Pintaraapaisua hitaaseen lääketieteeseen

Kirjoitin jo kolme vuotta sitten hitaasta lääketieteestä, mutta silloin käsite oli vielä sen verran nuori, ettei teemasta  löytynyt juurikaan aineistoa netistä.  Nyt Michael Flinkensteinin kirja ”Slow Medicine” tuntuu liikkuvan samassa henkisyyden, läsnäolon, meditaation ja luovuuden maaperässä kuin omassa terveysajattelussani liikun.  Taas tunnen mielihyvää sielunveljen kohtaamisesta, ja jatkan ajatuksieni ja oivalluksieni työstämistä hiljaisessa kammiossani, seuranani vain tietokone, kirjat, mies, metsäpeurat, sudet, karhut, lakkasuot ja lukemattomat mielentilani.

Hitaassa lääketieteessä on kysymys siitä, että teet töitä löytääksesi keskuksesi, eheyden tilan itsessäsi.  Se on sitä, että omaat todellisen ja syvällisen ymmärtämyksen suhteestasi ruumiiseesi, mieleesi, muihin ihmisiin sekä luomakuntaan ympärilläsi. Omaat hyvän suhteen ylipäätään kaikkeen maailmassa.  Kysymys on itseesi linjaamisesta ja suuntaamisesta luontevaksi osaksi maailmankaikkeutta.  Hidas lääketiede tarjoa apua taiten kuljettavaan tiehen kohti mielenrauhaa, sopusointua, onnellisuutta ja tervettä elämää.

Hidas lääketiede ei ole Flinkensteinin mukaan ”yhden koon” lääketiedettä.  Se on sen sijaan yksilöllistä:  Jokainen ihminen on ainutkertainen ja hänen polkunsa terveyteen erilainen.  Koululääketiede ahtaa meitä normaalin pukuun, erilaisilla mittauksilla (verenpaine, sokeri,  kolestroli, leukosyytit jne.). Tämä on tiettyyn pisteeseen ihan hyvä asia.  Kuitenkin, jos kaikki huomio keskitetään vain tähän näkökulmaan, rakennamme kalliin järjestelmän, joka keskittyy ongelmien jälkien siivoamiseen ja oireiden halitaan, eikä itse terveyden vaalimiseen. Krooninen sairaus on pitkällinen prosessi, jonka osatekijöihin voimme puuttua jo ennen sairauden puhkeamista.

Flinkensteinin hitaassa lääketieteessä on paljon yhtymäkohtia funktionaaliseen lääketieteeseen ja  Meta-Health ajatteluun. Ihmisen terveys ei ole irrallinen hänen historiastaan, tunteistaan, yhteisöstään  ja elinympäristöstään.  Meta-Healthin tavoin Flinkenstein yhdistää mm. erilaisia tunneongelmia ruumiin elinten ongelmiin.  Esimerkiksi tukahdutettu viha voi ilmetä maksaongelmina ja suru keuhko-ongelmina jne. Meta-Health kielellä vahingolliset uskomuksemme ja käsittelemättömät tunteemme meissä aiheuttavat elinkudosstressiä.

Flinksensteinin mukaan ei ole ihme, että tällä hetkellä erilaiset itsehoidolliset menetelmät ovat leviämässä meteoriitin lailla  kaikkiin kansankerroksiin. Ihmiset kaipaavat terveyden hoivaamiseen muutakin kuin vain materialistisia ratkaisuja.  Hidas lääketiede opastaa meitä terveyteen edistämällä mielenrauhaa ja sydämen viisautta. Suuri osa kansaa voi huonosti itse luomiensa draamojen keskellä, joista he voisivat valmennuksen opastamana käsikirjoittaa itsensä ulos, harjoittamalla hitaan lääketieteen erilaisia itsehoidollisia menetelmiä.

Kansalaiset opiskelevat nyt yhä enemmän terveellisempää elämäntapaa liikkumalla enemmän, noudattamalla erilaisia henkilökohtaisia ruokavalioita,  harjoittamalla erilaisia stressin purkumenetelmiä, kuten meditaatiota sekä henkistymällä.  Tässä lääketieteessä,  lääkäri on parantajana myös opettaja tai valmentaja.  Oma mielipiteeni on, että mikäli lääkärillä ei taitoja tähän ole, hankkii hän hyviä yhteistyökumppaneita itselleen täydentävien hoitomenetelmien osaajista. Potilaan hoitamiseen tulisi yhdistyä itsehoidollisten menetelmien opetus (joita minä kutsun kehomielimenetelmiksi ja tietoisuustaidoiksi).  Flinkenstein kutsuu hitaan lääketieteen menetelmien soveltamista integratiiviseksi holistiseksi lääketieteeksi (IHL).

Flinkensteinin mukaan perinteinen koululääketiede ja hitaan lääketieteen IHL menetelmät  täydentävät toinen toisiaan. Ne eivät suinkaan sulje toisiaan pois.  Terveytesi maksimoimiseen kannattaa ottaa ilo irti näistä molemmista suuntauksista.  Hidas lääketiede hyödyntää erilaisia kokonaisvaltaisia viisausperinteitä.  Flinkenstein nostaa idän ja alkuperäiskansojen parantavia kokonaisvaltaisia perinteitä kunniaan.

Hidas lääketiede on sairauksien ennaltaehkäisyssä sekä kroonisten sairauksien hoitamisessa parhaimmillaan. Krooniset sairaudet ja henkinen pahoinvointi kuormittavat ennennäkemättömän paljon terveydenhuoltoa tänä päivänä. Länsimainen lääketiede ja hidas lääketiede täydentävät ja tarvitsevat toinen toisiaan. Uskon, että kustannustehokkuus paranee ja inhimillinen kärsimys vähenee kun ihmiset löytävät itselleen hitaan lääketieteen IHL menetelmiä.

Tarvitsemme paljon itsetuntemuskoulutusta ja itsehoidollisten menetelmien opetusta, jotta ihmiset kykenevät ottamaan vastuun omasta terveydestään ja terveyskäyttäytymisestään.  Tällä hetkellä sosiaali- ja terveydenhuolto kuormittuu ihmisistä, jotka eivät kykene käsittelemään tunteitaan, traumojaan ja stressejään. Hitaassa lääketieteessä  kannustetaan ihmistä tutustumaan itseensä, jotta terveiden elämäntapojen valinta ja taito harjoittaa niitä tulee helpommaksi.   Kun opit hyödyntämään hidasta lääketiedettä,  paranee olosi, olkoon terveysongelmasi sitten mikä tahansa, näin väittää Flinkenstein.

 

 Flinkensteinin resepti kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin lisäämiseen on seuraava:

1. Kysy itseltäsi oikeat kysymykset.

2. Valitse oma polkusi.

3. Muuta vastoinkäymisesi mahdollisuuksiksi.

4. Kasva henkisesti jokaisessa elämän käänteessä.

 

Kirjassaan Flinkenstain kysyy lukijalta 77 kysymystä, jotka johdattelevat ihmistä kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin.  Tässä joitakin niistä:

 

Koetko elämälläsi olevan tarkoitusta?

Millaisia ovat ihmissuhteesi?

Kuinka rytmität itsesi luomakunnan rytmiin?

Kuinka hoivaat yhteyttäsi menneeseen elämään ja tulevaan elämään?

Osaatko ilmaista vihan tunteitasi?

Osallistutko johonkin luovaan toimintaan työssäsi tai vapaa-aikanasi?

 

Kokonaisvaltaiseen hyvinvointiimme ei tarvita Flinkensteinin mukaan akateemista viisautta eikä hienoja teorioita, vaan elinvoimaamme ylläpitäviä eläviä käytäntöjä.

Hitaassa lääketieteessä ei ole  kysymys vain fyysistä paranemisesta, vaan tervehdyttävien elämänkäytäntöjen kautta kokonaisemmaksi ihmiseksi kasvamisesta. Omaksumamme materialistinen yksipuolistava elämäntapamme traumoineen ja stresseineen on ollut ihmistä ja yhteisöjä pirstovaa. Joudumme tekemään sisäistä työtä, jotta saamme kudottua  itsemme takaisin osaksi yhteisöämme ja  kasvaaksemme kokonaiseksi, omiksi itseiksemme.

 

Hitaan lääketieteen harjoittaja, esimerkiksi lääkäri, ei keskity vain jonkin ihmisen osan hoitamiseen.  Hidasta hammaslääketiedettä harjoittava hammaslääkäri ei hoida vain hampaita, vaan vaikka hän keskittyykin toimenpiteissään hampaisiin: hän hoitaa aina kokonaista yhteisöllistä ihmistä. Tämäntyyppinen työtapa on elämäntavassamme tehty vaikeaksi.  Yksipuolinen materialistinen lyhytnäköinen tehokkuusajattelu on vallannut joka paikan, myös terveydenhuollon. Olemme irrottaneet itsemme ruumiillisista kokemuksistamme ja perinteisistä yhteisöistämme.

 

Hitaan lääketieteen ohjaama elämä, sellaisena kun Flinkenstein näkee sen, sisältää taitavan (skillful) elämisen.  Tämän lähtökohtana on juuri se, että osaamme löytää itsellemme vastaukset tärkeisiin henkilökohtaisiin:  ”Mitä hyvä terveys merkitsee minulle? Miten juuri minun on mahdollista tavoittaa se?”  Ihmiset löytävät poluillensa erilaisia vastauksia.

 

Hyvät terveyttä mittaavat laboratorioarvot eivät välttämättä merkitse tervettä elämää.  Sen sijaan hyvään ja kokonaisvaltaiseen terveeseen elämään, sisältyy mielenrauha, harmonia, onni ja elämänhallinta. Kun löydät vastauksia kysymyksiisi, löydät samalla yhteyden omaan sisäiseen viisauteesi ja alat intuitiivisesti tuntemaan, mikä on hyväksi sinulle itsellesi. Löydät oman ainutkertaisen polkusi henkilökohtaiseen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiisi.

 

Parhaimmillaan elämä on silloin, kun ihminen saa tehdä asioita, joita hän rakastaa, kirjoittaa Flinkenstein.   Kirjoittaminen, itsetutkiskelu, maalaaminen tai haitarinsoitto eivät ole tehneet minua aineellisesti rikkaiksi, mutta ne ovat rikastuttaneet elämääni valtavasti. Saan ja voin toteuttaa itseäni monipuolisesti.  Tunnen itseni etuoikeutetuksi,  siksi että voin joka päivä tehdä elämässäni asioita joita rakastan. Tavallisimmin aloitan päiväni kirjoittaen mietiskelemällä. Sen jälkeen kun aloin kuunnella ruumistani, on kliininenkin työni alkanut jälleen maistua.  Kymmenkunta vuotta sitten olin henkisesti  valmis jäämään sairauseläkkeelle.

 

Hidas lääketiede neuvoo sinua kohtaamaan  kriisisi ja kuolevaisuutesi.  Sairaus on aina kriisi. Kiinalaisilla merkeillä ilmaistuna kriisi tarkoittaa sanoja  ”mahdollisuus ratsastaa vaarallisella tuulella.”  Sairaus on mahdollisuus ratsastaa vaarallisella tuulella. Se on eheytymisen mahdollisuus, olkoonkin vaikka kysymys kuolemaan johdattavasta sairaudesta.

 

Vanheneminen ja kuolema ovat Flinkensteinille luonnollisia asia.  Sen sijaan kuolemanpelkomme kuin myös jatkuva nuoruuden tavoittelu ”anti-aging”-kulttuuri on luonnoton asia. Hyvä vanheneminen on asia erikseen. On selvää, että mikäli meillä on kuoleman suhteen negatiivisia käsityksiä, tuottaa sen ajattelu paniikkia.  Kun löydämme hyväksyvän suhteen kuolemaamme, mahdollistuu todellinen eläminen, jatkuva kasvaminen ja sen mukaiset teot.

 

Vaikka kuolema on luonnollinen asia, elämänhaluamme täytyy jatkuvasti hoitaa.  Se merkitsee Flinkensteinin mukaan sitä, että emme koskaan lakkaa parantamasta itseämme, suhdettamme muihin ihmisiin  ja ympäristöömme.  Niin kauan kuin ihmisellä on tietoisuutta, voi hän eheyttää suhdettansa omaan ruumiiseensa, lähimmäisiinsä ja koko luomakuntaan.  Tämä merkitsee myös sitä, että pyrimme elämässämme pienine yksittäisine tekoinemme siihen, että maailma olisi kuolemamme jälkeen, oman  jättämämme  perintömme seurauksena, hieman parempi paikka ennen sitä.

 

Tunnen jatkuvaa myönteistä syyllisyyttä siitä, että syömme koko ajan lastemme ruokapöydästä. Siksi yritän kirjoituksillani kannustaa ihmisiä onnellisempaan, terveempään ja kohtuullisempaan elämään. Pieni, vaatimaton elämä voi olla rikkaampi, kauniimpi, terveempi ja onnellisempi kuin äveriäs luksuselämä vaikkapa Portugalissa.  Sen kun oivaltaa, niin elämästä tulee pajon helpompaa.

Hidasta lääketiedettä- olemmeko rikkimenneitä koneita vai hoivaa tarvitsevia kasveja?

Kuten tapaus Immosesta huomasimme, hänen sotainen vertauskuvallinen retoriikkansa ei sopinut politiikkaan. Hän joutui jälkeenpäin selittämään, ettei hän taisteluhenkisissä puheissaan tarkoittanut todellista sotaa, vaan vertauskuvallista sotaa poliittisilla keinoilla ja välineillä.  Kun kielenkäyttömme ei istu vallitsevaan valtapuhekäytäntöön, syntyy helposti väärinkäsityksiä ja jotkut ihmiset ymmärtävät monin tavoin tarkoitusperiämme. Siitä voi seurata jopa suuria vahinkoja. Jotta väärinymmärryksiä ei synny, joudumme avaamaan käyttämäämme vertauskuvallista kieltä.

Kielemme vertauskuvat paitsi jäsentävät myös muokkaavat todellisuutta.  Metaforia on käytetty kautta aikojen ihmisten manipulaatioon. Harva tiedostaa käyttämänsä kielen metaforista luonnetta  ja kuinka niiden vertauskuvien käytöllä voimme muokata yhteisöllistä ymmärrystä ja käyttäytymistä.

Käytämme itse asiassa aina jossain määrin vertauskuvallista kieltä, tiedostamme sitä tahi emme.  Askel tietoisuutemme laajenemiseen on se, että itse tulemme entistä tietoisemmiksi käyttämistämme metaforista ja kykenemme luomaan uusia. Kykenemme viisaasti valitsemaan tilanteessa kuin tilanteessa puhekäytäntömme.

Hammaslääkärinä minua kiinnostaa oman lääketieteellisen perinteemme keskustelukäytännöt. Perinteisesti lääketieteen tapa keskustella on ollut monissa tilanteissa armeijan sotaisaa retoriikkaa.  Jotkut puhuvat biomilitaarisesta kielenkäytöstä. Taistelemme sairauksia vastaan ja lääketieteen voittokulku on jatkanut näihin päiviin saakka.

Sotaretoriikka on ollut erityisen vahvana syöpäsairauksista puhuttaessa. Tämä tapa puhua ihmisestä on yksilökeskeinen ja vastuu terveydestä on siirretty asiantuntijoille:  Olemme sairautemme ja asiantuntijoiden passiivisia ohjattavia. Lääkärit auttavat meitä sotakoneistonsa kanssa taistelemaan sairauttamme vastaan. Mikäs sen ihanampaa kuin katsoaa Holby Cityn lääkäreitä, jotka ovat kuin kreikkalaisen mytologian sankareita, jotka käyvät tukimustuloksia hyväksi käyttäen vaihtelevasti onnistuvia hyökkäyksiä potilaiden sairauksia vastaan. 

Konemetaforat ihmisestä ovat olleet suosittuja lääketieteessä.  Esimerkiksi sydämen toiminnassa ja ongelmissa käytetään paljon putkimiehen sanastoa.  Lääkäri on mekaanikko, joka vähän rassaa vioittunutta putkijärjestelmää.  Hän on ylipäätään se, joka etsii, löytää ja korjaa viat.

Toki välillä olemme monimutkaisempiakin koneistoja kuin vain talon putkijärjestelmiä, nykyään hyvin usein tietokoneita.  Viime aikoina lääketieteessä on ollut nousussa bioinformationistiset teoriat, joissa ihmisen keho nähdään systeemisenä informaatiojärjestelmien muodostamina kokonaisuutena.  Välittäjäaineet, hormonit, reseptorit,  hermoverkostot jne. muodostavat dynaamisen tasapainoa hakevan informaatiosysteemin. Sairaus on häiriö systeemissä. Se on jo mielenkiintoinen ja uusi, hieman erilaisen tason metafora.

Oli miten oli, tällainen mekanistinen lähestymistapa, jossa lääkäri pelastaa potilaansa, on ollut 1900-luvun valtapuhekäytäntö. Erotan vastaanotollani, erityisesti iäkkäiden potilaiden kielenkäytöstä, tämän tyypillisen vastauksen tarjoamiini hoitovalintoihin:  ”Sinähän se lääkäri olet, päätä sinä...”. Ihminen ei kykene ottamaan vastuuta omista terveysvalinnoistaan, ehkä nimenomaisesti siksi, että hänet on kasvatettu ja koulutettu mitätöimään oman ruumiinsa kokemukset, tunteet ja tuntemukset. 

Lääketieteen takana on vaikuttanut biologispainotteinen materialistinen asiantuntija-ajattelu, jossa meidän ajatellaan olevan ensisijaisesti geeniemme sekä materialististen asioiden uhreja, kuten hormonien, lääkkeiden, ympäristömyrkkyjen ja yhä enemmän myös epäterveellisen ravinnon. Lääkkeillä, liikunnalla  ja syöttämällä oikeita ravintoaineita elimistöömme, voimme korjata elimistömme virheellisiä toimintoja.

Yhtä kaikki lääketieteen 1900-luvun metaforat ovat olleet ”bottom-up” metaforia eli ne ovat lähteneet yksilöstä. Potilasta on pidetty ikään kuin täysin tietoisena, vastuullisena ja järkevänä toimijana, joka itse ohjaa tietoisesti terveyskäyttäytymisestään. Jos ihmisellä ei ole tahtoa tai järkeä riittävästi, jos hän toimii typerästi vastoin ruumistaan ja sen terveyttä.  Olemme ajattelumallissamme lähtökohtaisesti viisaita ja viisautemme tulisi opettaa sellaiseksi, joka olisi  samaa sorttia kuin lääkärin.  Tässä on kuitenkin sellainen mutka matkassa, ettei lääkärien omakaan kokonaisvaltainen hyvinvointi ole kovin häävi. Väitän, että jopa terveydenhuoltohenkilökunta itse kärsii siitä, ettei osaa hoivata ja kuunnella omaa ruumistaan.  Tämähän näkyy esimerkiksi lääkärien itsemurhatilastoissa. Ei kannata naivisti uskoa, että asiantuntija on sinun ruumiisi ainut ja paras asiantuntija.

Ihmisten hoitamisessa näin 2000-luvun alussakaan, ei ole vielä otettu juuri lainkaan huomioon sitä, että kokonaisvaltaista terveyttämme, myös lääkäreiden terveyttä ja terveysvalintoja, ohjaa esi-isien, vanhempien,  sikiövaiheen, lapsuuden tai myöhempien aikojen yhteisölliset uskomukset, arvot,  traumat ja stressi. Ne ohjaavat joskus hyvinkin mielivaltaista ja tuhoisaa terveyskäyttäytymistämme.  Onneksi elämme tässä asiassa parhaillaan muutoksen aikaa. Ihmisten tietoisuustaidot lisääntyvät.

Lääketieteen vanhoissa metaforissa ei ole mitään vikaa sinänsä, muuta kuin se, että ne kaipaisivat kipeästi holistista eli kokonaisvaltaista täydennystä ihmiskuvaansa.  Jotta siirrymme kulttuuriin, jossa ihmisten vastuu ja  tietoisuus omasta terveydestä ja hyvinvoinnista laajenee, tarvitsemme kapeita ihmiskuvia täydentämää ”top-down” metaforia, eli metaforia, jotka auttavat meitä oivaltamaan, että psykososiaaliset ja historialliset tekijät aktivoivat geenejämme.  Olemme yhteisömme, historiamme ja ympäristömme tuotteita. Ne muokkaavat geenejämme,  RNA:ta ja DNA:tamme. 

Pahoinvointi ja sairaus pesii paitsi myrkyllisessä ympäristöissä myös  psykososiaalisesti epäterveissä rakkaudettomissa yhteisöissä ja perheissä. Kannamme ruumiissamme esi-isiemme murheita, traumojamme ja stressejämme, jotka vaikuttavat paitsi onnellisuuteemme, myös henkiseen hyvinvointiimme ja terveyteemme. Apua tähän ymmärrykseen lääketieteilijä saa integratiivisesta lääketieteestä, joka tutkii esimerkiksi hypnoosi-,meditaatio- ja flow-ilmiöitä.

”Hidas lääketiede” kirjan kirjoittanut amerikkalainen lääkäri Michael Flinkenstein käyttää puutarhan hoidosta löytämiä terveysmetaforia.  Kasvi voi hyvin, kun maaperä on sopivaa ja se saattaa selvitä suuristakin rajuilmoista, kun se kehittää itselleen vahvan varren.  Lääkäri on Flinksensteinin mukaan puutarhuri, joka opettaa potilaalle kuinka elämää hoidetaan. Parhaan lääkärin oma puutarha on esimerkillinen. Hän hoivaa itse myös itseään.  Kun otollista  olosuhteiden luomista opetetaan potilaalle (mm. meditaatio, luontokokemukset,  joogan kehotietoisuus, omien sisäisten äänien ja kehon kuuntelu esim. taideterapeuttisin menetelmin) tapahtuu luontainen käänne kohti hyviä terveysvalintoja, optimaalista terveyttä ja tietoisuuden muodonmuutosta.

Ihmisen omat elämää ja kokonaisvaltaista terveyttä ja hyvinvointia vahvistavat voimat aktivoidaan aistimalla, hoivaamalla ja rakastamalla omaa ruumistaan. Tähän hoivatyöhön voi osallistua kaikki yhteisössä: lasten vanhemmat, naapurit, opettajat ja terveydenhuoltohenkilökunta.  Voimme olla toinen toistemme puutarhakonsultteja. Hyvin puutarhaansa hoitava ihminen lakkaa olemasta vain kulttuurinsa passiivinen ehdollistumien tuote, ja hän kasvaa aidosti oman itsensä näköiseksi.
Puutarhan metaforat soveltuvat erityisen hyvin sairauksien ennaltaehkäisyyn sekä kroonisten sairauksien ja lukuisten mielenterveysongelmien hoitamiseen.  Akuuteissa terveyskriiseissä suosittelen ottamaan vakavasti länsimaisen lääketieteen. (Kun melanoma löytyi varpaastani, luotin kirurgiini, joka poisti varpaani, enkä vain meditoinut itseäni terveeksi).

Mikäli haluamme vähäntää sairastavuutta, sosiaalisia ongelmia ja henkistä pahoinvointia, on meidän kaikkien,  lääkäreiden, opettajien, hoitajien ja palveluiden käyttäjien, laajennettava vertauskuvarepertuaariamme eikä pidä jäädä vanhojen kapeanäkökulmaisten metaforien vangeiksi. Meidän on tultava tietoiseksi siitä, millaisilla vertauskuvilla haluamme meitä ohjattavan. Muuten voimme joutua yhteisöllisesti meitä vahingoittavien ja manipuloivien metaforien uhreiksi.

Hidasta lääketiedettä: Tietoisuustaitoja, hyväksyvää läsnäoloa ja kommunikaatiotaitoja lääkäreille

Kuten monet muut ryhmät, lääkärit altistuvat tänä päivänä stressille. Amerikkalaisissa tutkimuksissa on huomattu jopa 60 %:lla perusterveydenhuollon lääkäreistä loppuunpalamisen oireita, kuten emotionaalista väsymystä, empatiakyvyttömyyttä ja suorituskyvyn alentumista. Tämä lisääntynyt stressi puolestaan korreloi lisääntyneisiin hoitovirheisiin, potilaiden tyytymättömyyteen, ja oikeusteitse eteneviin valituksiin. Lähes puolet lääketieteen opiskelijoista kärsivät korkeista stressiluvuista.

Itse mietin, mikä vaikutus tällä stressillä mahtaa olla lääkäreiden omaan paitsi psyykkiseen myös fyysiseen  terveyteen. Kuten tiedämme mieli ja ruumis eivät ole toisistaan erillisiä, joten stressi aktivoi myös sairautta tuottavia geenejämme. Oikeastaan aika paradoksaalista, että ammattikunta, jonka tulisi auttaa ihmisiä terveemmiksi, ei osaa paremmin itse hoitaa itseään. Tekisi mieli melkein väittää, että meistä itsestämme on tullut oman materialistisen, luonnontieteellisen, maailmankatsomuksemme uhreja. Olen pitkään nimittäin ollut jo sitä mieltä, että lääketieteessä tarvittaisiin paljon enemmän integratiivista tiedettä ja  laadullista tutkimusta..

Journal of American Medical Association julkaisi tutkimuksen, jossa lääkäreille opetettiin tietoisuustaitoja, kuten hyväksyvää läsnäoloa (mindfulness) sekä kommunikaatiotaitoja. He harjoittivat esimerkiksi  meditaatiota ja itsereflektiota kirjoittaen. Hyväksyvällä läsnäololla tarkoitetaan sitä, että lihminen kykenee kohtaamaan itsensä ja toisen iihmisen hyväksyvästi. Lääkärille tämä merkitsee erityisesti sitä, ettei hän ole esineellistänyt potilastaan, vaan hän tiedostaa potilaansa kokevana, tuntevana, ihmisenä.

Kultivoimalla erilaisia tietoisuustaitoja voimme saavuttaa tyyneyttä ja levollisuutta kokemukseemme, myös vaikeisiin sellaisiin. Otamme asiat vastaan sellaisena kuin ne ovat. Voimme oppia tietoisuustaitoja harjannuttamalla ohjaamaan tietoisuuttamme haluamaamme suuntaan eikä se ohjaa meitä satunnaiseen suuntaan.  Voimme keskittää huomiomme kulloikin läsnä olevaan tilanteeseen. Hyväksymme kokemuksemme sellaisena kuin se on. Me vaadimme potilaita jakamaan kokemuksensa kanssamme. Jotta parantava suhde aukeaa, täytyy meidän itse olla hänelle hyväksyvästi läsnä myös tässä kokemuksessa.

Tietoisuustaidot eivät ole taito, joka opitaan tuosta vain, käymällä viikonloppukurssi. Sen sijaan tietoisuustaidot ovat taitoja, joita täytyy harjaannuttaa säännöllisesti esimerkiksi hiljentymällä, vakkapa meditoiden ja peilaamalla kokemuksiamme esimerkiksi ryhmässä tai kirjoittaen. Tällöin meistä kehittyy terveydenhuollon ammattilaisia, jotka löydämme merkitykset vaikeillekin kokemuksille. Todellinen parantamisen tehokkuus syntyy siitä, että olemme aidosti läsnä potilaillemme. Hitaus kun on muotia, niin väitän, että tietoisuustaidot ovat hitaan, mutta tehokkaan lääketieteen ytimessä.  Tehokkuus parantamisessa ei ole ensisijaisesti sitä, että tehdään kamalasti toimenpiteitä. Kulttuurissamme määrällisen tutkimuksen jyrän alla jälkimmäinen tuntuu valitettavasti olevan edelleen parantamisen mitta.

Tutkimusten lopputuloksena oli, että hyväksyvää läsnäoloa, tietoisuus- ja kommunikaatiotaitoja opettamalla, lääkäreiden hyvinvointi koheni. Lisäksi koulutus vahvisti lääkäreiden potilaskeskeistä toimintaa. Lisätutkimuksia tarvitaan, jotta voidaan päästä käsitykseen potilaiden mahdollisista myönteisistä kokemuksista. Näyttää siltä, että tutkimuksessa käytetyn kaltaisilla menetelmillä, joissa parannetaan lääkärin kommunikaatio- ja tietoisuustaitoja, on ratkaiseva merkitys lääkärin hyvinvointiin. Eikä tietoisuus- ja kommunikaatiotaidot edistä pelkästään lääkärin hyvinvointia, vaan näyttää siltä, että näillä taidoilla voidaan parantaa lääkärin kliinisiä taitoja.

Teemaan liittyvä artikkeli New York Timesissa.

Tietoisuustaidot ovat facebokissa.

Hoitomyöntyväisyysongelman ratkaisuna hidas lääketiede?

Terveydenhuollon käyttäjien huono sitoutuminen aiheuttaa paljon turhia käyntejä, kirjoitetaan Hesarissa.  En yhtään epäile, etteikö tämä pidä paikkaansa.  Minulla on oma käsitykseni siitä, mistä tämä johtuu: Olemme rakentaneet järjestelmän, jossa ihmisten tuntoja ei kuunnella. Ihmisiä hoidetaan liukuhihnalla ja katsellaan vain laboratoria-arvoja. Yksittäisissä lääkäreissä on tietenkin paljon myönteisiä poikkeuksia: tunnen roppakaupalla myös sydämellänsä työtänsä tekeviä lääkäreitä.

En oikeastaan  usko, että  tämä sitoutumattomien potilaiden ongelma olisi terveydenhuollon ammattilaisten vika. Kuitenkin lääketiede instituutiona nojaa vanhalle luonnontieteelliselle ihmiskäsitykselle, jossa ihmistä pidetään rationaalisena, ”järkevänä”, toimijana. Yllätys, yllätys – ihminen ei ole sellainen! Meitä kaikkia ohjaa tiedostamattomat käsityksemme maailmasta. Emme opi asioita siten, että meidän päällemme kaadetaan tietoa. Opimme kokemuksellisesti.

Ihminen on epärationaalinen toimija ja hänen toimintaansa ohjaavat muutkin voimat kuin vain lääkärin faktat ja tilastot. Potilaan, hänen joka kärsii, hoitomyöntyvyyttä lisätään sillä, että häntä kuunnellaan. Kun ihminen tulee ymmärretyksi, ja kun vuorovaikutuskumppani, esimerkiksi lääkäri, onnistuu liikauttamaan jotakin tärkeää potilaan mielleyhtymien maailmassa, saattaa hoitomyöntyvyyskin lisääntyä. Ja joskus voi olla potilaan omaa viisautta, että hän tai hänen omaisensa osaavat kieltäytyä tarjotusta hoidosta.   On tilanteita, joissa ihminen kertakaikkisesti haluaa pitää mielummin ”tyhmän” tahtonsa. Ihminen voi haluta mielummin omanlaisensa, lyhyemmän, elämän kuin ”järkevän” elämän. Ja kuten historia on näyttänyt, se mikä tänään näyttää järkevältä, voi osoittautua huomenna suureksi typeryydeksi.

Luulen, että taitavat lääkärit kautta aikojen ovat oivaltaneet todellisuuden moninäkökulmaisuuden ja ihmisen tiedostamattomat voimat. Lääketiede instituutiona edustaa kuitenkin edelleen materialistista maailmankuvaa, jossa sielu on leikattu irti ruumiista.  Sillä on onnistuttu kehittämään erinomaisia hoitomuotoja, mutta ihmisen parantaminen on paljon muutakin kuin vain näiden tilastollisesti erinomaisten käypähoitojen soveltamista. (Se mistä lääketietelijöinä voimme hakia oppia on tieteiden yhdistyminen eli integraatio.)

Eletään aikoja, jossa yhä useampi  ihminen haluaa itse olla oman itsensä suurin asiantuntija. Siksi potilaista moni toivoo dialogista suhdetta hoitajiinsa, eikä hän halua olla vain erilaisten mittausten ja analyysien kohde. Minusta terveydenhuollon asiakkaat osoittavat suurta itseohjautuvuutta, kun he eivät suostu alistumana vain tällaisiksi tahdottomiksi hoitojen kohteiksi.

Lääketieteessä on puhuttu jo monta kymmentä vuotta asiakaslähtöisestä hoitamisesta. Todellinen asiakaslähtöisyys lähtee liikkelle itsetuntemusta omaavista  ihmisistä,  jotka elävät oman tahtonsa ja ymmäryksensä mukaista elämää. Aina lääkärin ja potilaan maailmankuvat eivät kohtaa. Tällaisessa tilanteessa ihmisellä on aina itsellään oikeus valita oma näkemyksensä. Todellista valinnanmahdollisuutta hänellä ei ole silloin, kun hän ei tunne itseään. Asiakaslähtöisen lääketieteen ytimessä on itsensä tunteva, vastuun omasta elämästä ottava, itseänsä ohjaava lääkäri ja potilas.

Ehkä ratkaisuna terveydenhuollon tämän päivän ongelmiin olisi hidas lääketiede: Amerikoissa Jon Kabat-Zinn on lanseerannut tietoisuutaitoja lääketieteeseen. Pienestä pitäen kansalaistaitona tulisi opettaa lapsille taitoja, joilla hän voi kehittää luovuuttaan ja ohjata omaa tietoisuuttaan.   Kun ihmisten tietoisuustaitoja lisätään voidaan vähentää sekä sairauksia että terveydenhuollon palveluiden tarvetta.

Nykyinen ihmisen biologista olemusta ylikorostava ihmiskuva loukkaa ihmisen perusolemusta. Ihminen ei ole vain biologinen ihminen, vaan hän on tunteva ja kokeva ainutkertainen ihminen. Hitaassa lääketieteessä tietoisuustaitoja omaava lääkäri kuuntelee potilasta,  ja asiakkaalle tarjotaan paitsi lääketieteellistä hoitoa myös mahdollisuuden oman itsetuntemuksen laajentamiseen esimerkiksi vertaisryhmissä ja itsetuntemusta lisäävissä luovissa ryhmissä. Terveyttä edistetään sillä, että ihminen opettelee kuuntelemaan tunteitaan  ja omia tarpeitaan, koska vain tällainen ihminen kykenee antamaan maksimaalisen panoksensa yhteisönsä hyväksi.

Minä ja Skolimowski – kahden mielenteatterin ohjaajan ajatuksia nr. 16

Kärsimyksen ja sairauden oireiden  lievittämiseen löytyy apua myös tarinoista ja sekä monille elämän hengellisistä merkityksistä. Toki hengelliset merkitykset ovat henkilökohtaisia syvällisiä identiteettitason merkityksiä, eikä terveydenhuollon ammattilaisen kuulu niitä tyrkyttää asiakkaalleen. Jos tilanne on kuitenkin sellainen, että asiakas tuo esille hengelliset kysymykset, mielestäni on hyvä, jos terveydenhuollon ammattilaisella on valmiudet keskustella myös näistä asioista.

Omat vastoinkäymiseni, äitini kuolema ja oma sairauteni, muuttivat enemmän todellisuuskuvaani kuin mikään muu kokemus aikaisemmin. Mikä oudointa, vaikka tässä prosessissa oli paljon mukana surua, toivat kärsimyksen kokemukseni mielelleni samalla kiitollisuutta, levollisuutta ja tyytyväisyyttä. On kummallista, miten joskus saatamme tarvita oman haavoittavuuden ja katoavaisuudenkokemuksemme, jotta kykenemme näkemään elämän arvokkuuden. Maailma on täynnä mittaamattoman arvokkaita ilmaisia asioita.  Uskon, että terveydenhuollon ammattilaisen jatkuva oman itsensä peilaustoiminta esimerkiksi erilaisin työnohjauksillisin menetelmin ( kirjallisuus, kirjoittaminen, työnohjaukselliset keskusteluryhmät, oma terapia) lisäävät narratiivista ymmärtämystä.

Mainitsin jo aikaisemmin hitaan lääketieteen. Mitä sillä voitaisiin tarkoittaa? Mielestäni narratiivinen lääketiede on viitekehys, joka tarjoaa meille hyvän pohjan hitaalle lääketieteelle. Uskon, että nykyinen terveydenhuoltojärjestelmä osana materialistista maailmankatsomusta ei pelkästään hoida sairauksia, vaan se samanaikaisesti tuottaa psykofyysissosiaalista pahoinvointia. Ihmisen osiksi paloittelulla on hintansa.

Kun narratiivinen hoito onnistuu, voimme auttaa asiakastamme editoimaan itselleen eheyttävää tarinaa, jossa lääketiede on mukana tarjoamassa erästä hyödynnettävää näkökulmaa. Narratiivinen asenne vaatii terveydenhuollon ammattilaiselta rohkeutta irrottautua hetkeksi empiirisanalyyttisestä tieteellisestä näkökulmasta. Voi olla pelottavaa pistää koko persoonansa peliin, varsinkin silloin, kun siihen ei anneta juurikaan eväitä koulutuksesa. Toiset ihmiset pystyvät tähän ilman minkäänlaista koulutusta.  Niin kuin aikaisemmin olen tuonut esille,  ihmisen ymmärtämys on jotakin paljon laajempaa ja moniuloitteisempaa kuin empiirisanalyyttinen tieto. Kun ihminen roikkuu kiinni yhdessä materialistisessa tieteellisessä metodissa, jossa jokainen ajatus täytyy olla ”oikeaksi todistettu viittauksiin”, roikkuu hän ihmisen tietoisuuden evoluution kannalta kuolleessa hallinnan viitekehyksessä. Leikki on elämän tarinallisuuden ytimessä.  Me emme voi hallita elämää, mutta voimme käyttää hyväksemme mileikuvitustamme, jolloin voimme olla oman elämämme ohjaajia. Kun vuorovaikutuksessa uskalletaan irrottautua leikkimään erilaisilla näkökulmilla, olemme mukana luovassa prosesissa, joka voi edistää molempien osapuolien kokonaisvaltaista hyvinvointia. Mitä muuta oma sisäinen teatterini olikaan kuin leikkimistä erilaisilla näkökulmilla?

Hammaslääkärit ja lääkärit tekevät tilastojen mukaan paljon itsemurhia. Henkilökohtaisesti koin tiedekuntani tarjoaman koulutuksen omana aikanani hyvin kapea-alaiseksi, ja epäilen, että se oli eräs tekijä, joka lisäsi omaa henkilökohtaista ahdistustani. Kun tieto on leikattu irti tietäjästä, ei se suinkaan aina jalostu viisaudeksi. Amerikkalainen syöpälääkäri ja vuorovaikutustaitojen opettaja Rachel Naomi Remen kirjoittaa (The Kitchen Table Wisdom), että häneltä meni kymmenen vuotta siihen, että hän toipui kaiken esineellistävästä lääkärikoulutuksestaan. Hän oli nopea toipuja. Minulta meni pitempään. Toiset eivät toivu koskaan. Työ muuttuu huomattavan paljon mielekkäämmäksi, kun ei tarvi pukea päälleen vierasta roolia, vaan ihminen voi olla vapaasti oma itsensä.  On upeaa voida ilmaista itseään kirjoittamalla siten, ettei tarvitsi joka lauseen jälkeen laittaa viittausta johonkin. Minä saan itse rakentaa päässäni omia  ajatuksia ja leikkiä ajatuksilla.  Meidät lääkäriraukat on kasvatettu vankilaelämään eli  siihen, ettei mitään muuta saisi sanoa, kuin sellaista, joka on tieteellisesti oikeasti todistettu. Miten mahtavalta tuntuu, kuin voin rakentaa itselleni vapaasti itselleni soveltuvan elämänfilosofian. Voin kulkea omaa hengellistä polkuani, ja hyödyntää historiallisia ja monikulttuurisia tarinoita. Ihmisen elämä eikä myöskään toisen ihmisen  hoitaminen ole pelkkää lääketieteen sovellutusta, vaikka lääketiede tarjoaakin tärkeimmän työkalun lääkärille. Tämän työkalun kehittäminen on kurinalaista tieteellisen metodin soveltamista.

Hitaan lääketieteen tavoite voisi olla mahdollisimman itse-ohjautuva asiakas sekä itseohjautuva terveydenhuollonammattilainen. Tämä ei synny siten, että terveydenhuoltojärjestelmä hoitaa mahdollisimman tehokkaasti mahdollisimman paljon potilaita. Ihmiset eivät ole huollettavia koneita, vaan kokonaisvaltainen eheytyminen tapahtuu vastavuoroisen reflektion kautta. Mikäli ajattelemme potilsta vain biologisena deterministisenä lihankappaleena, mitätöimme ihmisluontoa. Narratiivisen lääketieteen harjoittajalta vaaditaan tarinan kuuntelu- ja peilaustaitoja.

Kun ihminen ikääntyy siten, että yksilöityminen, tai toisin sanoin kokonaisvaltainen eheytyminen edistyy, kykenee hän elämään tarkoituksellista elämää sairauksistaan huolimatta. Myös rikkinäinen koti voi olla viihtyisä. Joskus liian sliipattu koti voi olla steriili ja kylmä. Hidas lääketiede merkitsee myös sitä, että ymmärrämme olevamme toisistamme ja luonnosta riippuvainen vuorovaikutusverkosto. Joskus voi asiakkaamme perhe voi tarvita tukea. Joskus voi potilaan terveyttä eniten edistää hänen ympäristönsä muutos. Omalla kohdallani muutos kiireisestä ja stressavasta työyhteisöstä hitaaseen elämään, oli ratkaisevaa hyvinvointini kannalta.

Otanpa erään esimerkin hammaslääketieteen puolelta: Kun meille tulee potilas, jonka hampaisto on surkeassa kunnossa, ei hänen ensisijainen ongelmansa yleensä ole lääketieteellinen. Sensijaan takana saattaa olla esimerkiksi masennus ja pitkäaikainen työttömyys. Tällöin on aika toivoton urakka yrittää korjata hampaisto, mikäli samalla potilaan sosiaalinen ja psyykkinen tilanne ei korjaannu. Me hammaslääkärit voimme omalla pienellä panoksellamme terapeuttisen vuorovaikutuksen keinoin olla edistämässä asiakkaamme kokonaisvaltaista hyvinvointia. Meillä on jo silloin hyvä terapeuttinen suhde potilaaseemme, kun normaalin lääketieteellisen hoidon lisäksi kuuntelemme potilaan tarinaa. Ehdimme olla hetken myös heidän peilejänsä. Kun omat resurssimme eivät riitä potilaan kokonaisvaltaiseen hoitamiseen, voi olennainen osa hammashoitoa olla hänen masennuksensa hoitaminen tai hänen sosiaalisen tilanteensa korjaaminen yhteistyössä psykologien ja sosiaalialan ihmisten kanssa.

Meidän lääkärien helmasynti on ollut kaikkien ilmiöitten medikalisaatio. Tänä päivänä tarvitsemme tieteiden integraatiota ja poikkitieteellistä yhteistyötä,jossa kykenemme hahmottamaan oman tieteen perinteemme paikaan tiedon kokonaiskentässä. Tarvitsemme integratiivisen hoitamisen osaajia sekä eri erityistieteiden välistä kiinteää yhteistyötä. Meidän on koottava eheäksi, se minkä olemme rikkoneet. Ihannetilanteessa voimme olla me kaikki terveydenhuollon ammattilaiset mukana synkronistisesti auttamassa lähimmäistämme kohti terveempää ja harmoonisempaa elämää. Joskus emme kykene parantamaan potilasta lääketietellisesti, mutta voimme olla auttamassa häntä löytämään kärsimykselleen merkityksen, jolloin se kokemuksena muuttuu. Ihminen saattaa oppia elämään mielekästä elämää kivustaan huolimatta. Myös kuolema voi olla joskus ystävämme.

Tiedän, että tällä hetkellä tällainen maalaamani visio lääketieteestä on idealistinen. Esimerkiksi muutaman viikon kuluttua olen ainut työssä oleva hammasläääkäri koko Kuhmossa (9000 paikallista asukasta + kamarimusiikkivieraat).  Uskon kuitenkin, että meillä täytyy olla visioita, jotta voimme muuttaa todellisuutta. En halua olla osana sellaista kultuuria, joka rakentaa visioita  valistusajan tieteelliselle esineellistäville näkökulmille. Haluan olla osa uudenlaista eri tieteenperinteistä yhdistävää, integratiivista, ajattelua.

Uskon, että materialistinen maailmankatsomuksemme on vieraannuttanut liian monet ihmiset itsestään, jolloin heiltä on kadonnut esimerkiksi työn itsessään tuottama ilo. Työ on suorituskeskeistä. Harva pääsee toteuttamaan itseään. Ja harva jaksaa raskaan työn jälkeen toteuttaa itseään edes vapaa-aikanaan. Olen samaa mieltä Georg von Wrightin kanssa siitä, että on hyvin kyseenalaista, voidaanko tätä nykyistä kulttuuriamme kutsua edistyksen kulttuuriksi. Toki tieteellistekninen tietämyksemme on lisääntynyt, mutta onko samalla lisääntynyt viisautemme? Mielestäni tämän päivän lääketieteen tulisi entistä enmmän olla sellaista, että se pyrkii tukemaan ihmistä elämään eheää elämänkaarta. Keskeinen viisauden tapa on  yhdistää yksilöitymiprosessissa toisiinsa erilaisista keskenään ristiriitaisista viitekehyksistä tietoa. Näin tapahtui mielenteatterissani ja näin tapahtuu integratiivisessa tieteessä.

Epäilen, tuottaako tämä toimenpiteiden lukumäärän maksimointiin pyrkivä keikkalääkärikulttuuri paljonkaan eheyttä ihmisten elämään. Se voi tuottaa onnistuneita biologisia interventioita, mutta läheskään aina se ei lisää elämänlaatua. Kokonaisvaltainen eheytyminen vaatii sitä, että kykenemme yhdistelmään terveyttä edistävää tietoaa erilaisista viitekehyksistä käsin.  Itseasiassa olen päivä päivältä entistä vakuuttununeempi, että tällainen silloin kun lääketiede on pelkkää esineellistävää ”käypähoitojen” soveltamista, vieraantuu sekä potilaat, että lääkärit itsestään.

Kehomme pitäisi olla kotimme. Tällä hetkellä se on kuitenkin esineellistetty, brändätyksi näyttelytuotteksi muokattu. Lääketiede on osa tätä kulttuuria.  Tämä  ulkoisille muodoille perustuva esineellistävä kulttuuri on huipuussaan kosmeettisessa kirurgiassa. Esimerkkinä voisi olla vaikkapa leikkaukset, joissa kavennetaan jalkoja sellaisiksi, että niihin mahtuu sirot kengät. Fredrik Svaenaus, ruotsalainen filosofian professori väittää, että tämä kehon muokkaaminen tapahtuu länsimaisten rasististen ihanteiden ehdoilla. Tämänhetkisen kulttuurimme ”huippu” näyttäisi olevan inhimillisestä näkökulmasta säälittävä, itsensä esineeksi esineellistävä, suorittamiseen ja ekologisesti vahingolliseen kuluttamiseen itsensä hukuttava Merkki-Maija. Eikä tämä ole mielestäni tyhmien ihmisten vika, vaan syy on yhteiskunnallisessa ilmapiirissä, joka pitää tällaista käyttäytymistä ”normaalina”. Uskon, että moni ”terve” herkkä ihminen voi pahoin tällaisessa kulttuurissa. Sillä oma hyvinvointi rakentuu itseohjautuvuudelle ja sisäisyydelleen. Ainoastaan itsensä tunteva ihminen voi olla aidosti armollinen toista ihmistä kohtaan. Ilman tätä armoa emme voi hyvin ja tuppaamme projisoimaan omat ongelmamme muihin ihmisiin ja ihmisryhmiin.