Kaipaako luterilainen kirkko uutta uskonpuhdistusta?

Siirtolan emäntä ajattelee, että 2000-luvun alku on mielenkiintoista aikaa. Tieteellistekninen tieto ei ole ratkaissut köyhyyden, väkivallan eikä epäoikeudenmukaisuuden ongelmaa ja sen välineellinen materialisten suhde luontoon on aiheuttanut ennennäkemätöntä luonnon tuhoa. Moni on menettänyt yhtä lailla uskonsa sosialismiin kuin ryöstökapitalismiin. Luonnontieteelliselle asiantuntijuudelle rakentuva kulttuurimme alkaa monen silmissä näyttää entistä enemmän epäuskottavuudesta. Vaikka tieteellisen tiedon määrä on koko ajan lisääntynyt, älyllämme emme tunne löytävän kohtuullista elämää, saatikka onnea tai elämämme tarkoitusta. Päin vastoin, jotkut, kuten Siirtolan emäntämme, ovat jopa alkaneet kokemaan, että asiantuntijat ovat varastaneet ihmiselämästä sen itseohjautuvuuden.

Toisaalta samaan aikaan uuden vuosituhannen alussa  kirkko elämän tarkoituksen luojana on menettänyt koko ajan kannatustaan. Yhä useampi kokee kirkon instituutiona vanhoilliseksi, autoritaariseksi, ulkoapäin ohjeita antavaksi ja tuomitsevaksi. Vaikuttaa siltä, että kirkon luoma keskiaikainen ”brandy” on menettämässä paikkaansa elämän merkityksenantajana. Vuosituhannet uskonnot ovat olleet elämän tärkeitä tiedostamattoman syvyysulottuvuuden merkityksenantajia. Siirtolan emäntäkään ei usko, että ihmisen rationaalisuus kykenee koskaan korvaamaan tätä hengellistä elämän ulottuvuutta. Hän väittää, että menneet sukupolvet eivät ole olleet uskonsa kanssa yksinkertaisia ihmisiä. Heillä on ollut omana aikakauteen liittyvä viisautensa, mikä on johtanut heidät tukeutumaan uskontoihin.

Emäntä on tullut ajattelussa siihen johtopäätökseen, että ongelma on seuraava: Kirkko instituutiona on menettämässä uskottavuuttaan sosiaalista oikeudenmukaisuutta ja lähimmäisenrakkautta edistävänä instituutiona. Tämä siksi, että kirkko ei ole kyennyt uusiutumaan tavalla, jolla se kykenesi vastaamaan tämän päivän ihmisen hengellisiin tarpeisiin.  Tämä ei toki koske yksittäisiä pappeja. Heissähän löytyy ihmisiä joka lähtöön. Siirtolan emäntä on tavannut monta pappia, joiden dialogista hengenviisautta hän arvostaa.

Emännän ja hänen ystäviensä hengellisyyden katalysoijana on ollut Sören Kiekegaardin filosofia. Hän on korostanut uskon sisäisyyttä. Tämä omana aikanaan parjattu mies oli kiihkeästi sitä mieltä, että uskon tehtävä on auttaa ihmistä tulemaan itseksi, autenttiseksi minäksi. Tämän vuoksi ihminen joutuu tekemään uskonhypyn, hyppäämisen johonkin absurdiin, jota ei voi tiedolla oikeaksi todistaa. Usko on henkilökohtainen valinta ja se tuo tulleessansa epävarmuuden ja irrationaalisen, mutta samalla eettisen todellisuuden. Uskon omaava ihminen elää virtaavaa nykyhetkeä, jossa hän tekee yksin joka hetki valintaansa. Puhtaimmillaan kristinusko on silloin kun ihmisen valinta kohtaa absoluuttisen paradoksin. Ehkä nämä kohtaamiset ovat juuri näitä mystisiä hetkiä, joita kaikkien uskontojen edustajilla on ollut,  pohtii Emäntä.

Kierkegaard pilkkaa loistavalla kielenkäytöllä niitä, jotka sekoittavat toisiinsa uskon ja tieteen:

Usko ei siis ole älyllisen sfäärin apukoululuokka, heikkolahjaisten turvapaikka, vaan usko on oma itsenäinen sfäärinsä, ja jokainen tapa käsittää kristinusko väärin voidaan välittömästi tunnistaa siitä, että se muuttaa kristinuskon opiksi ja vetää sen älylliselle alueelle. Älyllisen sfäärin korkeinta astetta edustaa se, että opettajan todellisuus on täysin yhdentekevä. Uskon sfäärissä asia on juuri päinvastoin: sen korkein aste quam maxime on ääretön kiinnostus opettajan todellisuudesta.

JA

Objektiivisen ajattelun tie (siis tiede) tekee subjektin (yksilöllisen ihmisen) satunnaiseksi ja samalla eksistenssin, olemassaolon, yhdentekeväksi ja häviäväksi. Tie objektiivisuuden totuuteen kulkee subjektista poispäin, ja subjektin ja subjektiivisuuden muuttuessa yhdentekeväksi muuttuu totuuskin yhdentekeväksi… Subjektiivinen ajattelija ei ole tiedemies, hän on taiteilija. Eksistoiminen (oleminen) on taidetta. Subjektiivinen ajattelija on siinä määrin esteettinen, että hänen elämänsä saa esteettisen sisällön, hän on kyllin eettinen säädelläkseen elämäänsä ja kyllin dialektinen hallitakseen sitä ajattelunsa avulla…Hänen ilmaisumuotonsa täytyy ensisijaisesti suhteutua eksistenssiin, ja siinä mielessä hänen täytyy hallita runollinen, eettinen, dialektinen ja uskonnollinen muoto.

Siirtolan emäntä on samaa mieltä Sörenin kanssa. Tämä tieteen hallinnan kulttuuri faktojen kielellä on varastamassa ihmisen kyvyn subjektiiviseen ajatteluun, ja joskin tämä tieteellinen tieto vaikuttaa varmalta, on se kovin yhdentekevää ihmisen henkilökohtaisen elämän kannalta. Kun abstraktin ajattelun tehtävä on ymmärtää konkreettinen abstraktiksi, on subjektiivisen ajattelijan tehtävä ajatella abstraktia eettisesti ja samalla konkreettisesti. Ihmisen yksilöityminen on subjektiiviseksi tulemista. Tällöin meistä tulee viisaita ihmisiä. Kykenemme yhdistämään tiedon eettiseksi kokonaisvaltaiseksi viisaudeksi,  emmekä ole pelkästään paljon tietäviä ihmisiä. Emännän mielestä homoseksuaalisuuskeskustelussa on liikaa keskitytty uskon ulkoisilla muodoilla saivarteluun, kun kuitenkin kristinuskon perimmäinen viesti on sisäisyydessä ja lähimmäisenrakkaudessa.

Elämme emännän mielestä kummallista aikaa, kun kaupalliset logot vaikuttavat olevan tänä päivänä elämälle suurempia merkityksen tuottajia kuin uskonnolliset symbolit.  Onko tämän päivän ihminen sivistynyt, kun hän on uskonharjoittamisesta vapautuneen aikansa on alkanut käyttää ostoskeskuksissa? Voiko materialistiset symbolit todella korvata uskonnolliset symbolit? Siirtolan emäntä ei suostu uskomaan tätä. Treenaaja käy blogissaan läpi omia kokemuksiaan suhteessa Jungiin. Emäntä kannustaa häntä vilpittömästi tähän työhön. Hän uskoo, että ihmistietoisuuden henkilökohtaisen ja kulttuurisen evoluution laaja-alainen ymmärrys tarjoaa juuri  puuttuvan palan, jonka tarvitsemme siirtyäksemme kohtuullisempaan, mutta kuitenkin laadukkaaseen uuteen elämäntapaan. Luultavasti tämä muutos ei tapahdu ilman kasvukipuja. Siirtolan emäntä uskoo, että oman sisäisen maailman ymmärtämys sen hengellisine symboleineen mahdollistaa uuden kollektiivisen korkeamman ihmistietoisuuden saavuttamisen.

Kirkko on ollut aikoinaan syntymänsä jälkeen lähimmäisen rakkautta ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta tavoitteleva sekä uskon sisäisyyteen ohjaava instituutio. Emännästä näyttää siltä, että kirkon  jo vuosisatoja kestänyt ulkonaisilla muodoilla keikistely ja dialogitaidottomuus on johtamassa siihen, että se on kadottamassa tätä voimaansa. Mielestäni nykyisessä monikulttuurisessa maailmassa autoritaarisille, yleispäteville ”tieteellisille oikeille tulkinnoille” rakentuva hengellisyys ei vastaa tämän päivän monikulttuurista todellisuutta eikä kansalaisten sivistysastetta.

Ehkä luterilainen usko tarvitsisi uutta ”uskonpuhdistajaa”, joka siivoaisi kirkkomme vastaamaan tämän päivän ihmisen hengellisiä tarpeita? Akateemisen teologialla tieteellisyyden kaapuun pukeutuva kristinusko riisukoon  jo vanhanaikaiseksi jääneen rikkinäisen palttoonsa, joka kunnioitettava puku toki ansaitsee paikkansa museossa. Tämän jälkeen uudessa asussansa se voi olla jälleen uskottava konkreettinen käytännöllinen instituutio, joka vie meitä kohti uutta ekologisempaa, sosiaalisesti oikeudenmukaisempaa ja monikulttuurisesti suvaitsevampaa ihmistä ja  yhteiskuntaa. Kirkko tarvitsee kipeästi poikkitieteellisiä ajattelijoita, dialogia muiden uskontojen, kulttuurien ja oman historiansa kanssa.

Näyttää siltä, että tekee niin tai näin, evl-kirkko menettää kannattajiaan. Kirkolla on Siirtolan emännän mielestä varaa menettää seurakunnasta fundamentalistiuskovaiset. Olemme historiamme kautta saaneet nähdä, minkälaisia seuraamuksia on suljetuilla tulkinnoilla, jotka pelkäävät erilaisuutta, ja näin projisoivat pahan toisiin ihmisryhmiin. Toki näidenkin ihmisten kanssa voidaan käydä kirkon sisällä dialogia, mutta kirkkoa insituutiona ei voi emännän mielestä tänä päivänä ohjata sellaiset voimat, jossa ihminen asettaa itsensä moraalisesti toisten erilaisten ihmisten yläpuolelle. Kollektiivisesti voimme kulkea kohti uusia eettisempiä tietoisuuden evoluution asteita, kun jätämme jälkeemme pikkuhiljaa jo menneisyyteen kuuluvat autoritaariset tulkinnat. Emännän mielestä kirkolla ei sen ole varaa menettää niitä monia suvaitsevaisia suurisydämisiä pappeja ja seurakunnan jäseniä, jotka ymmärtävän kristinuskon tärkeimmän viestin; ei pelkästään oman ryhmän vaan myös erinäköisten ja eri kulttuuritaustaisten ihmisten lähimmäisen rakkauden, kaikkein heikompiosaisista välittämisen ja kohtuullisen elämäntavan. Kirkossa on potentiaalisesti olemassa mahtava materialistisen maailmankatsomuksen eettinen muutosvoima, joka sen tulisi osata taitavasti hyödyntää ihmiskunnan hyväksi.

Mainokset

Skolimowski ja minä – kahden mielenteatterinohjaajan mietteitä nr. 12

Skolimowski suo lohdutuksen sanan epävakaalle minuudelleni: Mitä luovempi ihminen, sitä epävakaampi hänen ympäristönsä on. Usein ”hermoromahduksen” saaneen ihminen tapa hahmottaa todellisuutta on herkistynyt. Nerot ovat usein hyvin epävakaita ihmisiä. En itseäni neroksi kutsuisi, mutta mielenkiintoinen ilmiö sinänsä, että kun reaalielämäni vakaantui, siitä tuli arkisempaa ja yksinkertaisempaa, korvaantui aikaisempi elämäni ulkoinen tapahtumarikas saippuateatteri sisäisellä rikkaalla mielenteatterillani. Nykyään tapahtuu joka päivä sisäisessä teatterissani jos jonkilaisia kommelluksia ja välillä mukavia uusia oivalluksia. Nykyään pystyn viihdyttämään itseäni loppumattomasti mielenteatterini spektaakkelien parissa.  Voin leikkiä ajattelemalla ajatuksiani. Näitä spektaakkeleja ohjaava minuus ruokkii sisäistä näytelmää jatkuvalla lukemisella ja siihen liittyy sisäinen dialogi, aktiivinen tai transkendentaalinen imaginaatio, jossa integroin ajatuksia mielentilojeni avulla uusiin ymmärtämisyhteyksiin.

Mielenkiintoista sinänsä, että Carl Jung suositteli aktiivista imaginaatiotaan länsimaiselle ihmisille. Hän oli sitä mieltä, että meditaatiossa muutenkin jo meillä ylivahvaksi kehittynyt länsimainen ego turhaan vahvistuu, ja siksi se mitä me tarvitsemme on aktiivinen mielikuvitus.  Sen avulla voimme löysentää otettamme egoon, jolloin voimme avautua syville tiedostamattomille prosesseillemme.

Mielenteatterini vaikuttaisi siis olevan jungilaista aktiivista imaginaatiota ja Skolimowskin mielenteatterin terapeuttinen sovellutus. Toisin sanoen teatterini on skolimowskilaista transkendentaalista imaginaatiota. Tämä kirjoittaen tapahtuva itseterapian ajattelen rakentuvan hermeneuttiselle persoonallisuusteorialle. Tällä tarkoitan sitä, että erilaisten näkökulmien välisessä vuorovaikutuksessa syntyy uutta integratiivista itseymmärrystä, joka auttaa ihmistä tulemaan koherentimmaksi persoonallisuudeksi. Itseterapiassa ihminen autetaan terapeuttisessa prosessissaan alkuun, jonka jälkeen hän pystyy integroimaan osaksi merkitystodellisuuttaan eri integraatioasteen tietoa ja tarinoita sisäisissä keskusteluissaan. Ihmisen oleminen helpottuu, hän juurtuu maailmaan. Tällöin ymmärtämistä ei sekoiteta tietämiseen. Esimerkiksi historia, uskonnot ja myytit ovat auttamassa meitä uusien arvotietoisten ja päämäärätietoisten ymmärtämisyhteyksien synnyssä. Psykologisia aineksia olen itseterapeuttiseen prosessiini hankkinut hypnoterpiasta, narratiivisesta terapiasta, Jungilta, Watkinseilta (egostate-terapia) ja Roberto Assagiolilta. Filosofisia aineksia olen hakenut sisäiseen teatteriiini muun muassa Sören Kierkegaardilta, Fjodor Dostojevskyiltä, Simone Weililta ja Martin Buberilta sekä nyt Skolimowskilta.

Ajattelen tällä hetkellä, että olemiseen voi pureutua pitkin kahta reittiä. Voimme pureutua olemiseemme hiljentymisen ja tyhjyyden (meditaatio, rukous) kautta. Ja toisaalta voimme pureutua siihen dialektisen ymmärryksen, kuten sisäisen teatterin kautta. Tällöin syntyvä uusi ymmärrys on jotakin joka ikään kuin vain tapahtuu, ilman ponnisteluja. Se ei siis ole jotakin mitä aktiivisesti teemme. Toki olemme aktiivisia eli hyödynnämme aktiivista mielikuvitustamme, jonka spontaniina ylimääräisenä tuotteena syntyy uutta ymmärrystä. Mietin, että ehkä meillä on kolmaskin tapa pureutua olemiseen. Voisiko se olla fyysinen toiminta virtaus (flow) -tilassa? Tällöin ihminen on läsnä tekemisessään, eikä hän suorita sitä. Ehkä kaikissa näissä toiminnoissa mieli on siirtynyt egosta irralliseksi tähän transpersonaaliseen välitilaan. Ja juuri tässä toisen ja minän välissä tapahtuu persoonamme muodonmuutos. Mietin, että ehkä työstä vieraantuminenkin johtuu siitä, että ihmiseltä on kadoksissa työniloa. Työstä kun on tullut suorittamista eikä se ole osa ihmisen olemista. Laskemme euroja ja päiviä eläkkeelle siirtymiseen sen sijaan että iloitsisimme työstämme. Olemme kadottaneet olemisemme taidot. Jotta tunnemme olemisemme tässä maailmassa kotoisaksi, tulisi näin olemisen näkökulmasta harjoittaa hiljentymistä, dialektiikkaa ja fyysistä tai henkistä työtä flow-tilassa.

Ontologista näkökulmaa teatteriini olen löytänyt hermeneutiikasta, ymmärtämisen ontologiasta. Hermeneutiikka on alkujaan lähtenyt liikkeelle raamatuntulkinnasta, josta se siirtyi vähitellen kielitieteisiin. 1800-luvulla se siirtyi historioitsijoiden ajatteluun ja sieltä vähitellen sosiaalitieteisiin. Hermeneutiikassa ajatellaan, että erilaisten tulkintojen välisessä vuorovaikutuksessa eli dialektiikassa on jännite, joka johtaa dialektiseen spiraaliin. Kun prosessimme jatkuu, supistuu spiraali ja se tarkentuu kohti oikeaa käsitystä. Yhtälailla luonnontieteiden ja ihmistieteiden välisessä vuorovaikutuksessa, voi käsityksemme todellisuudesta tarkentua. Tällöin puhumme tieteiden integraatiosta. Omassa sisäisessä teatterissani voi oma käsitykseni todellisuudesta tarkentua, kun pystyn rakentamaan mahdollisimman monipuoliset vakaumukset ja taustat omaavat mielenteatterini roolihahmot, mielentilat, joiden välisessä dialektiikassa ymmärtämykseni todellisuuden perimmäisestä luonteesta leikkien mielikuvituksella täsmentyy.

Olen oivaltanut hermeneuttisessa prosessissani, että ymmärtäminen on oikeastaan eräs olemisen tila eikä siis tietämisen tila. Ymmärtäminen ja oleminen ovat jotakin joka on olemassa jo ennen tietämistä. Uskon, että niin monille nykyajan ihmiselle tyypillinen vieraantumisen tunne johtuu siitä, että luulemme tiedon ja ymmärryksen olevan sama asia. Olennainen osa ymmärtämystäni on se, että sijoitan uuden tiedon suhteessa arvoihini ja päämääriini. Kun kykenin sisäisen teatterini avulla ymmärtämään paremmin tietämisen ja olemisen erilaisen luonteen, löysin olemiselle uuden rakenteen. Tämä ilmeni siten, että ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin, etten ole koditon ihminen. Toisin sanoen kun oivalsin paremmin ymmärtämisen luonteen olemisen tapana, muuttui koko elämäni eksistentiaalinen luonne.

Pirstoutuneen erityistiedon luonne on tehnyt sen, että keskustelukäytännöt ovat hajonneet, ja ihmiset ovat menettäneet keskusteluyhteyden toisiinsa. Samalla on ihmisen psyyke pirstoutunut monilla samalaiseksi kaaottiseksi epäjärjestykseksi kuin minulla oli. Ehkä katoamassa olevat hengelliset, historialliset, myyttiset ja tarinalliset perinteet johtavat siihen, etteivät ihmiset osaa enää liikkua tässä transpersonaalisessa välitilassa.  Tällä haavaa muun muassa Avattarina ihmiset erilaisista kulttuureista etsivät tätä uutta horisonttaalista keskinäistä vuorovaikutusta.

Luonnontieteellinen eetos on kaventanut ihmisen todellisuuden kylmäksi ja juurettomaksi. Tämä heijastui, ja varmaan edelleen hetkittäin heijastuu, sisäisinä ristiriitoina mielenteatterissani. Eri mielentilani kävivät kuitenkin läpi ristiriidoista energiansa ammentavan prosessin, jossa he tekivät vieraista merkityksistä tuttuja, jolloin he kykenivät laajentamaan omaa ymmärtämystään toisen ymmärtämyksen kautta. Joskus väärinymmärtäminen saattoi nostaa prosessin kritiikin avulla uuteen ymmärtämykseen. Paul Ricoeur korostaa, että juuri kilpailevien tulkintojen konfliktissa voimme havaita jotain tulkitusta olemisesta. Onnistumme sijoittamaan uuden merkityksen sen ymmärtämisyhteyksiin. Kysymyksessä on oikeastaan tällöin sekoittunut ontologia tai rikkoutunut ontologia eli on olemassa ristiriitaisia maailmankatsomuksia.

Jotta me hyödymme jotain tiedosta, täytyy meillä olla esiymmärrys asiasta. Se ohjaa mihin lokeroon tiedon sijoitamme. Ilman laajempaa esiymmärrystä tieteelliset tutkimustuloksemme ovat vailla elämistodellisuuden merkityksiä, jolloin tieto jää irralliseksi siis integroitumattomaksi. Tällainen tieto ei vapauta ihmistä vaan päinvastoin, se vieraannuttaa häntä. Pelkkä empiirisanalyyttinen tieto ilman esiymmärrystä ja ymmärtämisyhteyksiä on tyhjää ja hyödytöntä tietoa. Se, että ymmärtämyksemme kuvittelee, että luonnontieteellinen tieto olisi ainoa merkittävä tietoperinne, kaventaa ymmärrystämme elämästä huomattavasti. Meistä katoaa inhimillisyys ja meistä tulee biologisia koneita. Ymmärtäminen ei merkitse minulle siis missään nimessä tarkoita samaa kuin empiirisanalyyttinen tietäminen, vaan ymmärtäminen on huomattavasti laajempi asia. Ihminen ja hänen toiminta tulee ymmärrettäviksi vasta silloin, kun asetamme ne johonkin laajempaan yhteyteen, historiaan, myytteihin, filosofioihin, uskontoihin, kaiken kaikkiaan suhteessa erilaisiin kulttuurisiin tarinoihin. Rikas ihmisymmärrys muodostuu, kun tämä laajempi yhteys on mahdollisimman monipuolinen. Täydellinen kokemus ei Hans-Georg Gadamerin mukaan muodostu tietämisestä, vaan se on sen sijaan täydellistä avoimmuutta uudelle kokemukselle. Pystymme näkökulmien avoimmuuden kautta muodostaa ymmärtämisen, joka  siloittaa oman psyykkisen elämämme vieraan psyykkiseen elämään.

Helatorstain ekoteologiaa

Uskonnot ovat päämäärää kohti pyrkiviä teitä. Mitä väliä sillä on, vaikka me kuljemme eri teitä, kun määränpää on kuitenkin sama. – Mohandas K. Gandhi –

Minun korvani kuulevat parhaiten kristinuskon kielen ehkä siksi, että se on kieli, jota isovanhempani polvesta toiseen ovat kuunnelleet. Ajattelen, Gandihin tavoin kuitenkin, että kaikilla suurilla uskonnoilla on sama yhteinen perustotuus. Uskon niiden kaikkien olevan lähtöisin samasta Jumalasta. Jumala on minulle maailman voima. Hän on elämän olemus. Hän on puhdas ja kirkas tietoisuus. Hän on ikuisuus, jonka osia me kaikki olemme. En usko, että mitkään sodat ja väkivallanteot, jotka on tehty Jumalan nimessä, ovat lähteneet häneltä, sillä Jumala on yhtä kuin rakkaus.

Uskon kristinuskon Jumalaan. Hän on minulle tie, totuus ja elämä. Tie se on siksi, että jatkuvat sisäiset dialogini ovat osa hengellisyyttäni, jossa saavuttamani totuus on elämään kiinnittynyt olemisen tila. Se on kokemus, joka mahdollistaa ihmiselämän salaperäisyyden ja suurenmoisuuden ihmettelyn. Jos joku toinen on buddhalainen, voin käydä hänen kanssaan mielenkiintoisia dialogeja, joissa voimme yhdessä entisestään kirkastaa teitämme. Lähetystyöni on politiikkaa. Tarkoitan tällä sitä, että en häpeä mielipiteitäni, sillä uskon, että omien arvojen piilossa pitäminen on se yhteiskunnallinen voima, joka  antaa tilaa ahneelle, luontoa vahingoittavalle materialismille.

Olen pyrkinyt itselleni erottamaan terveet ja vahingolliset uskonnolliset tulkinnat toisistaan. Toista ja itseä vahingoittava usko edustaa dogmaattista fundamentalistista uskontoa. Se rakentuu ulkoapäin ohjatulle, hierarkkiselle, auktoriteettien uskonkappaleille. Se on usein toista sukupuolta alistavaa, se projisoi pahan marginaalisiin ryhmiin, se on epäeettistä, itseohjautuvuutta vähentävää ja ihmisen sisäistä ahdistusta lisäävää.

Eheyttävä usko on monikulttuurisuuden hyväksyvää, sisäistettyä ja henkilökohtaista. Se lisää ihmisen itseohjautuvuutta ja juurevuutta. Siinä ihmismieli kutoo itsensä osaksi ikuisuuden kangasta. Sören Kierkegaardin hengellisyys edustaa minulle juuri tätä jälkimmäistä. Aito usko auttaa ihmistä näkemään omat rajansa ja auttaa häntä kohtaamaan toisen ihmisen rakkauden ilmapiirissä, dialogisesti, läheisenä, ilman etäisyyttä. Tämä uskon laji on kuin heijastava pinta, jota kautta oma minuus koko ajan tarkentuu ja valmistautuu rakkaudellisiin eettisiin tekoihin. Eheyttävä usko auttaa ihmistä kiinnittymään elämään toisin sanoen se on transkendenttista.

Ajattelen tällä hetkellä niin, että on olemassa vähintään kahta ateismityyppiä. Tässä tulkinnassani olen reflektoinut ajatuksiani mm. Johannes Ojansuun kirjaan ”Pyhyys, rajalla oleva ihminen”. Ensimmäiseen tyyppiin sijoitan kapea-alaisesti ajattelevat empiirisanalyyttisen tieteeseen uskovat , jotka näkevät kaikki uskovaiset ”väärinajattelijoina”. He ovat juuri näitä Turengejevin bazaroveja – dogmaattisia fundamentalistimaterialisteja, skientismin uhreja. Heidän kaiken totalitasoiva maailmankuva rakentuu tieteelle. Näillä ihmisillä oman elämän ja tiedon rajallisuuden ymmärrys on hautautunut empiirisanalyyttisen tieteellisteknisen paatoksen ja naturalistisen ihmiskuvan alle. Näiden ihmisten elämää ohjaa pelko epävarmuudesta. He haluavat elää täydellisessä varmuudessa, joilla pyritään hallitsemaan elämä. Kaikki elämän mystiset ulottuvuudet ovat heille pelkkää ”huuhaata”. Mitään ei ole olemassa, ennen kuin se on osoitettu faktaksi ja saatu hallintaan. Faktat edustavat heille totuutta ja he palvovat tieteellistä totuutta ja materiaa kuninkaanaan.

Toisena ryhmänä ajattelen olevan leveä-alaisesti ajattelevat ateistit. Esimerkiksi Martin Buberin filosofian luen kuuluvan tähän ryhmään. He eivät kiellä itse Jumalaa, mutta he kieltävät sen yliluonnollisen luonteen. Tämän ateismisuuntauksen edustajat kykenevät näkemään uskontojen historiallisen, moraalisen, eksistentiaalisen ja teleologisen luonteen. He ymmärtävät, että maailmassa suunnistaminen ei tapahdu pelkästään tietämisen avulla, vaan tarvitaan myös tietoisuussuhteiden pohdiskelua, joihin saattaa liittyä myös henki- ja jumalakäsitteitä.

Tämä uskovaisten ja ateistien luokittelu ryhmiin näyttäisi noudattavan amerikkalaisen psykologin ja filosofin William Jamesin suljettujen ja avointen järjestelmien logiikkaa. Monikulttuurinen hengellisyys ja leveäalainen ateismi ovat mielestäni lähempänä toisiaan avoimina järjestelminä. Oman epäuskoni ja uskoni taistelua käyn näiden kahden välillä. Molempien suuntausten edustajat tajuavat ihmisen ymmärryksen rajallisuuden ja etsivät vilpittömästi totuutta. Heidän molempien ihmiskäsitystä ohjaa toinen ihminen ikuisena salaisuutena ja arvoituksena.

Fundamentalistinen uskonnollisuus ja materialismi ovat puolestaan molemmat suljettuja järjestelmiä. Niitä yhdistää ulkoapäin annettujen auktoriteettien tietämä ”objektiivinen” totuus, jonka kaikki voivat oppia tietämään alistuessaan hierarkiaan. Täytyy vain kumartaa tarpeeksi pitkään auktoriteetteja ja opiskella Raamattua tai tieteellisiä totuuksia. Fundamentalistinen henkilö etsii ainoastaan vastauksia, jotka voidaan todistaa hänen oman ajattelunsa sisällä. Hän ei kykene monikulttuuriseen ja –tieteelliseen dialogiseen suhteeseen. Muihin näkökulmiin suhtaudutaan ikään kuin niitä ei olisi olemassa tai kaikki ilmiöt yritetään kutsitaa oman järjestelmän sisään.

Ihmisen narratiivinen yksilöityminen on mielestäni intohimoinen hengellinen subjektiivinen dialogiprosessi, jossa toki voi käyttää erilaisten myyttien ja satujen lisäksi myös näitä tieteen luomia, objektiivisuuteen pyrkiviä tarinoita. Uskontoihin on kirjoitettuina kaikkein syvällisemmät elämän arvot ja ne tarjoavat erinomaiset lähtökohdat eettiselle ja merkitysrikkaalle keskusteluille. Dialogisessa suhteessa tiede sekä uskonnot ovat identiteettitarinan rakentajalle tärkeitä elementtejä. Tiede sinänsä edustaa minulle totuutta vain sikäli, mikäli se edistää elämää, luonnon, ihmisten ja eläinten hyvinvointia. Tiede auttaa meitä hukkumasta täysin metaforien ja satujen maailmana.

Elämä on teatteria

Ai että alkoi kyrsiä eilen illalla blogiani lukiessani, kun tajusin sen olevan täynnä kirjoitus- ja kielioppivirheitä. Minulla on henkilökohtainen ongelma. Nimittäin se, että ajatukseni juoksevat aina paljon nopeammin kuin tekstiä kirjoittavat sormeni.  Lukija kiltti, anna anteeksi!  Korjailen kyllä virheitäni, mutta täydellistä tekstiä tuskin koskaan pystyn tuottamaan. Virheitä kyllä karsiintuu lukiessani tekeleeni muutaman kerran läpi ja erityisesti silloin, kun luen tekstini ääneen. Onneksi kirjani editoi toimittaja, joten se on lukijaystävällisempi kuin tämä bologini. Täytyisi kai jostain kaivaa kieliopas, jotta tämäkin puoli hieman ”bettraantuisi”. Onkohan minusta tulossa ensimmäinen kirjalija maailmassa, joka ei osaa kirjoittaa?

Ajattelin kirjoittaa teille tänään teatterista. Valitsin aiheen sen vuoksi, että mielestäni ihminen voi rakentaa itselleen oman mielenteatterinsa, jossa hän voi ohjata elämänsä identiteettinäytelmää. Tämä teatteri siis tuottaa itseyden tarinaa. Meissä on erinäisiä mielenosia, jotka esiintyvät näyttämöllämme ja he edustavat erilaisia roolihahmoja omine näkökulmineen.  Minun identiteettinäytelmässäni on mm. depressiivinen rouva Otsaryppy, laajasydäminen Tiedemies, ateisti Tuomas, lapsenuskovainen Katarina, sisäinen lapseni Tyttönen, Kierkegaardia rakastava Regine, feministi Simone jne. Kirjallisuustutkijat väittävät, että näytelmät edustavat juonirakenteeltaan muutamaa kymmentä perustyyppiä.  Uskon näitä samoja juonia sisäisen teatterimme toteuttavan. Aristoteleen luokitus komediaan, tragediaan, romanssiin ja satiiriin on oikeastaan aika mukava jaottelu.

Kuten kaikki tiedämme, tragediassa ihmisen elämä päättyy onnettomasti ja traagisesti. Tragedioista kuulemme päivittäin uutisissa. ”Itsemurhapommi räjähti Bagdadissa – kolmekymmentä kuollutta.” Niistä saamme informaatiota tiedotusvälineistä sellaisella vauhdilla, että harvoin ne enää meitä koskettavat. Toki jotkut niistä satuttavat. Ehkä juuri sellaiset, joissa samaistamme itsemme tragedian päähenkilöön. Esimerkiksi 11/9 isku Twin Towereihin, koulujen ampumavälikohtaukset ja jouluinen hyökyaalto Intian valtamerellä aiheuttivat suomalaisissa yhteisöllisen traumatisoitumisen, koska tarinat koskettivat jotenkin suurinta osaa meistä. Jonkun tutun tuttu oli ollut töissä, ja menehtyi onnettomuudessa tai henkilö itse oli juuri kuukautta aikaisemmin käynyt tornissa tai Thaimaassa jne.

Komediassa päätähti toilailee ja kompastelee tavalla jos toisella, mutta tarina päättyy onnellisesti. Biolääketieteen sankaritarina on hyvä esimerkki komediasta. Ihminen tulee masentuneena vastaanotolle, lääkäri lääkitsee ja antaa hoidon, jonka jälkeen potilas palaa onnellisena työelämään.  Hammashoitopelosta kärsivä potilas tulee vastaanotolle ja hammaslääkärin avulla hän voittaa pelkonsa, ja palaa tavalliseen normaaliin elämään. Tämä on siis se terveydenhuoltojärjestelmän ja ehkä koko yhteiskuntamme toivoma normatiivinen tarinatyyppi, jota kuitenkaan masentuneet eivätkä monet moniongelmapotilaat yleensä noudata. Tämä kyvyttömyys sopeutua normatiiviseen komediaan saattaa vain pahentaa monen moniongelmapotilaan identiteettitarinaa. Uskon tilannetta helpottavan kokemus siitä, että tämä on monien identiteettitarinoiden yhteinen ongelma: Ihmiset asiantuntijakulttuurissa yrittävät elää ulkopuolisen ohjaajan rakentamaa tarinaa, joka ei ole sopusoinnussa heidän oman identiteettinsä kanssa.

Kuten aikaisemmin on ollut puhetta, masentuneen ihmisen tarina on yleensä kaaostarina. Silloin kun ihminen on todella masentunut, hän ei pysty organisoimaan minkäänlaisia merkityksiä identiteettitarinalleen. Jos ulkopäin seuraa kroonisesti masentuneen ihmisen elämää, on se monilla heistä naivia tragikoomista romanssia. Juuri sellaista, mitä oma elämänikin oli vuosikymmenet: Tätä samaa näytelmää, mitä ”Kauniit ja Rohkeat”-sarja edustaa.  Se mudostuu fantastisista uusia ihmissuhteita, jotka toistuvasti raunioituvat. Rakastutaan työtoveriin, ja jätetään tekstariviesti: ”Hei, mulla on vaan yks elämä!”. Romanssin sankari tekee ihania matkoja, joden avulla hän yrittää löytää tarinalleen ulkoiset eksoottiset  tarinalliset muodot.  On epäonnistumisia, jotka syöksevät ihmisen hirvittävään ahdistukseen. On uusia mahtavia työtilaisuuksia, joihin ihminen hetken kuluttua kyllästyy. Mielestäni on mielenkiintoista, että tämä television myymä saippukulttuuri edustaa depressiivisen ihmisen tapaa elää. Tästä näkökulmasta katsottuna ei ole kovinkaan ihmeellistä, että 400 000 ihmistä Suomessa kärsii depressiosta. Massakulttuurimme on yksinkertaisesti masentava. Olen tavannut joitakin ihmisiä, joiden elämä näyttää olleen satiiria.  Perusvire tässä tarinassa on alakuloinen, mutta ihminen itse pystyy irvailemaan elämän monimerkityksellisyyksillä.

Uskon, että ihminen pystyy vaikuttamaan valtavasti siihen, tuottaako hänen teatterinsa minkälaista näytelmää. Tällä hetkellä oma tragikoominen naiviromanssi elämäni näyttää olevan ohi, ja olen siirtänyt itseni Ihmemaani kautta tarinaan, joka näyttää tällä hetkellä komedialta. Narratiivisesta näkökulmasta harmoninen minuus merkitsee eheää identiteettitarinaa. Luulen, että välillä komediaani tulee edelleen sotkeutumaan romanssin (suruja ja vastoinkäymisiä kun emme kykene koskaan välttämään) piirteitä, mutta pyrin ohjaamaan näytelmääni siten, että se palautuisi aina komediaksi – myös elämäni viimeisinä hetkinä. Siinäpä tavoitetta tälle näytelmälle! Minulle elämä on diskursiivinen projekti, eli näytelmä, joka syntyy erimielisten osieni vuorovaikutuksessa. Enää tarinani juonta ei ohjaa satunnaiset ulkoiset asiantuntijat, vaan teen kaikkeni, jotta olen oman sisäisen näytelmäni nöyrä, mutta vastuullinen teatteriohjaaja. Asiantuntijat ovat eräitä tärkeitä dialogikumppaneitani.

Inspiraationi lähteenä on ollut:

Depression and narrative, Telling the Dark, (edited by Hilary Clark)