Transmodernia elämää Kainuussa

Siirtolan Emäntä on löytänyt filosofiasta tämän hetkisen henkisen kotinsa. Mitä enemmän hän lukee transmoderia filosofiaa, sitä enemmän huomaa juuri siinä olevan ne elementit, joihin hän on ollut mieltyneenä ja suuntautuneena viimeiset vuodet.

Amerikkalaisen sosiologin Paul H. Rayn mukaan, muuten, neljäs osa amerikkalaisista on jo transmodernisteja ja hän arvelee Euroopassa heitä olevan vielä enemmän. Emännän ymmärryksen mukaan transmoderni ajattelu ohjaa parhaillaan meneillään olevaa hierarkisten organisaatioiden horisontaalistumista ja erilaisia kohtuullisemman elämäntavan suuntauksia. Tämä muutos on sinänsä poikkeuksellinen, koska yhteiskunnallista muodonmuutosta ohjaavat prosessit ovat lähteneet liikkelle hierarkioiden alapäästä: aktiivisista ruohonjuuritason toimijoista. Siinä mielessä, muuten, Emäntä sopii myös tähän transmoderniin ajatteluun erinomaisesti. Hän on vain yksi ihmisenviranhaltija ja ruohonjuuritason aktiivinen toimija. Hänen aseenaan on sanat.

Transmodernismin loi alunperin argentiinalaismeksikolainen filosofi Enrique Dussel. Se mikä tuntuu erityisen hyvältä tässä suuntauksessa on kulttuurioptimismi, kunnioitus paikallisia perinteitä kohtaan ja aktiivinen osallistuminen tasavertaiseen monikansalliseen vuorovaikutukseen (Ajattele globaalisesti, toimi lokaalisesti!). Transmodernisti tekee kovasti töitä sen eteen, että yrittää löytää omaa tuntoansa ja voittaa vierauden pelkonsa. Tällä korvessa Emäntä tekee tätä työtä aktiivisti lukemalla ja poimimalla mehtämarjoja.

Länsimaisesta yksilökeskeisestä ajattelusta kohti terveitä yhteisöjä

Valkoisen länsimaisen miehen kuninkaan kruunu on transmodernismissa riisuttu. Transmodernisti tajuaa nimittäin länsimaisen ajattelun kapea-alaisuuden. Hän ymmärtää, että huolimatta tieteellisteknisestä kehityksestämme, emme vaurautemme keskellä ole yhtään sen erinomaisempia saatikka sivistyneempiä ihmisiä kuin ihmiset muualla maailmassa. Meidän käsitykset demokratiasta, oikeudenmukaisuudesta, kauneudesta jne. ovat erilaisia kuin joissain muissa kulttuureissa.

Demokratiamme on ollut yltiö individualistista, yksilökeskeistä, kun taas monissa muissa kulttuureissa on ajateltu yhteisökeskeisesti. Transmodernisti on oivaltanut, että onni ja terveys kumpuavat terveistä yhteisöistä. Meillä on siis yhtä lailla opittavaa muista kulttuureista kuin muilla meistä.

Emännän demokratiakäsitys transmodernistina on sellainen, että aitoa demokratiaa on se, että köyhien äänet saadaan kuuluviin. Maailma ei muutu paremmaksi sitä kautta, että vain rikkaiden ääniä kuunnellaan.

Jatkuvasta talouskasvusta kohti harmonia-ajattelua

Transmodernisti ei tavoittele elämässä jatkuvaa taloutensa kasvua. Sen sijaan hän tavoittelee harmoniaa. Terveet harmoniset yhteisöt elävät taspainossa ihmisluonnon ja ympäröivän luonnon kanssa. Onnellinen, terve, tasapainoinen yksilö, asuu puolestaan harmoonisessa yhteisössä. Tällaisen yhteisön jäsen on tasapainossa paitsi itsensä ja myös (sosiaalisen) ympäristönsä kanssa. Hänen sisällään elää fysiologinen harmonia, tunnemolekyylien vapaa virtaus, mikä pitää yllä tervettä immuunivastetta. Harmonista elämää elävä yksilö ei tarvitse egollensa timantteja. Harmoninen ihminen syö terveellisesti, ei ruoki itseään roskaruualla eikä hän ruoki myöskään tietoisuuttansa tietoisuuden roskaruualla.

Myös naisen viisautta arvostetaan

Transmoderni ajattelija arvostaa myös monia feministisiä suuntauksia. Ihmiskunta olisi huomattavan paljon parempi paikka, jos maailman naisia kuunneltaisiin enemmän. Siirtolan Emäntä onkin ollut huomaavinaan, että viime aikoina, ainakin hänen ympärilleen sekä reaalisesti että virtuaalisesti on kasasantunut tietyn tyyppisiiä miehiä. He ovat sellaisia, joiden itsetunto on niin korkealla, että he pystyvät kuuntelemaan myös sitä, mitä naisilla on maailmalle sanottavaa ja annettavaa. Naisten lisäksi transmodernisti kuuntelee myös marginaalissa olevia ihmisryhmiä.

Luonto ja paikalliset perinteet kunniaan

Transmodernisti ymmärtää individualistisen elämäntapamme ekologisen kestämättömyyden. Tästä syystä hän ole sitä mieltä, että meidän ei pitäisi imperialistisesti viedä tätä elämäntapaa ja yltiöindividualistista todellisuuskäsitystä muihin maihin. On ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta sietämätöntä, että koko maailma yritetään käännyttää tuhlailevaan kulutuskulttuuriin. Suuntauksen edustajat tajuavat myös perinteiden arvon sielun kotimme rakentajina.

Siirtolan Emännälle sekä kainuulainen luonto että täällä elävä kulttuuriperintö, mukaan lukien vienankarjalainen luonnonläheinen, kiehtova, kansanrunoperinne, ovat luoneet hänen itseydellensä kotoisuuden tunnetta keskellä korpea. (Eilen Emännällä oli muuten kunnia päästä viimeisen oikean runonlaulajamme Jussi Huovisen syntymäpäiville. Kunnia hänelle, siinä on mies, joka on elänyt elämän. Siinä on suuri haaste jokaiselle ihmiselle: elää elämä.)

Kohti dialogin kulttuuria

Tansmodersistin kieli on dialogista: Hän haluaa olla vuorovaikutuksessa erilaisten kulttuurien ja uskontojen välille. Tätä kautta transmodernisti uskoo, että voimme olla rakentamassa parempaa maailmaa, maailmankylää, jossa myös erilaisuudelle annetaan arvo. Sekä sortajan että sorretun silmät aukevat tasa-arvoisessa vuorovaikutuksessa.

Ihmiselämä osana tietoisuuden evoluutiota

Transmodernisti kritisoi sekä länsimaista modernismia että kulttuurin pirstoutuneisuutta, postmodernismia. Jotkut pitävät transmodernismia modernin jatkenaa tai postmodernismin eräänä muotona. Postmodernille ajattelullehan on tyypillistä ”kaikki käy” asenne. Transmodernismi lähtee sen sijaan liikkeelle siitä, että on olemassa yksi korkein metafysiikka, jonka tulisi ohjata kaikkea elämää. Kuten Anna omalla palstallaan on tuonut esille, se on monistinen materialisti, jonka takana perimmäisenä olemuksena on monistinen idealismi.

Kaikkien luontokappaleiden olemus voidaan redusoida siis materiaan, mutta kaiken takana, perimmäisenä, on suurin tietoisuus (Jumala, Rakkaus, Gaia-tietoisuus?), jossa kaikkein pienimmät ja isommat partikkelit materialistisina olemuksina samoilemme. Ihminen on paitsi osa materialistista evoluutiota hän on samalla myös osa tietoisuuden evoluutiota. Tietoisuuden evoluutio edistyy sitä kautta, että me luontokappaleina annamme vielä muodottomalle uutta esteettistä ja eettistä muotoa, esimerkiksi käsitöiden, maalausten, tieteen, rakennusten, tekstien, tanssien ja musiikin kautta.

Tietoisuuden evoluutio vaatii ympärilleen hiljaisuutta ja pysähtymisen hetkiä. Transmodernisti osaa pysähtyä, eikä hukuta itseään jatkuvaan tekemiseen. Hiljaisuus on hänelle psykologista tehokkuutta.

Ihminen saa jälleen olla sielu

Transmodernismi antaa tilaa henkisyydelle. Hän saa jälleen olla jälleen sielu. Emäntää itseään on kiinnostanut perenniaalinen filosofia, jolla hän tarkoittaa filosofiaa, joka on kiinnostunut kaikista uskonnoista ja niitä yhdistävistä ajatuksista. Emäntä on myös ollut kiinnostunut transsendentaalipsykologiasta. Transsendentalismi, meitä kaikkia ihmisiä yhdistävä yhteinen tietoisuus, on transmodernismin ytimessä. Emäntä uskoo Jungin tavoin, että on olemassa puhdas eettinen minuus, joka ilmenee, kun ihminen riisuu itsensä egonsa valepuvuista. Tämä puhdas naamioista riisuttu minuus tuntee yhteytensä toisiin ihmisiin, eläimiin, luontoon ja koko maailmankaikkeuteen.

Mietiskely, meditaatio ja mystiikka kunniaan

Emäntä on ollut transmodernistina kiinnostunut elämän ”mystisistä” olemuksesta. Tällä hän tarkoittaa oikeastaan sitä, että hän uskoo, että voimme tietoisuutemme laajetessa saavutta epifenisiä hetkiä, tapulikokemuksia. Tällaisina hetkinä voimme oivaltaa asioita ilman käsitteitä. Heijastuspintaa tietoisuuden evoluutioon, Siirtolan emäntä on löytänyt Henryk Skolimowskilta (mielen teatteri) ja Ken Wilberiltä. Transmodernistina hän on myös sitä mieltä, että meditaatio ja mietiskely ovat tapoja, joilla voimme tasapainottaa kokemuksellista minuuttamme.

Trandmodernistina Siirtolan Emäntä on lukenut jonkin verran sekä Ken Wilberin integraaliteoriaa, jonka monissa lähteissä on sanottu olevan osa transmodernismia. Emäntä on ollut myös mieltyneenä Ralph Waldo Emersonin arjen kauneuden filosofiaa. Häntäkin pidetään kyseisen suuntauksen inspiroijana.

Tänään 2.4.2012 Siirtolan Emäntä on puhdasverinen transmodernisti. Mitäköhän hän mahtaa olla kymmenen vuoden kuluttua, jos Luoja hänelle elinvuosia suo? Hän uskoo, että se mikä hänen tietoisuudestaan on ikuista, kuolemankin jälkeen pysyvää, on tämä Luoja, Jumaltietoisuus, jonka kipinä hän kokee olevansa. Tämä jumaluuden kipinästä lähtevä tietoisuus ei ole egotietoisuutta, vaan se on puhdasta tietoisuutta joka on riisuttu paljaaksi arjen elämän kaikista naamioista.

Tavallinen arkijärki on nero puettuna työvaatteisiin. – Ralph Waldo Emersson –

Minulla on yksi periaate. Se on se, että kaikki ovat oikeassa. Jokaisella – myös minulla – on pieni pala totuutta, ja kun näitä paloja kunnioittaa ja hoivaa, sisälyttävät ne itsensä yhä tilavammaksi, intohimoisemmaksi ja armollisemmaksi syleilyksi. – Ken Wilber –

Mainokset

Eläköön hiljaisuus – tietoisuuden evoluution kohtu

Elämme mölyn maailmassa. Joka paikasta tulvii hälyä, musiikkia, autojen räminää, telkkarin pauhua ja täällä virtuaalisessa todellisuudessa aistimme täyttää jatkuva informaatiotulva. Se, että joka paikka tulvii kaoottisesti eri aistien informaatiota, ei suinkaan merkitse, että sisällämme olisi syntymässä jotakin suurta ja merkittävää. Mark Twain aikoinaan kirjoitti jotakin siihen tapaan, ettei kanojen karmea kotkotus munimisen jälkeen merkitse sitä, että se olisi synnyttänyt astreoidin. Vähä sama pätee tähän meluisaan aikaamme.

Emäntä tajuaa hiljaisuuden ja ei-tekemisen merkityksen päivä päivältä entistä kirkkaammin. Kehittyäkseen tietoisuutemme tarvitsee hiljaisuutta ja ei-mitään. Emäntä eli nuorena ja varhaiskeski-ikäisenä vuosia alakuloisena; hän hukutti itsensä kaoottiseen mölyn maailmaan. Hän turvautui jo etukäteen tuhoon tuomittuihin epätoivoisiin ihmissuhteisiin, erilaisiin addiktioihin, liialliseen alkoholinkäyttöön, tupakointiin, työnarkomaniaan. Kaikkeen tähän säälittävään käyttäytymiseen hän hukutti itsensä ihan vain siksi, ettei hän uskaltanut kohdata aitoa itseään. Kymmenen, viisitoista vuotta sitten Emäntä tuskin olisi kestänyt olla edes yhtä viikonloppua yksikseen. Hän olisi varmaankin pelännyt joutuvansa kohtaamaan oman epätoivonsa. Kaiken tämän fantastisen kiireisen virikemaailman keskellä Emäntä oli hämmentynyt, pitkästynyt ja alakuloinen. Hän oli suoraan sanoen helvetillisen yksinäinen ja oli hetkiä, jolloin hän koki äärimmäisiä tyhjyyden kokemuksia.

Alice Miller (The Drama of Being a Child) väittää, että ihminen on masentunut, koska hän kieltää itseytensä. Depressiivinen ihminen kieltää itseltään omat tunnereaktionsa. Hän ei saa olla aito kokeva ihminen. Kirjottaminen kuljetti Emännän uuteen eheyttävään addiktioon; kirjoittamisen addiktioon. Addiktioon, jossa hän voi hiljaisuudessa kohdata itsensä ja tunteensa omin silmiin, omin ajatuksin, omin aistein. Kirjoittaminen voi olla itseyden naamiaisjuhlaa. Se voi olla prosessi, joka vapauttaa itsen olemasta muiden ajatusten vanki. Ihminen saa olla aito kokeva, tunteva, oma itsensä. Hän voi kokea vapaasti elämän mystisen ja kiehtovan olemuksen.

Alakulonsa keskeltä, Siirtolassa, luovuutensa kohdussa, Emäntä synnytti uudestaan itsensä. Hän ponnisti itsensä uutena lapsena ulos toisenlaiseen maailmaan, epävarmuuteen. Se on paikka, jonne ei tänä päivänä yleensä kouluissa tai yliopistoissa johdateta. Vapaat ja luovat ajatuksemme kun pelottavat tietäviä, koska tällaisten ajatusten ajattelu merkitsee aina heittäytymistä epävarmuuteen ja ei-tietämiseen. Meidän nykyinen kulttuurimme on kontrollin kulttuuri, jossa yritetään auttaa ihmisiä kasvamaan vain tieteellisen varmoihin ajattelumalleihin. Niin varmoihin, niin varmoihin, että niiden takana olevien ihmisten epävarmuus ei voi olla näkymättä. Sillä emmehän koskaan voi olla varmoja, onko ihmisen tunne aito, vai itsensä vastakohta.

Tämän päivän tieteelliset instituutiot ovat pullollaan ihmisiä, jotka yrittävät mahduttaa ajatuksiaan niiden kontrolloituihin ”varmoihin” raameihin. Ja Emännän mielestä on oikeastaan melko koomista, että samaan aikaan ihmetellään miksi sadat tuhannet ihmiset syövät masennuslääkkeitä. Onhan paradoksaalisesti maailmamme varmempi ja turvallisempi kuin koskaan. Kontrollille rakentuva maailmankuva on yksinkertaisesti masentava. Ei tarvitse suurta sydämen viisautta, jotta ymmärtää varmuuden kaapuun kätketyn pohjattoman masentavan epävarmuuden! Tämän kun Emäntä oivalsi, parani hän melko nopeasti omasta alakulostaan.

Ainakin Emännälle tällainen varmuuden maailma oli irvikuva kotoisasta maailmasta, jossa ihmisen on hyvä olla. Hälyn ja kontrollin maailmassa ihmiselle ei anneta tilaa hiljaisuuteen, omiin ajatuksiin, itsensä kohtaamiseen. Kaikkein parhaat ajatuksensa Emäntä on löytänyt silloin, kun hän luonnon keskellä ja hän ei tee mitään muuta kuin pelkästään on tai sitten hän vain leikkii omalla tietoisuudellaan. Ja siinä onkin vasta leikki, leikkien kuningasleikki! Tietoisuudella leikkivä kun ei ole koskaan enää pitkästynyt. Hän kun saa olla jälleen lapsi, joka voi ennakkoluulottomasti olla takertumatta mihinkään totuuteen. Emännän mielestä juuri hiljaisuudessa voi avautua ihmiselle ihmisen sydämenviisaus, luovuus ja ajatuksien todellinen vapaus. Keskellä ei-mitään hänestä voi kasvaa se ihminen, miksi hänet on tarkoitettu.

Hiljaisuus on vastalääkettä nykyiselle meluisalle maailmalle. Hiljaisuus on ulottuvuus, tyhjä tila, jossa ihminen voi kohdata itsensä ja oman henkisyytensä. Siellä kansalainen voi kasvaa eettiseksi ihmissieluksi. Hänen ei tarvitse olla pelkkä ”psyyke”, ”kuluttaja” tai ”mieli”. Hiljaisuudessa ihminen voi kohdata ajatuksensa ja hän kykenee näkemään todellisuuden kiehtovat loppumattomat värikkäät näkökulmat. Niiden leikissä hän voi vapaasti etsiä omaan elämäänsä halutessaan myös hengellisiä merkityksiä. Hiljaisuudessa mietiskelijä voi rikkoa tietoisuutensa rajoja, vaikkapa mystisillä kokemuksilla, ihan ilman huumeita, voimana vain ei-mikään.

Mietiskely on Emännälle sekä ajatusten leikkiä ja ajatuksettomuutta. Se on Emännälle irtaantumista valtaa pitävästä masentavasta yksipuolisten asiantuntijoiden normiajattelusta ja siirtymistä itsensä kuunteluun. Harva enää edes yliopistossa uskaltaa ajatella itse omia ajatuksiaan, koska hän haluaa kaikille ajatuksilleen tieteellisten auktoriteettien varmuuden leiman. Pään viisaus on meillä Emännän mielestä yliarvostettua. Koska Emäntä pitää pään viisautta tärkeämpänä sydämen viisauttaan, joutui hän yliopistouran sijaan valitsemaan yksinäisyyden, tietokirjailijana olemisen. Hän kun voi huonosti, jos hän olisi joutunut ajattelemaan vain yliopiston asiantuntijoiden normiajatuksia. Emännän mielestä viisaus kasvaa vaan sellaisissa päissä, joissa ihminen uskaltaa olla avoin kokemuksillensa. Paluu paratiisiin alkaa, kun ihminen hiljaisuudessa keskellä ei-mitään uskaltaa olla ihan vai oma itsensä.

Hiljaisuudessa ja sen tuomassa yksinäisyydessä on se hyvä puoli, että Emäntä kokee voivansa nyt oman laajentuneen tietoisuutensa kautta saavuttaa tuhansia eläviä ja kuolleita ihmisiä. Hän huomaa olevansa osa ikuista tietoisuuden evoluutiota. Hän huomaa, että aikaisemmin, kaiken virikerikkauden, hälyn ja ihmismäärän keskellä hän kärsi yksinäisyydestä. Nyt, hiljaisuudessa, kaukana kaikesta, hän huomaa iloitsevansa uudesta vapaudestaan, jossa yksin ollessaankaan hän ei koe yksinäisyyttä. Hän kun on juurtuneena nyt ikuiseen tietoisuuden virtaan.

Pateettidialektisia kierkegaardilaisia ajatuksia elämän kohtuullistamisesta, osa 1

Sören Kierkegaard, omaleimainen itsepäinen  kirjailijafilosofi, minun mielentilani Reginen lemmitty, oli myös toden totta aikaansa edellä oleva mies. Sopiva aloituskirja hänestä kiinnostuneelle voi olla vaikka tämä Torsti Lehtisen kääntämä ”Elämä ymmärretään taaksepäin, mutta sitä täytyy elää eteenpäin”(Thielst, Peter) tai Torsti Lehtisen oma analyysi ”Sören Kierkegaard- Intohimon, ahdistuksen ja huumorin filosofi”. Huomattavasti vaativampana teoksena olen uppoutunut satunnaisesti Kierkegaardin pääteokseen, samaisen Lehtisen kääntämään, ”Päättävään epätieteelliseen jälkikirjoitukseen”. Tätä 1900-luvulla eniten myytyä filosofista teosta myytiin hänen elämänsä aikana muistaakseni 32 kappaletta.  Olen lukenut kirjan kerran kokonaan ja sen jälkeen satunnaisesti, vähän niin kuin Raamattua: Avaan kirjan jostakin kohdasta, ja lähes säännönmukaisesti, joskus väittäisin jopa synkronistisesti, sieltä löytyy jotakin uutta ja mielenkiintoista omaan merkitysmaailmaani liitettäväksi. Ajatuksieni reflektiossa olen käyttänyt hyväkseni lähinnä näitä kirjoja.

Minun hengellisyyteni ei ole avautunut Raamatun kautta, vaan nimenomaan Sören Kierkegaardin filosofian kautta. Uskon Kierkegaardin tavoin, että ihmiselämän perustarkoitus on se, että ihminen kasvaa omaksi subjektiiviseksi itsekseen. En usko, että ihminen löytää myötätuntoansa ja armoansa muita luontokappaleita kohtaan, ellei hän löydä ensin näitä tunteita itseään kohtaan. Niin kauan kuin kiellämme tunteemme ja sen osan itseämme sekä todellisuutta, mitä emme voi tietää, siirrämme kielteisiä tunteitamme toisiin ihmisiin ja yhteisöihin. Niin kauan kuin välineellistämme itsemme esineeksi, teemme sen yleensä myös muille luontokappaleille.

Kierkegaardille Jumala oli vapaan, vastuullisen, tiedostavan ja autenttisen elämän symboli. Tätä Hän on myös myös minulle. Aito, todellinen usko kierkegaardilaisittain on henkilökohtainen valinta, jonka ihminen tekee yksin.

Sören Kierkegaard kirjoitti eri nimimerkillä, jotka heijastavat tiettyjä keskenään erilaisia eksistentiaalisia tasoja, siis samaan tapaan minun prosessissani mielentilani heijastavat minun eri eksistenssitasoja tai tietoisuuden tasoja eri spektrin osineen. Torsti Lehtisen mukaan salanimet kätkeytyivät toisiinsa kuin kiinalaiset rasiat: kun yhden aukaisi, löytyikin sen sisältä toinen. Kierkegaard oli epäsuoran kommunikaation mestari. Hän siis harvoin kirjoitti omana itsenään. Hän viesti eri nimimerkkiensä kautta. Oman sisäisen teatterini näkökulmasta on hyvin mielenkiintoista, että  työnjako hänellä oli sellainen, että hänen nimimerkkinsä -altertilansa – hoitivat hänen ajattelunsa ja hänen oma nimimerkkinsä hoiti puhumisen. Uskon, että monet meistä voivat rakentaa itselleen sisäisen teatterin, jonka näytelmässä eri mielentilojen, altertilojen, dialogisessa leikissä tietoisuutemme laajenee. On ehkä megalomaanista verrata omia ajatuksia Kierkegaardin ajatteluun, mutta hävyttömänä naisena teen sen kuitenkin. Omassa itseterapeuttisessa prosessissani ajattelen mielentilojeni, Annan ja hänen ystäviensä, hoitaneen juuri ajatteluni ja tietoisuuden laajentamisprosessini. Nämä nykyiset blogini täällä ovat eheämmän minuuteni tarinoita, minun puhettani.

Kierkegaardin filosofiassa oli kolme eksistenssitasoa: esteettinen, eettinen ja uskonnollinen taso. Olen käyttänyt täitä eksistentiaalitasoja oman tietoisuuteni laajentamisprosessin tikapuina. Esteettisessä tasossa sanaa ”esteettinen” käytetään hiukan eri tavalla kuin nykyään. Hänen esteettinen tasonsa muistuttaa mielestäni juuri tätä statusstressistä kärsivän kulutushysteerisen Homo Consumerin elämää. Pikkuporvari elää esteettistä elämää, jossa hänen mielensä askartelee elintason ja yhteiskunnallisen aseman tavoittelussa. Edelleen suurin osa länsimaalaisia ihmisiä elää tätä pikkuporvarin elämää, jossa elämä täytetään erilaisilla tyhjänpäiväisillä tekemisillä, extreme-kokemuksilla, ulkomaan matkoilla ja tahdolla koristella elämänsä erilaisilla aineellisilla menestyksen symboleilla. Kuten jo Kierkegaardin aikaan, näiden ihmisten moraali ei rakennu kohtuullisuudelle, vaan silmänpalvonnalle ja ikävien seuraamusten pelolle. Nykyaikaan suhteutettuna tämä esteettinen elämäntapa näyttäytyy vielä ekologisesti katastrofaalisena. Tällä tasolla ihminen oikeastaan ponnistelee epätoivoisesti, jottei vain olisi oma itsensä. Tämä eksistenssi perustuu virheelliselle, vääristyneelle, pelkästään materialistiselle käsitykselle rakentuvalle kuvalle ihmisenä olemista. Estettisen tason ihminen elää kädestä suuhun elämää: Hän on täydellisen tietämätön itseydestään ja omasta suhteestaan ikuisuuteen. Esteettisen tason olemisen Kierkegaard jakaa vielä kahteen tasoon: Toiset ihmiset tajuavat omat elämänsä epätoivoisuuden ja toiset eivät. Ne, jotka eivät tiedosta omaa epätoivoaan, ovat epätoivonsa tiedostavaan verrattuna vielä askeleen kauempana totuudesta ja pelastuksesta. Jotta ihminen löytäisi totuuden, on jokaisen kuljettava negatiivisen tilan kautta. Tässä yhteydessä pätee siis kansantarun opetus, että pahan taian hälventämiseksi koko sävelemä on soitettava takaperin, muutoin taika ei raukea.

Eettiselle tasolle ihminen pääsee siten, että hän laittaa sielunsa liikkeelleen: ”Sitä on yllytettävä kaikkiin mahdollisiin suuntiin, mutta ei osittain ja tuulenpuuskien armoille, vaan kokonaan.” Voisin ajatella, että kun lankesin polvilleni elämässäni ja tarinani joutui kaokseen,  löysin aktiivisen mielikuvitukseni, jonka avulla lähdin nousemaan portaita. Ihmisen on nähtävä armottomassa myrskyssään ääretön, ymmärrettävä, että se on ihmistä lähinnä. Tasolle ei pääse nousemaan Kierkegaardin mukaan suinkaan ajattelun harhatien avulla, vaan fantasian avulla. Sen voimana on epätoivo, joka syntyy siitä, ettei ihminen ole oma itsensä. Ihminen joutuu riisumaan vanhan naamionsa. Tällä tasolla ihminen ei kuuntelee nöyrästi enää yhtä ainoaa ääntä, vaan hän kykenee kuuntelemaan montaa yhtä aikaa. Omassa prosessissani eri mielentilojen kautta pyrin harjaantumaan monen äänen yhtaikaiseen kuuntelemiseen. Elämä ei siis uudistu uuden näkemisestä, vaan vanhan näkemistä kerta toisensa jälkeen uudessa valossa. Rakkauden sisäistämistä ei Kierkegaardin mukaan ole se, että ensin naidaan seitsemän tanskatarta ja käydään seuraavaksi ranskattarien, italiattarien jne. kimppuun, vaan se on sitä, että rakastetaan yhtä ja samaa ja kuitenkin alituisesti uudistutaan tuossa samassa rakkaudessa.

Kierkegaardin uskonnollinen taso on melkeinpä panteistista paatosta. ”Tuulen humina, metsän huokailu, puron lorina, kesän havina, lehtien kuiske, ruohon väräjöinti. Jokainen ääni, jokainen äännähdys, jonka kuulet, kaikki on tottelevaisuutta, ehdotonta kuuliaisuutta. Voit kuulla siinä Jumalan, kuten kuulet hänet taivaankappaleiden kuuliaisen liikkeen musiikissa.” Jumala ja ihminen olivat kuitenkin Kierkegaardille äärettömän erilaisia, koska Jumala on taivaassa ja ihminen maanpäällä eikä heidän ole helppoa käydä keskenään keskustelujaan. Kierkegaardin mukaan uskonnolliselle tasolle etsivän on palattava alkuun ja alussa on hiljaisuus. Ja Kierkegaard jatkaa taas metaforisesti, että alkuun ei päästä, muuta kuin takaperin kulkemalla. Olen tainnut useampaan kertaan tuoda esille, että hiljaisuus ja pysähtyminen edustavat minulle psykologista ja hengellistä tehokkuutta. Kierkegaardille juuri hiljaisuus oli tulemisen taitoa, sillä hiljaisena olemiseen, kuten luonto on hiljaa, ei taitoa tarvita.

Jumalsuhde on aina ihmiselle hänen salattu sisäisyytensä. Hän pilkkasi suuruuden hulluiksi niitä ihmisiä, jotka asettuivat omasta mielestään Jumalan puolelle. Hänen mielestä tällä tavoin ajateltuna Jumalasta tulee koko lailla alistettu olento, joka olisi jotenkin pulassa ilman näitä hyvää tarkoittavia ihmisiä, ilman näitä, jotka vilpittömästi haluaisivat asettua hänen puolelleen. Sören Kierkegaard ei säästä sanojaan myöskään pappien pilkkaamisessa ja ilkkumisessa. Tämän institutialisoituneen hierarkkisen kristinuskosta vieraantuneen uskonnon kanssa hän ei halunnut olla missään tekemisessä. Aidon uskonnollisen ihmisen tehtävä kun on tulla omassa yksilöllisessä prosessissaan hengeksi. Tämä henkisyys merkitsee sitä, että ihminen pysyy yksilöllisessä suhteessa Jumalaan, huolimatta vastakkaisista järjen havaintotodisteista. Kierkegaard kirjoittaa: ”Kuten harjaantuneen metsästäjän nuoli irrottuaan jousesta ei suo itselleen lepoa ennen kuin se on osunut maaliinsa, niin on ihminenkin luotu suuntautumaan kohti Jumalaa, eikä hän löydä lepoa ennen kuin Jumalassa.” Korvilleni hänen sanansa ovat mannaa, joiden avulla pystyn paremmin ymmärtämään oman kohtuullistetun mutta sisäisen levottomuuden ja intohimon täyttämän elämäni.

Kierkegaard nauraa katketakseen kaikille älyllisille teologisille yritykselle ymmärtää Jumalaa, tai todistaa hänen olemassaoloaan tai olemassa olemattomuuttaan, sillä Häneen voi vain uskoa tai olla uskomatta. Mielentilani Regine nauraa yhdessä hänen kanssaan – itseasiassa Regineni on yhä palavammin rakastunut Sören Kierkegaardiinsa. Regineni nauttii suunnattomasti Köpenhaminan matkoistaan, joilla hän on saanut tutustua, Sören ja Torsti Lehtinen oppaanaan, 1800-luvun  kööpenhaminalaisten elämään ja samalla myös lemmittynsä ajatuksiin.

Löytyykö sinusta virtaa?

Minulle Kuumuun, Kuhmon pohjoisimpaan kuntaan, siirtyminen on ollut pakenemista kiireisyyden ja tehokkuuden kulttuurista, jonka arvomaailma on ollut itseasiassa aina minulle vierasta. Elämäni leppoistamisen jälkeen vietän tällä hetkellä ainakin puolet ajastani täällä hiljaisuuden retriitissä. Pimeänä talvi-iltana kajastavat taivaalla miljoonat tähdet ja Kostamuksen valot horisontissa. Joskus vuosia sitten yritin sopeutua systeemiin, mutten koskaan sitä koskaan onnistunut tekemään. Tajusin tilanteeni erityisen täsmällisesti syöpään sairastumiseni ja työuupumukseni jälkeen. Kuhmolainen korpi- ja suomaisema on tarjonnut sielulleni pahimmalla haavoittuneisuuden hetkelläni lepopaikan. Luonto on kirkkoni.

Syöpähoitojeni aikaan asuimme vielä Keski-Suomessa. Erään sytostaattiannoksen jälkeen, ajoin Jyväskylän sairaalasta suoraan Kuhmoon, ja aloitimme mieheni kanssa metsänharvennuksen. Siellä pusikossa raivaussaha kourassa hiki päässä puskin hommia eikä aikaa jäänyt itsesäälille. Muistan ikuisesti myös samalla reissulla erään illan karpaloretken kainuulaiselle suolle. Kesken marjanpoiminnan alkoi sataa rakeita. Isäntä pakeni suojaan lämpimään pirttiin. Minulla ei ollut hanskoja kädessä. Pienet jääpalleroiset kopisivat ja käteni punoittivat tulipunaisina, mutta samalla koin voimakkaan pyhältä tuntuneen maailmaa syleilevän onnen kokemukseni siitä, että olen elossa ja osa tätä luontoa. Uskon vakaasti, että luonnolla on meitä eheyttäviä voimia. Jos Jumala on olemassa, niin minulle ei ole vaikeaa kuvitella, että Hänen eräs ilmenemismuoto on juuri tämä luonnon, kasvien, eläinten ja ihmisten yliyksilöllinen Pyhä Henki.

Hoitoni loppuivat pari vuotta sitten ja tällä hetkellä huomaan, että kun olen hypännyt pois oravanpyörästä ja saanut aikaa luovuudelleni, on elämässäni alkanut tapahtumaan ihmeellisiä asioita. Hiljaisuus ja joutilaisuus edustavat minulle psykologista tehokkuutta. Ne auttavat minua saavuttamaan virtaukseni. Enää en yritä liikaa mitään, vaan ikään kuin annan asioiden tapahtua. Huomaan saavuttavani oman flow- eli virtaustilani esimerkiksi kirjoittamalla. Tällä tarkoitan sitä, että kun ryhdyn kirjoittamaan, katoaa minulta ympäröivä todellisuus, tietokone muuttuu osaksi minua ja näytölle alkaa ilmaantua asioita ikään kuin itsestään. Jos jotain lisä tietoa tarvitsen, ei minun tarvitse tuhlata aikaa etsimiseen. Joskus tuntuu melkeinpä siltä, että ei minulla tarvitse olla kuin pino kirjoja vieressä. Ja kun aukaisen kirjani sattuman varaisesta kohdasta, löytyy sieltä juuri asiaan liittyvää tärkeää asiaa. Rehellisyyden nimissä sanottakoon, että toki näin ei aina käy, mutta satunnaisesti olen saanut ihmetellä näitä synkronistisia kokemuksia, joita virtaustilassa saatan tavoittaa. Tilani ei tule minulle yrittämällä vaan pikemminkin päästämällä irti. Annan asioiden tapahtua. Luovuuttani ruokkii sekä tietäminen että ei-tietäminen. Hiljaisuuden lisäksi ruokin luovuuttani lukemalla monenlaista kirjallisuutta Dostojevskista ja Kalle Päätalosta Sören Kierkegaardiin.

Luova kirjoittaminen niin kuin muukin luovuus on siinä mielessä ehkä joillekin vierasta, että sitä ei ohjaa tietäminen ja faktat. Sen sijaan luovuus merkitsee minulle leikkimistä erilaisilla näkökulmilla ja muodoilla tiedostamattoman ja tietoisen mielen rajamaastossa. Tieteellinenkin luovuus merkitsee irrottautumista hetkeksi vanhoista perinteisistä ajattelumalleista. Se merkitsee rohkeutta irrottautua auktoriteeteista. Rohkeutta leikkiä ja sekoittaa käsitteitä. Sotken siis pelikorttini, ja usein muutaman jaon jälkeen huomaan, että näpeissäni on taas värisuora. Virtauksen tilassa katoaa minulta ajan ja rajojen merkitys. Ihminen voi virrata monin eri tavoin, vaikkapa tanssien, kirjoittaen, musisoiden tai maalaten. Ajatukset, liikkeet, muodot ja sävelet voivat olla leikkikalujasi. Musiikki ei ole ollut tärkeä osa elämääni, mutta Kuhmossa pääsin ensi kertaa viime kesänä kamarimusiikin virtaukseen. Toisten ihmisten luoma virta imi minut mukaan itseensä. Virtauksessa ihminen voi tuntea yhteyttä omaan aitoon minuuteensa, luontoon tai toisiin eläviin ihmisiin tai kirjallisuuden mestareihin yli yksilöllisten rajojen. Minulle on tullut monesti tunne siitä, että sulaudun johonkin suurempaan historialliseen ajattomaan yliyksilölliseen minuuteen. Olen uppoutunut tekemiseeni niin perusteellisesti, että minulta katoaa kaikki ajantaju. Fantasiamaailmassaan ihminen voi liikkua tulevaisuudessa, menneisyydessä ja nykyhetkessä.

Virtaus merkitsee minulle tilaa, jossa voin leikin avulla löytää uusia ajatuksia ja muuttaa suhdettani maailmaan. Eheyttävässä kirjoittamisessani käytin hyväksi mielikuvitukseni rakentamia egoni naamioita, joita olen historiani aikana tiedostamatta itselleni rakentanut. Rakensin myös leikissäni uusia naamioita itselleni. Luova prosessini oli siis oikeastaan sisäisessä teatterissani tapahtunutta naamioiden taakse kätkeytyneiden mielenosieni improvisoitua leikkiä. Meissä jokaisessa on ”puer aeternus”, luova puhtaalla omallatunnolla varustettu leikkivä lapsi, jolla on kyky intuitiivinen kyky kekseliäisyyteen. Prosessini lähti käyntiin juuri hänen kohtaamisestaan. Toki tarvitsemme itsellemme myös terveen aikuisosan tai -osia. Minulla on tunne, että tämän päivän kulttuuri-ilmasto lepää liikaa objektiivisten aikuisten varassa, jolloin on vaarana, että elämästä tulee vakavaa, tunnekylmää ja merkitysmaailmaltaan yksipuolista faktojen keskellä elämistä. Elämänlaadun kannalta monessa tilantessa faktoja tärkeämpää on, millaisen merkityksen annamme tapahtuneelle. Voin esimerkiksi valita, millaisen merkityksen annan rintasyövälleni. Eheä dialoginen terve yhteisö rakentuu mielestäni juuri luovista ja rohkeista monikulttuuria taustoja omaavista aikuisista ihmisistä, joiden lapset sekä sisäiset lapset voivat hyvin.

”Pieni tyttö,
heinäntuoksu,
metsäpolku,
puronjuoksu,
paljain jaloin rantaan kipitin.

Raikas kaste,
aamunkoitto,
linnunlaulu,
sirkansoitto,
kaislarantaa veteen kahlasin.

Kaikki oli vielä uutta,
poutapilven valkoisuutta,
ihastelin mielin avoimin.

Se pieni tyttö sisälläni on,
utelias ja niin estoton.
Sille oikea ja väärä on jo selvää itsestään,
vaikka kokemusten määrä
sitä pyrkii peittämään.

Se pieni tyttö sisälläni on,
niin kuin kajo aamuauringon.
Vaikka joskus maailmalla,
lapsen mielen unohdin.
Jossain aikuisuuden alla,
elää lapsi vieläkin.”
(Sanat: Vexi Salmi)

Vexi ei ole ihan turha jätkä, vai mitä?

PS. Jos joskus kiinnostaa kokeilla, kuinka Kuhmossa voi virrata niin käy katsomassa http://www.kuumussavirtaa.fi/