Ääniä kellarista – Eiköhän potkaista logaritmit helvettiin?

Jungilainen analyytikko Christopher Hauke jakaa erikseen älyllisen abstraktin ajattelun ja rationaalisen ajattelun. Rationaalista ajattelua voidaan ainakin psykoterapiassa pitää oikeastaan defenssinä, eli puolustusreaktiona, jossa ihminen ei esimerkiksi uskalla käsitellä torjumiaan tunteitaan. Sen sijaan hän saattaa rationalisoida kaiken. Tällä tarkoitetaan sitä, että tiedostamattomasta mielestä nousevat kokemukset käsitteellistetään nopeasti suhteessa yhteen objektiivisena, ehkä tieteellisenäkin, pidettyyn loogiseen viitekehykseen, ja tämän jälkeen yhdistetään materia osaksi omaa tietoisuuden merkitysverkostoa. Tällöin ihminen valitsee ainoastaan ne viitekehykset, jotka sopivat hänen turvalliseen ”hallittuun” maailmankuvaansa ja hän uskoo näin elävänsä mahdollisiman turvallista ja varmaa elämää.

Seuravaassa Fjodor Dostojevskin mestarillista filosofista analyysiä, joka sopii aiheeseeni kuin lakankukat kainuulaiseen korpisuomaisemaan. Rationalisoinissa lienee kysymys juuri tästä ilmiöstä, jota kellarissa elävä ihminen kuvaa: ”Järki ja tiede kasvattavat ihmisen luonteen kokonaan uudelleen ja ohjaavat sen normaaleille urille… Luonnon lait on vain havaittava, niin ihminen ei enää vastaa teoistaan ja hänen elämänsä muuttuu erittäin helpoksi”. Samalla aukeamalla kellari-ihminen ikään kuin sivuhuomautuksena huomauttaa: ”Oletteko muuten huomanneet, että kaikkein hienostuneimmat verenvuodattajat ovat miltei järjestään olleet äärimmäisen sivilisoituneita herroja?” Loppupäätelmänä kellari-ihiminen kertoo, että kun taloudelliset suhteet ovat aivan valmiit, matemaattisen täsmällisesti määritellyt, luulee ihminen kaikkien mahdollisten kysymysten katoavan, koska niihin on saatu jo kaikki mahdolliset vastaukset. On onnistuttu rakentamaan kristallipalatsi, jossa on hirvittävän ikävää asua, mutta kaikki on käsittämättömän järkevää. Tässä kristallipalatsissa kellari-ihmisen mukaan pistetään kultaneuloja toisiin ihmisiin, ei järkisyistä, mutta ihan vain ikävystymisen vuoksi! Elämä on tällöin nimittäin jo niin tylsää, että kultaneuloilla pistäminenkin ilahduttaa. Luvun loppupuolella Fjodor Dostojevskin kellari-ihminen jatkaa: ”Eiköhän potkaista koko tämä järkevyys kerralla kasaan, niin että kaikki nämä logaritmit lentävät helvettiin ja me saamme taas elää tyhmän tahtomme mukaan!”

Eiköhän meidän olisi jo siirryttävä aikaan, jossa potkaisemme nyt tieteelliset tulkinnat elämästä hieman syrjempään niiden oikeammalle paikalle. Muilla ”vähemmän tieteellisillä” kulttuureilla voi olla meille tarjottavana paljon hyödyllistä käytännön tietoa, joiden avulla voimme elää ekologisemmin, kohtuullisemmin ja viisaammin luonnon kanssa tasapainoisempaa elämää. Biolääketieteellinen, kaiken medikalisoiva, hallintaan pyrkivä yleistävä järjestelmä on eräs tällainen ikävä ja järkevä järjestelmä, jonka totuus ei vaan kertakaikkisesti sovellu kaikkiin elämän ilmiöihin. Jos yritämme järkevästi hallita elämää, tulee siitä parhaimmillaankin niin tylsää, että ihmiset alkavat pistelemään toisiaan kultaneuloilla. Kyseessä on siis tällainen fundamentalistinen, William Jamesin suljetuksi järjestelmäksi itsensä rakentanut järjestelmä, jossa kaikille elämän ilmiöille voidaan löytää turvallinen rationaalinen selitys omassa sisäisessä tieteellisessä viitekehyksessä. Tämän kaltainen tietoinen asioiden järkevä käsittely ja yhdistely on aina puutteellista ja rajoittaa meissä kaikissa olevaa tiedostamattomien voimavarojen käyttöä. Itseasiassa väitän, että kaiken medikalisoiva lääketiede on ihmisen itseohjautuvuuden este. Tämän moni lääkäri käytännön työssään on jo älynnytkin! Itseasiassa rationaalinen järkeily on tyypillistä kylmälle tunteettomalle kristallipalatsiajallemme, jossa kaikki järkevästi ja viisaasti välineellistetään. Muistakaamme aina, että ihminen ei ole rationaalinen, vaan hän (jopa asiantuntijakin!)voi haluta tietoisesti asioita, jotka ovat hänelle ja/tai hänen ympäristölleen epäedullisia, jopa typeriä.

Carl Jung kirjoittaa: ”Modernin ihmisen tietoisuus on karannut liian kauaksi tiedostamattoman olemuksesta… Älyä ei voi analysoida objektivisoiden tiedostamatonta kuin passiivista esinettä, päin vastoin tällainen rationaalinen toiminta olisi yhtä sen omien odotusten kanssa. Mutta se että ihminen antaa tiedostamattoman kulkea omaa tietänsä ja sen todellisuus on jotakin, jota sen kokemuksen avulla ylitetään, on jotakin, mikä on enemmän kuin keskivertoisella eurooppalaisella on rohkeutta ja kapasiteetia.” Olen sitä mieltä, että elämme aikaa, jossa voisimme nyt lähteä osoittamaan Jungin ajatelleen väärin. Meillä useammalla on sen verran paljon viisautta, rohkeutta ja kapasiteettia, ettei meidän tarvitse alentaa itseämme pelkäksi universaaliksi tieteeseen. Puhdas arkiviisaus kertoo meille esimerkiksi, että jatkuvan aineellisen kasvun tavoittelu ei ole älykästä! Kun kehitymme kannustavassa ympäristössä, pystymme itse kertomaan tai kirjoittamaan itsestämme tuhat kertaa oikeamman ja rikkaamman tarinan kuin kukaan asiantuntija.

Totta tosiaan, tunnen ajoittain itseni normeja rikkovaksi ”huu-haa” höyrypääksi, kun lähden luovasti tutkimaan omaa tiedostamatonta mieltäni rakentaen sille oudon sisäisen multipersoonaisen teatterin ja sisäisen mielenmaiseman. Tällainen ei nimittäin ole meidän hallinnankulttuurissamme mitenkään sopivaa, varsinkaan lääketietelijälle, koska tulkinnat ja käsitteet tulisi vain hakea autoritaaristen asiantuntijoiden rakentamista suljetun empiirisanalyyttisen luonnontieteellisten auktoriteettien rakentamien järjestelmien ”varmoista” ja ”oikeista” käsitteistä. Ongelmani vain on, että jos näin tein, tuli elämästäni ehkä varmempaa ja turvallisempaa, mutta samalla masentavaa ja tarkoituksetonta. Olen toki omaksunut monia asioita tieteellisesti merkittäviltä henkilöitä, mutta koen tehneeni sen dialogisesti reflektoiden heidän ajatteluaan, eli olen käyttänyt heitä peileinäni, integroidakseni nämä ajatukset osaksi omaa maailmankuvaani. En suostu nielemään palaa ensin purekselematta sitä huolellisesti loppuun. Esimerkiksi Georg von Wrightiä lukiessani helpottuneena tajusin, että aina kaikki syvällisempi oma ajattelu on, ja saa olla, aina on puutteellista ja keskeneräistä. Tärkeämpää kuin että ajattelen ”oikein” on se että ajattelen ”itse”. Elämän ydin on sen salaperäisyys ja saavuttamattomuus.

Ymmärrän toki, että lääketieteen tohtori sisareni pitäytyy luonnontieteellisessä empiirisanalyyttisessa viitekehyksessä silloin kun hän tutkii jonkun anestesialääkkeen vaikutusmekanismia. En suosittele, että hän kyselee papilta neuvoja.  Rintasyövän yhteydessä olin kiitollinen siitä lääketieteellistä avusta jonka sain. Sen sijaan silloin kun ihminen kärsii esimerkiksi syövän jälkeisestä ahdistuksesta, on ihmisluonnon mitätöintiä yrittää kääntää se ainoastaan tähän empiirisanalyyttiseen viitekehykseen. Logiikan laki ei ole elämän laki. Ahdistuksen hoitoon voidaan kokeilla asiakkaan lähtökohtiin ja tarpeisiin sopivia erilaisia tukimuotoja. Oikea tuen antaja saattaa olla joskus pappi, kirjallisuusterapeutti tai muu taideterapeutti, lääkäri, ystävä, psykiatri, diakoni, isoäiti, hypnoterapeutti, aviopuoliso, vertaistukiryhmä tai vaikkapa hahmoterapeutti.

Elämme myönteisen muutoksen aikoja. Meidän perfektionistinen asiantuntijakontrollin kulttuurimme on varastanut monelta ihmiseltä heidän itseytensä. Minulla on intuitio siitä, että yhä useampi on vaatimassa takaisin itselleen sen, mikä häneltä on varastettu. Samalla ihmisestä tulee aktiivinen oman elämänsä tarinan kirjoittaja.  Ehkä kiitos muutoksesta kuuluu kuitenkin koulujärjestelmällemme. Kaikista puutteistaan huolimatta, se on onnistunut sivistämään kansaa siten, että he ovat oppineet myös kriittistä ajattelua. Eikö normatiivinen massa-ajattelu on tavallisin syy siihen, että ihmiset voidaan johdatella totalitaariseen väkivaltaiseen toimintaan? Ihmiset eivät kykene itsenäisiin moraalisiin valintoihin, koska he eivät uskalla ajatella itse, koska he pelkäävät ajattelevansa ”väärin”. Joskus minusta tuntuu, että tässä asiantuntijoiden hallitsemassa kulttuurissa monet ihmiset, jopa useat asiantuntijat, eivät uskalla ajatella muita kun muiden ajatuksia, koska he pelkäävät omaa luovuuttansa ja eivätkä uskalla kuunnella intuitionsa ja sisäistä ääntään.

Meidän kulttuurimme ei siis kannusta ajattelemaan itsenäisesti, koska ajattelun pitäisi olla jo valmiiksi käsitteellisesti jonkun ulkoisen auktoriteetin jäsentämää. Huh! Sanon minä… Se mitä sekä kouluissa että yliopistoissa todella tarvittaisiin, on että tieto integroitaisiin osaksi omaa henkilökohtaista merkitysverkostoa. Autettaisiin ihmisiä saavuttamaan itseohjautuvuus.  Tällöin tieto voi muuntua hyvällä tuurilla käytännön elämän viisaudeksi. Tieto on tänä päivänä enimmäkseen ihmisestä irrallista, välineellistettyä informaatiokuonaa. Parhaillaan tuotetaan valtavat määrät juuri tätä ihmisestä irrallista tieteellistä faktainformaatiota. Ei ihme, että monien henkilökohtainen maailma on kaaoksessa, ja ihmiset tuntevat olonsa tukalaksi ja vieraantuneeksi! Onneksi, kun oivaltaa kyseisen suljetun ajattelun lainalaisuudet, on mahdollista hypätä tämän hallinnankulttuurin ulkopuolelle ja lähteä käyttämään luovasti omia aivojansa. Potkaista välillä kaikki logaritmit helvettiin! Tai ei ehkä helvettiin, mutta oikeammelle paikalleen kumminkin. Kuten aikaisemmin olen tuonut esille, tunne on äärimmäisen vapauttava. Mielestäni meidän tämä hallinnan kulttuuri edustaa kollektiivista kontrollifriikkiä sairasta egoa.

Me emme voi hallita luontoa, koska olemme osa luontoa. Jos hallitsisimme luontoa, ei se näyttäisi siltä, miltä se tänä päivänä näyttää. Voimme sen sijaan muuttaa ja ohjata kasvavan monikulttuurisen viisautemme avulla omaa luontoamme, siis tietoisuuttamme ja tämän tietoisuutemme kautta voimme muuttaa ja samalla muokata ympäristöämme, olosuhteitten asettamissa rajoissamme, joko parempaan tai huonompaan suuntaan. Tässä viisauden lajissa olemme kaikki ihmiset ihmisinä samalla viivalla. Luonnontieteellinen tieto voi tarjota meille joitakin työvälineitä parempaan maailmaan, mutta viisautta se ei meille takaa.

Jokainen voi oppia oman luovuutensa avulla ylittämään ”abbaisement de niveu mentalen”, jolla tarkoitetaan sitä että tietoisuuden ja tiedostamattoman kynnystä alennetaan siten, että tiedostamattoman mielen sisällön annetaan vaikuttaa tietoiseen minään. Jotta tähän pystymme, meidän täytyy olla Homo Ludenseja, leikkiviä ihmisiä. Luovuuden lähtökohta on leikki eikä rationaalinen ajattelu. Tietoisuutemme laajeneminen ja uudet oivallukset tulevat nimenomaan siitä, että uskallamme luovasti rikkoa perinteisen rationaalisuuden rajoja.

Me olemme eläneet  jotenkin kummallisessa kylmässä kulttuurissa, jossa vähätellään tunteita ja yliarvostetaan yhden sortin rationaalisuutta. Tunteellisuus ja epärationaalisuus on yhdistetty luontoon ja kehittyneeseen ihmisluontoon puolestaan tämä edellä mainittu kapea-alainen rationaalisuus. Ihan kun ei olisi olemassa muuta rationaalisuutta kuin tätä yhtä rationaalisuutta. Tosiasia on, että tunteita ja järkeä ei voi erottaa toisistaan. Näin toki tehdään luonnontieteessä, mutta kyseessä on mielivaltainen abstraktio, jonka keinotekoisuus mielusti unohdetaan. Carl Jung korostaa, että psykoterapiassa ylitetään kuilu, mutta tämä kuilu ei ole tunteen ja älyn välinen vaan tietyn tyyppisen rationaalisuuden ja älyllisen mielikuvituksen välinen.

Vapauduin itselleni rakentamastani vankilastani, kun tajusin, että saan mielikuvitukseni avulla vapaasti tuottaa dialogisesti uusia ideoita ja ajatuksia, ilman, että minulla täytyy olla jokaisen ajatukseni tueksi tieteellisen auktoriteetin siunaus. Nykyään uskon, että liian usein asiatuntija on oman viitekehyksensä sokaisema. Ihmisiä kannattaisi yhä enemmän kannustaa integroimaan näkökulmasidonnaista tietoa viisaudeksi. Fundamentalistisit rakennelmat, myös tieteellistekninen fundamentalisti, johtavat helposti marginaalisiin väkivaltailmiöihin.

Epätäsmällisyyksistä puheen ollen, tarinaa kirjoittaessa käsitteellinen täsmällisyys kehittyy kokoajan. Uskon, että jotta minun päässäni syntyy järkeviä uusia luovia ajatuksia, täytyy minun uskaltaa kulkea välillä myös itsenäisesti pitkin rationaalisesti ajatellen epärationaalisia polkuja. Siis jotta saavutan jonkun uuden rationaalisen ajatuksen, ei se yleensä ole tapahtunut rationaalisesti vaan irrationaalisesti. Tämän kun oivaltaa, niin maailmasta tulee paljon lumoavampi ja salaperäisempi paikka antaa oman tietoisuuden kehittyä. Ehkä tämän ihmisen luovuuden kunnioituksen vuoksi jungilaisuus on vuosikymmenet kiehtonut juuri taitelijoita; oikeastaan pidän nykyään itseänikin taitelijana. Olen ajatustaitelija, sisäisen teatterini aktiivinen ohjaaja.  Arvostan oman pääkoppani toiminnassa kaikkia niitä osia, joilla on jotakin näistä; mielikuvitusta, älyä, rationaalisuutta, intuitiota ja tunteita. Ihminen ei ole pelkkä luonnontietteitten pimputtaman pienon  kosketin.

Narratiivinen lääketiede, leppoistaminen ja Georg von Wright

Jottei aiheet lähivuosina loppuisi, voisin silloin tällöin heijastaa narratiivista todellisuuttani joidenkin merkittävien suurmiesten ja -naisten ajatuksiin . Tuli mieleeni, että akateemikko Georg von Wright voisi olla kelpo avaus tähän teemaan. Tai oikeastaan jatko – Jungiahan olen jo blogeissani useaan otteeseen lainannut.

Von Wrighttiä lukiessani tajusin, että tieto ja ymmärrys (Tieto ja ymmärrys, 1999) ovat kaksi eri asiaa. Hän opetti minulle yhteiskunta- ja tiedekriittisyyttä avaamalla silmät näkemään sellaisen elämäntavan ahdistavuuden, jossa tiedosta ja totuudesta ei olla kiinnostuneita enää sen itsensä tähden, vaan pelkästään sijoitetun pääoman tuoton tähden. Kun puhutaan tieteen päämääristä, puhutaan Wrightin mukaan löyhin sanakääntein samalla elintason kohottamisesta, kilpailukyvyn vahvistamisesta ja kansallisesta edusta ja turvallisuudesta. Viranomaiset odottavat tutkijoilta odotetaan kompromisseja, jotta hän suuntaisi tutkimustoimintansa ”taloudellisesti hyödyllisiin” projektieihin, joilla sitten voidaan nostaa kansalaisten elintasoa. Materialistinen tiede, lääketiede mukaan lukien, näyttää siis huolestuttavalla tavalla olevan osa hierarkisia elitistisiä valtarakenteita ja ekologisesti kestämätöntä elämäntapaa.

VonWright on auttanut minua oivaltamaan, että materialistinen ”baconilais-kartesiolainen” tieteellinen rationalisuus istuu huomattavasti paremmin tähän jatkuvan kasvun ideologiaan kuin mitkään holistiset Rauhalan ”hömppäkäsitykset”, joissa ihminen ja luonto nähdään yhteistoimintasuhteena. Tästä materialistista näkökulmasta tieteessä, von Wrightin sanoin, on tullut oma ”tuotantovoimansa”, yhteiskunnan ja elinkeinoelämän koulutettu koira, keino aineellisen hyvinvoinnin kohottamiseen. Kun ihminen tulee itseohjautuvaksi, muuttuu samalla hänen eettinen suhteensa maailmaan, eikä nämä muutokset suinkaan tue jatkuvaa taloudellista kasvua ja luonnon välineellistämistä. Terveessä kohtuullisessa luontosuhteessa elävä ihminen, kun kieltäytyy välineellistämästä luontoa ja toista ihmistä.

Georg von Wright havahdutti minut näkemään todellisuuden uudella tavalla. Niin ja Näin lehdessä olevan haastattelun lopuksi von Wright toteaa: “Länsimainen kutsuttu kulttuuri on edennyt jossakin mielessä loppupisteen, globalisoitunut ja tullut teknis-tieteelliseksi maailmansivilisaatioksi. Ellen kokonaan erehdy, niin tämä on minusta rappeutumista. Edessämme on pitkä ajanjakso, ehkä vuosisatoja, ennen kuin jostain uudesta kulttuurirakennelmasta oikeastaan voi puhua. Kuljemme vääjäämättä nykyistä suurempaa henkistä kaaosta kohti. Tämä sattaa tuntua hyvin synkältä, surkealta ja pessimistiseltä, mutta itse en ehkä näkisi asiaa näin. Jokin tie on kyllä viety päätökseen, jokin perinne kulutettu loppuun. Itse olen vanha ihminen ja kohta poistun näyttämöltä. Jos tämä on nyt vähän leikillisesti sanottu, se tapahtuu vaiheessa, jolloin myös suuri osa siitä mitä minä olen kunnioittanut, rakastanut elämässä, myös häviää, niin silloin olen hyvässä seurassa.” Von Wright oli eräs vaikuttaja siihen, että tajusin olevani äiti, jolla on kolme poikaa, enkä voi jatkaa elämääni näyttäen esimerkkiä olemalla mukana statusstressiä tuottavassa elintasokilvassa. Minulla on velvollisuuksia tulevia sukupolvia kohtaan. Olen siis lähtenyt uimaan kollektiivisessa elämänvirrassa pitkin uuttaa uomaa, jossa ilokseni olen huomannut olevan jo paljon muitakin polskuttelijoita. Yritän elää omaa elämääni siten, etten orjuuta itseäni “jatkuvan talouskasvun ja maksimaallisten voittojen ideologian” alaiseksi.

Mielestäni on isien ja äitien vastuuttomuutta, jos meillä on ymmärrystä ja siitä huolimatta me jatkamme samalla kuluttavaa elämäntapaamme ikään kuin elämä tällä hetkellä sujuisi maapallollamme siten kun sen kuuluisi sujua. Haluan olla mukana edistämässä sellaisen toivon syntymistä, jossa ymmärretään, että voimme tyydyttää jatkossa perustarpeemme, kun vain sanoudumme irti ahneuden kulttuurista ja siirrymme kohtuullisuuden kulttuuriin. Ainoa, mistä meidän täytyy luopua, on sairas tunteensiirtomme materiaan. Kuka tietää, vaikka samalla paranisi osa meidän stressin ja ylikuluttamisen aiheuttamista elintasosairauksistamme! Meille jää silti jäljelle kulttuurinen aarreaitta ja eheyttäviä kokemuksia tarjoama luonto.

Huomaan, että Von Wrightin ajatukset ovat edelleen koskettavia. Hänhän väitti, että yhteiskunnan palveluksessa olevasta tieteestä oli vähitellen tullut kahle, riippakivi, luoville ihmisille. Se haluaa olla vain kasaamassa tietoa, joka tukee vallitsevia ortodoksioita. Voisi ajatella, että valistuksen perinteen universalisoiva ja rationalisoiva voima yrittää mitätöidä elämän tarinalliseen luonteen. Tieteestä itsestään oli tullut osalle kansaa epäjumala, tiedemiehistä sen pappeja, ja siksi myös tällaisten kriittisten hyökkäysten kohde. Von Wrightin ennusti, että saattaa käydä niin, että tieteen arvovalta tulee tulevaisuudessa vähenemään. On täysin mahdollista, että nousee uusi kulttuuri, joilla on vain vähän kiinnostusta tiedettä ja teknologiaa kohtaan.

Huomattavasti luontoa vähemmän vahingoittaisi, jos ihmisiä kannustettaisiin olemaan älyllisesti uteliaita, ja etsimään haasteita ja aarteita yhteisöllisistä aineettomista kokemuksista ja omasta sisäavaruudestaan. Meillä on valtava kulttuuriperintö, jonka kanssa dialogissa yksittäinen ihminen voi tavoittaa uutta itsetuntemusta ja aineettomasti luontoa vain vähän vahingoittavia paratiisikokemuksia. Meillä on vielä kaunista luontoa Suomessa jäljellä. Miksi ihmeessä ihmisen tarvitsee matkustella levottomana fossiilisia polttoaineita tuhlaten jatkuvasti ympäri maailmaa hankkimassa itselleen tarinallisia elämyksiä? Statusstressinkö vuoksi? Ja miksi ihmeessä länsimaisen ihmisen täytyy siirtää oma arvonsa materiaan? Onko ehkä syynä toisen maailmansodan aiheuttama kollektiivinen traumatisoituminen? Haluammeko todella, että muutaman sadan vuoden kuluttua Willy siivoaa maapallomme sivilisaation jäänteitä, ja ainoat jäljellä olevat monumentit ovat ostoskeskujen logotolppia.

Ainoa edistyksen mitta tulisi Wrightin mukaan olla se, miten hyvin ihmiset viihtyvät elinolosuhteissaan. Mitä enemmän jatkamme tieteen asiantuntijoiden tuella luonnon aineellisia voimavaroja tuhlailevaa elämäntapaamme, sitä huonommaksi elinolosuhteemme menevät. Miten voimme kutsua aikakauttamme edistyksen aikakaudeksi? Jos olisin ilkeä niin väittäisin, että elämme taantumuksellisen monolektisen materialismin aikaa.

Entistä ajankohtaisempaan Von Wrightiin itseni samauttaen sanoisin, että aito tieto ja totuuden rakastaminen ei rakennu sellaisten ihmisten varaan, jotka pysyvät ”marssiruodussa” kiltisti kyseenalaistamatta konsensustietoa.  Vaikka ahne jatkuva taloudelliseen kasvuun rakentuva kulttuurimme on rakentuunkin jo pitkään hallinnan ja luonnontieteellisen tieteen patriarkaalliselle hegemonialle, elämme historiassa sellaista vaihetta, jossa emme ekologisen kriisin vuoksi emme voi enää ajatella pelkästään välineellistävämme luontoa saatikka ihmistä. Tarvitsemme Lauri Rauhalan luomien holististen mallien kaltaisia ihmiskäsityksiä, mikäli mieliemme muuttaa suhdettamme luontoon yhteistoiminnalliseksi. Meidän on hyvä muistaa, että eri ihmiskäsitysten luomat kuvat ovat periaatteellisesti yhteenmittaamattomia, joten niiden erot tekevät tieteiden ykseyden mahdottomaksi. Tätä tieteen konformoivaa suuntaustahan valtavirta biolääketiede on edustanut. Tieteestä täytyisi tehdä yksi, mutta von Wrightin mukaan positivistit ovat sitä mieltä, että tämä ykseys on yhtä kuin luonnontieteellinen paradigma ja sen faktatiedot. Lääketieteessä narratiivisuus merkitsee minulle sitä, että siirrytään hierarkisesta asiantuntija asenteesta dialogisuuteen. Lisäksi tarvitsemme yhä enemmän holisitisia, integratiivisen tieteen osaajia ja moniäänisiä asiantuntijaryhmiä. Kestävä kehitys edellyttää, että me lääketieteilijät murramme vanhat hierarkiset asenteemme.

Von Wright oli mielestäni viisikymmentä vuotta aikaansa edellä ollut ajattelija.

Narratiivisesta etiikasta

Kerron teille tarinan erään keskussairaalan syöpäosastolla sattuneesta tapauksesta.

Ylilääkäri Pekka Terävä kehottaa syöpälääkäri Mikael Leskistä keskustelemaan potilaansa, Timo Pellin kanssa, hänen osallistumisestaan uuden lupaavan lääkkeen kliiniseen tutkimukseen.  Potilaana oleva poliisi Timo Pelliä on jo toista vuotta hoidettu ruokatorvensyövän vuoksi. Hoidot ovat olleet rankkoja, ja Pelli alkaa olla huonokuntoinen ja väsynyt hoitoihin. Sairas on päättänyt parantaa elämän viimeisten hetkien laatua kieltäytymällä kaikista tulevista hoidoista. Timo on 55-vuotias ja hänellä on vaimo ja kolme jo aikuista lasta, joista yksi on kuollut.

Ylilääkäri Terävä on loistava tiedemies ja kliinikko. Syöpälääkäri Leskiselle tulee mieleen esimiehestään jo edesmennyt oma isänsä, kansainvälisesti kuuluisa geologinen tutkija. Sairaalassa on parhaillaan kehitteillä äärimmäisen mielenkiintoinen uusi lääke ruokatorvensyöpään, jonka avulla saatetaan tulevaisuudessa pelastaa monia ihmisiä. Kun apulaislääkäri saapuu mahdollisen tutkimuspotilaansa huoneeseen, Pelli vielä nukkuu. Lääkäri istuu ja odottaa. Samalla hän pohtii väsyneenä pitkää kotimatkaansa ja sen iltaista vapaa-ajan ohjelmaansa. Kun potilas herää, Leskinen kertoo hänelle uudesta hoitomenetelmästä. Leskinen keskustelee potilaansa kanssa tästä lääkkeestä ja pyytää Pelliä allekirjoittamaan kaavakkeen, jolla hän vahvistaa osallistumisensa. Timo Pelli kieltäytyy. Hän on saanut kertakaikkisesti tarpeekseen kaikista rankoista hoidoista. Syöpälääkäri Leskinen jatkaa puhumistaan pehmeän suostuttelevasti ja lopuksi hän vielä kertoo Timolle, että tämä lääke on hänen viimeinen mahdollisuutensa. Pienen hiljaisuuden jälkeen Pelli huokaa ja sanoo: ”Olet täällä ensimmäinen ihminen, johon olen luottanut”, hän ottaa kaavakkeen Leskisen kädestä ja allekirjoittaa sen.

Illalla kotona Leskisen omatunto alkaa vaivata. Ehkäpä hän ei kertonut Timo Pellille riittävästi uuden lääkkeen ikävistä sivuvaikutuksia? Vaikka toisaalta, eihän hän valehdellutkaan, koska Pelli ei juurikaan esittänyt kysymyksiä näistä sivuvaikutuksista. Yö on levoton ja Leskisen uni on  ikävän katkonaista.

Seuraavana päivänä aamukokouksessa ylilääkäri Terävä myhäilee tyytyväisenä uutta tutkimuspotilastaan. Syöpälääkäri Leskinen tekee kierroksensa ja pysähtyy juttelemaan Pellin kanssa. Pelli vaikuttaa kaivanneen tätä keskustelua, ja hän uskoutuu Leskiselle kertoen omasta perheestään, elämästään ja poikansa traagisesta kuolemasta. Pelli kertoo kyynelsilmin, että tohtori Leskinen muistuttaa hänen edesmennyttä poikaansa. Leskinen poistuu häpeillen huoneesta, ja sairaalan ankeassa käytävässä hänen syyllisyyden tunteensa vain lisääntyvät. Muutaman kymmenen minuutin kuluttua Leskinen palaa Pellin vuoteen ääreen. Omantuntonsa ahdistamalla Leskisellä on Pellin jo allekirjoittama tutkimuskaavake mukanansa. Syöpälääkäri kertoo potilaalleen: ”Tässä on kaavake, jonka allekirjoitit. En ole varma auttaisivatko nämä hoidot sinua, mutta sen tiedän, että monilla koehenkilöillä on ollut rankkoja sivuvaikutuksia tästä lääkkeestä. Tiedän, että olet väsynyt kokeisiin ja hoitoihin. Tein väärin, kun houkuttelin sinut allekirjoittamaan paperin.”

Mitä tämä tarina eettisestä dilemmasta meille kertoo? Se kertoo, kuinka erilaiset vuorovaikutukselliset tunnepitoiset suhteet ja tunteiden siirrot vaikuttavat siihen millaiseen suuntaan eettinen tarinamme ohjautui. Leskinen ei tee eettistä analyysiään perustuen biomedisiinan muodolliseen etiikkaan, vaan hän toimii puhtaan intuitiivisesti tunteittensa ohjaamana. Ja vaikka hän olisi tehnytkin ratkaisunsa muodollisen etiikan kautta, olisi hän päätynyt samoihin alkutekijöihin, pohtimaan vuorovaikutusosapuolien tunteita ja asenteita.

Itse asiassa tämä tarina ei muuten ole edes tosi tarina, vaan se on Anne Hunsakar Hawkinsin(2002) luoma ja minun kääntämäni, edelleen hiukan mukailtu toisintotarina, kreikkalaisesta Sofokleen Philoctetes tragediasta. Tohtori Terävä on Odysseus, Leskinen Neoptolemus ja Pelli Philoctetes. Tarinamme on samalla esimerkki narratiivisesta etiikasta ja Aristoteleen eettisestä tragediasta, eli siitä kuinka tarinoitten avulla ihminen voi siirtää eettistä tietoisuutta ihmiseltä toiselle ja ihmispolvelta seuraaville. Muiden eettisten tarinoiden ohella kreikkalaisin mytologian runoilla on edelleen paikkansa eettisen viisauden välittäjinä.

Muinaisessa Kreikassa ajateltiin muuten että ihmisellä on tietty perusolemus tai -luonne, philia, joka on suhteellisen muuttumaton. Lisäksi ihmisellä on ethos, joka on muovautuva osa meitä ja se kehittyy valintojemme kautta joko huonommaksi tai paremmaksi. Empiirisanalyyttinen tieteellinen tieto välittää faktatietoa. Kun kuuntelemme eettisiä tarinoita, moraalinen oppimisemme välittyy tunteittemme ja niiden tulkintojen kautta. Narratiivisen etiikan suuntaus lääketieteessä kyseenalaistaa objektiivisen, systemaattisen järkeilyn etiikan. Se siis kyseenalaistaa lääketieteessä jo pitkään vallinneen järjen etiikan. Kuuntelemalla tarinoita ja antamalla itsemme tutkia sen synnyttämiä tunteita itsessämme, voimme oppia ohjaamaan ethostamme. Liikumme tällöin lähellä Aristoteleen hyve-etiikkaa, joka käsitykseni mukaan onkin viime vuosikymmeninä alkanut saamaan jälleen lisää jalansijaa moraalifilosofian kentällä. Ristiriitatilanteissa ei ole olennaista pelkästään ole se mitä teemme, vaan myös se mitä tunnemme. Narratiivinen etiikka ottaa huomioon myös sen, että moraalista päätöksentekoa ei voi erottaa erilliseksi osaksi ihmisen sosiaalisiesta vuorovaikutuksellisesta yhteisöllisestä toiminnasta.

Eettiset valinnat potilasta koskevissa hoidollisissa tilanteissa ovat monimutkaisia prosesseja, jossa terveydenhuollon ammattilainen joutuu käyttämään kaikkea osaamistaan; tietojaan, tunteitaan ja mielikuviaan. Narratiivinen etiikka pyrkii välittämään mahdollisimman tehokkaasti  psykososiaalista tunnepitoista tietoa. Vasta aivan viime vuosina lääketieteelliset tiedekunnat ovat alkaneet lisäämään lääketieteilijöiden ymmärrystä itsestään tarinankertojina ja -kuuntelijoina. Lääkäri joutuu toimimaan narratiivisessa roolissaan ikään kuin kirjallisuuden tutkijana: hän joutuu kuuntelemaan potilaan tarinaa, mutta tämä tarina ei ole pelkästään verbaalinen. Lisäksi potilaan keho, röntgen-  ja laboratoriolöydökset kertovat myös omaa tulkittavaksi tarkoitettua tarinaansa. Tarinat ovat molempia osapuolia eheyttävän muodonmuutoksen väliainetta. Hammaslääkärinä en siis pelkästään tulkitse sitä, mitä potilas kertoo vaan yritän hoitojen aikana tulkita myös niitä kehon ilmeitä ja sanattomia viestejä, joita potilas minulle esimerkiksi kasvojensa lihaksilla lähettää.

Eräs tapa lisätä narratiivisia taitojaan ja itsetuntemusta on kirjallisuudesta löytyvien lääketieteen etiikkaa sivuavien tarinoitten heijastaminen itseen. Voimme siis pohtia, minkälaisia tunteita kuoleva Ivan Iljits tai masentunut Goljatkin meissä herättävät. Tätä analysointia voi tehdä siis samaan tapaan kuin tein kahdessa edellisessä blogissani. Kun arvioimme reaalielämän aidossa potilastilanteessa tekemiämme eettisiä valintojamme, joudumme analysoimaan huolellisesti tarinassa keskiössä olevan henkilön tilanteen, hänen tunteensa, tarinan herättämät tunteet itsessämme sekä suhteemme tähän henkilöön ja mahdollisesti myös muihin osapuoliin. Jotta tämän pystyisimme tekemään, täytyy meidän oppia analysoimaan myös omia aikaisempia valintojamme ja tunteitamme, jotta voisimme saada jatkuvaa oppia tekemistämme virheistä. Kysymys on siis tunnepitoisen tiedon jatkuvasta reflektiosta.

Lääkärien ja hammaslääkärien työ on ajoittain raskasta, ja uskon narratiivisten taitojen edistävän myös jaksamista työssämme. Lääkärin esineellistävä asennoituminen potilaaseen voi olla Rachel Naomi Remenin mukaan eräs keskeinen työuupumuksen syy. Tilastot kertovat Suomessakin karua kieltään lääkäreiden ja hammaslääkäreiden itsemurhista.

Lähde: Stories Matter, The role of Narrative in m´Medical Ethics, (edited by Rita Charon and Martha Montello), 2002

Hidas elämä – mahdollisuus eheytymiseen

Tänä torstaina heijastan jälleen ajatuksiani syöpälääkäri Rachel Naomi Remenin ajatuksiin. Olen vuosikymmenet pohtinut terveydenhuollon ammattilaisen ja potilaan välistä terapeuttista suhdetta. Olen seikkaillut jos jonkinlaisissa filosofisissa sfääreissä. Tämän amerikkalaislääkärin elämänläheiset viisaat ajatukset uppoavat uppoavat sieluuni kuin veitsi voihin.

Ihmiset ovat aikojen alusta saakka parantaneet toisiaan. Henkilökohtaisesti kutsun tätä tapaa parantaa eheyttämiseksi (healing). Tämä siksi, että eheytymisessä ihminen harmonisoituu sosiaalisena kehomielenä. Esimerkiksi kroonisesti sairas ihminen voi eheytyä, jolloin hän oppii elämään sairautensa kanssa. Hän pystyy elämään laadukasta elämää sairaudestaan huolimatta. Joku puolestaan voi parantua fyysisestä sairaudestaan, mutta hän ei suinkaan eheydy.

Kauan ennen kuin oli hammaslääkäreitä, kirurgeja, sisätautilääkäreitä, psykiatreja ja psykologeja ihmisillä oli kuitenkin toisensa. Ihmiset ovat aina olleet haavoittuvaisia. Menneinä aikoina haavojen parantamisessa on auttanut toinen ihminen. Kahden haavoittuneen ihmisen välisellä eheyttävällä vuorovaikutussuhteella voi olla valtavia ihmistä parantavia voimia. Voimme saavuttaa itsellemme viisautta omista haavoistamme, jotka voivat opettaa meille sekä eheytymisen että eheyttämisen taitoja. Lääkärit hoitavat, mutta toinen vertaisihminen voi olla eheyttämässä ihmistä. Ainoastaan haavoittunut ihminen voi ymmärtää kärsimyksen luonteen. Sitä ei pysty tekemään asiantuntija.

Kuuntelu on eheyttävän suhteen ytimessä. Kuuntelemisemme kautta voimme löytää kodittomille osillemme uuden kodin. Tämä kuuntelija voi olla toinen ihminen. Se voi olla myös oma aikuinen osa meitä, joka opettelee kuuntelemaan omia torjuttuja piiloon kätkettyjä mielenosiamme. Nämä piilossa olevat osamme ovat usein kiellettyjä, vihattuja ja aliarvostettuja osia meitä. Kun pysähdymme ja hidastamme elämämme, voimme löytää pyhän hiljaisuuden, tilaan, jota kuuntelemalla muukalainen sielumme löytää taas kodin. Muutos parempaan voi lähteä liikkeelle oman itsen kuuntelusta tai siitä, että toinen ihminen, joskus terapeutti, kuuntelee meitä. Ennen muodottomana vellonut tuntematon osa meitä alkaa saada muotoja. Nämä muodot voivat syntyä erilaisina symboleina: teksteinä, kuvina, liikkeinä tai puheena. Opettajina ovat haavamme. Hammaslääkäri voi hoitaa ihmisen hampaita, mutta kokonaisvaltaiseen eheytymiseen tähtäävässä hoitosuhteessa hän on myös aina toinen kuunteleva ihminen.

Kun olemme löytäneet sielullemme kodin, emme kulje enää muukalaisina tässä maailmassa. Häpeä ja syyllisyys itsestämme katoavat ja tilalle tulee levollisuus. Meidän ei tarvitse olla täydellisiä. Olemme riittävän hyviä. Hyväksymme oman pahuutemme ja ikävät puolet itseämme, eikä meidän tarvitse lähteä siirtämään vihan tunteitamme väkivallan sanoina tai tekoina toisia ihmisryhmiä kohtaan. Elämä lähtee kantamaan. Olen vannoutunut hitaan elämän kannattaja. Elämme maailmassa, jossa kaikkea on liikaa: tekemistä, tavaraa, informaatiota. Hiljaisuus, toisen ihmisen kosketus ja pysähtyminen tarjoavat meille mahdollisuuden eheytymiseen. Tällöin parhaassa tapauksessa voimme muuttua itse enkeleiksi, joiden siipien hipaisulla on eheyttäviä voimia.

Rachel Naomi Remen, Kitchen Table Wisdom, Stories That Heal

Terveydenhuolto ”hullunmyllynä”

Toivon, että pikkuhiljaa ollaan oivallettavan, että terveydenhuollon kuormitus vähenee, kun organisaatioista tehdään vähemmän toimenpidetehokkaita. Elämä on tarina ja narratiivisessa lääketieteessä terveydenhuollon ammattilainen on osa potilasta eheyttävää tarinaa, sairausnarratiivia. Tästä tarinallisesta näkökulmasta katsottuna perinteisessä mielessä ”tehokas” terveydehuoltojärjestelmä tuottaa yhtä tehokkaasti uusia asiakkaita järjestelmäänsä. Tälläistä järjestelmää voidaan kutsua vaikkapa ”hullunmyllyksi”. Asianlaita nimittäin lienee niin, että aika mikä tuhlataan narratiivisessa hoitamisessa potilaan kuunteluun, säästetään vähempinä virheinä ja hoitomyöntyväisyydessä.

Toden totta, kun asiaa syvemmin ajattelen, mielestäni tämä nykyinen terveydenhuollon järjestelmä tehokkuuskriteereineen on ”hullunmylly”. Mitä nopeammin pyörä pyörii, sitä enemmän hoidettavia asiakkaita, ja yhä suurempi osa näistä asiakkaista on terveydenhuollon omaa henkilöstöä. Meidän terveydenhuollon ammattilaisen pitäisi pyrkiä näyttämään omaa esimerkkiä hidastamisessa. Voimme olla edelläkävijä osa tätä ”degrowth” ja ”leppoistamis-” tai ”kohtuullistamiskulttuuria”. Hitaus  ja hiljentyminen ovat nimittäin narratiivista tehokkuutta.

Tiedän kiireisistä päivistyspäivistä, että aina tämä ei ole yksinkertaista. Olen kuitenkin alkanut pitämään entistä tomerammin kiinni kahvitauoistani ja ruokatunneistani, mikä ei ole ollut helppoa. Olen myös yrittänyt oppia hetken verran kuuntelemaan tarkkaavaisesti potilasta, kun hän tulee vaivoineen sisään. Toivon, että meistä terveydenhuollon ammattilaisista löytyy yhä enemmän ihmisiä, jotka kieltäytyät tekemästä talousmiesten tehokkuuskriteerein töitä. Meidän on löydettävä uudet kriteerimme työmme ”tehokkuuden” arvioinnille. Kokonaisvaltainen hoitava ihmisten välinen suhde eheyttää molempia osapuolia, sekä hoitajaa että hoidettavaa. Luultavasti se myös vähentää terveydenhuollon asiakkaita.

Simone, feministinen, monia lukijaa varmasti ärsyttävä hippiosani minua, hihkuu mielennäyttämölläni:

”Nouskaamme yhdessä kaikki terveydenhuollonammattilaiset eduskunnan portaille kyltteinemme. Niissä voisi lukea vaikkapa

ELÄKÖÖN HITAUS JA FEMINIININEN HOIVA!

ALAS KAIKEN NUMEROIKSI MUUTTAVA PATRIARKAN KULTTUURI!

ELÄKÖÖN TARINAT!

AHNEUS JA KIIRE EIVÄT OLE HYVEITÄ!

HALUAMME TAKAISIN TYÖN SISÄISEN ILON!

IHMISEN ELÄMÄN INHIMILLINEN RYTMI ON PALAUTETTAVA!”

Hei, kuka lähtisi minun kanssani barrikaadeille:)? (Voi kuinka suloisia mielikuvia nousee Simonen mieleen 60- ja 70-luvuilta!)