkimusten mukaan esimerkiksi depressio on sosiaalisesti tarttuva sairaus.

Kun työstämme omaa maailmankuvaamme integratiiviseksi, rakennamme samalla omaa fyysistä ja henkistä hyvinvointiamme. Me tarvitsemme kipeästi tietoisuuttamme integraatiota edistäviä työkaluja, koska hukumme tietoon. Moni meistä on pullollansa erilaisia ristiriitaisia näkemyksiä. Toisaalta asia on näin, mutta toisaalta näin ja oikeastaan se on myös näin. Osa psykofyysistä pahoinvointiamme voi johtua jopa siitä, että olemme informaation ylikuormittamia. Emme kykene käsittelemään ristiriitaisia ajatuksiamme, ja sulattamattomat tunteet tukkivat vapaan tunnevirtauksemme. Emme jaksa ajatella itse, vaan helpompaa on mennä muiden, massan, mukana. Tällöin emme toteuta autenttista itsemme näköistä elämää.

Emme opi pelkästään käytännön kokemustemme kautta. Oma sosiaalinen kehomielemme voi muodostaa imaginaarion, kokemuksellisen oppimisen mielikuvituskeskuksen. Voimme tunnistaa rentoutuneessa tilassa meihin ehdollistetut ajattelumallimme ja voimme jopa simuloida todellisuutta mielikuvituksessamme.

Aktiivinen mielikuvitus, meditaatio, mietiskely ja  luova terapeuttinen taide ovat välineitä, joilla työskentelemme kokemuksellisessa sisätodellisuudessamme. Voimme oppia suhtautumaan myös hyväksyvästi paitsi omiin persoonamme osiin myös toisiin ihmisiin samaistumisen avulla. Tällöin voidaan jo puhua moraalisesta mielikuvituksesta.

Tietoisuustaitojen kehittymiseen, kuten läsnä olon taitoihin ja aktiiviseen mielikuvitukseen, tarvitaan paitsi meditaatioharjoituksia myös kokonaan uusi tapa ajatella. Itse asiassa tämä ei tämä ole kovinkaan uusi tapa, pikemminkin paluuta osittain vanhaan. Ympäristömme, luonto, mukaan lukien ihmisluonto ovat pyhiä ja olemme osa sitä. Kieltäydymme pirstomasta todellisuutta osiin, muuta kuin rakentaaksemme integratiivista kuvaa siitä.

Oma Sisäinen teatteri tapa ajatella ei ole sekään mitenkään täysin uusi tapa ajatella. Toin esille jo Lauri Rauhalan ja Ken Wilberin. Lisäksi yksi tunnetuimmista ekofilosofeista, Henryk Skolimowski on kirjoittanut kirjan ”The Theatre of the Mind”. Voimme sisäisen draaman kautta liittää itsemme osaksi maailmankaikkeutta. Sisäisen teatterin voi ajatella olevan myös hänen filosofiansa sovellutus. Lukemattomat muut viisaat ovat oivaltaneet olemisemme draamallisen perusluonteen (mm. William James, Carl Jung, james Hillman,  Mihail Bakhtin).

Onko tämä Sisäinen teatteri nyt sitä ”kaikki käy” maitokauppauskonnollisuutta, josta tietyt autoritaariset piirit puhuvat halveksivasti. Minusta ei. Kyse ei nimittäin ole vain eklektismistä, jossa satunnaisesti yhdistetään erilaisia viisausperinteistä. Sen sijaan kysymys on viisauden integraatiosta: Ihminen voi sisällään ja käytännön elämän kokemusten kautta yhdistää kaiken sen viisauden mitä ihmiskunta on historiansa aikana kehittänyt. Hän voi antaa sekä mielikuvituksensa ja intuitionsa sekä loogisen järkensä ohjata prosessia. Kaikkea tieteellisteknistä kehitystä meidän ei tarvitse heittää roskakoriin. Ekologinen elämä vaatii kuitenkin sen, että alamme hakemaan onnellisuutta myös arkisista pienistä asioista, kuten vaikkapa vapaaehtoistyöstä, emmekä vain egon aineellisista symboleista.

Minätilat ja niiden vuorovaikutus ovat integratiivinen prosessi, jossa voidaan työstää erilaisia viisausperinteitä omassa kokemusmaailmassa leikkimällä. Imaginaariomme toimii poettisella luovalla logiikalla, eikä vain järjen rationaalisella logiikalla. Integratiivisessa minätilojen työskentelyssä on syytä muistaa, että tiedostamaton mielemme on, paitsi aarreaitta, myös kaatopaikka. Siksi kaikki mitä sieltä nousee, ei ole kultaa.Paljon pahaa on tehty, kun on odettu kaikki tiedostamattomasta mielestä nouseva mielikuvitusaines todesta.

Mielikuvituksen tuottama syvempi tieto pitää heijastaa tietoisempiin rationaalisiin tiloihin. Lisääkö tämä uusi oivallukseni luomakunnan hyvää, kaunista ja oikeudenmukaisuutta? Prosessimme ei ole siis pelkästään terapeuttinen vaan se on henkinen kasvu matka väkivallattomaan globaaliin rakkauteen.

Itsetuntemusmatkan ei tulisi olla olemisemme päämäärä. Sen sijaan meidän tulisi antaa itsemme Jumalan (universumin/kosmoksen, rakkauden) luomistyön välikappaleeksi prosessissa, jossa luomme jotakin suurempaa tai pienempää hyvää, kaunista ja rakkaudellista yhteisöömme tai ympäristöömme.

Uskon, että maailma muuttuu sitä kautta, että alamme välittää enemmän toisistamme ja luonnosta.  Kristallipallostani olen näkevinäni, että tulevaisuudessa kolmas sektori, eli vapaaehtoistoiminta tulee nousemaan uuteen kukoistukseensa. Tutkimusten mukaan vapaaehtoistyö kun edistää molempien, sekä avun vastaanottajan että sen tarjoajan kokonaisvaltiasta hyvinvointia. Sen sijaan näyttöä ei ole siitä, että ylimääräinen tarpeeton tavara juurikaan lisäisi onnen kokemustamme. Olemme eläneet kummallisessa myytissä.

Emme uudessa elämäntavassamme vain luule naivisti, että tieteellistekninen kehityksemme pelastaa meidät ekokatastrofiltamme. Joudumme uusimaan koko olemisen perustamme. Meidät voi pelastaa se, että alamme välittämään toisistamme,  muista kulttuureista sekä luontokappaleista ihan vain sen takia, että ne kaikki ovat pyhiä. Voimme löytää tällöin elämäämme entistä enemmän onnea pienistä arkisista asioista. Tarvitsemme tietoa integroivia tapoja, joiden avulla yhdistämme erilaisia viisausperinteitä. Länsimaisen kulttuurin on päästävä eroon ylimielisyydestään muita kohtaan. Myös alkuperäiskansoilla on meille opetettavaa eikä vain meillä heille.

Ken Wilberin integraaliteoria ”kaiken teoria kaikesta” on hieno teoria. Silti itse kannatan sellaista näkemystä, jossa jokainen ihminen voi itse integroida viisautta erilaisista perinteistä itseensä, luovasti, täysin omalla ainutkertaisella tavallansa. Ken Wilber näyttää meille, minkälaiset mittasuhteet tällainen matka voi tuottaa. Voimme oppia paljon häneltä. Emme kuitenkaan tarvitse yksittäisiä guruja. Lempilainauksiani on Jungin huudahdus, kun hän kuuli perustetusta jungilaisesta suuntauksesta: ”Luojan kiitos olen Jung, enkä jungilainen!”

Teatteri on laitos, jossa tulevaisuus, menneisyys ja nykyhetki  kohtaavat. siellä voimme jopa animoida luontokappaleet sosiaalisen kanssakäymiseemme. Puolustan tietoisuustaitona minätilojen Sisäistä teatteria, koska sen avulla jokainen voi rakentaa itse oman itsensä näköisen kartan todellisuudesta, kartan, joka auttaa häntä toteuttamaan oma ainutkertaista elämäänsä. Tämä Elämän eepoksesi voi olla visuaalinen, tarinallinen, filosofinen, tai jopa runollinen tai satujen kartta. Se voi olla isompi tai pienempi, arkinen tai joskus jopa pateettinen. Se on se metaforinen tarina, jolla oma hyvinvointisi lepää.  Kukin voi imaginaariossaan   itseohjautuvasti ammentaa viisautta niistä globaalin yhteisönsä perinteistä, jotka hän itse kokee itse lähimmäksi omaa sydäntään.

Mitään viisautta ei oteta vastaan tietoisuustaitoja harjoittaessa ilman pureskelua, paitsi se, että olemme osa maailmankaikkeuden suurta verkostoa: Kun luomakunta voi huonosti, se vaikuttaa itse kunkin kansalaisen hyvinvointiin. Avattaren ohjaaja Cameron on tuonut tämän viestin taiteen keinoin jopa Hollywoodiin. Jospa me globaalin maailmankylän kansalaiset alkaisimme yhä enemmän sisäistää tämän luomakunnan verkostoitumisajattelun osaksi elämäntapaamme.

Tietoisuustaidot facebookissa.

Siirtolan Emäntä virtuaalisen pöydän ääressä Juha Pihkalan ja Esko Valtaojan kanssa nr. 7

Kuudennessa luvussa, keskustellessaan teodikean ongelmasta eli miten on mahdollista, että  hyvä kaikkivoipa isä Jumala sallii pahan maailmassa. Tässä luvussa Esko Valtaoja ja Juha Pihkala pääsevät dialogissaan Emännän mielestä vauhtiin. Esko Valtaoja ihmettelee, kuinka ”uskovaiset” isä Jumalan edessä puolustavat häntä, vaikka millaisia tekoja hän olisi tehnyt, vähän samaan tapaan kuin isän tai äidin pahoinpitelemä lapsi viimeiseen saakka puolustaa omia vanhempiaan. Lisäksi hän toteaa, että hänelle rakkaus on tunne, joka lähtee ihmisestä. Hän huomauttaa ettei ole koskaan tuntenut Jumalan rakkautta.

Pihkala puolestaan uskoo, että pahalle on syynsä, mutta me ihmiset emme voi sitä tietää, koska emme voi laatia muuta kuin oman mielemme ja kokemuksemme mittaisia kuvia Jumalasta. Jos Jumalasta kykenisimme kuvan käsittein rakentamaan, ei se enää olisi Jumala vaan epäjumala. Pihkala painottaa myös Jumalan rakkauden kokemuksellisuutta. Lisäksi hän korostaa sitä, että rakkaus näkyy tekoina. Pelkkänä tunteena rakkaudella on vähemmän merkitystä.

Emäntä on Esko Valtaojan kanssa samaa mieltä, että Rakkaus lähtee ihmisestä ja hänen teoistaan, vaikka toisaalta kyllähän monilla eläimilläkin on viettipohjainen tarve hoivata ja rakastaa pentujaan. Jumala käsitteen kautta Rakkaus käsitteenä syvenee ja irtaantuu sen viettipohjasta. Sana saa Raamatusta syvemmän merkityksen. Ihmisen Rakkaus, kuten muutkin tunteet kuin eläimillä ovat erilaisia, koska meillä on oma tietoisuutemme. Sen avulla voimme tarkastella itse omaa tietoisuuttamme ja sen suhteita. Ihminen voi ajatella ajatuksiaan. Valtaoja ei ole oikein tainnut oivaltaa, etteivät Raamatun lauseet ole tosiasialauseita, vaan niiden merkitysisältö aukeaa sitä kautta, minkälaisen tarkoituksen jakeille löydämme. Meissä jokaisessa on olemassa pyhyydenkipinä.

Usko on Emännälle subjektiivista intohimoa, luovaa prosessia, jossa hän etsii oman elämänsä tarkoitusta suhteessa Jumalaan. Hän yrittää ylläpitää sitä liekkiä, jonka pyhyydenkipinä hänessä saa aikaiseksi. Mikä koomisinta, hän tietää varsin hyvin, ettei hän koskaan etsimäänsä Jumalaa löydä. Jumala kun ei tarjoa itsestään meille kuin pieniä pirstaleita, joista ihminen voi yrittää rakentaa jonkinlaista kokonaiskuvaa, mutta se jää aina vaillinaiseksi.

Emännälle uskon maailma edustaa tunne- ja kokemuspuolta, juuri niin kuin Juha Pihkala kirjoittaa. Seuraavassa pinta-analyysiä Emännän uskonkokemusta. Muitten uskoista Emäntä ei tietenkään voi mitään sanoa, koska hänelle usko on juuri Jumalsuhteessa tapahtuvaa henkilökohtaista ainutlaatuista oman itsen arkeologiaa. Elämämme voi uskossa olla paljon rikkaampaa kuin mitä se on silloin, kun elämme maailmassa, jonka vain aistein havaitsemme.

Usko merkitsee Emännälle hetkittäistä hiljentymistä ja pysähtymistä Jumalan sanan ääreen. Usko on hänelle intohimoista dialektista meditaatiota, jossa hän yrittää kirkastaa omaa tietoisuuttaan . Emäntä ei usko siksi, että se on järkevää, vaan pikemminkin siksi, että elämä on järjenvastaista. Uskon kautta Emännälle elämästä tulee elämänarvoista. Näissä sisäisissä meditatiivisissa keskusteluissaan hän yrittää kuunnella oman sisäisen Valonsa, Jumalan ääntä. Usko on Jumalan kanssa kahdestaan kasvotusten olemista. Usko merkitsee Emännälle luottamista absurdiin prosessiin, prosessiin joka rationaalisen tiedon kannalta on naurettavaa. Usko on Emännälle uskoa elämän paradoksaalisuuteen. Se on sen myöntämistä, että ihmisen elämä ja ymmärrys on aina rajallista.

Usko on tiedon rajallisuuden ymmärtämystä. Emännän prosessi on seurannut Graalin malja myyttiä: Hänelle tarjottiin tilaisuus juoda Kristuksen verta Graalin maljasta jo teinityttönä, mutta torjui silloin mahdollisuuden. Tämän jälkeen Emäntä eli kolmekymmentä vuotta epätoivoista saippuaoopperaelämäänsä, oman tahdon aikaa. Tämän elämänvaiheen jälkeen Emäntä elämänkriisissään sai uuden tilaisuuden maistaa maljan juomaa, eikä hän hyljännyt tätä toista tilaisuuttaan. Nykyään Emäntä kysyy vähemmän ”Miksi?”, ja hän keskittyy enemmän maailman, tekstien ja itsensä väliseen intutiiviseen dialogiin. Hän on huomannut tämän oman uskonnon harjoittamisen muistuttavan ”lectio divinaa”.  Emäntä ei lue vain Raamattua, vaan hän kuuntelee myös muiden tekstien sisällään herättämiä ääniä. Emäntä on saavuttanut joitakin kertoja omassa prosessissaan mystisiä kokemuksia, joissa hän on tuntenut yhteytensä maailmankaikkeuteen.

Tämä uskon sisäinen harjoittaminen ilmenee kaikessa Emännän käytännön elämässä, myös hammaslääkärin työssä. Usko kun on Emännälle kokonaisvaltainen kokemus. Muistaakseni Lauri Rauhala joskus sanoi, että jos joku tiedemies ei kykene saavuttamaan elämässään pyhyyden kokemusta, se on hänen asiansa. Tällaisella ihmisellä ei ole oikeutta kieltää muilta elämän pyhää ulottuvuutta. Emäntä ainakin nykyään tuntee olevansa kahden maailman kansalainen. Hän toimii suhteellisen ”täysijärkisenä” hammaslääkärinä, ja hän pyrkii parhaansa mukaan noudattamaan käypähoitosuosituksia. Tässä lääketieteen maailmassa Emäntä esineellistä potilaansa suun hetkeksi vastaamaan lääketieteen hypoteettisia tilanteita.

Toisaalta hammashoitopotilas on Emännälle aina myös ihminen, jonka kanssa hän on vuorovaikutuksessa. Tällä vuorovaikutuksella voi olla merkitys sekä potilaan että Emännän identiteettitarinaan, myös siihen minkälaisen käänteen potilaan suun terveys saa. Vuorovaikutuksessaan hän käyttää hyväksi psykologiaa sekä kokonaisvaltaista ihmiskunnan viisausperinnettä, joita hän on löytänyt tästä toisesta myyttisestä ja hengellisyyden maailmasta, sen ehtymättömästä merkitysten aarreaitasta. Tietenkin harvoin harvoin Emäntä keskustelee potilaitteni kanssa suoraan uskon asioista, koska hän ei katso lääkärin tehtäväksi tyrkyttää näkemyksiään potilailleen. Emäntä tekee kuitenkin hammaslääkärin työtään koko identiteetillään, eikä siitä voi repiä uskoa erilliseksi osaksi.

Tiesittekö muuten että amerikkalainen syöpälääkäri Rachel Naomi Remen on sanonut, että eräs merkittävä tekijä, joka aiheuttaa lääkäreissä masennusta on esineellistävää maailmankuva, joka heihin koulutuksessa idoktridoinaan. Emännän tekisi mieli sanoa, että monet lääketieteilijät ovat materialistisen maailmankatsomuksen uhreja. Sen ihmiskuva on (ollut) masentava. Usko on siis osa Emännän identiteettiä, joten en voi erottaa sitä vuorovaikutuksessaan erilliseksi osaksi häntä. Potilaani ei ole pelkästään ”teline”, johon hampaat, hammaslääkärin tiedon objektit, ovat kiinnittyneet – sen sijaan hän on aina tunteva, kokeva ihminen. Emäntä itse on pettynyt luonnontieteellisen kuvana ihmisestä, jossa ihminen pirstotaan palasiksi, irralliseksi osaksi sosiaalista ympäristöään. Emäntä uskoo, että tulevaisuuden ihmistiede tulee olemaan integratiivista, ja siinä ei pelätä puhua myöskään elämän hengellisistä ulottuvuuksista.

Maallistunut kansa kärsii juurettomuudesta, henkisestä kodittomuudesta, kun häneltä on riistetty yhteys historiaan, uskontoon ja yliyksilölliseen tiedostamattomaan. Psykoanalyysin Oidupuskompleksi ja Elektrakompleksi ovat nuoria myyttejä verrattuna siihen kristinuskon symboliikkaan, joka Raamatun vuosituhansia vanhoissa historiallisissa tosia-asioihin ankkuroituvissa tarinoissa elää. Toki Kreikan myyttiset tarinat ja sadut vaikkapa Hannu ja Kerttu voivat tuottaa ihmiselle runsaasti oivallusta ihmisten tunne-elämän kehittymisestä. Raamattu syvyydeltään ja symboliikaltaan on länsimaisen kulttuurimme kruunu.

Emännälle kävi muuten parempi tuuri kuin Esko Valtaojan ystävällä Leenalla. Hän selvisi syövästään. Ehkä se on eräs syy, miksi hän ei halua hukata loppuelämäänsä juoksemalla aineellisten asioiden perässä, samaan aikaan kun aineettomassa todellisuudessa on olemassa merkitysmaailman aarreaitta. Emäntä on toki kiitollinen lääketieteelle hoidoista, mutta hänelle ei ole niinkään tärkeää, että hän elää mahdollisimman pitkän elämän. Huomattavasti tärkeämpää hänelle on, että hän saa tuntea elävänsä merkityksellistä elämää, elämää, jossa olen toteuttanut mahdollisimman hyvin omaa potentiaaliaan. Emäntä tuntee tänä päivänä toteuttavansa niitä lahjoja, joita Jumala on hänelle suonut. ”Uskoon tulo” merkitsee hänelle sitä, että hän huomaa kadottaneensa oman, ennen niin voimakkaan, tahtonsa. Emäntä on nöyrtynyt. Se on tunne, jonka hän on kokenut äärimmäisen vapauttavaksi. Aikasemmin Emäntä halusi menestyä, hän halusi toisinaan sitä ja erityisesti tätä. Nykyään Emäntä elää läsnäolon tilassa ja johdatuksessa. Hän haluaa vähemmän asioita ja antaa enemmän elämän kuljettaa. Hän uskaltaa kellua elämänvirrrassa. Elämä on siirtänyt Emännän yllättäen uusiin haasteisiin, ja hän on saanut asioita, joista hän on kiitollinen. Uskoontulo on Emännälle muutos siinä, kuinka hän elämänsä kokee.

Erilaiset myytit, kreikkalaiset mytologiat, intialaiset myytit maailman synnystä ja kristinuskon luomiskertomus kukin kertovat ihmiskunnan synnystä tarinaa, joka menee paljon tietoisen ymmärryksemme yli. Se että tietoinen mielemme ei myyttien ja uskontojen rationaliteettia ymmärrä, ei tarkoita sitä, etteikö niillä sellaista olisi. Jos kaiken ymmärtäisimme, palvoisimme epäjumalaa, juuri niin kuin Pihkala sanoi. Miksi Jumala sallii pahan tapahtuvan, sitä emme voi ymmärtää. Ehkä Simone Weil on oikealla jäljillä, kun hän on sitä mieltä, että kun ihminen on psyykkisesti tai sosiaalisesti vahingoittunut, voi hänen moraalitajunsa kadota, jonka jälkeen hän alkaa pahalla hakea ”hyväänsä”. Miksi pahat voimamme ottavat sijaa yksilössä, ei kuitenkaan ole rationaalisesti tyhjentävästi selitettävissä. Emäntä uskoo myös, että eräs pahuuden selitys on, että ihmisen tietoisuuden normaali kehitys on jotenkin häiriintynyt, ja jokaiselle voi niin käydä, kun olosuhteet ovat otolliset.

Mitä paremmin olemme integroineet moraalista kokonaisvaltaista viisautta itseemme hengellisten/henkisten merkitysten kautta, toisin sanoen, mitä enemmän olemme tutut oman sisäisen arkeologiamme ja Jumalsuhteemme kanssa, sitä vaikemmin Emäntä uskoo pahuuden voivan puhjeta meissä. Emäntä on vahvasti sitä mieltä , että kun ihminen tulee tietoiseksi sisällä itsessään olevista Pyhyydestä ja pahuudesta, voi ihminen tehdä parempia entistä tietoisempia moraalisia valintoja, joissa hän lakkaa siirtämästä pahaa vain muihin ihmisiin. Jokaisessa meissä on potentiaalisena sekä pahuus että Pyhyys.  Kun siis hoivaamme omaa tietoisuuttamme rikkaan merkitysmaailman ja hengellisen viisauden avulla, voimme kyetä tekemään vastuullisia ja oman omantuntomme kanssa sopusoinnussa olevia valintoja.Emäntä uskoo, että mikäli emme ole tietoisia sisällämme olevasta toisesta tiedostamattomasta pahuuden ja Pyhyyden maailmasta, olemme helpommin moraalittomien totalitaaristen tyrannien ohjattavia.

Emännästä vaikuttaa, että Valtaojan ongelma, mutta toki myös vahvuus on, hänen laaja-alainen nuorta maskuliinisuutta edustava hyvin kapea-alainen logosviisautensa. Näyttää kuitenkin siltä, että häneltä puuttuu kyky sietää epävarmuutta ja myöntää oman ymmärryksen rajat. Kun ihminen kieltää kollektiivisen tiedostamattoman olemassa olon ja teleologisen tiedon, pakenee hän hallinnan harhaan ja luonnontieteelliseen nuoren miehen uhoavaan edistysuskoon. Ihminen murhaa toisen puoliskonsa. Ekofilosofi Skolimowskin ajatusta lainatakseni, länsimainen kulttuuri on lobotomisoinut ihmisen. Tämä nuori yltiöpäinen kulttuuri edustajineen uskoo, että ihmiskunnan edistys löytyy materiasta, kun levollisempi maailma syntyy sisäistetystä moraalista, jossa elämän hengellisellä/henkisellä ulottuvuudella on keskeinen merkitys.

Pihkala puolestaan vaikuttaa edustavan sivistynyttä hengellistä viisautta, mutta hän vaikuttaisi edustavan institutionaalista autoritaarista kristinuskoa. Kierkegaardin sanoin tämä kristinusko on sellaista, jossa seurakuntalaiset papin johdolla leikkivät oikeaa kristinuskoa. Ulkoiset muodot, autoritaariset näkemykset ja rituaalit ovat tärkeämpiä kuin sisäinen uskonelämä. Mikäli kirkko mielii pysyä kulttuurin kehityksessä mukana, kaivataan kipeästi uusia hengellisiä ajattelijoita, jotka tulkitsevat suvaitsevaisesti Raamattua siten, että erilaisuus ja monikulttuurisuus nähdään globaalina maailmankylämme rikkautena. Ajassamme on tilaus uudelle kristinuskolle, joka ei aliarvioi seurakuntalaisten tietoisuuskapasiteettia.

Elämme Emännän mielestä ekologisen kriisin lisäksi kristinuskon ilmastokriisiä. Emäntä on ollut näkevinään pieniä myönteisiä merkkejä hengellisen ilmaston muutoksessa. Emme tarvitse pappeja, jotka lokeroivat ihmisiä syntisiin ja vähemmän syntisiin, vaan hengellisiä johtajia, jotka auttavat ihmisiä viemään Rakkauden ja armon viestiä eteenpäin. Uskonnollisten käsitteiden avulla voimme yhdistää sen, minkä erilaiset maailmankatsomukset ja metafyysiset käsitykset hajottavat. Emäntä epäilee, että ihmiset ovat kyllästyneet olemaan kuluttajia. Yhä useampi haluaa aineellisen arvojen sijaan merkitysmaailmaltaan rikkaampaa, syvempää ja samalla aineellisesti kohtuullisempaa, ekologisempaa sekä laadukkaampaa elämää. Vähemmän voi olla enemmän. Kun kristinusko löytää paikkansa, voi sillä olla suuri merkitys tässä uuden kohtuullisemman elämän kulttuurissa.

Skolimowski ja minä – kahden mielenteatterin ohjaajan mietteitä nr. 19

Alber Einstein kirjoittaa mystisistä kokemuksista seuraavasti (The World as I See It): ”Uskonnolliset nerot ovat kautta aikojen kunnostautuneet (kosmisten) uskonnollisten kokemusten kautta. Minun näkemykseni on, että kaikkein tärkein taide ja tiede syntyy näitten tunteiden kautta. Ja perinne pysyy hengissä niitten ihmisten kautta, jotka kykenevät saavuttamaan näitä kokemuksia. Väitän, että kosminen uskonnollinen tunne, on voimakkain ja jaloin tieteellisen tutkimuksen yllyke.” Henkilökohtaisesti koen itseni vieraantuneeksi sellaisesta tieteellisestä kulttuurista, joka kieltää meiltä eheytemme kannalta tärkeitä kokemisen tapoja.

Albert Szent-Gyorgyilta Skolimowski on omaksunut systeemiajatteluaan: ”Jotta saat paremman näkymän, täytyy sinun vaihtaa kaikki pyörät yhtaikaisesti”. Avoimet systeemit evolutiivisen paineen alaisina, hakeutuvat itsestään uuteen korkeamman tason järjestykseen. Samoin myös ihmismieli on itseorganisoituva itseään uudistava ja luova järjestelmä. Minä puolestani omaksuin suljettujen ja avointen järjestelmien logiikan amerikkalaiselta psykologilta ja filosofilta William Jamesilta. Systeemiajatteluni olen omaksunut vuosien mittaan lukemalla moninaista siihen liittyvää kirjallisuutta. Minulla ei ole ketään erityistä ”gurua” kyseiseltä tiedon alueelta.

Tietoni systeemiajattelusta ovat osoittautuneet toki paljon pinnallisemmaksi, kuin Skolimowskilla, jolla on myös tekninen koulutus. Hän korostaa toistuvasti sitä, että fysiikka on muuttunut 1900-luvun toisella puolella. Se on jättänyt taakseen deterministisen, kausaalisen ja mekanistisen ajattelun, ja siitä on tullut ikuista Shivan tanssia. Tämä Shivan tanssi ilmeenee esimerkiksi termodynamiikassa. Merkittävä osa tieteen edustajista roikkuu kuitenkin edelleen kiinni vanhassa newtonilaisessa deterministisessä, reduktiivisessa ajattelussa.

Ilja Prigogine on alunperin venäläinen Belgiaan 1921 muuttanut venäläinen tiedemies, joka tutki menestyksellisesti termodynamiikan irreversibelejä, palautumattomia, lakeja. Hänen ajattelunsa luo sillan sosiaalitietteitten ja luonnontieteitten välille. Prigogine sai työstään Nobelin vuonna 1977. Prigoginen ajattelun takana luuraa Skolimowskin mukaan juuri tämä sama dialektiikka kuin mielenteatterissa. Skolimowski itsehän on Puolasta ja on saanut henkilökohtaisesti kokea, millaista on elää sosialistisessa maassa. Hän kritisoikin sen aikaisia neuvostoajattelijoita heidän kivettyneestä ja dogmaattisesta dialektisesta ajattelustaan. Prigoginen entropia-ajattelun kautta esisokrattinen dialektiikka, Sokrateen, Hegelin ja Marxin dialektiikat löytävät kuitenkin uuden luovan muotonsa.

Prigoginen ajattelussa elävät systeemit muodostavat itseorganisoituvia järjestelmiä. Meidän tietoisuutemme luo uusia tietoisuudentasoja pinoten niitä vanhojen tasojen päälle. Mikään evoluutiossa ei ole siis pelkästään deterministististä vaan evoluution osallistuvilla on eräänlainen alkeismuisti, joka säilyttää samalla vanhoja rakenteita. Muodostamme siis monella tasolla toimivia itseorganisoituvia yksiköitä. Oma mielenteatterini on eräs tällainen itseorganisoituva jatkuvssa virtauksessa oleva yksikkö, jossa tapahtuu emergenttejä hyppäyksiä uusille tietoisuuden tasoille. Luovuus merkitsee minulle sitä, että kykenen irrottautumaan teatterini tietoisesta ohjauksesta, vaan annan oivalluksen ikään kuin itsestään vain tapahtua. Näin voin muuttua pienen pieneksi laajemman luovan tietoisuuden yksittäiseksi kanavaksi.

Thomas Kuhnilta Skolimowski on omaksunut tieteellisen vallankumouksen idean. Tietoisuuden evoluutio ei siis tapahdu lineaarisesti vaan siinä tapahtuu äkillisiä paradigmasiirtymiä (siis kognitiivisen uskomusjärjestelmäsiirtymiä). Vanha paradigma korvautuu uudella. Tämä tapahtuu tietoisuuden luovuuden avulla – se voi nousta myös uudelle integroituneemmalle tasolle. Toki Thomas Kuhn on minullekin ”tuttu mies”, mutta tässä kohden turvauduin Ken Wilberin tietoisuuden spektriin. Hän puolestaan oli jalostanut tätä spektriä uuteen loistoonsa.

Ken Wilber vaikuttaa olevan eräs uuden ajan ”guru”, jonka ympärille on syntymässä oma kannattajaryhmänsä. Vaikka hänen filosofiansa on kiinnostavaa, olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että kunkin ihmisen tulisi aina itse rakentaa oma elämänfilosofiansa. Hänen sopastaan voi toki moni elämänfilosofi lainata aineksia omaan keitokseensa. Uskon että paras soppa syntyy silloin, kun kukin valmistaa itse oman keitoksensa omista aineksista. Tietoisuus ei laajene muuta kuin luovan yksilöllisen toiminnan kautta, eikä siten että omaksutaan jonkun toisen ajattelijan malleja ainoina totuuksina. Tähän sopii jälleen kerran tämä Jungin lausahdus, jossa hän kertoi seuraajilleen, että ”Luojan kiitos olen Jung, enkä jungilainen”. Itseasiassa uskon, että tämä egostate-terapia  on eräs mielenkiintoinen rakenne, jonka ympärille voi rakentaa kukin oman integratiivisen elämänfilosofiansa.

Tietenkään en usko, että Ego-statelle rakentuva mielenteatteri on ainut mahdollinen työskentelytapa, mutta minulle se on tällä hetkellä paras itseohjautuvuuden väline. Se mahdollistaa erilaisille riistiriitaisille sisäisille henkilökohtaisille maailmankuville rakentuvan uuden oivalluksen. Mielentiloja hyväksikäyttäen kukin ihminen voi siis rakentaa oman yksilöllisen ainutkertaisen tarinansa. Jollekin toiselle voi avautua tietoisuuden evoluutio toki vaikkapa runouden, musiikin tai jonkun muun integratiivisen viitekehyksen kautta.

Kazimierz Dabrowskilta Skolimowski on omaksunut positiivisen disintegraation eli sen, että ihmisen yksilöityminen eli hänen tietoisuutensa evoluutio ei tapahdu lineaarisesti. Kun nousemme seuraavalle tasolle, on uutta integraatiota edeltävä aika joskus hyvinkin ahdistava ja traumaattinen. Usein uudelle tasolle nouseminen vaatii anteeksiantoa. Joskus tämän anteeksiannon kohde on toinen ihminen, joskus oma itseys, joskus yhteiskunta, toisinaan itse luonto. Dabrowskin ajatukset ovat analogisia Ken Wilberin ja monen muun ajattelijan kanssa. Uskon, että jokainen elää elämässään vaiheita, joissa heidän kuvansa maailmasta muuttuu yllättäen toisenlaiseksi.

Mainitsin edellä jälleen kerran William Jamesin, koska hän johdattelee minut syventymään mielenkiintoiseen kiehtovaan aiheeseen eli mystiikkaan. Uskon nimittäin, että mystiset kokemukset ovat juuri näitä eräitä systeemisiä emergenttejä tietoisuuden laajentumisen kokemuksia.

Mystiikasta

Kuten on tullut esille moneen kertaan – oma työskentelyni oli luovaa työskentelyä mielikuvitukseni kanssa. Kuka muu kissanhännän nostaa kuin kissa itse, joten henkilökohtainen mielepiteeni on, että se oli jopa onnistunutta sellaista. Mielenteatterini on siis tyyppiesimerkki itseään organisoivasta tietoisuudesta. Prosessini oli leikkimistä oman tiedostomattoman ja tietoisen mielenosani kanssa. Edward F. Kelly and Michael Grosso (Genius) väittävät, että raja luovuuden ja hulluuden välillä on liukuva. Uusi luovuus syntyy onnistuneesta tiedostamattoman ja tietoisen mielen välisestä työskentelystä. Kuten, osittain humoristisesti ja toisalta tossissani, toin esille elin pitkään ”rajatilapersoonan” levotonta saippuaoopperaelämää, kunnes hiljaisuudessa sisäinen mielenteatterini lähti käyntiin. Ehkä monissa luovissa ihmisissä on myös hulluutta? Nykyään elän siis ulkonaisesti suhteellisen yksinkertaista ja vaatimatonta elämää, mutta sisälläni on rikas maailma, jota ilmaisen luovasti eli kirjallisesti. Olen kanavoinut levottomuuteni luovuudeksi, intohimoiseksi subjektiivisuudeksi.

Kelly ja Grosso väittävät, että mystiikka ja nerous ovat toistensa kanssa tekemisessä. Valtavirta psykologia halveksinut mystiikkaa, mutta monet tutkijat ovat sitä mieltä, että sen tulisi olla keskeinen käsite empiirisesti pätevässä tieteellisessä psykologiassa. Mystinen kokemus on eräs ihmiselämän mielenkiintoisimpia kokemuksia. Jos mystisiä kokemuksia ei oteta mukaan tieteelliseen psykologiaan muiden tutkimuskohteiden joukkoon, on psykologiamme pelkkä pilakuva psykologiasta. Mystiset kokemukset eivät ole pelkkiä hyödyttömiä aivojen harhoja. Näin siis väittävät nämä tutkijat (Kelly ja Grosso) ja henkilökohtaisesti omiin kokemuksiini viitaten, olen ehdottomasti samaa mieltä. Miksi näitä kokemuksia mitätöidään? Ehkä siksi, että mystiset kokemukset ovat usein yhteydessä hengellisiin kokemuksiin, ja reduktiivinen tiedehän on halunnut poistaa ihmiseltä tämän elämän merkityksellisen ja kokemuksellisen ulottuvuuden.  Fundamentalistinen autoritarisoitunut hengellinen ilmapiiri on korvautunut fundamentalistisella tieteellisellä valtakulttuurilla. Väitän, että samalla olemme syöneet oman elämämme tarkoitusta ja olemme tehneet materialismista ainoan hyväksytyn uskontomuodon. Kulttuurimme palvoo materiaalia jumalanaan. Ei ole kovinkaan outoa mielestäni, että silloin kun ihminen kieltää uskonnolliset merkitykset,  moni kokee elämänsä tarkoituksettomaksi.

Albert Einstein kirjoittaa mystisistä kokemuksista seuraavasti (The World as I See It): ”Uskonnolliset nerot ovat kautta aikojen kunnostautuneet (kosmisten) uskonnollisten kokemusten kautta. Minun näkemykseni on, että kaikkein tärkein taide ja tiede syntyy näitten tunteiden kautta. Ja perinne pysyy hengissä niitten ihmisten kautta, jotka kykenevät saavuttamaan näitä kokemuksia. Väitän, että kosminen uskonnollinen tunne on voimakkain ja jaloin tieteellisen tutkimuksen yllyke.” Henkilökohtaisesti koen itseni vieraantuneeksi sellaisesta tieteellisestä kulttuurista, joka kieltää meiltä eheytemme kannalta tärkeitä kokemisen tapoja.

Kuka tietää, ehkä juuri elämän mystisen ulottuvuuden mitätöiminen on johdattanut niin monet ihmiset hakemaan ”yliluonnollisia” kokemuksia huumeitten ja alkoholin parista. Niidenhän avulla ihminen voi saavuttaa analogisia epärealistisia keinotekoisia kemiallisesti aiheutettuja tuntemuksia, jotka eivät kuitenkaan käsittääkseni yleensä johda syvempään elämän ymmärtämyksen syntymään. Päin vastoin, uskon, että ne voivat rajoittaa oman tietoisuutemme evoluutiota – omaa yksilöitymistämme.

Ehkä juuri siksi nämä mystiset kokemukset, joita ihmiset ovat jo tuhansia vuosia kokeneet, halutaan mitätöidä ”huuhaaksi”. Sen sijaan hindulaisuudessa, buddhalaisuudessa, islamissa ja kristillisessä ym. hengellisissä perinteissä on mystisiä suuntauksia, jotka kertovat näistä vaikeasti sanoiksi puettavista noeettisista kokemuksista. Minulla on sellainen käsitys, että tänä päivänä myös kristillinen perinne mitätöi näitä kokemuksia, koska sekin haluaa tehdä uskonnollisista kokemuksista reduktiivista tiedettä. Mystiset kokemukset jollakin lailla ylittävät tavalliset kognititiiviset toimintamme, koska ne syntyvät spontaanisti, joskus hyvinkin odottamattomissa tilanteissa.

Kelly ja Grosso (Irreducible Mind) korostavat, että mystisten kokemuksien tieteellisessä analyysissä oli päästy hyvin pitkälle jo sata vuotta sitten. Mystisten ilmiöiden olemassaoloa heidän mukaansa on mahdotonta kieltää. Tämän jälkeen niiden tutkimus jämähti kuitenkin tutkijoiden reduktionistisiin ennakkoluuloihin. Valtavirtapsykologiassa muodostuu tällä hetkellä behavoristisen perinteen perintöprinsessasta, kognitiivinen psykologiasta. Kun kognitiiviseen psykolologiaan integroidaan myös tietoa humanistisesta ja transpersonaalisesta psykologiasta, saamme ihmismielestä huomattavasti monipuolisemman integratiivisen kuvan.

Omassa mielenteatterissani yhdistelin integratiivisesti tietoa eri perinteistä käsin, ja kuten olen tuonut useamman kerran esille. Saavutin useamman kerran näitä mystisiä kokemuksia. Bucke (Cosmic Consicussness) kirjaa ylös tietoja viidestäkymmenestä mystisiä kokemuksia saavuttaneesta henkilöstä, ja hän väittää, että muista harhaisista kokemuksista poiketen, nähin hengellisiin kosmisiin kokemuksiin liittyy ihmisen moraalisen tietoisuuden nousu ja lisääntynyt itsensä hallinta.

Omat kokemukseni ovat analogisia amerikkalaisen filosofin ja psykologin William Jamesin kokemuksen kanssa. James kertoo, (Varieties of Religious Experience) kuinka hän oli ystäviensä kanssa viettänyt iltaa seurustellen. He olivat keskustelleet erilaisista filosofista ajattelumalleista ja runoudesta. Kun James oli ajamassa kotiinsa, tunsi hän olonsa hiljentyneeksi ja tyhjäksi. Hän oli eräänlaisessa passiivissa tilassa, jossa mielikuvat ja ajatukset vain ikään kuin satunnaisesti ja levollisesti virtasivat mielessään. Yhtäkkiä, varoittamatta, James tunsi olevansa värillisen, tulen värisen pilven syleilyssä. James tiesi, että tämä liekki tuli hänen sisältään. Hän tunsi samalla valtavan riemunkokemuksen. Kokemus ei ollut pelkkä tunne, vaan se oli tieto, ettei elämä ole pelkkää aineellista materiaa. James kertoi kertaheitolla tulleensa tietoiseksi siitä, että olemme kuolemattomia, olen osa ikuista elämää. James muisti nämä kokemuksensa loppuelämänsä, myös melankolian täyttäminä hetkinänsä.

Olen kokenut mystisen kokemuksen passiivisesti, luonnon armottoman raekuuron ja syöpähoitojeni keskellä. Oli poimimassa lähisuolla karpaloita, kun yllättävän raju raekuuro sattui päälleni. Tunsin, kuikka sormeni muuttuivat tulipunaisiksi ja ne tuntuivat kalikoilta, mutta samanaikaisesti sisälläni paloi käsittämättömän riemullinen kokemus olemassa olon ilosta. Koin mystisiä kokemuksia myös useamman kerran eheyttävän kirjoittamisen prosessissani. Ennen kirjoittamisen aloittamista, syvennyin yleensä filosofiseen kirjallisuuteen. Tämän jälkeen vaivuin kirjoittaessani eräänlaiseen transsitilaan, jossa kadotin yhteyden aikaan ja paikkaan. Rakentamani mielenteatterin hahmot alkoivat spontaanisti elämään ja tuottamaan repliikkejä. Kysessä oli mitä ilmeisemmin ilmiö, jota voidaan myös kutsua automaattiseksi kirjoittamiseksi. Ennen prosessini alkua luin filosofista ja psykologista kirjallisuutta.  Aktiivisen mielikuvitukseni avulla syntyi ”transsitilassa” uutta oivallusta, ja samalla nousi myös uusia sisäisen teatterin vanhojen mielentilojen rinnalle. Kirjan kirjoittamisen aikana tunsin muutaman kerran mystisen ilon hetken siitä, että olen osa jotakin ikuista ja kuolematonta prosessia. Uskon, että juuri nämä kokemukset muuttivat oman elämäni tarkoitukselliseksi. Tunnen hetkittäin olevani osa jotakin suurempaa, pyhää tietoisuutta. Silloin, kun pystyn päästämään irti mielentilojen tietoisesta ohjauksesta, pystyn satunnaisesti ja yllättäen muuttumaan tämän suuremman tietoisuuden kanavaksi. Toki suurimman osan aikaa olen tavallinen raadollinen ihmispoloinen niin kuin muutkin ihmiset.