Me and Mr. Skolimowski – The Reflections of Two Inner Theaters, Part 2

Also for me the rationalization of the reality just to scientific truths represents a kind of systematic distortion of information and abuse of knowledge. Neo-liberal thinking, where the people primarily have been thrown into the world to compete with each other, and where human rights are restricted mainly to rights to own property, represents to me another kind of ideological nonsense than the past socialist ideology in Poland. I think that we in the Western culture have been brain washed quite in the same way than in socialistic countries by our individualistic ideology of ecologically detrimental materialistic world view. Maybe Skolimowsky is right: Many of us want to live preferably in the conscious delusion. But for my satisfaction, my dialectical inner theater process has guided me to more self-conscious direction, which has opened my eyes. I have noticed that today more and more people have awakened and in I have a feeling that this bias will not endure much longer. People start to realize that we either have to voluntarily make a change in our way of life or the change will happen inadvertently and dramatically.

Maybe one possible explanation for our delusional way of living is, that the people in 50’s to 70’s people where living in unresolved post traumatic war stress. So the people of my parents age and Skolimowsky were used to live at war time everyday living in continuing struggling for satisfying their basic needs. And at the same time, the worth of human life and dignity had been inflated. So since that the majority of Western man has projected his unsatisfied emotional needs to ever growing materialistic greediness. People struggle for getting self-worth by collecting external materialistic symbols. I guess people kind of escape their anxiety in the process of consumerism and the superficial joy it brings with it. The death of the person as a subject happened. A man started  to objectify everything in quantitative units, including himself.

Of course my parents and other people of their age wanted to offer us children something, that they didn’t get when they where young, and that was the wealth and the economical security. Materialistic values got deflated and spiritual meanings of the life started to disappear. Maybe the collective post traumatic stress directed us to a process where many of us suffer at the moment of status anxiety. Perhaps the Second World War is one of the explanations for our environmentally disastrous way of living. Too many Western people are nowadays drowning in the piles of all kind of unnecessary materialistic items and things at the same time when one third of the people are living in extremely poor conditions.

I feel that I myself, like so many other people, too, got alienated from the creative work with my unconscious mind. After teenage I started to live the life of outer forms of materialistic facts and things. No wonder I started to feel little by little depressed. I did not listen to my inner sensitivity. I was not aware of that extraordinary interesting part of myself, which is the spring of a long lasting deeper joy and a wonderful source of creativity – my unconciouss mind.

Ten years ago, I could have never stayed at countryside in a cottage for a whole weekend just by myself, because I could not have tolerated so long time of the silence. The inner energy of my mind drived me in those days to the state of continuous doing. And then my cancer and depression forced me to stop. That was the moment I started to use my creative mind for the benefit of my welfare. That happened in the middle of woods in silence.  Silence and  slowing down in natural environment reperesents to me ecopsychlogical effectiviness. When a person has just the instrumental materialistic way of looking things, I guess he does not have time to use his creative mind and the ”facts” will not be questioned.  I have a theory of my inner theater process; it is due the childhood ’s lack of reflection. Maybe that is the explanation why I created for myself as an adult the theater of mind, where I could do continuously reflection and integrate my thinking with my different ego states to a more coherent person. The decades of my life as a outer theater, soap opera, changed it’s form to inner theater. I found my way to being.

Actually there are many explanation for my different states. Some of them are of traumatic origin. They talk a lot nowadays about state dependent memory. Certain memories are connected to certain emotions. Some of my ego states are born by the need to create myself certain roles, so that I could get approval from my peers. By acting a variety of roles, I got from the people what I was looking for –  their acceptance. Maybe as a child I felt that the pure myself was not worthy of love. Some of the newer ego states are creations of my possible selves.

In the sum of sums, my past life has not been as tragic and interesting, as our friend Skolimowsky’s. My life was happening in a prosperous environment with it’s usual cultural limits and trends. I had quite a normal little Western girl’s life in a big family (six children) with usual moments of joy and greed.

Marxism inspired Skolimowsky in the way that he got interested in the human history and the future studies. He realized already during his Poland period, that the mission of better life is not stupid but noble. My hope and the mission of better life was born during and after my cancer treatment and after the chaos of that depressive period. Quit absurdly when  I touched the death, it helped me to live. I had studied by my self for about ten years philosophy as my hobby before this chaotic time. The final hope was brought in to my life at the epiphanic moment, in which I realized that I am not the first and last person who feels herself uncomfortable in this culture of Homo Consumers. I noticed that a lot of people are swimming with me in the same stream. I realized that my duty as a person and mother is always trying to find a positive perspective. I have to do continuous work for maintaining this optimistic attitude to life, because our own concept of reality constitutes a self-fulfilling prophecy. I think I have little by little became a director of my inner theater.

Skolimowsky studied technology and analytical philosophy in Poland. After that, at the end of the 50’s, he educated himself in Oxford. He did not think that the University of Oxford was in any way special or better than his own university in Poland. He even writes that it was a place where everyone was something, and that is why nobody was anything. In Oxford, he learned that if a person says any nonsense convincingly with the excellent and brilliant company, most of the people are oddly receptive. Later he continued his education in the Southern University of California. As the rule the atmospheres of the universities were in his opinion pathological. There had been built a hierarchical system of competition in these institutions. Instead of being centers of learning and knowledge universities were construction of competitive ants. They were full of masked people who dealt with the substance which was covered with the fog. To understand the nature of life, people ought to have both the wisdom and the sense of moral responsibility. Skolimowsky claims that the current Western system does not have either one of them.

I partly agree with Skolimowsky with his critics, but I still insist, that at the moment we are living time, where the people’s  way of living  is changing in the positive direction. At least I have found my hope. More and more people start to become ecologically and ethically conscious of Western pathological materialistic values in education. Those changes are seen in the margins as horizontal movements, often virtually organized, and they are seen in the personal anti-materialistic choices of people. I suppose we have kind of gotten sick and tired of being just consumers. We start to realize the madness of status anxiety.

Still a couple of words about my background. My academic CD is not as impressive as Skolimowsky’s.  I am dentist. I got my degree in the end of 80’s. After that I became NLP Trainer and I participated in several shorter solution -orientated courses. I have been an active writer of their publication, Ratkes-journal, here in Finland. In 2006-2009 I took a course of hypnotherapy in Tampere University, which became a turning point of my life.

Mainokset

Minä ja Skolimowski – kahden mielenteatterin ohjaajan mietteitä nr. 22

Homo Consumer – vastuusta pakenija

Skolimowski väittää, että ihmisen tahdon lisäksi hänen vastuullisuutensa on näkymätön voima, joka ei ole loogisesti selitettävissä, mutta se vaikuttaa kuitenkin kaikkeen tekemiseemme. Homo Consumer, kuluttava ihminen, pakenee vastuutaan elämän aineelliseen ulottuvuuteen. Hän luulee, että elämästä vauraampana tulee rikkaampaa, helpompaa ja parempaa, mutta Skolimowskin mukaan Homo Consumerin elämästä onkin tullut koko ajan halvempaa ja köyhempää. Nykykulttuurimme on entistä enemmän tehnyt meistä juurettomia, kodittomia, trivalisoituja, arvottomia ja esineellistettyjä ihmisiä. Samaan tapaan kuin verenkierto on biologisen elämämme perusedellytys, vastuu on juuri henkemme voima.

Vastuumme ei rajoitu toiseen ihmiseen, vaan olemme vastuullisia kaikesta elämästä. Ilman sitä, emme pysty ymmärtämään maailmaa kokonaisuutena. Ainoastaan ymmärtämällä vastuullisen suhteemme maailmankaikkeuteen ja kaikkiin ihmis-, eläin-, ja kasvikunnan jäseniin, meistä tulee inhimillisiä. Vastuullisuus on Skolimowskin mukaan moraalin esiehto ja se on moraalimme ytimessä.

Ei siis liene sattuma, että oman eheyttävän sisäisen teatterini ensimmäinen näytelmä päättyi vastuullisuuskannanottoon. Lopetin kirjani siihen, että yritin  omassa sisäisessä dialektisessa prosessina asettaa kuluttamiskäyttäytymiselleni rajat. En voinut viedä rehellisesti prosessiani läpi, ilman että olisin ottanut kantaa myös ekologisiin kysymyksiin. Oivalsin prosessissani, että sisäisen maailmani täytyy heijastaa ulkoista todellisuutta ja sen järjestystä siten, siten ettei niiden välillä ole epätasapainoa. En voi olla napinoitta mukana järjestelmässä, joka syö lapsiltani elämänehtoja. Yhteiskunnallinen kritiikki on eräs vastuullisuuteni muoto, joka edistää sisäistä harmoniaani, sillä ainoastaan löytämällä harmonisen sisäisen ja ulkoisen maailman välisen suhteeni, minusta voi tulla eheämpi ihminen. Koti merkitsee minulle harmonista ulkoisen ja sisäisen maailman suhdetta.

Uskon, että länsimainen valtakulttuuri kärsii kollektiivisesti epätasapainosta. Ihmisten sisäiset todellisuudet eivät ole harmoniassa ulkoisen todellisuuden ja sen evolutiivisen järjestyksen kanssa. Juuri tällöin ihminen tuntee itsensä paratiisista karkoitetuksi, kodittomaksi ja juurettomaksi ihmiseksi. Oma sisäinen todellisuutemme, moraalin lait ja fysiikan lait kun eivät ole irrallisia toisistaan, vaan ne ovat evoluutisen todellisuuden monikerroksellisuuden ja rikkauden eri ulottuvuuksia. Kun evoluutiota kunnioitetaan sen kaikissa ulottuvuuksissa, huomaamme olevamme osa sitä. Samalla ideaalisessa tilanteessa rikastuu luonnon monimuotoisuus, ja samalla kollektiivinen tietoisuutemme koko ajan eheytyy, laajenee ja syvenee. Tällöin sisäisen todellisuutemme muoto kunnioittaa ulkoisen todellisuuden muotoja. Meillä on vastuu siitä, haluammeko elämänmuotomme säilyvän osana evoluutiota vai emme. Meillä on vastuu tehdä valintoja, jotka ylläpitävät ja edistävät elämänmuotojen rikkautta.

Teini-iässä kannoin huolta köyhistä ihmisistä ja maailman pahuudesta. Tunsin itseni kuitenkin voimattomaksi, enkä tiennyt miten pystyisin vaikuttamaan ihmiskunnan tulevaisuuteen. Luovutin ja yritin sopeutua valtakulttuuriin. Ilokseni olen löytänyt jälleen teinitytön mielenosani, mutta nyt sisälläni on myös turvana kypsiä aikuisia maskuliinisia ja feminiinisiä mielenosia. Minua ei enää pelota normatiiviseen,m ekologisesti vahingolliseen elämäntapaan ohjaavat, asiantuntijat tai poliitikot. Uskallan ajatella omia ajatuksia ja uskallan kyseenalaistaa länsimaista elämäntapaa. En väitä, että elän nyt elämää, jota voisin tarjota esimerkiksi muille. Olen kuitenkin tehnyt omat valintani, ja tulen nykyään paljon vähemmällä kuluttamisella toimeen kuin aikaisemmin ja olen toistaiseksi vapautunut kirjoittamalla jatkuvasta ahdistavasta syyllisyydestäni. En yritä enää musertaa herkkyyttäni, vaan olen löytänyt sen luovuuteni voimavaraksi.

Miksi ihmeessä etsisin kruunua päähäni kun sisäavaruudessani on kokonainen upea kaupunki teattereineen, jokineen ja paratiisiputarhoineen? Harvoin enää eksyn sisäisen maailmani pimeisiin kaupunginosiin. Elääkseni rikasta elämää, en tarvitse muuta kuin jokapäiväisen leivän, läheiseni, kainuulaisen suomaiseman, pinon kirjoja ja sisäavaruuteni. Näin se vaan on, että tärkeimmät asiat elämässä ovat ilmaisia!  Herkkyyttäni huomioiden olen kasvanut hävyttömäksi aikuiseksi naiseksi, joka uskaltaa ottaa kantaa ekologisesti ja inhimillisesti vahingolliseen elämäntapaamme. Haluan elämänmuotojen rikkauden säilyvän myös lapsillemme. Siksi yritän olla vastuullinen toimija. Pyrin vaikuttamaan omalta osaltani evoluutiota rikastavasti kirjoittamalla. Uskon, että jokainen meistä voi tehdä suurimman polittisen tekonsa omilla elämänvalinnoillaan; kieltäytymällä osallistumasta nurinoitta elämäntapaan, joka syö lastemme elinehtoja.

Olen huomannut, että jotkut ihmiset pitävät mielenteatterityyppistä työskentelyä egoistisena ja narsistisena ”egotrippailusta”. Skolimowskin mukaan vastuullisuus kuitenkin syntyy juuri siitä, että ihmisen tietoisuus muuttuu itsetietoisuudeksi. Juuri näin minäkin sen ajattelen. Kun saavutamme hetkittäin itseytemme, saavutamme samalla yhteyden muuhun luomakuntaan. Löydämme oman muotomme, joka on sopusoinnussa luomakunnan muodon kanssa. Omaa sydäntäni lähellä kun on kristinuskon merkitykset, ja sen käsittein, saavutamme vastuullisuutemme kautta lähietäisyyden Jumalaan, joka on sama kuin Rakkaus. Skolimowskin mukaan juuri vastuullisuus muusta luomakunnasta on hengellisyytemme ytimessä ja tämän kokemuksemme voimme löytää vain sisältä itsestämme. Tajuamme kaiken riippuvuuden kaikesta, emmekä kykene enää välinpitämättömänä jatkamaan sisäistä pahoinvointia edistävää ja ekologisesti vahingollista elämäntapaamme. Lakkaamme puolustelemasta omaa vastuuttomuuttamme sillä, että elän vain niin kuin muutkin elävät.

Kulttuuri, jossa poliittisten puolueiden käyttäytymistä ohjaa ”jatkuvan aineellisen kasvun ideologia”, kärsii mielestäni ”materialistisesta luonnehäiriöstä”. Evolutiivista luovuutta ei edusta esimerkiksi tiedemiehet, jotka kehittävät atomipommeja tai järjestelmä, joka esineellistää ihmisen ensisijaisesti terveydenhuollon toimenpidetehokkuuden numeraaliseksi yksiköksi. Sen sijaan ne ovat kulttuurimme patologian ilmenemismuotoja. Ehkä jonakin päivänä politiikassa löydetään vielä ”harmonian ideologia”, jossa ihminen pyrkii rikastuttamaan ensisijaisesti omaa tietoisuuttaan ja samalla hän kykenee elämään aineellisesti vaatimattomampaa elämää. Tulemme vähemmälläkin leivällä toimeen, mutta ilman vastuullisuutta emme tule ihmiskuntana selviämään. Mielestäni myönteisen muutoksen merkkejä on tullut näkyviin. Ihmiset ovat väsyneet kaiken tehokkuuteen ja kuluttamiseen. Ihmiset kaipaavat itseisarvoista elämää. Luonto; susi, puu, ihminen – kaikki ovat arvokkaita evoluution osia ihan vain siksi, että ne ovat olemassa. Työ on itseisarvona arvokasta silloin, kun ihminen kokee toteuttavansa sen kautta omaa potentiaaliaan. En usko, että pelkästään tieteellistekninen kehitys kykenee pelastamaan ihmistä, vaan tarvitsemme juuri tämän itseisarvoisen asennemuutoksen, jossa vaurain ja eniten kuluttavin osa ihmisiä suostuu tinkimään aineellisesta hyvinvoinnistaan.  Ihmiskunta oppii elämään aineellisesti vaatimattomampaa itseisarvoisesti arvokasta, elämän monimuotoisuutta ja monikulttuurisuutta kunnioittavaa elämää.

Vastuullisuus ilmene Skolimowskin mukaan juuri siinä, kuinka paljon yksittäinen ihminen on halukas toimimaan omassa elämässään vastuullisesti. Se ilmenee siis sellaisten tekojen  kautta, joissa ihminen näyttää millaisin teoin hän on halukas ottamaan vastuuta toisista ihmisistä ja luontokappaleista. ”Vastuullisuus” voi kalskahtaa jonkun korvaan ikävänä, kylmänä sanana. Skolimowski kuitenkin muistuttaa, että tämän sanan sisältö on elämäämme keventävä. Vastuullisuus helpottaa ahdistustamme, sillä tällä sanalla on siivet, jotka alkavat kantamaan meitä. Voimme opetella lentämään niiden voimalla. Sanalla on oikeastaan hänen mukaansa kaksi sisältöä. Toisaalta sillä on kognitiivinen sisältö, jollaisena se auttaa meitä valaisemaan itseyttämme. Toiseksi sanalla on myös moraalinen ulottuvuus, koska vastuullisuus inspiraationa meistä tulee juuri itsejämme. Meistä tulee aktiivisia moraalisia toimijoita, jotka kykenemme ylittämään jatkuvasti omia rajojamme ja aktualisoimaan omaa evolutiivista potentiaaliamme.

Minä ja Henryk Skolimowski – kahden mielenteatterin ohjaaja mietteitä nr. 18

Meidän nykyinen länsimainen kulttuurimme ei tietenkään ole pelkästään huono. Siinä on myös paljon hyvää. Onhan sen sisälle nimittäin rakennettu mahdollisuus muutokseen. Uskon, että ihmisten äänestysinnon laantuminen ja erilaiset hidastamisliikkeet kertovat tarinaansa siitä, että ihmisten usko tähän ekologisesti tuhoisaan, kaiken rahaksi ja tehokkuusmittareiksi laskevaan järjestelmään alkaa olla koko ajan enemmän ja enemmän mennyttä. Toivon ja uskon, että järjestelmässä alkaa organisoitua entistä enemmän horisontaalista kansalaistoimintaa, joka ajaa alas tämän vanhan kulutuskeskeisen kulttuurin. Epäilen, että viidenkymmenen vuoden kuluttua ihmitellään kovasti tätä nykypäivän ihmisen tuhlailevaa itsekästä ainoastaan aineellista mielihyvää etsivää elämäntapaa. Ehkä silloin ihminen ei ole enää ensisijaisesti kuluttava ”Homo Consumer” vaan hän on jälleen ajatteleva ihminen ”Homo Sapiens Sapiens”.

(Koska tämä aihe tuntuu kiinnostavan niin äärettömästi lukijoitani, jatkan kirjoittamistani ;0). Kiitokset kaikista kannustavista kannanotoista! Vertaan siis omaa henkilökohtaista terapeuttista itseohjauksellista mielenteatteriprosessiani Henryk Skolimowskin ekofilosofiseen mielenteatteriin).

Mielenteatterin virtauksesta

Kun luen Skolimowskin kirjaa, tulee minulle tunne, että hän on onnistunut rakentamaan selvästi yksityiskohtaisemman elämänfilosofisen pohjan mielenteatterillensa kuin minä. Minun mielenteatterini on oikeastaan vain hänen mielenteatterinsa eräs psykologinen käytännönsovellutus. Skolimowskin kirjasta puolestaan puuttuu tämä yksilötasolla tapahtuva luovan itseorganisoituvan systeemin soveltaminen. Sinänsä tämä prosessiemme välinen analogisuus on hyvin mielenkiintoinen, koska enhän ollut lukenut hänen kirjaansa kun kävin oman prosessini läpi. Olin siis päätynyt intuitiivisesti ja omia peilejäni (mm. Carl Jung, Sören Kierkegaard, Fjodor Dostojevsky, Martin Buber, William James, Simone Weil, Ken Wilber)hyväksikäyttäen samanlaiseen virtaavaan ja itseään ylittävään evoluutiiviseen kuvaan ihmisestä kuin Skolimowski.

Mielenteatteri-ajattelun käytön itseohjauksellisesti kirjoittaen oman yksilöitymisen välineenä, mahdollisti integratiivinen viitekehys, ego-state -terapia eli minätilojen terapia, jonka opin Tampereen Yliopiston hypnoterapiakoulutuksessa. Tämän suuntauksen erityisosaaja Suomessa on psykologi ja psykoterapeutti Satu Heinonen. Sen on kehittänyt alunperin Watkinsien pariskunta USA:ssa. Ego-state on erinomainen välinen integratiiviseen työskentelyyn, siis sellaiseen työskentelyyn, jossa yhdistetään tietoa erilaisista maailmankuvista käsin. Watkinsonit lähtivät soveltamaan kehittämäänsä minätilojen (tai mielentilojen niin kuin minä niitä omassa mielenteatterissani kutsun) terapiasuuntausta Vietnam-veteraanien traumojen hoitamisessa, ja saivat siitä hyviä tuloksia. Rakensin heidän integratiivista ajattelua käyttäen itselleni oman itseä eheyttävän kirjoittamisen välineen.

Minunteatterini on siis väline oman tietoisuuden filosofisen ja psykologisen herkkyyden kehittämiseen. Milentilani edustavat egon eri integraatioasteisia tiloja, ja näillä puolestaan on sitten omia kognitiivisia toimintoja. Transpersonaalinen psykologia on ollut pitkään lähellä sydäntäni. Ehkä siksi, että omassa prosessissani olen saavuttanut mystisiä kokemuksia, joiden käsitteellistämiseen olen löytänyt apua transpersonaalisesta psykologiasta ja kristinuskosta. Transpersonaalisella psykologialla on pitkät perinteet. Tämä perinne on ollut kiinnostunut nimenomaan tästä tietoisuuden evoluutiosta ja sen jatkuvasta muodonmuutoksesta. Se ei ole niinkään kiinnostunut faktoista vaan ihmistietoisuuden latenteista potentiaaleista. Erityishuomio keskitetään  tietoisuuden muodonmuutosta stimuloiviin tiloihin, kuten meditatiivisiin tiloihin ja mystitisiin kokemuksista. Se kuvaa ja käsittellistää muun muassa tietoisuuden hengellisiä mystisiä kokemuksia, joissa ihmismieli yhtaikaisesti sekä haavoittuvainen että avoin. Näihin kokemuksiin voi liittyä erilaisia tunteita, kuten kauneuden, eheyden, elämän yhtenäisyyden  ja lämmön kokemuksia.

Transpersonaalinen psykologia siis puhuu juuri näistä ihmismielen kokemuksista, joita emme voi alistaa faktoiksi. Kun emme voi käyttää näiden käsitteiden kuvaamisessa empiirisanalyyttistä tiedettä, ne mielummin kielletään tai selitettään aivojen fysiologisina ilmiöinä.  Tällöin samalla mitätöimme ihmisen luovana omaa latentia potentiaaliaan aktualisoivana ihmisenä ja teemme hänestä aivojen toiminnan passiivisen uhrin. Transpersonaalinen psykologia suuntaa siis huomionsa meissä latentteina oleviin mahdollisuuksiin, jotka voivat tilojen välisessä dialektiikassa tai meditaatiossa aktivoitua. Transpersonaalisessa psykologiassa käytetään sanaa ”qualia” kuvaamaan juuri näitä ihmismielessä latentteina olevia potentiaalisia tiloja. Uskon, että integratiivisessa tieteessä voi transpersonaalinen psykologia ja kognitiivinen psykologia täydentävät toinen toisiaan. Mikäli tutkimme tietoisuutta pelkästään transpersonaalisesta näkökulmasta, voi tapamme hahmottaa todellisuutta olla turhan mystispainotteista. Kognitiivisen psykologia puolestaan keskittyy ensisijaisesti tietoisuuden sisältöihin, joten se ainoana näkemyksenä ei riittävästi ota kantaa tietoisuuden aktiiviseen, itseään luovaan ja ylittävään toimintaan.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että metaforat ovat tärkeitä transpersonaalisen oivalluksen välineitä. Sen kieli ei siis ole faktakieltä. Erilaisten metaforisten tarinoiden  avulla saatetaan siis hypätä uusille integratiivisille tasoille. Tällöin vanha totuus korvautuu uudella integroituneemmalla. Tätä hyppäystä ei voida selittää niiden kognitiivisten sisältöjen kautta, jotka ovat olleet mukana prosessissa. Tähän liittyy läheisesti käsite ”synestesia”.  Sillä kuvataan tietoisuudessa tapahtuvaa aistien kautta tapahtuvaa muodonmuutosta eli esimerkiksi sitä, kuinka esimerkiksi musiikki voi tuottaa joillekin ihmisille värillisiä mielikuvia. Lähellä näitä synestesia ilmiöitä ollaan traumaattisten kokemusten purussa. Voimme esimerkiksi joskus onnistuneesti kehollisesti  purkaa kinesteettiseksi kokemuksiksi jotain ahdistavaa tunnetta. Voimme kuvata kipuamme visuaalisina väreinä, ja muuttaa sen muotoa ja kipukokemusta itseään. Tai voimme esimerkisksi  jonkin sopivasti ”kolahtavan” tarinan avulla purkaa vihantunnettamme, jolloin se muuttaa muotoaan esimerkiksi keholliseksi tuntemukseksi, vaikkapa itkuksi ja anteeksiannoksi. Ajattelen näiden synestesia-ilmiöitä muistuttavien ilmiöiden olevan tärkeitä juuri tietoisuuden integroitumisilmiöissä. Prosessissa tunne muuttaa selittämättömällä tavalla muotoaan toisenlaiseksi aistimukseksi. Tätä tapahtuu myös mystisissä kokemuksissa tai ”epifanisissa hetkissä”. Tällaisissa tilanteissa voivat pirstoutuneet traumaattiset muistot tai älyllinen toiminta integroitua spontaanisti uudella tietoisuuden tasolla.

Skolimowskin teatteri, kuten myös minun mielenteatterini, on jatkuvassa luovassa virtauksen tilassa. Uskon, että silloin kun ihminen kokee tämän virtauksen, toteuttaa hän omaa potentiaaliaan parhaalla mahdollisella tavalla. Skolimowskin virta muodostuu mm. seuraavien ajattelijoiden sivuhaaroista: Teilhard de Chardin, Ludwig von Bertalanffy, Albert Szent-Gyorgyi, Thomas Kuhn, Kazimierz Dabrowkski ja Fritjof Capra. Kutakuinkin samat peruselementit ovat läsnä meidän molempien teattereissa. Esimerkiksi Skolimowski on omaksunut suljetut ja avoimet järjestelmät Ludwig von Bertalanffyltä, kun minä taas omaksuin nämä William Jamesiltä. (Suljettu järjestelmä on fundamentalistinen järjestelmä, jossa totuus sijaitsee vain järjestelmän sisäpuolella. Avoimessa järjestelmässä totuus on jatkuvassa virtauksen tilassa. Se voi välillä täsmentyä ja joskus taas kokonaan siirtyä eri uomaan.) Olen sitä mieltä, että sekä fundamenttalistiuskonnollisuus että kapea-alainen luonnontieteellinen ajattelu ovat siis suljettuja järjestelmiä, ja ne varastavat meiltä itseohjautuvuutumme.

Tästä virtauksesta haluan sanoa vielä muutaman sanan. Virtaus merkitsee minulle sitä, että evolutiivinen tietoisuus on jatkuvassa muutoksen tilassa. Se käy jatkuvaa dialogia itsensä kanssa erilaisista arkisista, myyttisistä, tieteellisistä ja eettisistä kysymyksistä. En oikeastaan nykyään aina edes halua aina olla koherentti persoona, vaan voin ja haluan hyödyntää itseni ristiriitaisuuksia oivallukseni välineenä. Uskon, että tieteestä saa paljon heijastavaa sekä tietoisuutta kirkastavaa ja laajentavaa pintaa tietoisuuden evoluutioon. Sitä saa myös muualta, kuten myyteistä,uskonnoista ja erinäisistä kulttuurisista tarinoista. Tiede on hyvä tuki prosessissa, jossa yritän valita itselleni sopivaa tapaa puhua asioista kussakin sosiaalisissa tilanteissa.

Summa summarum, kun dialektinen prosessi onnistuu, lisääntyy biodiversiteetti eli tietoisuuden ja luonnon monimuotoisuus. Tätä ei tee nykyinen monologinen valtakulttuurimme. Se elää tieteellisten asiantuntijoiden monologien aikaa. Väitän, että ainoastaan tieteelliselle ajattelulle rakentuva todellisuuskuva vahingoittaa ja kaventaa sekä luonnon että tietoisuuden monimuotoisuutta.  Mielestäni on selvää, että ihminen voi tällaisessa tukahduttavassa järjestelmässä pahoin. Yritämme pukea tässä todellisuudessa  kaikki ihmiset samaan asiantuntijoiden valmistamaan pakkopaitaan, jolloin meiltä varastetaan herkkyytemme ja luovuutemme. Tämän päivän sirkushuvia kansalle on passivoivat televisio-ohjelmat ja erilaiset kilpailut. Kulttuurimme ei kannusta ihmisiä luoviin jo itsearvona arvokkaisiin yksilölllisiin taiteellisiin ja  älyllisiin prosesseihin. Luovuus on hienoa ja  arvokasta ainoastaan silloin, jos se lopputulos voidaan tuotteistaa rahaksi tai hierarkioiden titteleiksi. Tällöin ulkoiset muodot ovat tulleet tärkeämmäksi kuin ihmisen sisäisyys.

Monikultuurisuuden ja -tieteellisyyden hyödyntäminen luovuudeksi edellyttää dialektisuutta, luopumista monolektisesta asiantuntijakulttuurista ja se siis samalla edellyttää myös autoritaaristen tietellisten ja hengellisten organisaatioiden purkamista. Mielenteatteri on dialektinen väline, jolla voidaan rikastaa tätä tietoisuuden monimuotoisuutta uusilla integratiivisen ymmärryksen tasoilla. Sen avulla voinaan kehittää ihmisen eettisyyttä ja lisätä ihmisymmärryksen syvyyttä.

Tällöin joudumme luopumaan sellaisesta ylimielisestä  ajattelusta, jossa tämä imperialistinen aineellisille arvoille ja ”faktoille” rakentuva asiantuntijakulttuurimme olisi jotenkin poikkeuksellisen kehittynyttä ja erinomaista.  Meillä yliarvostetaan ”faktatietoa” ja mitätöidään muuta ”mielipidetietoa”. Mielestäni faktatiedon arvo tulisi määräytyä sen mukaan, kuinka hyvin se palvelee elämä.  Joskus jonkun yksittäisen ihmisen eettinen mielipide voi ihmiselämän säilymisen kannalta olla huomattavasti tärkeämpää ja parempaa todellisuutta luovaa kuin ”faktatieto”.  Siksi kannatankin ihmisiä kehittämään omia aivojansa, integroimaan tietoa omaksi eettiseksi elämänfilosofiaksi ja henkilökohtaiseksi elämäntarinaksi tai ”hengelliseksi poluksi”.

Meidän nykyinen länsimainen kulttuurimme ei tietenkään ole pelkästään huono. Siinä on myös paljon hyvää.  Onhan sen sisälle nimittäin rakennettu mahdollisuus muutokseen. Uskon, että ihmisten äänestysinnon laantuminen ja erilaiset hidastamisliikkeet kertovat tarinaansa siitä, että ihmisten usko tähän ekologisesti tuhoisaan, kaiken rahaksi ja tehokkuusmittareiksi laskevaan järjestelmään alkaa olla koko ajan enemmän ja enemmän mennyttä. Toivon ja uskon, että järjestelmässä alkaa organisoitua entistä enemmän horisontaalista kansalaistoimintaa, joka ajaa alas tämän vanhan kulutuskeskeisen kulttuurin. Epäilen, että viidenkymmenen vuoden kuluttua ihmetellään kovasti tätä nykypäivän ihmisen tuhlailevaa, itsekästä, ainoastaan aineellista mielihyvää etsivää ja edistävääelämäntapaa. Ehkä viidenkymmenen vuoden kuluttua ihminen ei ole enää ensisijaisesti kuluttava ”Homo Consumer” vaan hän on jälleen ajatteleva ihminen ”Homo Sapiens Sapiens”.   Äänestystä merkittävämpää poliittista toimintaa edustaa kunkin yksilön omat henkilökohtaiset elämänvalinnat. Voimme äänestää siis omilla henkilökohtaisilla teoillamme kuten kulutusvalinnoillamme.

Uin aikaisemmin matalikossa muiden polskijoiden kanssa turvallisissa vesissä. On helppoa hukuttaa itsensä huomaamattomaksi normi-ihmiseksi muiden ihmisten joukkoon ja  ajatella niin kuin muutkin. Ehkä juuri Sören Kierkegaardilta omaksuin ajatusmallini, että elämästä tulee huomattavan paljon  mielenkiintoisempaa ja rikkaampaa, kun ihminen uskaltautuu polskimaan virtaan  tuhannen sylen syvyiseen veteen. Homma on yksinäistä ”intohimoista subjektiivisuutta”, mutta kun virtaan uskaltautuu, tulee elämästä luovempaa ja  mielenkiintoisempaa. On ihanaa huomata, että voin ajatella niin kuin haluan, eikä minun tarvitse kerjätä jokaiselle ajatukselleni ”tieteellisen asiantuntijan leimaa”.Voin kellua ja välillä tehdä muutamia pieniä ohjaavia liikkeitä, samanaikaisesti kun kiehtovat maisemat ympärilläni jatkuvasti muuttuvat. On hetkiä, joissa lyön kantapääni kiveen tai kova virta pistää minut heittämään kuperkeikkaa. Tällöin yskiessäni vettä pois keuhkoistani iskee hetken ahdistus. Aina olen noussut takaisin taas pinnalle.  Ja mikä yllättävintä, elämänilo palaa ja törmäilen nykyään satunnaisesti muihinkin syvässä vesissä uiviin. En ole enää yksin.

Elämä on tarinaa

Mitä enemmän maistelen tätä elämän tarinallisuutta, sitä luonnollisemmalta sen maku tuntuu. Elämä on suuri mysteeri. Me saamme elämänpolkumme varrella kokea kaikenlaisia tunteita, hämmentäviä, surullisia, ahdistavia ja iloisia tunteita. On kiehtovaa, että ajan kanssa meidän tulkintamme menneistä emotionaalisista kokemuksistamme muuttuvat, koska elämä on muutoksen alainen ihmeellinen mysteerinen matka.
Identiteettini on yhtä kuin se tarina, jota itsestäni kerron, väittävät jotkut tämän päivän viisaat ihmiset. Ensimmäinen tulkintani lapsuuteni kokemuksista on erilainen kuin eilinen tai tämänpäiväinen. Masentuneen, tai ylipäätään kriisissä olevan, ihmisen tarina on pirstoutunut lukemattomiksi palasiksi. Ihminen on mennyt rikki. Tällöin voi näyttää, että ihmisen tallustelulla maanpäällä ei ole minkään maailman mieltä. Vaativa, mutta onnistuessaan suurenmoinen ja eheyttävä kokemus on koota näistä palasista uusi, erilainen kokonaisuus. Tämä pirstaleiden kokoaminen ei tapahdu suinkaan järkemme avulla, vaan luovuutemme avulla. Luovuuden maailmassa syy- ja seuraussuhteet eivät ole samanlaisia kuin tieteen maailmassa. Luovuuden maailmassa vallitsee paradoksaalisuuden lait.
Paradoksaalisessa luovuuden maailmassamme on monenlaisia ihmeellisiä säännönmukaisuuksia. Muun muassa heikkoudestamme voi löytyä suurin vahvuutemme. Eheytyessämme saatamme huomata, että ne ominaisuutemme, joita aikaisemmin häpesimme, ovatkin vahvuuksiamme. Kerron teille käytännön esimerkin. Elämäni oli pitkään pirstoutunutta tragikoomista romanssia, jossa kärsin erinäisistä epäonnistuneista ihmissuhteista, addiktioista, bulimiasta ja masennuksesta. Sittemmin olen tajunnut, että pieni tyttö sisälläni on voinut pahoin tässä nykyisessä järkeä ja materialistista hyvää ylikorostavassa kulttuurissamme, jossa melkein kaikki asiat mitataan määrälliseen tutkimukseen perustuvalla faktatiedolla. Nykyään ymmärrän, että elämänlaatuni kannalta tarinat ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin faktatieto. Uskon, että maailma olisi paljon parempi paikka, jos kaikkien meidän ihmisten sisäisten lapsien tarpeet tulisi tarinoimalla tyydytetyiksi.
Jokainen meistä voi harjoitella rakentamaan omaa eheyttävää tarinaa itsestään. Joskus tarvitsemme toisen ihmisen pystyäksemme luomaan itsellemme eheyttävän tarinan. Uskon olevan äärimmäisen harvinaista, että ihminen voisi olla täysin itseriittoinen. Tarvitsemme toista ihmistä, jotta oma tarinamme kirkastuu ja selkiintyy.Tällä hetkellä paras itsestäni rakentama identiteettitarina on vertauskuvallinen:
”Katselen kuvaani, jossa olen noin viisivuotias. Seison siinä polkuauton edessä saappaat väärissä jaloissa ja laastari otsassa. Nyt sen tajuan: lähdin kasvamaan aikuisuuteen saappaat väärissä jaloissa ja epäilen, että tulen myös poistumaan tästä maailmasta vaihtamatta kenkiä oikeisiin jalkoihin. Vuosikymmeniä minua häiritsi, kun huomasin, että muilla ihmisillä on töppöset oikeissa jaloissa. Oli hetkiä, jolloin kokeilin, miltä tuntuisi kulkea kun jalat olisivat oikeissa saappaissaan, mutta en tuntenut jalkojani niissä kotoisaksi. Nykyään ilokseni osaan hetkittäin tuntea tyytyväisyyttä omalaatuisesta tavastani saapastella pitkin elämäni polkua. Saappaat väärissä jaloissa ovat ehkä tehneet minusta hieman kömpelömmän ja olen kompastellut enemmän, kuin jotkut toiset. Olen kuitenkin saapastellut aina omalla ainutkertaisella luovalla tavallani, pyrkinyt löytämään elämästä sen, minkä on on kaikkein tärkeintä.”
Olen sitä mieltä, että todellisuudessa emme elä elämäämme asiantuntijoiden mustavalkoisessa ”joko-tai”-maailmassa. Mielestäni tällainen maailma on kammottavan kylmä paikka elää. Uskon, että eheytyvä ihminen elää paradoksaalisessa tarinoiden ”sekä-että” -maailmassa. Terveydenhuollon ei tulisi siis rakentua pelkästään faktatiedolle, vaan myös lähimmäisen rakkaudelle – eheyttävälle terapeuttiselle suhteelle. Tieto lisääntyy faktatietoja tuottamalla, mutta viisaus ja ihmisen kokonaisvaltainen eheytyminen lisääntyy kertomalla tarinoita. Iivantiiran Ypykän Martta mummolla voi olla paljon enemmän viisautta kuin psykologian tohtorilla Herra Tietäväisellä.
Jokaisen tarinan perimmäinen viesti on mysteeri, jonka jokainen ihminen voi oppia tulkitsemaan omalla ainutlaatuisella eheyttävällä tavallaan. Vasta silloin, kun yhä useampi ihminen vapautuu asiantuntijoiden holhouksesta prosessiin, josta heistä tulee aidon dialogisia ja itseohjautuvia, olemme siirtynyt kulttuurissamme kollektiivisesti uudelle eettisemmälle tietoisuuden tasolle. Moraalin keskiössä on eettinen itsensä tunteva ihminen, joka on tietoinen siitä ”kenen lauluja hän laulaa”.
Luulen, että ihmisestä tulee jälleen elävä inhimillinen ihminen, kun hän kieltäytyy pelkistymästä pelkäksi ”Homo Economicuseksi” tai ”Homo Consumeriksi” , kuluttavaksi ihminen. Eikö eettinen ihminen ole ensisijaisesti tarinoiva ihminen ”Homo Narrans”? Uskon, että vasta silloin, kun tarinoiden avulla ihminen löytää rauhan oman sielunsa kanssa, hän voi löytää rauhan ja eheyttävän suhteen myös toiseen ihmiseen ja luontoon.